Liikuntaa harjoittavat ruumiit 2025

 

Kaikki jumpparyhmien vetäjät ovat olleet tehtävässään niin erinomaisia kuin opistotason ryhmässä voi toivoa, mutta nykyinen on muitakin parempi. Jumppatunneilla hän opastaa lähes joka kerta sellaisiin iikesarjoihin, jotka ovat erilaisia kuin mihin keho on tottunut, minkä vuoksi aivotkin saavat uutta orientoitumista. Mutta lisäksi hän liikkuessamme selittää liikesarjojen hyötyperustaa ja tutkimuksia joilla tiettyjen liikkeiden paremmuutta, etenkin alaselälle ja tasapainolle, on perusteltu. Esimerkiksi tänään hän kertoi, että vastoin yleisiä uskomuksia tasapainon heikkeneminen vanhetessa ei johdukaan kehon ikääntymisestä vaan elämäntapojen muutoksesta: mitä vähemmän vanhana seisoskelee ja tekee töitä seisaallaan, sitä vähemmän on reaktiokykyä kun tasapainovarmuutta tarvitaan.

Perjantaisin jumppaan lähteminen tuntuu aivan eri tavalla vaivalloiselta kuin työhuoneelle - jonka vuokrasin kahdeksi kuukaudeksi ensi vuoden kirjoja editoidakseni - lähteminen muina talvisina arkiaamuina. Jokin äijäjumpan ihmisiä yhtenäistävässä luonteessa tuo mieleen kaiken sen keskiluokkaisen pakkosuomalaisuuden mitä olen aina inhonnut, mutta siis pikemminkin grouchomarxilaiseen kuin karlmarxilaiseen henkeen. Silti eli siksi pidän siitä, kun ryhmänvetäjä pudottelee joskus ironisen yksilöiviä kommentteja että "Soikkeli kiertää ihan omaa reittiään" tms. Eniten pidän tietysti siitä ironista, että olen miltei nuorin isossa jumpparyhmässä, notkeampi mutta aivan lihakseton verrattuna muihin äijäihmisiin. Ja että taustamusiikkina soi jo toista vuotta aina sama rock-pitoinen musiikki. Mick Jacker ärisee, ettei voi saada satisfactonia, samalla kun salintäysi "senioreja" etsii vatsalihaksiaan.

Mistä tulikin mieleeni, että tänään on taas kansainvälinen vasektomiapäivä. Virallisesti se on kunkin vuoden marraskuussa kolmas perjantai, mutta joissakin maissa sitä vietetään vähän virallisesta poiketen erilaisten kampanjoiden juhlistamiseksi. Valitettavasti vasektomian käyttö on 2000-luvulla vähentynyt maailmanlaajuisesti (yli kolmanneksen), vaikka ehkäisyn käyttö muuten on kasvanut vuosi vuodelta. Vuoden 2022 tilastovertailussa kärjessä on Etelä-Korea, jossa lisääntymisikäisistä 16.8% käyttää vasektomiaa ehkäisyssä. Seuraavina ovat Australia (14.0%), Bhutan (12.6%), Yhdysvallat (11.3%) ja Uusi-Seelanti (10.1%). Suomen kaltaista väestöpoliittisesti sairasta maata ei ole mukana vertailussa, mutta naapurissamme Ruotsissa vastaava luku on 1.1%. Väestöfasistien ohjailema kehitysmaa siis sekin. 

Järkyttävintä on se, että mediaani-ikä vasektomian hankkimiseen on Suomessa lähes 40 vuotta, kun eniten iloa ehkäisyttömän seksin iloista olisi viriileille kaksikymppisille pariskunnille. Tämän ilon tunnistamisessa esteenä on Väestöliitto. Tänä vuonna se on sentään pysytellyt ihmeen hiljaa ja sivussa mediasta, vaikka tilastolukemia syntyvyyden alenemisesta ja siitä juontuvasta työvoiman katoamisesta käsitellään uutisissa päivittäin. Kaipa Väestöliitossakin on varovasti todettu, että sota-ajan tarpeisiin perustettu f-henkinen järjestö on hävinnyt uusperheretoriikalla pitkitetyn taistelunsa yksilövapautta vastaan.

 Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf

Kuka katsoo televisiota lauantaina?

Katsovatkohan naiset televisiota lauantaisin? 
Vai istuvatko he kirjamessuilla tai messuibileissä Hesarin lauantaisivut kukkamaisena kimppuna kainalossaan?

Tänään lauantaina 25.10. televisiokanavat tarjoavat tällaisia elokuvia:

• Teini Matthew Broderick pelaa tekoälyn kanssa maailmansotaa (Sotaleikit)
• Terapeutti Sosie Baconia jahtaa virnistelevä tappaja (Smile)
• Pertti Koivula palaa kotiseudulleen Karjalaan (Onnen maa)
• Harrison Ford etsii nuoruuden lähdettä (Indiana Jones ja viimeinen ristiretki)
• Tom Hanks etsii Matt Damonia länsirintamalta (Pelastakaa sotamies Ryan)
• Sylvester Stallone hakkaa mustaihoista maailmanmestaria (Rocky)
• Keanu Reeves tappaa venäläisen mafian koiransa vuoksi (John Wick) 

Tiedän kyllä, että jotkut naiskatsojatkin viihtyvät näiden elokuvien parissa, mutta miksi kukaan heistä katsoisi näitä elokuvia uudelleen, kun ne ovat tulleet niin sadat kerrat aiemminkin televisiosta? 

RUTIINIkatsojia ovat sen sijaan ne lauantaina kotona istuvat miehet, joille tällainen äijäfilmien VALIKOIMA on suunnattu. Miksi muuten valikoima olisi näin yksipuolinen aiheiltaan? Yllä olevan, Hesarin tv-nostoina syntyneen valikoiman lisäksi olisi tarjolla vain lisää Stallonea, lisää Poliisiopistoa ja Miestä alastomine aseineen sekä Lahjomattomia poliiseja ja Hohdon äijäahdistusta. Ainoa naispäähenkilö tämän päivän aikuisissa elokuvissa on Gravityn Sandra Bullock, joka itkeskelee kaksi tuntia avaruudessa miesmentorin menetettyään.

Minä jätin menemästä kirjamessuille, koska otti niin aivoon tietokoneen resetoiminen (ihan oman tyhmyyden vuoksi) ja että siitäkin joutui vielä maksamaan, ja kun tuntui, että liian monta projektia on kesken. Naputtelen muistiinpanoja enkä tee sitä projektityötä jota pitäisi, en edes avaa sitä tietokonetta, joka Oikean Työn mahdollistaisi ja siten velvoittaisi. Ajattelen toiveikkaasti pääseväni maanantaina nousemaan taas pakojunaan, vaikka käynti Kuopiossa muistuttaa kaikesta edelleen keskeneräisestä siellä päässä.

Huomaan olevani otollista katsojakuntaa VALIKOIMALLE illan tv-elokuvia. 
Olisipa vielä älykaukosäädin, joka vaihtaisi kanavaa viiden minuutin välein yhdestä äijäfilmistä seuraavaan. Niin säilyisi vaikutelma nähdä KAIKKI sama kuin muutkin miehet.

Netflixillä olisi kyllä tarjolla aivan uusi Kathryn Bigelowin elokuva, varmasti vuoden tärkeimpiä filmitapauksia. Mutta en halua katsoa sitä lauantaina ja tehdä omaa ERITYISENÄ eristävää valintaa. Ennemmin liityn siihen miljoonapäiseen mieskuntaan, joka katsoo lauantaina televisiokanavia. Ollakseni JOSSAIN sen sijaan, että tunnen istuvani kaiken ulkopuolella. Oluen jo korkkasinkin. Pukisin ehkä tuulipuvun housutkin, jolleivät ne olisi ratkenneet.

 

Aleksanteri purkautuu Luonteis-Naantalissa (politiikka)

Aleksanteri on alkanut purkautua Luonteis-Naantalissa, kertoo Väestöliiton kasvutiedote.

Purkaus käynnistyi Aleksanterin niemimaalla Susannan kraatteririvistölle hieman ennen aamuneljää paikallista aikaa. Aleksanterissa alkoi voimakkaiden järistysten sarja keskiyön aikoihin.

Väestöliiton välittämässä videokuvassa näkyy, kuinka hehkuvan valkoista laavaa purskahtelee ja virtaa alas Susannan rinteitä. Purkauksesta tupruaa ilmaan myös paksua hajua.

Väestöliiton mukaan aleksanteria virtaa kohti Susannaa noin 7 tuuman pituisesta putkesta. Lähistöllä sijaitseva puutarha ja leirintäalue on evakuoitu.

Väestöliiton tutkimuslaitoksen mukaan purkauksen sijainti on suotuisa ja itse purkaus pieni, eikä Aleksanteri aiheuta lisääntymisvaaraa läheiselle kaupungille. Lähikuntien porvareita on kuitenkin kehotettu sulkemaan vaimot ja tyttäret siveyshaittojen vuoksi.

Viimeksi Aleksanteri purkautui 1. huhtikuuta vuonna 2003. Hänessä on kuitenkin havaittu uutta aktiivisuutta maaliskuusta 2024 lähtien, kertoo Väestöliitto. 

Naomi Alderman: Tuleva (romaani)

 

Naomi Alderman: Tuleva

Suom. Taina Helkamo
476 s.
2024, Gummerus

Margaret Atwood on yksi harvoista korkeakirjalliseen kaanoniin kuuluvista kirjailijoista, jonka teoksia luokitellaan scifiksi, vaikka kirjailija itse on suhtautunut määritelmään leimaavana ja taiteilija-arvoaan alentavana.

Kanadalaisen Atwoodin adoptoimaksi seuraajaksi mainostettu brittiläinen Naomi Alderman ei lajileimoja väheksy. Missä määrin hänen romaaninsa scifi-harrastajia sitten viihdyttävät ja minkä verran Alderman on scifin perinteestä edes kiinnostunut, onkin toinen juttu. Jos hänen feministinen kostofantasiansa Voima (2016) ja maailmanloppukuvitelmansa Tuleva (2023) edustavat 2000-luvun scifiä, niin lajin voi todeta kuolleen ja jättäneen hyvin vähän mitään hyödyllistä Aldermanin (s. 1974) sukupolvelle.

Rempseän filosofisesti nimetty Tuleva (alunp. The Future) muistuttaa tarinaltaan kansainvälistä trilleriä, jonka välikkeinä tarjotaan kuvitteellisten keskustelufoorumeiden jutusteluja maailmanlopun salaliitosta. Muutenkin kirjan tarina pyörii sen kysymyksen ympärillä, mitä internet globaalina keskustelufoorumina välittää todellisista tapahtumista ja miten virtuaalinen maailma ohjaa käsityksiämme siitä, kehen voimme enää luottaa.

Romaanin päähenkilö on kyberpunkmainen, eri puolilla maailmaa liikkuva häkkeri Zhen, joka sotkeutuu miljardöörien salaliittoon. Lähestyvän maailmanlopun varalta kolmen digijättiläisen (vrt. Amazon, Apple ja Meta) johtajille on rakennettu salaisia suojapaikkoja sekä tekoälykäs hälytysjärjestelmä. Tarina käynnistyy kunnolla vasta romaanin puolivälissä järjestelmän ilmoittaessa pandemiasta, joka leviää tappavan tehokkaasti. Eikä miljardöörien suunnitelma toimi lainkaan niin kuin on ollut tarkoitus.

Mentorinsa Atwoodin tavoin Alderman pilkkaa eniten amerikkalaista uskonnollisuutta ja survivaali-ideologiaa. Välillä esitetään vakavia kysymyksiä traumaattisesta lapsuudesta, välillä vitsaillaan laitevälitteisillä ihmissuhteilla. Vakavan ja hassuttelevan tyylin yhdistäminen muistuttaa vonnegutmaista, ihmiskunnan itsetuholla fantisoivaa satiiria. Ei se valitettavasti pitkänä proosana hymyilytä, etenkin kun pahimmista pahiksista eli miljardööreistä on laadittu umpihölmöt stereotyypit.

Kirjan moraalinen sanoma tuntuu sentään tuoreemmalta kuin Vonnegutilla. Globaalilla foorumilla meillä itse kullakin on velvollisuus esittää käsityksemme, minkä verran ihmiskunnasta tulisi löytää vielä hyvyyttä, jotta katsomme sen pelastamisen arvoiseksi. Tähän myytin syvyiseen kysymykseen viitataan uudelleentulkitulla tarinalla Lootista ja Sodoman hävityksestä.

Romaanissa on aivan lopulla nokkela käänteensä, mistä salaliitossa onkaan oikeasti kysymys. Loppuselvittely tästä juonenkäänteestä eteenpäin on valitettavasti pelkkää epilogimaista tiivistelmää. Lähes uskottavan ja sivupoluilla notkuvan apokalyptian sijaan kirjailija visioikin yhtäkkiä läpensä epäuskottavaa utopiaa. Näin voi apokalyptia-kakkunsa sekä ahmia että myydä.

Vaikka Naomi Alderman on tällä hetkellä tunnettu spefi-pitoisista uhkakuvistaan, hänellä on takanaan toisenkinlaisia menestysromaaneja. Teologisia tarinoita hän on julkaissut tyyliltään aivan toisesta ääripäästä kuin tämä parodia internetin valtaavasta eskatologiasta. Elokuvasovituksena huomiota saanut Disobedience (2006) kertoo lesboromanssista ortodoksijuutalaisessa yhteisössä ja The Liars’ Gospel (2012) versioi puolestaan Jeesuksen elämäkertaa ilmeisen kirjallisin motiivein.

Näistä lähtökohdista sietää odottaa, että Aldermanilta saadaan vielä maltillisempaakin ja oikeasti tekoälykästä spefiä.

Markku Soikkeli

World Vasectomy Day 15.11.

Vuosikymmenten ajan Väestöliitto julisti tavoitteekseen, että jokaisella suomalaisella tulisi olla mahdollisuus toivomaansa määrään lapsia. Tänä syksynä todellinen tahtotila on paljastunut Väestöliiton esittäessä, että valtiovallan pitäisi palkita suomalaisia lasten tekemisestä. Liitto siis myöntää viimeinkin, että lasten saamiselle ei ole ihmisistä itsestään lähtevää ”toivetta”, vaan että etenkin naisia on manipuloitava ”luonnollisen” kutsumuksen löytämiseen. Kyse on enää väestöpoliittisista ohjailuista eli siitä, miten suurilla verohelpotuksilla ja tukisummilla luonnollisuus taataan.

Tästä ns. Unkarin mallista on lyhyt askel muihin ydinperheeksi velvoittaviin poliittisiin ohjelmiin. Erityisen vaarallisena pidän Väestöliiton oman professorin, Anna Rotkirchin lausuntoa, että Suomen ”pitää siirtyä yhteiskuntaan, joka on sopusoinnussa lisääntymisbiologian kanssa” (HS 11.10.) Sen selvempää vaatimusta lapsipakkoon eivät poliitikotkaan uskaltaisi suoraan esittää.

Reaktiona uusimpiin syntyvyyslukujen tilastoihin on mediassa näkynyt viimeisen kuukauden ajan ennätysmäärä äitiys-positiivisia feature-juttuja. Esimerkiksi YLEn tv-uutisten käsitellessä tuoreeltaan Väestöliiton uutta ohjelmanjulistusta oli uutiseen tehty kömpelö insertti synnytysosastolta. Insertissä vastasyntyneen tuore isä sai nääntynein kasvoin pinnistetyksi positiiviseksi tarkoitetun kommentin: "Ei elämä tähän lopu." Mutta se, että juurikin tuon ajatuksen ("Tähän omin elämäni loppuu") torjuminen koetaan pakolliseksi miehen esittää ja uutisen välittää, tulee osoittaneeksi, että täsmälleen sitä se lapsen isälle merkitsee. Edes tuntemusta ei vain saa lausua ääneen, ei missään mediassa eikä missään muistelmissa.

Ainoa uutiskynnyksen ylittänyt järjen ääni oli Hesarissa (30.10.) julkaistu tutkija Tarmo Valkosen haastattelu, jossa tämä totesi tilastojen perusteella, ettei syntyvyyden lasku ole oikeasti mikään ongelma, kuten Väestöliitto väittää. Jutussa todettiin ensimmäistä kertaa suoraan, että Rotkirchin raportti on poliittinen ja sellaisenaan tasan sitä, mitä hallitus on Rotkirchiltä tilannut. 

Valkonen myös muistuttaa, että hallituksen politisoima syntyvyyskeskustelu pyrkii siirtämään huomion pois siitä, miten positiivisia lukemia Strategisen Tutkimuksen Neuvosto on julkaissut maahanmuuton vaikutuksista. Tämä ei sovi Persuille, joten shokkidoktriinia tässäkin noudattaen hallitus pyrkii käyttämään alentuvia syntyvyyslukuja kriisitilan perustelemiseen ja oman perheideologiansa edistämiseen.

Se mitä Valkonenkaan ei tuo esille, on lapsituottavuuden varsinainen kuilukohta. Oikeasti tabuaihe ei olekaan se, tekeekö vastavihitty heteropari välittömästi lapsen vai ei. Todellinen vaiettu aihe kaiken lapsikeskustelun alla on se, miksi yhden lapsen tehnyt pari ei halua enempää lapsia tai enintäänkin se haluaa vain toisen lapsen ensimmäisen "seuraksi". Tilastojen perusteella lapsituottavuuden kansallinen kuilu sijoittuu kuitenkin juuri tähän kohtaan: yhteen tai kahteen lapseen tyytyviä on yhteensä 82% kaikista perheistä; kolmilapsisia on vain 13%. [Virallinen tilasto 2019: Perheet, verkkojulkaisu].

Väestöliiton suurin huoli piileekin siinä, että 2010-luvulla kaksi- ja kolmilapsisten perheiden määrä on edelleen kutistunut. Ja että yli puolet aborteista tekevät kertaalleen synnyttäneet naiset. Mutta näistä asioista ei Väestöliitto halua keskustelua. Silloin kävisi ilmi, mitä suomalaiset oikeasti haluavat.

Tänään (kuten aina marraskuun kolmantena perjantaina) vietetään World Vasectomy Day -juhlaa kaikkialla maailmassa, paitsi Väestöliiton hallitsemassa Suomessa. Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf

Veljelleni (näytelmä)

E. L. Karhu: Veljelleni


Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2 024
Ohjaus: Otto Sandqvist
Lavastus: Virpi Nieminen

 

Siinä vaiheessa kun alaston näyttelijä kaataa purkillisen hernerokkaa päähänsä, tulkinta valmistuu: tämä on Kansallisteatterin näkemys teatteritaiteesta.

Hernerokkakohtaus päätti onneksi ”Veljelleni”-esityksen (3.10.) ensimmäisen puoliajan. Hain takin narikasta ja jätin toisen puoliajan katsomatta. 

Ei ”Veljelleni”-esityksen aineksissa mitään vikaa ollut. Näyttelijät (Melleri, Hosiaisluoma, Nyby) tekivät osuutensa tekstin irvokkuuksilla säntillisesti herkutellen, lavastus oli minimaalisen osoittelevaa kitschiä, äänitausta oli Taivassalin uudella näyttämöllä täydellisen tarkka, eikä edes esitettävässä tekstissä ollut mitään vikaa – proosana. Se vain ei ollut teatteritekstiä. Eikä lopputulos ollut teatteria.

Isoon laitosteatteriin mahtuu tietysti monenlaisia ”teatterinäkemyksiä”. Tuota termiä ohjaajallamme Terhillä oli tapana käyttää kun moitin jonkin yksittäisen kohtauksen himmelimäisyyttä. ”Teatterinäkemysten” erilaisuuteen vetoaminen on helppo tapa tehdä mitä huvittaa tai minkä merkityksestä ei ole itsekään varma.

Ongelma # 2 on se, miten löysän varovaisesti ohjaaja  (Otto Sandqvist) asennoituu käyttämäänsä tekstiin. Kun näytelmäkirjailijana tunnetun E.L. Karhun romaanistaan (2021) tekemä monologi (2022) sovitetaan näyttämölle, niin kai sille voisi tehdä muutakin kuin toteuttaa se live-kuunnelmana? 

Muuta dramatisointia ei ainakaan ensimmäisellä puoliajalla ollut kumminkaan tehty kuin sijoitettu kolme vapaana olevaa näyttelijää erittäin viitteellisesti törröttämään taustalle yhden lukiessa.

Ongelma # 3 on pohjatekstin valinta ja dramatisointi. Jos kyseessä on näytelmäkirjailijan romaanistaan työstämä monologi, niin se ei tarkoita, että kyseessä olisi readymade-monologi. Mutta sellaisena siihen on ohjaaja asennoitunut. Näyttelijöille annettu tehtävä on kohtuuton: pitää 3x20 minuutin monologi irtokarkeista ja veljen tyttökavereiden ulkonäöstä eloisana niin kuin Karhun valitsema muoto (monologi) takaisi tekstin käytettävyyden sellaisenaan.

Pidin Karhun romaanista proosana, mutta jos minulle myydään samaa tekstiä näytelmänä, niin kyllä sille tekstille on täytynyt jotain tehdä ennen kuin se muuttuu näytelmäksi. Kurinalainen groteskius tekstin ympärillä ei riitä ratkaisuksi.

Saksalaisella teatterinäkemyksellä – jossa päähän kaadettu hernerokka on se välttämätön ”tönin sun sisäistä porvariasi” -kliimaksi – varustettu asiantuntija voisi sanoa, että minulla on kapea käsitys monologeista.

Ja minä voisin vastata, että tekotaiteellista jyystöä on juuri Kansallisteatterissa yritetty monet kerrat ennenkin myydä puitteiden ansiosta aitona asiana. Näen tällaisen live-kuunnelma -tyyppisen esitysformaatin anteeksiantamattomana resurssien hukkakäyttönä ja teatteritaiteen itsepetoksena. 

Ei lapsia ei mitaleita (tahtotilan muutos)

Viikon takaisessa mediassa osui yksiin kaksi järisyttävää uutista: suomalaisten syntyvyys on pysyvästi romahtanut eikä olympialaisista herunut Suomelle yhtäkään mitalia. Historiaa mullistavat uutiset eivät ole tietenkään yhteensattumaa, vaan kertovat samasta tahtotilan muutoksesta. Me suomalaiset haluamme nautinnollista liikuntaa, mutta emme kaipaa mitään palkintoja siitä.

Ylen uutislähetyksessä (12.8.) haastateltiin asiasta rutiinimaisesti Väestöliiton johtajaa, Anna Rotkirchiä, joka rutiinimaisesti antoi samat vastaukset kuin jo vuonna 2007: nuorten aikuisten epävarmuus blaa blaa, nuorten aikuisten väärät oletukset synnytysiästä blaa blaa, ikään kuin enemmistö kaksikymppisistä suomalaisista olisi biologian 101-kurssilta laistaneita apinoita. 

Ja sitähän he Rotkirchin edustamalla tieteenalalla, evoluutiobiologiassa ovatkin. Tämän tieteenalan pohjalta Rotkirch on selittänyt ja puolustanut myös kansallisia älykkyyseroja. Sellaisin TIETEELLISESTI perustelluin mielipitein olisi päässyt Väestöliiton johtajaksi jo 1930-luvulla. Ja ilmeisesti sellaisin ansioin saa pitää johtajanpaikkansa kansallista arvovaltaa nauttivassa säätiössä, vaikka se tuottaa pelkästään negatiivista tulosta vuosi toisensa perään.

Mitään taustoituksia eivät toimittajat uskalla vieläkään Rotkirchistä puristaa, vaan ne täytyisi lukea hänen julkaisuistaan. Sitä ei Ylellä uskalleta tehdä eikä sitä uskalleta esimerkiksi Hesarinkaan syntyvyysuutisissa. 

Korvaavan katu-uskottavuuden takaamiseksi selkärankamediat haastattelevat rutiinimaisesti 100-vuotiasta seksitutkijaa, Osmo Kontulaa. Tätä kansantapojen museoimista muistuttavaa "seurantaa" Väestöliitto on tehnyt 1970-luvulta alkaen. Siltikään se ei osaa selittää miksi väestön syntyvyys vähenee niin rajusti juuri Suomessa.

Totuus on liian syvällä kulttuurissa, jotta Rotkirch ja hänen viidakonraivaajansa voisivat sitä edes puntaroida, saati ääneen lausua.

Kynällä raivattu reitti (nais- ja kirjallisuushistoriaa)

 

Anne Helttunen ja Annamari Saure:
Kynällä raivattu reitti — Suomalaisia kirjailijanaisia
491 s.
SKS, 2024

Kynällä raivattu reitti on nais- ja kirjallisuushistoriaa esittelevä yleistajuinen, todennäköisesti lukioikäisiä viihdyttävä teos, jossa kirjallisuuden sisällöt jäävät valitettavan toissijaisiksi. Lähteiden ja lähdekeruun huolellinen esittely tekevät kirjasta kuitenkin kestävän lähdeteoksen kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, sekä varsinkin Hanna Ongelinin tai Helga Nuorpuun kaltaisten unohdettujen kirjailijoiden etsiskelijöille.

 

Naiserityisiä kirjallisuushistorioita on julkaistu vähintään yhden tutkijapolven verran alkaen alansa akateemista tietoa paketoineesta Sain roolin johon en mahdu -kokoelmasta (1989). Viime vuosina niin kirjallisuuden kuin taiteenkin yleishistoriikit ovat jääneet toimittajien työksi ja saaneet enemmän näkyvyyttä kuin tutkijoiden yleisteokset. Myös Kynällä raivattu reitti edustaa erinomaisen sujuvalukuista ja yleistajuista esittelyä naiskirjailijoista aina romantiikan ajasta modernismin murrokseen.

Teoksen kirjoittajapari, Anne Helttunen ja Annamari Saure, ovat äidinkielen opettajia. Kolmeakymmentäviittä kirjailija-artikkelia varten he ovat keränneet valtaisan lähdemateriaalin sekä lehtiarkistoista että uusimmasta kirjallisuudentutkimuksesta. Teoksen nimi viittaa valittujen kirjailijoiden ensimmäisyyteen ja rohkeuteen aikansa kirjallisuuskentän haastajina. Tätä pioneerihenkeä todistellaan muun muassa lehtiarkistoista löytyneellä palautteella.

Esipuheessa Helttunen ja Saure muistuttavat kotimaisten kirjallisuushistorioiden pitkään jatkuneesta miesvoittoisesta kaanonista. Esimerkiksi alan perusteoksessa, Kai Laitisen  vuonna 1981 ilmestyneessä Suomen kirjallisuushistoriassa, esitellään ainoastaan 11 naiskirjailijaa. Vain muutama on samoja kuin Helttusen ja Saureen teoksessa.

 

Teoksen alaotsikko, ”kirjailijanaisia”, painottaa, että kyse on ensisijaisesti naishistoriasta eikä kirjallisuushistoriasta. Artikkelien alusta löytyy muutaman virkkeen mittainen tiivistelmä kirjailijakuvasta, minkä jälkeen luonnehditaan kirjailijaa ajastaan erottuvana tyyppinä. Esimerkiksi Hanna Ongelin (1848–1898) tuodaan historian näyttämölle vetävään tyyliin: ”Boheemi, erikoisesti pukeutuva kirjailija Hanna Ongelin oli aikansa julkkis, joka huomattiin mihin tahansa hän saapuikin.” Seitsemän sivun mittaisessa kirjailijakuvassa siirrytään vähitellen Ongelinin pohjoismaissa saamaan maineeseen, mutta enimmäkseen artikkeli käsittelee kirjailijan skandaalimaista julkisuutta. Ei synny käsitystä, valitettavasti, että kirjailija olisi raivannut tiensä sanoillaan ja teoksillaan, kun teosten sisältökuvaukset puuttuvat.

Artikkeleissa Helttunen & Saure selittävät mikä kunkin kirjailijan kohdalla on herättänyt heidän oman mielenkiintonsa. Kirjailijakuvat jäävät kuitenkin niin irralleen toisistaan, ettei historiallisella kontekstilla ole oikeastaan merkitystä edes tyylisuuntien ja koulukuntien vaihtelussa.

Myös kustantajan mainos aikaskaalan ulottumisesta 1600-luvulle saakka lupaa liikaa, koska yli puolet esitellystä kirjallisuudesta on 1900-luvun julkaisuja. Umpituntematon Regina von Birchenbaum saa yksin edustaa naiskirjallisuuden varhaishistoriaa ja niin hämärin suosituksin, että tekijäpari Saure & Helttunen on sepittänyt hänelle puheenvuoron manifestiksi tuleville naispolville. Manifesti kieltämättä virittää teokselle asianmukaisen tunnelman, mutta on muuten kömmähdys asiaproosaan tähtäävältä teokselta.

Teoksen varsinainen alkupiste on ruotsinkielinen romantiikka, jota edustavat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg, Fredrika Wilhelmina Carsterns ja Carolina Runeberg. Jälkimmäinen nostetaan esiin kaksinkertaisesta marginaalista, kuuluisan veljen ja miltei yhtä kuuluisan kälyn varjosta. Muita historian hämärästä nostettuja kirjailijoita ovat 1800-luvulla syntyneistä Emilie Björkstén, Matilda Roslin-Kalliola, Alli Nissinen, Selma Anttila, Marja Samela, Olly Donner ja Aino Malmberg. 1900-luvun erikoisimpia löytöjä ovat Helga Nuorpuu, Martta Haatanen ja Rebekka Räsänen. Tunnettujen ja tuntemattomien kirjailijoiden valikoituminen on ilmeisesti perustunut tutkimusaineiston saatavuuteen, mutta perusteita eivät tekijät esipuheessaan paljasta. Myöskään ei selitetä, miksi historiikki päättyy 1950-lukuun ja Helvi Juvoseen. Tuskinpa naiskirjallisuuden näkyvyys tuossa vaiheessa, miehisen modernismin kultakautena, ainakaan koheni.

Lähdemateriaalin runsauteen nähden on pettymys, miten vähän sitä on käytetty kirjailijakohtaisesti. Esimerkiksi Minna Canthin osalta on lähteisiin lueteltu seitsemän kirjaa ja kuusi artikkelia, mutta kirjailijakuvaus tietolootineen jää hyvinkin ylimalkaiseksi. Todennäköistä on, etteivät Helttusen ja Saureen oppilaat syty lukemaan Canthin klassikkoja näillä eväillä, puhumattakaan vakavan hartaista kansankynttilöistä, kuten Maila Talvio, Hilja Haahti ja Saima Harmaja. Harmillisin puute teoksessa ovat tekstinäytteet. Vain paikoin käy selville, että tekijät ovat tutustuneet myös kirjailijoiden varsinaiseen tuotantoon eikä vain jännittäviin elämänvaiheisiin.

Nyt kun uusien tietokirjojen lähdekritiikkiä on alettu sihdata erityisellä tarkkuudella, on Kynällä raivattu reitti kummminkin mallitapaus siitä, miten tarkasti yleistajuinen teos voi täyttää lähdekritiikin odotukset ja kehittää materiaalin esittelystä jopa tärkeimmän antinsa. Artikkelien lopusta löytyy erillinen tietolaatikko, jossa tekijät kertovat millaisia lähteitä kustakin kirjailijasta on tarjolla, miten he ovat tutustuneet lähteisiin, ja millaista tutkimusta tai uusintapainoksia he toivoisivat julkaistavan. Esimerkiksi aikanaan huippusuositun Elsa Heporaudan valtavasta tuotannosta (1918–1956) ei ole ilmestynyt yhtäkään uusintapainosta eikä hänestä ole julkaistu elämäkertaa.

Mitään kihelmöivän uutta näkökulmaa kirjailijakuvat eivät siis suomalaisen sanataiteen vaiheisiin tarjoa, mutta Kynällä raivattu reitti tulee toimimaan erinomaisena lähdeteoksena niin esitelmien kuin opinnäytteiden tekijöille.

 

Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteä varten missä se ilmestyy joskus loppukesän tai syksyn aikana...

The Marvels (elokuvahko)

 

Naisyleisönsä huomioivat naissupersankarielokuvat Wonder Woman (2017) ja Captain Marvel (2019) regressoivat genrepitoista naiselokuvaa neljäkymmentä vuotta taaksepäin ihannekuviin naisista, jotka ovat voimaantuneita vain irrotettuina kulttuurikontekstista, universaalin valkoihoisina ja seksikkäinä. 

Uusin, naisyleisöt tiedostava naissupersankarifilmi The Marvels (2023) taannuttaa naisihanteet vähintään sata vuotta taaksepäin. Jopa Freud oli eturivin feministi näihin DC/MCU-utopioihin verrattuna esittäessään vuonna 1925 kysymyksen, jota näennäisesti tulevaisuuteen kurkottavat elokuvat eivät rohkene esittää, saati pohtia vastausta: "Mitä (super)nainen haluaa?"

The Marvels -elokuvan kolme supersankarinaista eivät halua muuta kuin että kaikki olisi kuten joskus epämääräisiä vuosikymmeniä aiemmin, jolloin perhe oli varma kiinnekohta avaruusaikansa jatkumot menettäneessä kosmoksessa. The Marvels -elokuvan malliperhe on teinisankarin amerikkalais-aasialainen ydinperhe, johon kuuluvat isä, äiti, supersankaritytär ja nössö kolmikymppinen isoveli. Muuta vaihtoehtoa ei ole genren standardista poikkeamiseen kuin rakentaa ydinperheen ihanne etnisestä ja sillä perustein autenttisuutensa säilyttäneestä perheestä.

Supersankarigenren standardiin nimittäin kuuluu, että OIKEAT supersankarit ovat aina rikkinäisistä, dysfunktionaalisista perheistä, koska perheet ovat välttämätöntä sankarin maallisuuden paljastavaa kryptoniittia. Isiä ole tapana edes mainita supersankareita taustoitettaessa, koska isät edustavat niin isoa konfliktia, että mainintakin johtaisi tolkuttomiin odotuksiin juonen sivupolusta.

Naissupersankarit = unisexvormut + nyrkkiposeeraus.

The Marvels -trion afro-amerikkalainen sankaritar (Teyonah Parris) on menettänyt sekä äitinsä että korvikeäitinsä, itsensä kapteeni Marvelin. Tämä kapteenitar Marvel (Brie Larson) taas on toiselta planeetalta saapunut messiashahmo, joka Teräsmiehen tavoin on immuuni ihmisten tunnepyrähdyksille. Silti sijaisperhe on selvästikin jotain mitä tämä superseksikkäissä t-paidoissa rentoutuva messias tietämättään tarvitsee kiinnittyäkseen edes hetkeksi samaan ihmisfysiikan rajat tunnustavaan universumiin kuin muut naiset.

Muistutuksena siitä, että supernainenkin on vain nainen, putkahdetaan tarinassa Bollywood-planeetalle, jossa kaikki kommunikoivat laulamalla ja tanssimalla. Siellä supernainen (kapteeni Marvel) on saanut täyttää naisten perimmäiset quilty pleasure -haaveet päästessään koko planeetan prinsessaksi! The Marvels -tyttötrion muut jäsenet kuittailevat lempeästi kapteeni Marvelille tämän näennäisestä vastentahtoisuudesta prinsessarooliin. Toki he Maan kasvatteina tietävät mitä nainen pohjimmiltaan haaveilee, vaikkei tämä tiedäkään haluaako sitä, mitä haaveilee. Ja siksi ne prinsessaleikit niin nopeasti keskeytetäänkin. 

Ehkä tämä onkin kapteeni Marvelin jörötyksen syy? Toistuva cantus interruptus?

Toimintakohtauksissa the Marvels -tyttötrio mäiskii avaruuden ökkömönkijäisiä ("Kreet") siinä missä äijäsankaritkin. The Marvels'in ohjaajan, Nia DaCostan on kehuttu olevan kaikkien aikojen nuorin MCU-tuotteen ohjaaja ja se tosiaan näkyy lopputuloksessa. Muuta erityistä supersankarivoimaa ei naisilla – nuoren polven mukaan – voi ollakaan kuin että he pystyvät VAIHTAMAAN KESKENÄÄN PAIKKOJA. Tämä on siis uuden sukupolven MCU:n sanoma siitä miten naiset voimaantuvat, ja näin naiset sitä harjoittelevat: harrastamalla musiikin tahtiin naruhyppelyä ja pallonheittoa avaruusaluksessa!

Siispä hei vaan kaikki teini-ikäiset ja -henkiset naiset, MCU:n naiskäsikirjoittajilla ja -ohjaajilla on teille vahva sisäpiirin sanoma: TE KAIKKI OLETTE KORVATTAVISSA TOISILLANNE!

 

Scifi-ainekset ovat The Marvels'issa tuotannollisesti kohdallaan, mutta vailla täysipäistä käsikirjoitusta ja konseptia siitä, mitä hittoa naissupersankarielokuva voisi oikein ollakaan, tuloksena on MCU-elokuvien sekavin ja heikoin viihdetuote, kuten flopanneet lipputulot ovat osoittaneet.

Genrehybridinä se on myös aivan hukassa. Teiniä esittävä näyttelijä Iman Vellani esiintyy kuin kyse olisi pelkästään faniyleisölle suunnatusta parodiasta näyttelemällä sitcom-huumorin rytmissä eli keskittymällä reagoimaan siihen mitä vakavahenkinen päähenkilö (isällisen äidillisesti jöröttävä kapteeni Marvel) tekee. Tällaisesta näyttelemisestä on yleensä vastuussa sankarin sidekick, mutta nyt sidekickin pitäisi täyttää kokonaisen päähenkilön roolihahmo. Myötähävettävimmissä kohtauksissa tämä näyttelijä, jolla sentään pitäisi olla kokemusta Ms. Marvel -tv-sarjasta, jää seisoskelemaan green screenin eteen kuin koulunäyttämölle vailla ohjaajan ohjeita mitäs nyt teketään. Toisaalta pahista esittävä näyttelijä (Zawadde Ashton) on hänkin poikkeuksellisen epäluonteva ja -karismaattinen roolissa, jossa sentään ei muuta tarvittaisi kuin edes oikein ajoitetut irvistykset.

Koko elokuvassa on yksi hyvä scifistinen idea (miten evakuoidaan iso avaruusasema) ja yksi hyvä kahden sekunnin vitsi (isoveli yrittää sammuttaa kaukosäätimellä äitinsä). 

Niin yllättävän kehno tämä 33. MCU-tuote kokonaisuutena on, että mieluusti näkisi MCU-taskuversumin hiipuvan esifreudilaiseen vaihtoehtohistoriaansa. Tätä on toki toivottu siitä pitäen, kun Avengers-juonilinja suljettiin, sankareista alettiin rahastaa helpohkoja tv-tuotteita ja MCU-elokuvien viimeinen yhdistävä idea on tunnustaa, että vaihtoehtoisessa maailmassa mikä tahansa leffa olisi parempi kuin se mitä katsot.

Tänään maanantain päivänäytöksessä MCU-tuotetta oli katsomassa yhteensä kuusi asiakasta Finnkinon 500-paikkaisessa salissa. Sentään siis tuplasti enemmän kuin suomalaista naiselokuvaa.

Barbie eli paljon tyhjää lelusta (elokuva)

 

Tyhjyyshän ei ole paha asia. Tarkat vahvat muodot rajaavat tyhjyyden, jonka sisälle itse kukin voi kuvitella temaattisia tarinanpalasia. Sitä varten nukkeja tehdään ja niillä leikitään, mukaan lukien poikien lautapeleissä käyttämät meeplet. Nukkejen kohdalla kysymys samaistumisesta on toissijaista. Nuket ovat mielikuvituksen alkemiamaljoja ja julkisia kukkaroita.

Greta Gerwigin ohjaama Barbie (2023) on naiserityinen pinokkiofantasia nukesta, jolla herää eksistentiaalinen kriisi. Lieneekö sitten sattumaa, että myös alkuperäisen Pinokkion tarinasta valmistui viime vuonna kaksi filmatisointia - virtuaalitodellisuuden eli internet-aikakauden valtaamassa maailmassa kysymykset ALKUPERÄSTÄ ja AUTENTTISUUDESTA on  ilmeisesti helpointa kierrättää lapsia ja lapsuutta koskeviksi kysymyksiksi.

Mitään omaperäistä Barbiessa ei ole ilmiönä tai viihdeteoksena, mutta sentään se on oikea elokuva eikä mikään voimauttava sarja sketsejä, kuten Helsingin Sanomien idioottimainen arvostelu antoi ymmärtää. 

 

Barbien juonikaava on tuttu ties miten kaukaa Hollywoodin historiasta, senkin vuoksi, että fantasia Barbielandista on jälleen yksi allegoria lisää Hollywoodista. Näitähän riittää, leikkikriittisiä utopioita kuten Pleasantville (1998) ja Truman Show (1998). 

Ilmeinen malli tälle Barbielle on kuitenkin Lego Batman (2017), jossa niin ikään mielikuvituksen maailma on uhattuna, koska sidos sukuPOLVIEN välillä on särkynyt. Batman oli tehty isille ja pojille, Barbie äideille ja tyttärille. Suurten lelufirmojen brändejä, Legoa ja Mattelia, voidaan näissä elokuvissa pilkata huoletta, koska elokuvien sanoma on läpensä nostalgialla imellytetty: legot ja barbie ovat täydellisiä MUOTOJA, joiden säilyminen läpi sukupolvien todistaa niiden kestävän rajuakin IRONISTA käyttöä uusien sisältöjen projisoimisessa vanhoihin leluihin.

Barbie todistaa, että ironia ja mahtipontisuus eivät ole toisiaan poissulkevia. Sikäli ohjaaja Greta Gerwig ja presidentti Donald Trump eivät mitenkään eroa toisistaan. Molemmila on ollut hallussaan maailman tunnetuin brändi, Yhdysvaltain ensimmäinen Nainen ja ensimmäinen Mies, joten he ovat voineet leikkiä brändillä miten huvittaa, kunhan brändiä itseään on pidetty ISOSTI esillä, dollareita säästelemättä. Ennen vuoden 2017 presidentinvaaleja Trump kehuskeli, että hänestä voi tulla maailman tunnetuin mies; ei häntä presidenttiys VIRKANA kiinnostanut vaan siihen sisältyvä brändi. Samassa nosteessa on nyt indie-filmeissä uskottavuutensa hankkinut Gerwig. Hänestä itsestään tuskin tulee maailman tunnetuin nainen, mutta juuri hän on nyt se luojahahmo, joka on herättänyt elämään tuon maailman tunnetuimman naisen, jonka blondiuteen verrattuna Marilynkin oli syvällinen ajattelija.

Barbien feminismi on todella tukevasti kiinni nykypäivän gender-politiikassa, mutta vallankumousta tämä muoviemansipaatio ei tuo meidän maailmaamme vaan Barbielandiin. Paljoa siihen ei tarvita perusteluja. Käsikirjoitus painottaa naisten vapautumisen ehdoksi miesten vapauttamista vanhoista roolimalleista: 'patriarkaatti' esitetään ideaksi joka riittää yhdistämään "miehet" missä ja milloin tahansa "naisia" vastaan. Siinä kaikki. Yhteiskuntaluokat ja etniset ryhmät ovat barbiemaailmassa samaa vaniljamaista massaa, josta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistötkin puuttuvat. Intersektionaalinen feminismi ei todellakaan ole se käsitepakki, johon voitaisiin edes viitata Gerwig&Mattelin leikkifemisnimissä. Tosimaailmasta leikkimaailmaan tuotu guru on roolitettu täsmälleen saman näköiseksi kuin rohkeudessaan esikuvallinen poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez, ikään kuin tälläkin tavoin tietty IMAGO antaisi lupauksen messiasmaisesta vapautuksesta myös meidän todellisuudessamme.

 

Ollakseen komediaelokuva Barbie jätti teatterin jättimäisen yleisön yllättävänkin hiljaiseksi, mutta ymmärtäväisiä hymyjä se epäilemättä herätti, koska visuaaliset gagit tulevat tiheässä ja ensimmäiset kohtaamiset reaalimaailman kanssa ovat aidosti hirtehisiä. 

Persoonaton action-näyttelijä Margot Robbie pääosassa vie tietysti kaiken terän elokuvan sarjakuvamaisesta kärkevyydestä: hän esittää Barbieta samalla kireän sätkyvällä tyylillä kuin hän on tehnyt vastaavia aivottoman blondin rooleja niin supersankarina (DC-elokuvat) kuin nostalgisoituna Hollywood-metatähtenä (Once Upon...). Ryan Gosling toksisen äijäherätyksen saavana Ken-nukkena on särmikkäämpi tapaus, vaan eipä siihen särmikkyyteen paljoa tarvita kaveripiireiksi ja jengitansseiksi rajatussa yhteisössä.

Ja jos ohjaaja Greta Gerwig on 2020-luvun versio Sofia Coppolasta niin hyvästit voi heittää indiewoodin VAIHTOEHTOISUUDELLE ylipäänsä...

Mikään Team America tämä Barbie ei tietenkään olisi voinut ollakaan, kun elokuvan eräänä tuottajana on lelufirma itse. Aikuiselle katsojalle Barbien pervo viehätys tulee kumminkin juuri siitä, että sen ajattelee olevan kaiken aikaa tulemaisillaan AIDOSTI postmoderniksi karnevaaliksi... 2000-luvun Barbarellaksi. Teatterikokemuksen kollektiivisuus hieman tukee tätä odotusta, mutta muuten Barbien voi säästää pinkiksi videovälipalaksi pisimpään talvi-iltaan.

Tár (elokuva)

 

 

Tár (2022) ei ole mitään niin ihmeellistä, että siitä kannattaisi kotiin kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin, koska katsoimme sen Kuopiossa, joten katsomiseen tuli ylimääräinen säväys suuren maailman fiilistä nähtynä pikkukaupungin pienimmässä filmisalissa.

 

Todd Fieldin ohjaama Tár näyttää aluksi taidemaailman syvälliseltä analyysiltä, mutta muuttuu nopeasti varsin perinteiseksi taiteilijakuvaukseksi, jossa ainoa erityisyys on päähenkilö Lydia Tárin taiteilija-ammatti, kapellimestari. Tarinan siirtyessä New Yorkista Berliiniin kerronta muuttuu Kieslowski-tyyppiseksi metafyysiseksi moraliteetiksi, koska juuri riittävästi asioita jätetään selittämättä ja kohtauksia viemättä loppuunsa. Muttei Tár ole lopulta kieslowski-harjoitelmakaan, vaikka ilkkuvilla yliluonnollisilla äänillä (sävellystyötä häiritsevä mysteerinen dingdong) ja selittämättömillä kuvamotiiveilla (musta koira kellarissa, naapurin kuoleva nainen) pelataankin. 

 

Kuin cokista punaviinissä on tämä Tár taidefilminä. 

Ja sellaistakin tarvitaan juu... mutta onhan tässä myös helpon huijauksen makua sillä oletuksella, että taidemaailmaan sijoittuva elokuva saisi maagisesti saman auraattisen hohteen kuin sinfoniamusiikki ja sen esapekkasalostelijat...

 

Sivujuonteena kulkeva #metoo-rikosaihelma Lydia Tárista sarjaviettelijänä on ainoa osa tarinaa, joka kantaa loppuun saakka, muttei se paljoakaan vastaa elokuvan alulla ja keskiosassa esitettyihin todella isoihin kysymyksiin musiikista, taiteilijuudesta ja seksuaalisuudesta. Välttää ei voi vaikutelmaa, että #metoo-juonta käsikirjoittaessa on saatu äkkiä radikaalilta tuntuva rahakas oivallus, että saalistavan taiteilijatähden pitäisikin olla miehen sijaan nainen, jotta tutuin tarina näyttäisi hieman uudelta.

 

Kahteen ja puoleen tuntiin venytettynä Tár kuitenkin vaihtaa fokustaan ja tyylilajiaan hyvinkin luontevasti niin että juonta tietämättä elokuvan katsoo ja kuuntelee ilokseen, etenkin kun filmin aivan viimeinen viisitoistaminuuttinen vie tarinan aivan muualle tarjoten silti alleviivatun huvittavan kommentaarin kaikesta edellä kerrotusta.

 

Pääosaan kiinnitetty Cate Blanchett oli itselleni se isoin kynnys katsoa tai olla katsomatta tätä elokuvaa, muttei hän onneksi niin paljon latista vaikean roolinsa uskottavuutta kuin olettaisi. Silti sitä väistämättä ajattelee, miten hyvä tämä elokuva olisikaan ollut jos pääosassa olisi ollut joku oikea näyttelijä. Vahvat persoonanäyttelijät saksalainen Nina Hoss ja ranskalainen Noémie Merlant eivät pääse loistamaan pienissä sivuosissaan, mikä on tietty väistämätöntä taiteilijadiivan egoismia käsittelevässä filkassa.

 

Koska Tár on aiheeltaan jotain vallan erilaista kuin yleensä amerikkalaiset valtavirtafilmit ja koska siinä uskalletaan haastaa jopa poliittisen korrektiuden liipasinherkkyys (= onko MIELTÄ kieltäytyä Mozartista koska tämä oli misogyyni cis-mies), se tuntuu aikuisemmalta elokuvalta kuin mitään mitä Hollywoodista on tullut vuosiin.  Sikäli sitä voi suositella "jos katsot yhden elokuvan vuodessa..." -tapauksena niillekin, jotka hyvin perustein jättävät väliin jokaisen Oscar-ehdokkuudella merkityn elokuvan. Musiikkia ja varsinkaan Lydia Tárin haasteeksi nostettua Mahleria ei aiheesta huolimatta kuulla paljoakaan, joten sinfoniamusiikki itsessään ei ehkä ole perusteltu syy mennä katsomaan tätä elokuvaa.

 

 

Peter von Kant (elokuva)

 

"Peter von Kant" (2022) on Francois Ozonin pieni tribuuttifilmi ohjaaja Rainer Fassbinderille. Näin poikkeuksellisen elokuvan maahantuonti teatterikierrokselle johtunee eurooppalaisen elokuvatuotannon taantumasta. Ei tuotteliaalta Ozonilta ole aiemmin jokaista filmiä vaivauduttu teattereihin tuomaan, ei varsinkaan sitä edellistä Fassbinder-sovitusta (2000). Nyt tuodaan sitten mitä vaan missä on laatuohjaajan nimi.

Ozonin parhaat ohjaukset ovatkin ranskalaisen elokuvan huippua:  Swimming Pool, Hiekan peitossa, Franz, Vieras talossa.  Hänellä on ainutlaatuinen taito saada paljon irti vähäiseltä näyttävästä tarinasta muutaman näyttelijän avulla. Yhtäkään hänen elokuvistaan ei voi moittia tavanomaiseksi, vaikka välillä tuloksena on ollut läpeensä hölmöjä eksploitaatioita kuten Marine Vacthin seksikkyyden varaan tehdyt kaksi filmiä (2013 ja 2017).

Sukupuolta ja seksuaalisuutta on Ozonin elokuvissa dramatisoitu rajatilana, jossa iällä, ammatilla ja lojaliteetilla on enemmän merkitystä kuin heteromatriisilla TAI sen vastaliikkeeksi asettuneilla homo- ja lesbovähemmistöillä. Ozonin ohjaukset eivät ole mitään indie-queerin juhlaa, vaan keskiluokkaisen kilttiä festarikamaa vastakulttuurina, mutta silti niiltä voi odottaa jotain ihan erilaista elokuvadraaman tajua kuin mitä muut ohjaajat tekevät.

Näin myös vuoden 1972 lahkeisiin sovitettu romanssidraama "Peter von Kant" on enemmänkin festareille tarkoitettu kuriositeetti kuin millekään yleisöryhmälle suositeltava laatudraama, vähän kuin kivaa lähiteatteria virkistävä wunderbaum joka ripustetaan puoleksitoistatunniksi keskelle näytäntökautta. Teos perustuu Fassbinderin näytelmään ja elokuvaan (1972) "Petra von Kantin katkerat kyyneleet", mutta vaihtaen päähenkilöiden sukupuolet naisista (Petra, palvelija Marlene, nuori Karin) miehiksi (Peter, Karl, Amir).  Pääosan hahmo on muutettu muotisuunnittelijasta ohjaajaksi, joka voisi olla lempeä parodia tai hapanimelä camp-kuvitelma keski-ikäisestä Fassbinderistä itsestään. Tosin ei vuoden 1972 tienoilla, johon Ozon on filminsä sijoittanut, koska tuolloin ohjaaja oli vasta 27-vuotias.

Sovitus näytelmästä uudeksi elokuvaksi on valitettavasti kumman epädraamallinen. Näytösten väliset isot juonelliset hyppäykset on toteutettu sellaisenaan ilman sovituksen tarjoamaa mahdollisuutta. Denis Ménochet pääosassa on erittäin sympaattinen näköiskuvitelma narsistisesta miestaiteilijasta ja tätä täydentävästä mykästä masokistipalvelijasta, mutta elokuva ei anna oikein tilaisuuksia koetella tätä suhdetta ennen kuin lopussa. Hitaan ensinäytöksen jälkeen seuraa kaksi tehokasta mutta lyhyttä näytöstä joissa varsinainen romanssi alkaa ja sitten jo onkin ohitse. Narsistin yksinäisyys on aihe johon tällainen hyppäyksittäinen rakenne ei toimi sellaisena kuin Ozon sitä toteuttaa. 

Lähes kaikki tapahtuu yhdessä isossa ateljeehuoneessa. Mitään draaman aineksia ei ole tarpeeksi eikä mitään ilmeistä myöskään puutu, sellaisia nämä sisäpiiriläiset taideteokset ovat. Sivurooleissa Isabelle Adjani ja Hanna Schygulla ovat paikalla tuodakseen ripauksen elokuvahistorian gloriaa elokuvalle, ehkä myös hieman tuotantorahaa ainoina isoina niminä, mutta helpolla on Ozon päästänyt itsensä miettimättä mitä UUTTA voisi saada Fassbinderin sivuhahmoista irti kuvitellessaan heidät vuoden 1972 Kölniin.

Niagaran teatterissa tätä elokuvaa katsoi sunnuntaina lisäkseni vain vanha pariskunta. Paljonko energiaa siirtyikään valkokankaalta katsomoon, ei se vastanne säästötalven eikä taidemuodon tavoitteita.

Äijäjumppaa treenikansan katveessa

 

"Sitten levätään lankutus-asennossa", käskee ohjaaja. Tai eihän hän käske, vaan neuvoo, mutta neuvomalla ehdottaa ihmistä ylittämään itsensä, suostuttelee unohtamaan ikänsä, ja ehkä vähän vihjaakin ironialla pehmittäen, ettei kuntoilussa ole absoluuttisia rajoja muutoin kuin kullekin liikuntaryhmälle varatun kellonajan kohdalla.

Laiskojen koronavuosien jälkeen rohkaistuin menemään tänä syksynä äijäjumpan sijaan "Miesten treeneihin". Se on kuin äijäjumppaa toiseen potenssiin. Kun vuosina 2013-2020 käymässäni äijäjumpassa olin jatkuvasti nuorimpia osallistujia, niin nyt kaikki liikuntaryhmän osallistujat ovat samaa ikäryhmää. Ero on tällä kertaa siinä, että kaikilla muilla on kunto kuin kaksikymppisillä – ja lisäksi heillä on se sukupuolensa luonnonlahjakkuus pallopeleihin mikä kaltaiseltani kirjalliselta ihmiseltä on aina puuttunut.

 

Periaatteessahan liikuntakursseilla ei ole asteikkoryhmiä, vaan (kuten kurssien ohjaajatkin aina väittävät) jokainen arvioi itse kuntonsa mukaan mitä pystyy tekemään ja kuinka lujaa. Pallopeleissä käytäntö on ihan muuta. Joko hortoilen paikallani kuin reimari aallokossa tai juoksen kaiken aikaa mukana ja alisuoritan sen 40 minuuttia mitä pallopeli kestää. Jo kymmenen minuutin kohdalla olen aivan näännyksissä, mutta pallopelin jälkeen alkaa vielä se varsinainen kuntopiiri. "Lankutuksen jälkeen tehdään kymmenen punnerrusta, sitten seuraava tauko lankkuasennossa ja sitten seuraavat kymmenen punnerrusta", käskee ohjaaja. Jaksan tehdä yhden. Sitten vaihdan naisten punnerruksiin ja huijaan lankutuksessa jännittämällä ruumiin hikisten päkiöiden varaan.

Ensimmäisessä "Miesten treenien" tapaamisessa pelattiin koripalloa. Ehdin juosta mukana vartin verran ennen kuin pallo jysäytti vasemman pikkusormen ruttuun. En ollut koskaan ennen nähnyt omaa sormeani rutussa. Silti mitään ei ilmeisesti murtunut, vaan nivel vain niksahti väärään asentoon. Kuukauden jälkeenkin sormi on arka, mutta toimii siellä missä sitä tarvitaan, näppiksellä. En kuitenkaan uskaltaudu enää koripalloon ja lukemani perusteella jätän lentopallonkin väliin. 

Liikuntakerroikseni jäävät futis ja sähly, paitsi niinä tiistaipäivinä, jolloin on mentävä yhdistysten kokouksiin. Tällä rytmityksellä pääsen treenaamaan sukupuoltani ehkä kerran kuukaudessa. Kunto ei kohene, mutta jokainen lähtö treeneihin kasvattaa jotain itsetuntolihasta – siitäkin huolimatta että epäonnistun säännönmukaisesti pallon saadessani. 

Jos en riko enempää niveliäni niin jatkan ehkä keväänkin tätä tapaa. Mutta liikuntaan kerran kuussa osallistumalla pikemminkin etäännytän itseäni siitä, miten terve haluaisi olla edes omissa silmissään. Useimpina päivinä siirryn vain sängystä aamiaisen kautta olohuoneen sohvalle, avaan läppärin tai kirjan, ja päivän liikunta-ajatus supistuu siihen valintaan, kävisikö lounaalla viiden minuutin kävelyn vai viiden minuutin pyöräilyn päässä. Onneksi vaimo auttaa valinnanteossa.

 

Kun ikäkunto alkaa olla melkoinen mysteeri, mitä viiteryhmää uskoisi omakseen, niin sitä myöten ikä itsessäänkin on isompi ja vastenmielisempi mysteeri. Työikä? Sivistysikä? Menestysikä? Vain vuosikymmenten hidas täyttyminen pakottaa ihmisen tiedostamaan sekä lihansa että ne koukut, joilla kiskotaan teuraaksi treenikansan siunaamiin viiteryhmiin. Itseäni siteeratakseni:

"Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä."

 Aiemmat kirjoitukseni liikutetuista miehistä:

 https://bitteinsaari.blogspot.com/2013/09/aijajumppa-dawn-of-dead.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/02/aijajumppaa-aikakuplassa.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2019/02/jumppaus-puuttuu-luovasta-tyosta.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2019/10/aijajumpan-kolme-koulukuntaa.html

Rinnakkaiset äidit (elokuva)

 

Milloin viimeksi Pedro Almodóvar on tehnyt ehdottoman, omannäköisensä elokuvan? Taisi olla "Huono kasvatus" vuonna 2004. Vuoden 2016 "Julieta" oli sekin sentään kuin arvokas kiertokäynti, milteipä hyvästely ohjaajansa aiheisiin ja kuvastoon.

Mutta enimmäkseen Almodóvarin 2000-luvun ohjaukset ovat  olleet käsikirjoitukseltaan ikävän sotkuisia tai sliipattuja. Elokuvateatteriin niitä on mennyt katsomaan toiveenaan kokea jotain samaa kuin hänen 1980–1997 -vuosien elokuvissaan. 

"Naisia hermoromahduksen partaalla" (1988) oli pitkään se paras Almodóvar-elokuva ja ehkä edelleenkin se mihin mieluiten palaisi, jollei "Lihan värinä" (1997) olisi yllättänyt kuumeisena film noir -sovituksena, jonka vaikutus väreilee nykypäivään saakka. Mitään lähellekään niiden kaltaista "korkeaa komediaa" (Almodóvarin oma genremääritelmä) ei ole 2000-luvulla nähty.

 

2000-luvun puolella Almodóvar on tyytynyt asemaansa melodraaman luotto-ohjaajana. Kohtausten lavastus, puvustus ja valaistus korostavat edelleen tilanteiden keinotekoisuutta, mutta käsikirjoitusta ei ole enää laadittu juonellisten ja emotionaalisten yllätysten varaan, vaan turvallisina ja rutiinimaisina, tv-kerronnan kohtauspainotteisuutta muistuttavina perustarinoina. Jopa lievän scifistinen "Iho jossa elän" (2011) sekä sisäpiirimäiseltä bilettelyltä tuntunut "Matkarakastajat" (2013) tuntuvat jälkikäteen nuoren ohjaajan töiltä verrattuna uusimpiin pohjanoteerauksiin "Kärsimys ja kunnia" (2019) sekä nyt teattereissamme pyörivä "Rinnakkaiset äidit" (2021).

Kohteliainta mitä "Rinnakkaisista äideistä" voi sanoa on se, että elokuva tuntuu edellisen ohjauksen tavoin näyttelijä-tuottajan, Penelope Cruzin vedättämältä projektilta, johon Almodóvar on antanut nimensä käytettäväksi lavastuksen värimaailmaa valitessa. 

Almodóvarilaista tapakomediaa kultavuosina katselleiden on syytä pysytellä tästä elokuvasta yhtä etäällä kuin siitä "Kärsimyksestä ja kunniasta".

Tarinaltaan "Rinnakkaiset äidit" on kahteen tuntiin venytetty tv-sarjan jakso, jossa äidit puhuvat lapsistaan ja vanhemmistaan, ja lopuksi itketään haudan partaalla. Tätä samanlaista saippuaa espanjalaiset dumppaavat Netflixiin tusinatavarana. Mitään merkittävää ei tapahdu, paitsi se yksi äitiystarinan juonenkäänne jonka arvannee elokuvan nimestä.

Vartin prologi ja vartin epilogi, joissa kysytään miksei porvarillinen Espanja suostu muistamaan joukkohautoihin kätkettyjä kansalaissodan uhrejaan, ovat aivan eri elokuvaa. Varsinaista tarinaa koossa pitävä 'rinnakkaisten äitien' idea toimii tietysti vertauskuvana Espanjan yhteiskuntaluokkien rinnakkaisille perimälinjoille, mutta juonellinen kytkentä varsinaisen tarinan ja prologi-epilogin kanssa on erittäin väkinäinen ja alleviivaava, niin tehokas kuin tyylilajin täydellinen vaihto aivan viimeisillä sekunneilla onkin. 

Miksi Almodóvar on halunnut tehdä näin hartaan hitaan naismelodraaman, jossa naiset saavat puhua vain ja ainoastaan äitiydestä? Ehkä korjatakseen niitä syytöksiä, mitä hän sai 1980–1990-luvuilla elokuviensa naishahmoista. Edelleenkin, tässä "Rinnakkaisissa äideissä" naiset ovat sekä moderneja että naiivin sentimentaalisia, naurettavan epätoivoisia halussaan hoivata – mutta nyt he sentään ovat vapaita miehistä ja tukevat toisiaan jonkin PERIAATTEEN palosta. 

Avoimeksi kuitenkin jää mikä se periaate mahtaa olla, joka yhdistää Espanjan naiset yli luokkarajojen. 

Cruz käyttää eräässä kohtauksessa t-paitaa jossa julistetaan että kaikkien naisten pitäisi olla feministejä, mutta hän ei toiminnassaan toteuta eikä puheellista feminismiltä kuulostavia aatteita. Hänen hahmonsa elintaso on lisäksi varsin lähellä sitä yläluokkaa, jota hän ivaa Espanjan historian tahallisesta unohtamisesta. Yläluokkaa edustava nuori nainen on puolestaan silmät ymmyrkäisinä kulkeva bambi, jota Cruzin hahmo koulii oikeaan tietoisuuteen ihan pelkillä kyynelillään... ja vähän tietysti naisten välisellä seksillä, se kun on nyt niin trendikästä että kohtauksen ymppääminen hoitopöytäkeskusteluihin ei näytä oudolta vaan söötiltä...

 

Suoraan sanottuna "Rinnakkaiset äidit" on niin kamalan tylsää elokuvakerrontaa, että olisin lähtenyt teatterista puolen tunnin kohdalla, jollen olisi maksanut sentään 8 euroa leffalipusta. Mutta jos olisin maksanut vain sanotaanko 4 euroa niin... ja 2 euron lipulla ei epäilystäkään...

West Side Story (elokuva, 2021)

 

West Side Story (1961) on ollut itselleni yksi tärkeimmistä elokuvista, joten uusintaversio siitä on periaatteessa lähes pyhäinhäväistys. Ensimmäiset uutiset Steven Spielbergin aikeista uuden version ohjaamiseksi eivät kuitenkaan ärsyttäneet, vaan herättivät ihan oikeasti toiveen, että jotain kaksikymppisenä (1984–1986 välillä leffakerhossa) koetusta taikuudesta saisi uutta potkua yksittäisten laulujen ja tanssien uusista tulkinnoista. Musikaalin kun ei tarvitse olla osiensa summa, minkä vuoksi se niin houkuttaakin Hollywoodia.

Tänään Kuopion Kuvakukossa sain uuden West Side Story -tulkinnan (2021) viimein nähdäkseni eikä lopputulos ollut erityisen huono jos ei erityisen hyväkään – vaan tosiaankin yksittäiset musiikkiosiot loistivat kokonaisuudessa, kun taas ne elokuvallisimmat osuudet olivat verraten yhdentekeviä, milloin ei masentavan pliisuja.

Ylipäänsä tämä uusi, kaksi ja puoli tuntia pitkä tulkinta West Side Story'sta on enemmän nyt elokuva kuin musikaali, mikä ei ole sille eduksi, mutta takaa tietysti spielbergimäisemmän viihdetuotteen.

Toiveeni musiikin uudelleensovituksesta ei valitettavasti toteutunut, sillä uuden version laulut ovat hyvinkin tarkasti samankuuloisia kuin aiemmin. Ainoa poikkeus taitaa olla uuden hahmon, Valentinan laulettavaksi siirretty "Somewhere", joka kuulostaa nyt yhtä kamalalta kuin Fievelin animaatiossaan (1986) rääkymä "Somewhere Out There".

Eikä Valentinan soolonumero ole edes elokuvan imelin kohta – sillä joka kerta kun kamera ottaa lähikuvaan päätähdet Ansel Elgortin ja Rachel Zeglerin tuntuu kerronta pakittavan etenemisen sijaan. Elgort & Zegler ovat niin disneymäisen nukkemaisia olemukseltaan, ettei tunneilmaisua ilmaiseva ryppy voi kerta kaikkiaan mahtua heidän kasvoillaan. Näin nukkemaisilla hahmoilla elokuvaan on voitu lisätä alkuperäisen romeo&julia -tarinan henkevyyden särkevä kohtaus, jossa osapuolet nähdään paritteluyön jälkeisenä aamuna samassa sängyssä. Ehkäpä 2020-luvulla rutiinilla vedetty kakkosyön seksi kuuluu jo disney-standardeihinkin.

Onneksi sivuhahmot (etenkin Riffiä esittävä Mike Faist ja Ariana DeBosen esittämä Anita), Tony Kushnerin parantelema käsikirjoitus ja muutamien kohtausten tarkasti kameraa palveleva koreografia nostavat aina uudelleen minunkin kaltaiseni katsojan odotukset. 

Katsojan uteliaisuutta, vaikkei juonta ja jännitystä, palvelee myös se, että New York on nyt laveammin mukana kohtauksissa. Uteliaisuutta siitä, miten jokin tuttu kohtaus tällä kertaa toteutetaan uudessa miljöössä, palvelevat erityisesti museokirkkoon siirretty hymnikohtaus ja tyhjenneelle poliisiasemalle sijoitettu "Gee, Officer Krupke". Jälkimmäinen vetää miltei vertoja vanhalle versiolle, missä verbaalinen ja tanssillinen nokkeluus on niin täydellisesti rytmitetty, että pääjuoneksi tarkoitettu  romanssi tuntuu yhdentekevältä: näissä kundeissahan se varsinainen tarina olisi.

Spielbergin ominta sormenjälkeä voi nähdä kuitenkin vain yhdessä kohtauksessa, siitä miten "Cool" on toteutettu tällä kertaa. Ensinnäkin laulu on sijoitettu jo ennen tappelukohtausta, kuten alkuperäisessä musikaalissa (1957), vaikka vuoden 1961 elokuvaversiossa sen siirtämistä perusteltiin sillä, että tapon ja tappelun jälkeen tämä joukkolaulu on paljon mielekkäämpi kuin ennen sitä. Kushnerim käsikirjoituksessa laulun sijainti selittyy sillä, että Tony yrittää saada Riffin luopumaan aseesta ja kamppailee siitä rauniotalon reikäisissä lavasteissa. Kohtauksessa laulu jää sivuseikaksi, mutta tanssi saa eräänlaisen tasohyppelymäisen jännitteen. Ratkaisu on sinänsä kiinnostava, jos pitää paikkansa, että vuoden 1961 elokuvaversiossa "Cool" oli eniten ELOKUVAN kielelle sovitettu kohtaus. Ajatuksen esittää elokuvan juhlaversion dvd-lisukkeessa joku mukana olleista näyttelijöistä:  Robbins & Wise siirsivät Broadway-tulkinnan muutoin lähes sellaisenaan filmille, mutta "Cool'in" kohdalla näkyy elokuvakerrontaan hiottu ja läkähdyksiin asti harjoitettu esitys, johon otettiin myös (teatteriversiosta poiketen) naisnäyttelijät. Näin hiottuun ilmaisuun Spielberg ei pyri, mutta pystyy sentään tekemään laulun pohjalta jotain ihan oman näköistään. Niinpä kohtaus on ainoa, jonka toivoisi jatkuvan pidempään.

Screenrant-leffasivusto luettelee elokuvaversioiden eroja seuraavasti (jättäen mainitsematta laulukohtausten uudelleensijoittelun):

• Lisätty Tonyn taustatarina: hän on istunut vankilassa, koska tappelussa miltei tappanut vastustajan. Tämä selittää miksi nössö kauppa-apulainen voi olla Jets-jengin ihailema ex-tappelija.
• Tappelukohtauksiin on lisätty realismia, sen sijaan, että ne esitettäisiin tansseina.
• Naisilla on hieman merkitsevämmät roolit: Riffin tyttökaveri Graziella on ollut aiemmin Tonyn.
• Naispäänäyttelijä Zegler on aidosti latino.
• Valentina-hahmo korvaa Docin, kulmakuppilan pitäjän.
• Korttelien historiallinen merkitys eri kansallisuuksille on alusta alkaen isosti esillä. Tätä korostaa sekin, että Maria ja Bernardo asuvat yhdessä Anitan kanssa eikä vanhempien luona.
  
• Näyttelijät laulavat omalla äänellään, mikä lisää realismia mutta… itse suosisin ennemmin dubattuja, oikeiden laulajien ääniä, jos kerran romanssimusikaalin ilmapiirissä pysytellään.
• Elokuvaan on lisätty paljon espanjankielistä dialogia jota ei ole käännetty.

 

Uudelleenfilmatisointien kohdalla esitetty iso kysymys, onko tämä remake TARPEELLINEN, on Hollywood-tuotteen kohdalla turha: helppoa rahastusta näin uuskonservatiivisella versiolla haetaan, etenkin kun poliittinen korrektius on niin pöljän päälleliimattua: puertoricolaisten kansallistunto, naisten aktiivinen toimijuus, queer-hahmon korostetun itsetuntoinen avuliaisuus. 

Korrektiudesta riippumatta tämä tuote kumminkin myy juuri sillä millä Spielberg-tuotteen odotetaan myyvän: kaikki on isompaa, machompaa ja toiminnallisempaa kuin mikään aiemmin juuri tässä genressä nähty. Spielberg on kasvattanut jopa jengien täsmällisesti toisiaan peilaavan ryhmäkoonkin kymmenestä viiteentoista, mikä lisää vaikutelmaa omilla ehdoillaan liikkuvasta MASSASTA eikä Broadwaylta karanneesta roolileikistä. Pistoolin siirtyminen Jetseiltä latinojengille toimii nokkelasti teeman kannalta: väkivalta on jengien välillä KASVAVA jännite, ei kummankaan perimmäinen piirre. Tummanpuhuvat tanssijajengit, joita yhdistää naurettavan stailattu vaatekoodi, toivat kyllä mieleen myös Walter Hill'n "Soturit" (1979)... niin, väkivallan estetisointi ei ole helppoa edes silloin kun sitä toteuttaa musikaalin vapaalla vyöhykkeellä...

Hienoiset feministiset ja queer-tiedostavat sävyt ovat tietysti sivuseikka siihen nähden, miten esimerkiksi naishahmojen vaatetusta on päivitetty seksikkäämmäksi ja miten fanipalvelu takaa edellä mainitun barbimaisen postcoitaalisen kohtauksen.

Tämä summannee parhaiten oman kokemukseni: Vielä korttelisodan koreografiaa uudistavan introkohtauksen aikana ajattelin, että jee, tämä West Side Story täytyy nähdä vielä isommalla kankaalla ja paremmalla äänentoistolla… mutta romanssijaksoissa ajattelin lähinnä miten romeo&julia -tarina PITÄISI päivittää jotta siinä olisi jotain mieltä nykypäivän identiteettipaletin tuntevalle katsojalle. Miksei sovitusta ole tehty reilusti nykypäivän musiikkiin, esimerkiksi Hamiltonin tapaan (2020)? Tai miksei romantiikkaa ja etnistä jännitettä voisi yhdistää reilusti eroottiseksi kamppailuksi? Wet Side Story'ksi?

Katsojia Kuvakukon näytöksessä oli tänään miltei ne täydet 20 mitä täkäläinen rajoitus leffateaterille sallii, kun eilisessä "Annettessa" meitä oli vain 4. Spielberg on saavuttanut, toivottiin tai ei, uneliaat savolaisetkin.