Greta Gerwigin ohjaama Barbie (2023) on naiserityinen pinokkiofantasia nukesta, jolla herää eksistentiaalinen kriisi. Lieneekö sitten sattumaa, että myös alkuperäisen Pinokkion tarinasta valmistui viime vuonna kaksi filmatisointia - virtuaalitodellisuuden eli internet-aikakauden valtaamassa maailmassa kysymykset ALKUPERÄSTÄ ja AUTENTTISUUDESTA on ilmeisesti helpointa kierrättää lapsia ja lapsuutta koskeviksi kysymyksiksi.
Mitään omaperäistä Barbiessa ei ole ilmiönä tai viihdeteoksena, mutta sentään se on oikea elokuva eikä mikään voimauttava sarja sketsejä, kuten Helsingin Sanomien idioottimainen arvostelu antoi ymmärtää.
Barbien juonikaava on tuttu ties miten kaukaa Hollywoodin historiasta, senkin vuoksi, että fantasia Barbielandista on jälleen yksi allegoria lisää Hollywoodista. Näitähän riittää, leikkikriittisiä utopioita kuten Pleasantville (1998) ja Truman Show (1998).
Ilmeinen malli tälle Barbielle on kuitenkin Lego Batman (2017), jossa niin ikään mielikuvituksen maailma on uhattuna, koska sidos sukuPOLVIEN välillä on särkynyt. Batman oli tehty isille ja pojille, Barbie äideille ja tyttärille. Suurten lelufirmojen brändejä, Legoa ja Mattelia, voidaan näissä elokuvissa pilkata huoletta, koska elokuvien sanoma on läpensä nostalgialla imellytetty: legot ja barbie ovat täydellisiä MUOTOJA, joiden säilyminen läpi sukupolvien todistaa niiden kestävän rajuakin IRONISTA käyttöä uusien sisältöjen projisoimisessa vanhoihin leluihin.
Barbie todistaa, että ironia ja mahtipontisuus eivät ole toisiaan poissulkevia. Sikäli ohjaaja Greta Gerwig ja presidentti Donald Trump eivät mitenkään eroa toisistaan. Molemmila on ollut hallussaan maailman tunnetuin brändi, Yhdysvaltain ensimmäinen Nainen ja ensimmäinen Mies, joten he ovat voineet leikkiä brändillä miten huvittaa, kunhan brändiä itseään on pidetty ISOSTI esillä, dollareita säästelemättä. Ennen vuoden 2017 presidentinvaaleja Trump kehuskeli, että hänestä voi tulla maailman tunnetuin mies; ei häntä presidenttiys VIRKANA kiinnostanut vaan siihen sisältyvä brändi. Samassa nosteessa on nyt indie-filmeissä uskottavuutensa hankkinut Gerwig. Hänestä itsestään tuskin tulee maailman tunnetuin nainen, mutta juuri hän on nyt se luojahahmo, joka on herättänyt elämään tuon maailman tunnetuimman naisen, jonka blondiuteen verrattuna Marilynkin oli syvällinen ajattelija.
Barbien feminismi on todella tukevasti kiinni nykypäivän gender-politiikassa, mutta vallankumousta tämä muoviemansipaatio ei tuo meidän maailmaamme vaan Barbielandiin. Paljoa siihen ei tarvita perusteluja. Käsikirjoitus painottaa naisten vapautumisen ehdoksi miesten vapauttamista vanhoista roolimalleista: 'patriarkaatti' esitetään ideaksi joka riittää yhdistämään "miehet" missä ja milloin tahansa "naisia" vastaan. Siinä kaikki. Yhteiskuntaluokat ja etniset ryhmät ovat barbiemaailmassa samaa vaniljamaista massaa, josta sukupuoli- ja seksuaalivähemmistötkin puuttuvat. Intersektionaalinen feminismi ei todellakaan ole se käsitepakki, johon voitaisiin edes viitata Gerwig&Mattelin leikkifemisnimissä. Tosimaailmasta leikkimaailmaan tuotu guru on roolitettu täsmälleen saman näköiseksi kuin rohkeudessaan esikuvallinen poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez, ikään kuin tälläkin tavoin tietty IMAGO antaisi lupauksen messiasmaisesta vapautuksesta myös meidän todellisuudessamme.
Ollakseen komediaelokuva Barbie jätti teatterin jättimäisen yleisön yllättävänkin hiljaiseksi, mutta ymmärtäväisiä hymyjä se epäilemättä herätti, koska visuaaliset gagit tulevat tiheässä ja ensimmäiset kohtaamiset reaalimaailman kanssa ovat aidosti hirtehisiä.
Persoonaton action-näyttelijä Margot Robbie pääosassa vie tietysti kaiken terän elokuvan sarjakuvamaisesta kärkevyydestä: hän esittää Barbieta samalla kireän sätkyvällä tyylillä kuin hän on tehnyt vastaavia aivottoman blondin rooleja niin supersankarina (DC-elokuvat) kuin nostalgisoituna Hollywood-metatähtenä (Once Upon...). Ryan Gosling toksisen äijäherätyksen saavana Ken-nukkena on särmikkäämpi tapaus, vaan eipä siihen särmikkyyteen paljoa tarvita kaveripiireiksi ja jengitansseiksi rajatussa yhteisössä.
Ja jos ohjaaja Greta Gerwig on 2020-luvun versio Sofia Coppolasta niin hyvästit voi heittää indiewoodin VAIHTOEHTOISUUDELLE ylipäänsä...
Mikään Team America tämä Barbie ei tietenkään olisi voinut ollakaan, kun elokuvan eräänä tuottajana on lelufirma itse. Aikuiselle katsojalle Barbien pervo viehätys tulee kumminkin juuri siitä, että sen ajattelee olevan kaiken aikaa tulemaisillaan AIDOSTI postmoderniksi karnevaaliksi... 2000-luvun Barbarellaksi. Teatterikokemuksen kollektiivisuus hieman tukee tätä odotusta, mutta muuten Barbien voi säästää pinkiksi videovälipalaksi pisimpään talvi-iltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti