Henritius & Löytty &
Mäntynen (toim.): Tietokirjallisuuden lajit ja rajat
Gaudeamus, 2023
295 sivua
Tietokirjallisuuden
lajit ja rajat on ensimmäinen kotoperäinen kartoitus
tietokirjallisuuden tekstilajeista. Käsikirjana se tarjoaa tiiviitä
johdatuksia ja lukuvinkkejä erikoisempiinkin lajeihin kuten lasten
tietokirjoihin, narratiiviseen tietokirjallisuuteen ja tiedollisesti
sivistävään sarjakuvaan. Kokoelman toinen
julkaisija on Tietokirjailijat ry, joka tällä tavoin työn
merkeissä juhlistaa nelikymmenvuotista taivaltaan.
Helpoin tapa määrittää
tietokirjallisuutta on ajatella sitä kaikeksi tekstiksi, joka jää
kaunokirjallisuuden ulkopuolelle. Mutta edes kirjastoissa ei pärjätä
näin helpoilla rajauksilla. Esimerkiksi esseet ja elämäkerrat
tuottavat toistuvasti päänvaivaa, onko teos tarpeeksi
kaunokirjallinen kuuluakseen proosan(kin) puolelle.
Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa onkin esittänyt
tietokirjallisuuden jakamista kirjalliseksi ja funktionaaliseksi:
edellisissä tekijä ja tyylit saavat esiintyä vapaammin,
jälkimmäiset ovat käyttökirjallisuutta eli niistä etsitään
sisältöä jotakin tarkoitusta varten.
Tietokirjallisuuden
lajit ja rajat -teoksen
(2023) toimittajat kuitenkin muistuttavat, että tietokirjallisuudessa on
alueita, joiden funktionaalisuutta määrittävät instituutiot,
mukaan lukien kirjastot, kustantamot ja akateeminen tutkimus.
Esimerkiksi virka- ja selkokielen tutkimus on Suomessa erillään
tietokirjallisuudesta, kun taas muissa pohjoismaissa niitä
käsitellään osana asiaproosaa. Tiedon määrittely voi sekin olla
instituutioittain sisälle- tai poissulkevaa. Uskonnollinen
kirjallisuus kummittelee tietokirjallisuuden sateenvarjokäsitteen
alla, vaikka sen tietoarvo ei ole satufantasiaa kummoisempaa jos sitä
vertaa akateemisen tutkimuksen vertaisarvioituun tietoon.
Kolmentoista
artikkelin kokoelma asiaproosan lajeista ja rajoista on tarkoitettu akateemiseksi ”perusoppikirjaksi”,
mutta aiheiden laajuus ja näkökulmien erilaisuus artikkelittain
tekevät siitä pikemminkin kurssien oheislukemistoa. Kirjan tautologiselta
kuulostavaa nimeä perustelee se lajitutkimuksen lähtökohta, että
lajit ovat olemassa vain toisiinsa nähden: erottuvina rajoina, jotka
muuttuvat alituiseen niistä käytävän julkisen keskustelun
perusteella. Nämä ”rajaneuvottelut” ovat kirjan kiinnostavin
puoli, koska niissä tullaan lähimmäksi nykyhetkeä ja
lukijayhteisöjä kokoavia lukukokemuksia. Rajaneuvotteluja käydään
tiedon laadusta ja tekijän näkökulmasta, mutta etenkin
tietolähteiden käytöstä ja näkyvyydestä.
Johdantoartikkelissaan
toimittajat Mäntynen & co viittaavat edelleen
ajankohtaiseen keskusteluun Maria Petterssonin tapauksesta,
jossa yleistajuista tietokirjaa (Suomen historian jännät naiset,
2022) ja sen tekijää syytettiin tutkimustiedon plagioinnista.
Kustantamo oli puolustanut kirjoittajan ylimalkaista leikkaa-liimaa
-tekstieditointia sillä, että tutkimuksista siteeratut kohdat
olivat yleistietoa ja siten tekijänoikeuslakien ulkopuolelle. Mutta,
kuten toimittajat toteavat, jos kustantamon näkökulma otettaisiin
yleiseksi käytännöksi, se tarkoittaisi kaiken tutkimustekstin
olevan ”vapaata riistaa” ajankohtaisia aiheita metsästäville
toimittajahenkisille kirjoittajille.
Elämästä ja
historiasta kertominen
Yksittäisissä
artikkeleissa näitä lajien välisiä rajaneuvotteluita pohditaan
esimerkkien valossa, joskaan muiden tekemiin huomioihin ei juurikaan
viitata eikä kirjassa ole kokoavaa yhteenvetoa rajaneuvottelujen
samankaltaisuuksista.
Johdantoa seuraa kaksi elämäkertatutkijoiden
artikkelia. Ida Henritius kirjoittaa poliitikkojen
elämäkerroista ja Päivi Kosonen laajemmin muistelmista ja
autofiktiosta. Molemmat artikkelit sivuavat sitä tietokirjallisuuden
uskottavuuden ja luettavuuden olennaisinta piirrettä, kysymystä
tiedon lajien tuoreudesta. Periaatteessahan päivittäiset
journalistiset tekstit toimivat metrimittana sille, miten tuoretta
tietoa odotamme vaikkapa presidentti Niinistön elämäkerralta ja
miten totena siihen tuoreuden perusteella suhtaudumme. Elämäkerta,
ja etenkin autofiktio, herättää kysymyksiä mikä on se
julkisuuden preesens, jossa teoksesta odotetaan keskustelua. Päivi
Kosonen toteaa autofiktiosta laveanpuoleisesti, että sen
”identiteetti on vasta vakiintumassa”, mutta yhtä
todennäköiseltä tuntuisi, etteivät sen rajat ”vakiinnu”
yhtään sementtisemmin kuin muunkaan fiktion.
Fiktion ja käytännössä kertomuksellisuuden aste
näyttäisi olevan muutenkin tietolajien erotteluun käypä
ominaisuus. Historian tekstuaalisuutta esittelevä Pertti Haapalan
artikkeli heittää rinnastuksen, että historiankirjoitus, niin
tieteellinen kuin popularisoivakin, on sekin ”yhteiskunnan
omaelämäkerta”. Ehkä samaa voisi sanoa muuttujat muuttaen
kaikesta kirjallisesta tietokirjallisuudesta. Jopa oppikirjoissa ja
matkakirjoissa kirjoittajat reflektoivat – omaelämäkerran tapaan
– tarkastelevansa menneisyyttä niiden merkitysten pohjalta, jotka
ovat muodostaneet nykyhetken ymmärryksen. Haapala toteaa tämän
asian notkeammin ja käytännöllisemmin: ”Harva huomaa, että
historia on maailman tärkein matkailutuote ja mitä vaikuttavin
taiteen ja viihteen sisältöaines.” Haapalan artikkeli onkin
oikeastaan paras paikka aloittaa koko kirja, niin yleistajuisesti hän
lähestyy sekä historian monikertomuksellisuutta että
popularisoivien tietonarratiivien voimaannuttavuutta.
Toinen käytännöllinen
yleisesittely, josta kirjan voisi aloittaa, on toisen
emeritusprofessorin, Mikko Lehtosen artikkeli tieto- ja
kaunokirjallisuuden alati muuttuvasta rajanvedosta. Lehtonen poimii
esimerkkejä eurooppalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta
huomauttaen teosten lajikontekstin muuttumisesta ajasta ja
kulttuurista toiseen siirryttäessä. Helvi Hämäläisen
Säädyllisen murhenäytelmän (1941) ja Ketunkivellä-teoksen
(1993) lukeminen kauno- tai tietotekstinä ei perustu tekstien
tyylillisiin eroihin, vaan niille julkaisukontekstissa tarjoutuviin
eroihin. Vastaavasti Eric Vuillardin Päiväkäsky
(2017) palkittiin kotimaassaan Ranskassa kaunokirjallisuutena, mutta
Suomessa se sai käännöspalkinnon historiallisena tietokirjana.
Lehtosen esimerkeistä
havainnollistavin on erottelu myydyimpien suomalaisten tietokirjojen
arvosta tiedonvälittäjänä. Vuoden 2021 kymmenestä myydyimmästä
tietoteoksesta kaksi on vitsikirjoja, viisi julkkisten ja rikollisten
elämäkertoja, minkä lisäksi löytyy kuvauksia uupumuksesta,
murhasta ja syöpäkokemuksista. Lehtosen mukaan listaus osoittaa,
että tietokirjat ovat paljolti samanlainen ”mielihyväperiaatteen
laji” kuin millaisena kaunokirjallisuutta luonnehditaan
käyttötarkoituksen perusteella.
Tietokirjoittajat vs
media ja museot
Erikoistuneempia
lajiesittelyjä artikkelit tarjoavat edellä mainittujen lisäksi
yhteiskunnallisesta tietokirjallisuudesta, oppikirjasta tekstilajina,
narratiivisesta tietokirjasta ja esseistiikasta. Aiheet kattavat niin
suuren osan tietokirjallisuutta, ettei pois jääneitä tekstilajeja
tule oikeastaan edes ajatelleeksi. Esimerkiksi Jari Aron ja Kirsti
Lempiäisen artikkeli yhteiskuntatieteellisen tiedon käytöstä
päätöksenteossa tarjoaa vertailukohdan muidenkin tieteenalojen
pyrinnöille tuoda uudiskäsitteitä ja yleistajuisia selityksiä
valistuneiden maallikoiden ulottuville.
Ainoa
asia, mistä Tietokirjallisuuden lajit ja rajat tuntuu
vaikenevan, on lajien mahdollinen diversiteetti ja lukemiskulttuurin
köyhtyminen, samoin kuin Petterssonin tapauksen osoittama kilpajuoksu
ajankohtaisten journalististen trendien kanssa. Asiantuntijuuden
inflaatio sopisi lähtökohdaksi, josta vertailla tietokirjoittajien
tapoja todistaa ei-akateemista auktoriteettia, nykykielellä
”kokemusasiantuntijuutta”.
Meidän
varsinaisten syynalaisten eli tietokirjoittajien näkökulma
lajinvalintaan ja kaunokirjallisiin keinoihin tulee onneksi esille
historian professori Anu Lahtisen artikkelissa, jossa hän
esittelee tutkimustietoa soveltaville ammattilaisille tehtyä
kyselytutkimusta. Lahtinen toteaa kokoavasti, että alojensa
edustajat, tutkijat ja kirjailijat ja kuraattorit, eivät ole
suinkaan yksimielisiä siitä, miten tutkimuslähteitä olisi parasta
käyttää ja niiden käyttötapa ilmoittaa kirjoissa. ”Esitettyjen
havaintojen perusteella”, toteaa Lahtinen, ”media ja jotkin
museotkin näyttävät pelkäävän, että tutkimustieto pikemminkin
karkottaisi kuin houkuttelisi yleisöä.” Media ja museot, jopa
Kansallismuseo, rakentavat ennemmin ”jännittäviä”
henkilötarinoita ja tuoreiksi uskottelemiaan tieteellisiä
”löytöjä”.
Lahtinen
tulkitsee ihailtavan suhteellisuudentajuisesti, että moinen
yleisöstä kilpailemisen ilmapiiri on omiaan pienessä maassa, jossa
liian moni sivistysalan freelanceri toimii liiankin monessa roolissa
epävarmana siitä, millä (retorisilla) keinoilla turvaa
toimeentulonsa. Tällä tietokirjallisuuden 2020-luvulle pulttaavalla
ajatuksella voisi toivoa artikkelikokoelmalle jatko-osaa, joka
vertailisi tietotekstien uskottavuuskysymyksiä myös kirjallisuuden
ja journalistiikan välillä.
SISÄLLYS:
Lähtökohtia
tietokirjallisuuden lajien tutkimukseen / Anne Mäntynen, Olli Löytty
& Ida Henritius
Elämäkerta -
kirjoittajan tulkinta toisen elämästä / Ida Henritius
Omaelämäkerta,
muistelmat ja autofiktio tietokirjallisuuden rajatapauksina / Päivi
Kosonen
Historian
kirjoittaminen / Pertti Haapala
Yhteiskuntatieteellinen
tietokirjallisuus / Jari Aro & Kirsti Lempiäinen
Oppikirja tekstilajina
/ Pirjo Hiidenmaa
Lasten tietokirjat /
Päivi Heikkilä-Halttunen
Sarjakuva
tietokirjallisuutena / Oskari Rantala
Tietokirjallisuuden ja
kaunokirjallisuuden liikkuvat rajat / Mikko Lehtonen
Narratiivinen
tietokirja faktan ja fiktion rajalla / Maria Lassila-Merisalo
Kertovat ja opastavat
matkakirjat / Ilona Lindh
Moniaääninen essee /
Ida Lowndes & Olli Löytty
Tutkija, taiteilija ja
toimittaja historian tulkkeina / Anu Lahtinen
Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteen, jossa se vielä odottelee julkaisuvuoroaan...