KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Muoniossa 27.7.-2.8.
- Tukkateatterin "Olipa kolmannen kerran" 8.8.
- Mökillä Savossa 9.-12.8.
- Helsingissä 13.8.






sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Ropeconissa ensikertalaisena 20.7. 2024


L
ähdin sitten Ropeconiin kun ei ole varaa Worldconiin. Lauantain mittainen reissu täytti odotukset, mutta ensimmäinen kerta jäänee silti viimeiseksi. Nörttien tuhansiin kohoavat massat sekä ilahduttavat että uuvuttavat. Ropettamisen osalta sisältöpitoiset esitelmät ja -paneelit tarjosivat hyvin vähän sisältöä itse ropettamisesta, ja enemmänkin anekdootteja ja lukiotason faktoja. Tällaisesta on juu kokemusta myös Finnconeissa.

Lautapeleihin taas ei yksin liikkuessa päässyt osallistumaan yhtä sujuvasti kuin pääsisi porukassa lp-seuran kirjastosta valikoiden. Pöytiä on valtavasti ja silti liian vähän kun pelaajia olisi tarjolla sadoittain. Kokeneet con-kävijät U&V tosin väittivät aloittavansa lautapelaamisen vasta yöllä conin hiljennyttyä.




Kohtaamispisteen avustajat olivat onneksi erinomaisen avuliaita opastamaan oikeaan pöytään: sain opetuserän Cuccua ja Shogia, demopelin Trolliusta ja viihdyttävän ropemaisen 9p session Feed the Kraken -ryhmädeduktiota. Cuccu oli nimensä veroinen outo lintu 1700-luvulta, mieltä eli peliä siinä kai olisi vain jos pöydättäisiin oikeilla rahoilla. Bgg:sta sama peli löytyy norjalaisena laitoksena Gnav, taustatietona "
A classic game with roots back to 15th. century Italy, where it was called Cuccu. 300 years later it came to Scandinavia under the name Gnao. Slabberjan is a Dutch game that is similar to Gnav, while the Swedish version (1741) is known as Kille."

Shogissa ei historian lasti tunnu lainkaan, mutta on se aloittelijalle samoista syistä turhauttava kuin Go, mutta helppo olisi kuvitella siitä pelkistetty harjoitteluversio vaikkapa 6*7 -ruudukolla.

Syksyllä ilmestyvä Trollius oli positiivinen yllätys... kotimaiseksi peliksi... siis kokoonsa nähden omaperäinen ruudukontäyttely mikä on itsessään melkoinen saavutus. Silti on jälleen todettava, että jännä mekaniikka täyttää tuskin puoliakaan koukuttavan pelin kriteereistä. Ei jäänyt minkäänlaista kutkaa kokeilla uudestaan ja oppia optimoimaan symbolien sijoittelua. Omassa peliruudukossa pitäisi olla mahdollisuus kehittää jotain ominaisuuksia jotka vahvistavat ja suuntaavat tulevia valintoja. 



Feed the Kraken oli sekin enintään kiinnostava kertakokemus. Ropemaisuudesta menee kiitos eloisasti ja kokoavasti isoa porukkaa opastaneelle pelin omistajalle. FtK kantaa yllättävän hyvin puolitoistatuntisenkin 'salainen faktio' -deduktion ja pelilauta rajaa toimivasti odotuksia, mutta muutamat pikku säännöt ovat todella rasittavia muistettavaksi ja kulttijohtajan suorittama kultistiksi käännytys piti suorittaa pöydän ulkopuolella ja silti siinä tuntui mahdolliselta että päättelisi miltä suunnalta sokkokosketus tulee. Pelaan tätä kyllä milloin tahansa uudelleen, mieluummin kuin muita koeteltuja deduktiolajin peruspelejä (One Night Ww, Avalon, Bang,..) mutta mitään uutta kiinnostusta lajin peleihin tämäkään ei avannut.


Kotimatkalle lähdin jo 20:lta kun väkeä messuhallissa oli edelleen tolkuttomat määrät. Mitään ei tullut ostetuksi, saavutus sentään siinä. Kirpputorilla oli kasoittain lautapelejä, mutta hinnat olivat tuplasti sitä mitä edes kuvittelisin maksavani käytetystä pelistä.


torstai 27. kesäkuuta 2024

Vuoden 2024 spefi-toiveita

 

Rising Shadowista kun uutuuskirjojen 2024 listaa lukee, niin maailma on aivan toinen kuin Hesarin tai Parnasson sivuilla. Spefiä ilmestyy suomeksi edelleen aivan uskomattomia määriä. Ainoa minkä niukkuus varsinaisesti hämmästyttää on ilmastoscifin vähäisyys. Esimerkiksi Robinsonin hälyttävän ajankohtainen The Ministry for the Future (2020) on kyllä ilmestynyt ruotsiksi, mutta suomessa sille ei ilmeisestikääm löydy kustantajaa, vaikka teoksen luulisi myyvän niin genre- kuin valtavirtayleisölle.

Suurin osa suomennetusta spefistä on... valitettavasti... nuorille suunnattua sarjatavaraa. Täytyy vain toivoa, että sieltä massasta nousee uutta fandomia, joka jalostaa genretimantit trendikkään identiteettiproosan kaskesta, niistä samoista syistä kuin edellisetkin sukupolvet ovat jalostaneet. Of the fandom, by the fandom, for the fandom, kuten amerikkalaiset sanovat.

Omien luku- eli arvostelutoiveiden määrä on spefin suhteen pysynyt samana vuodesta toiseen. Muuten en suomenkielistä spefiä luekaan kuin uutuus- tai klassikkoarvoltaan valittuina arviointitapauksina. Jo englanninkielisissä uutuuksissa riittää tarkkaan valikoidenkin enemmän luettavaa kuin kielitaito ja ajankäyttö sallivat.


Tältä vuodelta on jo-luettujen-ja-arvioitujen lisäksi vielä toivelistalla
:

Yöeläimiä (ILMESTYNYT)
 Camila Sosa Villada

Tuli & veri (ILMESTYNYT)
 George R. R. Martin

Nousu (HEINÄKUU)
 Nicholas Binge

Tuleva (SYYSKUU)
 Naomi Alderman

Kaupunki ja sen epävakaa muuri (SYYSKUU)
 Haruki Murakami

Kuviteltu tulevaisuus: Tieteiskirjallisuus suomessa 1803–1944 (LOKAKUU)
 Vesa Sisättö, Jari Koponen

Vanhaa rakkautta: Kertomuksia (LOKAKUU)
 Margaret Atwood

Ennen kuin salaisuus paljastuu
(LOKAKUU)
Toshikazu Kawaguchi

Kompassiruusu (...2024)
Ursula K. Le Guin

 




maanantai 17. kesäkuuta 2024

Villi leikki (eroottinen elokuva)


Nyt kun Jonas Rothlanderin suomalais-saksalainen elokuva Villi leikki (2023) on tullut kirjastoihinkin dvd-kopiona, sen status ensisijaisesti taiteena eikä pornona lienee todistetetu. Teatterikierroksella elokuva meni suurelta yleisöltä armeliaasti ohitse, vaikka porno-bonukseen luottaen media siihen tarttuikin ennen ensi-iltaa.

Myös kriitikoiden kommentit Villi leikki -elokuvasta olivat varovaisen suopeita. Pelkkä seksiaihe itsessään ei kuitenkaan riittänyt vetämään katsojia. Elokuvan viralliset katsojaluvut (2871) osoittavat sen jääneen yhtä vähälle suosiolle kuin viime vuonna kriitikoilta täystyrmäyksen saaneet Hirttämättömät (2930) ja Tuomion saari (2941).

Kritiikkien ja katsojalukujen epäsuhta osoittaa, että luomupornon kasvavilla markkinoilla on erittäin vaikea erottautua draamaksi, jossa seksi olisi ensisijaisesti aihe eikä efekti.

Ja aiheeseenhan Villi leikki oikeasti luottaa eikä seksikohtauksiin, joita elokuvassa on erittäin vähän. 

Seksin ja alastomuuden puolesta Villi leikki voisi olla K-12 eikä K-16, mutta kun aiheena on pariskunnan (enimmäkseen verbaalisina) bdsm-rituaaleina käsitelty valtasuhde niin tiettyjen kohtausten tapa dramatisoida suostumuksellisuutta voi olla joillekin aikuisillekin liian ahdistavaa katsottavaa. Ja suostumuksellisuus aiheena on toki sellainen, ettei sitä moni kirjailijakaan uskalla analysoida, saati rohkene etsiä siihen draamana realistista näkökulmaa.


Ensi-iltansa edellä Villi leikki sai paljonkin huomiota juuri suostumuksellisuuden käsittelijänä. Silloin kun filmiuutinen on seksipositiivinen, olipa aihe kuinka vaikea tahansa, seksikohtauksen oletetaan olevan varma kerronnallinen sopimus yleisön ja katsojien välillä. Seksin oletetaan paljastavan jotain erityisen olennaista paitsi yksilöpsyykestä myös ihmissuhteista, jopa taloudellisista oloista.


Hesarin haastattelussa Villin leikin toinen päänäyttelijä Saara Kotkaniemi väitti elokuvan seksikohtausten olevan ”ikkuna henkilöiden psyykeen”: ”Seksiin heijastuvat niin Saaran [roolihahmon] äitisuhde, tahaton vertailu ystäväpariskuntaan kuin kysymys taloudellisesta tasa-arvosta.” (HS 21.10. 2023)

Sitä näyttelijä ja jutun toimittaja eivät analysoineet, miksi juuri seksi olisi se syvällisin ”ikkuna” henkilöhahmoon. Sama asenne toistuu kaikissa seksifilmejä ja filmiseksiä käsittelevissä päivittäismedian uutisissa, mikäli niistä voidaan edes joltain osin puhua identiteettipolitiikan kannalta.

Uudistunut realismi on aina ollut erotiikan ja pornon myyntipuheiden tärkein elementti. Villi leikki on kuitenkin laskelmoivampi kuin mitä aiheenrajauksesta voisi päätellä. Oikeasti se pyrkii pehmopornon uusiutuville markkinoille. Kaipa sille siksi on annettu niin osoittelevan viihteellinen nimikin.

Kahdessa erotiikan oppineisuutta osoittavassa asiassa Villi leikki
erottuu kyllä edukseen.
Toinen on yllättävä bondage-kohtaus aivan elokuvan lopulla, varmaankin ensimmäinen laatuaan suomalaisessa filmihistoriassa. Eroottisen latuksen sijaan kohtaus kuitenkin väännetään ärhäkäksi draamaksi ja sitten hölmöksi luontovitsiksi ulkomaisen näyttelijän (
Nicola Perot) kustannuksella.

Parempi keksintö on dubbauksen käyttö niissä tilanteissa, joissa taidefilmi voi erottautua pornosta: seksiäännähtelyn fiktiivisyys. Yleensähän se on ratkaiseva elementti, joka takaa näytellyn seksin henkilöpitoisen realismin ja kuitataan monesti taustamusiikilla, mutta Villissä leikissä näyttelijät dubbasivat seksikohtaustensa edellyttämät äänet. Lehtihaastattelussa (HS 21.10. 2023) näyttelijä Saara Kotkaniemi kiitteli, että seksin esittämisestä tuli ”luontevampaa ja vähemmän henkilökohtaista”, kun 'oikeat' äänet poistettiin asiayhteydestä.

Olisipa samaa luontevuutta haettu eli dubattu pöytäkeskusteluihin, joista vähintään puolet tätä elokuvaa koostuu. Ne ovat niin teennäisiä ja lapsellisia, ettei sellaisia varmaankaan näe enää edes tv-sarjoissa tai Aku Louhimiehen elokuvissa. Aivan kuin elokuvan tekijöillä tolisiva olleet ajatukset draaman sijaan ihan jossakin muualla.

Oikeasti, siis aikuisten oikeasti, Villi leikki on romanssinakin typerryttävän sovinnainen ja kuviltaan niukistelevan telkkarimainen verrattuna vaikkapa Louhimiehen samoihin saaristomaisemmin sijoittuvaan kesäromanssiin Odotus (2021). Pohjamutaa kaikille aisteille.




Furiosa (petrolpunkin paluu)

Furiosa (2024) sai ensi-illassaan niin alentuvan kehnot arvostelut, että olin jättää sen näkemättä scifistisyydestään huolimatta. Tänään oli pakko käyttää viimeinen jouluna ostettu sarjalippu eikä vaihtoehtoja oikein ollut, joten Furiosa oli helpohko valinta. Ja pitkästä aikaa monella tapaa mieluinen yllätys: että summassa valittu viihdefilmi osoittautui katsomisen arvoiseksi; että joku vielä osaa tehdä omaperäisen fantisoitua elokuvaa; että käsikirjoittamisen taito ei ole kokonaan kadonnut viihdefilmeistäkään. 

Ja että petrolpunkia joku uskaliaasti satuilee juuri ennen kuin se petrooli maailmasta loppuu. Tai kahdeksankymmpiseltä George Milleriltä mehut valkokankaan rajuimpien toimintafilmien ohjaamiseen.

Petrolpunkista puhuttaessa ei scifi-kirjallisuuden puolelta ole yhtäkään nimekästä mainittavaa, vaan koko alalaji elää Mad Max -viittausten varassa. Voi siis sanoa, että ohjaaja Miller on luonut ja ylläpitänyt omatoimisesti yhden scifin keskeisistä alalajeista. Mutta ei ilman Australian aavikoita.

Uudessa Mad Max -sarjan filmissä parasta on se, miten okranvärinen hiekka-aavikko on etualalla jokaisessa ulkokohtauksessa. Kun edellinen filmi, Oscareita kahminut Fury Road (2015) menestyi spektaakkelimaisia toimintakohtauksia käsittämättömän tarkasti yhteen editoivalla kerrontarytmillä, uudessa elokuvassa luotetaan rohkeasti aavikon avaruutta pyyhkivään romaanimaiseen kerrontaan ja fantasiasta tuttuihin valtakuntakamppailuihin. Rakenne on yllättävän erilainen kuin Hollywood-tuotteissa, etenkin loppukohtauksessa. Lopetus tuntuu pitkitetyn "vääriltä" kohdin eli vailla toimintafilmien massiivista kliimaksia, mikä kuitenkin sopii siihen, miten tarina myös alkaa tavattoman pienillä aineksilla kuvittaessaan silti isoja myyttejä: paratiisin menetys, ilmestyskirjan ratsastajat, israeliittien asehulluus, ja jopa Jerikon eli "Linnoituksen" piiritys.

Tältä sen aavikkomaailman tulee näyttää! Eikä Dyynin kiiltokuvilta. 

 



 Furiosan ainoat heikkoudet ovat, ironista kyllä, ulkomaiset vahvistukset eli jenkkinäyttelijä Anya Taylor-Joy ja brittinäyttelijä Tom Burke. Näyttelijävalintoina molemmat ovat käsittämättömän epäsopivia ja särkevät tunnelman yrittäessään katsahdella toisiinsa niin pidättyneen kaipaavasti kuin mikä tässä westernejäkin brutaalimmassa yhteisössä olisi uskottavaa. 

Taylor-Joy, Burke ja Hemsworth.

Olemukseltaan Taylor-Joy ja Burke ovat aivan erilaisia kuin ne isokroppaiset ja arpisen rujot ihmishahmot mitä madmax-filmiltä voi odottaa. Taylor-Joy on pelkällä tuijotuksellaan kovanaamaksi tekeytyvä ikiteini kuten hän teki tv-sarjassa Musta kuningatar (2020). Tom Burke on puolestaan aidosti pelottava hahmo brittidraamoissa, mutta madmax-porukassa hän näyttää väärään autiomaaleffaan eksyneeltä Priscilla-nahkahomon parodialta kaljamasua pullistavissa nahkavetimissään. Kaiken huipuksi hän on lärvännyt mascarat otsalleen.

Onneksi Furiosassa annetaan enemmän tilaa pahiksille kuin ruipelolle nimikkohahmolle ja tämän setämiesmäiselle kumppanille. Chris Hemsworth tekee omasta pahiksestaan liiankin samanlaisen revyytirehtöörin kuin monissa jenkkirymistelyissä on nyt muodissa, vaan sentään hän selviytyy pätevästi stunteilta näyttävistä kohtauksista.

Madmax-lavaste rakentuu tälläkin kertaa tyyppihahmojen yksityiskohdista, joiden ideoinnissa on nähty vaivaa ja mielikuvitusta. Sikäli Furiosalle kelpaisi antaa scifi-filminä täydet viisi tähteä. 

Seuraavaa sarjan elokuvaa ei kumminkaan odota enää samanlaisella uteliaisuudella kuin Fury Road -filmin jälkeen. Millerin taito kineettisen viihteen perfektoimiseen ei ehkä kuitenkaan kestä yhtä elokuvaa enemmän.



Puoluekirjat päivitetään kärrypanttipoleteiksi

 

Ainakin Vasemmistoliitto on tukevasti kiinni maallisissa eilispäivän asioissa verrattuna digitulevaisuuteen kadonneisiin kansalaisryhmiin. 

Muuta hyvää siitä ei kansallisena puolueena enää keksi sanottavaa. Tähtijulkkiksensa avulla "vaalivoiton" saanut puolue kuvittelee nyt itselleen niin kovan noususuhdanteen, että puoluetoimistolta tulee jatkuvalla syötöllä sähköpostiviestejä, joissa kerjätään lisää rahaa puolueelle. 

Aivan kuin naapuripuolueessa Sanna Marinin ja puolueen omassa historiassa Suvi-Anne Siimeksen roisit takinkäännöt suurpääoman julkkiksiksi eivät olisi opettaneet mitään siitä, mihin nämä vasemmistolaisiksi tekeytyneet tähtijulkkikset mainearvonsa käyttävät heti kun helmat irtoavat emopuolueesta.


Puolue teki heti vaalien jälkeen myös verkkogallupin meille jäsenille. Gallupissa kysyttiin muun muassa sellaisia olennaisia asioita kuin vaalimainonnan keskittämistä joko a) ämpäreihin,  b) lippiksiin, c) tiskirätteihin, tai d) ostoskärrypanttipoletteihin. 

Täytin gallupin kolmesti ja aion tehdä sen vielä pari kertaa lisää niidenkin puolesta, jotka eivät muuten jaksa vastata tällaisiin verkkogallupeihin. Ilmoitan kannattavani jyrkästi ostoskärrypanttipoletteja. Miten muuten Vasemmistoliiton rivijäsen voisi saada lentävän startin osuuskaupan käytäville kuin sujauttamalla oman puolueen logolla varustetun poletin ostoskärrypantiksi. Taatusti nopeampi ja arkisempi tapa osoittaa poliittista kanta-asiakkuutta kuin mikään älylaitteilta tilaa vievä puoluekirja.

Ehdotankin, että puoluehallitus harkitsee puolueen nimen päivittämistä Panttipuolueeksi ja puoluetoimistojen muuttamista kunnallisiksi panttitoimistoiksi.

Vaihdettiinhan se puolueen tunnusvärikin rouvaskeskiluokkaa miellyttäväksi fuksiaksi. Syytä olisi nyt päästä eroon ikäviä historiallisia mielikuvia herättävästä "Vasemmiston" nimestä saman tien.

 

In memoriam: puoluekirjat 1918–1990

 

 

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Profiloiva Tukholma

 
Kokeilin ensimmäistä kertaa tehdä jokakesäisen Tukholman reissuni risteilynä, koska ei oikeastaan ole eroa, viettääkö tutuilla kulmilla kolme tuntia vai kolme päivää. Hyvällä syyllä eli leffafestareilla tai Sweconissa vierailu on aina sitten eri luontoinen matka muutenkin.
 

Vuosikymmeneniä kestäneen rakennustyön jälkeen oli Slussenin alue kokenut täydellisen muodonmuutoksen. Nyt rantaa myöten pääsee kulkemaan suoraan Fotografiskan suunnalta Vanhaan kaupunkiin todella prameita rantakäytäviä myöten. Lisäksi Slussenin uuden kultaisen sillan alle ja viereen on rakennettu valtava kelluva ulkoilu- ja istuskelualue, josta pääsee kevyitä liikenneväyliä yhtä näppärästi Söderin ja keskustan suuntaan.





Valitettavasti myös suosikkikohteemme Sf-bokhandel oli muuttunut. Kirjojen määrä näytti vähintään puolittuneen ja lehtihyllyt oli kokonaan poistettu. Ei enää Locus-ostoja täältä.  Ei myöskään ale-hyllyjä näkynyt, ei viime vuonnakaan. Tein sitten ainoan kirjaostoksen kirpparilta, Ben Bovan Moonwar. Hyllyssä olisi ollut samaan 25kr hintaan romaanin jatko-osa, mutta yhdenkin Bova-kirjan lukeminen vaatii sietokykyä, olipa miten kovaa scifiä kuinka.

Turisteja oli liikkeellä valtavasti ja kaikki ne tuntuvat keskittyvän uusille rantapromenaadeille. Gamla Stanin kaduilla oli oudon hiljaista, Heritagen kasvisravintolassa oli lähes tyhjää verrattuna siihen mitä yleensä turistikaudella. Sää oli sentään samanlainen kuin Suomessa: auringon paisteessa kuumottavaa, pilvisellä pitkähihaisen koleaa. Uutena paikkana kävin kurkistamassa pitkään remontissa ollutta Söderin kirjastoa, sen lehtisali oli pieni mutta siellä oli silti Guardian Weekly ja jopa Parnasso!  

 Myös lähellä oleva Fatbursparken oli rempattu siistiksi, niinkin edustuskuntoon, että ohi ajava poliisipartio huomautti minulle lonkeron juomisesta julkisella paikalla. Se oli ensimmäinen kerta 30 vuoteen kun moista Tukholmassa koen. Tai ehkä niitä vain ärsytti kun seurasin sivusta miten ne tutkivat - etnisen profiloinnin oloisesti - kahden nurmikolla istuskelleen nuoren miehen varusteet...

Isompi yllätys oli nähdä laivalle palaillessa, että Vikingin terminaalissa oli meneillään samanlainen turvatarkastus kuin lentokentillä. Risteilymatkustajat saivat ohittaa tarkastuksen, mikä viestii olennaisen toiminnan hyödyttömyydestä ja muodollisuudesta. Kaiken lisäksi näitä tarkastuksia tehdään SVT:n uutisen mukaan ainoastaan tällä halpisyhtiö Vikingillä eikä Siljalla:
https://www.svt.se/nyheter/uutiset/matkustajien-turvatarkastukset-laivaliikenteessa-myos-matkalaukkuja-on-lapivalaistu-eivat-silti-laajasti-kaytossa

Sitä mukaa kun Tukholman profiili muuttuu arvokkaammaksi, tarve luokkaprofiloida kasvaa samassa suhteessa, ruotsalaisittain...

Ja juuri äsken tulleen uutisen mukaan

Gröna Lundin tuhoisa vuoristorata

puretaan

 ... koska sitä epäillään Palmen murhasta...




keskiviikko 12. kesäkuuta 2024

Jaakko Kemppainen: Pelit tekevät hyvää (tietokirja)


Jaakko Kemppainen: Pelit tekevät hyvää
180 s.
Aviador, 2024

 
Pelit tekevät hyvää (2024) on pelisuunnittelija Jaakko Kemppaisen lyhyehkö, digipainotteinen yleiskatsaus pelikulttuuriin. Kirjan mainostetaan esittelevän pelejä ”käyttäjäkeskeisenä taiteenlajina”, mutta ”taide” on jälleen kerran pikemminkin alan ja aiheen arvonnostatukseen käytetty attribuutti kuin aito näkökulma peleihin taiteena. Esimerkkeinä ovat julkiset peliteokset, poikkitaiteelliset teokset joissa on pelillisiä ominaisuuksia. Perusteluina pelien taiteellisuudelle on pari virkettä Juho Kuorikoskelta ja Teemu Mäeltä.

Pelitaiteen erityisyyttä Kemppainen perustelee puolestaan (s. 34-35)  sillä, että ”pelikulttuurillisen yhteytensä kautta” teatteriin ja kuvataiteeseen pääsevät peleillä käsiksi nekin, joilla muuten ei olisi ”yhteyttä” kyseisiin taiteisiin.

Epäilen vahvasti. Se, että pelimuseoon on kivempi mennä kuin postimerkkimuseoon, ei tee peleistä taidetta. Ja digihän siellä Kemppaisella oikeasti kummittelee liimana taiteen ja pelien välissä.

 

Rakenteeltaan kirja on lehtiartikkelimaisten juttujen kooste vähän kaikkea mahdollista peleihin liittyvää: pelit harrastuksena, pelit sosiaalisena liimana, pelien tekeminen luovana toimintana, pelit hoitokeinoina, jne.

Lukujen otsikot ovat harmillisen ylimalkaisia eikä alaotsikoita ole näkyvilä sisällysluettelossa, joten on ihme jos tämän löytävät ne kasvatusalan ammattilaiset, joille kirjanen olisi omiaan. Kirjassa ajankohtaisinta ja käytännöllisintä ovat juuri nuo pelien välilliseen käyttöön liittyvät esimerkit, joita Kemppaisella riittää läänintaiteilijavuosiltaan (2019–2023), kuten päiväkotien lautapeliohjeet ja ikäihmisten pelintekotoiminta. Edes ”pelijameista” ja Finnish Game Jam -yhdistyksestä en ollut koskaan ennen kuullut, ilmeisesti siksikin, että kyse on digipelaajille omistetuista tapahtumista. Tämä painotus ei ihan Kemppaisen kirjasta selviä. Kulttuurin digitaalisuus on ilmeisesti sekä normi että tavoite.

Jostain syystä Kemppaisen kirja on kuitenkin ilmestynyt perinteisenä printtimateriaalina. Opetusmateriaali ja ohjeet olisivat kyllä perustellumpia verkkojulkaisuina, missä niitä voisi helpommin päivittää ja linkittää ja oletetut käyttäjät olisi helpompi tägittää.

Aiemmin Aviador on julkaissut Kemppaiselta ”Pelisuunittelun peruskirjan” ja ”100 peli-ideaa”, jotka nekin tuntuivat – näin tietokirjailijan näkökulmasta – hieman köykäisiltä käsikirjoiksi. 

Vaan ehkäpä läänintaiteilijoilla on epävirallinen velvoite julkaista printtiteoksia merkiksi siitä, että he ovat tehneet jotain palkkansa eteen. Sellaistakin se taide teettää.


Edit: ...ja tänään julkaistiin Hesarissa (17.6.) Kemppaisen pitkä haastattelu, jossa näkökulma ja otsikko on "Pelit ovat 2000-luvun tärkein taidemuoto". Käytännössä kaikki jutun esimerkit ovat digipeleistä. Taiteesta ei Kemppaisella ole oikeasti enempää perusteltua sanottavaa kuin kirjassakaan.  Lautapelit mainitaan jutussa kerran: "Lautapelejä ihmiskunta on harrastanut tuhansia vuosia. Toisinaan niillä on ollut ritualistinen tai jopa uskonnollinen rooli."  

Eli: videopelit edustavat "2000-luvun taidetta" ja lautapelit ovat ritualismin jäänteitä. Ettäs tiedämme miksi on saatava pöydätyksi jokapäiväinen leipämme...



tiistai 11. kesäkuuta 2024

Vaalipäätelmiä Länsi-Koreasta

 

Länsi-Koreassa pidettiin taas vaalit viikonloppuna. Vaalit voitti neljännesmiljoonalla äänellä suuri johtaja Li A'non. 

Vaikka Länsi-Korea on periaatteessa kansandemokratia, on suuren johtajan voittoa ylistetty "äänikuningattareksi" ja onnitteluja on satanut niin sanelupolitiikkaan uskovalta äärioikeistolta kuin takaperin juurilleen etenevältä talonpoikaispuolueelta. 

Puoluejohtaja Li A'nonin omissa ulostuloissa menestystä on selitetty puolueen linjalla, mutta puolueen muut ehdokkaat saivat vain murusia korealaisesta kansansuosiosta verrattuna Li A'nonin äänisaaliiseen. Siten on aivan selvää, että Li A'non edustaa samanlaista henkilökulttia kuin kollegansa Pohjois-Koreassa.

Ja moiseen puolueeseen minä itsekin kuulun.
Ja joka vuosi vaalien yhteydessä ihmettelen miksi.

Perimmäinen syy on se, että mihinkään puolueeseen kuulumattomuus on pahempi loukkaus demokratiaa kohtaan kuin että osoittaa missä riveissä haluaa vastustaa Länsi-Korean keskiluokkaista elämäntapaa ja rahakeskeistä arvomaailmaa. Silti äänestän ennemmin vaaleissa kommunisteja kuin oman puolueeni ehdokkaita – paitsi näissä Euroopan asioihin vaikuttavissa vaaleissa, joissa ääni kommunisteille olisi epäsuora ääni puolestaan sellaiselle itsekkyydelle, johon Euroopalla ei nykymaailmassa ole varaa. 

Niinpä oma ehdokkaani sai 2383 ääntä, mikä olisi hieno menestys missä tahansa Länsi-Korean kokoisen maan vaaleissa... jollei olisi tuota Li A'nonia jonka valheellisuus on megalomaanista juuri niillä irvokkailla henkilöpalvonnan tavoilla, joita "oman" puolueeni pitäisi periaatteidensa mukaisesti vastustaa.

Vaalisunnuntaina oli hauska katsoa televisiosta häviäjien häpäisyä, mutta järkyttävää nähdä, että Li A'nonin keimailu kameroille oli aivan yhtä omahyväistä kuin porvaripuolueen sampanjanlöyhkäinen pullistelu sillä samalla hetkellä kun kansandemokratiaa ollaan mittaavinaan 3% marginaalilla kauppakaljoissa, kun todellinen keskustelu pitäisi aloittaa siitä miksi vain 42% kypsistä kansalaisisa haluaa sanoa yhtään mitään vaalien yhteydessä. Siinä tilanteessa on aivan yhtä absurdia, saako suuri johtaja 25% vai 95%  äänistä.

Mahtoipa taas porvareita naurattaa maanantaina pankkiin kävellessä.

 



lauantai 8. kesäkuuta 2024

Leppälintu se oli (ehkä)

Vasta tänään, vähän ennen lähtöä, selvisi mikä lintu se on joka laulaa päivät ja yöt mökin takana kapealla metsäkaistaleella: se on leppälintu, joka vasta tänään lehahti kurkistamaan mökin ikkunasta, kun aiemmat päivät pysytellyt lauluetäisyydellä. Ehkä sään nopea viileneminen (yöllä enää +7 kun kaksi päivää aiemmin yölläkin +19) saa sen etsiskelemään lämpimämpää kämppää, näkyyhän se olevan kolopesijä. Toivottavasti se on ottanut toistaiseksi haltuunsa takahuussin pesäpöntön. Ainakin joku lintu on sen luona hälyttänyt polulta poiketessa.

Tai ehkä se tuli tutkimaan aamuisen onnettomuuspaikan jälkiä. Heräsin siihen, että joku lintu jysähti puoli kuudelta juuri sen puoleiseen ikkunaan, jonka taakse leppälintu tuli istumaan oksalle. Ikkunassa näkyi jälki, mutta lintu oli kadonnut. Luulisi että juuri "verilintu" pitäisi silmällä tällaisia tapauksia reviirillään.

Se lintu, joka eniten laulaa takapihalla, toistaa tolkuttomuuksiin saakka samaa sävelmää "fi-fi-fii-fii-fi-fi-fi", mikä googlauksen perusteella ei kylläkään vastaisi leppälinnun tyypillistä nuottirakennetta. Mutta ehkä yksittäiset pesijät googlaavat ihan omia juttujaan. Ainakin ne käyvät rohkeammiksi nyt kun mökkipoluilla on vähänkin hiljaisempaa. Räksät pitävät kyllä huolta ylempien oksistojen metelistä, sinne korkeudelle ei pikkulinnuilla ole asiaa.

 

Vasta tänään, jälleen vasta kun on lähdettävä ja helle on helpottanut, metsä mökin ympärillä näyttää vihreämmältä ja eläväisemmältä kuin mikään muistikuvakaan tallentaa. Runsaan viikon päästä tulemme tänne takaisin, mikään vaihe varsinaista kesää ei mene siis ohitsemme, mutta jokainen lähtö tuntuu siltä kuin kesä olisi jo ohitse, etenkin kun S ja lapsi ovat menneet kaupunkiin jo edeltä. 

Kerrankin, taas, voi olla tyytyväinen, että matka täältä Tampereelle on niin pitkä, siirtymä mielentilassa etenee enintään pimeyden nopeudella ja tämän viikon näyt valottuvat hataraankin muistiin...




maanantai 3. kesäkuuta 2024

Etnistyvä entti vaiko corpulentti (mökkielämää)

 
Nyt siitä bittejä jo on kun näytin sormea digiklinikalle. Yritin saada selvyyttä, pitäisikö olla huolissaan jos sormet eivät toimi vielä kahden kuukauden odottelun jälkeenkään. Hoitajahenkilö digiklinikalla konsultoi lääkäriä ja vastasi, että mene takas fysioterapeutille, se arvioi mitä tehdä. Siinä kaikki apu mitä digiklinikka suo. Ei ihme että kansan suussa nämä tällaiset terveyspalvelut ovat arvauskeskuksia.

No, en mennyt fysioterpalle takaisin, en edes kiropraktikolle vaikka sellaiseenkin kyselin suosituksia Kakelta ja Samilta. Odottelin kevään loppuun ja lähdin edeltä tänne mökille, vaikka tuntui toispuoleiselta, kun hermopinne ei ota parantuakseen ja vasemmalta murtui varvaskin uudelleen, sama kuin 3 vuotta sitten. Täällä kuitenkin kaikki sujuu kuten aina ennenkin, ja tunnetta toispuoleisuudesta ei tietenkään olisi jos peruskunto olisi parempi. Sen huomaa huussintyhjennyskuoppia saviseen maahan kaivaessa, ajattelee ainoana vertailukohtana miten näpsäkästi ihmiset elokuvissa kaivaa kuoppia kun hävittävät todisteita.

Yhdistelmä helle & hyttysparvet sai taktikoimaan, että menen tyhjentämään huussisaavit vasta kun sataa. Mutta Savossa hyttysetkin ovat niin kieroja, etteivät piittaa siitä mikä olisi luonnollista. Hävitysrituaalista katoaa kaikki sankarillisuus, kun helvetillinen hyttysparvi pörrää ympärillä samalla kun sataa ja yrittää kaivaa saavin vetävää kuoppaa kovaan savimaahan trooppisessa havumetsässä.

Sitäkin ihmeellisempää on sitten järvivesi, joka on jo nyt heinäkuisen uintikelpoista. Ehkä eläimetkin ovat sen takia sekaisin, hyttyspolvet sikiävät vaikka asiantuntija uutisissa sanoo ettei niitä nyt tule kun oli niin kuiva kevät. Joutsen seilaa salmella ja honkkailee ja uhkailee vedenalaisia vihollisia, ei ymmärrä sekään mikä vaihe kesää meneillään kun järvenpinta hohkaa lämmintä. Perinteisistä kirjosiepon pesistä toinen on tyhjillään, ehkä sen pioneerit kyllästyivät odottamaan että saapuisimme tavan mukaan toukokuussa katselemaan niiden kolontaa.

Rituaalimainen, jokakeväinen ihme on se, miten hyvässä kunnossa hirsimökki on jälleen kestänyt pitkät kuukaudet tyhjillään ja lämmittämättä. Kun sisään tulee, se heti tuntuu asuttavalta. Katselee metsäksi tekeytyviä pihapuita. Että olisinko minäkin pihaetnistyvä entti vaiko vain tupasuomalainen corpulentti.



      

Metsä valtaa uutta vanhaa tilaa...

torstai 30. toukokuuta 2024

Dyyni 2 | Civil War | The Mountain in the Sea | In Ascension (scifihköä)

 

Scifillä menee huonosti. Kaikki kolme tämän kevään filmisuurtuotantoa osoittautuivat odotuksiakin kehnommiksi, maailmanrakennukseltaan yhdentekeviksi.

Dyyni 2
oli yhtä ulkokultainen ja hengetön sovitus romaanista kuin edellisetkin filmiadaptaatiot. Kuvien mahtipontisuuteen on keskitytty niin ensisijaisesti, että näyttelijävalinnat tehdään täysin välittämättä siitä, miten ne sopivat elokuvan tunnelmaan. Ensimmäisen elokuvan rimanalituksia (Chalamet & Banderas) seurasivat uudessa Florence Pugh ja Christopher Walken. Jälkimmäiset ovat sentään kelpo näyttelijöitä, mutta aivan eri tyylilajissa kuin tämä ällistyttävän alentuvasti eksotisoiva, ylevyydessään naurettava arabiooppera.

Alex Garlandin
Civil War (2024) oli sekin kuviltaan häikäisevän hieno ja kerrankin olin tyytyväinen, että sattumalta näin sen iSense-salissa. Sodan affektipitoisuuttahan elokuva pyrki todistamaan ja siinä sivussa läpsäyttämään häijyn vitsin USA:n seuraavasta presidentistä. Mutta mitään sisältöä elokuvassa ei ole. Ehkä sen ultraväkivaltaiset äijät ovat Garlandin käsitys sukupuolikritiikistä, aivan kuten edellisen elokuvan (Men, 2022) aikuissaduksi latistunut allegoria. Mukapositiivinen naiskuvakin on yhtä alentuvan ylistävä, mutta lisäksi pääosan näyttelijävalinta on tällä kertaa aivan vailla ajatusta. Kermavaahdon suloudella näyttelevä Kirsten Dunst kovanahkaisena sotareportterina ei ole uskottava edes ajatusleikkinä, saati kun näkee hänen kävelevän poskiaan kiristellen läpi tappotannerten. Ilmeisesti
Lars von Trier on ainoa ohjaaja, joka koskaan on saanut Dunstin näyttelemään eikä vain poseeraamaan.


Teatterissa erehdyin katsomaan myös uusimman Apinoiden planeetta -filmin, mutta ei siitä sen enempää. Conanista kopioidun prologin jälkeen käsikirjoitus oli apinoitu sarjan edellisistä tuotteista.

 

Myös kevään parhaaksi scifiksi oletut lukukokemukset ovat olleet isoja pettymyksiä. 

Ray Naylerin The Mountain in the Sea (2022) on maailmaltaan yhdenmukaista kyberpunkkia, joka selvästi tuntee perinteen, mutta suurin osa romaania koostuu copypastetuista 101-luennoista mitä on älykkyys ja mitä kommunikaatio. Kymmeniä sivuja aivan triviaalia lätinää, aivan kuin Nayler olettaisi keksineensä semiotiikan. Kirjan huippuälykkäät mustekalat ovat kyllä omaperäisesti jalostettu idea, mutta kaikki muu idean ympärillä on pelkkää paperintäytettä, varsinkin kaksi sivujuonta jotka lopulta kytkeytyvät pääjuoneen lähinnä aiheen ("Mitä älykkyys ja tietoisuus ovat") puolesta.


Naylerin jälkeen tartuin toiseen meriaiheiseen scifi-romaaniin, yhtä lailla kehuja saaneeseen teokseen In Ascension (2023) Sen kirjoittaja Martin MacInnes olkoon tästä lähtien todiste, ettei kaikki Skotlannista tuleva kova scifi olekaan laadun tae. Naylerin kirjan tavoin romaanissa on pitkiä osuuksia kertakaikkisen löysää kuvailua, tällä kertaa ihmissuhteiden. Näitä osuuksia ilmeisesti tarkoitetaan, kun haastattelussa kirjan kehutaan olevan "high-brow" -proosaa HUOLIMATTA scifistään. 


Arvoitukseksi jää, miten tyhmille tai nuorille lukijoille MacInnes sitten on In Ascension -tiiliskivensä tarkoittanut? Ja miten romaani, joka kaiken aikaa SELITTÄÄ päähenkilönsä ihmissuhteiden ongelmallisuutta, sen sijaan että antaisi lukijan tehdä tulkintojaan, voidaan ylipäänsä katsoa kaunokirjallisuudeksi... josta saa jopa Booker-ehdokkuuden? Naylerin kirjan tavoin mitä pidemmälle romaanissa pääsee, sitä selvemmäksi käy, ettei kirjailija välitä pätkääkään juuri siitä scifistisestä ideasta, jonka mysteeriä panttaa läpi kirjan.

Jos joskus on kuvitellut scifiä älykköjen kertomataiteeksi, niin tämän kevään esimerkit osoittavat kyllä täsmälleen päinvastaista. Naylerin ja MacInnesin teosten ainoa mediavaltti on niiden tuhti ekologinen sanoma, minkä latteudet naamioidakseen he sitten ovat turvautuneet scifistiseen kehystämiseen. 

Erittäin todennäköistä on, että näitä genreä kunnioittamattomia luomupökäleitä nähdään vielä lisääkin, niin maailmanmarkkinoilla kuin kotimaisessa kirjallisuudessa.

Kevään tylsin ja epäkirjallisin scifi-teos oli tietysti Murhabotti-sarjan kakkosteos. Ykköskirjan luin vielä samoin syin ja tyydytyksin kuin katson mitä tahansa genrepitoista tv-sarjaa, mutta kakkoskirjasta (Keinotekoinen olotila) ensimmäiset 60 sivua olivat pelkkää jaarittelua botin järjestelmistä ja sitten tekohauskaa dialogia tekoälyaluksen kanssa. Edes tekoäly ei pystyisi rippaamaan mitään näin tylsää scifistä, mutta ihminen voi kun yrittää olla humoristinen. Siihen sivumäärään lopetin sarjan osaltani.



MUTTA kesäksi olen varannut jo pinon oletetusti parempaa: MacLeodin Corporation Wars -trilogian aloituksen (muita ei ilmeisesti kannata trilogiasta lukeakaan), Clarken & Baxterin vanha The Light of Other Days, Baxterin aivan tuore Creation Node ja MacLeodin parhaillaan postissa matkaava Beyond the Light Horizon, meriscifiä jatkava Blackfish City, kiinalaista laadukkaampaa (= mitä muuta tahansa kuin Cixin Liu) scifiä edustava Jumpnauts, sekä klassikko-jota-et-lue-julkisella-paikalla -osastoa edustava Swastika Night vuodelta 1937.
Mitäpä muuta kesästä tarvitsisikaan.


 


lauantai 18. toukokuuta 2024

Äänikirja on kuoleva laji

 

Eilen Elisan äänikirja -verkkokauppa lähetti ilmoituksen, että kaikki sen kirjat siirtyvät Book Beatille ja muuttuvat samalla äppipohjaisiksi äänivirroiksi. Äänikirja omana digiformaattinaan on siis kokemassa nopeassa tahdissa saman kuoleman kuin cd-äänilevy koki Spotifyn ja muiden vastaavien streamaus-palveluiden myötä. Ääniteteollisuuden tahto on, ettei kukaan voi omistaa äänikirjoja, vaan niiden käyttö ja lukeminen ovat Kindle-kirjojen tavoin kauppiaan kontrolloitavissa ja seurattavissa. 

Tuotannon näkökulmasta audiokirjallisuus ei siis tarkoita enää teoksia, vaan pelkkää kuulokkeista kantajansa suojaavaa taustakohinaa.

 


 

Itse käytän perineisiä äänikirjoja runsaasti, etenkin öiseen aikaan kun en saa unta, mutta myös pitkillä juna- tai bussimatkoilla, jopa kaupungissa fillaroidessa. Käyttötapa on kieltämättä erittäin katkelmallista. Mutta ostamani audiokirjan katkoista päätän minä, koska päätän millaisella välineellä kirjaa käytän ja mitä sille teen. 

Useimmiten kuuntelen äänikirjoja 15 vuotta vanhalla mp-soittimella joka mahtuu postimerkin kokoiseen taskuun. Minulla on myös toinen, vain viitisen vuotta vanha soitin, jonka kuori on terästä ja johon mahtuvat kaikki ostamani äänikirjat sekä erinäinen määrä podcasteja. Tätä jälkimmäistä käytän mielelläni öisin, koska valikoima on valtava eikä haittaa vaikka nukahtaisin laitteen päälle.

 



Äänikirjojen ostaminen loppuu minun osaltani tähän päivään. Kirjastosta niiden valikoima on uskomattoman kehno, joten kierrätän tulevat vuodet yhä uudelleen noita vanhoja äänikirjojani. Mutta niinhän teen musiikinkin suhteen. Kuuntelen suunnilleen 15-20 samaa levyä mp3-formaattiin siirrettynä. Toimivat hyvin kaikilla laitteilla.

Elisasta ehdin ostaa vuosien varrella alla olevat kirjat, minkä lisäksi sieltä sai aikoinaan asiakaslahjoina joitakin höpsöjä teoksia, kuten Hectorin elämäkerran. Kahta viimeisintä ostosta (Tolkienin ja Powersin) en ole vielä ehtinyt kuunnella, koska Jerusalem-teos on niin pitkä – ja tylsä kuin raamatullinen luettelo.

Tähdet (/) teosten perässä viestivät miten onnistuneina niitä pidän, ensin sisältönsä puolesta ja toiseksi lukutaiteen edustajina.


Keskeneräisten tarujen kirja ****/?
J. R. R. Tolkien

Ikipuut ?/?
Richard Powers

Jerusalem **/***
Simon Sebag Montefiore

Suomaa */***
Maria Turtschaninoff

Antiikin viimeinen keisari **/***
Tommi P. Lankila

Vapauden tuli ****/****
Wolfram Eilenberger

Taikurien aika - Filosofian suuri vuosikymmen ****/****
Wolfram Eilenberger

Alussa oli... Ihmiskunnan uusi historia *****/****
David Graeber & David Wengrow

Tähtilipun maa - Yhdysvaltain alueen historia **/***
Markku Henriksson

Lyhyt historia lähes kaikesta ***/***
Bill Bryson

Vallankumouksen Venäjä 1891-1991 ***/***
Orlando Figes

Toinen maailmansota, osa 2 **/***
Antony Beevor

Elämän lyhyydestä ***/***
Seneca & Juhana Torkki

Merenpeitto ****/****
Olli Jalonen


Vieras (näytelmä)

Juha Siltanen: Vieras (eli julmurin suviyö)
Tampereen Teatterin ensi-ilta 7.2. 2024
Ohjaus: Juha Siltanen
Lavastus: Jyrki Pylväs

Suomen sotahistoria on nyt kuuminta hottia. Teatteriin sitä on vaikea sovittaa, mutta yrittäjiä löytyy, kuten Juha Siltasen kirjoittama ja ohjaama uutuus Vieras. Näytelmä on tarinaltaan niin takuuvarma yhdistelmä elämää suurempia vastakkainasetelmia, että sen pitäisi olla varma menestys – mutta lopputulos onkin tyylilajiaan etsiskelevä farssin puolikas. Ja natsiaiheen yhteydessä kaikenlainen puolitiehen jääminen merkitsee väistämättä läpensä falskia. Ajatellaan vaikkapa Benignin keskitysleirikomediaa Kaunis elämä (1998) tai Juicen satiiriksi tarkoittamaa iskelmää "Osapäivänatsi" (1976).

Siltasen tarina perustuu tositapaukseen, SS-komentaja Heinrich Himmlerin vierailuun Suomessa ja lomailuun hämäläisellä huvilalla. Helposti googlaamalla löytyvät valokuvat Himmleristä esimerkiksi sieniretkellä ovat niin uskomattomia, ettei aiheensa absurdiudelle omistettuun näytelmään muuta tarvitsisi kuin retken esittäminen pantomiimina.

Mutta Siltasen Vieras on tungettu täyteen dialogia, aiheita, hahmoja ja sivujuonia.
Historian toiseksi kuuluisimman pahiksen ympärille rakennetut kohtaukset edellyttäisivät kuningasnäytelmän tapaista isoihin teemoihin keskittymistä tai sitten keskushahmon perusteellista analyysiä. Kumpaakaan Siltanen ei ole edes yrittänyt. Vieraan Himmler (Konsta Laakso) on ylivireinen natsin arkkityyppi, neuroottinen fabuloija, jonka mieli ja luonne niksahtavat kuin taiteilijalla ikään hänen nähdessään ihanan suomalaisen palvelijattaren, Ainon (Annuska Hannula). 

Silti tämäkään ei ole riittänyt Siltaselle. Näytelmän ytimessä on pitkä kohtaus, jossa suomalainen homoluutnantti Nenno saunottaa saksalaista homokersantti Conradia ja saa tämän voittamaan pelkonsa "sukeltamiseen".  Kummastakaan romanssin mahdollisuudesta ei tietenkään kehity mitään, etenkin kun Siltanen jättää täysin auki, mikä on Ainon motiivi palvella vakoojantapaisena ja miksi Nennon & Conradin sukellusharjoituksista ei kehity mitään... ja pian Conrad onkin jo flirttailemassa huvilan aputytölle.

 

Näytelmällä on jopa oma kertojahahmonsa, Felix Kersten -niminen Himmlerin hieroja. Myös hänen hahmonsa perustuu todellisuuteen ja olisi itsessään upeaa materiaalia historiallisille romaaneille. Sanoisinkin, että Kerstenin metahahmo, näytelmää kuin ohjaajan sijainen tai kabareen tirehtööri pyörittävä ylin suvereniteetti, on ainoa syy nähdä tämä draama, jos se vielä joskus pyörii jossain muussa teatterissa. Tampereella Kersteniä esittänyt Jarkko Tiainen teki hahmon tietoisena karismaattisuudestaan ja sitähän on tietenkin ilo seurata kun jollain teatteriammattilaisella on voima ja valta sellaiseen. 

Himmleriä esittäneen Konsta Laakson oli tyydyttävä tekemään samanlaista hullun natsineron sterotyyppiä jollaista näkee aivan liikaa elokuvissa. Vika on siis jo kirjailija Siltasen tekstissä eikä siinä miten ohjaaja Siltanen on häntä kannustanut. 

Natsikortin pelaaminen ei kyllä onnistu ohjaajaltakaan, vaikka hänen pitäisi ymmärtää kirjoittamansa näytelmän sävyt perinpohjaisesti. Ohjaaja Siltanen kokeilee kolmea tuntia hipovassa näytelmässään erilaisia komiikan keinoja, vedättää yhden karaoke-välikappaleenkin, eikä silti pääse lähellekään sitä ilmeistä (?) tragikoomista kerrontaa, mihin näytelmän tolkuton alaotsikko "eli julmurin suviyö" viitannee.

Natsityypittelyäkin vähemmän liikumatilaa on naisnäyttelijöillä. Sikäli Vieras on kuin teksti vuosikymmenten takaa. Kaikkia näytelmän naishahmoja liikutellaan kuin Suomi-Filmin statisteja, mukaan lukien naispäähahmoksi tarkoitettua Ainoa.


Luovuudessaan parasta Vieraassa oli sen lavastus: ensimmäinen puoliaika aloitettiin verhon edestä aivan näyttämön etureunalta, sitten lavastus aukeni sivuille ja ylös kerros kerrokselta näyttäen mistä kaikesta huvilan sosiaaliset piirit koostuvat. Toiselle puoliajalle tultaessa lavastus takana ja sivuilla pysyi staattisena,  vain muutamia penkkejä tarvitsi siirrellä, jotta sisä- ja ulkotilojen erot selkenivät.

Mutta jotain Vieraan muotopuolisuudesta, kabareemaisesta rakenteesta ilman kabareeta ja farssimaisesta asenteesta ilman farssia, on ilmeisesti välittynyt tiedoksi tamperelaisille, koska lauantain iltanäytöksessä (18.5.) oli puolet paikoista myymättä.  Esityskauden jatkaminen näinkin kauas toukokuulle on sinänsä hienoa, mutta ei siitä iloa ole, jos uutuusdraaman laadusta ei ole muuta taetta kuin juhasiltasen muinainen maine.


perjantai 17. toukokuuta 2024

Kesän kuumin kirja (Eroottinen elokuva)

 

"Olennaista elokuvataiteen vapaudelle ei ole se, miten paljon elokuvassa voi käyttää kovalta pornolta näyttäviä kohtauksia, vaan miten luontevasti ja laadukkaasti seksiä voidaan esittää osana tarinaa ja henkilöiden elämää."

 

Eroottinen elokuva, taatusti kesän kuumin kirjauutuus, saapui eilen painosta. Sen kansi on väriltään koukuttavan oranssi kuin kielletty hedelmä; digikuvassa värin syvyys ei näköjään millään toistu. Takakannen esittelytekstiä olisi pitänyt vielä harkita pidempään, huomaan, jotta siitä kävisi ilmi elokuvahistorian runsaus. Muuten teokseen olen yhtä tyytyväinen kuin edellisiin elokuvakirjoihin. 

Kirja esineenä oli formaatiltaankin iloinen yllätys, taitettu samantapaiseen leveään ja ilmavaan palstaan jollaisia muistelen ainakin Liken suosineen aikoinaan; ensimmäisenä mieleen tuli John Watersin Shokkiarvo. Kustantaja kertoi, että tätä uutta formaattia pääsivät nyt edustamaan eroottisen elokuvan historialle omistama teokseni ja Jurin suomalaista pornokirjallisuutta esittelevä teos.

 

Jälkikäteen tajusin kirjaa laatiessa jäävänneeni omia suosikkejani, kuten koko Rohmerin tuotannon. Muille leffaharrastajille ne tosin olisivat yhtä vähän kiihottavia kuin sudokun täyttäminen. Muutamia eroottisuudessaan ainutkertaisia filmejä, kuten Julia Leighin Sleeping Beauty (2011), jäi mainitsematta ihan siksikin, että halusin keskittyä esimerkkeihin, jotka ovat olleet edes jossain määrin Suomessakin nähtävillä. Eräät vanhoista suosikeista olivat puolestaan menettäneet lumovoimansa, kuten Julio Medemin ohjaukset. Hänen 2000-luvun filmejään en kehtaisi suositella katsottavaksi millään kriteerillä, rajatapauksena Lucia ja seksi (2001). 

Elokuvienkin erotica merkitsee onneksi silmän koulimista eikä vain kouliintumista. Joidenkin elokuvien eroottisuuden tajusin itsekin vasta siitä analyysiä luettuani, esimerkiksi Bressonin Taskuvarkaan (1959) osalta, jonka sentään olen nähnyt useita kertoja. Ja Dietrichin näyttelemistä katson nykyään vieläkin tarkemmin.


Omaa kirjaa on vaikea kehua ja suositella, mutta päälukujen otsikot kertonevat mikä sisällöissä ja näkökulmassa on olennaista:

 

1. EROTIIKAN KAUNEUS PAKKOPORNON AIKAKAUTENA
Elokuva ja ars erotica - Erotiikan ”miksi”, pornon ”mitä” - Seksi kertomuksessa - Seksikuvaukset ja katsojien sukupuolet - Pornotopian runsaus ja erotiikan suodattavuus - Pornon valtavirtaistuminen

2. SEKSI JA SEKSIKKYYS ELOKUVAHISTORIASSA

3. SEKSIFILMIN ESTETIIKKA: PEHMEÄÄ JA KOVAA

4. EROTISOITU VÄKIVALTA

5. PORNO ELOKUVAN AIHEENA

6. TAIDEPORNO

7. SEKSUAALISET VÄHEMMISTÖT

8. EROOTTINEN MELODRAAMA

9. SEKSI TODISTAA RAKKAUDESTA, ORGASMI VAPAUDESTA

 


keskiviikko 15. toukokuuta 2024

Putoavat linnut (näytelmä)


Zinnie Harris: Putoavat linnut
KOM-TEATTERIn ensi-ilta 28.2.
Ohjaus: Riikka Oksanen
Lavastus: Janne Vasama

 

Kuva: Janne Vasama

Miten maailmanloppu dramatisoidaan? Katastrofifilmeistä tuttu tasapainoilu hallitun paniikin rajatilassa ei sovi pitkään draamaan, jos se pyrkii olemaan uskollinen todennäköisille, ilmastokriisin hitaudella eteneville maailmanlopuille. Eikä varsinkaan teatterinäyttämölle. Maailmanloppu ja henkilödraama kuulostavat mahdottomalta yhtälöltä.

KOM-teatterissa tänä keväänä ensi-iltansa saanut Putoavat linnut oli ilmestyksen kaltainen vastaus yhtälöön ja kysymykseen, jota en ollut osannut aiemmin muotoilla. Näytelmän käsikirjoittaja, brittiläinen Zinnie Harris, oli itselleni tuntematon nimi. Mutta näytelmän tuoreus (2022) ja maailmanlopun tiivistäminen henkilödraamaksi kuulosti siltä, että brittinäytelmällä olisi paljon annettavaa suomalaisillekin. Pakkohan se oli nähdä.

Putoavien lintujen henkilökemiat ovat sinänsä kuin näytelmäkirjoittamisen alkeisoppaasta. On pariskunta, joka pakkotilanteessa joutuu neuvottelemaan, minkä verran voivat paljastaa valehdelleensa toisilleen. On tytär, joka ei kestä vanhempiensa pikkusieluisuutta ja hakee turvaa nuorelta opettajaltaan. On opettajan porvarisäiti, jolla on salasuhde tytön isän kanssa. Ihmissuhteiden sykli paljastetaan pariskunta kerrallaan ja jokainen on valheen päässä toisistaan.

Henkilöt pareittain törmäyttävä kohtausrakenne AB-BC-CD-DA on periaatteessa naurettavan yksinkertainen. Alkuunsa palaava sykli ei tarjoa ajatusta muutoksesta ja kehityksestä. Silti rakenne toimii täydellisesti, kun draama käsittelee pienillä valheilla torjuttua todellisuutta, maailmanlopun tilaa, jossa linnut kirjaimellisesti tipahtelevat superhelteessä ja kasvikunnasta on jäljellä kuivuneiden ruusujen tuoksu. Muutos ja kehitys eivät kuulu enää tähän maailmaan.

Ja miten maailmanloppua siis dramatisoidaan? Paniikin asteet havainnollistaen.

Vaikka vaimo lukittautuu miehensä kanssa makuuhuoneeseen, ratkaisevan tunnustuksen sijaan tärkeämpää onkin patologinen valehtelija, jonka kanssa sulkea maailma ulkopuolelle. Vaikka tytär tahrii linnun verellä itsensä saadakseen turvapaikan entiseltä hyväksikäyttäjältään, hän oikeasti haluaisi jonkun aikuisen tunnustamaan maailman hädän.

KOM-teatterin tulkinnassa tätä petosten ja itsepetosten sykliä tehosti lavasteratkaisu. Asunnot oli sijoitettu toistensa kääntöpuolelle ja kun pyörönäyttämöä käännettiin, toisen perheen julkisivu kätki toisen salaisuudet. Ratkaisu oli yksinkertaisuudessaan niin nokkela, että dialogin kuuntelu tuppasi unohtumaan odotellessa, josko kohta taas siirryttäisiin kääntöpuolelle.

Putoavat linnut ei syötä katsojalle filosofiaa maailmanlopun tuskaan. Kirpeimmät tilanteet on höystetty mustalla huumorilla, jonka on tarkoitus vähitellen tarttua katsojan kurkkuun. Suomessa se ei kyllä noin vain onnistu. Suomalainen katsojakunta on tottunut, että huumori ja ajattelu tarjoillaan erillisissä näytelmissä.

Itselläni jumitti huomio näyttämön pyörimisessä. Kotimatkalla tajusin, miksi se niin viehätti. Sehän on paras tapa kuvata paniikkimaista liikettä maailmanlopun draamassa, kun henkilöt yrittävät pysytellä tukevasti entisessä.

Tietysti paniikkimaisen syklin voisi toteuttaa pienimuotoisemminkin. Näinhän tehdään suomalaisia laitosteattereita kiertävässä Duncan Macmillanin näytelmässä Keuhkot. Siinä näyttelijät puhuvat tauotta sen sata minuuttia, mitä esitys kestää. Kun katsoja on tottunut paniikkimaiseen puherytmiin, se kiihtyy edelleen.

Ihme ei ole tällaisten maailmanloppudraamojen suosio.
                Ihme on, ettei niitä ole enempää.


Tämä arvio ilmestyy kolumnina Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2024

King: Holly (romaani)

 


Stephen King: Holly
Suom. Ilkka Rekiaro
471 s.
2024, Tammi



Holly on viides nimihahmolle omistettu tarina Stephen Kingin tuotannossa, mutta ensimmäinen jossa etsivä Holly Gibney on pääosassa. Vaikka asialla on ”kauhun mestari”, tarjolla ei ole Kingin maineen luonutta yliluonnollista kauhua, vaan varsin perinteinen salapoliisitarina sarjamurhaajan etsinnöistä.

Kingin ominta ainesta tuntuukin olevan se, että jo romaanin alkajaisiksi esitellyt murhaajat ovat harmittoman arvovaltaisia vanhuksia, aivan kuten kahdeksankympin ikää lähestyvä kirjailija itse. Heidän ensimmäinen uhrinsa on, tietysti, luovan kirjoittamisen opettaja.

Ajankohtaisuus näkyy romaanissa myös raskauttavan saarnaavina kommentteina uuskonservatiivien vaikutuksista amerikkalaiseen arkeen. Tämähän ei mitään haittaisi, jos Kingin kommentit eivät olisi niin latteita itsestäänselvyyksiä kelle tahansa uutisia seuraavalle.

Murhatutkinta etenee tukevasti keskellä korona-pandemian (2020–2021) myrkyttämää ilmapiiriä. Eristäytymisen ja epäluulojen vaivaamalle ajalle kontrastina ovat takaumina kuvatut jaksot, joissa varsinaiset sieppaukset ja murhat tapahtuvat.

Kaupungin uneliaan julkisivun rikkovat takaumat ovat tiiviitä verrattuna varsinaisiin dekkarijaksoihin, joissa Holly puuhastelee enimmäkseen kaiken muun kuin tutkimustyön parissa. Hollyn sidekick-hahmoksi nostetaan Barbara-niminen esikoisrunoilija, jonka rakettimainen menestys sopii kyllä kirjan aihepiiriin – onhan toinen murhaajavanhuksista kirjallisuuden professori – mutta ei edistä mitenkään varsinaista rikosjuonta. King ihastelee esikoisrunoilijan neroutta saadakseen vielä yhden tilaisuuden näpäyttää akateemista kirjaoppineisuutta: ”oikeaa” kirjallista lahjakkuutta ei opeteta collegeissa.

Ainoa omaperäinen osuus romaania on tappajapariskunnan, hymyilevien emeritus-professorien motiivi sille, miksi he sieppaavat nuoria urheilullisia ihmisiä. Lyhyemmässä ja näkemyksellisemmässä romaanissa tätä motiivia olisi voinut laventaa pandemiaan sopivaksi teemaksi, jolloin dekkarijaksoissakin olisi ollut jotain oikeaa yhteiskunnallista särmää. Mutta sellainen kirjailija King ei ole koskaan ollut. Vankeudessa viruvien uhrien ahdistuksella hän on ennenkin herkutellut, mutta nyt ei tarjolla ole lähellekään mitään Piinan (1987) kaltaista. Vanhustappajien korostettu konservatiivisuus, rasismi ja homofobia, tekee heistä vastenmielisiä juuri siksi, miten helposti heidät on pahiksiksi tyypitelty.

Kokonaisuutena Holly on toimimaton yhdistelmä hirtehistä sarjamurhaajatarinaa ja cozy detective -alagenren lutustelua. King-romaaniksi se on niin pitkävetinen ja haalea, ettei sitä kehtaa suositella kellekään – paitsi ehkä niille, jotka haluavat äänikirjoiltaan erittäin hitaasti aukenevaa, yllätyksettömästi näkökulmahahmojensa mukana pysyttelevää juonta.


Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.


Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia

 

Bram Stoker: Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia
Esipuhe ja suomennos Inkeri Koskinen
201 s.
2024, Tammi



Kun Draculan vieras -kokoelma julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi, teoksella juhlistettiin Bram Stokerin (1847–1912) kuoleman satavuotispäivää. Yleensähän kuoleman juhlistaminen ei ole järin kunnioittavaa, mutta kuolemattomimman pahiksen keksijälle moinen kunnianosoitus sopi tyyliin.

Nyt Draculan vieras -suomennoksesta on julkaistu uusi painos. Mitään erityistä syytä ei taida olla juhlintaan eikä kirjan alkusivuilla edes mainita, että kyse on uudesta painoksesta. Muuten kirja tietysti puolustaa paikkaansa muistutuksena siitä, että Bram Stoker kirjoitti paljon muutakin kuin yhden menestysromaanin.

Parasta kokoelmassa on suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe, jossa selitetään miten kansainvälisesti ja kaupallisesti asennoitunut Stoker oli kirjoittajana, mutta myös tietoinen kauhuperinteestä. Viittaukset Polidorin ja Le Fanun vampyyritarinoihin sekä Poen novelleihin tuntuvat itsestäänselviltä heti kun ne näkee osoitettuina.

Yhdeksästä kertomuksesta koostuva Draculan vieras ilmoitaa alkuperäisessä alaotsikossa tyylilajikseen ”weird stories”. Sitä ne lähemmin ovatkin, ihmispsyyken yliherkkyydellä ja yliluonnollisen banaaliudella leikitteleviä tarinoita. Äärimmäisten tilanteiden liioittelussa paistaa samanlainen genretuntemuksella vitsailu kuin nykypäivän kauhuviihteessä.

Vaikka maisemakuvaus rakentuu mahtipontisesti goottiselle perinteelle, etenkin niminovellissa, juonet huipentuvat lähes sarjakuvamaiseen ylilyöntiin jollain paheellisuutta tai syyllisyyttä alleviivaavalla symbolilla. Hyvä esimerkki on kansantarinaa muistuttava kertomus (”Abel Behennan paluu”) kilpakosijoista, joista toinen tekee vielä ruumiinakin yllättävän kirjaimellisen osoitelman murhaajansa paljastamiseksi.

Stokerin kertomukset ovat hyvinkin filmimäisiä kuvaelmia vailla novelleille ominaista tiiviyttä ja elliptisyyttä. Kokoelman kertomuksia voi lukea ympäristökuvauksen koristeellisuudesta nautiskellen, muttei Stokerissa muuten kertojana ole sen enempää sanataituria kuin kenessä tahansa aikakautensa lehtijuttujen iskijässä. Mitään lähellekään Draculan (1897) veroista ei ole tarjolla.

Nimikertomus ”Draculan vieras” on tietenkin kiinnostava kirjallisuushistorian kannalta. Mikäli se tosiaankin on Draculan käsikirjoituksesta hylätty alkujakso, hylkääminen osoittaa kirjailijan tai kustantajan olleen hyvin selvillä, että jakson tyylilaji, hurmioituneen goottilainen paatos, ei sopinut romaanin tavoittelemaan realismiin.

1890-luvun lopulla sekä vampyyrit että murhamysteerit olivat niin trendikkäitä aiheita, että Dracula ei olisi menestynyt ilman nokkelasti yhdisteltyjä kirjeitä, lehtijuttuja ja päiväkirjakatkelmia. Romaanin ilmiömäisyydestä kertoo paljon, että pari vuotta myöhemmin siitä ilmestyi Ruotsissa taitavasti tehty plagiaatti Mörkrets makter (jatkosarjana 1899–1900). Vampyyri on ideanakin kuin pandemia, joka leviää nopeasti ja palaa yhä uudelleen...

 

Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 1/2024.