Sarah Shipp: Thematic Integration in Board Game Design (tietokirja)

Sarah Shipp: Thematic Integration in Board Game Design

171 s.
2024, CRC Press
 

Erityistä tässä tuoreessa kirjassa (2024) on kustantajan esitelyn mukaan:
- Se keskittyy teeman integrointiin lautapeleissä
- Se esittelee teorian soveltamista käytäntöön, suunnittelijoille ja alan opiskelijoille


Kirja on suunnittelijan opas ja erittäin kuivakas sellaisena, joten siitä olisi minun turha kirjoittaa arviota. Esittelen lähinnä sen I osiota (Principles of Theme), joka tuntui hyödyllisimmältä näin teemaorientoituneen sunnuntaipelaajan kannalta. Olen seuraavassa valikoinut osiosta keskeisiä ajatuksia ja (ensin höpöälyllä raakakäännöksiä tuottaen) yrittänyt tiivistää sopivia suomennoksia, fingelskaakin suosien.

Kirjan luettavuutta voisi suositella vähintäänkin sillä, että Shippin käyttämät luokittelut poikkeavat siitä, mitä muissa vastaavissa oppaissa olen nähnyt. Kirjoittaja Sarah Shipp voi olla tuttu peliharrastajille Ludology-podcastin mekaniikkoja selittävistä tietopläkäyksistä. Kirja muistuttaa hyvässä ja pahassa Geoff Engelsteinin mekaniikkoja luettelevaa teosta (2019, yhdessä Isaac Shalevin kanssa) ja on ilmestynyt Engelsteinin kuratoimassa sarjassa  CRC Press Guides to Tabletop Game Design.

1. MILLOIN PELISSÄ ON TEEMA

Shipp’in mukaan lautapelin teema tarkoittaa ”aihetta sellaisessa lähtöasetelmassa (setting), jolla on vähintään yksi sellainen yhteys mekanismeihin, joka johtaa pelitilanteiden ennalta määrittelemättömään etenemiseen (kursiv. minun) sekä mekaniikoissa että temaattisella tasolla. Aihetta ei ole välttämättä esitelty pelin oheisteksteissä.”

Määritelmä painottaa aihetta, mutta kirjan myöhemmillä sivuilla aihe ja teema voivat olla lähes mitä tahansa, ja sen vuoksi jopa ”pallon potkiminen” voi nousta teemaksi. Jos sanoisin lapselle, että pelataanpas peliä, jossa teemana on ”pallon potkiminen”, niin hänkin varmasti osaisi ihmetellä, miten moinen ”peli” eroaa varsinaisesta pallon potkimisesta.

Korostaisin kuitenkin tuota ennaltamäärittelemättömyyttä Shippin hyvänä huomiona. Tässä tiivistelmä alkukielisesti: "Theme in hobby board games is a subject in a setting (that may be unspecified) with at least one connection point to the mechanisms which results in an undetermined progression of events at both the mechanical level and the thematic level."

Myös tuo ”setting” jää ainakin kirjan alkuosassa olemattoman vähälle määrittelylle. Lisäksi sana on ollut hankalasti suomennettava myös kirjallisuuden ja elokuvien yhteydessä. Joskus sen voisi kääntää yksinkertaiseksi fiktion ”maailmaksi”, joskus ”lähtötilanteeksi” tai "lähtöasetelmaksi"; oma suosikkini on ”esillepano”. Pelien yhteydessä houkuttaisi suomentaa se ”toimintaympäristöksi” vaikka Shipp – teatterialan ammattilaisena – viittaa sillä enemmänkin näyttämömäiseen, aiheen materiaaliseen esillepanoon. Mutta ei voi sanoa joka kerta ”aiheen materiaalinen esillepano”. Siispä Kielitoimistolle terkut että ”setting” saisi kelvata jo viralliseen fingelskaan.

Shipp toteaa, että teeman on siis yhteydessä pelattavuuden dynaamiseen luonteeseen. Jos voitat taisteluaiheisen pelin saamalla pisteitä eniten resursseja (eikä taisteluista) tuottavasta sessiosta, teema saattaa tuntua läsnäolevalta mutta sekavalta, koska pelattavuuden tavoite ei vastaa teemaa. Mutta voiko teema olla olemassa ilman lähtöasetelmaa (setting)?

Shippin mukaan on sekä vaikeaa että harvinaista, että teemaa voisi olla olemassa ilman lähtöasetelmaa. Lähtöasetelma on usein suurelta osin kuvituksen tarjoama tai siitä pääteltävissä. Siksi määrittelemättömät settingit ovat yleisimpiä peleissä, joissa on ohut mekanismeihin liittyvä aihe, mutta joissa ei ole (tai on vain vähän) kuvitusta tai muuten erityistä tietoa lähtöasetelmasta.

Shipp pohtii, varmistaako aiheen erottuminen teeman olemassaolon ja toteaa, että voi olla epäspesifejä aiheita, jotka pelissä eivät toteudu teemana. Tutuin esimerkki tällaisista tapauksista ovat ne pelit, joissa pelaajat toimivat ’omana itsenään’ (players acting as themselves). Jos pelissä ei ole fiktiolle ominaisia puitteita eikä hahmoja ja pelaajat toimivat omana itsenään, pelillä ei ole teemaakaan.

2. TOIMINNOT TEEMAPITOISUUDEN MUKAAN

Useimmissa peleissä on sekoitus erilaisia toimintotyyppejä  (action types). Shippin mukaan tärkeintä on ymmärtää ero liitännäistoimintojen (associated actions) ja teemasta muistuttavien (evocative) toimintojen välillä. Siteerataan vielä tämä itsestäänselvyys: teemapitoisessa pelissä pitäisi olla terve annos teemasta muistuttavia toimintoja. Niiden avulla hoituu suurin osa maailmanrakentamisesta, pelisessiossa sisältä ulospäin.

Pelissä voi olla viidenasteista toimintoja riippuen siitä, minkä verran niissä on temaattisuutta: mekaaninen, liitännäinen, metaforinen, simulatiivinen ja kirjaimellinen toiminto. Toiminnot ovat pelaajan tekemiä muutoksia pelitiloihin, jotka toteutuvat pelin alettua ja ennen pelin päättymistä (eli pelin alku- ja loppupelin pisteytystä ei lasketa toiminnoiksi).

Kahta ensimmäistä toimintotyyppiä voitaisiin kuvata hyötykeskeisiksi (utilitarian) toiminnoiksi. Ne edistävät pelattavuutta lisäämättä temaattista kokemusta.

1. Mekaaniset toiminnot ovat pelin teemattomia toimintoja. Lähes jokaisessa pelissä on joitakin tällaisia. Esimerkkejä ovat kortin vetäminen tai voittopisteen saaminen. Teemallisessa pelissä nämä toiminnot ovat välttämättömiä pelin toimivuuden kannalta, mutta niiden tulisi tapahtua mahdollisimman paljon taka-alalla. Suunnittelijan on pakko sisällyttää mekaanisia toimintoja peliin, mutta tulisi tehdä se säästeliäästi.

2. Liitännäistoiminnot (associated actions) vahvistavat teeman yhdenmukaisuutta, mutta eivät liity mekaniikaltaan tai kokemuksellisesti teemaan. Toisin sanoen liitännäistoiminnot on vain jotenkin merkitty teeman kannalta, ja siinä kaikki. Shipp käyttää esimerkkinä peliä, jossa toimintojen teemana on potkaista pallo maaliin. Toiminto, joka siirtää tokenia osoittamaan, oletko potkaissut vuorollasi vai et, olisi liitännäistoiminto. Toiminto ainoastaan sivuaa teemaa (potkiminen). Aivan kuten mekaaniset toiminnot, jotkin liitännäistoiminnot voivat olla välttämättömiä pelin toimivuuden kannalta.


Seuraavat kolme toimintatyyppiä ovat teemasta muistuttavia toimintoja (evocative actions):

3. Metaforinen toiminto herättää samankaltaisia kokemuksia, tunteita tai käsitteitä (idioms, sanoo Shipp...) kuin teema. Tämä kategoria on kuulemma saanut inspiraationsa Geoff Engelsteinilta. Pallonpotkimispelissä nopan heittäminen ja maalin tekeminen kuutosella olisi metaforista toimintaa. Onnistuneen nopanheiton kokemus jäljittelisi onnistuneen potkun kokemusta, mutta ei simuloi fyysistä potkimista. Metaforiset teot voivat toimia emotionaalisina simulaatioina. Ne voivat hyväksikäyttää aihepiiriin sopivia käsitteitä, kuten korkeiden nopanheittojen ja onnistumisten korrelaatiota.

4. Simulatiiviset toiminnot tuovat esiin teeman jäljitellen todellisia fyysisiä tapahtumia. Kiekon näpäyttäminen ympyrään simuloi pallon potkimista tavalla, jota ei simuloida nopan heittämisellä.

5. Kirjaimelliset toiminnot ovat pelaajien todellisia esityksiä teemasta. Kirjaimelliset toimet ovat askeleen simulatiivista pidemmällä. MonsDRAWsityssä pelaajat ovat poliisin tunnistuspiirtäjiä. Pelissä he kirjaimellisesti tuottavat luonnoksia ”todistajan” antamien kuvausten perusteella.


Esimerkkejä mekaniikkoihin kudotuista teemoista tarjoavat Guillotine ja Everdell. Guillotine on pienen laatikon korttipeli, joka on samankaltainen monimutkaisuudessaan kuin Love Letter. Guillotine-pelissä pelaajat järjestävät aatelisia teloitusjonoon Ranskan vallankumouksen aikana. Toisin kuin Love Letterissä, korttien hahmot ja pelimekaniikka tuntuvat liittyvän pelin teemaan. Silti Guillotinen teema on vain löyhästi sidottu mekaniikkaan. Pelaajat ovat enemmän huolissaan pisteiden keräämisestä kuin teemaan sopivan tarinan muodostumisesta.

Kun pelissä painotetaan sellaisten komponenttien hankkimista, joilla on määrättyjä numeroarvoja voittoa varten, teema jää yleensä strategisen matematiikan jalkoihin. Sen sijaan Everdellin kaltaisissa peleissä tavoite saada eniten pisteitä jää  – sanoo Shipp – mekaanisten ja temaattisten tavoitteiden varjoon. Teeman innostamat pelaajat saattavat haluta taloja kaikille kaupunkilaisilleen tai saavuttaa tietyt tavoitteet kerronnallisten elementtien vuoksi, vaikka tämä ei olisikaan niin optimoitua voittamisen kannalta.

Jos pelissä on jokin keskeinen temaattinen metafora, se eroaa peleistä, jotka on suunniteltu tiettyä kokemusta varten. Pelisuunnittelija voi kuitenkin käyttää molempia samanaikaisesti. Suunniteltu kokemus on se, miltä pelaajien halutaan tuntuvan pelatessaan peliä. Keskeinen metafora on kognitiivisempi ilmaus ideasta, joka liittyy vahvasti komponenttiin tai toimintaan. Esimerkiksi yhteistyöpeli Paleon keskeinen metafora on selviytymiskamppailu alkukantaisina ihmisinä, mikä ilmaistaan pelaajapakoilla, jotka paljastavat satunnaisia haasteita pelaajille. Paleon pelikokemukseen sisältyy kiireen, stressin ja helpotuksen tunne, jonka pelaajat tuntevat kohdatessaan keskeisen selviytymismetaforan pelimekaniikan avulla.



3. PELIT RAKENNETYYPEITTÄIN

Harvat pelisuunnittelut lähtevät liikkeelle teeman kannalta keskeisestä metaforasta. Monet suunnitteluideat alkavat yleisistä mekaanisista konsepteista, joihin myöhemmin liitetään teema.  Shipp esittelee kuusi luokkaa pelejä rakenteiden perusteella, mutta näitä luokkia voidaan yhdistellä eri tavoilla, jolloin saadaan aikaan hyvinkin erilaisia pelejä. Jaottelu etenee sen mukaan, miltä rakenteet pelaajalle tuntuvat ja minkälaiset teemat sopivat niihin hyvin, etenkin kahden ensimmäisen kategorian kohdalla.

1 Pulmapelit. Tämä kategoria voitaisiin jakaa kahteen alaluokkaan: pulmanratkaisurakenteisiin, joissa edetään yksittäisten kysymysten/vastausten kautta, ja tehokkuuspulmiin (efficiency puzze), joissa voi olla useita oikeita vastauksia.  Näitä kahta alaluokkaa voi kuitenkin esiintyä samassa pelissä, kuten Project L -pelissä. Edelliseen kategoriaan kuuluvat logiikkapulmat, päättelypelit, koodien murtaminen ja muut vastaavat mekaniikat. Tehokkuuspulmiin kuuluvat bingo-mekaniikat ja ajan tai resurssien hallinta, joissa tavoitteena on suorittaa toimintoja tehokkaammin kuin muut pelaajat. Tehokkuusarvoitukset ovat yleisimpiä vähäisen vuorovaikutuksen kilpailupeleissä.

2 Sykliset rakenteet sisältävät toistuvia tapahtumia. Sykliset rakenteet perustuvat ajoitukseen, mutta aivan eri tavalla kuin pulmanratkaisurakenteet. Syklit vaativat, että tiettyjä pelitiloja on hyödynnettävä taktisesti juuri oikealla hetkellä, mutta ne eivät välttämättä aiheuta pulmanratkaisurakenteiden kaltaista ”ajan loppumisen tunnetta”. Syklit voivat olla pelaajariippuvaisia, kuten Everdellin vuodenajat, jotka etenevät jokaisella pelaajalla vasta, kun hän on saanut edellisen kauden päätökseen, tai syklit voivat olla universaaleja, kuten 7 Wondersin kaudet, jotka tapahtuvat kaikille pelaajille samaan aikaan.

Peli voi olla sekä tehokkuuspuzzle että syklinen. ”Poimi ja toimita” ja rondellit ovat mekanismeja, joita esiintyy usein tehokkuuteen keskittyvissä peleissä, mutta jotka ovat luonteeltaan hyvin syklisiä.

3 Race to finish -rakenteessa keskitytään palkitsemaan pelaaja, joka täyttää tietyn vaatimuksen ensimmäisenä. Vaihtoehtoisesti race to finish -rakenteita voidaan käyttää pelaajien karsimiseen pisteytykseen, joka on eräänlainen loppupelin pelaajien eliminoinnin muoto. Eräs race to finish -pelien tunnusmerkki on se, että pelin tempo perustuu tavoitteeseen tai voittoehtoon. Esim Heat ja Pandemic.

4 Race to fill -rakenne on kilpajuoksu itselle merkityn alueen laajentumisesta tai hyväksikäytöstä. Tämä rakenne sopii hyvin yhteen muiden tehokkuutta korostavien rakenteiden kanssa. Race to fill -peli eroaa race to finish -pelistä siinä, että se pelaaja, joka pääsee ensin jonnekin, ei välttämättä ole voittaja vaan se pelaaja, joka tekee eniten. Tämä rakenne sisältää mekanismeja, kuten alueen hallinta, alue-enemmistö, laattojen asettaminen, kaupungin rakentaminen ja sarjojen kerääminen. Carcassonnessa yhdistyvät laattojen asettelu ja alue-enemmistö, ja se on yksinkertainen johdatus race to fill -kilpailuun, jossa pelaajat asettavat laattoja ja valtaavat alueita meepleillä.

5 Avoimet konfliktirakenteet keskittyvät siihen, että pelaajat antavat ja saavat vahinkoa muilta pelaajilta ja/tai peliltä. Nämä ovat lähes aina taistelupelejä, vaikka vahinko voi kohdistua mihin tahansa, ei vain terveyteen. Avoimen konfliktin tunnusomainen piirre on, että tavoitteet ja osapuolet ovat kaikkien pelaajien tiedossa; vahinkoa ei tehdä salassa. Avoimen konfliktin peleissä on usein pelaajien eliminointia, liittoutumia ja tasonnostomekanismeja. Useimmat kiusamekaniikat ovat avoimen konfliktin muotoja. Yleisiä teemoja ovat sota, selviytyminen ja seikkailu/luolaholvaus.

6 Salakonfliktirakenteisiin liittyy salaisia tavoitteita, salaisia rooleja, salaisia littoumia, salaisia siirtoja tai jokin edellä mainittujen yhdistelmä. Salakonfliktissa käytetään myös pelaajien eliminointia, mutta usein se tapahtuu äänestämällä. Pelaajien eliminoinnin ja äänestyksen lisäksi yleisiä mekanismeja ovat neuvotteleminen, bluffaaminen, kaupankäynti/sopimusten tekeminen, päättely ja petturit. Salaiseen konfliktiin yhdistettyjä teemoja ovat vakoilu ja diplomatia. Peitelty konflikti sisältää yleensä jonkin sosiaalisen tekijän: avoita spekulointia, keskustelua ja diilien tekemistä.

Salakonfliktipelit kuuluvat usein partypelien rinnakkaiseen luokkaan (sosiaalinen päättely jne.), mutta on myös pidempiä pelejä, joissa on painotettu salakonfliktia. Pidemmissä/vaikeammissa peleissä todennäköisesti yhdistetään salakonflikti muihin rakenteisiin, erityisesti avoimeen konfliktiin. Fury of Dracula on piiloliikepeli, jossa suurin osa pelaajista yrittää metsästää ja pysäyttää Draculan, jota yksi pelaajista esittää. Kuitenkin aina kun metsästäjäpelaajat löytävät Draculan tai toisen vampyyrin, peli siirtyy avoimiin konfliktimekanismeihin. Bang! on esimerkki pienestä pelistä, jossa sekoitetaan avointa ja peiteltyä konfliktia. Pelaajilla on piilotetut roolit, jotka paljastuvat, kun pelaajia eliminoidaan avoimen konfliktin kautta.


Joskus pelin rakenteessa on kaksi selvästi erillistä puoliskoa tai vaihetta, esimerkiksi Boskissa, jossa pelaajat kasvattavat puita pelin ensimmäisellä puoliskolla ja levittävät lehtiä toisella puoliskolla. Pelin puolikkailla voi olla erilainen rakenne, mutta peli ohjaa, milloin ne tapahtuvat.

Toisinaan peleissä on pelaajien toiminnasta riippuvia käännekohtia.  On olemassa kaksi hyvin yleistä käännekohta-rakennetta: ”Nappaa aarre ja juokse” ja ”Niität mitä kylvät”. ”Nappaa aarre ja juokse” -rakenteessa peliä kehittävä toiminto on mahdollisimman monen pisteitä tuottavan esineen hankkiminen (yleensä tehokkuuspuzzle). Käänteen jälkeen pelaajien on siirryttävä mahdollisimman nopeasti alueelle, jossa he voivat saada saaliinsa mukaiset pisteet (race  to finish). Tällaisissa peleissä keskitytään yleensä push your luck -mekaniikkaan. Lautapelissä Clank! pelaajat kirjaimellisesti nappaavat mahdollisimman paljon aarteita, ennen kuin he juoksevat kilpaa pakoon lohikäärmeen luolasta.

”Niität mitä kylvät” -rakenteessa kerätään ensin resursseja tai rakennetaan omaa pakkaa ”koneeksi”, käänteen jälkeen lunastetaan pisteitä sen perusteella mitä on edellä saatu aikaiseksi. Korttipeli Dominionissa on käänne, kun pelaajat lopettavat pakan ”koneiden” rakentamisen ja alkavat yrittää muuttaa korttejaan pisteiksi.

*

Kirjan muutkin luvut voivat olla kiinnostavia alan opiskelijan tai suunnittelijan kannalta. Mutta eivät ne kyllä yhtään syvällisemmiltä vaikuta olemassaolevien pelien analyysissä ja oppimisessa. Tällaisia ovat niiden aiheet:

LUKU 4 Tarinan ja pelattavuuden yhdistäminen
LUKU 5 Kerronnan rakenne
LUKU 7 Hahmojen hyödyntäminen
LUKU 8 Setting 
LUKU 9 Kaiken edellisen (luvut 1-8) yhdistäminen suunnittelussa
LUKU 10 Ideat ja tutkimus
LUKU 11 Editointi teeman tehostamiseksi
LUKU 12 Suunnitteluoppaita

Joutokuun päiviä ja töitä (kynätyöläisen elämää)

Joutokuu, 1. päivä

Kun muut vajoavat passiivis-materialistiseen jouluhysteriaan ja analogisen maailman poissulkevaan digimässyttelyyn, on paras aika sissikirjoittaa kaikkia niitä keskeneräisiä teoksia, jotka kuvittelee kirsikoiksi fiktio- ja tietogenrejen tekstimassoihin. Sissikirjoittamisen kääntöpuoli on se, ettei obskuurien kirjajulkaisujen määrästä kukaan kiitä eikä mediakaan siitä piittaa, kun ei ole tarpeeksi julkkis ja/tai tarpeeksi hesalainen kirjoittaja.

Tampereen kirjamessut eli Kirjafestarit on onneksi niin paikallinen, piirisarjahenkinen tapahtuma, että siellä on helppo tuntea itsensäkin merkitykselliseksi. Kiitos menee jälleen Pirkkalaiskirjailijoille, jotta messuille pääsi jälleen esiintymään ja sai tuntea itsensä nimenomaan TOIMIJAKSI eikä vain kirjaturistiksi, kuten hesalaisten kirjamässyttelyissä lokakuussa. Kiitos menee tietysti myös Aamulehdelle, että on saanut edelleen olla mukana Tulenkantaja-palkinnon raadissa ja edes sen motivoimana seurata uusinta kotimaista kirjallisuutta, vaikkei siitä raatityöskentelyn vuoksi voikaan missään luettua referoida.

 

Tänä aamuna kävin vetämässä rakkaus-aiheisen paneelikeskustelun, minkä perään olikin sitten Tulenkantaja-palkinnon jakotilaisuus, paikalla (vasemmalta lukien) Terhi Törmälehto, Helena Immonen, Asko Jaakonaho ja Siiri Enoranta. Kuvasta ja paikalta puuttui viides ehdokas Mikko Kauppila, joka oli parhaillaan Helsingin Kaupunginteatterin lavalla roolitöissä. 

Olin kohtuullisen varma, että palkinnon päätuomari Satu Rämö valitsee voittajaksi Törmälehdon romaanin joka sattui olemaan oma suosikkinikin noista kirjoista, ylipäänsä vuoden paras lukuromaani – mutta Rämö valitsikin sen mikä oli ajankohtaisin eli Helena Immosen sotatrillerin Operaatio Tulikettu. No, jos kustantamoissa ollaan yhtään hereillä, niin jo palkintoehdokkuuden luulisi herättelevän niitä markkinoimaan muitakin ehdokaskirjoja käännöksiksi ulkomaille.

Festari-viikonlopun mukavin osuus oli eilen Telakka Kuplii -off-tapahtuma, jossa oli oikeasti kirjallisuudelle suopea intiimi tunnelma, ja saattoi katsella sekä kirjoja että kirjailijoita tuopillinen hyvää olutta kädessään. Vastaavia off-tapahtumia mahtuisi festarin läheisyyteen muitakin, yksi per pubi.

Joutokuu, 3. päivä

Täydellinen vastakohta sunnuntaille. Kurkku on kipeä, kuumetta ei ole, mutta kurkkukipu riittää valvottamaan eikä väsyneenä tekisi mieli keskittyä mihinkään. Kaiken lisäksi päivän ensimmäinen sähköposti on hylsy apurahahakemukseen. Edes armonpaloja ei heru, vaikka miten vakuuttelisi taidetta edistävänsä siitä kirjoittamalla. 

Mieli hallituksen leikkauksista muuttuu hetkessä. Annan teille luvan hävitykseen, KUNHAN heilutatte viikatetta ensimmäiseksi taiteen kritiikkiin ja tutkimukseen.

Päivän elokuvana katson robottiapokalypsia (Subservience) ja hylsyistä tiheän vuodenajan kirjana luen Nansen-elämäkertaa "Läpi jäisen helvetin". And we would all go down together. Jopa tiskausmusiikkia kuunnellessa voi vihata Amerikkaa yleisesti ja ihmiskuntaa erityisesti.

Marraskuussa sain toki Liitolta 2000€ apurahan romaanin kirjoittamiseen. Se on paljon SUHTEUTETTUNA siihen nähden, kuinka monta on hakijoita ja että enempää ei kukaan saa. Jäisten helvettien nimeenkin olen aidosti kiitollinen Liitolle ja valmis Liiton riveissä hyökkäämään oikeistohallituksen linnakkeeseen, jos veteraaneja apuun tarvitaan.

Silti se excel-puoli aivoja suhteuttaa apurahan myös siihen, että edelliset 19 kuukautta olen kirjoittanut kaikenlaista tämän suomalaisen kirjakulttuurin hyväksi ilman mitään apurahoja ja mitään säännöllisiä tuloja. Se tekee noin 105€/kk, jos katsoo taaksepäin. Tai varsinkin jos katsoo genresihdin tai ei-helsinkiläisyyden suppilosta kaikkia niitä apurahoja, jotka ovat jääneet saamatta. Ei pitäisi, laadilaa. Mutta myöskään ei voi olla katsomatta.

Joutokuu, 6. päivä

Keskiviikkona ei kurkku ollut enää kipeä, mutta olo nuhaisen väsy ja yskäinen kuin pitkänkin flunssan jälkeen. Riittävän epäkipeä silti, että sain tehtyä käsis-arvion, kuukauden ainoan dedis-homman. Uuno Turhapuron tavoin olen unohtanut millä sanalla näitä "hommia" kutsutaan, ehkä ryö, mutta sehän on japanilainen rahayksikkö. Iltapäiväpeleissä ei taaskaan muita kuin S ja E ja minä.

Torstaina viimein liikkeelle, polvi tuntui kipeältä kävellessä kun kaksi vuorokautta mennyt loikoillen. Hyvin voisin viettää lopun ikäni ihan vain täydennellen sotakirja-historiikkia. Aina löytyy jotain vuosisadan mittaisia aukkopaikkoja, etten tiedä mitään siitä, miten vaikkapa tragediaan suhtauduttiin antiikin ja Shakespearen välillä. Kaiken muun ajan voisi viihdyttää itseään kasarifilmien nostalgialla ja lautapelejä opettelemalla. 

Illalla kuukauden ainoa ruumiillinen ryö, Portin postitustalkoot. Meitä on vähemmän kuin yleensä, vain superpakkaajat herra V ja E sekä minä liimaamassa osoitetarroja, tosin R ja L ovat tehneet jo pohjat ja tohtori Pietilä tulee hänkin lopulta avuksi. Mutta postittajien vähyydestä huolimatta kaikki sujuu nopeammin kuin koskaan ennen. Mitä tämä todistaa? Että Postinkin ryövoimavähennykset ovat oikeasti tehostavia? 

Talkookahvittelusta vastaa lähin Subbari, koska tässä junttikaupungissa kaikki kahvilat sulkeutuvat jo 17:ltä. Subbarin superpakkaajalla menee tarkka ryörytminsä sekaisin, kun ryhmämme sanoo avuttoman "ööö" hänen valintakysymyksiinsä, ja kaksi pyytää pelkän keksin.
 

Tänään on sitten taas kansallinen itsekkyyspäivä. Vielä viikko Luciferuksen päivään, ainoaan valopilkkuun tässä hengeltään routaantuneiden maassa. Mutta mitenkähän suomalaiset tyhjensivät talvihuussinsa vuosisata sitten? Routaiseen maahan ei lokakuoppia kaivella. Ehkä se kaikki museoitiin? Ehkä vain sisäistettiin. Täyttyi kansallinen tyhjiö.

MacLeod: A Jura for Julia (novellikokoelma)

Ken MacLeod: A Jura for Julia

222 s.
Newcon Press, 2024


Useammat skottilaisen Ken MacLeodin kirjoista ovat olleet pettymyksiä kuin vetäviä lukukokemuksia tai edes scifinä lajityyppiä avartavia. MacLeodilla on kuitenkin harvinaisen täysipäinen asenne genreen välineenä, jolla sekä viihdytetään että annetaan ajateltavaa, joten hänen jokainen kirjansa on edelleen iso tapaus scifistille.

MacLeodin romaaneista on helppo nimetä suosikkinsa (Tähtijaosto, Learning the World, Beyond the Hallowed Sky), mutta novellistina ei hänestä ole edes mielikuvaa, saati että muistaisi tiettyä novellia. Niinpä tuore kokoelma A Jura for Julia (2024) tuntui konvehtirasian veroiselta lahjalta itselle, sisältäähän kirja tekijän itsensä valikoiman parhaimmiston 18 viime vuodelta... tosin hintaa kirjalla on liki 20e mikä tuntui hieman liioitellulta, kun kyse on lehtinovellien uudelleenjulkaisusta...
 

Ja happamaltahan ne herkuiksi odotetut novellit maistuivat. Helpon viihdyttäviltä kaikki, mutta liian monet sisäpiirivitseiltä tuntuvilta kynäelmiltä.

• "Nineteen Eighty-Nine" on nimensä mukaisesti kepeä jatkokuvitelma Orwellin teokselle, mutta tällä kertaa Winstonin ja O’Brienin hahmot ovatkin kapinan eturintamassa. Huolimatta henkilöhahmojen täydellisestä luonteenmuutoksesta tarina on olevinaan jatkoa Orwellin alkuperäisille hahmoille. Toimintaa on vähän ja novelli päättyy huiskaisten.
• "Lighting Out" on lähes tieteisfantasiaksi yltyvä irroittelu identiteettikopioiksi luoduista tekoälyistä, jotka vapaaksi päästettyinä voivat täyttää (”fast burn”) kokonaisia sivilisaatioita. Juoni etenee teiniromanssina, mutta mitään novellimaista nokkeluutta ja viitseliästä lopetusta ei tässäkään ole. Kyberpunkkia avaruudessa -tarinana sentään erittäin pätevä genretaitojen osoitus kirjoittajalta.
• "Wilson at Woking" on puolestaan kuvitelma siitä, miten viihdespefin sankarit ja sankarittaret yhdistävät voimansa Wellsin Maailmojen sota -romaanin käännekohdassa. Nolostuttavan tyhjänpäiväinen imellysnokare oletetuille nörttilukijoille.
• "Sidewinders" on vaihtoehtohistorioita/todellisuuksia hyvin brittiläiseen rekisteriin pyörittelevä tarina, jossa on paljon takaa-ajoa ja romanssin mahdollisuus, mutta mitään ei oikeasti tapahdu. Tynkä tarinaksi ja yhdentekevä sormiharjoitus alalajissaan.
• "The Surface of Last Scattering" on nimestään huolimatta erittäin viimeistelty ja idealtaan täydellisesti fokusoitu pieni (12 sivua) novelli, jopa parhaita scifi-novelleja mitä olen lukenut. Ideana on Mätä-nimisen sienen aiheuttama paperipandemia, joka hävittää maailmasta kaiken painetun kirjallisuuden. Miksi ja miten tämä pandemia on saanut alkunsa, se selviää vähitellen pienestä kohtauksesta juna-asemalla nuoren miehen odottaessa vankilasta vapautuvaa isäänsä. Jälleen tarinaan on ympätty romanssi, mutta nyt sekin käytetään perustellusti.
• "The Vorkuta Event" on ”salattu historia” -alalajia ja vaihtoehtohistoriaa näppärästi yhdistelevä tarina, jonka sisäiskertomuksessa tavataan Stalin ja Lysenko. Kuten nimestä voi arvata, kyse on jälleen kerran Venäjän syrjäkolkkaan sijoittuvasta BDO:sta. Vaihtoehtohistorian poliittinen kuvio on paljon kiinnostavampi kuin BDO:n tutkiminen. Keskeneräisen tuntu tässäkin. Novellin voi lukea ilmaiseksi Clarkesworldista: https://clarkesworldmagazine.com/macleod_11_14_reprint/
• "‘The Entire Immense Superstructure’: An Installation". Novellin nimi on hauskempi ja taiteellisempi kuin novelli, jossa leikitellään WikiThing-nimisellä… eeh, käsitetaide-installaation idealla? En päässyt sisään novellin tarkoitukseen lainkaan. Tarinassa seurataan hoitolaitoksesta vapautetun taiteilijan kuljeskelua ja referoidaan tämän kirjallista yritelmää. Näennäisen syvällinen kuin kuplavaahto.
• "The Last Word" on sinänsä hauska, lähelle nykypäivän nettielämää tulevaa kuvitelma meemigeneraattorista, joka alkaakin tuottaa filosofiaa. Kuuden sivun tarinana täyttä scifiä, mutta voisi olla genregeneraattorinkin luomus.
• "Fat Man in the Bardo" on vähän kuin "Wilson at Woking" edellä, yhdistelmä spefistisen idea-avaruuden ideoita, kuten ihmemaan Liisa, Hitler-vauva ja (tietysti) Schrödingerin kissa. Niin yhdentekevä höpötelmä, että kirjailija on käyttänyt sinä-muotoista kerrontaa tehdäkseen sen taiteellisemmaksi.
• "[citation needed]" - siinä on tosiaan novellin nimi kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tarina sijoittuu vaarallisina pidettyjä kirjoja kieltävään yhteiskuntaan, eräänlaiseen huomispäivän Amerikkaan, jossa sensuuriviranomaisia voi kuitenkin jallittaa filosofialla. Ideavetoinen kuvaelma, jossa taaskaan ei ole tarinaa edes nimeksi, kuten otsikosta selviää.
• "The Shadow Ministers" on MacLeodin Lightspeed-maailmaan sijoittuva tarina, jossa skottiteinit harjoittelevat hallituksen simuloimista. Itsenäisenä novellina tämä ei toimi lainkaan, mutta voi sen lukea ilmaiseksi Sf-Caledonian sivuilta: https://www.sfcaledonia.scot/the-shadow-ministers-by-ken-macleod/
• "The Excommunicates" on muita kokoelman novelleja parempi niin tarinana kuin ideankäsittelyltään: perheenisä perustaa Kirjakirkon digikulttuurista kieltäytyville, kaiken kirjallisuuden säilyttämiseen ja sallimiseen pyrkiville ihmisille. Tarinan lopetus yllätti hölmistyttävällä tavalla: miksi päähenkilö tekikään näin. Ehkä jotain ideasta meni sittenkin ohitseni.
• "A Jura for Julia" on jälleen Orwellin 1984-variaatio ja jatkoa kokoelman ensimmäiselle novellille. Tällä kertaa romaanin Julia etsii selitystä, mitä Ison Veljen aikakausi salasi, ja päätyy Jura-saarelle Skotlannin Hebrideille, siis sinne missä Orwell kirjoitti viimeisinä elinvuosinaan kyseistä romaania. Vain viihdyttävä turistikuvaus, sen sijaan että tästäkään tarinasta löytyisi jotain fiksua kommenttia 1984:sta.

Lisäarvona kokoelmalle on Fangorn-nimisen taiteilijan piirroskuvitus novelleihin. Kuvat ovat novellien lopussa jotta ne eivät spoilaa tapahtumia, mutta sillä tavoin ne eivät myöskään viritä novellin tunnelmiin ennen kuin se onkin jo ohitse.


 

Mökkipäiviä eli "Surviving Jari"

 

18.11. Ma. Vielä viikko sitten sääennusteet lupailivat leudon harmauden jatkuvan marraskuun loppuun saakka. Lauantaina puhalsi kuitenkin se tuuli, joka toi ensin syyskuumaisen lämmön ja vaihtui illalla oikeaksi marraskuiseksi kylmyydeksi. Hetkessä ilmatieteelliset ennustajat käänsivät vesikelkkansa kuin pahimmat poliittiset tuuliviirinkantajat mainitsematta mitään edellisen päivän täydellisen vääristä pitkän aikavälin ennusteista.

Omalta kannaltani sään nopeat muutokset riitti selittämään se, että olin lähdössä mökille. Silloin tapaavat säätilat vaihtua maagisesti vuodenajasta toiseen.

Kuopioon tulin aamujunalla, jätin läppärin Suokadulle ja hyppäsin iltapäiväbussiin, joka on syksy toisensa jälkeen yhä täydempi koulukkaista. Se siitä väestön vähentymisestä Savon korkeudella. Ehdin mökiin ennen pimeää, ulkona -1C ja hieman lunta, salmi jäässä paitsi ei juurikaan mökin rannasta. 

Käytin lämpimänä pysymiseen uusinta metodia, että pidän tulta sekä mökin takassa että rannalla saunan kiukaassa. Siinä vaiheessa, kun pääsee saunan löylyistä luitaan myöten lämmenneenä, on mökissäkin jo 10 astetta. Helpompi metodi olisi syksysäissä lämmittää sähköllä vain makuukamaria, jonka saisi 5-6 tunnissa mukavaksi. Talvella se metodi ei toimi, koska jäistä kamaria ei saa lämpiämään pelkällä sähköllä, ei ainakaan nykyisellä lämmittimellä. Nyt nukuin ekan yön makuupussissa, koska kamari ja tupa olivat molemmat 10 asteessa.


19.11. Ti. Sähkö on lämmittänyt yön aikana tuvan ja kamarin 20 asteeseen. Kävelen Mänärille hakemaan mehua ja olutta. Kauppias on aina yhtä jörön oloinen asiakkaan nähdessään, toivottavasti se ei johdu bisnesten vähyydestä. Ilman Mänäriä olisimme mökissä yhtä korvessa kuin Jerisjärvellä.

Ehdin juuri takaisin mökille, kun nuohooja saapuu. Sovittu aika on minun muistaakseni klo 14-15, mutta ilmeisesti olen ymmärtänyt jotain väärin; nuohooja kertoo että pyrkivät tekemään kuusi keikkaa päivässä ja olemaan valmiit töistä jo 14:een mennessä. Kari-nuohooja on niin lupsakka savolainen kuin kaikki paikalliset yrittäjät ovat metsurista taksikuskiin, vain kauppias poislukien. Kari kertoilee paikallistietoa: lähistöllä on surullisen kuuluisa saari, josta aikoinaan (?) kouluun matkannut lapsilasti oli hukkunut, koska kulkivat soutamalla. 

Kun arvelen, että nuohoojien ammattikunta on lähiseudulla huvennut, Kari kertoo että päinvastoin ”viime aikoina” on tullut neljä uutta yrittäjää alalle. Puolessa tunnissa nuohooja on apulaisensa (isokokoinen nainen joka kiipeää ketterästi kuin orava) kanssa putsannut sekä mökin että saunan röörit, selittänyt siinä ohessa varaavan takan rakenteen. Illalla takka tuntuu vetävän paremmin kuin ennen. En silti lue Tsehovia takan valossa, vaan katselen devariboksilta Alan Bennett -elokuvia. Hartaan hitaassa dramatiikassaan takkatulen tapaisia.


20.11. Ke. Ympäri vuorokauden on ollut pakkasasteen jähmettämä pilvipeite, mutta se on nyt muuttumassa: Jari lähestyy etelästä, vaikka puhaltaa koillisesta. Tuuli alkaa hönkiä puolelta päivin ja yltyy tunti tunnilta. Meteorologeilla on elämänsä kenttäpäivä julistaa maailmanloppua teiden päälle. Ennusteet lupaavat Jari-myrskyn iskevän ensin etelään ja sitten ”keskiosaan” Suomea, mikä tarkoittaa mitä tahansa Jyväskylästä Oulun korkeudelle. Lunta ei kuitenkaan kuulu kuten luvattua. Tuulen varoitetaan olevan jo illan aikana ”navakka”. 

Mitä hittoa tarkoittaa ”navakka”? Määritelmä kuulostaa siltä kuin tuuli olisi ”naseva” ja ”rapsakka”. Mutta miltään kansanperinteelliseltä haitarinhuokaukselta se ei oikeasti kuulosta. 

Kello 17 tuo ”navakka” jytisee takapihalla sellaisina puuskina, etten uskalla takaovea avata. Kirjaan ei pysty keskittymään, kun kuulostaa siltä, että metsä tulee kohinalla läpi hirsiseinistä. Mietin pitäisikö nukkua tuvassa, kauempana ikkunoista. Vain luvattu lumi puuttuu, se tulee vetenä. Tuulen nopeutta en ryhdy arvioimaan, mutta virallisesti 14-20 m/s tarkoittaa ”kovaa tuulta”. Näissä ilmatieteellisissä käsitteissä on yhtä paljon ilmaa kuin 40 vuotta sitten yliopiston puheopin luennolla, jossa ihan vakavissaan opetettiin, että ”huuto on kova ääni”. Siinä vaiheessa teki mieli huutaa.

Nukahdan 23:n maissa tyyny korvilla. Käyn aamuyöllä kolmelta pihalla, se on äkkiä muuttunut talvimaisemaksi ja lisää lunta pyryttää pohjoisen puolelta. Pahin puuskittainen jytinä on kuitenkin helpottamassa. 

Maisema Jarin jälkeen...

21.11. To. Vaikka olin lämmittänyt illalla takalla ja yöllä sähköllä, oli mökki viilennyt tuntuvasti, ohutta lunta tuiskuttanut takaoven rakosista keittiöön. Myrsky oli kuitenkin ohitse ja mobiilista näin, että varhainen paikallisbussi liikkui reitillään normaalisti. Lukitsin paikat, pakkasin rinkan. Jopa valtatien varteen vievä soratie oli aurattu huolellisesti eikä Nurmeksesta saakka tuleva bussikaan ollut kuin viitisen minuuttia myöhässä. Tuumin askarrella t-paidan ”I survived Jari”. Saisi erilaisia sillanpääläisiä kavereita jos ei muuta.

Jokasyksyisen vakiovitsin mukaan ”talvi yllätti autoilijat”, mutta ei se oikeasti yllätä ketään muuta kuin meteorologit. Ja VR:n. Pohjoisesta tuleva junani on jämähtänyt jonnekin Sukevan taakse ja sen jatkoyhteydet muuttuneet arpapeliksi, kuten VR:llä aina käy tällaisissa tilanteissa. 

Täydellisen tragikomedian saisi kirjoittamalla näytelmän, jossa vaunulastillinen meteorologeja juuttuu samaan hapettomaan ja vessattomaan VR-vaunuun ilmastodenialistien kanssa. Sekin päivä on tuleva. Ja menevä.

Kuopiossa olisi aikaa paikkailla univelkaa, mutta sitten olisi puolikuollut junassa. Aluksi iltapäiväjunan on ilmoitettu olevan puolitoista tuntia myöhässä. Käytännössä se lopulta saapuu ja lähtee miltei kaksi tuntia aikataulusta jäljessä. Iloitkaamme: edellinen etelään menevä juna oli myöhässä kolme tuntia. 

Kuulemma Pieksämäellä on odoteltava sitten seuraavaa yhteysjunaa Tampereelle, joka lähtee 18:lta eli niihin aikoihin kun oli alunperin tarkoitus olla jo Tampereella.

Uutisissa sanotaan, että VR:n liikenne on sekaisin myrskyn jäljiltä, mutta tämähän ei ole koko totuus – muutenhan olisikin helppo "suhteuttaa" nämä myöhästelyt siihen, mitä kaikkea junayhtiöt mokaavat muualla Euroopassa. Oikeasti VR:n sotkut johtuvat jälleen myös "viasta tietojärjestelmässä" ja tämän he kuuluttavat syyksi juna-asemillakin. Tämä VR-todellisuus pitäisi kokea niiden, jotka suunnittelevat "tunnin junaa". Ei sellainen toimi oikeasti kuin Pasilan ja Ilmalan välillä.

Mikään einsteinilaisesta maailmankaikkeudesta tuttu "suhteellisuus" ei päde VR:n toiminnassa. VR on ainoa järjestelmänrakentaja, jolla informaatio liikkuu aina jäljessä informaation kohteeseen nähden. Jos kohde liikkuu tarpeeksi hitaasti, siihen liittyvä informaatio voi liikkua jopa päinvastaiseen suuntaan.

Positiivisesti ajatellen tästä saisi kokoperheen joulunajan nettipelin: arvaa missä päin Suomea junasi tällä hetkellä jumittaa! Geokätköilyn uusi vihreä sukupolvi kasvaisi VR:n umpiansareissa.

 

Maailmojen sota (romaani)

 

H.G. Wells: Maailmojen sota


Suom. Matti Kannosto

288 s.

Tammi, 2024

Charles Darwinin evoluutioteoriassa vallankumouksellista ei ollut suinkaan uskonnon kritiikki. Paljon radikaalimpaa oli se, miten evoluutioteoria innosti darwinistisiin kuvitelmiin kaikkialla vallitsevasta kilpailevasta kehityksestä. Pelkästään Englannissa ilmestyi 1800-luvun lopulla seitsemisenkymmentä tieteiskuvitelmaa, jotka pohjautuivat evoluutioteorialle.

Tunnetuimmat sovellukset darwinismista olivat H.G.Wellsin romaanit Aikakone (1895) ja Maailmojen sota (1898). Klassikkoasemansa säilyttäneet teokset välittävät hyvin sen tarinakaavan, jolla evoluution käsitettä sovellettiin. Maailmojen sodassa brittiläinen imperiumikin on pientä naposteltavaa, kun evoluutio toimii kosmologisessa mittakaavassa.

Wells oli opiskellut biologiaa ja imenyt itseensä darwinistisen maailmankäsityksen, mutta se, mikä teki hänen kirjoistaan sensaatiomaisen suosittuja, oli hänen kykynsä kertoa tarina journalistisin keinoin. Wells kertoi hämmästyttäviä, toden oloisia tarinoita aivan kuin journalisti, joka on löytänyt vuosituhannen ykkösuutisen.

Tämä uutisjournalismia muistuttava asenne edellytti, että kuvatessaan Maailmojen sodassa marsilaisten invaasiota Wells rajasi tarinan tapahtumat siihen, mitä yksittäiset ihmiset kaaoksesta käsittävät. Näin Wells loi mallin tieteisfiktion realismille: olennaista ei ole se, miten tiedettä sovelletaan, vaan miten populaari ymmärrys tieteestä jaetaan maallikkojen välillä.

Toinen 1800-luvun trendikäs aihelma, jota Wells romaanissaan sovelsi, oli kuvitelma totaalisesta sodasta. Wells vertasi ihmiskunnan ja Maahan hyökkäävien marsilaisten eroa siihen epätoivoiseen asetelmaan, jossa tasmanialaiset olivat olleet eurooppalaisten valloittajien tuliaseita vastaan. Marsilaisten tuhovoima oli ennustus siitä, millaisia tulevaisuuden sodat imperiumien välillä voisivat olla.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt Wellsin romaanin kolmas esikuva, Bram Stokerin romaani Dracula (1897), joka oli ilmestynyt vuosi aiemmin. Wells halusi hyödyntää Stokerin menestyksekästä hirviökuvausta, joten hän kuvasi Maahan hyökkäävät marsilaiset verenimijöiksi. Kirjan lopetuskin on tunnelmiltaan paljon synkempi kuin mitä tapaa muistaa, etenkään filmisovitusten pohjalta.

Maailmojen sodan klassikkoarvoon nähden on hämmästyttävää, että romaani ilmestyi ensi kertaa suomeksi vasta vuonna 1979. Tänä syksynä ilmestynyt uusi painos on tuosta Matti Kannoston tekemästä suomennoksesta, joten teoksen kieli ei ole päässyt vielä vanhenemaan.

Toivoa tietysti sopii, että Wellsin tuotannosta kiinnostuttaisiin suomentamaan uusiakin teoksia tai uusia painoksia tehdessä pohjustamaan klassikkoteos arvoisellaan historia-artikkelilla. Kohtuullisen viihdyttävä olisi Maailmojen sodan ”virallinen” jatko-osakin, Stephen Baxterin romaani The Massacre of Mankind (2017).

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024.

World Vasectomy Day 15.11.

Vuosikymmenten ajan Väestöliitto julisti tavoitteekseen, että jokaisella suomalaisella tulisi olla mahdollisuus toivomaansa määrään lapsia. Tänä syksynä todellinen tahtotila on paljastunut Väestöliiton esittäessä, että valtiovallan pitäisi palkita suomalaisia lasten tekemisestä. Liitto siis myöntää viimeinkin, että lasten saamiselle ei ole ihmisistä itsestään lähtevää ”toivetta”, vaan että etenkin naisia on manipuloitava ”luonnollisen” kutsumuksen löytämiseen. Kyse on enää väestöpoliittisista ohjailuista eli siitä, miten suurilla verohelpotuksilla ja tukisummilla luonnollisuus taataan.

Tästä ns. Unkarin mallista on lyhyt askel muihin ydinperheeksi velvoittaviin poliittisiin ohjelmiin. Erityisen vaarallisena pidän Väestöliiton oman professorin, Anna Rotkirchin lausuntoa, että Suomen ”pitää siirtyä yhteiskuntaan, joka on sopusoinnussa lisääntymisbiologian kanssa” (HS 11.10.) Sen selvempää vaatimusta lapsipakkoon eivät poliitikotkaan uskaltaisi suoraan esittää.

Reaktiona uusimpiin syntyvyyslukujen tilastoihin on mediassa näkynyt viimeisen kuukauden ajan ennätysmäärä äitiys-positiivisia feature-juttuja. Esimerkiksi YLEn tv-uutisten käsitellessä tuoreeltaan Väestöliiton uutta ohjelmanjulistusta oli uutiseen tehty kömpelö insertti synnytysosastolta. Insertissä vastasyntyneen tuore isä sai nääntynein kasvoin pinnistetyksi positiiviseksi tarkoitetun kommentin: "Ei elämä tähän lopu." Mutta se, että juurikin tuon ajatuksen ("Tähän omin elämäni loppuu") torjuminen koetaan pakolliseksi miehen esittää ja uutisen välittää, tulee osoittaneeksi, että täsmälleen sitä se lapsen isälle merkitsee. Edes tuntemusta ei vain saa lausua ääneen, ei missään mediassa eikä missään muistelmissa.

Ainoa uutiskynnyksen ylittänyt järjen ääni oli Hesarissa (30.10.) julkaistu tutkija Tarmo Valkosen haastattelu, jossa tämä totesi tilastojen perusteella, ettei syntyvyyden lasku ole oikeasti mikään ongelma, kuten Väestöliitto väittää. Jutussa todettiin ensimmäistä kertaa suoraan, että Rotkirchin raportti on poliittinen ja sellaisenaan tasan sitä, mitä hallitus on Rotkirchiltä tilannut. 

Valkonen myös muistuttaa, että hallituksen politisoima syntyvyyskeskustelu pyrkii siirtämään huomion pois siitä, miten positiivisia lukemia Strategisen Tutkimuksen Neuvosto on julkaissut maahanmuuton vaikutuksista. Tämä ei sovi Persuille, joten shokkidoktriinia tässäkin noudattaen hallitus pyrkii käyttämään alentuvia syntyvyyslukuja kriisitilan perustelemiseen ja oman perheideologiansa edistämiseen.

Se mitä Valkonenkaan ei tuo esille, on lapsituottavuuden varsinainen kuilukohta. Oikeasti tabuaihe ei olekaan se, tekeekö vastavihitty heteropari välittömästi lapsen vai ei. Todellinen vaiettu aihe kaiken lapsikeskustelun alla on se, miksi yhden lapsen tehnyt pari ei halua enempää lapsia tai enintäänkin se haluaa vain toisen lapsen ensimmäisen "seuraksi". Tilastojen perusteella lapsituottavuuden kansallinen kuilu sijoittuu kuitenkin juuri tähän kohtaan: yhteen tai kahteen lapseen tyytyviä on yhteensä 82% kaikista perheistä; kolmilapsisia on vain 13%. [Virallinen tilasto 2019: Perheet, verkkojulkaisu].

Väestöliiton suurin huoli piileekin siinä, että 2010-luvulla kaksi- ja kolmilapsisten perheiden määrä on edelleen kutistunut. Ja että yli puolet aborteista tekevät kertaalleen synnyttäneet naiset. Mutta näistä asioista ei Väestöliitto halua keskustelua. Silloin kävisi ilmi, mitä suomalaiset oikeasti haluavat.

Tänään (kuten aina marraskuun kolmantena perjantaina) vietetään World Vasectomy Day -juhlaa kaikkialla maailmassa, paitsi Väestöliiton hallitsemassa Suomessa. Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf

Matka Maan keskipisteeseen

Jules Verne: Matka Maan keskipisteeseen

Suom. Ville Keynäs
292 s.
Wsoy, 2024

Matka Maan keskipisteeseen (1864) kuuluu Jules Vernen tunnetuimpiin, vaikkei luetuimpiin teoksiin. Tarinassa on suuren seikkailun mittasuhteet, ehkäpä suurimman mitä planeetan mittakaavassa voi keksiä, mutta maapallon syvyyksiin yltävällä retkellä kohdataan enemmänkin geologisia haasteita kuin juoneksi kelpaavia inhimillisiä vastuksia.

Romaanin keskushahmo, saksalainen professori Lidenbrock edustaa 1800-luvun jälkipuoliskon ihanteellista tiedemiestä. Tutkija esitetään sankarillisena seikkailijana, joka syöksyy fyysisen ja älyllisen maailman neitseellisille vyöhykkeille. Tiedemiehellä voi olla taiteilijan persoonallisuus, mutta tutkijana hänen tehtävänsä on uusien ilmiöiden ja maailmojen paljastaminen.

Matkassa Maan keskipisteeseen kertojana ja tieteellisen tiedon suodattajana toimii nuori sukulaispoika Axel. Retken kolmantena jäsenenä on paikallinen opas, väkevä Hans. Näin retkikunnassa yhdistyvät ihmiskunnan äly, tunne ja raaka voima, aivan kuten Vernen aiemmassa syvyysseikkailussa Sukelluslaivalla maapallon ympäri (1870). Islannista alkava pitkä laskeutuminen ei kumminkaan vie kuin 68 kilometrin syvyyteen.

Luolaseikkailu on aikamatka läpi planeetan aikakausien, mukaan lukien liioitellut kuvitelmat esihistoriallisista hirviöistä. Romaania on tosin kulunut runsaat sata sivua ennen kuin varsinainen geologinen seikkailu alkaa. 1860-luvun Euroopassa matka Islantiin oli miltei yhtä eksoottista kuin laskeutuminen maankuoren syvyyksiin.

Ensimmäisen kerran romaani saatiin suomeksi 1879 (tosin ruotsin kautta), toisen kerran 1917 ja kolmannen kerran kokonaisuudessaan vuonna 1974 Pentti Kähkösen toimesta. Uusimman käännöksen on tehnyt scifi-suomennoksistaankin tunnettu Ville Keynäs.

Uuden suomennoksen tarkkuutta voi verrata edelliseen käännökseen vaikkapa kohtauksessa, jossa kertoja fantisoi vuosimiljoonien kulkevan takaperin:

Näin Kähkönen: 

”Keskellä tätä tähtisumua, joka on 14 000 kertaa suurempi kuin se pallo, joka on kerran muodostuva, minä kiidän planetaarisessa avaruudessa! Ruumiini haihtuu vuorostaan kaasuksi ja sekoittuu painottomana hiukkasena noihin suunnattomiin höyrypilviin, jotka piirtävät äärettömyyteen hehkuvaa rataansa!”

Ja sama Keynäksen suomentamana: 

”Keskellä tuota kaasukehää, joka on tuhatneljäsataa kertaa suurempi kuin tämä planeetta joka siitä on kerran muodostuva, syöksyn planeettojen väliseen avaruuteen. Ruumiini hajoaa, härmistyy ja sekoittuu painottomana hiukkasena valtavaan höyrypilveen, joka piirtää hehkuva kehäänsä äärettömyyteen.”

Romaanin uusi editio on painettu harvariviseksi, jykevän kovakantiseksi romaaniksi, epäilemättä nuorta lukijakuntaa ajatellen. Kirjan fantisoivaa kerrontaa tukee Sami Saramäen runsas, sivukokonaisuuksille levittyvä kuvitus. Tyyli on omaan makuuni aivan liian räikeä ja animaatiomainen, mutta tuonee tarpeellista väriä kivenharmaisiin ympäristöihin. Nuoret lukijat voinevat samaistua tarinaan omanlaisenaan taskulamppuseikkailuna.

Kustantaja mainostaa uuden suomennoksen ilmestyvän 160-vuotisjuhlan kunniaksi, mikä kuulostaa enemmänkin onnekkaalta yhteensattumalta kuin tärkeältä juhlavuodelta. Huippukääntäjän saaminen seikkailuromaanin uudeksi suomentajaksi on tietysti eduksi genrekirjallisuudelle.

Pieni sivistävä bonus, juuri Vernen teoksiin sopiva kehystys, löytyy kirjan jälkisanoista. Siinä kaksi suomalaista geologia selittää Vernen kuvitelman sidoksisuutta aikansa sedimenttiteoriaan ja varhaisiin evoluutiokäsityksiin. Geologit toteavat, että joiltakin osin kuvitelma poikkeaa räikeästi omankin aikansa tietämyksestä – alkaen siitä, että vulkaanisesti aktiivisesta Islannista löydetään sammunut tulivuori.

Tieteellisen seikkailun lyhyt loppukommentti häviää kustantajan edelliselle editiolle, johon suomentaja Pentti Kähkösen toiveesta oli lisätty kaksi karttaa ja käsitehakemisto. Uudesta editiosta puuttuvat niin ikään suomentajan selventävät kommentit, esimerkiksi muistutus (luvussa 38) siitä, että Vernen pohdinnat ihmisfossiilien ajoituksesta olivat puheenvuoro ajankohtansa tieteelliseen keskusteluun. Tältäkin osin romaani on esimerkki protoscifin pohjustamasta dialogista tieteen ja ideakirjallisuuden välillä.

1900-luvun scifistä kerronta kuitenkin poikkeaa kirkkaasti siinä, että outoja ilmiöitä ei jätetä ihmeentunnon varaan, vaan niille pyritään antamaan metaforien avulla tuttuutta ja mielekkäitä mittasuhteita. Seikkailun aikana ei kukaan henkilöistä myöskään muutu ja kehity, vaan palaa tuttuun maailmaan tieteelliset oletuksensa vahvistaneena. Tällaisenaan nojatuoliseikkailu viihdyttää edelleen kaikenikäisiä lukijoita.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024

Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944 (tietokirja)

 

Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
341 s.
Avain, 2024

Kuviteltu tulevaisuus on hieno joululahja suomalaiselle scifi-fandomille. Pokkariasun ei pidä antaa hämätä. Sisällöltään teos on perusteellisin lukupaketti ja lähdeteos mitä kotimaisen scifin historiasta on julkaistu.

Kirja on valmistunut samalla tapaa kuin sen edeltäjä Aivopeili (2011), jossa esiteltiin ja uudelleenjulkaistiin varhaisen kotimaisen scifin edustajia. Suurin osa lehtihistoriasta poimituista esimerkeistä ja varhaishistorian tietämyksestä on lähtöisin tiedetoimittaja Jari Koposelta. Nuorempi kirjoittaja Vesa Sisättö on toimittanut ja täydentänyt tekstiä. Hyvin notkeasti niin tarinoiden kuin kirjailijoidenkin esittelyt etenevät yhteistyön tuloksena.

Historiikin lähtökohtana on Suomen autonomian aika. Kirjoittajat esittelevät ulkomaisten esikuvien varassa syntyneitä kotimaisen kirjallisuuden reaktioita, artikkeleita ja kritiikkejä ja fiktiota.

Itsenäistymiseen saakka Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin paljolti käännöksinä julkaistun protoscifin varassa. Nämä teokset tutustuttivat scifin aiheisiin ja ideaan omasta lajistaan. Ensimmäiset lajia haarukoivat termit esiintyivät suomalaisissa lehdissä jo 1880–1890-luvuilla. Suomalaistettuja nimityksiä olivat tiederomaani, tieteellinen romaani ja tulevaisuusromaani.

Kirjan toinen, isompi ja kiinnostavampi kokonaisuus kattaa vuodet 1918–1944 otsikoituna ”Viihdelehtiä ja kansallista uhoa”. Tieteiskirjoiksi laskettavia teoksia ilmestyi 81 kappaletta, joista niistäkin vain 21 oli kotimaisten kirjoittajien.

Aikakauden lehtikertomuksia tekijät ovat löytäneet 430 kappaletta, puolet nimimerkkien tekemiä tai nimettöminä julkaistuja. Mukana ovat niin Apu ja Seura kuin varsinaiset lukemistolehdet, mukaan lukien hämmästyttävä Isku-lehti, jossa julkaistiin amerikkalaisen Wonder Stories -lehden pulp-kertomuksia alkuperäiskuvituksella.

Lehti-scifistä sentään puolet oli kotimaisten kirjoittajien kynästä. Tärkeimpinä heistä esitellään Marton Taiga, Aarne Haapakoski (eli Atoroxin keksijä Outsider), Erkki Savolainen ja Eino Liekki.

Lehti-scifin aiheita kirjoittajat jakavat seitsemään ryhmään: fantastiset keksinnöt, tekniikan edistyminen (mm. robotit), varsinaiset tulevaisuuuskuvitelmat, avaruusseikkailut, maailmanloppukuvitelmat, maapallon tuntemattomat alueet, sekä kryptobiologia, johon kuuluvat tarinat kadonneista kansoista.

Suurimman huomion vuosien 1918–1944 scifistä saa politisoitunut, Suur-Suomi-kuvitelmilla herkutellut proosa. Kirjoittajat muistuttavat, että kyseiset teokset täyttävät odotuksemme varhaisesta scifistä vain sikäli, kun tarkastelemme niitä osana genren polveilevaa historiaa. Aikalaisille teokset olivat poliittista agitaatiokirjallisuutta.

Nationalistiset kuvitelmat superaseista ja totaalisen sodan yllättävyydestä olivat tulleet Euroopassa suosituiksi jo kauan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suomalaisille lukijoille esiteltiin näitä suursodan kuvitelmia hyvinkin tuoreeltaan, vaikka kokonaisia käännöksiä ilmestyi niukasti. Niiden vastapainona olivat utopioivat tulevaisuuskuvitelmat, joille löytyi suomalaisiakin vastineita.

Kirjassa nimetään ennätysvuodeksi 1880, jolloin ilmestyivät ensimmäinen suomenkielinen tulevaisuuskuvitelma ja ensimmäinen naiskirjailijan tieteisteksti sekä ensimmäinen ruotsinkielinen protoscifiksi kelpaava kuvitelma pitkän hiljaisjakson jälkeen. Pysyvää jälkeä nämä eivät jättäneet kirjallisuuteen.

Tietynlainen maailmoja syleilevä suuruudenhulluus on tietysti aina kuulunut kaikkeen tieteisfiktioon. Tämän mittaluokan visionääreistä kirja nostaa esiin fandomiin yllättävästi vaikuttaneen mysteerikon, Sigurd Wettehovi-Aspan. Aikansa kulttuurieliittiin kuulunut, itseoppinut taiteilija julkaisi vuonna 1935 englanninkielisen tieteisromaanin The Diamondking of Sahara. Kirja lahjoitettiin vuoden 1985 ensimmäisessä Finnconissa vierailleelle Brian Aldissille, minkä vuoksi kirjasta tuli ainoa Aldissin arvostetussa scifi-historiikissa esiintyvä suomalainen teos.

Tällaisia fandominsa tuntevia tiedonmuruja on pakattu faktatiedon oheen valtavasti ja aina perustellusti. Materiaalin runsauden vuoksi kirjaa joutuu kuitenkin lukemaan ensyklopediamaisesti. Teoksesta puuttuu selkeä otsikkohierarkia, joten lukijan on vaikea seurata, mitkä ovat tämän historiikin painotukset ja argumentit eli mitkä asiakokonaisuudet ovat tärkeimpiä. Varsinaisia tietolaatikoita on kirjassa vain neljä, vaikka ala-alaotsikoiden erikoistuneisuuden perusteella niitä voisi olla kymmeniä.

Maallikkolukijaa varten kirjasta löytyy poikkeuksellisen hyvä lopputiivistelmä ja käsitehakemisto. Myös lähdeluettelot ovat yhtä perusteelliset kuin Jari Koposen laatimissa scifi-bibliografioissa. Ainoa lähteistö, jota jää kaipaamaan, on tieto siitä, mistä protoscifin edustajista löytyisi uudelleenjulkaisuja. Juuri tähän puoleen genretuntemusta ovat kuitenkin pienkustantajat Helmivyö ja Nysalor tuoneet viime vuosina täydennystä.

Yleissivistävän genretietämyksen ohella Kuviteltu tulevaisuus tulee säilymään pitkään keskeisenä lähdeteoksena, johon viitataan keskusteltaessa siitä, kuka oli ensimmäinen kotimainen utopisti tai kirjoitettiinko Suomessakin paleofiktiota. Jo pelkästään bibliofiilejä innostavina kirjaesittelyinä teos on varsinainen aarrearkku. Historiikki on selvästikin niin pitkäaikaisen perehtymisen tulosta, että toiveet jatko-osasta jäänevät seuraavan sukupolven vastuulle.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024.

Crossing (elokuva)

 

Ensin on yksi hahmo, puoliksi valveilla oleva nuori mies, joka on puoliksi sisällä, puoliksi ulkona kodissa, joka on hänen veljensä.

Sitten on kaksi hahmoa, toinen umpimielinen vanhus, toinen tuo pälpättävä nuorukainen. He tekevät matkaa Georgiasta Istanbuliin löytääkseen vanhuksen kadonneen sisarentyttären, Teklan.

Sitten on kaksi paria: ulkopuolelta kaupunkiin tulleet vanhus ja nuorukainen sekä sisäpuolella ulkopuolisiksi tönitty pariskunta, transnainen ja queer-vapaa taksikuski. Heillä kaikilla on selvästi paljon syitä kohdata, mutta yhteyksiin viitataan vain katulapsilla, joilla on vielä eniten reittejä kuljettavanaan elämässä ja suurkaupungissa.

Crossing (2024) on esimerkki elokuvasta, joka pärjää pienelläkin tarinalla pitkälle, vaikkei ihan loppuun asti, kun rakenne on tarkkaan harkittu. 

Tarina avautuu hitaasti useamman henkilön näkökulmaan, ensin viitaten rinnakkaisiin elämänkohtaloihin, sitten kuljettaen henkilöitä toistensa tarinaan. Elokuvan nimi opastaa näkemään, että elämänkohtalot ovat jatkuvasti risteämässä ja että yksittäisessä ihmisessäkin risteävät useammat identiteetit.

Ilman monikulttuurisuudessaan rikasta ja – ainakin tämän elokuvan esittämänä – moneudelle suopeaa Istanbulia tuollaiselle jatkuvalle risteämiselle ei olisi kestäviä rakenteita. 

Ensimmäisten päähenkilöiden, orvon nuorukaisen ja yksinäisen vanhuksen, paikattomuus perustelee puolestaan sen, että hekin sopeutuvat parissa päivässä kaupunkiin, josta eivät tunne ketään ja jonka kieltäkään eivät osaa puhua. Heidän Istabulista etsimänsä georgialainen transnainen, Tekla, alkaa tarinan edetessä vaikuttaa tavoitellulta vertauskuvalta kaikelle sille, mitä Georgia ei ole voinut olla.

Varsinaisten trans-identiteettien asemasta turkkilaisessa ja georgialaisessa yhteiskunnassa ei kuitenkaan esitetä mitään somisteltua kuvaa. Istanbulissa elävät transnaiset ovat tässä tarinassa joko prostituoituja tai omaan perheyhteisöönsä eristyneitä.

Ilman erinomaisesti valikoivaa paikalliskuvausta Istanbulin rähjäisemmistä kortteleista kaikkine kauniine kissoineen ja ihmisineen Crossing ei myöskään tarinana kestäisi kauaksi. Välillä henkilöiden sisäistä viehätystä korostetaan hyväntuulisilla tanssi- ja sukimiskohtauksilla, ikään kuin olisi tarpeen piristää katsojaa kaiken ympäristökuvista tulvivan köyhyyden jälkeen. Elokuvan lopetus jää niin ikään ilmaan, koska tärkeämpää on ollut tarinan liikkeessä pitäminen kuin mikään sulkeuma. Sulkeuman myötä identiteetkin saisivat tavallaan ”lopullisen” selityksen.

 

Niagaran iltapäivänäytöksessä katsomo oli hämmästyttävän täynnä seniorikatsojia. Veikkaan sanan kiirineen, että kerrankin elokuvassa on uskottava vanhushahmo (Mzia Arabuli), elämänpetoksensa elämänpettymykseksi valehteleva historianopettaja.

Itse pidin eniten siitä, miten suurkaupungin LGBT-yhteisöä monin tavoin edustavaa Evrimin hahmoa (Deniz Dumanli) pidetään pitkään arvoituksena, ennen kuin paljastetaan mikä hänen tarkoituksensa tarinassa onkaan. Juuri hänen kohdallaan toteutuu parhaiten identiteettipolitiikan kestävin ajatus identiteeteistä reflektiivisinä JA relatiivisina: olemme sitä millaisina liitymme itseämme etsivien ihmisten joukkoon. Ehkä siksi tarinan on pakkokin jäädä keskeneräiseksi.

Georgialaisen Levan Akinin edellinen elokuva, And Then We Danced (2019), jäi mieleen paikalliskuvauksensa rehevyydessä ja rehellisyydessä. Samoilla ansioilla Crossing on lähes pakollista katsottavaa, niin ainutlaatuiselta näyttävät sen kuvat Istanbulista. Pieni tarina ja nokkeluuteensa lopuksi kompuroiva kerronta tulevat kuin kaupanpäällisiksi.

Jules Verne: Tohtori Oxin koe (kertomus)

Jules Verne: Tohtori Oxin koe

Suom. nimimerkki H-o
Kuvitus Lorenz Frølich
81 s.
2024, Nysalor

Une fantaisie du docteur Ox (1872) on yksi niistä Jules Vernen varhaisista kertomuksista, jotka ilmestyivät jatkosarjana Musée des Familles -lehdessä. Kertomus on aivan erilainen kuin mitä Vernen klassikkoromaaneista tutut seikkailut ja satiirinakin niin hidastempoinen, ettei sitä voine varauksetta suositella kuin kirjallisuushistorian kuriositeeteista kiinnostuneille.

Nimellä ”Tohtori Oxin koe” suomennettu, pienoisromaanin mittainen kertomus on satiiri pikkukaupungin pysähtyneisyydestä, utopian kääntöpuolesta. Tarina sijoittuu Quiquendone-nimiseen kuvitteelliseen kaupunkiin julkaisuaikansa Flanderissa. Tarinan nimihenkilö ei ole verneläinen seikkailija, vaan hyväntahtoinen tutkija, joka haluaa testata, miten hapen yliannostus vaikuttaa Quiquendonen asukkaisiin.

Ox ei kuitenkaan paljasta tarkoitustaan asukkaille. Hän tarjoutuu rakentamaan kaupunkiin katuvalaistuksen ilmaiseksi. Kiitolliset asukkaat eivät arvaa, että lyhtyjen kautta Quiquendoneen virtaa runsaasti happea, joka saa kasvit kyllä kukoistamaan, mutta kiihottaa ihmisten käytöstä ennalta arvaamattomasti: ”Quiquendonelaiset, joiden varsinaisena ravintona oli vispilöity kerma, rupesivat mässäämään ruuassa ja juomassa.” Romansseja solmitaan hetkessä, samoin niistä juontuvia kaksintaisteluja.

Satiirin kohteena on porvarillinen sovinnaisuus – etäännytettynä flanderilaiseksi pikkusieluisuudeksi ranskalaisten sijaan. Porvarillisesta julkisivusta yritetään pitää kiinni, vaikka edellisenä iltana olisi riehuttu teatterissa mielipuolisesti.

Sotahulluudeksi puhkeava kansanhenki osuu ivassaan silti ajankohtansa Ranskaankin. Tarinaa sotahulluksi tulevasta kaupungista lukee väistämättä julkaisuaikaansa nähden, Preussille hävityn sodan (1870–1871) pitkälle etäännytettynä jälkikuvana ja kenties lohdullisena utopianakin maaseutukaupungin elämänmenosta.

Pienen kirjasen bibliografista arvoa nostaa alkuteoksesta saatu soma kuvitus sekä kustantaja-toimittaja Matti Järvisen esipuhe, jossa taustoitetaan Vernen varhaista suosiota Skandinaviassa. Ensimmäisiä, suomalaistenkin lukemia ruotsinnoksia ilmestyi Järvisen mukaan 1860-luvulla ja suomennoksiakin jo 1870-luvulla. Monet osasivat lukea kirjailijaa alkukielelläkin.

”Tohtori Oxin koe” saatiin suomeksi vuonna 1882 Ilmarinen-lehden jatkosarjana. Todennäköinen suomentaja nimimerkin takana on Järvisen salapoliisityön perusteella toimittaja Kaarle Tiihonen.

Uudelleenjulkaisu on erinomainen makupala siitä, millaista proto-scifiä Pohjoismaissa ensimmäiseksi luettiin.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni (romaani)

 

Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni
288 s.
Gummerus, 2024

Tieteisfiktio ei ole pelkkää avaruutta ja robotteja. Tutkija Peter Stockwell on ehdottanut, että scifin kutakin periodia olisi tarkasteltava siitä näkökulmasta, miten kirjoissa on käsitelty sosiaalisen elämän muuttumista välineellisemmäksi ja mekaanisemmaksi. Esimerkiksi 1800-luvun scifiä voisi sanoa ”viktoriaaniseksi barokiksi”.

Ajatus ”viktoriaanisesta barokista” palasi mieleen lukiessa Siiri Enorannan romaania Keuhkopuiden uni. Aluksi romaani vaikuttaa pastellinväriseltä teinifantasialta, mutta osoittautuu scifistisen tarkaksi kuvaukseksi korpikartanoiden symbiooteista, vapaudennälkäisestä yläluokasta, joka kieltää riippuvuutensa puista ja luonnosta. Seurapiirit elävät viktoriaanisesta fiktiosta tuttuina aatelisperheinä, mutta elinpiiri on tulvillaan barokkimaista pintakuviota, osa elävää ja osa puuteroitua.

Luontevin määritelmä tällaiselle yhdistelmälle kulttuurihistoriaa ja keksittyjä humanoideja olisi ”urbaani fantasia”. Mutta Enorannan romaani pulppuaa niin visuaalisesti vahvaa romantiikkaa, että mieluummin sitä vertaisi Ghibli-elokuviin kuin mihinkään kirjalliseen genrehybridiin.

Romaanin toimelias päähenkilö on nuori kreivitär Katica. Kirjan kaksi juonta kiertyvät yhteen perinteiseksi kehityskertomukseksi. Toisaalta selitetään Katican kokemaa muutosta häirikköprinsessasta aikuiseksi sankariksi, toisaalta hänen urotöitään ”juurtuneiden” metsänasukkaiden ja siivekkäiden aatelisten vapauttamiseksi.

Katicalla on sankaritarinalle ominainen arkkivihollinen, tohtorimarkiisi Berenice. Hullun tohtorin perikuvaa muistuttava Berenice on saanut aateliston piikittämään itseään siirapilla ja siten välttelemään symbioosia ”keuhkopuihin”. Kyse on enkelimäisistä ihmisolennoista, joita tarkastellaan romaanissa scifistisen analyyttisesti Homo arboris -lajina.

Nimiltään ja elämäntavaltaan tämä alituista juhlaa viettävä, korpikartanoissa asuva yläluokka muistuttaa 1700-luvun eurooppalaista barokkiaatelistoa. Vaikka perustana on luonnonhistorialtaan syvä maailma, tarinan miljöö on rajattu hyvinkin pieneen alaan. Silkkipussukoiden ja muun barokkisen krumeluurin tuottama attribuuttiähky ei raskauta kuvausta, kun niihin rinnastetaan metsäluonnon runkorutot ja kalmaturkkilot.

Romaanin ympäristönkuvauksessa voi nähdä silmäniskun jopa kirjailijan kotiseutuun ja suomalaiseen maisemaan, onhan päähenkilön asuinpaikkana tamperelaiselta kalskahtava Koskenpuoli. Jo kirjan ensimmäisessä kohtauksessa tavataan nuori kreivitär puiden puhkomassa kirjastohuoneessa kädessään ”nokinen leipälapio”.

Henkilöhahmot rakentuvat hyvinkin ohuista kulttuurisista aineksista, mutta maailma huokuu evoluution vuosimiljoonia. Hahmojen rohkeasti sovellettu kaksiulotteisuus tulee esille etenkin villien ”juurtuneiden” kuvauksessa: ”An oli emopuun jatke, notkea metsänpeto, mysteeri, ja myös teinityttö.” Henkilöt ovat erittäin aistikkaita ja eroottisia, mutta esimerkiksi sukuelimiä ei kertaakaan mainita, ei edes sitä, mitä korsetit kätkevät.

Kaiken tämän pakkaaminen alle 300 sivun romaaniin todistaa, että maailmanluominen näin omaperäiseen fantasiaan edellyttää sen vähittäistä paljastamista henkilöiden toiminnassa. Jopa kirjalle keskeinen ekologinen sanoma kulkee mukana ilman mitään tendenssimäisiä seisahduksia.

Tällaisena suorituksena Keuhkopuiden uni on parasta maailmanrakennusta mitä Suomessa on julkaistu sitten Maarit Verrosen Pimeästä maasta -romaanin (1995).

Genrekirjallisuuden kliseistä vapaa se ei kumminkaan ole, vaikkakin käyttää kliseitä rakennustelineinään yhtä sujuvasti kuin vaihtoehtoisen evoluution scifistisiä ideoita. Kertoja esimerkiksi ironisoi yksittäisen sankarihahmon roolia maailmanpelastajana todeten, että itsekkäät motiivit eivät kumoa arvokkaita tavoitteita. Pelastetut reagoivat pelastajaansa korostetun välinpitämättömästi: taas yksi aatelinen hyväntekijä.

Vieläkin asetelmallisempia, juonesta törröttäviä kliseitä ovat seksikohtaukset, joista toisessa sadisti ja masokisti käyvät valtaleikkiään piikkikasvilla ja toisessa hullu tiedemies kahlitsee sankarittaren piinallisiin kokeisiinsa. Tällaisissa kohtauksissa kirja paljastaa rakenteensa onttouden ja juonenpunonnan keskeneräisyyden.

Tasapainoillessaan nuortenromaanin evoluutioon rinnastetuilla kasvukivuilla ja ekologisen fantasian kompostinviileillä aihelmilla romaani tuntuu jähmettyneen täydellistä hybridilukijaa odottavaan välitilaan. Ihan sellaista tuskin löytyy.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2024.