Syysloma Jerisjärvellä (13.-19.10.)

 

Vietimme jo viidennen syysloman Jerisjärvellä, mutta ensimmäisen ihan kahdestaan. Tunturimökin erillisyys maailmasta tuntuu kerta kerralta vahvempana, koska muita mökkiläisiä on aina vain vähemmän, samoin paikallisia palveluja ja bussiyhteyksiä. Tämän illuusion murtamiseen tarvittiin ruokavarojen hupeneminen ja sen oivaltaminen, että 19 km päästä Muoniosta voi tilata ruokaa paljon halvemmalla kuin että ajaisi taksilla sitä hakemaan, kuten minä tänä kesänä erehdyin tekemään. Verkossa tehty tilaus tuli täsmälleen kuten toivottu, 20e hintaan, toki ilman olutta, koska hallitus eli kristityt istuu vielä moisen etäelämän päällä.

Etäisyyksien vuoksi Lappiin kuitenkin mennään, päästäkseen etäälle etelän arjesta ja katsellakseen niihin etäisyyksiin, joihin jaksaisi vaeltaa jossain vaihtoehtoisessa elämässä, kuten kuvitellussa nuoruudessaan. Ja tokihan sitä vielä kolmekymppisenä fillaroinkin Lapin laitamilla niillä vähemmän tunturipitoisilla reiteillä (Oulu-Kemijärvi-Kajaani).

Tälläkin kertaa kiipesimme Keimiölle kirkkaana päivänä, sen rinteillä turisteja parveili monta kertaa enemmän kuin edes Muonion suklaakahvilassa. Huipulla tuuli oli jäätävä, vaikka lunta ja jäätä ei kuitenkaan ollut kuin ylös tuovalla polulla. Keskiviikkona satoi lisää lunta ja yöllä kävi pakkanen miinus kuudessa. Perjantaihin mennessä kaikki oli taas sulanut, S olisi halunnut kiivetä vielä Sammaltunturille, mikä minusta olisi ollut pelkkä kilometrien mittainen intervallimäki, joten patikoimme vain Tunturiporon kahvilalle todistamaan, että sekin on tosiaan nykyään kiinni lokamarraskuun.

Paikallinen Koillis-Lappi kertoi (16.10.), että Jerisjärven ympäristöön on rakenteilla "paljon" uutta mökkiasutusta, jopa Kutunivan kapealle kannakselle. Periaatteessa mökkiasutuksenkin lisääntyminen takaa seudulle uusia palveluita, mutta oikeasti kaikki kasvu koskee vain lyhyttä talvisesonkia joulusta hiihtolomiin. Enimmän aikaa vuodesta Lapin mökit törröttävät etelän porvareiden sijoituskohteina. "Paljon" tarkoittaa paljoa paikanvarausta. Jos vaikka tulisi seuraava epidemia.

Lauantaista tuli pitkä odottelupäivä. Mökki piti luovuttaa 10:ltä, joten ainoa mielekäs vaihtoehto oli tappaa miltei kahdeksan tuntia aikaa Muonion kylällä. Huoltsikan grillitarjonta kävi tutuksi, kaljahanasta loppui tynnyri. Välillä tiheni sumu, sade iski vasta kun Rundgrenin pikkubussi lähti kohti Kolaria. Tulomatkalla se oli niin täysi, että ainakin yksi matkustaja jäi kyydistä Kolarin asemalla, nyt bussi oli vaihdettu isommaksi ja siinä oli meitä vain 3 matkustajaa. Rundgrenin uusi linja, Kolarista Muonion ja Jerisjärven kautta Hettaan, on muuten kätevämpi kuin juna&bussi-reitti Rovaniemen kautta. 

 

Yöjunaan meillä oli omat eväät, joten nukahdettiin nopeasti. Tampereella oltiin aamulla 7:ltä puoli vuorokautta matkustettua. Sää muuttui marraskuisesta sumusta miltei elokuisen leudoksi ruskaksi. No, mantereella 12 tunnin junamatkalla ehtisi Pohjanmereltä Välimerelle.

 

Juuri mitään en itse kirjoittanut tälläkään residenssimatkalla, mutta luettua tuli taas kaikenlaista. Vuosi sitten ostettu clifi-kokoelma Tomorrow's Parties oli sekin mukana, nyt siitä löytyi parempia novelleja, kun eka yrityksellä kirja jäi kesken Greg Eganin kehnoimpaan tekstiin kompastuessa. On siinä muitakin antologialle tyypillisen heikkoja tekstejä, mutta kovana scifinä muutama erinomainen. Daryl Gregoryn novelli ilahdutti niin paljon, että hankin e-versiona hänen Unpossible-kokoelmansa (2011). Sen eka novelli oli hyvinkin samaa tyyliä ja laatua kuin Eganin tarinat, joten aivot tunnistivat DG:n tyylissä jotain mitä minä en. Mutta eipä sitten Gregoryn muut novellit vaikutakaan yhtä näppäriltä. Aiemmin olin lukenut häneltä yhden zombiromaanin, ja vähän sama valtavirtaa kosiskeleva heikkous tuntuu novelleissa kuin mitä jäi mieleen siitä: liikaa ihmissuhdelöpinää, liikaa nuorten kasvutarinoilla herkistelyä.

 

Muonion eloisa keskusta...

Kirjallisia Liitto-oravia kiitämme jälleen residenssimökin ylläpidosta, muutenhan ei tähän lappeiluun olisi varaa ja kiintopistettä.

Veljelleni (näytelmä)

E. L. Karhu: Veljelleni


Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2 024
Ohjaus: Otto Sandqvist
Lavastus: Virpi Nieminen

 

Siinä vaiheessa kun alaston näyttelijä kaataa purkillisen hernerokkaa päähänsä, tulkinta valmistuu: tämä on Kansallisteatterin näkemys teatteritaiteesta.

Hernerokkakohtaus päätti onneksi ”Veljelleni”-esityksen (3.10.) ensimmäisen puoliajan. Hain takin narikasta ja jätin toisen puoliajan katsomatta. 

Ei ”Veljelleni”-esityksen aineksissa mitään vikaa ollut. Näyttelijät (Melleri, Hosiaisluoma, Nyby) tekivät osuutensa tekstin irvokkuuksilla säntillisesti herkutellen, lavastus oli minimaalisen osoittelevaa kitschiä, äänitausta oli Taivassalin uudella näyttämöllä täydellisen tarkka, eikä edes esitettävässä tekstissä ollut mitään vikaa – proosana. Se vain ei ollut teatteritekstiä. Eikä lopputulos ollut teatteria.

Isoon laitosteatteriin mahtuu tietysti monenlaisia ”teatterinäkemyksiä”. Tuota termiä ohjaajallamme Terhillä oli tapana käyttää kun moitin jonkin yksittäisen kohtauksen himmelimäisyyttä. ”Teatterinäkemysten” erilaisuuteen vetoaminen on helppo tapa tehdä mitä huvittaa tai minkä merkityksestä ei ole itsekään varma.

Ongelma # 2 on se, miten löysän varovaisesti ohjaaja  (Otto Sandqvist) asennoituu käyttämäänsä tekstiin. Kun näytelmäkirjailijana tunnetun E.L. Karhun romaanistaan (2021) tekemä monologi (2022) sovitetaan näyttämölle, niin kai sille voisi tehdä muutakin kuin toteuttaa se live-kuunnelmana? 

Muuta dramatisointia ei ainakaan ensimmäisellä puoliajalla ollut kumminkaan tehty kuin sijoitettu kolme vapaana olevaa näyttelijää erittäin viitteellisesti törröttämään taustalle yhden lukiessa.

Ongelma # 3 on pohjatekstin valinta ja dramatisointi. Jos kyseessä on näytelmäkirjailijan romaanistaan työstämä monologi, niin se ei tarkoita, että kyseessä olisi readymade-monologi. Mutta sellaisena siihen on ohjaaja asennoitunut. Näyttelijöille annettu tehtävä on kohtuuton: pitää 3x20 minuutin monologi irtokarkeista ja veljen tyttökavereiden ulkonäöstä eloisana niin kuin Karhun valitsema muoto (monologi) takaisi tekstin käytettävyyden sellaisenaan.

Pidin Karhun romaanista proosana, mutta jos minulle myydään samaa tekstiä näytelmänä, niin kyllä sille tekstille on täytynyt jotain tehdä ennen kuin se muuttuu näytelmäksi. Kurinalainen groteskius tekstin ympärillä ei riitä ratkaisuksi.

Saksalaisella teatterinäkemyksellä – jossa päähän kaadettu hernerokka on se välttämätön ”tönin sun sisäistä porvariasi” -kliimaksi – varustettu asiantuntija voisi sanoa, että minulla on kapea käsitys monologeista.

Ja minä voisin vastata, että tekotaiteellista jyystöä on juuri Kansallisteatterissa yritetty monet kerrat ennenkin myydä puitteiden ansiosta aitona asiana. Näen tällaisen live-kuunnelma -tyyppisen esitysformaatin anteeksiantamattomana resurssien hukkakäyttönä ja teatteritaiteen itsepetoksena. 

Vaimoni Casanova ( näytelmä)

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Leea Klemola: Vaimoni Casanova

Tampereen Teatteri, ensi-ilta 4.9. 2024
Ohjaus: Antti Mikkola
Lavastus: Mikko Saastamoinen

Mitähän näyttelijä Mari Turunen on tehnyt viimeiset 20 vuotta? Ilmeisesti Kummeli-huumoria. Menin katsomaan Tampereen Teatteriin kansanfarssia, jollaista yleensä välttelen kuin muitakin kansantauteja, ihan vain siinä uskossa, että Turunen pääsee loistamaan samalla tavalla kuin aikoinaan TT:n ”Hedda Gablerissa” (2007). Tänään nähdyn näytelmän, ”Vaimoni Casanova”, ykkösnäytöksessä näin kävikin. Mutta kakkosnäytös oli sitä latteinta mahdollista kansanfarssia jollaista ei voi edes parodioida, vaikka Leea Klemolan teksti sitäkin yrittää. Etenkin Turusen osalta kakkosnäytös typistyi tyhjällä näyttämöllä oleskeluksi tekoviikset naamalla. Aivan kuin venytettäisiin jotain Kummeli-improa, jossa viidestä näyttelijästä vain kahdelle riittää kerrallaan tekemistä. Tätä yhteensä 160 minuuttia.

Tiedän oikein hyvin, että Klemolan tekstit ovat sellaista kansanhuumoria, joka ylipäänsä alittaa kaikki rimat, mitä taiteelle, teatterille ja huumorille voi asettaa. Normaalioloissa nämä klemolat jättää yksinkertaisesti huomiotta. Teatteritarjonta Tampereella vain on edelleenkin niin niukkaa, ettei vaihtoehtoja (taaskaan) jää, jos haluaa mennä viikonloppuna katsomaan elävää näyttelemistä.

Mari Turusen lisäksi takuuna ”Vaimoni Casanova” -näytelmälle oli ohjaaja Antti Mikkola, joka tosin on aiemminkin osoittanut komediakohtaista laskelmointia sellaisen tekstikohtaisen näkemyksellisyyden sijaan, josta hänet haluaa muistaa ”Kuningatarleikeistä”. Mikkolan asiantuntemusta on ehkä tarvittu siihen, että ”Vaimoni Casanovassa” isoin osa niin huumorista kuin tragiikasta perustuu näytelmän sijoittamiseen teatterin sisäpiiriin.

Lähtötilanteena on se, että mummeli-ikäiseksi sanottu naisnäyttelijä Kyllikki (Turunen) haluaa tehdä comebackin Casanova-näytelmässä, joka on kertaalleen haudattu Kyllikin ahdisteltua miehiä projektin aikana. 

Naisesta miehen tapaisena vallankäyttäjänä saisi sinänsä paljon samanlaisia draamatilanteita kuin mitä ohjaaja Mikkola sovelsi ”Kuningatarleikeissä”, mutta Klemolalla ei ole sellaiseen (tai yhtään minkään) analyysiin kiinnostusta. Niinpä Mikkolakin tyytyy litistämään isot valtakysymykset vitseiksi – jopa näyttelijöiden intiimikoreografiasta mikä on saavutus sinänsä – joten niiden epäkorrektiutta ei vaivaudu miettimään.

Ja toki tamperelaisyleisössä on niitä, jotka huutonauravat kun jättidildoon liimaillaan kimalletta ja pystyparittelun imitaatio saadaan kuvitteellisessa harjoituksessa näyttämään tanssiteatterin parodialta. Mutta ei niitä montaa sellaista pikkujoulukatsojaa edes tamperelaisissa riitä. Vaivautunutta hiljaisuutta oli enemmän kuin huutonaurua. 

Kuva: Heikki Järvinen, Tampereen Teatteri

Silloin kun Mari Turusen ei tarvitse esittää irvikuvaa kansanomaisesta diivasta, hän tosiaankin valtaa näyttämötilan hetkessä niin raivoisassa surussaan kuin jurottavassa humalanäyttelemisessään. Mutta vastoin näytelmän mainoksia hän ei saa tarpeeksi tilaa edes näytelmän ja sen tyylilajin omilla ehdoilla. Näytelmän varsinainen kingi on Lari Halme esittämässä narikkavahtia, jolla ohjaaja-näyttelijäksi kerran kohottuaan riittää taiteilijaylpeyttä mihin tahansa nöyryytykseen. Tällaisesta metaroolista aniharva selviäisi niin coolisti kuin Halme sen tekee, hetkeksikään _hahmonsa_ sisäisestä tahdista herpaantumatta. HÄNEN seuraamisensa piti hereillä kakkosnäytöksenkin ajan.

Samaa farssiin vakavuudella asennoituvaa suoruutta näkyi kyllä kaikissa näyttelijöissä ja keskellä työtehtäviään sivurooleihin värvätyissä ”tekniikan jätkissä”, jotka Ilkimys-minionsien tavoin pitävät shown käynnissä kuin huomaamatta.

Ainoa asia, mitä en lainkaan esityksen muodosta käsittänyt, on katsomon jakaminen osittain näyttämölle. Tätä osastoa ei esityksessä lainkaan hyödynnetä, vaan katsojien hassuudelle naureksivassa kohtauksessa näyttelijät esiintyvät varsinaisen katsomon suuntaan.

Teatterista lähtiessä kuulin ihmisten takanani puhuvan, että ”Vaimoni Casanova” oli parempi kuin muut Klemolan teokset. Sen sentään voin hyvin uskoa. Mutta kellekään teatteritaiteen ystävälle en tätä(kään) näytelmää suosittelisi – jollei sitten onnistu ostamaan lippua sellaiseen neuvoteltuun hintaan, että maksaa vain puolet ja lähtee pois väliajalla. Minusta se olisi reilua. 

Ei näyttelijöilläkään ole mitään motiivia ja halun suuntaa hahmoilleen esityksen kakkospuoliskolla, niin miksi vaatia sellaista yleisöltäkään?

Kesällä luettu scifi (kirjallisuus)

Kesän alussa kuvittelin, että kirjat tarjoavat sitä kaikkea mielikuvituksen leipää ja karkkia, missä elokuvat ja tv-sarjat kerta toisensa jälkeen pettävät. Mutta anti ei ollut niidenkään osalta kummoinen.

• MacLeodin Corporation Wars -trilogian aloituksesta (2018) luin ensimmäisen luvun, mutta sitten kirja hautautui jonnekin, kun ei alkanut vetämään. Ehkä siihen palaa ihan siksi, että pokkarina kirja on kevyimmästä päästä.
• Clarken & Baxterin The Light of Other Days (2000) oli pettymys lähes kaikin tavoin. Välillä se vaikutti teokselta, jossa ikääntynyt Clarke yrittää vedota "älykkään suunnittelijan" teologiseen ideaan kirjallisin keinoin. Idea täydellisesti läpinäkyvästä maailmasta, jossa kuka tahansa voi tarkkailla ketä tahansa, on sellaisenaan hyvin perusteellisesti loppuun asti viety, mutta etenkin henkilökuvaukseltaan kirja on myötähävettävän kehno. Kaiken lisäksi kirjaan on copypastettu evoluution alkeet -kuvauksia rasitteeksi asti.
• Stephen Baxterin aivan tuore Creation Node oli sekin notkahdus laadultaan vaihtelevan kirjailijan lopputuotannossa. Näkyypä myös tuo The Thousand Earths -kirja olevan minula myytävien pinossa ja samasta syystä: liiaksi tieteisfantasiaa, liian vähän sitä kovaa scifiä, missä Baxter on edelleen mestari jos vain siihen puoleen keskittyy. Tänä syksynä ilmestyvä Baxterin kirja, Fortress Sol, lupailee olevan taas sitä scifimpää osastoa, mutta pokkarina se ilmestyy vasta kevään puolella.
• MacLeodin Beyond the Light Horizon oli pakko lukea trilogiansa päätökseksi, mutta hyvin vähän siinä oli mitään uutta edellisten kirjojen maailmankuvan jatkoksi. Selitys Fermi-paradoksille on itsessään toki lähes sen arvoinen, että nostaa koko trilogian alien-arvuuttelun arvoa. Mutta siinä vaiheessa kun dinosaurukset tepastelevat tarinaan, olisi yhtä perusteltua heittää koko kirja, sarja, ja itse skottiherrakin genrekompostin kierrätykseen.
• Meriscifiä jatkava Blackfish City jäi kesällä lukematta, koska kovakantisuuden vuoksi en jaksanut kantaa sitä mökille. Jonkin arvostelun (varmaan Locuksen) vuoksi laadukkaaksi olettamani kiinalainen scifteos Jumpnauts oli puolestaan kesän pohjanoteeraus, niin käsittämättömän lapsellinen ja (täsmälleen Cixin Liun tapaan!) niin hörhöpitoinen, että jätin kirjan kesken puolivälissä, kun juonikin keskittyi kilpakosijoiden romanttiseen tohinaan eikä alieneiden vierailuun. Tämän jälkeen uskon, ettei Kiinan kokoisesta maasta löydy mitään lukemisen arvoista ainakaan genren osalta.
• 
  Kesän erikoisin scifi-teos oli tuo klassikko-jota-et-lue-julkisella-paikalla -osastoa edustava Swastika Night vuodelta 1937. Sen luki loppuun kuriositeettina, mutta kaiken aikaa se tuntui romaanilta, joka on julkaistu keskeneräisenä. Vähintään 90% kirjasta koostuu pitkällisistä keskusteluista, joissa brittiläinen vaeltaja ja natsivaltakunnan salaisuutta vuosisadat säilyttäneen suvun edustaja keskustelevat kulttuurien mahdollisesta alkuperästä – ei siis edes toteutuneesta historiasta, vaan hypoteeseista sille, miten eri tavoin kulttuurit kehittyvät. Eikä mitenkään syvällisesti. Tunnustan edenneeni välillä selaillen, etenkin siinä luvussa, jossa samat henkilöt jaarittelevat yleisellä tasolla miten musiikilliset vaikutteet siirtyvät maasta toiseen. Vuosisatojen aikana uskonnoksi muuttuneen natsi-ideologian kuvauksena kirjan maailma on hyytävä, mutta ei dystopiana mitään kummempaa kuin mitä Atwoodin Orjattaresi. Ja kirja tosiaan myös loppuu kuin seinään. Ei mitään syytä suositella tätä kellekään oikeasti luettavaksi.
• Kesän ainoa vaivattoman mukava scifistinen lukuromaani oli ranskalaisen Laurent Binet'n Civilizations (2019), vaihtoehtohistoria siitä, kuinka inkat kolonisoivat Euroopan. Tarina pohjustetaan viikinkien Amerikan-retkillä, mutta muuten kirja keskittyy kertojaa (ja tyyliä) vaihdellen yhden valloittajapolven kohtaamisiin 1500-luvun hallitsijoiden ja julkkisten kanssa. Ei lainkaan niin koukuttava kuin Binet'n metahistoriikki HHhH, mutta kerrankin genreteos, jossa ei lainkaan kiusaa valtavirtakirjailijan tapa soveltaa genreä.
• ...mutta vaivattoman täydellistä scifi-lukemista omassa luokassaan oli myös Greg Eganin Sleep and the Soul (2023). Siihen kootut Eganin tuoreet novellit (2019–2022) eivät ole yhtä tiiviitä ja omaperäisiä kuin vanhemmat, Best of -kokoelmaan kootut tekstit, mutta edelleenkin niin puhtaasti scifistisille ideoille rakentuvia tarinoita, ettei voi kuin ihmetellä, taas kerran, eikö kukaan muu USKALLA kirjoittaa tällä tavoin? Bonuksena kirjan lopettaa tarina, joka on samaa tasoa idean pyörittelyssä (entäpä jos ihmiset tahdottomasti swappaisivat paikkaa vaihtoehtoisiin todellisuuksiin vaihtoehtoisten identiteettiensä kanssa, mutta vain jos kukaan ei KATSO heitä) kuin Eganin parhaat tarinat. Kirjan poikkeuksellisuutta korostaa se, että se on ilmeisesti kirjailijansa omakustanne, jota Amazon julkaisee taittolaadultaan kamalana printtiversiona.

Vedet sulkeutuvat, tuulet avautuvat

 

Ainoa mökkinaapuri, jonka asioista tiedämme täällä tarkalleen, on tienvarren Ukko-hevonen. Hänen maailmansa ei näytä juuri muuttuvan, joten ohi kulkiessa voimme olettaa tietävämme kaiken olennaisen. Tänään näimme kauempana tien varressa myös peuran, mutta tuskin siitäkään olisi seuraa hevoselle. Ukolla on kaverinaan vain kaksi palloa, iso harmaa ja pieni pinkki. Niitä turvalla työnnellessään se huiskuttaa häntäänsä. Edes ohikulkijoista se ei näytä senkään vertaa huvittuvan kuin palloistaan.

Tämä on se perinteinen viikonloppu, kun suljemme kunnalliset vedet niitä runsaat kolme kuukautta käytettyämme. Samalla sulkeutuvat järvivedet. Kiskomme kanootin ylös pressujen alle, käyn viimeisen kerran kastautumassa saunasta käsin. Niin lyhyt on kesä kuin mitä on kestänyt rannan vetäytyä keinulta kaisikkoon. 

Yöllä joutsenet huutavat salmella kuin pohjoistuulen tuomat puhtoiset demonit. Tuuliin kesä päättyy selvemmin kuin haluaisi tietää ja muistaa, tuntuvammin kuin metsän kuihtuviin väreihin.

Saatettuani S:n bussille tulen, jälleen, mökkiin vielä yhdeksi yöksi. Kolmen yön sääntö on se mikä kiinnittää ihmistä edes väliaikaisesti paikkoihin, tunnelmiin, paikkakohtaisiin vuodenaikoihin. Vielä tänä iltana on lämmitettävä takkaa, koska yöt kylmenevät ankarammin kuin päivät. Vielä ensi yö nautittava maaseudun pimeydestä kuin se olisi osa viipyilevää kesää.

 

Maanantaiaamuna nukuttaa pitkään ja syvään niin kuin vain täällä nukuttaa. Näin unta, että ainejärjestöllä oli yhteiset bileet Silmänkääntäjien kanssa, siis miltei 40 vuoden takaisesta elämästä. Mukana oli myös oikeita näyttelijöitä kuten nuori Kari Väänänen. Näin vahvasti roolitettu on alitajuntani.

Herätessä kello onkin jo yhdeksän, hetkeksi iskee paniikki, ehdinkö tehdä kaiken ennen bussikyytiä. Mutta tietysti sitä ehtii ja aikaa jää istuksia viilenevässä mökissä enemmän kuin tarvitsisi. Huomaan viivytteleväni tuloputken lopullista sulkemista ja vesimittarin irroittamista, koska se jos mikä tuntuu kammottavan ELEELLISELTÄ kesän lopetukselta. 

Pöydän ääreen palatessa löydän vielä vuodenajan viimeisen punkin kiipeilemässä kaulallani. Lajinsa varsinainen mohikaani, kun selvinnyt yökylmistäkin.

Ja tietysti sataa, vastoin sääennustetta. Tosin Kuopio on nykyään kuntalaajennuksineen niin valtava alue, että jos Huippuvuorilla sataa niin todennäköisesti sataa Savossakin.

 

50 rakkauselokuvan klassikkoa (tammikuussa 2025)

 

Ensimmäinen vaihe kirjan virallisessa olemassaolossa on se, kun allekirjoittaa kustannussopimuksen. Siinä vaihessa pitäisi korkata kuohari, koska sen jälkeen mikään ei tunnu enää yhtä juhlalliselta, vaan siltä työarjelta, jossa tiheään auottu tekstitiedosto hiipuu läppärillä ja sulautuu kirjajulkisuuden rajattomaan massaan joka sekin tuntuu nykyään enemmän bittiavaruudelta kuin loputtomiin haarautuvalta paperiselta puutarhalta...

Toinen vaihe kirjan virallisessa olemassaolossa on se, kun teos esitellään kustantajan katalogissa. Se vaihe oli nyt tällä viikolla, Oppianin 2025 kevätkatalogissa:  50 rakkauselokuvan klassikkoa ilmestyy ensi tammikuussa.

Kolmas vaihe on se, kun paketti lämpöiskappaleita tulee kotiin. Teoksia selailee ja haistelee, etsii ensimmäiset huomaamatta jääneet kirjoitusvirheet, sulkee laatikon ja nostaa vaatekomeroon muiden laatikoiden joukkoon... hyvinkin samanlaisissa tunnelmissa kuin Kadonneen aarteen metsästäjät lopettava arkistokohtaus...
 

Katselen 50 elokuvan listaa päivittäin sillä silmällä, mitä siitä kokonaisuutena voisi vielä sanoa johdannossa, miten esitellä elokuvien samankaltaisuuksia ja kytkentöjä, joita aakkosittain listattuna alkaa näkemään: Aamiainen Tiffanylla, Afrikan kuningatar, Auringonnousu, Annie Hall, Bridget Jones, Brokeback Mountain, Casablanca, Cherbourgin sateenvarjot...

Vielä nyt viimeistelevällä editointikierroksella vaihdoin yhden elokuvan klassikoiksi katsomieni joukossa, jotta valitut teokset vieläkin enemmän täydentäisivät toisiaan myös siinä millaisia totuuksia ne viestivät itse aiheesta. Alunperin raakaversioita oli n. 70 elokuvasta, joista tuumin tehdä mediaseksikkään 69 rakkauselokuvan klassikkoa. Mutta vähitellen huomasin, että kaikista ei mitenkään saisi kirjoitettua omasta näkökulmasta, sen omakohtaista klassikkoarvoa perustellen. Niinpä 50 elokuvaan keskittyminen tuntui kaikin tavoin varmemmalta tavoitteelta. Jokaiseen kirjan artikkeleista olen pyrkinyt tuosta ajattomasta aiheestakin jotain tiivistämään, jotta teos olisi enemmän kuin vain taiteenalansa ja genrensä parhaimmiston esittely.
 

Aikoinaan karonkassa, 24.10. 1998, Jysi ehdotti maljapuheessaan, että ottaisin lempinimeksi "Doctor Love". Olisi pitänyt rekisteröidä se silloin toiminimeksi ja julkaista kaikki romansseista kirjoittamani sillä brändillä, niin ei olisi tarvinnut murehtia apurahojen anelusta...

Päiväkirjaviikko 9.-15.9. 2024

Syksyn alku ei erotu kesän loppumisesta eikä keskiviikko lauantaista.  Päivät erottuvat toisistaan vain sillä, mitä lukee ja kirjoittaa, ja sillä mitä päivällistä S suostuu laittamaan lapsen toiveita noudatellen. Tästä keskustellaan jo aamuisin. Kodin ulkopuolella käyn lähinnä lähikirjastossa. Jos sen remontti loppuisi, istuisin siellä kolmen tunnin työjaksoja, kuten keväällä. Muuten ei ole syytä lähteä Kalevaa kauemmaksi. Niagarassa ei ole pyörinyt koko kesänä mitään, mitä jaksaisi katsoa eli mikä olisi alle kaksituntinen "oikea" draamafilmi. Laitosteattereista puhumattakaan. 

Tämän kesää ja syksyä sekoittavan kirkkaan harmauden erottelemiseksi yritetään:

9.9. Ma. Edelleen lähes hellettä. Käyn uimassa Kaupinojan rannalla, luen sarjakuvia sekä Harald Olausenin kirjaa Homoelokuvat ennen ja jälkeen Brokeback Mountainin (2023). Muutamia ihmisiä makoilee edelleen rannan läheisyydessä, mutta kukaan muu ei ui. Viime viikosta järvivesi on viilennyt monta astetta.

Illalla, kun S on kuoron harjoituksissa, katson pöljän netflix-toimintafilmin ja S:n kanssa kaksi jaksoa Susanne Bierin pöljää tv-sarjaa. Meillä on nyt peräti neljä suoratoistopalvelua. Niiden taidefilmit on äkkiä katsottu.

Ennen nukkumaan menoa on ainoa tilaisuus oikeasti uppoutua lukemaansa. Eganin Sleep and the Soul on ollut tämän kesän parasta scifiä. Koska kukaan muu ei enää sellaista kirjoita: genreä itseimmillään.

10.9. Ti. Kiitän Toni Kamulaa siitä, että tässä kesässä on ollut jotain fantasiaakin. Hänen lukemanaan kuuntelin ensin Keskeneräisten tarujen kirjan ja nyt Silmarillionia. Äänikirjoina ne toimivat kuin palaisi kerran elettyjen roolipelien maailmoihin. Nuo teokset olivat minulle tärkeämpiä kuin Tolkienin TSH, siihen aikaan 1980-luvun lopulla, kun fantasia ja roolipelit olivat paras pakopaikka maailmasta.

Tänään tuulee niin, että saa fillarillakin ponnistella päästäkseen rannalle. Ketään muita ei ole hiekalla eikä uimassa, vaikka ranta on suojassa tuulilta. Paitsi ampiaisia. Ne riemuitsevat tölkkioluestani kuin se olisi rannan ainoa kukkakasvi. Onneksi en juo siideriä. Kirjoina on mukana toveri Zamjatinin lyhytproosaa. Vuonna 1906 toveri Zamjatin seisoskeli Kaivopuiston kämpässään, katseli helsinkiläisiä ja päätti kirjoittaa maailman parhaan robottidystopian. Suunnilleen noin se meni. Olisi voinut mennä.

Illalla S on taas kuoron harjoituksissa ja katson sillä välin kolme jaksoa Shogunia. Ei pöljempää eli riittävästi kurosawamaisia viboja. Katsoin alkuperäisen sarjan uudelleen muutama vuosi sitten, mutta olen jo unohtanut juonenkäänteet. Sotaherrojen juonittelut eivät kuitenkaan houkuttele lukemaan muinaisesta Japanista, vaan pelaamaan niitä lautapelejä, jotka aiheesta kokeilematta. Vaikka sotapelit ovat juuri se genre, joka eniten koettelee hermoja. Kuten sunnuntaina taas totesin, miltei kyllä pelin (Kemet) voittaen. Viime viikon kohokohta.

11.9. Ke. Pitäisi tehdä Koneen Säätiölle hakemusta, jotta edes leikisti olisi mahdollisuus, että joku antaisi vielä joskus apurahaa kirjoittamiseen. Olen aamuisin editoinut seuraavaa tietokirjaa, mikä on sopivan mukavaa puuhaa, jotta ajatus omasta paikasta maailmassa jää taka-alalle. Että kahteen vuoteen ei yhtäkään apurahaa jne. Vaikka kuinka tiiviisti kirjoittaisi ja julkaisisi jne. Pitäisi pitäisi jne.

No, tänään en lähde rannalle. Sataa aamun, S tekee meille sekä lounasta että päivällistä. S:n lähdettyä kuoron kokoukseen jatkan parhaassa työasennossa eli selällään sohvalla. Vasemman käden hermopinne on nyt kestänyt puoli vuotta. Olkapää ja hauis kipeytyvät edelleen rasittaessa, mutta eilen huomasin, että peukalo taipuu jo muutaman millin alaspäin. Kiirehdin osallistumaan evoluutioon. Kuuleeko Koneen Säätiö?

Olen miltei valmis ensimmäisessä editiokierroksessa, kun jääteloauto käy pihassa ja on mentävä moikkaamaan myyjää. Saan vakioasiakkaan alennuksen: kaksi pakettia lakritsijäätelöitä yhden hinnalla. Kesä jatkuu niin kauan kun jääteloauto kiertää eli vielä kaksi viikkoa. Kello tulee kuusi. Nyt voi katsoa vähintään yhden jakson Shogunia ja odotella, josko S palaa ja pelattaisiin kierros jotakin tai katsotaan viimeiset jaksot Bierin pöljää tv-sarjaa.

 

12.9. To. Aamulla katson Shogunin kaksi viimeistä jaksoa. Sitten editoin tietokirjan viimeiset leffakohtaiset artikkelit, West Side Story ja Yöni Maudin luona, viimeistelen lähdeluettelon. Enempää en osaa kuvaruudulta katsoen hioa, ja tällä kierroksella en enempää pystyisikään, koska nyt tavoitteena on ollut tehdä jokaisesta 50 artikkelista 5900-6200 merkin mittainen tiivis kokonaisuus. Se on osoittautunut optimaaliseksi mitaksi. Mukaan mahtuu tarpeeksi perusinfoa ja sellaisia erikoistuneempia näkökulmia, jotta artikkeli kiinnostaa kokenuttakin leffahullua. Vuosien ajan kokosin elokuva- ja ohjaajakohtaista e-aineistoa tähän kirjaan muiden projektien ohessa, oli pakko toimia ennakoiden, koska oli äksessi Turun yliopiston e-kokoelmiin vain niin kauan kun pidin kursseja heidän vaatimuksillaan. Nyt käsis on tulostettava, mutta otan printin luentaan vasta kun lähden mökille viikon kuluttua. Dedis on syyskuun lopussa.

Illaksi kirkastuu, yhä +16 lämmintä. Käyn päivällä kirjastossa ja illalla Jankan Lidlissä ihan vain jotta olisi jotain mihin kotoa poistua. S on opettamassa, katselen sillä välin Cate Blanchettia nunnana ja odottelen, että päästään yhdessä katsomaan torstain jatkosarjaa, Voimarinkeleitä.

13.9. Pe. En pidä tapahtumista, joissa olen vanhin osallistuja, ja vieläkin vähemmän tapahtumista, joissa olen nuorin. Ikäryhmän assimilaation tajuaa karmaisevasti, kun liikuntaryhmän 22 osallistujasta 4 on markkuja. 

Mutta pakko on mennä ja osallistua, jotta en kasva osaksi sohvaa. On 9 kuukautta siitä, kun mitään liikuntaa olen viimeksi harjoittanut. Ja sen tuntee. Olen hiestä märkä jo alkuverryttelyn jäljiltä. Onneksi varsinaiset lihaskuntoliikkeet ovat kevyitä. Ei edes pakollista testinumeroa eli lankutusta. 

Ja jumpan taustamusiikki on rohkaisevinta mitä maailmasta löytyy, 1970-luvun melodista hard rockia: Rollareita, Queenia, Deep Purplea, Doorsia, Pink Floydia, jne. Tietää olevansa hengissä. Ja että tänä syksynä tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun Queen keikkasi turhaan Suomessa. Siihen aikaan ei omakaan makuni ollut altis rokkenrollille. Ensimmäinen omilla rahoilla ostettu LP-levyni oli Francis Goyaa. Nykyään kuuntelen musiikkia vain tiskatessa, suunnilleen kymmentä samaa soittolistaa: Eput, Ultra Bra, Hector, ja 1960-1970 -lukujen kokoelmia.

Kotiin palattua en ole sitten aivan raato vielä. Jatkan kirjan johdannon editoimista. Illalla voisi mennä viihtymään Powell & Pressburger -dokkarin parissa Niagaraan, mutta miksipä vaivautua, kun P&P-boksi löytyy omastakin hyllystä. 

Ylipäänsä elokuvakulttuuriin osallistuminen edes teatteriin menemällä ottaa päähän yleisesti ja erityisesti. Mihin ja miksi osallistua? Tamperelainen elokuvakerho ei saanut enää aikaiseksi edes kerran kuussa järjestettävää leffavisaa. Juntit tamperelaiset istuvat ennemmin kodeissaan katsomassa uunoturhapuroutta. Eikä hesalaisista ole mitään parempaa sanottavaa. Hesalaisten rahoista haaveilevan maakuntakirjailijan kannattaa teroittaa kynänsä vain seppukua varten. Hesalaiset asiantuntijat sekundoivat.

14.9. La. Metsossa on Tolkienille omistettu päivä, järjestelyiltään erinomainen lavasalin lavastusta myöten. KIRJAT ovat tapahtumassa kuitenkin marginaalinen asia, samoin kuin kirjailija itse. Kirjastoissa tunnustetaan reilummin kuin missään muualla miten kuollutta kirjallinen kulttuuri Suomessa onkaan. Metson lavasalissa on yleisöä kuuntelemassa enemmän kuin paikkoja riittää, mutta vain niin kauan kun puhumassa ovat Tampere-talon TSH-SPEKTAAKKELISTA vastaavat viihdeammattilaiset. 

Jaakko & Miikka & vanhat hobittifilmit...

Morelin edustajien, Jaakon ja Miikan, alkaessa kertoa vanhoista Tolkien-filmatisoinneista (maailmanajasta ennen Jacksonin luomistyötä) kolmasosa yleisöä liukenee pois. Ja kun mr. Korpuan olisi tarkoitus puhua jotain kirjallisuudesta, ei yleisöä jää kuin kourallinen. 

No, minäkin lähden, koska oletan Korpuan puhuvan samaa mitä olen häneltä lukenut (Tolkienin Kalevala-vaikutteista). Kävelen kaupungin halki kerrankin valikoiden rauhassa mihin menisi lounaalle. Korvissani Toni Kamula kertoo juuri, miten Melkor tuhoaa hämähäkkihirviön kanssa Valinorin puut. Mr. Korpualta olisin voinut kysyä, miksi ihmeessä Tolkien niin vihasi juuri hämähäkkejä. Tuskin ne klassisissa mytologioissa niin keskeisiä ovat kuin mitä hänen eepoksissaan.

Sataa syksyä tehden eikä yksikään ruokapaikka vedä puoleensa. Kaupunki näyttää tyhjältä, vaikka on lauantain iltapäivä. Päädyn Tammelan torille, ostan puoli kiloa mustamakkaraa. Sillä määrällä ruokkii itsensä ja vielä kotona Sauronin & Sarumanin. 

S on katsomassa TSH-SPEKTAAKKELIA Tampere-talossa ja pitämässä pöytää trendicossaajien steampunk-tapahtumassa. Mihinkään tarpeettomana lueksin Sarah Shipp'in uutukaista kirjaa tematiikan ujuttamisesta lautapeleihin. Kirja on tarkoitettu oppaaksi pelisuunnittelijoille, mutta se on kaikin tavoin parempi kuin viikko sitten luettu Boothin tutkimus samasta aiheesta. Shippin kirja on paras todistus, miten teorianrakennukseltaan löysää ja sovellettavuudeltaan surkeaa on nykypäivän pelitutkimus. Eikä sen tarvitse olla edes akateemisesti pätevää, koska pelialan tutkimukseen joka tapauksessa syydetään loputtomiin apu- ja tukirahaa, ihan vain siksi, että alan bisneksessä liikkuu miljardeja dollareita.

Sadepäivä kansanterveydelle. Mutta S:n palattua pelataan White Castlea ja Arnakia.

15.9. Su. Myös sunnuntai silkkaa oleskelua. Kokeilin suomentaa Shipp'in kirjan ydinkohtia ja huomasin, ettei se nyt niin kummoisen älykkäältä enää sitten vaikuttanutkaan. Käsitteiden selkeytys ei riitäkään tuomaan lisää ymmärrystä peleihin samalla tavalla kuin moinen tarkennus tekee kirjallisuuden tai elokuvien yhteydessä. Huomasin myös, että Shipp on sama henkilö, joka tekee Ludology-podcasteihin "Beyond mechanism" -lähetyksiä, jotka ovat tuntuneet itsestäänselvyyksien pyörittelyltä.

 

Päivän ainoa ulkoilu on kiertää tavanomaisin kävelylenkki Kalevanharjua pitkin alas Prismalle ja sieltä pizzahyllyjen kautta kotiin. Pelataan kevyitä Egypti-aiheisia pelejä S:n palattua steampunk-pöydästä E mukanaan.

Öisin lokit kokoontuvat Kalevan suojateille...

 

Paul Booth: Board Games as Media (tutkimus)

 
Hyvät asiat löytyvät (netti)viidakosta sattumalta, kuten Analog Game Studies -verkkolehti, joka tosin näkyy painottuvan enemmänkin rooli- kuin lautapeleihin, mutta kampanjoi sentään (asiallisesti) digipelaamisen saamaa ylenpalttista huomiota ja tutkimusta vastaan.

AGS:iin kiinnitti huomion Paul Boothin kirjan Board Games as Media (2021) arvostelu. Jutussa nimittäin kehutaan, että kirja on ”selvästi helpoimmin lähestyttävin ja monipuolisin johdatus lautapelien analyysiin.” 

Pitihän se hankkia ja… lueksia. Ei se mielestäni helposti lähestyttävä ole. Monipuolinen kyllä, mutta pelien analyysit ovat ärsyttävän pintapuolisia ja, kuten tuossa arvostelussakin todetaan, niin lautapelien _materiaalisuus_ jää huomiotta, se miten erilaiset ratkaisut komponenteissa vaikuttavat olennaisesti juuri sen ”teeman” syntymiseen, josta Booth on niin tohkeissaan, että hänelle aivan mikä tahansa on yhtä kuin teema: aihe, tarinakaari, lähtötilanne, skenaario.

AGS:n arvostelussa Boothin huomioarvoa nostatettiin – mikä osaltaan yllytti kirjan hankintaan – sillä, että vuonna 2018 Booth oli julkaissut manifestin pelitutkijoille, että näiden pitäisi kiinnittää huomiota mediatutkimuksesta puuttuvaan alueeseen, lautapeleihin. Kirjan esipuheessa vaaditaan puolestaan, että pelitutkimuksen pitäisi keskittyä enemmän _pelaajiin_ (pelien tulkitsijoina) kuin itse peleihin. Valitettavasti kirja ei toimi hyvänä esimerkkinä siitä, mitä tällaisella painotuksella saadaan selville.

Booth profiloi kirjaansa johdannossa siten, että tutkimuksena se eroaa aiemmasta pelitutkimuksesta, koska ei keskity mihinkään tiettyyn lautapelien genreen tai yksittäiseen elementtiin, vaan lautapelaamiseen ilmiönä. Se ASG:n kehuma ”helppoa lähestyttävyys” merkitsee käytännössä sitä, että Booth välttää alansa tutkimuksen teoreettisia keskusteluja. 

Kirjan hölmöys onkin juuri tässä, että sen tutkimuksellinen ydin on isossa haastatteluaineistossa ja sen analyysissä, mutta ison aiheensa (pelit _mediana_) osalta tutkija ei kommentoi miksi tietyt tutkijat (kuten Aki Järvisen väitöskirja!) kelpaavat hänen lähteikseen eikä reflektoi miten hänen tapansa käyttää diskurssianalyysiä tuottaa parempaa tietoa peleistä mediana kuin jokin toinen metodi tuottaisi.

Analyysin tavoitteena on siis selvittää, miten pelien mekaniikat rajoittavat ja ohjaavat tapojamme ”lukea” pelin teemaa (ei siis pelitilannetta). Boothin tulkinnat ovat tältä osin ennaltamäärättyjä ikään kuin metodi olisi se mekaniikka, joka määrää puolestaan hänen tapaansa lukea pelejä… 

Analyysejä on ylipäänsä hämmästyttävän vähän siihen nähden mitä Booth tavoittelee. Isoin yhtenäinen materiaali ovat samaan aikaan julkaistut Mars-pelit First Martians: Adventures on the Red Planet (2017), Martians: A Story of Civilization (2016), Pocket Mars (2017) ja tietysti Terraforming Mars (2016). Näitä Booth tulkitsee vain siihen nähden, miten pelit kommentoivat kolonisaatiota ja kapitalismia. Pelaajien valintoja käsitellään lähinnä siitä käsin, mitä niiden mekaniikat mahdollistavat periaatteessa. Toki Booth näkyy tuntevan pelit ja mekaniikat pelaajana.

Booth ei paneudu yksittäisten pelien analyysiin muutoin kuin ylimalkaisilla esittelyillä siitä, mitä tietyt pelit osoittavat pelikulttuurista. Omasta mielestäni kirja tutkimuksena edustaa kulttuurintutkimusta löysimmillään.  


Muuta mieleen jäänyttä:
- Pelien suunnittelusta Booth käyttää näppärää käsiteparia créateur/crafter. Jälkimmäinen tarkoittaa suunnittelijaa, joka tekee pelejä erilaisilla mekaniikoilla ja teemoilla ja kuvituksilla. Créateur tarkoittaa samanlaista ”auteur”-tyyppiä kuin elokuvamediassa, esimerkkinä Ryan Laukatin pelit. Kun en ole Laukatin peleihin tutustunut kuin arvosteluista niin sain nyt niistä tiivistelmän, että ”Laukat’s games all seem to revolve around neoliberal or laissez-faire interactions of personal growth and self-worth coupled with the importance of venturing out into the unknown with a requisite return to home” (paitsi Empires of The Void II).
Käsitepari antaa osviittaa sille, miten eri tavoin harrastaja "lukee" peliä tietäessään uppoutuvansa "Uwen" tai "Laukatin" maailmaan, mutta Booth itse ei sävyeroja pohdi.

- Pelien suosituimmista mekaniikoista on vuosien varrella näkynyt erinäisiä bgg-tilastoanalyysejä. Boothin haastatteluaineiston tilastoanalyysissä ne olivat suosituimmuusjärjestyksessä: Worker Placement ( 77% vastaajista) Cooperation Deck Building Card/Die Drafting Area Control Puzzle Legacy Press Your Luck Secret Identity/Social Deduction Combat Die Rolling Roll/Flip and Write Auctions Roll and Move Trick Taking. Vastaajia oli yhteensä yli 800. 

- Booth käsittelee perusteellisesti pelimarkkinoilta löytyvien pelien diversiteettiä, miten etniset ja sukupuolivähemmistöt edustettuina, ja sellaista käsittelyähän sekä alan teollisuus että fandom jatkuvasti tarvitsee. Siltä osin tämä kirja on mitä käyttökelpoisin lähde ja tuskin ihan heti vanhenee.

AGS:n esittely kirjasta löytyy:
https://analoggamestudies.org/2021/06/book-review-board-games-as-media/


Kirjan rakenne:

1 Analyysiä peleistä kulttuurituotteina
Meeplet, miniatyyrit ja kuutiot: Ludotekstuaalisia analyysejä lautapeleistä
Lautapelien interaktiivinen potentiaali
Marsin kolonisaatio -peleistä diskurssianalyysi
Suunnittelija taiteilijana:lautapeliteollisuus ja konstruoitu tekijyys
Pelaaja fanina: fandom lautapelikulttuureissa

2 Etnografinen eli pelaajayhteisöjen analyysi
Lautapelaajien tutkiminen: kuka pelaa mitä
Lautapelien motiivien ja suosion tutkiminen
Pelien kulttuurintutkimus
Autoetnografinen (=miksi mulla on kivaa) analyysi Gloomhavenista

Takaisinpaluun polku (näytelmä)

 

Thich Nhat Hanh: Takaisinpaluu polku - matka jatkuu

Tukkateatteri, ensi-ilta 30.8. 2024
Ohjaus: Juho Laitinen
Lavastus: Laura Malmivaara

 

”Ja sitten he tappoivat meidät.”

Ei niinkään pasifistinen sanoma kuin spefimäinen lähtökohta sai minut katsomaan Tukkateatterin uusimman näytelmän. Vietnamilaisen Thich Nhat Hanhin näytelmä Takaisinpaluun polku (1972) kertoo viidestä vainajasta, jotka soutavat ylös Saigon-jokea tervehtimään viimeisen kerran ystäväänsä. Sekä tarina että tyylilaji ovat jotain aivan muuta kuin mitä on tottunut teatterissa näkemään, muttei kuitenkaan mitään mikä sinänsä yllättäisi. Niin universaalin pelkistetysti on esitysmuotokin toteutettu Tukan kamarinäyttämöllä, minkä mahdollistaa tarinan buddhalainen (?) asenne kuolemanjälkeiseen olemassaoloon: aaveet melovat, paistavat ruokaa, pesevät käsiään, tanssahtelevat.

Näytelmää varten tehty musiikki kuulosti alleviivaavan orientilta, mutta ei häiritsevästi.  Tahvo Hyötyläisen Tukalle tekemät sävellykset ovat aina olleet hämmentävän elokuvamaisia olematta mahtipontisia ja ylidramatisoivia: aivan kuin tuntisi melodian jostain filmistä. Koko tarina olisi pitänyt lokalisoida jos olisi halunnut käyttää muunlaista musiikkia.

Takaisinpaluun polussa ei ole perinteistä draamaa eikä juonta, mutta viiden hengen ryhmädynamiikalla se pelaa tutun oloisesti, ääripäinään johtajahahmo sisar Mai ja lapseksi taantuva Tho. Uneliaan hitaista kohtauksista näytelmä ponnahtaa yhä uudelleen eteenpäin Maita esittävän Laura Kuukkasen vahvalla läsnäololla. 

Main hahmolle, valaistumisen polulla nuorukaisia opastavalle "sisarelle", on kirjoitettu ne kommentit sodasta ja ihmisluonteesta, jotka vastaavat lähimmin kirjoittajansa Thich Nhat Hanhin buddhalaista näkemystä siitä, että ihmiset eivät tunnista varsinaista (eli sisäistä) vihollistaan ja siksi väkivalta jatkuu. Tarinassa tätä painotetaan sillä ilmeisen tosiperäisellä yksityiskohdalla, että nuoria miehiä surmattaessa heiltä on yhä uudelleen kyselty keitä he ovat.

Eniten katsojan kiinnostusta kyllä kannattelee sen toistuva vertaileminen, miten erilailla henkimaailman asioita tässä tarinassa konkretisoidaan kuin mitä läntisessä näytelmässä tehtäisiin. Henget eivät ole aavemaisia, vähääkään kammottavia, vaan kammottavaa on se, mitä heille on ihmisinä tehty ihmisten toimesta.

Varmasti kaikkien uskontojen piirissä on tehty vastaavia näytelmiä käsittelemään elämää ja kuolemaa suurempia kysymyksiä, niillä rituaalinomaisilla tavoilla, joihin teatteri kaikista taiteista on omimmillaan. Meillä länsimaisessa teatterissa niin mysteerien rituaalit kuin metafyysiset aiheet vain ovat kadonneet maallisempien aiheiden ja esitystapojen tieltä. Arkinen ja arkaainen kohtaavat erittäin harvoin, jos koskaan, meikäläisissä näytelmissä kuten Takaisinpaluun polussa. Tukkateatterin sovituksessa vain videokuvan käyttö häiritsi levoliaasti konkretiaan luottavaan näyttämöllepanoon.  

Tarinankin minimaalisen vaatimuksen näytelmä täyttää, koska sen henkilöt oppivat jotain uutta itsestään, tässä tapauksessa aika paljonkin, ihan vain keskustelemalla siitä, millainen ihmiselämä on luonnoltaan. En niitä opetuksia järin filosofisina tai syvällisinä osaa pitää… tosin ei näytelmä mihinkään verbalisoitaviin johtopäätöksiin tähtääkään, vaan sen tähdentämiseen, että kuolleet anteeksiantavat kaiken tappajilleen vielä sittenkin kun he muistavat tarkalleen kaiken surmatöiden yksityiskohdista.


Näytelmästä kiinnostuneiden kannattaa mennä teatterille hyvissä ajoin ennen esitystä, kuten projektin verkkosivuilla opastetaan. Teatteritilaan ripustetuissa postereissa kerrotaan taustat opettajana ja aktivistina kuuluisalle Thich Nhat Hanhille (1926–2022) sekä näytelmän tapahtumille. Vasta taustatiedot luettuaan tajuaa, että keskushahmo Mai on maailmankuulu henkilö (Nhất Chi Mai) hänkin, Vietnamin sodan protestina polttoitsemurhan (1967) tehnyt nunna. Ajankohtaisempi kuin haluaisimmekaan.

Lisätiedot näytelmästä ja esityspäivistä:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/takaisinpaluun-polku-matka-jatkuu/

Mikko Mäkitalon suomentaman näytelmän on julkaissut Palladium jo 2001:
https://www.palladiumkirjat.fi/thich_nhat_hanh.htm

 

Le Guin: Kompassiruusu (novellikokoelma)

 

Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu
Suom. Titia Schuurman
304 s.
2024, Moebius

Ursula K. Le Guinin pienoisromaaneja ja novelleja on suomennettu vielä 2000-luvullakin niin kiitettävään tahtiin, että oletin kaiken olennaisen käännetyn mitä Le Guin ennätti elinaikanaan (1929–2018) julkaista. Tänä kesänä ilmestyi kuitenkin yllättäen tuhti alkuperäiskokoelma, Kompassiruusu, joka sisältää peräti kaksikymmentä vaihtelevan mittaista tarinaa. Varsinainen yllätys oli se, miten vaikea kirjasta oli pitää. 

Kompassiruusuun on koottu Le Guinin sekä kirjallisuuslehtiin että fandom-julkaisuihin tekemiä novellintapaisia vuosilta 1974–1982, mukaan lukien naistenlehti Red Book ja arvovaltainen The New Yorker. Tekstit ovat kuivakkaan kuvailupitoista sanataidetta, ”literary fiction'ia” lajityypin ahtaimmasta päästä. Ei siis ihme, jos suomentajat ja kustantajat ovat vältelleet tähän spefi-kuningattaren seriöösimpään proosaan tarttumista.

Kokoelma on jaettu kuuteen osastoon nimellisesti ilmansuuntien mukaan, mutta oikeasti osastointi toimii vailla mitään tematisoivaa ajatusta. Esimerkiksi ”Eteläksi” nimetyn osaston ainoa suuntaa noudattava teksti (”Sur”) on kuvitelma naisten omasta etelänavan tutkimusretkestä 1909–1910. Tarinan vitsinä on se, että muuten menestyksekäs retkikunta keskeyttää matkansa auttaakseen yhtä retkueen jäsenistä synnyttämään.

Retkikuntakuvitelma on valitettavan edustava esimerkki siitä, että kirjasta puuttuu se maailmanrakennuksen visionäärisyys, josta Le Guin on aiheellisesti ihailtu mestari erityisesti fantasian puolella.

Silloinkin, kun tuttu maailma on mullistettu oikukkaaksi, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttamaa korporaatiovaltaa ironisoiva ”Uusi Atlantis”, kerronta vedättää niin arkisiin ihmiskuvioihin, ettei mistään spefille ominaisesta positiivisesta huimauksesta voi puhuakaan.

Kirjallisesti kunnianhimoisin kokoelman teksteistä on The New Yorkeria varten tehty kafkamainen ”Kaksi viivästystä pohjoisradalla”. Sen tarina sijoittuu kuvitteelliseen Itä-Euroopan maahan Orsiniaan, eräänlaiseen amalgaamiin Tsekkoslovakian ja Unkarin historiaa. Orsinian vaiheita LeGuin on käsitellyt pidemmin romaanissa Malafrena (1979; suom. 2018) ja novellikokoelmassa Orsinian tales (1976). Jos pitää näistä kirjoista, viihtyy todennäköisesti myös Kompassiruusun kanssa.

Tunnetuin kokoelman teksteistä on ”Ruusun päiväkirja”, useaan kertaan antologisoitu ja tunnettu myös siitä, että Le Guin kieltäytyi novellin Nebula-palkinnosta SFWA:n poliittisten elkeiden vuoksi. Päiväkirjaksi laaditussa tapauskertomuksessa tohtori Rosa saa tutkittavakseen potilaan, jolla on diagnosoitu ”poliittinen psykoosi” ja ”intellektualismin edistämää negatiivista ajattelua”. Nuori tohtori luotaa potilasta ”psykoskopialla” ja onnistuu liiankin hyvin samaistumaan kohteensa ajatuksiin. Tarinan lopputulema on ennalta-arvattava eikä kerronnassa ole sellaista tiiviyttä tai filosofista näkökulmaa, joka tekisi siitä lähellekään kestävän dystopiakuvauksen, sellaisen kuin Le Guinin aidosti nerokkaassa novellissa ”Jotka Omelasista poistuvat” (1973).

Hyvä puoli Kompassiruusussa on se, että aiheiltaan ja kerrontaratkaisuiltaan jokainen teksti on taatusti erilainen, joten luettavaa kyllä löytyy jos vähän maisteltuaan tyytyy siihen mistä tykkää. Itse viihdyin Venetsiaa kuvailevan esseemäisen tekstin kanssa, jossa scifistinen kehystys on täysin tarpeeton, ja huvituin aidosti ”Schrödingerin kissasta”, koska aniharva kirjailija keksisi enää uutta tuosta kuluneimmasta kvanttiajatusleikistä.

Kompassiruusun suomennos on yhtä laadukasta luettavaa kuin edellisetkin suomennokset. Se, että Le Guinille löytyy edelleen uusia pienkustantajia, on itsessään silinterin noston paikka.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2024. 

 

Ei lapsia ei mitaleita (tahtotilan muutos)

Viikon takaisessa mediassa osui yksiin kaksi järisyttävää uutista: suomalaisten syntyvyys on pysyvästi romahtanut eikä olympialaisista herunut Suomelle yhtäkään mitalia. Historiaa mullistavat uutiset eivät ole tietenkään yhteensattumaa, vaan kertovat samasta tahtotilan muutoksesta. Me suomalaiset haluamme nautinnollista liikuntaa, mutta emme kaipaa mitään palkintoja siitä.

Ylen uutislähetyksessä (12.8.) haastateltiin asiasta rutiinimaisesti Väestöliiton johtajaa, Anna Rotkirchiä, joka rutiinimaisesti antoi samat vastaukset kuin jo vuonna 2007: nuorten aikuisten epävarmuus blaa blaa, nuorten aikuisten väärät oletukset synnytysiästä blaa blaa, ikään kuin enemmistö kaksikymppisistä suomalaisista olisi biologian 101-kurssilta laistaneita apinoita. 

Ja sitähän he Rotkirchin edustamalla tieteenalalla, evoluutiobiologiassa ovatkin. Tämän tieteenalan pohjalta Rotkirch on selittänyt ja puolustanut myös kansallisia älykkyyseroja. Sellaisin TIETEELLISESTI perustelluin mielipitein olisi päässyt Väestöliiton johtajaksi jo 1930-luvulla. Ja ilmeisesti sellaisin ansioin saa pitää johtajanpaikkansa kansallista arvovaltaa nauttivassa säätiössä, vaikka se tuottaa pelkästään negatiivista tulosta vuosi toisensa perään.

Mitään taustoituksia eivät toimittajat uskalla vieläkään Rotkirchistä puristaa, vaan ne täytyisi lukea hänen julkaisuistaan. Sitä ei Ylellä uskalleta tehdä eikä sitä uskalleta esimerkiksi Hesarinkaan syntyvyysuutisissa. 

Korvaavan katu-uskottavuuden takaamiseksi selkärankamediat haastattelevat rutiinimaisesti 100-vuotiasta seksitutkijaa, Osmo Kontulaa. Tätä kansantapojen museoimista muistuttavaa "seurantaa" Väestöliitto on tehnyt 1970-luvulta alkaen. Siltikään se ei osaa selittää miksi väestön syntyvyys vähenee niin rajusti juuri Suomessa.

Totuus on liian syvällä kulttuurissa, jotta Rotkirch ja hänen viidakonraivaajansa voisivat sitä edes puntaroida, saati ääneen lausua.