KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

27.6.-5.7. olen Norjassa

9.-10.7. Ehkä Finnconissa

Syksyyn siirtyy runokirjani Arpapapitar julkaisu




maanantai 27. kesäkuuta 2022

Raideliikenne korruption mittarina

 

Tämän juhannuksen jälkeen suomalaiset tietävät mitä tarkoittaa VR:n kielessä junan "päivävuoro": minne tahansa menetkin, junamatka kestää päivän.

Lauantaina tulimme myöhässä kulkeneella junalla Siilinjärveltä Kuopioon, sitten toisella junalla vaihdon kautta Jyväskylään, missä ratatöiden vuoksi piti vaihtaa bussiin, jonka piti odottaa vielä 20 minuuttia yhtä matkustajaa Seinäjoen junasta vaikka matkustajaa ei koskaan tullutkaan, joten Tampereella oltiin päivän matkustelun jälkeen klo 22. Sunnuntaina saimme sitten seurata mediasta VR:n seuraavaa raidetapahtumaa tuhansien matkustajien jäädessä jumiin Tampereen ja Toijalan välillä, koska ratatöiden valmistuminen siirtyi ensin päivästä yöhön ja sitten luvattiin kello 8:aa ja nyt kello 11:a liikenteen alkamiseksi Tampereelta etelään. Näin saatiin ketjuraktiona koko maan junaliikenne sekaisin.

Ukrainassa junat kulkevat, vaikka Venäjä räiskii sitä pommeilla päivittäin ja maata pidetään korruption kouluesimerkkinä. Suomessa koko maan raideliikenne menee sekaisin, kun yhden raidevälin paikkaamista ei viitsitä aikatauluttaa asianmukaisesti eikä tiedottaa sen seurauksia rehellisesti. Mikähän sen valtiollisen korruption mittari sitten onkaan?

Tänään puoli kahdeksalta aamulla herätessä ostimme bussiliput Helsingin lentokentälle. Millainen hellekaaos valtateillä tai kentällä sitten vallinneekaan, ei se voi olla pahempi kuin Valtion Rautateiden päivävuorot.

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 25.6. 2022


Sää muuttui maanantaista alkaen kuumemmaksi ja kuivemmaksi, ennusteet kääntyivät täysin nurin ja juhannukseksi tuli helle jollaista ei ole aiemmin tähän vuodenaikaan nähty. Kun aika pysähtyy vihreään kuumuuteen, kesän tuntee olon tapana kuten vuosikiekon seisahtumisen valkoiseen kylmyyteen. Tämä kokemus voi olla kansallisen oppimäärän tulosta tai täysin siitä riippumatonta. Kesällä 1990 vietin kesäkuun railaamassa, muistan junan lähteneen Salzburgista länttä päin kun tajusin, että on juhannusaatto eikä mikään tuntunut tai näyttänyt siltä. Aivan kuin kesäkin olisi kadottanut merkityksensä eikä millään muullakaan ollut merkitystä, mihin jatkaisi ja missä oli käynyt.


Tänä vuonna juhannus näytti liiankin täydelliseltä, sellaiselta utopialta mitä suomalaiset eivät ole ansainneet... koska koronavuosien jälkeen tällaisesta ihmeestä ei nautita vapautena henkäistä vaan tilaisuutena unohtaa todellisuus, ne itseään tuhoon ruokkivat supersysteemit joista mannermainen helleaaltokin johtuu. Näin aika muuttuu pakopaikaksi.




Mökin geopoliittisella kartalla kirjosiepot aloittivat heti pesintänsä kun sää alkoi lämmetä, orava ja jänis katosivat pihapiiristä ehkä jonnekin syvemmälle metsiin, rastaanpoikaset törmäilivät ikkunoihin. Lapsi linnoittautui aittaan mistä käsin hän pistäytyi pari kertaa päivässä hakemassa ruokaa takaoven kautta. Muistin viimein öljytä oven saranat jotta emme herää aamuyöllä nälkäisen poikasen vierailuihin. Tätä helpointa cityvaliota noudattava elämämme on täällä muutenkin. S pitää yhä kasvimaata, mutta keskellä viidakkomaista pihaniittyä viihtyvät vain yrtit ja salaatit, rastaat syövät kaikki pensasmarjat jo raakoina, emmekä koskaan yritäkään kalastaa. Keskiviikkona laitoimme veneen vesille jotta pääsisimme huoltsikan pizzalle tarvitsematta kävellä kuumaa kylätietä myöten.

Lukukirjat loppuivat kesken yllättäen, kun Keyesin romaanisarja menetti genrelumonsa jo ekassa kirjassa yrittäessään lisätä odotuksia ja jännitystä yliluonnollisilla olennoilla, muutenkin ylikierroksille viritetyssä tarinassa. Hauskaahaan tällainen historian minimaalinen maksimointi olisi jos kiihdytettäisiin vain yhtä puolta (tieteen) historiasta yhden päähenkilön varassa. Kahlasin kirjan loppuun ja huomasin tarvitsevani jotain yhtä kepeää proosaa. Luin Zlibraryn sähkökirjana romaanin jatko-osaa (Calculus of Angels) ja se oli pakko jättää täysin kesken. Muuta ei rinkasta eikä hyllyiltä löytynyt, liiaksi luotin käyttäväni aikaa täällä kirjoittamiseen eikä lukemiseen. Poul Andersonin kevyt, pitkään mukana kulkenut Broken Sword -fantasia olisi genrepuristille tyylillään täydellistä luettavaa, mutta sen satumainen/saagamainen juoni ei vaan vedä. Pelastus on ollut ne kolme kassillista Sight & Sound -lehtiä jotka S toi tänne jo keväällä.


Tänään lauantaina lähdemme hitaalle matkalle kohti Tamperetta. Kotona ehdimme olla puolitoista vuorokautta ja matka jatkuu sitten kohti Osloa. Se aidoinkaan suomalainen kesä ei riitä meillekään sellaisenaan, vaan kesästä on saatava jokin ylellisyydeltä tuntuva bonus. Joten tietynlaisten vuorten ja kesään kuuluvien raiteiden vuoksi Oslokin on vain seisake ja matkamme jatkuu sieltä helle-Euroopan yläpuolelle...



maanantai 20. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 20.6. 2022

 

Sää on ollut niin sateinen, että sammakko näkyi ylittävän puutarhapolun uimalla. Ei tämä vieläkään kovin poikkeuksellista kesäkuuksi ole, vaikka suomalaiset se riittää pitämään poissa täältä metsistä. Kävimme lauantaina melomassa pidemmälle kuin yleensä ja näimme miten tyhjillään mökit rannoilla ovat. Ilmeisesti jokaisella, jolla on varaa ostaa kesämökki näinkin läheltä kaupunkia, on varaa myös lentää jonnekin etelänmaille, sen sijaan, että viettäisi kesäpäivää Savossa. 

Voi hyvin kuvitella, että suomalaiset rientäisivät vieläkin hullumpiin koronan jälkeisiin kulutusjuhliin, jollei Venäjän aloittama sota antaisi odotuksille "normaalista kesästä" jonkinlaista kattoa ja kantta. Vai rientäisivätkö? Tänään bussissa huomasin, että juuri kukaan ei käytä pitkänmatkan autossa turvavyötä. Ennen koronaa se oli sentään jonkinlainen normi. Ehkä koronamaskien myötä mistään "normaalia" rajoittavista varotoimista ei tarvitse enää välittää.

 

Eilisen, sunnuntain, satoi koko päivän. S luki puolestaan Lucas-elämäkerran loppuun, ja striimasimme sitten Han Solo -elokuvan ja yhden (kehnon) jakson Obi-Wan-sarjaa, ja testasimme avaruusoopperan lumoa myös Ares Expedition -lautapelillä. Itse luin loppuun Braking Day -scifi-pläjäyksen, joka muuttui loppua kohden yhtä karmivan imeläksi kuin lukisi Wesley Crusherin punaposkisia ponnisteluja avaruusakatemiassa. Sitten avasin Gregory Keyesin 'alkemiapunkkia' edustavan Newton's Canon -romaanin, jonka olin sattumalta poiminut divarista, ja kun ei mitään odottanut, niin kirja tuntui paremmalta eli genremmältä kuin mikään pitkiin aikoihin. "The Three Musketeers meets The Da Vinci Code", kuvailtiin jossain. Ei toki lähelläkään sitä älyllistä irrottelua, mitä esimerkiksi Neal Stephenson saa irti samoista proto-scifin aineksista, mutta tarinointia joka olettaa lukijan olevan yhtä innostunut Newtonista, Franklinista ja Ranskan kuninkaasta. Hep, kelpaa minulle.


Tänään menimme yhtä matkaa Kuopioon hakemaan lasta ja lastin ruokaa juhannusviikoksi. Muikut unohtuivat mummolan jääkaappiin, mutta muuten keikka onnistui täydellisesti. Olemme nyt täällä sitten kaikki kuten "normaalina" kesänä – eli vettä ropisee lisää niin mökille kuin aitalle, vaikka sääennuste lupasi koko päiväksi puolipilvistä. Hullulta tuntuu, että nyt kun tähän on oikein asettunut, niin viikon päästä tähän aikaan meidän pitäisi olla jo Norjassa.

 


 

Tämä taitaa olla ensimmäinen kesä, kun kirjosiepot eivät ole ryhtyneet pesimään vakiopönttöönsä. Yksi niistä kävi pitämässä pöntössä sadetta, varmaan jokin sutkean savolainen sieppo, kun kuvitteli, että sellaisessa ajassa onnistaisi kiimakuuri ja pesänperustaminen. Elukkalatinan mukaan moniavioinen sieppo on hypoleuca, savoksi sanottaisiin irvileuka. Savolainen sekametsä on niin tiheä, ettei muunlaisella visertäjällä ole siellä flaksia. 

Joutsenia asettui viikonloppuna salmelle kolme kappaletta kahden sijaan, kamalan metelin säestämänä, joten eivät nekään tunnu olevan varmoja mitä sukupuolta kaverin siiven alta löytyy. Tai sitten ne vain huutavat veden kylmyyttä. Luontoasioissa brutaalein selitys on yleensä kattavin. Ihmisten asioissa, sen sijaan, selitykseksi tarvitaan yksityiskohtia: päivämäärät, alennuskoodit, avaimenperät.



torstai 16. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 16.6. 2022

 

Yöllä alkoi tuulla niin, että siihen ilmeisesti heräsin ennen neljää, mittari näytti enää kymmentä astetta eikä se päivän sateiden myötä siitä näytä juuri nousseen. Mökki pysyy kyllä asuttavana jos takkamuuria lämmittää joka toinen päivä, mutta silti viime kesänä tehty iso halkovarasto loppuu jo heinäkuussa, jos koko kesä jatkuu tällaisena. Ja säätiedotuksen perusteella juuri siltä näyttää. On puettava villapaita jos istuu pidempään paikoillaan tai lähtee huussiin.




Luen edelleen Lucasin elämäkertaa vaikkei siinä mitään uutta tietoa ole, vaan paljon paljon leffa- ja genretriviaa, jonka on unohtanut tai jota ei ole tiennyt. Kirja on sentään kohtuullisen tuore (2016), joten triviasta on säilytetty kai sellaisia herkkupaloja, joilla oletetaan olevan merkitystä vielä viisi vuosikymmentä herra Voiman nousun jälkeen. Tällaistakin: kun ensimmäistä SW-elokuvaa on tavattu käyttää kouluesimerkkinä Campbellin 'sankarin matka' -myytistä, niin elämäkerta tietää korjata, että Lucas tutustui Campbellin teokseen vasta jatko-osaa laatiessaan. Muutenkin kaikki Lucasin ympärillä parveilleet ilmiöt ja ihmiset ovat paljon kiinnostavampia kuin Lucas itse, mistä kirjoittajakin (Brian J. Jones) toistuvasti muistuttaa lukijoita. Scifillä genrenä ei tietenkään ole merkitystä Lucasille, vaikka juuri hänen eli SW-tuotteiden jäljiltä se leffagenrenä nykyään on mitä on, 99% digitauhkaa ja 1% ideoita.

Mutta oikeiden taiteilijaelämäkertojen tavoin tuokin kirja hiertää kotiin sitä kysymystä, mihin itse aikoo mielikuvituksensa lahjaa vielä tuhlata, ja kuinka paljon oikeaa tekstityötä on siihen vielä valmis käyttämään?




keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 15.6. 2022

 

Toinen aamu ei ollut yhtä innoittanut kuin ensimmäinen. Enää ei tuntunut, että olen "mökillä", vaan mökissä. Sää saartaa, metsä törröttää märkänä, mässähtelevälle pihamaalle ei ole asiaa sandaaleissa. Eilinen kunniakierros järvessä tuntuu nyt kurkussa ja nenässä.

Vielä eilen päivä vain parani pidetessään, kirkastui niin että istuin paahteessa aitalla, piti tietysti polttaa hyttyssavua miltei nenän alla jotta sai vähänkin lukurauhan. Illalla kävin kokeilemassa kanoottia kun vedet aivan tyynet. Mökkiin sisälle tulin 8lta ja ajattelin että kohta katson vielä jonkin elokuvan, mutta nukahdin istualleni, hapen ja valon ja vihreyden määrä oli ollut niin uuvuttava.

Tänäänkin on +16 astetta, mutta armoton pilvipeite ja satunnaisen lujia sadekuuroja. Tämä on sitä keskimääräisintä suomalaista kesää, jossa ei oikein tiedä mennäkö ulos ja mistä päivä alkaa. Savolaista vesikidutusta.

 


 

Istuin lukemassa selin ikkunaan kun yksi rastaanpoikasista lensi päistikkaa lasiin, puoli metriä pääni yläpuolelle. Vihreyden häikäisemä disorientaatio vaiko pieleen mennyt itsemurhaisku? Tuo siivekäs turdus istuksi hetken terassilla ja lensi sitten pois. Elukkalatina on näissä lintuasioissa rehdimpi kuin suomi: rastas tosiaankin on tieteelliseltä suvultaan Turdus. Pihapolut ovat täynnä niitä ja niiden turduksia ja tauotonta turdusmaista räkätystä.

Kello 12:15 piipahti puhelimeen viesti, että pelipakettini on siirtynyt noudettavaksi kirkonkylällä Villakeijun noutopisteestä. Ota tätä karua maaseutua sitten tosissasi. Ilmeisesti kaikki täällä larppaavat metsäläisyyttään, syövät taajaman edut ja striimaavat pusikon suodattamaa villakeijuutta.

Puoli tuntia oli aikaa valmistautua, jotta ennätti maantien varteen sille ainoalle vuorolle jolla kirkolle kannattaa lähteä suorittaakseen kaiken tarvittavan puolessatoista tunnissa: syödä puhvettigrillillä puoli kiloa, hakea viiniä kaksi kiloa ja pakettilähetys puolitoista kiloa, ostaa marketista ruokia pari kiloa ja saman verran olutta, sekä hakea vielä kirjastosta kesän poistokirjoja, joista Lucasin elämäkertakin varmaan painaa sen kaksi kiloa. Tämä kaikki rinkkaan ja takaisin bussiasemalle! Fillarilla moinen rahtaus kirkolta saakka ei onnistuisi alkuunkaan, etenkin kun sadekuuro ropsahti niskaan pysäkillekin polkiessa. 

Mökkiin (ei "mökille") palattua olin aivan töttöröö väsynyt. Tyytyväinen mutta tyytyväinen. Nukahdin kahdeksi tunniksi, sitten oli pakko aloittaa päivää uudestaan: valita saalistetuista kirjoista (Strindbergin näytelmien ja Moren Utopian sijaan) Lucasin elämäkerta, sytytellä takkamuuriin lämpöä, syödä kaksi leipäpihviä päivälliseksi, kaataa lasillinen viiniä ja kuunnella miten seuraava saderyöppy iskee kattoon. Keittiön ikkunasta näin miten juuri rankimman vesikuuron aikaan jänis paineli kohti puuvajaa korvat luimussa. Vailla silmälaseja saatoin erottaa sen pärryttelevän kirouksia. Tätä S ei usko, vaikka me muut kyllä uskoimme, kun hän kertoi nähneensä kärpän salavassa ja pyyn takapihalla. Havainnot oravan kokoisista ahmoista ovat vielä toistaiseksi totuuskomission yöpöydällä.

Sähköpostit ovat nopeasti huvenneet kesäkuun alettua, joten mitään töiden kaltaista ei tarvitsisi sinänsä miettiä. Yksi viesteistä on pahoittelu, että vastaava toimittaja oli hukannut julkaistavaksi tarkoitetun juttuni viime tammikuussa. Näin se aika kuluu pandemian ja maailmansodan varjossa. S viestii tulevansa huomenna viiden bussilla. Sitten kohta päästään jo kesäsaunaankin. Yhden ihmisen vuoksi en sellaiseen puita tuhlaisi, mutta kahdelle se lämpiää kuin uhrituli.


tiistai 14. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 14.6. 2022

 

Mukavaan elämäänsä tyytyneenä, tyydyttävään elämäänsä mukautuneena...  olohuoneihmisen pienin askel oikeaan kesään on se askel jonka ottaa järviveteen viileydestä välittämättä...

Ensimmäisenä aamuna metsämökki ympäristöineen tuntuu aivan toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä tänne saapuessa, kun repussa kannettu ruoka, liikenneyhteydet ja ajatusta ohuempina lankoina roikkuvat työt vielä tuntuvat päässä. Ensimmäisenä aamuna todellisuus on resetoitu, koska siihen herää tietysti juuri sen linnun liverrykseen joka on täysin sietämätön, koska ääni valuu katkeamattomana ja korkeana kuin hanavesi tuosta näkymättömästä otuksesta jonka lajiakaan en voi kirota kun S ei ole kertomassa sitä, ja tien päällä aamukävelyllä näkee tietysti sadepilvet aivan jokaisessa horisontissa, eikä sen jälkeen todentuntua vertaile edellisiin kesiin hyttysten määrässä vaan hyttysPARVIEN määrässä... ja sitä mukaa kun asiat asettuvat "tietysti"-asteikolle tietää että on kesä sellaisella absoluuttisen vihreällä tavalla jota kaupungissa ei koskaan ole, ja siten se askel viileään järviveteen muuttuu välttämättömyydeksi...

Matkan varrella unohdin silmälasini Kuopioon, joten jokaista ulkopuolella liikkuvaa eläintä (myyrät, oravat, jänikset) joudun seuraamaan kiikareilla. Rastaita tuntuu olevan edelleenkin enemmän kuin viime kesänä, nehän asettuivat tähän lähipiiriin tasan sen jälkeen kun joku idiootti kaatoi metsän mökin viereltä. Oravaa ne rastaat ärsyttävät selvästikin yhtä paljon kuin minua, näin miten se siirtyi varvikossa ylittääkseen mökkitien tasan siltä kohdalta, missä havaitsi rastaan kukkoilevan. Jostain syystä kaikki vähänkin isommat eläimet rakastavat mökkitietä enemmän kuin niiden metsäläisinä kuvittelisi tekevän, jäniskin pomppii hyväuskoisena joskus ihan pihaan saakka huomaamatta että tie on muuttunut poluksi...

 



Eniten rinkassa painoi taas läppäri, jonka raahaaminen tänne on marttyyrimäinen ja turhamainen julistus, että potee huonoa omatuntoa keskeneräisistä tekstitöistä, joilla keskeneräisinä on tietysti enemmän OIKEAA työtä muistuttava ominaisuus kuin mitä ne koskaan ovat valmiina eli julkaistuina. Ainoa sovittava teko, jolla kirjoittamista voi aina siirtää tuonnemmaksi, on lukeminen, tosin siihenkin vaaditaan jotain OIKEAA kirjallisuutta, kuten talvella ostamani Dickensin tiiliskivi, jota säästelin kesään ja mökkirauhaan... vaikka oikeasti menen kohta avaamaan Adam Oyebanjin pokkarin "Braking Day", jossa on niin vahva genretakuu ettei sellaiseen pyri nykyään kuin YA-kirjailijat, mutta mitäpä ei ihminen avaisi OIKEAN kesän tunnelmaan upotakseen ja unohtuakseen...

 

Ja juuri nyt tulee sade niin lujana että sen täytyy olla erittäin paikallista. Sääennusteet ovat tylsin asia mihin ihminen voi kesäänsä tuhlata, ne ovat kuin helpoin mahdollinen spoileri tarinalle jota ei ole vielä aloittanutkaan, koska tietoa ei voi pyyhkiä poiskaan kun ennusteen on nähnyt viikoksi eteenpäin. 

Ja koska sen spoilerin kanssa täytyy kuitenkin elää, niin täytyy ajatella että enhän minä mikään METSÄihminen ole koskaan ollutkaan, vaan savolainen maisema on minulle läheisin isojen järvenselkien synkkänä uhkana ja pitkien maanteiden uneliaana odotuksena...  

... ja että menen sitten huomenna sitä maantietä pitkin kirkonkylälle kuten mökkimaalainen ikään, haen Alkosta viiniä ja kaupasta pussilohta – ja Matkahuollosta sinne tilaamani lautapelipaketin. Ehdin opetella ainakin kolmen mökkipelin säännöt ennen kuin S tulee tänne ja alamme mökkiytyä kohti juhannusta, ja niinä iltoina kun ehdimme olla kahden on AINA joka tapauksessa auringonlasku ja voimme istua lukemassa rantakeinussa, ja vaikka hyttyset keskeyttävät ajatukset viiden minuutin välein niin yhtäkkiä on mennyt monta tuntia jotka muistuttavat kokonaisia päiviä niin että emme ole ajatelleet mitään kesämme ulkopuolella...

 


maanantai 13. kesäkuuta 2022

Jurassic World: Dominion (elokuvahko)

 

Kukaan ei ole tainnut keksiä tarttuvaa lajisynonyymiä attraktiofilmeille, joten Jurassic Park/World -tyyppisistä tuotteista puhutaan edelleen kuin mistä tahansa elokuvaviihteestä. Mutta sitähän ne eivät ole. Attraktiofilmit pyrkivät houkuttamaan yleisönsä lupaamalla jotain visuaalisesti isompaa ja aistillisesti vaikuttavampaa kuin mikään muu viihdeteknologia pystyy tarjoamaan, nykypäivänä pahimpana kilpailijanaan digipelit. Joskus niistä käytetään myös termiä teemapuistoelokuvat, mutta moinen nimitys olisi tautologinen Jurassic-tuotteiden kohdalla, ne kun pyrkivät täyttämään juuri teemallaan sen ammottavan aukon mitä katsomiskokemuksesta jää uupumaan. 


Tyypillisesti attraktiofilmit ovat kesäelokuvia, joiden kohdalla viihdearvo uppoaa sekä mediaan että someen herkemmin kuin muina vuodenaikoina, jolloin taas taidefilmien oletetaan jotenkin levittävän auraansa multiplexin seinien lävitse pienestä katsomosta sinne suuren viihdetuotteen puolelle. Tämän kesän isosti mainostettuihin kesäelokuviin kuuluu Jurassic World: Dominion, jota itsekin menin katsomaan kun Kuopion kokoisessa kaupungissa ei vaihtoehtoa ollut - kunnallinen kino oli juuri sulkeutunut kesätauolle. Itselleni isoa ja hämmästyttävää oli kuitenkin se, miten väkinäinen ja yrittämätön Jurassic World: Dominion oli attraktiofilmiksi. Etenkin kun muistaa, miten ensimmäistä Jurassic-tuotetta (1993) aikoinaan hehkutettiin mediassakin digikauden ihmeiden aamunkoittona. 


Lyhyesti sanottuna: miksi dinosaurukset eivät ole enää pääosassa dinosaurus-elokuvassa?

Ja helppo vastaus: koska niissä ei ole enää mitään attraktion arvoista.


Monesti attraktiofilmien viihdearvoa verrataan vuoristorataan: yleisö täytyy saada todella tuntemaan vatsanpohjassaan pelkoa ja vauhdinhurmaa. No, uusin Jurassic World ei tosiaankaan tunnu vuoristoradalta, vaan enemmänkin raitsikkakyydiltä pitkin ruuhkaista Mannerheimintietä: nykäisy, pysähdys, nykäisy, pysähdys. Vähitellen sitä sitten tajuaa miksi nuo Geriatric Parkista raahatut näyttelijät, Sam Neill ja Laura Dern, näyttävät viihtyvän rooleissaan 30 vuoden takaiset ilmeet jähmettyneinä kasvoilleen. 


Niin, tiedän kyllä että Dern on vasta 55-vuotias ja Neill jo 74-vuotias, mutta valkokankaalla heidän on tarkoitus esittää salarakastuneita vanhuksia ja se on ihan yhtä raskasliikkeisen turhauttavaa katseltavaa kuin cgi-maisemassa laahustava Gigantosaurus. Jos Ikea-lipasto nousisi jaloilleen ja marssisi valkokankaan halki niin sekin olisi jännittävämpi tuotemerkkitapaus.


Elokuvan ainoa oikea attraktiopätkä on kahden reptiilin nokkela kaupunkitakaa-ajo, missä ne jahtaavat ehkä viisi minuuttia sankarin ajamaa moottoripyörää. Mutta heti kun tarinan kahta juonta aletaan solmia ja siirrytään studioon, elokuva hidastuu vanhojen tuttujen kohtausten kierrätykseen ilman yritystäkään keksiä uusia tapoja säikyttää katsojaa. 


Dinosaurus talvisessa maisemassa on toki hieno, muutamaan kohtaukseen tiivistyvä näkymä filmin alkupuolella, vaan eivätpä tämän filmin tekijät kuviinsakaan usko, kun tärkeämpää on naittaa yhteen kahden dinosarjan, Jurassic Parkin ja Jurassic Worldin konseptit hahmoineen. Lopputulos on ihmeellisen ihmeetön. Ihan kuin korttelin kokoisesta valkokankaasta ei enää muistettaisi mihin sitä joskus käytettiin...




lauantai 11. kesäkuuta 2022

Vaihda mediaa, vaihda historiaa

 

Aina Annikin korttelissa käydessä ajattelen, millainen elämästä olisi muodostunut jos olisimme muuttaneet sinne silloin kun meillekin sitä mahdollisuutta ehdotettiin, joskus vuoden 2008 tienoilla. Se on samanlainen ajatusleikki kuin utopioilla muutenkin, että utopiat ovat tärkeitä meidän ihmisten testaamiseksi, millaisia todella olemme. Aivan eri asia on se, minkä verran olisimme kestäneet Annikin tiivistä sosiaalisuutta eli olisimmeko olleet "oikeita" ihmisiä sellaista varten. Annikin kaltainen kollektiivi on poliittisesti parasta mitä voin kuvitella city-elämästä enkä silti ole varma, olisiko minusta osallistumaan sellaiseen.



 

Tänään olin pitkästä aikaa (kuten moni muukin) Annikin runofestarilla. Esitetty runous ei ylensä ole minun juttuni, vaikka muuten käyttörunous on se ainoa nykyrunouden laji josta pidän varauksettomasti, mutta tänään onnistuin valitsemaan hyvin esiintyjät festarin pitkästä päivästä. En yrittänytkään festariin päivällä, kun aurinko paahtaa kuumana korttelin sisälle, vaan vasta 17:ksi, jotta näin hauskan eloisan skottiesiintyjän, Imogen Stirlingin, ja sitten Kati Outisen, joka on julkisuuden hahmona lähinnä ärsyttävä, mutta runouden tulkitsijana niin parasta kuin mitä voi näyttelijä rytmitajullaan tarjota. Päivän bonus-numero oli minulle se kun näin ystävämme Markon saattelevan henkivartijan roolissa ulkoministeriä kohti esiintymislavaa! SE näky jos mikä oli vaihtoehtohistoriaa, enkä tajunnut edes ottaa valokuvaa – tosin Annikin ilmapiiriin nähden se olisikin ollut kohtuuttoman tungettelevaa.

Runoudesta ei muuten pitäisi puhuakaan kuin siellä missä se on tuoretta tai raakaa tai arvaamatonta. Suomalaista runouden skeneä on sen hitaisiin hautajaisiin valmistellut akateeminen väki, joka pitää runoutta hengityskonejulkaisuissaan panttivankina, mutta festareilla runous hetkiksi vapautuu noiden piirien pakottamista rautakeuhkoistaan, ja niinä hetkinä voi kuvitella, että runoudella olisi edelleen taikaa luoda oma utooppinen reviirinsä jollaiseen shamanistinen musiikkikin on joskus pystynyt.

 


Mediaa vaihtamalla historianlinja tuntuu muuttuvan, olipa kyseessä lehtimedian kylmä uoma tai kirjallisen median hotspotit. Tänä keväänä lopetimme Hesarin tilauksen kyllästyneenä siihen, että sen sisältö kaiken aikaa heikkeni ja tilaushinta silti kasvoi. NATO-kiiman toistuva tyrkytys tämän kevään numeroissa nopeutti väistämätöntä päätöstä Hesarin torjumiseksi. Yhtä nopeaasti huomasimme, etteivät viikonloput tunnu samalta, jos ei ole jotain sanomalehteä pöydässä aamukahvin äärellä selailtavaksi. Niinpä tilasin meille viikonloppujen Hesarin, joka sekin maksaa tolkuttoman summan siihen nähden, miten vähän sisältöä lehti kykenee tarjoamaan. 

Vaihtoehtoja ei ole. Aamulehdessä on nykyään kierrätettynä samat jutut kuin Hesarissa, tai toisinpäin ajateltuna Hesarissa samat jutut kuin Aamulehdessä, joten kumpaakaan ei tarvitsisi oikeastaan lukea, hyväksyä vain tämä synkkä asiain tila. 

Jos uutismediasta irrottautuisi kokonaan niin saisi etäisyyttä sen ymmärtämiseen, miten kolmessa kuukaudessa Suomesta on tullut militantimpi kuin mitä siitä on osannut koskaan kuvitellakaan. Tähän mennessä huipennus on ollut se Hesarin Kuukausiliite, jonka keskiaukeama oli varattu Suomen armeijan suosikkiaseiden kuvagallerialle. Ikään kuin nämä aseet olisivat nyt samassa asemassa kuin kansalliskasvit tai kansalliseläimet aiemmin. 

Asekuvista on tullut 2000-luvun heraldiikkaa, jota lehdet painavat riemulla kuin moinen kuvasto olisi ulkopolitiikastaan häpäistyjen nilkkien korvike. Aseesta on tullut suomalaisen insinööritaidon uusi standardi, kännyköiden tilalle. Kun presidentillä huomattiin kuulolaite siitä heräsi iltalehtikohu kuin kyse olisi petos aseteknologian esilläpitoa kohtaan. Miksi presidentillä ei ole korvassaan ahvenanmaalaisten uskollisuutta keilaava tutkalaite?!?

Digimedia on tietysti isoin osasyyllinen siihen, että mediankäyttöä on vaikea rajata printtimediankaan osalta, kun digikeskeytysten vuoksi mielenkiinto ja uteliaisuus hajaantuvat liian helposti liian moneen suuntaan. Ilmeisestikin vain hidas ja määrätietoinen irroittautuminen ensin postilistoilta ja sitten kaikista verkkokontakteista mahdollistaa myös digimedioista luopumisen. Siinäpä (edelleen) tavoitetta seuraavalle kahdelle vuodelle. Jotta historia tuntuisi taas yksiraiteiselta eikä kolaripaikalta.



maanantai 30. toukokuuta 2022

Åcon 26.-29.5. 2022

 


Pitkän tauon jälkeen lähdimme S:n kanssa yhdessä Åconiin, spefi-fandomin sadalle hengelle rajaamaan pohjoismaiseen hotellikonventtiin, joka myydään (nykyään) loppuun yhtä nopeasti kuin tamperelaiset kiekkokatsomot. Sääennusteet lupailivat lähes trooppista matkaa Ahvenanmaalle, kunnes kääntyivätkin vastakohdakseen, eivätkä uutiset maailmalta juuri parantaneet ennustetta Itämeren risteilylle.

Vaan kävihän tämä matka yrityksestä muistella normaaliaikoja. Koronan ja Venäjän jäljiltä menee vähintään vuosia palata kuvitelmaan perinteiden jatkuvuudesta.

Emme sentään asettuneet samaan kalliiseen hotelliin kuin muu con-väki. Valitsemamme hotelli Esplanad Maarianhaminan keskustassa oli hintaansa (70€/yö/parihuone) nähden jopa parempi kuin sen rapistunut ulkonäkö ja vierellä jyrisevä työmaa vihjasivat, sisältä siisti ja modernisoitu. Maarianhaminan keskusta on muuten sietämätön, epäsuositeltava paikka yöpyjälle. Lauantai-iltana (keskiyön jälkeen) paikallinen nuoriso huudattaa autojensa boomboxeja kierrellessään esplanaadien ympäri. Poliisia ja energiansäästöä ei tällä aseettomalla saarella tunneta. Siksi suomalaiset motoristitkin haluavat tänne, huudattamaan koneita omenanraikkaisiin maisemiin.


Meille hotelli keskustassa oli sikäli onnekas valinta, että päivittäin jouduimme kävelemään kolmeenkin kertaan con-hotellin ja omamme väliä, siis vähintään kuuden kilometrin kuntoilun. Conissa itsessään aika ja paikka katoavat. Jos fandom muodostaa teoriassa taskuversumin, niin 100 hengen hotellikonventti meren eristämällä saarella antaa sille raamit, jotka olisivat liiankin tiiviit ilman runsasta oluenkäyttöä. Nykyään tosin mobiililaitteet auttavat osallistujia pitämään osan itsestään kiinni ulkopuolisessa todellisuudessa, tavalla joka kumoaa fandomin idean mutta ehkä myös vahvistaa sen verkostomaisuutta, tiedäpä tuota... 

Yllättävänkin paljon ja aktiivisesti nämä raskaan sarjan harrastajat onneksi lukevat edelleen kirjoja. Juttelurinki suositeltavista kirjoista oli oikeastaan parasta mitä Åcon tänä vuonna tarjosi.

 


 


 

En ole ollut sercon-tason harrastaja vuoden 2015 jälkeen, kun poltin päreeni ja siltani fandomin akateemiseen osaan. Siksi spefi-fandom kiinnostaa itseäni lähinnä historiaansa ja paikallisuuteensa nähden. Organisoimmehan me Tampereella omankin conin aivan äskettäin, Hämärän, jonka viitisenkymmentä vierailijaa vetäisi miltei vertoja Åcomille. Tämä on se fandomin turhauttavin ja hienoin ominaisuus joka muistuttaa yhdistystoimintaa: niistä saa itselleen vain sen ja tasan sen, mitä niissä on itse valmis tekemään.

Sattumalta tapasimme Åconin pizzatauolla kaksi amerikkalaista täti-ihmistä, joilla oli hämmästyttävän polveileva tausta sekä fandomissa että Suomessa, jopa Kuopiossa saakka. Amerikkalaisia oli Åconissa muutenkin enemmän kuin aiemmin olen nähnyt. Yleisenä positiivisena vitsinä kerrottiin että tanskalaisetkin ovat viimein löytäneet pohjoismaisen fandomin – norjalaiset eivät vieläkään. Näin sisäpiirimäisiä fandomit ovat siitä huolimatta, miten helppo niihin on tulla mukaan.

Tämänvuotiseksi kunniavieraaksi tarkoitettu kirjailija, amerikkalainen Tasha Suri, oli perunut tulonsa, mutta peruutus ei tuntunut conin osallistujia haittaavan. Toisaalta GoH:n puuttuessa mikään ohjelmanumero ei noussut päivässään huippukohdaksi, ja mitä tahansa saattoi myös jättää väliin, kun paneelien aiheet olivat entuudestaan niin tuttuja. Ohjelmaan oli jätetty lisäksi puolikkaasta kahteen tuntiin mittaisia taukoja yleisen hengailun suosimiseksi. Hyvä niin.

Itse lupauduin yhden paneelin vetäjäksi, kirjallisuuspalkintojen juryttämisestä. Siinä oppi taas enemmän kuin mitä kirjoista oppisi, kun aiheena on jotain niin alati muuttuvaa ja sisäpiiriläistä. Englannin käyttäminen puheessa koronavuosien tauon jälkeen tuntui tietysti raivostuttavan kömpelöltä. Aktiivienglantia pitäisi tavalla tai toisella treenata edes kirjoittamisessaan, jo siksikin, että aktiivisanaston heikentyessä olen selvästi laiskempi lukemaan mutkikkaampaa alkukielistä kirjallisuutta.




Mitään isosti uuttahan coneissa ei opi, joten vähäinenkin verkostoituminen ja SEN yllyttämä perehtyminen uusiin kirjoihin on pienin mahdollinen syy, minkä vuoksi coneissa kannattaa edelleen käydä. Omaa kirjoittamista conissa vierailu aktivoi käänteisenä reaktiona ("Minä teille oikean fantsueepoksen vielä näytän..."). Joskus aikoinaan kirjoittajatapaamiset olivat ydinjuttu coneissa, mutta nykyään... no, seuraavaa polvea fandomista ei edes kasva, koska lapsemme sukupolvi elää faniverkostonsa virtuaalisesti.

Ahvenanmaasta omanlaisenaan vöyhykkeenä näimme jälleen vain sen pienen turistisiivun elotonta pääkaupunkia ja Kastelhoman puistomaista maisemaa. Ilman fillareita Å-maassa on aika jalaton, ja fillari taas tekee vieraasta tuplasti turistimman. Vain satamarantojen puistokaljat päästävät keskiluokkaisuuttaan häpeilevän vierailijan monesta turhasta odotuksesta.

 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

 

*

 

Paluumatka tehtiin täpötäydellä Viking Crazyllä... tms ... ja junamatka oli vieläkin uhkaavampi, kun ruttobunkkereistaan ryömineet kansanosat huudattivat nyt puolestaan evankelioivia laitteitaan... Tampereella 23:n aikaan ehdimme aivan viime hetkellä pois asemalta ja keskustasta ennen kuin nuo miljoonat evankelisen kiekon kiihottamat kansanosat vyöryivät Nokia-temppelistään kaduille...

Eipä tarvitse kysyä itseltään miksi harrastankaan taskuversumin turvaa suosivaa kirjallisuutta.

 

 

 

 

tiistai 24. toukokuuta 2022

Ohjaajan päiväkirjasta 24.5. 2022 (LOJP)

 

Kuukausi on nyt mennyt LOJP:n ensi-illasta. Näytelmä on tiivistynyt repliikkien välillä rutiinien varmentuessa ja laventunut repliikkien sisällä näyttelijöiden rentoutuessa rooleissaan. Esityksenä se on siis "kirkastunut", minkä vuoksi yhä selvemmin kuulen ja näen pohjatekstin puutteet. Olen istunut edelleen jokaisessa näytöksessä kuiskaajana, vaikka sellaista ei ole oikeasti tarvittu. 

Projekti tuntuu muutenkin junalta joka kulkee raiteillaan yhä nopeammin. Vähitellen me kaikki ihmiset vain jättäydymme sen kyydistä, kunnes viimeinenkin raportti on tehty teatterin hallitukselle ja näytelmä arkistoidaan laminoiduksi julisteeksi katsomon seinälle.

Ainoa asia mikä projektissa ärsyttää juuri tällä kohtaa kevättä on katsojien vähyys. Virallinen lukema on tällä hetkellä 145 tai 146, kun jäljellä on enää tämän illan näytös ja ensi lauantain näytös. Joten yhdelletoista näytökselle (kaksi peruttiin) saadaan ehkä noin 170-175 katsojan saldo, siis runsaat viitisentoista katsojaa per näytös. Se on melko tavallinen lukema Tukkateatterin kokoiselle huoneteatterille, mutta silti se ärsyttää tietäessä, että katsomossa olisi tilaa tuplasti enemmän JA ottaen huomioon miten helvetin kehno Tampereen teattereiden draamatarjonta on läpi vuoden.  


Tottahan LOJP kosiskelee sekin yleisöä "rikosfarssina", mutta vähitellen olen alkanut oikeastaan pitää juuri siitä, miten vähän yleisö nauraa sitä katsoessa. Ajattelin tätä näytelmien pakkoviihdyttävyyden taakkaa viikko sitten TT-Frenckelissä katsoessani heidän kansanfarssiaan "Kansalliskirjailija". TT:n "Kansalliskirjailija" on käsikirjoitettu löysäksi sketsien sarjaksi, jonka yhdistävä tekijä on Väinö Linnan elämä ja tuotanto. Helppoa kuin heinänteko – sillä yleisö nauroi katketakseen jokaiselle tv-tyyliin ylinäytellylle hahmolle. Niistä hätkähdyttävin oli se pomppivaksi ääliöksi näytelty pellehahmo, jonka oli tarkoitus esittää Linnan toveria, kirjailija Jaakko Syrjää. En ymmärrä miksi ja miten moiseen on päädytty. Ja vieläpä  Tampereella? Mitenkähän mahtavat TT:n konkarikoomikot esittää hahmon nyt kun Syrjän poismeno nosti hänet hetkeksi muinaishistoriasta julkisuuteen? Sitä vastoin Komediateatterin Päämäärä tuntematon -näytelmässä Syrjä oli kuulemma oikeasti pätevä hahmo, siis oikea roolihahmo eikä vitsi. Mutta Komediateatterille olen ollut allerginen läpi vuosien, joten asia jäi todistamatta. 

 

Aladár Valmari (© Tampere-seuran arkisto)

"Kansalliskirjailijan" menin katsomaan ihan vain siksi, että kuulin siinä esitettävän myös Aladár Valmarin hahmoa. Tänä keväänä Valmarista on tullut eräänlainen salainen selitykseni sille, mitä on tamperelainen kirjallisuus. Artikkeli aiheesta on vielä tekeillä, niin kuin moni muukin "oikea" tekstityö, joita olen siirtänyt tuonnemmaksi niin kauan kun dedikset sallivat. Porttiin luvatun clifi-artikkelin tehtyäni palasin kuitenkin kiireesti jo seuraavan näytelmätekstin pariin. En aio tarjota sitä teatterille, jollei käy niin, ettei vuodelle 2023 tule muuten tarpeeksi ohjelmistotarjouksia. Etenkään kun minulla ei ole taaskaan oikeaa ohjaajaa jota tarjota näytelmän toteuttajaksi.

Väitän kyllä, että jos saisin NÄHDÄKSENI enemmän näytelmiä niin minulla ei olisi niin kuumetta saada OMAA tekstiäni näyttämölle. Aivan sama tauti vaivaa genrejen kanssa. Jos saisin LUKEAKSENI enemmän sellaista fantasiaa tai scifiä, mistä itse pidän, ei minulla olisi niin polttavaa tarvetta esitellä tietynlaista genrepitoista maailmaa muita lukijoita tai ropettajia varten.

 

Tänä iltana menen teatterille osallistumaan viimeistä kertaa LOJP:n valmisteluihin & purkamiseen. Lauantain esitys ja esityskauden hautajaiset jäävät itseltäni kokematta, koska huomenna lähdemme Saaran kanssa kohti Ahvenanmaata, sitä samaista paratiisipaikkaa, jossa LOJP:n laivalla olisi viimeinen tilaisuus pelastua myrskykurssilta...

 

LOJP:n näyttelijät viihdyttävät vasemmalla kuvaavaa Miikaa...


keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Savupallas (arkiherkku)


Mikään ei ole niin keskeinen asia kuluttavalle elämälle kuin arkiherkku. Se on se pienin bonus, jonka ympärillä arki pyörii, ja ennenkaikkea määrittelee sen mitä pitää edustavana osana elämäntapojensa addiktiivisuutta. En siis sanoisi ipa-olut, jos esittelisin millainen arjessani olen vapaalla eli arjen arkisuuden jalostaneena, vaan savupallas.

Vielä 1980-luvulla savupallasta oli jopa opiskelijaruokalan puhvetissa. Nyt se tuntuu uskomattomalta - mutta äsken kaupan kalatiskillä osuin poikkeuksellisen ystävällisen kalamestarin puheille, joka vahvisti, että pallas oli arkilounasta vielä 1990-luvullakin, ja kuvaili miten hän Vikingillä kokkina leikkasi satakiloisesta (!) pallaksesta paloja asiakkaille; toki välillä kala laitettiin kylmään mutta lopulta heitettiin roskiin kaikki mitä ei myyty tarpeeksi nopeasti.

Ja sattumalta juuri savupallas oli se ruoka, joka oli ystävälleni Akille se vastaava elämänmakua määrittävä arkiherkku kuin itselleni. Olimme niin erilaisia maailmankuvaltamme kuin uskonnoton ja adventisti voi olla, mutta samanikäisiä ja -vakaumuksellisia. Ja savupallaksen palvojia - siinä määrin, että Akin isä (leipuri) oli luvannut pojalleen lahjaksi voileipäkakun savupallaksesta jos hän valmistuu maisteriksi. 

Minun vanhempani olivat hekin duunareita, mutta eivät osanneet luvata mitään porkkanaksi sille, että saattaisin joskus valmistua yliopistosta.

Kalastamisen lopetin joskus 13-vuotiaana kun Karesuvannon matkalla vanhemmat olivat luvanneet isoja jötkäleitä aina nousevan paikallisista järvistä, vaan eipä noussut yhtäkään. Niin savukalan saavuttamattomuus muuttui elämääni opastavaksi merkkituoksuksi. 

Tällä reunaehdolla eli lupauksella olisin voinut liittyä vaikka Pohjois-Atlantin kalastusliittoon. Nyt minut huijattiin. Tänään tavattu kalamestari kertoi, että Norjan rannikolta pallakset on pyydystetty loppuun ajat sitten - ja että ostamani prosessikuutio pallasta oli pakastelähetys Atlantin takaa! 


Luonnonvaroistaan sotivassa maailmassa kaikki saalis on sotasaalista. Sen vuoksi kai tuota herkkuakin kutsutaan Pallas Atheneksi?


torstai 5. toukokuuta 2022

Ohjaajan päiväkirjasta 5.5. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-ilta sujui oikein hyvin, kiitos kysymästä – ja vasta jälkikäteen tajusin, että sehän meni oikeastaan aivan uskomattoman erinomaisesti. Kaikki muistivat repliikkinä nappiin, kaikki siirtymät ja tavaroiden roudaukset kohtausten välillä sujuivat vaivattomasti, ja jopa yleisö vaikutti tyytyväiseltä.


LOJP:n näyttelijät ensi-illan kynnyksellä...



Heti ensi-illan jälkeen palasimme kuitenkin arkeen eli koronaan. Yksi näyttelijä sai positiivisen testilukeman juuri ennen seuraavaa näytöstä, ja tällä viikolla, kun esityksiä oli tarkoitus jatkaa, merkki koronasta löytyi toiselta näyttelijältä, joka hän on nyt puolestaan karanteenissa tämän viikon. Niinpä ainoa vaihtoehto uudelle keskeytykselle oli se, että tämän viikkoa paikkaan itse puuttuvan näyttelijämme roolissa. Onneksi Lähimmäisen rooli on juuri se, jossa on vähiten repliikkejä muistettavana. Ja tästä eteenpäin ollaan pelkässä noususuunnassa. Koronalukemat Tampeeella tippuvat kaiken aikaa, ja ensi tiistaina on LOJP:lla jo ensimmäinen loppuunbuukattu esitys.

 

Yleisön määrä ei kyllä vaikuta yhtään siihen, miltä esityksen sisällä tuntuu. Tajusin sen toissapäivänä tarpeiston nurkassa, kun vielä ennen esityksen alkua kertasin kännykän valossa Lähimmäisen repliikkejä ja kauhu näyttämölle astumisesta alkoi kasvaa pääkopassa. Olen itse kirjoittanut Lähimmäisen sanat, mutta silti niiden muistaminen ja niiden mukaisesti hahmoon eläytyminen tuntuvat olevan sata eri palikkaa, jotka eivät millään asetu oikeihin paikkoihin päässäni. 

En kerta kaikkiaan käsitä, miten joillakin ihmisillä, so. näyttelijäluonteilla, voi olla niin uskomattoman tarkka muisti, että he pystyvät sisäistämään pitkiä repliikkejä ja pysymään samalla tietoisina niiden esitettävyydestä, ei vain sanomisesta. Että mistä se muistin toiminnan iso eroavuus johtuu? Syy ei voi olla vain siinä, että elän niin jokapäiväisesti sanataiteen varassa etten sen vuoksi saa pidettyä TIETTYJÄ lauseita ajatuspalikoina kohdallaan. Siinä tapauksessahan muistaisin paremmin juuri ne repliikit, jotka sentään olen itse kirjoittanut ja useita kertoja hionut. Mutta viime esityksessä kun Lähimmäisen oli tarkoitus sanoa piispalle "Sä olet mahtava, sä ymmärrät ihmistä" niin suustani tulikin: "Sä olet ihminen, sä ymmärrät mua."

Tämäniltaista esitystä varten luin Lähimmäisen vähätkin repliikit kännykälle ja kuuntelen niitä matkalla teatterille. Lähimmäisen hahmoa en tietenkään osaa näytellä sellaisena arkkityyppisenä sivullisen hahmona kuin millaiseksi olen hänet aikoinaan ajatellut, en edes siinä rekisterissä missä Anu on sitä suurella sydämellä esittänyt. 

Harjoituksissa ainoa asia mistä Lähimmäisen suhteen olin varma on se, että Lähimmäinen ei ole mikään ruotsinlaivan tyypillinen suomalainen juoppo, vaan pikemminkin ihminen, joka elää omassa todellisuudessaan yksinäisyytensä vuoksi – aluksi hänet olikin merkitty rooliluetteloon "Yksinäisenä". Jossain vaiheessa, kun aloin kirjoittaa myös proosaversiota näytelmästä, aloitin sen nimenomaan Lähimmäisen näkökulmasta, kunnes kadotin varmuuden siitä, tulisiko tarinasta dekkari vai pitäisikö sen olla lähempänä sitä kirkon ja uskonnon tilaa käsittelevää allegoriaa mihin näytelmä tähtää. Lähimmäisen kautta siitä voisi tulla kumpaa vain muttei molempia.

On tässä koronan huojuttamassa näytelmäputkessa se hyvä puoli, että olen nähnyt nyt näytelmäteoksen kirjaimellisesti molemmilta puolilta: kirjoittajana ja ohjaajana ulkoa käsin, näyttelijänä sisältä käsin. Tiistaina seuratessani näyttelijöiden tarkkaa liikehdintää (ja unohtuessani välillä heidän jalkoihinsa...) tuntui siltä kuin olisin astunut sisälle koneistoon, jonka he olivat rakentaneet tämän kevään aikana kuin mehiläiset niistä aineksista mitä vakavissaan hassutteleva tekstini ja Maken nikkaroimat rekvisiitat antoivat tilaa. Missään aiemmassa näytelmässä en ole vastaavaa kokenut, koska esitys koneistona on niin orgaaninen, ettei sitä alusta alkaen mukana olleena enää tajuakaan kuinka tarkkaan se noudattaa mehiläispesämäistä koreografiaansa.

Tänä iltana olen kaiken muun lisäksi lipunmyyjänä. Näenpä sitten yleisömmekin läheltä, ja voisin kiittää heitä henkilö kerrallaan: kiitos kiitos että tulit todistamaan sitä, millaisen teoksen nämä ihmiset ovat saaneet aikaiseksi.


Edit: Tatu ja Miira tulivatkin lipunmyyjäksi, mikä pelasti isolta stressiltä ja loi muutenkin ihan erilaisen tunnelman esityksen edelle, kun hääräämässä näyttämön ympärillä oli tusinan verran ihmisiä: 7 näyttelijää, 2 tekniikkavelhoa, 2 myyjää ja 1 somekuvaaja!



tiistai 26. huhtikuuta 2022

Rinnakkaiset äidit (elokuva)

 

Milloin viimeksi Pedro Almodóvar on tehnyt ehdottoman, omannäköisensä elokuvan? Taisi olla "Huono kasvatus" vuonna 2004. Vuoden 2016 "Julieta" oli sekin sentään kuin arvokas kiertokäynti, milteipä hyvästely ohjaajansa aiheisiin ja kuvastoon.

Mutta enimmäkseen Almodóvarin 2000-luvun ohjaukset ovat  olleet käsikirjoitukseltaan ikävän sotkuisia tai sliipattuja. Elokuvateatteriin niitä on mennyt katsomaan toiveenaan kokea jotain samaa kuin hänen 1980–1997 -vuosien elokuvissaan. 

"Naisia hermoromahduksen partaalla" (1988) oli pitkään se paras Almodóvar-elokuva ja ehkä edelleenkin se mihin mieluiten palaisi, jollei "Lihan värinä" (1997) olisi yllättänyt kuumeisena film noir -sovituksena, jonka vaikutus väreilee nykypäivään saakka. Mitään lähellekään niiden kaltaista "korkeaa komediaa" (Almodóvarin oma genremääritelmä) ei ole 2000-luvulla nähty.

 

2000-luvun puolella Almodóvar on tyytynyt asemaansa melodraaman luotto-ohjaajana. Kohtausten lavastus, puvustus ja valaistus korostavat edelleen tilanteiden keinotekoisuutta, mutta käsikirjoitusta ei ole enää laadittu juonellisten ja emotionaalisten yllätysten varaan, vaan turvallisina ja rutiinimaisina, tv-kerronnan kohtauspainotteisuutta muistuttavina perustarinoina. Jopa lievän scifistinen "Iho jossa elän" (2011) sekä sisäpiirimäiseltä bilettelyltä tuntunut "Matkarakastajat" (2013) tuntuvat jälkikäteen nuoren ohjaajan töiltä verrattuna uusimpiin pohjanoteerauksiin "Kärsimys ja kunnia" (2019) sekä nyt teattereissamme pyörivä "Rinnakkaiset äidit" (2021).

Kohteliainta mitä "Rinnakkaisista äideistä" voi sanoa on se, että elokuva tuntuu edellisen ohjauksen tavoin näyttelijä-tuottajan, Penelope Cruzin vedättämältä projektilta, johon Almodóvar on antanut nimensä käytettäväksi lavastuksen värimaailmaa valitessa. 

Almodóvarilaista tapakomediaa kultavuosina katselleiden on syytä pysytellä tästä elokuvasta yhtä etäällä kuin siitä "Kärsimyksestä ja kunniasta".


Tarinaltaan "Rinnakkaiset äidit" on kahteen tuntiin venytetty tv-sarjan jakso, jossa äidit puhuvat lapsistaan ja vanhemmistaan, ja lopuksi itketään haudan partaalla. Tätä samanlaista saippuaa espanjalaiset dumppaavat Netflixiin tusinatavarana. Mitään merkittävää ei tapahdu, paitsi se yksi äitiystarinan juonenkäänne jonka arvannee elokuvan nimestä.

Vartin prologi ja vartin epilogi, joissa kysytään miksei porvarillinen Espanja suostu muistamaan joukkohautoihin kätkettyjä kansalaissodan uhrejaan, ovat aivan eri elokuvaa. Varsinaista tarinaa koossa pitävä 'rinnakkaisten äitien' idea toimii tietysti vertauskuvana Espanjan yhteiskuntaluokkien rinnakkaisille perimälinjoille, mutta juonellinen kytkentä varsinaisen tarinan ja prologi-epilogin kanssa on erittäin väkinäinen ja alleviivaava, niin tehokas kuin tyylilajin täydellinen vaihto aivan viimeisillä sekunneilla onkin. 


Miksi Almodóvar on halunnut tehdä näin hartaan hitaan naismelodraaman, jossa naiset saavat puhua vain ja ainoastaan äitiydestä? Ehkä korjatakseen niitä syytöksiä, mitä hän sai 1980–1990-luvuilla elokuviensa naishahmoista. Edelleenkin, tässä "Rinnakkaisissa äideissä" naiset ovat sekä moderneja että naiivin sentimentaalisia, naurettavan epätoivoisia halussaan hoivata – mutta nyt he sentään ovat vapaita miehistä ja tukevat toisiaan jonkin PERIAATTEEN palosta. 

Avoimeksi kuitenkin jää mikä se periaate mahtaa olla, joka yhdistää Espanjan naiset yli luokkarajojen. 

Cruz käyttää eräässä kohtauksessa t-paitaa jossa julistetaan että kaikkien naisten pitäisi olla feministejä, mutta hän ei toiminnassaan toteuta eikä puheellista feminismiltä kuulostavia aatteita. Hänen hahmonsa elintaso on lisäksi varsin lähellä sitä yläluokkaa, jota hän ivaa Espanjan historian tahallisesta unohtamisesta. Yläluokkaa edustava nuori nainen on puolestaan silmät ymmyrkäisinä kulkeva bambi, jota Cruzin hahmo koulii oikeaan tietoisuuteen ihan pelkillä kyynelillään... ja vähän tietysti naisten välisellä seksillä, se kun on nyt niin trendikästä että kohtauksen ymppääminen hoitopöytäkeskusteluihin ei näytä oudolta vaan söötiltä...

 

Suoraan sanottuna "Rinnakkaiset äidit" on niin kamalan tylsää elokuvakerrontaa, että olisin lähtenyt teatterista puolen tunnin kohdalla, jollen olisi maksanut sentään 8 euroa leffalipusta. Mutta jos olisin maksanut vain sanotaanko 4 euroa niin... ja 2 euron lipulla ei epäilystäkään...



maanantai 11. huhtikuuta 2022

Ohjaajan päiväkirjasta 11.4. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-iltaan on nyt alle kaksi viikkoa. Tuttavien kysymyksiin siitä, miltä näytelmän tilanne näyttää tällä hetkellä, vastaan "lähes kaikki osaavat jo lähes kaiken". Tämä tarkoittaa, että näyttelijät muistavat repliikkinsä jopa paremmin kuin olisin osannut toivoa, ja tietysti paremmin kuin mitä itse olen osannut vastaavassa tilanteessa. 

Seitsemän näyttelijän käyttäminen on tuonut näytelmään sellaisiakin haasteita, joita en ajatellut näytelmäprojektia käynnistäessä. Seitsemän ihmisen aikataulujen rytmitys on melkoinen palapeli, ja samoin kasvaa summaava todennäköisyys, että joku sairastuu. 

Muutakin olen oikeasti oppinut. Vaikeinta ohjaajan tuolilla istuessa eivät ole olleet ne asiat, joita ei aktiivisesti osaa pohjustaa, vaan ne joissa pitäisi olla mikä tahansa rutiini reagoida. Näytelmän pohjustamiseen (paikat, suunnat, iskut, poistumiset) on aina jokin ajatus ("Mee ny vaikka tuolta") niin kauan kuin ei tarvitse tehdä pysyvää päätöstä, ja sitten monet valinnat jäävät voimaan jollei näyttelijä itse ehdota parempaa – ja onneksi monesti ehdottaa. Mutta sellaista pohjustavan tietämyksen puutetta ei kovin usein ja kovin kauaa jää murehtimaan. Kun en tiedä niin en tiedä. Sen sijaan reaktiota vaativat päätökset jäävät vaivaamaan mieltä niin että tulevat uniinkin: kyllähän minun teatterin intohimoisena harrastajana pitäisi vaistomaisesti osata vastaus tuollaiseen! Ohjaajan olisi esimerkiksi osattava päättäää, siirretäänkö tietokilpadialogi keskelle näyttämöä vai vähän sivuun. Tai tehdäänkö pallomerikohtaus samalla musiikilla kuin edellä ollut hiiviskelykohtaus. Eikä minulla ole mielipidettä, jos molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä hyviltä ratkaisuilta. 

 

Sekin täytyy muistaa todeta, että näytelmäprojektissa mukana oleminen on kollektiivista leikkiä ja löytämistä teatterin elementeillä. Kiitosten lista siitä, mitä muut (Katri ja Make, Julia ja Pasi ja Peppi, Vili ja Muusa...) ovat puuhanneet LOJP:n hyväksi tuottaakseen siitä OIKEAA teatteria, alkaa olla verraten pitkä....  Kun  Julia esimerkiksi teki musiikki- ja äänitaustat kohtauksiin, niiden dialogikin tuntui saavan värin ja sävyn, aivan kuin kohtaukset olisivat oma yhtenäinen maailmansa joka vain odotti löytämistään.


Missään muissa taiteissa ilokaan ei purkaudu niin herkästi kuin teatteriharjoituksissa purkautuu

a) käsikirjoituksen repliikistä, joka on silkkaa psykopuhetta ("Miksi sinulla on tuollainen ilme?")

b) näyttelijän repliikistä, joka ilmaisee LIIAN vilpittömästi siihen sisältyvän tunteen

c) tahattoman taiteellisista yhteensattumista tekstin, näyttelijän ja rekvisiitan välillä

 

Vaikka kyllähän ne näyttelijät väsyneinä riitelevätkin enemmän kuin mitä muistaa omista kokemuksistaan Terhin projekteissa. Isoin osa näytelmän harjoittamista on silkkaa toistoa ja toiston väsyttävyyteen ei ole kukaan keksinyt taiteena kantavaa ratkaisua viimeisten vuosituhansien aikana...


Katri kokeilee trailerin ja mainosten kuvaamista


Yhdessä asiassa oletin väärin varmuuteni ryhtyä ensimmäiseen ohjaustyöhön. En juurikaan ole hyötynyt oman käsiksen ohjaamisesta eli siitä, että tiedän tarkalleen mitä käsikirjoittaja on tarkoittanut kullakin kohtauksella.  Kirjoitin LOJP:n mahdollisimman tiiviiksi, jotta yksikään kohtaus ei veny yli tarkoituksensa. Tästä tuloksena on se, että joissakin kohtauksissa hahmot ovat jo valmiiksi tehneet ratkaisunsa, sen sijaan, että draaman parhaiden lakien mukaisesti näkisimme miten hän kypsyy päätökseensä dialogin aikana. Etenkin Lassen ja Leenan välisiä keskusteluja olisi pitänyt pitkittää tuplasti pidemmäksi. Neljästä päähenkilöstäni Leena on ainoa joka kypsyy ja muuttuu, mutta oikeastaan hänestäkään ei selviä, miten paljon hänessä on tunnetta ja miten paljon järkeilyä.

Niinkin päin olen ajatellut, että jos olisin ensiksi nähnyt miten suloisen myötäelettäviä heidän näyttelijänsä Emmi & Tommi ovat, niin olisin keskittänyt koko näytelmän heidän tarinakseen. Tosin sitten rikosjuoni olisi saattanut näyttää ylimääräiseltä ja yhdentekevältä parisuhdetragiikkaan nähden. Nykyisessä tiiviissä muodossa rikos & rakkaus ovat aivan yhtä keskeisiä ja viisi muuta henkilöhahmoa pitävät pariskunnan sopivan aikaa verkossaan. Tällä tiiviydellä LOJP:a voisi mainostaa, jos ei teeemalla ja farssimuodolla.

Ainakin voin puolustautua, että LOJP on juuri sellainen mitä itse haluaisin katsoa teatterissa: näytelmä jossa mitään ei ole liikaa ja kaikkea hauskaa, jännittävää, liikuttavaa ja fantisoivaa vähintäänkin minimiannos.

Näytelmien kirjoittaminen on joka tapauksessa väistämätöntä tulevaisuudessakin. Aivot toimivat niin eri asenteella draamaa mielikuvitellessa, että jotkut draamaksi tahtovat tarinat menevät proosan tekemisen edelle. Mutta erikseen on myös käyttötekstin kirjoittaminen ja ajatteleminen. Esimerkiksi keskeneräistä kauhutekstiä Ystävät korkeilla paikoilla tulee ajatelleeksi aina kun näkee jonkin kauhupitoisen teatterikohtauksen, kuten viime lauantaina Jyväskylässä: miten vastaavan tunnelman toteuttaisi itse, toisaalta tekstissä, toisaalta näyttämöllä. Mitään en ole oppinut ohjaajan rutiineista, mutta uskon voivani kirjoittaa nyt sentään hieman napakampaa ja konflikteiltaan monimuotoisempaa draamaa tämän LOJP-projektin vahvuudet ja heikkoudet läheltä koettuna. Olen kokeillut sitäkin, millainen LOJP olisi proosaksi muutettuna, mutta ei se ainakaan vielä ole lähtenyt vetämään. Paljon muutakin tekstityötä pitäisi saada hoidetuksi ensin.


Miikan ja Katrin tekemä traileri antaa käsityksen ainakin LOJP-hahmojen autenttisuudesta. Tosin teatterin ovi näyttää trailerilla liiankin autenttiselta (= kamalan kämyiseltä taustalta).

 



lauantai 9. huhtikuuta 2022

Viimeinen ihminen (näytelmä)

Kaksi romaanisovitusta yhden hinnalla? 

No, mikäpä ettei. 

Vähintään toinen onnistuu todennäköisesti. 

 Viimeinen ihminen (© Jyväskylän kaupunginteatteri)

Mutta Jyväskylän kaupunginteatterin tuplanäytelmä otsikolla "Viimeinen ihminen" on todiste siitä, ettei puolikas tuotetta riitä mihinkään, kun kyse on elävästä taiteesta. Esityksen ensimmäinen näytös koostuu yksinomaan Bram Stokerin romaanin, "Draculan" (1897) sovituksesta kolmelle näyttelijälle. Tätä kestää 75 minuuttia. Näytöksen edellä on lämpiöstä alkava prologi, jossa Mary Shelley kohtaa Bram Stokerin ja juttelee tämän kanssa kollegiaalisesti eli yhdentekeviä. "Draculan" jälkeen tulee väliaika, jota seuraa 50 minuutin mittainen sovitus Shelleyn "The Last Man" -romaanista (1826). 

Jyväskylä siis markkinoi esitystään vain jälkimmäisellä näytelmällä eikä missään tehdä selväksi, että sitä varten katsoja joutuu ensin seuraamaan aivan yhdentekevää ja aivan liian tuttua vampyyritarinaa, joka on toteutettu kauhuefektit edellä ilmeisestikin kouluikäisten katsomolle. 

Vuonna 1847 syntyneen Stokerin ja vuonna 1851 kuolleen Shelleyn kuvitteellisesta kohtaamisesta ei yritetäkään ottaa mitään irti.  Eikä siis myöskään heidän romaaniensa samankaltaisuuksista.

Tällaiseen kulttuurikuluttajan huijaukseen teatterit ajoittain syyllistyvät, kun liian varmaan konseptiin nojaten tehdään esitys palasista, joiden oletetaan summaavan täyden katsomon. Spefi-klassikoiden tulkintaa odottava katsoja, kuten minä, tulee tuplahuijatuksi.

Tieto vajavaisen ja muotopuolen kulttuurituotteen tarjonnasta kuitenkin leviää nopeammin kuin taloteatterissa halutaan ajatella. Esimerkiksi lauantaina 9.3. oli pienen näyttämön 150 paikalle saapunut katsojia vain kolmisenkymmentä. Yleisön reaktiot esitykseen olivat lisäksi vähemmän kuin vaisut, mikä on järkyttävää siihen nähden miten elävän taiteen avautumista odotettiin koronasulkujen aikana - ja siihen, miten täysillä näyttelijät ovat höpsöissä rooleissaan. 

Eikä "Viimeinen ihminen" ole sinänsä outo valinta draaman pohjaksi, vaikka ilmeisen vaikea. Matkaa tehdään halki pandemian tuhoaman Euroopan ja yli Alppien Venetsiaan saakka, missä nähdään esityksen puolikkaita toisiinsa kiinnostavasti liittävän "Macbethin"  loppukohtaus, ja sitten taas Shelleyn oma hahmo piipahtaa näyttämölle. Lopetus jää aivan yhtä irralliseksi ja perustelemattomaksi kuin esitystä kehystävä aloitus.

Puitteet kauhunäytelmälle olisivat hienot, oivallusta tehosteisiin ja fantisoituun puvustukseen piisaa - puuttuu vain ymmärrys millainen aikuisten katsojien enemmistö olisi valmis katsomaan niitä puitteita jonkin oikean draaman yhteydessä.




tiistai 5. huhtikuuta 2022

Kun VR hoitaa paikallisliikenteen

 

Vasta nyt alan ymmärtää demokratian periaatteen ja suosion: se mahdollistaa että vastuu äänestetään mahdollisimman kauaksi itsestä. Mitä isompia kansanjoukkoja yhteiskunnassa on liikuteltava, sitä käytännöllisempää on noudattaa tuttua mallia ja siirtää vastuu näissäkin asioissa kauaksi paikalliselta tasolta. Jopa paikallisliikenne on turvallista antaa vikaverkostoksi hajautetulle VR-yhtiölle, jotta kaupunki ei ongelmien sattuessa olisi vastuussa siitä, ettei enemmistö ihmisistä pääse yhtään mihinkään.

Kuten tänään. Raitiovaunuliikenne katkesi tyystin, kun verhonipsuttimilla liikenteen solmukohtaan ripustetut ajolangat putosivat huhtikuisen lumisateen sattuessa niiden päälle. Korvaavat bussi otettiin käyttöön, mutta niiden säännöllisyydestä ei tiedotettu, eikä edes ongelman korjaamisesta ollut minkäänlaista asianmukaista arviota: ensin reittoppaan verkkosivuilla luvattiin 10:een mennessä, sitten klo 11:ltä arvio siirtyi 12:een ja kohta se siirtyy taas tunnin eteenpäin.  

 



Pysäkkien ilmoitustauluissa ajantasaiseksi tarkoitetut tiedot ovat aivan mitä sattuu, kuten VR:n junaliikenteestä on tuttua ongelmien ilmetessä. Silti melkoinen määrä tamperelaisia näkyy seisovan pysäkkisuojissa ja uskovan siihen, että jos luvataan pian kyytiä tulevaksi niin kyllä se sieltä tulee, vaikka raiteet ovat niin paksun kinoksen peitossa ettei siitä pääsisi kuin traktorilla. Eipä silti, jotkut huoltomiehet HARJASIVAT vaunun edestä raiteilta lunta, jotta näyttäisi että he sentään TEKEVÄT JOTAKIN. 

Hyvän uskon ja kosmeettisen kohennuksen varassahan nämä ilmastoasiat on hoidettu tähänkin asti.




"Merkittävä liikennehäiriö", luonnehtii reittiopas tätä täydellistä kaaosta. 

Mikähän katastrofi pitäisi raiteilla tapahtua, jotta VR myöntäisi lumessa törröttövän kalustonsa tilaksi "ei kerta kaikkiaan toimi" ?


EDIT: Nyt, kello 15:28, arvio vian päättymisestä on kello 16. Tätä jatkuu koko päivän.


perjantai 18. maaliskuuta 2022

The Worst Person in the World (elokuva)

 

Onko tekosyvällinen ärsyttävämpää kuin tekotaiteellinen? Juuri kummempaa ajateltavaa tämä taidetuotteena markkinoitu The Worst Person in the World -filmi (2021) ei anna kaksituntisensa aikana. Se on kuin mikä tahansa sinkkufilmi, jonka kerronta alkaa poikkeuksellisen tiheällä kohtaustahdilla (=päähenkilö vaihtelee kumppaneita ja opintojen pääainetta) ja hidastuu loppua kohden ikään kuin katsojan odotettaisiin mielellään viipyvän päähenkilöiden lähikuvien äärellä hahmojen luonnekuvaa pohtiakseen.

 

No ei kyllä viipyisi jollei olisi pakko.

 

Jo ensimmäisen puolituntisen aikana on käynyt selväksi, miten latteaa sinkkuromanssin kierrätystä tämä elokuva on käsikirjoitukseltaan. Ainoa suositeltava tapa kuluttaa tällaista telkkumaista sinkkufilmiä on katsoa se porukalla juomapelin moodissa: aina kun päähenkilö Julie sävähtää nähdessään lapsen (muistuttaen hänen suurimmasta puutteestaan) saa katsoja ottaa ryypyn, ja aina kun päähenkilö näkee bileissä kivan kundin niin saa ottaa kaksi ryyppyä, ja aina kun päähenkilö alkaa riisua vaatteitaan niin kolme ryyppyä. Ja jos katsoja huomaa kirjallisen viitteen niin saa korkata oman pullonsa ja romaaninsa.


Yksi viiden minuutin fantisoiva jakso, jossa trikkikuvilla pysäytetään maailma rakastavaisten tapaamiseksi la-la-landia -tyyppisessä hymistelykohtauksessa, virkistää kaavamaisten juonenkäänteiden keskellä, mutta siinäkin kohtauksen draamallinen sanoma on yhtä lattea kuin missä tahansa sinkkutarinassa: nuoren naisen elämässä ratkaisevin päätös on tuhman ylikypsän taiteilijamiehen ja kiltin kolmikymppisen joogamiehen välillä.

 

Näitä tällaisia muka-syvällisiä, ironisen naiivisti maailmantuskaan kytkettyjä elämänkysymyksiähän suomalaisetkin sinkkufilmit käsittelivät jo 1990-luvulla ja tekivät sen paljon paremmin kuin tämä supinorjalainen The Worst Person in the World, jonka nimeä ei ole kehdattu suomentaa, kun ei ole ihan tiedetty, josko nimen ironia ('Verdens verste menneske' on se kiltti joogamies) ylittää sinkkuyleisön ÄO-kynnyksen.

 

 

Ainoa syy, miksi kaavamainen sinkkufilmi on saatu myytyä taidetuotteena maailmalle ja poiminut kaksi Oscar-ehdokkuutta, on se eurooppalaisten äijäfilmien satavuotinen perintö, jossa freesi ja seksikäs naisnäyttelijä riittää nostamaan elokuvan arvoon arvaamattomaan – etenkin jos hänen HYMYNSÄ näyttää yhtä luontevalta läpi koko kaksituntisen. Joachim Trierin ohjauksessa otetaan tietysti kaikki efektihyöty irti sinkkuromanssille olennaisista alaston- ja seksikohtauksista. No niin, missäpä ei, nykyään - vaikka tämä filmi tekeytyy painokkaasti #metoo-ajan tarinaksi.


Läpi elokuvan käsittelemien vuosien on, kuten genreen kuuluu, jatkuvasti kesä ja Oslo saadaan näyttämään jalankulkijan utopialta, paitsi siinä ainoassa talvikohtauksessa, missä päähenkilö treenaa piukan  hihattomissa kuntosalilla ja ulkona pyryttää digitaalisen somasti leijuvaa lunta.


 [Spoiler-varoitus...]


Yksittäisten kuvien laskelmoivuuden vielä sietäisikin, mutta tarinaankin tuodaan (yllättäen?) romanssikliseistä se typerin mahdollinen: että entäs kun tällä yhdellä henkilöllä olisikin nopeasti etenevä sairaus ja sitten nämä muut joutuisivat arvioimaan elämäänsä uudelleen...

 

The Worst Person in the World on yksi todiste lisää sille, miten aallonpohjassa eurooppalainen taidefilmi on koronavuosien jäljiltä. Rikas Norja voi pumpata öljyrahaa tällaisiin elokuviin, jotta niiden tuotannolliset arvot olisivat sentään korkealla. Joachim Trierin aiheissaan hapuilevalla ohjaajauralla liika raha johtaa kuitenkin niin pitkälliseen laskelmointiin, että genrepläjäykseen on lisätty jopa KERTOJAÄÄNI ja ROMAANIMAINEN rakenne antamaan taiteellisempi vaikutelma sukupolvitarinasta, joka tulee ei-mistään ja päätyy ei-mihinkään. Ja jolla ei lopultakaan ole yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään. Elokuvan epilogi on sekin pelkkä veltohko vitsi elokuvateollisuudesta: olihan tämä nähty elämäkerta sentään parempi kuin mitä se olisi voinut olla jonkun toisen äijäohjaajan tekemänä?

 

Ehkä. Mutta kyllä se ainoa merkitsevä tekijä on pääosan Renate Reinsve, joka on freesi kuin tunturituuli ja seksikäs kuin indiesarjisten ihmenaiset. Mikäli tällainen karikatyyri on ollut mielessä sekä käsikirjoitus- että castaus-vaiheessa, se onkin sitten ainoa oivallettu osa tämän miesluonteiden lapsekkuutta testaavan sukupolvitarinan tuotantoa.


torstai 17. maaliskuuta 2022

Äiti (näytelmä)

 

Äiti ja sen poika (kuva: Turun Kaupunginteatteri)
Kävin katsomassa Turun Kaupunginteatterin "Äidin" melko tuoreeltaan (ensi-ilta 11.2. 2022), mutten vieläkään tiedä mitä siitä ajatella. Syy ei ole esityksen laadussa tai draaman mutkikkuudessa, sillä ne olivat niin TARKOITUKSENMUKAISEN täydellisiä kuin voi toivoa. Ja silti (jokaiselta) näytelmältä jää odottamaan jotain enemmän kuin täsmällisyyttä ja tarkkuutta. 


Jälkikäteen mietittynä syitä sille, miksi "Äiti" jätti niin kylmäksi, on kolme:


1.  "Äidin" konsepti on liian tuttu saman kirjailijan, ranskalaisen Florian Zellerin käsikirjoituksensa pohjalta ohjaamasta elokuvasta "Isä" (2020). Tuttuus antaa liikaa välineitä tulkita nimihenkilöä patologisena erikoistapauksena, jolloin huomio siirtyy pois niistä vähistä henkilökuvan aineksista, jotka tekisivät "Äidistä" ainutkertaisen. Itse asiassahan "Äiti" on julkaisu näytelmänä aiemmin (2010) kuin "Isä" (2012).

2. "Äiti" rakentuu mysteerille: näemme lavalla maailman yhtä omituisena kuin dementoituva keskushenkilö sen havaitsee, aivan kuten "Isässä", mutta mysteeri myös korvaa odotukset draamalta: miten henkilöiden suhteet voisivat vielä muuttua ja miten suhteiden TASAPAINO silloin keikahtaisi.

3. "Äidin" epävarmuudesta syntyvät syytökset miestä kohtaan ja takertuminen poikaan herättävät väistämättä komiikkaa, johon yleisö reagoi naurulla, kunnes äidin psyyken tila paljastuu vaarallisen heiveröiseksi. Sitten ei enää naurata, mutta sitten tämä jostain syystä "farssiksi" mainostettu näytelmä pian jo loppuukin.

 

Teatterissa istuessa ja sieltä kävellessä muistan ajatelleeni eniten sitä, miten näyttelijät rytmitetään puhumaan ja käyttäytymään eri rytmeissä, ja miten siitä jo itsessään syntyy kiehtovia tilanteita. Se on sellaista ammattiohjaajan taitoa, josta ei osaa edes kuvitella, mistä sellaisten rytmitysten valitseminen lähtee näytelmäprojektissa liikkeelle – ja kuinka paljon rytmitys riippuu näyttelijätyypeistä. 

 

Äiti ja sen mies (kuva: Turun Kaupunginteatteri)

Esimerkiksi  äitiä esittävä Kirsi Tarvainen tulee sellaisella voimalla ja vauhdilla moniin kohtauksiin, että vastassa on oltava näyttelijä jonka olemuksessakin on jotain mitä iskevä replikointi ei saa palasiksi. Sikäli Carl-Cristian Rundmanin kaltaisen 'ylikomean' näyttelijän valitseminen anteeksipyyteleväksi aviomieheksi on samanlainen fakkia soveltava keksintö kuin jos kiinnittäisi koomikon ylivakavaksi pahikseksi: voimme vain arvailla mitä ulkokuoren alla liikkuu. 

 

Jotain "Äidin" dialogista ja konseptista meni itseltäni ilmeisesti täysin ohitse, koska ajattelin läpi näytelmän, että äidin tarrautuminen poikaansa on se farssimaisin osa teosta eli SEURAUKSIEN absurdiutta painottava osa draamaa. Sen sijaan esimerkiksi Turun Sanomien kriitikko näkyy käsitelleen näytelmän henkilösuhteita "tyhjän pesän syndroomana", jolloin se mitä äidin käytöksestä näemme selittäisikin syitä eikä seurauksia äidin tilaan. Hmm. Minusta se kyllä tuntuu draamaa väheksyvältä ja latistavalta tulkinnalta.

Hämmentävintä näissä "Isän" ja "Äidin" keskenään toistensa tulkintaa ohjaavissa ominaisuuksissa ei kuitenkaan ole niiden täsmällisen sama asetelma (epäluotettava näkökulmahahmo), vaan se, että kyseessä on kaksi osaa trilogiasta, jotka pohjustavat "Poika" -nimisen näytelmän (2018), jonka filmisovitus on niin ikään tulossa teattereihin, ilmeisesti jo tänä vuonna. Ehkä "Isän" ja "Äidin" todellinen teema paljastuukin vasta "Pojan" nähtyään?



lauantai 5. maaliskuuta 2022

Lautapelaajien JunaConissa 5.3. 2022

 


Opintoreissuani turkulaiseen JunaConiin motivoi samalle lauantaille sopinut teatteriesitys. Katsoin, että aktiivista peliaikaa jää klo 12-17, vaikka aavistustakaan ei ollut mitä pelejä ja millaisin järjestelyin olisi tarjolla. Turussa lauantaiaamuna oikeaa bussia etsiskellessä päätin, että harrastajaprofiilini olkoon vastedes 'lauantaipelaaja'. Jotain hc-nörttien ja sunnuntaicatanistien väliltä. 


Bussi Turusta Kaarinan puolelle vei läpi tuttujen (=1996-2006) maisemien mutta siltikään en hahmottanut minne olin tarkalleen menossa. Siinäpä vertauskuvaa kronotooppisista laatoista koostuvalle pelilautaelämälle. Murtuneessa maailmassa, varsinkin. Paikan päällä osoittautui, ettei ennakkosuunnitelmien puute haitannut mitään. Ilmapiiri oli niin lokoisa, että päivän olisi voinut viettää lootaröykkiön vierellä soolopelienkin parissa. Juuri tätä tällaista turkulaisuus merkitsee.




Toisaalta pienistä bussivuorojen sattumuksista se oli kiinni, että päädyin irrallisten pelaajien pöytään mr M1ksun följyssä. Tästä seuraerityisyydestä johtuen ainoa peli minkä voitin oli Timelinen versio jossa piti aikajanoittaa pelien ja pelifirmojen julkaisuvuosia.  Arkistopitoisista (eli ei-pelillisesti haastavista) peleistä osallistuin ruotsinkieliseen Ruotsin historian Timeline-versioon ja itäsaksalaiseen veturikilpaviritelmään. 




Päivän oikeita pelejä olivat Fleetin Wharfside-sovitus ja Railroad Dice 2, joista jälkimmäinen oli niin pitkänhäsmäinen rakennussäännöiltään, ettei siitä kukaan (4p) pitänyt ja jäi itseltäni kesken Turun bussiin kiirehtiessä. Fleetin nimissä julkaistu korttisettien optimointi oli kyllä yllättävän hyvä ja kompakti, vaikkei sillä perinteisen Fleetin kanssa ole enää yhteistä kuin teema ja kuvitus.


Yhden co-op junapelinkin (en muista nimeä) ehdimme pelata päivän aikana ja epäinnovatiivisuudestaan huolimatta sekin tuntui oikealta junateemaiselta peliltä jonka yhdessä hävisimme.  Toinen co-op, jossa pelastettiin omenaa madoilta, tuntui puolalaisen typerältä kunnes osoittautui ranskalaiseksi. Siksi se olikin semi-co-op.


Pelipaikka Kaarinan srk-talolla oli valoisuudessaan täydellinen tila tällaiseen tapahtumaan. Vain tuolit loppuivat kesken kun pelaajamäärä ylitti jotakuinkin kolmenkymmenen. Osallistujien solidaarisesti paikalle kantamissa lootissa olisi ollut niin valtavasti kiinnostavia pelejä, että järkevää olisi ollut tulla tänne koko viikonlopuksi.


Ilo oli jälleen nähdä että hc-pelaajien keski-ikä on lähempänä omaani kuin tyttäreni ikää. Näin tuntee itsensä vähemmän friikiksi matkustaessaan jonnekin Turun lähiöön uutta peliseuraa ja uudenlaisia pelejä kokeakseen - ja pari vanhaa peliään myydäkseen. Kiitos kiitos kiitos turkulaisille. Kerrankin.