KALENTERI TULEVASTA
BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa
TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024
- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Muoniossa 12.-18.10.
- Helsingin kirjamessuilla 25.-26.10.
- Fantastika Tukholmassa 1.-3.11.
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.
perjantai 29. marraskuuta 2013
Simpsonit - ainoa animaatio aikuisille
Aikuisen ikäni aikana en ole törmännyt kuin yhteen animaatiosarjaan, joka kestää katsomisen sarjana: Simpsoneihin. Meni kuitenkin vuosia ennen kuin löysin sen katsottavuuden sekä sarjana että omanlaisenaan animaationa. Kohutun sarjan huumori tuntui aluksi niin väkisin väännetyltä , etten viitsinyt katsoa edes satunnaisia jaksoja kokonaan. Vasta 3-4 vuotta sitten, kun sain käsiini "Simpsons"-elokuvan ja katselin sen jouluna pariin kertaan devarilta, se alkoi ensi kertaa naurattaa.
Mitä oli tapahtunut? Elokuvassa sarjan anarkistisuus pääsi oikeuksiinsa, ja tilaa voitiin antaa tasaisesti sekä huumorille että vitsit sitovalle juonelle. Ja tärkeintä oli tietenkin se, millaisiin alluusioihin päähenkilöt kompastuivat ja millaisilla löivät toisiaan. Kun tavallisessa slapstick-komiikassa riittää epäsuhta hienostuneen akrobatian ja raa'an luonnonvoiman välillä, niin animoidussa tilannekomiikassa tarvitaan hienostunutta alluusioiden käyttöä kontrastina kuvapintojen pettävyydelle ja ihmissuhteiden barbarialle.
"Simpsons"-elokuvasta muistan, että eniten minua nauratti Spiderpig-kohtaus eli Homerin tapa käyttää lemmikkisikaansa, nostaa se kävelemään ylösalaisin katossa niin että kattoon jäivät sorkkien jäljet,
samalla kun hän lauloi "Spidermanin" tunnaria. Moiset tilanteet ovat harvinaisia herkkupaloja sarjassa, sillä niiden tulisi kärjistää juoni (esim, Homerin suhde sikaan) samalla kun ne kärjistävät alluusioiden käytön: viitteillä populaarikulttuurin "sisustetaan" animaatiomaailmaa sisältä käsin. Tähän jos mihin osuu sarjan nimi: apinamaista ("CHIMPsons") simulaatiota ("SIMsons") kulttuurin kautta selittyvästä elämäntavasta.
Toki isona osasyynä "Simpsoneiden" seuraamiseen lähes päivittäin on se, että vitsit tarjoavat aina jotain katsottavaa myös seurassa olevalle päiväkoti-ikäiselle lapselle. "Simpsons" on yhtä aikaa turvallinen ja anarkistinen silloinkin, kun sen tv-animaatiota kommentoivat sisäistarinat ovat pelkkää verta ja suolenpätkiä. Rakkausjuonille omistetut jaksot ovat sarjassa heikoimpia, koska ne vievät yksittäisen hahmon niin kauaksi perheen edellyttämistä mielipuolisen loogisista toimintamalleista.
Yksittäisten herkkupalojen vastakohta ovat ne uusimpien esityskausien tavattoman teennäiset ja toiminnan katkaisevat kohtaukset, joissa vain viitataan johonkin julkkiksen häpeälliseen ominaisuuteen. Keskimääräisen hyvissä jaksoissa vitsaillaan riittävän usein amerikkalaisen konservatiivisuuden kustannuksella, mutta ajankohtaisia aiheita karttaessaan Simpsonit tietysti pelaa enimmäkseen konservatiivisen tuottajansa pussiin. Mitään toivoa sarjan sisäisen lämpökuoleman estämiseksi ei taida olla, mutta onhan se jo toiminut sitcomin historiassa viimeisenä kunniallisena suorituksena.
tiistai 26. marraskuuta 2013
Sahlberg voittaa Finlandian?
Jotain on aidosti muuttunut siinä, miltä kirjallisuuden nykyhetki tuntuu. Edellisinä vuosina Finlandia-tilaisuuden juontaminen kirjastolla tuntui siltä kuin saisi olla osallisena kansallisen kirjallisuuden instituutiossa. Tänä vuonna pääkirjastolla järjestetty tilaisuus oli sinänsä ihan samanlainen, mutta siitä puuttui jostain syystä edellisen vuosien osallistumisen ilo, sanataiteen SAAVUTTAVUUDEN (eri asia kuin "saavutus", mikä on museoivan taidejournalismin kieltä) ja yhteiskunnan läpäisevyyden ilo.
Jotain on muuttunut, eikä se johdu kirjallisuudesta sinänsä, vaan siitä, miten maailma median tapahtumapaikkana tuntuu vetäytyneen yhä kauemmaksi Suomesta ja kirjallisuudesta ja Tampereestakin, vaikka Tampere muutoin on edelleen kiinni myös Finlandia-tason julkisuudessa, niin kuin Kivimäen voitto Tieto-Finlandiassa osoittaa - tai se että Johanna Sinisalon uusinta oli veikattu hyväksi romaaniosaston F-ehdokkaaksi.
Jotain on muuttunut, eikä se johdu kirjallisuudesta sinänsä, vaan siitä, miten maailma median tapahtumapaikkana tuntuu vetäytyneen yhä kauemmaksi Suomesta ja kirjallisuudesta ja Tampereestakin, vaikka Tampere muutoin on edelleen kiinni myös Finlandia-tason julkisuudessa, niin kuin Kivimäen voitto Tieto-Finlandiassa osoittaa - tai se että Johanna Sinisalon uusinta oli veikattu hyväksi romaaniosaston F-ehdokkaaksi.
Toissa vuonna vastaavassa kirjaston tilaisuudessa yleisö veikkasi äänestyksessään oikein voittajan, Rosa Liksomin teoksen. Viime vuonna yleisön suosikki oli puolestaan Aki Ollikaisen Nälkävuosi, mikä osoitti hyvin yleisön lukeneisuuden - vaikka voitto menikin sitten mummodiktaattorin päätöksellä Lundbergin Jäälle.
Tänä vuonna yleisöäänestyksen tulokset olivat suht tasaiset, mutta voittajasuosikki Sahlberg erottui selvästi:
17 Asko Sahlbergin Herodes
8 Kjell Westön Kangastus 38
7 Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme
7 Hannu Raittilan Terminaali
4 J-P Koskisen Ystäväni Rasputin
2 Leena Krohnin Hotel Sapiens
Opiskelijoiden laatimissa esittelyissä korostui historian merkitys ja käsittämätön suosio, mikä ei tietenkään ole yksistään suomalaisten kirjailijoiden yritys saada aiheelleen auraattisuutta vaan sama oire näkyy maailmallakin. Opiskelijoiden esittelyissä tuotiin esille myös se, miten historia aiheena saa kuitenkin erityisen käsittelyn: Herodeksessa Joosafat-välikertojan käyttö kommentaarina, Pelon romaanissa eettisenä vetoomuksena historian muistamiselle, Westöllä ainutlaatuisena asetelmana menneen ja tulevan sodan välisessä paineessa, Koskisella tahallisen naiivin kertojahahmon ja rakkausjuonen soveltamisena synkän tapahtumasarjan vastapainoksi.
F-ehdokkaista en ole itse lukenut kuin Leena Krohnin romaanin, joka omasta mielestäni edustaa sitä heikointa ja rutiinimaisinta uusvanhakummaa kirjailijansa tuotannossa. Hannu Raittilan Terminaali on puolestaan ainoa, jonka olisin ehdottomasti halunnut lukea ehdokaskirjoista, mutta kuulemani esittelyn perusteella kyseisessä kirjassa paistavat myös ne Raittilalta tutut rasistiset ja takakireät punaniska-asenteet, joiden takia Canal Grandekin oli pitkälti tympeä lukukokemus - joten joulupukin toivelistaan taidan laittaa ennemmin F-tason tieto- kuin kaunokirjallisuutta.
torstai 21. marraskuuta 2013
50272 sanaa taakse katsomatta
En ole viikkoon tarkastanut sanamäärää nanowrimo-romaanista, koska maratoniin olen käyttänyt vanhaa kannettavaa, jonka tekstieditorilla ei voi tarkistaa tekemäänsä, ei huomata virheitä, ei selata sujuvasti katsoakseen miltä juoksun jälki kokonaisuutena näyttää. On vain tekstimassaa, ja kun tänään sen kokeeksi mittasin, jotta viikonloppuna ei kiroilisi maratonin katkeamista, nanowrimon validaattori näytti 50272 sanaa.
Koskaan ennen ei ole romaani-maraton tullut täyteen näin nopeasti kuin nyt yhdettätoista kertaa osallistuessa. Syyt sujuvaan juoksuun ovat ilmeiset:
- Muut tekstityöt ovat enimmäkseen telakalla kevyen editoinnin kohteena, odottamassa isompaa inspiraatiota.
- Valmiita nanowrimo-teoksia on jo kymmenen, joten takana on runsaasti kokemusta siitä, millaisten skenaarioiden varassa voi helpoiten edetä luku kerrallaan. Tänä vuonna käytin kaiken varalta kahta näkökulmakertojaa.
- Muistiinpanoja nanowrimoa varten oli kertynyt kesäkuun alusta alkaen, ennen kaikkea 1500-luvun Venetsiasta. Aikakautta käsittelevää fantasiaromaania en ollut ehtinyt edes aloittaa ja miltei samaan aikaan sijoittuvaa historiallista romaania ehdin lukea vasta parina iltana. Suomalaisen, Firenzeen sijoittuvan "Kupolin" haluan lukea vertailun vuoksi joskus myöhemmin.
Suunnilleen kolmannes romaania on kuitenkin edelleen kirjoittamatta. Vähän niin kuin juoksisi aavikolle ja vasta tyhjyyden keskellä tajuaisi, että on aivan sama juokseeko vai käveleekö takaisin. Vai lainkaan.
Koskaan ennen ei ole romaani-maraton tullut täyteen näin nopeasti kuin nyt yhdettätoista kertaa osallistuessa. Syyt sujuvaan juoksuun ovat ilmeiset:
- Muut tekstityöt ovat enimmäkseen telakalla kevyen editoinnin kohteena, odottamassa isompaa inspiraatiota.
- Valmiita nanowrimo-teoksia on jo kymmenen, joten takana on runsaasti kokemusta siitä, millaisten skenaarioiden varassa voi helpoiten edetä luku kerrallaan. Tänä vuonna käytin kaiken varalta kahta näkökulmakertojaa.
- Muistiinpanoja nanowrimoa varten oli kertynyt kesäkuun alusta alkaen, ennen kaikkea 1500-luvun Venetsiasta. Aikakautta käsittelevää fantasiaromaania en ollut ehtinyt edes aloittaa ja miltei samaan aikaan sijoittuvaa historiallista romaania ehdin lukea vasta parina iltana. Suomalaisen, Firenzeen sijoittuvan "Kupolin" haluan lukea vertailun vuoksi joskus myöhemmin.
Suunnilleen kolmannes romaania on kuitenkin edelleen kirjoittamatta. Vähän niin kuin juoksisi aavikolle ja vasta tyhjyyden keskellä tajuaisi, että on aivan sama juokseeko vai käveleekö takaisin. Vai lainkaan.
“Bid me run, and I will strive with things impossible.”
Finlandia-voittaja parkkipaikalla
Sattuma kuin kohtalo: eilen yliopistolla käydessä tulin PinniB:stä pihalle juuri kun Kivimäen Ville seisoskeli siellä ajatustauolla. Hänellä oli pekkahimas-huivi ja tupakka sormien välissä ja näytti niin pohtivalta filosofilta kuin voi näyttää, joten sanoin: "Siinä se Finlandia-voittaja nyt kävelee." Ville harkitsi hetken sanojaan, mutta paljasti sitten, että muutama hetki (?) aiemmin hänelle oli soitettu ja kerrottu että hän tosiaankin on tietokirjallisuuden F-voittaja tänä vuonna.
Ja sehän oli niin ilmeinen sarkastinen vitsi, etten ihan heti tajunnut, että hiljaisemmalla äänellä kerrottu vitsi olikin totuus: Villen sisyfosmainen työ valtavan arkistomateriaalin ja tunnehistorian tutkijana oli tosiaankin palkittu, juuri niin kuin topeliaanisissa tarinoissa ahkera työ & jalo asenne lopulta palkitaan - mutta sen kaiken todistaminen yliopiston parkkipaikalla oli yhä todennäköistä kuin mikäkin evankelinen ilmestys.
Aivan pienen hetken Tampere oli Suomen keskipiste. Enkä voinut edes kertoa sitä kellekään muulle kuin kotona vaimolle.
Ja sehän oli niin ilmeinen sarkastinen vitsi, etten ihan heti tajunnut, että hiljaisemmalla äänellä kerrottu vitsi olikin totuus: Villen sisyfosmainen työ valtavan arkistomateriaalin ja tunnehistorian tutkijana oli tosiaankin palkittu, juuri niin kuin topeliaanisissa tarinoissa ahkera työ & jalo asenne lopulta palkitaan - mutta sen kaiken todistaminen yliopiston parkkipaikalla oli yhä todennäköistä kuin mikäkin evankelinen ilmestys.
Aivan pienen hetken Tampere oli Suomen keskipiste. Enkä voinut edes kertoa sitä kellekään muulle kuin kotona vaimolle.
torstai 14. marraskuuta 2013
Miesten Parnasso
Kotimaisten kulttuurilehtien laatu on pysynyt korkealla, samalla kun sanomalehtien kulttuuriosastot ovat kutistuneet ja köyhtyneet. Maailman moninaisuutta seuratakseni olen valinnut joka vuosi uuden kotimaisen kulttuurilehden tilattavaksi. Tänä vuonna oli vuorossa Lähikuva, jonka kautta on saanut pitää elokuviin ja kotimaiseen elokuvatutkimukseen freesin näkökulman. Ehkä jonain päivänä tilaan Filmihullunkin, jahka pääsevät eroon siitä renessanssinerostaan, Petteri Vompatista.
Ensi vuodelle suunnittelin tilaavani ensimmäistä kertaa Parnasson. Mutta uusimpaan kirjastossa olleeseen lehteen (5/2013) tutustuessa mieli muuttui nopeasti.
Lehden jutuista suurin osa on mieskirjailijoiden navankaivelua. Vielä pahempi tilanne on sinänsä tuhdissa arvosteluosastossa. Arvostelijoista 13 on miehiä, 3 naisia. Kohteena olevista kirjailijoista miehiä on peräti 17, naisia 3.
Tuskinpa tilaan lehteä, jonka maailmankuva on kapea kuin vuosisadan takaa.
Ensi vuodelle suunnittelin tilaavani ensimmäistä kertaa Parnasson. Mutta uusimpaan kirjastossa olleeseen lehteen (5/2013) tutustuessa mieli muuttui nopeasti.
Lehden jutuista suurin osa on mieskirjailijoiden navankaivelua. Vielä pahempi tilanne on sinänsä tuhdissa arvosteluosastossa. Arvostelijoista 13 on miehiä, 3 naisia. Kohteena olevista kirjailijoista miehiä on peräti 17, naisia 3.
Tuskinpa tilaan lehteä, jonka maailmankuva on kapea kuin vuosisadan takaa.
tiistai 12. marraskuuta 2013
Finlandia-ehdokkaat kirjamarkkinoidensa näköiset
Väitteet Finlandia-palkinnosta kirjamarkkinoiden kuusipyöräisenä veturina saivat taas tuntuvasti todistevoimaa, kun tämän vuoden F-ehdokkaat julkistettiin:
J-P Koskisen Ystäväni Rasputin (WSOY), Leena Krohnin Hotel Sapiens (Teos),Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos), Hannu Raittilan Terminaali(Siltala), Asko Sahlbergin Herodes (WSOY) ja Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (suom. Liisa Ryömä, Schildts & Söderströms / Otava).
Ehdokkaat olisi voinut valita myyntilistoja seuraava tietokone, paitsi J-P Koskisen, joka edustaa joukossa ainoana kirjallista mielikuvitusta, niin luovalla puolella kuin raadin toiminnassa.
Muuten viisikkokuusikko on koottu minkä tahansa kirjakaupan tarvelistaa seuraten:
Krohn: se pakollinen naiskirjailija
Pelo: se pakollinen taiteilijaromaani
Raittila: se pakollinen anttihyry
Sahlberg: se pakollinen historiallinen romaani
Westö: se pakollinen ruotsinkielinen
Ryhmäkuvan mitäänsanomattomuutta ei tarvitse ihmetellä, kun sitä on ollut kokoamassa ehdokasraadin pj:na Raisa Rauhamaa, joka on se pakollinen luottohenkilö bisneksen ja journalismin välillä.
Ja kun voittajan valitse Asko Sarkola, ainoa suomalainen näyttelijä jonka taiteelliset ansiot perustuvat upseerikouluun, voi varmaksi F/M-kisan voittajaksi veikata äijäilyn moninkertaista suomenmestaria Hannu Raittilaa.
J-P Koskisen Ystäväni Rasputin (WSOY), Leena Krohnin Hotel Sapiens (Teos),Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos), Hannu Raittilan Terminaali(Siltala), Asko Sahlbergin Herodes (WSOY) ja Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (suom. Liisa Ryömä, Schildts & Söderströms / Otava).
Ehdokkaat olisi voinut valita myyntilistoja seuraava tietokone, paitsi J-P Koskisen, joka edustaa joukossa ainoana kirjallista mielikuvitusta, niin luovalla puolella kuin raadin toiminnassa.
Muuten viisikkokuusikko on koottu minkä tahansa kirjakaupan tarvelistaa seuraten:
Krohn: se pakollinen naiskirjailija
Pelo: se pakollinen taiteilijaromaani
Raittila: se pakollinen anttihyry
Sahlberg: se pakollinen historiallinen romaani
Westö: se pakollinen ruotsinkielinen
Ryhmäkuvan mitäänsanomattomuutta ei tarvitse ihmetellä, kun sitä on ollut kokoamassa ehdokasraadin pj:na Raisa Rauhamaa, joka on se pakollinen luottohenkilö bisneksen ja journalismin välillä.
Ja kun voittajan valitse Asko Sarkola, ainoa suomalainen näyttelijä jonka taiteelliset ansiot perustuvat upseerikouluun, voi varmaksi F/M-kisan voittajaksi veikata äijäilyn moninkertaista suomenmestaria Hannu Raittilaa.
maanantai 11. marraskuuta 2013
"Playfully brainy" eli genrearvostelun ilo
Muutoin menettäisi uskonsa genrearvostelun merkitykseen kirjallisella kentällä, etenkin Isojen Palkintojen ja suomalaisen realismin ristipaineessa tähän aikaan vuoeesta, jollei lukisi välillä miten eloisasti ja älykkäästi maailmalla otetaan vastaan genrekirjatkin. Niinpä on vain seurailtava dekkarin saamaa armoa & suosiota ja odotettava että fantasian myyntilukujen myötä muutkin genrearviot saavat yhtä paljon huomiota. Ulkomaisten arvostelujen lukeminen juuri käännösteoksista auttaa niin ikään huomaamaan, milloin käännöksen kieli ei vaan mitenkään vedä vertoja alkuperäisteokselle; kielellisesti notkeat genreteokset eivät saa yhtä taitavia suomentaja eivätkä varmaankaan yhtä paljon aikaakaan käännöstyölle kuin kieleltään ylivertaiset valtavirtakirjat.
"Viimeinen ihmissusi" -tyyppisen, "playfully brainy" -asenteisen kirjan kohdalla menetys ei ole kummoinen. Jää kuitenkin kriitikon tehtäväksi muistuttaa lukijakuntaa, miten korkeatasoisia nekin genrekirjat ovat maailmalla, jotka saattavat tulla Suomessa noteeratuiksi pelkästään genren ääritapauksina. Samalla kriitikko joutuu asettumaan toistuvasti itsensä ulkopuolelle ja arvioimaan, miten genrekirjan kohtaavat ne, jotka tulevat täsmämarkkinoinnin ulkopuolelta. Arvio genre-elementeistä on silloin helpointa palauttaa siihen, mitkä elementit ovat etualalla ja mitkä tehokeinoja:
Jokaisen genretyöläisen täytyy itse kaivertaa paikkaansa valtakulttuurin halkeamiin, "termiittitaiteelle", kuten sitä amerikkalaisessa avantgardessa on kutsuttu.
Viikonloppuna suunnittelimme Saaran kanssa yhteisen domainin perustamista verkkohotelliin. Saisimme siten kelvollisesti levytilaa kaikelle sille, minkä ei halua hyödyttävän googlen netti-imperiumia. Samalla oma domain olisi askel kohti sellaista spefi-verkkolehteä, josta on ollut puhetta jo usean vuoden ajan.
"Viimeinen ihmissusi" -tyyppisen, "playfully brainy" -asenteisen kirjan kohdalla menetys ei ole kummoinen. Jää kuitenkin kriitikon tehtäväksi muistuttaa lukijakuntaa, miten korkeatasoisia nekin genrekirjat ovat maailmalla, jotka saattavat tulla Suomessa noteeratuiksi pelkästään genren ääritapauksina. Samalla kriitikko joutuu asettumaan toistuvasti itsensä ulkopuolelle ja arvioimaan, miten genrekirjan kohtaavat ne, jotka tulevat täsmämarkkinoinnin ulkopuolelta. Arvio genre-elementeistä on silloin helpointa palauttaa siihen, mitkä elementit ovat etualalla ja mitkä tehokeinoja:
Viimeinen ihmissusi on ennen kaikkea kauhulla ja ironialla höystetty rikostarina eettisesti tiedostavasta sarjamurhaajasta. Tappajan lihalliset tarpeet ovat lukijalle helpompia nieltäväksi yliluonnollisen yhteydessä.
Jokaisen genretyöläisen täytyy itse kaivertaa paikkaansa valtakulttuurin halkeamiin, "termiittitaiteelle", kuten sitä amerikkalaisessa avantgardessa on kutsuttu.
Viikonloppuna suunnittelimme Saaran kanssa yhteisen domainin perustamista verkkohotelliin. Saisimme siten kelvollisesti levytilaa kaikelle sille, minkä ei halua hyödyttävän googlen netti-imperiumia. Samalla oma domain olisi askel kohti sellaista spefi-verkkolehteä, josta on ollut puhetta jo usean vuoden ajan.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Taiteilijaeläke nörteille
Sanasto kehuskelee jakaneensa 2,8 miljoonan euron edestä lainauskorvauksia kirjailijoille, joita piisaa n. 3800 henkeä. Potista sain itsekin osani kuluneella viikolla, vähän alle 80 e bruttona ja runsaat 50 euroa nettona verojen jälkeen. Elätä sillä sitten perheesi? Ainakin numeroista saa määritelmän taiteilijaelämälle, jos vertaa, että keskiarvokorvaus on n. 737 euroa ja minkä verran siitä jää sitten alapuolelle omalla kirjallisella tuotannollaan.
Ei oman asemansa taloudellista tilaa tulisi muuten ajatelleeksi, jollei tuo lainauskorvausjärjestelmä ajoittain muistuttaisi millainen vitsi on käyttää päivänsä pelkkään lukemiseen ja kirjoittamiseen. Ja totta on sekin, ettei sitä muutoin niin vitsiksi ajattelisi, jollei media tuuttaisi kaiken aikaa korvaan siitä mikä kulttuuri Suomessa myy: piipittäjäpelien tekeminen. Ei näytä olevan mitään rajaa siinä, montako menestystarinaa toimittajat voivat löytää Suomen peliteollisuuden lyhyestä historiasta. Luen ne kaikki, koska ne sivuavat niin tarkalleen omaa historiaa 1980-luvun Commodoreista 1990-luvun pelikulttuurin syntymiseen.
Hesarin kk-liitteen (9.11.) tuoreessa jutussa pisti ensimmäistä kertaa silmään, miten nuo ensimmäiset menestyjät olivat lähtökohdaltaan rikkaiden perheiden kakaroita, joilla oli paitsi riittävästi perusturvaa heittäytyä lukio- ja opiskeluaikana jo pelkästään nörttiharrastuksen varaan, niin ennen kaikkea "pappa betalar" -sijoittajat kustantamassa sen ensimmäisen, väistämättömään konkurssiin päätyneen firman pyörittäminen. Pohjimmiltaan nuo suomalaiset menestystarinat yrittäjistä ovat siis tasan samanlaisia kuin itse itseään renessanssinerona pitävä Nalle Wahlroos, jonka menestysuran rahoittivat valtiollisen pankin omistajat eli veronmaksajat ja jonka ainoa merkitsevä ominaisuus oli etsiä aina vain isompia isäntiä joiden avulla potkia itsensä ja pankkinsa irti niistä, jotka olivat molempien identiteetit rakentaneet.
Ja se mikä noissa pelifirmojen menestystarinoissa eniten risoo, on tietenkin se nörttiyden kaventaminen amerikkalaisen yrittähengen luovaksi muodoksi. Puuttuu enää, että Rovion ja Supercellin bittipäille maksetaan taiteilijaeläke vuonna 2040.
Ei oman asemansa taloudellista tilaa tulisi muuten ajatelleeksi, jollei tuo lainauskorvausjärjestelmä ajoittain muistuttaisi millainen vitsi on käyttää päivänsä pelkkään lukemiseen ja kirjoittamiseen. Ja totta on sekin, ettei sitä muutoin niin vitsiksi ajattelisi, jollei media tuuttaisi kaiken aikaa korvaan siitä mikä kulttuuri Suomessa myy: piipittäjäpelien tekeminen. Ei näytä olevan mitään rajaa siinä, montako menestystarinaa toimittajat voivat löytää Suomen peliteollisuuden lyhyestä historiasta. Luen ne kaikki, koska ne sivuavat niin tarkalleen omaa historiaa 1980-luvun Commodoreista 1990-luvun pelikulttuurin syntymiseen.
Hesarin kk-liitteen (9.11.) tuoreessa jutussa pisti ensimmäistä kertaa silmään, miten nuo ensimmäiset menestyjät olivat lähtökohdaltaan rikkaiden perheiden kakaroita, joilla oli paitsi riittävästi perusturvaa heittäytyä lukio- ja opiskeluaikana jo pelkästään nörttiharrastuksen varaan, niin ennen kaikkea "pappa betalar" -sijoittajat kustantamassa sen ensimmäisen, väistämättömään konkurssiin päätyneen firman pyörittäminen. Pohjimmiltaan nuo suomalaiset menestystarinat yrittäjistä ovat siis tasan samanlaisia kuin itse itseään renessanssinerona pitävä Nalle Wahlroos, jonka menestysuran rahoittivat valtiollisen pankin omistajat eli veronmaksajat ja jonka ainoa merkitsevä ominaisuus oli etsiä aina vain isompia isäntiä joiden avulla potkia itsensä ja pankkinsa irti niistä, jotka olivat molempien identiteetit rakentaneet.
Ja se mikä noissa pelifirmojen menestystarinoissa eniten risoo, on tietenkin se nörttiyden kaventaminen amerikkalaisen yrittähengen luovaksi muodoksi. Puuttuu enää, että Rovion ja Supercellin bittipäille maksetaan taiteilijaeläke vuonna 2040.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Trendikkäät nomadistit kirjassa ja elokuvassa
Takana on kaikkien aikojen pisin kesä. Edessä talvi, pitkä, pimeä ja perheellinen perkeleellinen.
Tässä taitteessa on kestettävä vielä marraskuu, sateisena ja suimuisena. Marraskuulle ei ole muuta suunnitelmaa kuin mennä viimeinkin hammaslääkärille näyttämään oireilevaa nastahammasta ja aloittaa tähän täytekuuhun kuuluva perinteinen romaanimaraton, nanowrimo.
Täytekuulla ei voi ulvoa, ei luoda muuta kuin luokatonta proosaansa. Vaimo lähti viikonlopun biletykseen Mikkeliin, joten täytekuun aloituskin tuntuu kahdestaan lapsen kanssa kuin olisi aivan itse valinnut tämän ikuisuutensa.
Lauantaina yritän viritellä halloween-tunnelmaa viemällä lapsen katsomaan hautausmaan kynttilämerta, mutta sataa kaatamalla ja punaisten toverien muistomerkki on jo niin hyvin valaistu, että viemme summittaisen kohteliaasti oman kynttilämme ensimmäisen pimeäksi jääneen vainajan ("Inga Saarto", lukee romaanihenkilön (?) kivessä) muistomerkille.
Sunnuntai-iltaan mennessä saan nanowrimosta valmiiksi 8329 sanaa. Lapsen nukkuessa yritän selata myös lukemattomien kirjojen pinoa, aivan kuin NIISSÄ olisi selitys tähän tunteeseen elämän liikkumattomuudesta. Kaikeksi onnettomuudeksi pinossa on yhä Päivi Kanniston Elämäni nomadina, jota olin jo kertaalleen yrittänyt lukea, mutta raivokynnys oli ylittynyt liian usein. Niin kävi nytkin.
Jos naiivin nousukkaan narsismille etsii oireellista edustajaa, niin Kanniston (ent. Räsänen) kirja on se teos. Se jonka VIIMEISEKSI kukaan ottaisi autiolle saarelle. Se jossa "irtolaisuus Suomessa" -luku käsittelee hyväosaisen digieliitin liikkuvuutta. Se jonka tutkaan ei vahingossakaan osu suomalaista romanikerjäläistä, vaikka Aasiassa ja Etelä-Amerikassa nähdyt kerjäläiset ovat hänelle sööttejä etnoasukkeja.
Kun tähän kirjaan vertaa toista tuoretta digitaalisen eliitin nomadismia ylistänyttä teosta, elokuvaa "Viides valta", niin voi todeta, että kaikessa äijäasenteessaan tuo elokuva sentään piirtää kuvan planeetasta yhtenä ja yhteisenä huolenaiheena.
"Viidettä valtaa" menin katsomaan torstaina sen vuoksi, että se on yksi niitä harvoja leffoja johon Saaran saa mukaan, näyttelijä B. Cumberbatchin takia. Ihan niin surkea ja sekava "Viides valta" ei ollut kuin mitä elokuvasta on kirjoitettu arvosteluissa, mutta esimerkiksi IMDb:n matalakin rankkaus (5.7) näyttää silti keinotekoisesti buustatun korkealta. Ehkä tuonkin korkuinen suosio johtuu Cumberbatchin muistettavasti rakentamasta Julian Assange -hahmosta, erittäin tunnistettavasta ikävän itseihmisen stereotyypistä. Jolla tosin ei ole välttämättä paljoakaan tekemistä todellisen Julian Assangen kanssa, mutta sen pitäisi olla toissijaista, niin isosta ajankohtaisesta myyttihahmosta on Assangessa kysymys. Enää puuttuu aito mediakritiikki, ihan kuten nomadisteilta.
Tässä taitteessa on kestettävä vielä marraskuu, sateisena ja suimuisena. Marraskuulle ei ole muuta suunnitelmaa kuin mennä viimeinkin hammaslääkärille näyttämään oireilevaa nastahammasta ja aloittaa tähän täytekuuhun kuuluva perinteinen romaanimaraton, nanowrimo.
Täytekuulla ei voi ulvoa, ei luoda muuta kuin luokatonta proosaansa. Vaimo lähti viikonlopun biletykseen Mikkeliin, joten täytekuun aloituskin tuntuu kahdestaan lapsen kanssa kuin olisi aivan itse valinnut tämän ikuisuutensa.
Lauantaina yritän viritellä halloween-tunnelmaa viemällä lapsen katsomaan hautausmaan kynttilämerta, mutta sataa kaatamalla ja punaisten toverien muistomerkki on jo niin hyvin valaistu, että viemme summittaisen kohteliaasti oman kynttilämme ensimmäisen pimeäksi jääneen vainajan ("Inga Saarto", lukee romaanihenkilön (?) kivessä) muistomerkille.
Sunnuntai-iltaan mennessä saan nanowrimosta valmiiksi 8329 sanaa. Lapsen nukkuessa yritän selata myös lukemattomien kirjojen pinoa, aivan kuin NIISSÄ olisi selitys tähän tunteeseen elämän liikkumattomuudesta. Kaikeksi onnettomuudeksi pinossa on yhä Päivi Kanniston Elämäni nomadina, jota olin jo kertaalleen yrittänyt lukea, mutta raivokynnys oli ylittynyt liian usein. Niin kävi nytkin.
Jos naiivin nousukkaan narsismille etsii oireellista edustajaa, niin Kanniston (ent. Räsänen) kirja on se teos. Se jonka VIIMEISEKSI kukaan ottaisi autiolle saarelle. Se jossa "irtolaisuus Suomessa" -luku käsittelee hyväosaisen digieliitin liikkuvuutta. Se jonka tutkaan ei vahingossakaan osu suomalaista romanikerjäläistä, vaikka Aasiassa ja Etelä-Amerikassa nähdyt kerjäläiset ovat hänelle sööttejä etnoasukkeja.
Kun tähän kirjaan vertaa toista tuoretta digitaalisen eliitin nomadismia ylistänyttä teosta, elokuvaa "Viides valta", niin voi todeta, että kaikessa äijäasenteessaan tuo elokuva sentään piirtää kuvan planeetasta yhtenä ja yhteisenä huolenaiheena.
"Viidettä valtaa" menin katsomaan torstaina sen vuoksi, että se on yksi niitä harvoja leffoja johon Saaran saa mukaan, näyttelijä B. Cumberbatchin takia. Ihan niin surkea ja sekava "Viides valta" ei ollut kuin mitä elokuvasta on kirjoitettu arvosteluissa, mutta esimerkiksi IMDb:n matalakin rankkaus (5.7) näyttää silti keinotekoisesti buustatun korkealta. Ehkä tuonkin korkuinen suosio johtuu Cumberbatchin muistettavasti rakentamasta Julian Assange -hahmosta, erittäin tunnistettavasta ikävän itseihmisen stereotyypistä. Jolla tosin ei ole välttämättä paljoakaan tekemistä todellisen Julian Assangen kanssa, mutta sen pitäisi olla toissijaista, niin isosta ajankohtaisesta myyttihahmosta on Assangessa kysymys. Enää puuttuu aito mediakritiikki, ihan kuten nomadisteilta.
perjantai 1. marraskuuta 2013
"Jerusalemin tanssi" - sekahaku aiheista ja ideoista
Viimeinen kunniallinen asia nykypäivän teatterissa on se, että niin useat näytelmät tai niiden ohjaukset hylkivät niin selvästi ajatusta päähenkilöistä. Yhä useammin pääosassa on tasapäinen joukko ihmisiä tai aihe, jonka esittelyssä yksikään hahmo ei saa tärkeintä temaattista vastuuta.
Kunniallista aiheiden sekahakua edusti myös näyttelijäntyönlaitoksen tämänsyksyinen työnäyte "Jerusalemin tanssi", vaikka draamana ja esityksenä yleisölle ei ollutkaan tarjolla muuta kuin tauotta muuttuva näyttämökuva huutavine ja hoilaavine hihhulihahmoineen. Ja tällainen oli siis muisto tai perintö, jonka ohjaaaja-professori Renvall halusi jättää potentiaalisille yleisöilleen lähtiessään virasta hyvin tai ainakin hartaasti palvelleena.
Jos taiteen sijaan "Jerusalemin tanssia" arvioikin taitojen näytteenä, niin siinäkin tapauksessa tällainen projekti tuntuu hirvittävältä tuhlaukselta. Hyvistä näyttelijöistä kukaan ei ennätä näyttää vahvuuttaan sekavan ja melskaavan näytelmän keskeltä, enintään vain osoittaa energiansa tai vahvan ikävaluuttansa mukaiset näyttöarvonsa: pojilla hyvin treenatut urheilijakropat ja tytöillä leffakelpoiset pärstäkertoimet. Toisaalta, voi jotenkin yrittää seurata mielessään Renvallin pedagogisia pyrkimyksiä, että tiiviiseen ryhmätyöhön pakotettuna nuoret näyttelijät joutuvat venymään pidemmälle kuin mitä useimmissa niissä produktioissa, joihin he joutuvat työelämässään.
Mutta silti. Olin hyvin pitkän aikaa katsomatta yhtäkään NÄTYn esitystä, koska ne ovat viime vuosina olleet PROJEKTEJA eikä näytelmiä. Nyt kun sitten viimeinkin oli luvassa oikea näytelmä, tulin kumminkin huijatuksi: ei Tuomarilan tekstistä ole seurattu kuin hieman draaman rakennetta, ei yritettykään soveltaa dialogia materiaaliksi nykypäivän tulkinnalle uskonnon ja politiikan sekoittavasta hihhuliaattesta. Näytelmää oli käytetty niin kuin kyse olisi jostain klassikkotekstistä, jossa kiinnostavaa on enää rivien ja kohtausten väliin jäävä harmaa aines.
Hyvästi vaan, professori Renvall. Eipä tule ikävä.
Pirkkalaiskirjailijat - historiaa 1970-luvulta
Toisaalle Pirkkalaiskirjailijoiden omaan blogiin tein raportin Yrjö Varpion alustuksesta jossa käsiteltiin yhdistyksemme 1970-luvun historiaa.
Itse olen ollut jäsen vasta muutaman vuoden ja hallituksessakin vasta toista vuotta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)