KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt
- Savossa hiihtolomalla






sunnuntai 27. lokakuuta 2024

Epäkaupallisuus taiteen uusvanhana miniminä

Täsmälleen samana päivänä (24.10.), kun Helsingin Kirjamessut alkoivat, tuli tieto, että Taike (Taiteen edistämiskeskus) leikkaa kulttuurilehtitukea tappamalla pienimmät kulttuurilehdet. Kun tukeen aiemmin varatusta 800 000 eurosta hallitus vie satatuhatta, päätti Taike juustohöylämallin sijaan tappaa kaikki lehdet, joiden tuki on alle 10 000 euroa. Näin säästetään kulttuurista tavalla, joka on barbaarinen, mutta sopii nykyisen hallituksen linjaan. 

Taiken kulttuurilehtituen leikkauksista ei saa uutista kuten Seurasaaren aukipidosta. Sanomalehdet eivät kulttuurilehtien kuolemasta välitä, vaikka viimeiset harvat kulttuuritoimittajat välittäisivätkin. Seurasaaren kohtalosta sen sijaan riittää helsinkiläisille kauhisteltavaa.


Mutta samana kulttuuriuutisten kohtalopäivänä (24.10.) osui silmiin hesarilaisen Vaha-Majavan Yle-kolumni , jossa tuo toimittaja puolsi Hannaleena Haurun &  ja Katja Gauriloffin elokuvan saamaa puolen miljoonan euron tukea Elokuvasäätiöltä. 


Kyseinen filmiprojekti, Parvet, on kerännyt tällä viikolla skandaalihuomiota siitä, että teatterilevityksessä kyseinen elokuva sai vain 88 katsojaa. Toimittaja Vaha-Majavan mielestä tällainen tukimuoto, joka kuluttajakohtaisesti (n. 5681€ / katsoja) päihittää kansallisoopperankin mennen tullen, on ihan ok! Moinen elokuva kuulemma edustaa ulkomaisessa levityksessä suomalaista filmitaidetta. Vaha-Majavan logiikka menee siis niin päin, että kun elokuva saa 500 000 euroa tukirahaa, sen täytyy olla kansainvälisesti edustavaa taidetta (”Parvien” kokonaisbudjettihan oli 730 000e).


Kulttuurilehdet voitaisiin pelastaa murto-osalla siitä, mitä Hannaleena Haurun improvisoimiin videoprojekteihin hävitetään julkista rahaa. Mutta verrattuna Hauruun kulttuurilehtien tekijät joutuvat jatkuvasti perustelemaan olemassaolonsa. 


Viimeisin metodi lehtien ITSEHÄPÄISYN edistämiseen on Taiken vaatimus, että lehtien julkaisutahon tulee selvittää tukihakemuksessa toimintansa yhdenvertaisuus, ympäristöohjelma ja suunnitelmat häirinnän ehkäisyyn. Siis samaan aikaan kun suomalaisen julkisuuden arvovaltaisimmalla paikalla, eduskunnassa, äärioikeistolainen puolue voi huudella aivan mitä huvittaa, on kulttuuria edistävien järjestöjen todisteltava, että ne ovat olemassa jostain ERITYISEN KUNNIALLISESTA SYYSTÄ.



Näissä hävitystunnelmissa oli mielenkiintoista kulkea kahtena päivänä Helsingin Kirjamessujen lävitse, missä tuhannet ja tuhannet ihmiset jonottavat saadakseen uusinta kirjametritavaraa. Koska samahan pätee massakulutuksen puolella kuin julkisella puolella: jos messulippujen tuloista murto-osa käytettäisiin kulttuurilehtien tukemiseen, niiden sivuilla voitaisiin kompensoida sanomalehdistä hävitetyn kulttuurijournalismin osuus. 


Puuttuu vain ymmärrys estää hävitys. Eikä sitä ymmärrystä edes lehtien kattojärjestö, Kultti ry, vaivaudu ajamaan.


Nykyinen kulttuurin ja taiteen tappotila tuo mieleen 1990-luvun alun tilanteen, jossa niin ikään syvän laman edellä Elokuvasäätiö saattoi tukea miljoonilla mitä tahansa elokuvaksi väitettyä tekelettä, koska mitään kriteeriä ”taiteesta” ei politisoituneessa julkisuudessa voinut, mukamas, esittää. Niinpä Elokuvasäätiö tuki mitä tahansa teosta, jos sen oletettiin sisältävän jotain taatusti EPÄKAUPALLISTA. 


Ja juuri tällä samalla perusteellahan sekä Vaha-Majava että nykyinen Elokuvasäätiö perustelevat tolkuttomia tukisummia oikeutetuiksi: kyse on taatusti bisneksen vastakohdasta, ja siten tukiraha siirtyy tuettujen projektien kautta kiertoon yhteiskunnassa. Epäkaupallisuus on taiteen uudelleen vanha minimi.


Kysyä tietysti voisi, eikö sitten 500000€ voisi jakaa ennemmin 5000 ihmiselle satasen ostokortteina, jos RAHANKIERTO on se ensisijainen motiivi taiteen VÄLILLISEEN tukemiseen.


1990-luvun alulla Elokuvasäätiötä nimitettiin leikkisästi ”varkaiden paratiisiksi”.

Mikähän nimitys olisi tänä päivänä? ”Amatöörien markkinat”?





torstai 24. lokakuuta 2024

The Apprentice (elokuva)


The Apprentice” (2024) on kyllä kunnioitettavasti aiheelleen eikä henkilölleen omistautunut aikalaisdraama juppikauden grynderistä, joka nyt sattuu olemaan Yhdysvaltojen myöhempi presidentti Donald Trump. Mutta aiheensa suhteen se tyytyy kertomaan vain lähtökohtansa ja oppi-isänsä unohtavasta nousukkaasta, jonka lopullinen tragedia jää arvailujen varaan. Käsittely jää keskeneräiseksi.

Elokuvan ohuehkona juonena on grynderin kehitys- eli kovettumisprosessi ääliömäisestä nousukkaasta idioottimaiseksi kapitalistiksi. Päähenkilön sijaan tarinaan tuo energiaa sen keskushahmo, ”sadistikonservatiiviksi” itseään tituleeraava oppi-isä, tosielämän seurapiiriasianajaja Roy Cohn. Hänestä on onnistuttu tekemään ainutkertaisen pelottava hahmo. Näyttelijä Jeremy Strongin tapa esittää tätä kovapintaisuudessaan mafiapomotkin päihittävää hahmoa on itsessään riittävä syy nähdä elokuva.


Monet helpot hymyt ja muutamat naurut tarjoaa myös elokuvan versio Donald Trumpista. Näyttelijä Sebastian Stan tekee tunnistettavan hahmon minimaalisella imitaatiolla, mikä on kerrassaan hienoa; muuten tällainen elokuva näyttäisi kaksituntiselta Saturday Night Live -sketsiltä. Elokuvan alkupuoliskolla Trumpin hahmo on suorastaan sympaattinen. Saavutus sekin.


Koska ”The Apprentice” pitää kiinni aihevalinnastaan, ei grynderi Donald Trumpin elämästä valikoitu tarina sisällä sitä kaikkea, mistä tosielämässä syntyi presidentti Trump. Näkökulma jumittaa aiheen ja materiaalin välissä. Katsojaa on kyllä väistämättömän helppo viihdyttää kahden tunnin ajan sillä draamallisella ironialla, että hän tietää tulevasta presidentistä enemmän kuin kukaan Trumpiin alentuvasti suhtautuvista 1970–1980-lukujen aikalaisista. Mutta kun elokuvan loppua kohden ironia alkaa väljähtymään, niin sitä toivoisi, että jokin uusi henkilöhahmo toisi juurikin aiheen sisältä jotain uutta tarinaan. 


Sitäkin enemmän alkavat ärsyttää halvat efektit eli graafisesti kuvatut kauneuskirurgiat ja seksikohtaukset. Mitä ihmeen sensaationtarvetta ne palvelevat?



The Apprentice” on tyyliltään aivan muuta kuin ohjaaja Ali Abbasin muut hirviöfilmit, kuten eeppisen söötti ”Raja” (2018). Ei ole ohjaajan vika, että hirviön esikuva on tällä kertaa maailmanhistoriallista mittakaavaa eikä mikään käsittelytapa oikein riitä täyttämään katsojan odotuksia. Sama kuin yrittäisi pienimuotoista kauhudraamaa siitä toisesta New Yorkia hävittäneestä, blondeja kourivasta karvakamusta, King Kongista.


Eilisessä iltapäivänäytöksessä iranilaista "Tatamia" oli katsomassa vain viisi henkeä, vaikka kyseessä on yksi persoonallisimmista elokuvista vuosiin. Tänään "The Apprenticen" aamunäytöksessä oli kymmenkunta katsojaa, koska Trumpin skandaalimaisuus on niin helppo lupaus viihteestä. Liian helppo, liian ilmeinen, sanon minä.



Tatami (elokuva)

 


M
ustavalkoinen iranilainen taidefilmi judofeministeistä on juuri se ajanviete, johon haluaa upottaa keski-ikänsä kasvattavimmat hetket. Ainakin jos Hesarin kriitikkoa uskoisi. Onneksi Hesarin arvostelut ovat tällaisten elokuvien kohdalla niin ilmeisen ideologista puppua, että niiden paatoksen voi jättää omaan arvokuplaansa.


Oikeasti ”Tatami” (2023) on erittäin perinteinen urheilutrilleri, eräänlainen judo-hijabeihin ahdettu ”Rocky". Elokuva säilyttää jännittävyytensä, vaikka tunnistaisi kliseet minuutteja ennen kuin kukin kohtaus kehittyy tuttuun juonelliseen käänteeseensä. 


Vasta loppuhuipennuksen kohdalla elokuva antaa yllättäen periksi urheilutrillerin ”altavastaaja yllättää” -kaavasta ja muuttuu vieläkin kliseisemmäksi poliittiseksi draamaksi. Tämä tapahtuu realismin hyväksi, mutta myös poliittisen sanoman alleviivaamiseksi, mikä on todella iso pettymys – elokuvan visuaalinen maailma on nimittäin aivan muuta kuin mihin urheilufilmeissä on tottunut. Palatsimaiseen urheilukeskukseen sijoitetut kamppailut judon maailmanmestaruudesta, samoin kuin kamppailuja edeltävä hermopeli, on kuvattu vahvalla mustavalkokontrastilla ajoittaen kaiken mitä tapahtuu yhteen päivään. 


Iranin naisjudokat muodostavat joukkueen, mutta yksi heistä, Leila (Arienne Mandi), on MM-tason nousukas, jota valmentaa MM-tasolta uransa katkaissut, suojattinsa menestystä kannustava ja pelkäävä Maryam. Kovin tuttua tältä osin. Maallikkokatsojan kannalta elokuvan isoin yllätys onkin sen poliittinen lähtökohta, että Iranin hengellinen diktatuuri EI haluaisi edustajansa voittavan Israelin huippujudokaa, joka samoissa kisoissa on kohoamassa loppuotteluun. 


Elokuvan jälkeen täytyi lukea wikipediasta, että muslimivaltioilla on niin tiukka Israel-boikotti, etteivät heidän urheilijansa saa otella israelilaisia vastaan. Edes mahdollisuus, että tällainen tilaisuus syntyisi, on elokuvan mukaan estettävä.


Leilaan ja Maryamiin kohdistuva uhkailu vaikuttaa Leilan yksittäisiin otteluihin niin kuin politiikasta vastakkainasettelunsa hakeva urheilutrilleri tapaa tehdä. Koska nyrkkeilyfilmeillä on takanaan jo satavuotinen historia, tulee 1 vs 1 -judo-kamppailuja väistämättä seuranneeksi nyrkkeilyfilmin kaltaista dramatiikkaa odottaen. Eikä mikään oikein vastaa odotuksia. Judo on maallikon silmin omituinen, juopunutta kansantanssia muistuttava laji. Ainoaksi ymmärryspinnaksi Leilan todellisista mahdollisuuksista jää oletus hänen henkisestä kestävyydestään. Ottelujen ”yllätyssuoritukset” on elokuvassa selostettu ja alleviivattu yllätyksiksi. Tiheät leikkaukset ja tiiviit kuvat pitävät katsojan sentään riittävästi mukana tunnelmassa. 



P
eriaatteessahan feministinen allegoria voisi rakentua vaikka naisten shakkijoukkueiden varaan. Mutta verryttely-hijabissa kamppailevat kauniit ja sutjakkaat judokat näyttävät fantisoiduilta ninjanunnilta. Näin elokuvan aihe on maanläheisestä politisoinnistaan ja helpon tutuista jännärikohtauksistaan huolimatta onnistuttu vieraannuttamaan aivan omaksi visuaaliseksi maailmakseen. Jos siis haluaa nähdä elokuvan, jonka kuvasto jää taatusti kummittelemaan mieleen, on ”Tatami” sekä aihettaan että ideologista sanomaansa isompi elokuva, joka kestää aikaa.


Toinen elokuvan ohjaajista (Nattiv) on israelilainen mies ja toinen (Ebrahimi) ranskalais-iranilainen nainen. Asiantuntemus kansallisten urheilujoukkueiden poliittisuudesta näkyy aiheenkäsittelyn varmuudessa, mutta järin syvällistä se ei ole. Viihdefilmistäkin tämä "Tatami" käy 90prosenttisesti, mikä takaa poliittisen sanoman vaivattoman levittämisen ja kenties penkkiurheilevan yleisön koulimisen taiteellisempaan filmikerrontaan. Ei mikään "Raging Cow" muttei myöskään "Koraani Kid".



sunnuntai 20. lokakuuta 2024

Syysloma Jerisjärvellä (13.-19.10.)

 



Vietimme jo viidennen syysloman Jerisjärvellä, mutta ensimmäisen ihan kahdestaan. Tunturimökin erillisyys maailmasta tuntuu kerta kerralta vahvempana, koska muita mökkiläisiä on aina vain vähemmän, samoin paikallisia palveluja ja bussiyhteyksiä. Tämän illuusion murtamiseen tarvittiin ruokavarojen hupeneminen ja sen oivaltaminen, että 19 km päästä Muoniosta voi tilata ruokaa paljon halvemmalla kuin että ajaisi taksilla sitä hakemaan, kuten minä tänä kesänä erehdyin tekemään. Verkossa tehty tilaus tuli täsmälleen kuten toivottu, 20e hintaan, toki ilman olutta, koska hallitus eli kristityt istuu vielä moisen etäelämän päällä.

Etäisyyksien vuoksi Lappiin kuitenkin mennään, päästäkseen etäälle etelän arjesta ja katsellakseen niihin etäisyyksiin, joihin jaksaisi vaeltaa jossain vaihtoehtoisessa elämässä, kuten kuvitellussa nuoruudessaan. Ja tokihan sitä vielä kolmekymppisenä fillaroinkin Lapin laitamilla niillä vähemmän tunturipitoisilla reiteillä (Oulu-Kemijärvi-Kajaani).

Tälläkin kertaa kiipesimme Keimiölle kirkkaana päivänä, sen rinteillä turisteja parveili monta kertaa enemmän kuin edes Muonion suklaakahvilassa. Huipulla tuuli oli jäätävä, vaikka lunta ja jäätä ei kuitenkaan ollut kuin ylös tuovalla polulla. Keskiviikkona satoi lisää lunta ja yöllä kävi pakkanen miinus kuudessa. Perjantaihin mennessä kaikki oli taas sulanut, S olisi halunnut kiivetä vielä Sammaltunturille, mikä minusta olisi ollut pelkkä kilometrien mittainen intervallimäki, joten patikoimme vain Tunturiporon kahvilalle todistamaan, että sekin on tosiaan nykyään kiinni lokamarraskuun.

Paikallinen Koillis-Lappi kertoi (16.10.), että Jerisjärven ympäristöön on rakenteilla "paljon" uutta mökkiasutusta, jopa Kutunivan kapealle kannakselle. Periaatteessa mökkiasutuksenkin lisääntyminen takaa seudulle uusia palveluita, mutta oikeasti kaikki kasvu koskee vain lyhyttä talvisesonkia joulusta hiihtolomiin. Enimmän aikaa vuodesta Lapin mökit törröttävät etelän porvareiden sijoituskohteina. "Paljon" tarkoittaa paljoa paikanvarausta. Jos vaikka tulisi seuraava epidemia.


Lauantaista tuli pitkä odottelupäivä. Mökki piti luovuttaa 10:ltä, joten ainoa mielekäs vaihtoehto oli tappaa miltei kahdeksan tuntia aikaa Muonion kylällä. Huoltsikan grillitarjonta kävi tutuksi, kaljahanasta loppui tynnyri. Välillä tiheni sumu, sade iski vasta kun Rundgrenin pikkubussi lähti kohti Kolaria. Tulomatkalla se oli niin täysi, että ainakin yksi matkustaja jäi kyydistä Kolarin asemalla, nyt bussi oli vaihdettu isommaksi ja siinä oli meitä vain 3 matkustajaa. Rundgrenin uusi linja, Kolarista Muonion ja Jerisjärven kautta Hettaan, on muuten kätevämpi kuin juna&bussi-reitti Rovaniemen kautta. 

 

Yöjunaan meillä oli omat eväät, joten nukahdettiin nopeasti. Tampereella oltiin aamulla 7:ltä puoli vuorokautta matkustettua. Sää muuttui marraskuisesta sumusta miltei elokuisen leudoksi ruskaksi. No, mantereella 12 tunnin junamatkalla ehtisi Pohjanmereltä Välimerelle.

 

Juuri mitään en itse kirjoittanut tälläkään residenssimatkalla, mutta luettua tuli taas kaikenlaista. Vuosi sitten ostettu clifi-kokoelma Tomorrow's Parties oli sekin mukana, nyt siitä löytyi parempia novelleja, kun eka yrityksellä kirja jäi kesken Greg Eganin kehnoimpaan tekstiin kompastuessa. On siinä muitakin antologialle tyypillisen heikkoja tekstejä, mutta kovana scifinä muutama erinomainen. Daryl Gregoryn novelli ilahdutti niin paljon, että hankin e-versiona hänen Unpossible-kokoelmansa (2011). Sen eka novelli oli hyvinkin samaa tyyliä ja laatua kuin Eganin tarinat, joten aivot tunnistivat DG:n tyylissä jotain mitä minä en. Mutta eipä sitten Gregoryn muut novellit vaikutakaan yhtä näppäriltä. Aiemmin olin lukenut häneltä yhden zombiromaanin, ja vähän sama valtavirtaa kosiskeleva heikkous tuntuu novelleissa kuin mitä jäi mieleen siitä: liikaa ihmissuhdelöpinää, liikaa nuorten kasvutarinoilla herkistelyä.

 

Muonion eloisa keskusta...

Kirjallisia Liitto-oravia kiitämme jälleen residenssimökin ylläpidosta, muutenhan ei tähän lappeiluun olisi varaa ja kiintopistettä.






perjantai 4. lokakuuta 2024

Veljelleni (näytelmä)

E. L. Karhu: Veljelleni


Kansallisteatteri, ensi-ilta 19.9.2 024
Ohjaus: Otto Sandqvist
Lavastus: Virpi Nieminen

 

Siinä vaiheessa kun alaston näyttelijä kaataa purkillisen hernerokkaa päähänsä, tulkinta valmistuu: tämä on Kansallisteatterin näkemys teatteritaiteesta.

Hernerokkakohtaus päätti onneksi ”Veljelleni”-esityksen (3.10.) ensimmäisen puoliajan. Hain takin narikasta ja jätin toisen puoliajan katsomatta. 



Ei ”Veljelleni”-esityksen aineksissa mitään vikaa ollut. Näyttelijät (Melleri, Hosiaisluoma, Nyby) tekivät osuutensa tekstin irvokkuuksilla säntillisesti herkutellen, lavastus oli minimaalisen osoittelevaa kitschiä, äänitausta oli Taivassalin uudella näyttämöllä täydellisen tarkka, eikä edes esitettävässä tekstissä ollut mitään vikaa – proosana. Se vain ei ollut teatteritekstiä. Eikä lopputulos ollut teatteria.



Isoon laitosteatteriin mahtuu tietysti monenlaisia ”teatterinäkemyksiä”. Tuota termiä ohjaajallamme Terhillä oli tapana käyttää kun moitin jonkin yksittäisen kohtauksen himmelimäisyyttä. ”Teatterinäkemysten” erilaisuuteen vetoaminen on helppo tapa tehdä mitä huvittaa tai minkä merkityksestä ei ole itsekään varma.


Ongelma # 2 on se, miten löysän varovaisesti ohjaaja  (Otto Sandqvist) asennoituu käyttämäänsä tekstiin. Kun näytelmäkirjailijana tunnetun E.L. Karhun romaanistaan (2021) tekemä monologi (2022) sovitetaan näyttämölle, niin kai sille voisi tehdä muutakin kuin toteuttaa se live-kuunnelmana? 


Muuta dramatisointia ei ainakaan ensimmäisellä puoliajalla ollut kumminkaan tehty kuin sijoitettu kolme vapaana olevaa näyttelijää erittäin viitteellisesti törröttämään taustalle yhden lukiessa.


Ongelma # 3 on pohjatekstin valinta ja dramatisointi. Jos kyseessä on näytelmäkirjailijan romaanistaan työstämä monologi, niin se ei tarkoita, että kyseessä olisi readymade-monologi. Mutta sellaisena siihen on ohjaaja asennoitunut. Näyttelijöille annettu tehtävä on kohtuuton: pitää 3x20 minuutin monologi irtokarkeista ja veljen tyttökavereiden ulkonäöstä eloisana niin kuin Karhun valitsema muoto (monologi) takaisi tekstin käytettävyyden sellaisenaan.


Pidin Karhun romaanista proosana, mutta jos minulle myydään samaa tekstiä näytelmänä, niin kyllä sille tekstille on täytynyt jotain tehdä ennen kuin se muuttuu näytelmäksi. Kurinalainen groteskius tekstin ympärillä ei riitä ratkaisuksi.


Saksalaisella teatterinäkemyksellä – jossa päähän kaadettu hernerokka on se välttämätön ”tönin sun sisäistä porvariasi” -kliimaksi – varustettu asiantuntija voisi sanoa, että minulla on kapea käsitys monologeista.


Ja minä voisin vastata, että tekotaiteellista jyystöä on juuri Kansallisteatterissa yritetty monet kerrat ennenkin myydä puitteiden ansiosta aitona asiana. Näen tällaisen live-kuunnelma -tyyppisen esitysformaatin anteeksiantamattomana resurssien hukkakäyttönä ja teatteritaiteen itsepetoksena.