KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


Näytetään tekstit, joissa on tunniste Macbeth. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Macbeth. Näytä kaikki tekstit

maanantai 30. syyskuuta 2019

Ensi-illan jälkeen eli draamantaju herää pätkittäin


Joskus kesällä teatterille harjoituksiin polkiessa ajattelin miten hurskastelevan hullua on amatöörien haaskata hienoa kesäpäivää jonkin Shakespearen kaltaisen parissa, kun lopputulos on kuitenkin niin kaukana siitä mitä "oikeassa" teatterissa pystytään. Vähän kuin yhden käden sähköurkusormillaan treenaisi sinfoniaa julkiseen esitykseen.

Mutta kotiin päin polkiessa sitä aina suhtautui kokemaansa helpotuksen oirein niin kuin muuhunkin yhdistystoimintaan, missä kollektiivinen tahto on tärkeämpi kuin yksittäisten osaajien summa. Silkasta tahdosta syntyy jotain enemmän kuin mitä yksin osaa kukaan edes mokata.

Ensi-ilta (28.9.) "HC Macbethille" meni monin verroin paremmin kuin kenraali, mikä kuulemma on produktioille tyypillistä. Jotain energioista kertoo se, että eka puolisko näytelmää vei keväällä 105 minuuttia, kesällä 85 minuuttia, ja ensi-illassa 55 minuuttia. Kiekkotermein joukkueemme on "hitsautunut saumattomaksi kokonaisuudeksi".

Kuva: Annu Hakala

Samalla juuri se saumojen katoaminen ja rytmin säilyminen on omituinen esteettinen ominaisuus, joka on alkanut kiinnostaa draamassa yhä enemmän. Ei sen tärkeyteen olisi koskaan uskonut, jollei olisi nähnyt näytelmäntekoa sisältä käsin.

Ei siitä ole kuin pari vuotta kun jossain Tukkatekstin istunnossa oli puhe näytelmän sisäisestä rytmistä ensisijaisena kriteerinä esityksen onnistumiselle, ja pidin ajatusta teoreettisena höpöhöpönä. Nyt olisin jo valmis sanomaan, että rytmitys on teatterin salainen ase, taikuus jota katsoja ei ehdi tajuta silloin kun rytmitys toimii.

Ammattilaisille ja pitkän tien harrastajille rytmin ensisijaisuus tuntuu olevan niin luonnonvoima, mukana kaikessa mitä ja miten valikoidaan esitykseen mukaan, että sitä on turha teoretisoida. Draamaa kirjoittavalle tästä ei kumminkaan löydy pahemmin ohjeistusta. Ikään kuin käyttödraama olisi jotain minkä joko osaa teatterin sisältä käsin tai sitten ei osaa ja naputtelee tietämättään jotain mikä parhaimmillaankin kelpaa vain lukudraamaksi tai Ylen tv-tuotannoksi.

Se, että esityksen rytmin saa SÄILYMÄÄN, ei ole mitään rakettitiedettä. Mutta miten rytmin saa vaihtelemaan, painottamaan ja yllättämään, se täytynee olla sisäänrakennettuna jo tekstissä. Jälleen kerran tulee mieleen Kansallisessa näkemäni "Keuhkot" esityksenä, jonka intensiivisyys kelpaisi malliksi niin moneen asiaan draaman estetiikassa ja ehkäpä erityosesti tähän rytmin maagisuuteen.

Draamantaju herää pätkittäin. Vuosikymmenien harrastuneisuus elokuvista ei siihen näköjään opasta, ehkäpä ei sekään että on tyytynyt enemmän katsomaan kuin lukemaan näytelmiä.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Yksi yö ensi-iltaan


Enää yksi yö ensi-iltaan. Eilinen kenraaliharjoitus oli aika kaoottinen, vaikka harjoitusyleisö pysyikin siinä mukana alusta loppuun. Eli ei siis toivottoman kaoottinen. Ohjaaja kiitteli palautekierroksella jopa virheistä, koska kaikki näyttelijät vellovat joka tapauksessa itsesyytösten ahdingossa. Oikeasti eilinen meni kohtuullisen hyvin. Vain lamput olivat vaarassa, kun kiekkojoukkue miekkailee tolkuttomalla energialla.


Itse unohdin Duncanistani kokonaisen replikin ja vielä samasta syystä kuin harjoituksissa: kun kohtausta muutettiin niin että kaksi näyttelijää (lapsihahmo ja lapsenlapsihahmo) tulevatkin äkkiä minua kohti, koko näytelmätilanne jotenkin katkeaa. Sen sijaan että lapsenlapsi olisi kiskonut minua hitaasti ulos kohtauksesta kiskoinkin hänet nopeasti pois, jotta en pidempään jumittaisi näyttämöllä. Saman vaikutuksen olen huomannut niissä aiemmissa Terhin produktioissa joissa olen ollut mukana: roolin mahdollistava "oma tila" katoaa jos joku tulee liian lähelle. Hämillisen myllertävä tunne on sama kuin äkisti toisen ihmisen kasvot kääntyisivät omia kohti.

Nimiroolin Päivi sen sijaan veti osuutensa täydellisesti jo eilisessä kenraalissa ja hänen varassaanhan koko esitys muutenkin kulkee. Macbethin ja äitinsä väliset kohtaukset ovat sellaisia karmeutensa täsmällisyydessä, että ne hyytäisivät yleisön vaikka laitosteatterin isolla näyttämöllä.

Ainoa asia mikä "Macbethin" sovituksessa edelleen rassaa itseäni on sen lopetus. Veikkaan, että vähän väsähtänyt tunnelma näytelmän viimeisessä vartissa johtuu siitä, miten erikoisesti juoni ja dramatiikka ratkaistaan. Ohjaaja kokeili harjoitusten aikana erilaisia muitakin vaihtoehtoja ja nykyinen lopetus on niistä epäilemättä paras. Mutta alkuperäisen tekstin loppuratkaisusta poikkeaminen on niin iso sivuaskel, että se pitäisi perustella hyvin näytelmän aikana - tai sitten tematisoida lopetus selvästi johonkin suuntaan.

Nämä ovat omat ehdotukseni "Macbethin" vaihtoehtoiseksi lopetukseksi:
  •  Queer-lopetus: Macbethin surmaaja onkin binäärisen maailman ulkopuolinen henkilö, ei tapa Macbethiä vaan sulautuu tämän identiteettiin. Äiti tunnustaa uuden ajan koiton ja ryhtyy kouluttamaan kiekkoilijoista taitoluistelijoita.
  •  Kaurismäkeläinen lopetus: Macbeth rakastuu kiekkohallin espanjalaiseen siivoojaan, tunnustaa tekemänsä isänmurhan ja tuomitaan vankilaan. Siivoja saa onneksi työpaikan samasta vankilasta. Pariskunta sinetöi lempensä kaltereiden välistä.
  •  Mediatietoinen lopetus: demokratian puolustajat piirittävät mediatähdeksi nousseen Macbethin, tämä kääntää kameran jalustan miekakseen ja syöksee siihen itsensä. Seuraa lehdistötilaisuudeksi muutettu loppumonologi ja brechtiläinen etäännytys.
  •  Freudilainen lopetus: iso kiekkokassi, jolla on esityksessä muutenkin keskeinen merkitys, kääritään punaiseen kreppipaperiin ja tämän lävitse kuviteltujen uhkien piirittämä Macbeth survoo itsensä takaisin kohtuun. Lady Macbeth pitää loppumonologin ja varoittaa väestökatastrofin aiheuttamasta itsetuhoisuudesta.
  •  Somaattinen ihmiskuva -lopetus: näytelmän loppua kohden Macbeth alkaa syödä samoja lääkkeitä kuin äitinsä ja hänen painajaisensa pahenevat, kunnes hänet viedään katkaisuhoitoon. Käy ilmi, että "noidat" ovatkin olleet hänen lääkäreitään. Macbeth polttaa doping-laukuksi paljastuneen syntisäkkinsä.


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kaksi viikkoa ensi-iltaan

Taas ollaan sillä kynnyksellä, että ensi-iltaan on enää kaksi viikkoa ja osa repliikeistä edelleen hakusessa. Osaan kyllä ulkoa lähes kaiken, mutta harjoituksissa toiminnan tahti ei suo aikaa seuraavien lauseiden muistelemiselle: repliikkien täytyisi tulla osana toimintaa yhtä luontevasti kuin se "ele suurin jot' ei tehdä". Nonsenseltä tuntuva loruilu ("Hyvin tehty, taito palkitaan..") menee lopultakin helpommin kuin selvälle kohteelle suunnattu puhuttelu, jossa ylevät kohteliaisuudet ("...että vaikka kiitokseni siivin lentäisivät..") ovat rakenteeltaankin mahdottomia ihmiselle, jolla ei ole sprintterin keuhkot ja maratoonarin itseluottamus. Ja kuninkaallista esittävällä se kuninkaallinen kohteliaisuus on sentää se pienin vaadittu ominaisuus.

Lady Macbeth
Repliikittömässä kohtauksessa riittää patsastelu, etenkin jos tyytyy siihen, että tässä Macbethin hc-sovituksessa androgyynin kiekkojoukkueen (hc) ainoa mies on sen valmentaja, kuningas. Näytelmää on tullut mainostettua tamperelaisittain kiekkoaihe ja genderväännös edellä, vaikka sovituksen erityisyys lähtee kyllä siitä, että Terhi on kirjoittanut lady Macbethin nimihenkilön äidiksi. Vaikutus on kirjallisuushistorian kannalta yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuosisatoja kestänyt debatti siitä, voiko Shakespearen tekstin perusteella tulkita, onko lady Macbethilla lapsia ja selittääkö lapsettomuus hänen luonteensa, saa TEKSTIN ITSENSÄ perusteella näytellyn vastauksen.

Lady M ja kuningas D pois lukien muiden hahmojen androgyyniys on tuottanut jatkuvaa säätämistä, etenkin kun 6 näyttelijälle on siirretty repliikkejä pois jätetyiltä/yhdistellyiltä hahmoilta. Edelleenkään ei ole ihan varmaa, että yleisö tajuaa Duncanin olevan sekä Macbethin että Macduffin isä.

Alkuperäisen tekstin tunteva katsoja voi olla hämmennetympi kuin sellaiset katsojat, jotka eivät tiedä "Macbethistä" enempää kuin mitä ovat Simpsoneiden jaksossa nähneet. Terhin tiivistämässä versiossa Malcolmin hahmo elää Macduffin ja tämän lapsen repliikeissä ihan ilman, että hahmoa itseään tarvittaisiin mihinkään. Lisätyt uudet perhesuhteet toimivat puolestaan melodraamallisena, paikoin humoristisestikin, kontrastina Macbethin äiti&lapsi-dynamiikan hurjuudelle.

HC Macbeth näkyy jo Tampereella
Näitä perhevelvoitteita sitten ratkotaan kiekkohallin julkisessa tilassa aivan kuten Shakespearen hahmot ovat läpi aikojen sovittuneet milloin mihinkin sosiaaliseen kontekstiin ohjaajansa näkemyksen mukaisesti. Nukkejen ja videokameran läsnäolosta nykypäivän näytelmässä en ole lainkaan samalla aallonpituudella ohjaajan kanssa, mutta muuten hc-sovitus toimii mielestäni pinnistelemättä kiekkoaiheen kanssa. Ei se kiekkopelaajien arjesta ja julkisuuskamppailusta ehkä paljoakaan uutta terävöitä esiin, sillä sovituksen hyöty on enemmänkin näyttämöllistä kuin tekstillistä: klassikon lennokas kieli kiinnitetään uudella aiheyhteydellä sellaiseen konkretiaan joka on harrastajanäyttelijöille ja -yleisölle tutumpi kuin vuosituhannen takainen Skotlanti klaanisotineen. Tuskin näytelmän räjähdysherkkää aggressiivisuuttakaan olisi muutoin saanut niin monipuolisesti toteutettua toiminnaksi, jollei olisi tätä jääkiekon opastamaa aiheyhteyttä.

tiistai 20. elokuuta 2019

HC Macbeth (projekti)


Kun Terhi alkoi suunnitella Macbethin ohjaamista, lupasin että olen käytettävissä Birnamin metsäksi. Mutta teatteri on kuin yliopisto tai mikä tahansa instituutio, että jos hengailee tarpeeksi kauan lavasteissa, niin päätyy mihin vain. Kirjaimellisesti pystymetsästä. Edelliseen Terhin projektiin olin lupautunut nukettajaksi ja sitä edeltävään hevoseksi.

Edelleen etsin luonnerooliani. Birnamin metsän sijaan päädyin roolittamaan Skotlannin kuningasta. Mieluusti sitä ajattelisi viimeinkin luonnerooliksi. Jos ei tarvitsisi muuta kuin kannatella kruunua. Mutta Shakespearen silosäkeiden artikuloiminen on sillä rajalla, että muistaako edes sanottavansa sisällön, saati mutkikkaan korean muotokielen. Alkukohtauksessa, Macbethin joukkuueen miekkaillessa kiekkomailoilla, on kaiken lisäksi melkoinen mellakka meneillään, joten silosäkeet pitää esittää huutamalla. Ian McKellen varmaan osaisi tehdä sen vaikka suu täynnä suklaamuroja. Minun on vaikea muistaa edes kelle milloinkin replikoin.

Tätä sitten treenataan, kolme tai neljä ja vähitellen viisikin iltaa viikosta. Kaikki muut "HC Macbethin" näyttelijät ovat Terhin projekteille tyypillisesti energisen tarkkoja. Macbeth ja äitinsä osaavat kymmenen kertaa pidempiä repliikkejä ulkoa kuin mitä itseni pitäisi muistaa muutamassa kohtauksessa. Yritän selittää itselleni tätä muistamisen vaikeutta sillä, että elän aamusta iltaan niin omien sanojeni ja tekstieni parissa. Mutta ei se siitäkään voi johtua, ei liiemmin iästä. Vaikka kuinka ihailee jonkin näytelmän tekstimaailmaa, sen sisään uppoaminen vain vaatii jotain muutakin mielikuvituksen ja eläytymisen aluetta kuin kirjailijalla on.

Opettavaisena projektina tämä on tietysti aivan toista kuin ne edelliset kolme Tukkateatterin projektia, joissa päädyin lavalle. "Macbethissä" jokaiseen repliikkiin sisältyy syvää ajatusta ja komeaa runoutta. Miten sitä sellaista osaa kannatella omalla osuudellaan?

Juurikin kesällä katsoimme "Nothing Like a Dame" -dokumentin, jossa puhuttiin paljon klassikkonäytelmien haasteellisuudesta. Daamit totesivat yksimielisesti, että Shakespearen näytelmät ovat ennen kaikkea runoutta, joten runoutena ne täytyy lausua, kunnioittaa rytmiä ja koristeellisuutta. Kokenut näyttelijä pystyy ne silti esittämään samalla energialla kuin "Hoi, tuokaa vene!".

Itsestäni tuntuu kuin heinäkuussa poistetun poskihampaan kohdalta vuotaisi viimeinenkin äänenpaine matalametaforisille harakoille. Alihengitän silloinkin kun ylihengitän. Siis siltä se tuntuu. Edes ryhtiään ei muista pitää kuninkaallisena kahta askelta pidemmälle. Onneksi tässä HC-versiossa näytelmään on tullut jääkiekon ohella myös paljon huumoria. Sen varassa voi antaa jotain itselleen anteeksi.

Tamperelaisillehan tämän luulisi olevan täydellinen teatterielämys: hiuumoria ja suurta draamaa kiekon ympärillä.

Ja niin jatketaan. Treeni toisensa jälkeen, kohti ensi-iltaa runsaan kuukauden kuluttua. "Macbethin" sisällöistä en ehkä ole oppinut vieläkään mitään uutta, mutta teatterin tekemisestä varmaan taas kosolti enemmän, etenkin kauhupitoisen draaman hillityistä tehokeinoista. Ja kuitenkin se on juuri Shakespearen ihmeellinen kieli, ei niinkään draama, jota haluaisi oppia imitoimaan...