KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024-2025


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.
- Mikkelissä TNP 24.-26.1. 2025
- 50 rakkauselokuvan klassikkoa ilmestyy 1/2025






tiistai 31. maaliskuuta 2015

Kulttuurin imploosio tapahtuu siirtymissä ja lämpiöissä


Kuten eräskin merkittävä filosofi on todennut, kulttuuri on yhtä kuin ne asiat, joita ihmiset unohtavat, sillä mitään todella merkittävää ei sapientti otus unohtaisi. Silti kulttuuri on se, mikä kehittää ja jalostaa meitä merkityksiä tulkitsevina eläiminä, sekoittaa tietoisen ja tiedostamattoman suhdetta, saa meidät tarrautumaan muutamiin tärkeisiin ideoihin niin että niistä tulee enemmän kuin kulttuuria.

Teatteriretkellä Helsinkiin (28.3.) oli jälleen kerran parasta kukin siirtymävaihe. Menomatkan kuuntelin läpitäydessä bussissa ties kuinka monetta kertaa "Sotamies Svejkin seikkailuja" ja perillä löysin Hiltusen divarista Arnkilin "Lauantaiesseet", jonka luin sitten ahmien sekä paikallisissa liikennevälineissä että kotimatkalla yöbussissa.

Retken omituisin kokemus oli kuitenkin varsinainen teatteriesitys. Kansallisteatterin pieneltäkään näyttämöltä ei paljoa odota, joten se ei sinänsä haitannut, että "Kuningas kuolee" oli niin hampaaton ja sisäsiisti tulkinta kuin modernista klassikosta voi tehdä. Kaikki oli ihan kohdallaan, näyttelijätyöt eritoten, mutta mikään ei jäänyt pureutunut mieleen - ennen kuin näytelmän JÄLKEEN.

Sattui nimittäin niin, että kansainvälinen "Earth Hour" alkoi juuri samaan aikaan, kun näytelmä loppui. Niinpä näyttelijät hiljensivät yleisön, pimensivät teatterin, ja kynttilän valossa Minka Kuustonen luki Anna Krogeruksen runon siitä miten ihmiskunta kyllä keksii aina jotain ilmastomuutoksesta selviämiseksi. Se oli jotakuinkin falskeinta mitä olen tähän saakka nähnyt ilmastokatastrofin nimissä tehtävän - ja sattumoisin  Kuustonen näkyy olleen myös ekohuolella laskelmoineessa tv-sarjassa "Tellus" - mutta tilanteena tuo kahden minuutin KULTTUURIPIMENNYS oli hämmästyttävämpi ja intensiteetiltään dramaattisempi kuin itse näytelmä!

Jos näyttelijät olisivat ruoskat kädessä syöksyneet yleisöön ja huutaneet että HÄVETKÄÄ NYT SAATANA SITÄ PLANEETAN KULUTTAVAA ELÄMÄNTAPAANNE, niin olisin ajatellut, että tätä samaa tempputaidetta tämä hesalainen taide on vielä 30 vuotta Jumalan Jätkäteatterin jälkeenkin. Tai: jos kuninkaan roolin tehnyt Jukka Puotila olisi käyttänyt julkisuusarvoaan vedotakseen katsojien ekologiseen omatuntoon, niin olisin ajatellut, että siinä teatterimaailma pelaa omaa pussiinsa ekohuolen avulla.

Mutta tuo täydellisen naiivi runoele bimbofakkiin eläytyvältä näyttelijältä oli samanlainen kulttuurin ytimessä tapahtuva imploosio kuin koko maailma muuttuisi hetkeksi teatterilämpiöksi.

Kotimatkalla en muistanut näytelmästä juuri mitään, mutta ajattelin mitä kaikkea tuo kaksi minuuttia sisälsi HUKATTUINA mahdollisuuksina. Mitä kaikkea meistä katsojista imeytyi pois, mitä menetimme kuluttavan elämäntavan kuorikerroksesta. Ja sitten luin Arnkilin esseitä, ja iloitsin niiden kirjallisesta säihkeestä kuin sanamagia olisi seurannut minua teatterista kotiin päin...


keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Kiva kämppä, hyvä talo, paska kaupunki



Ehdimme viettää kuin kuherruskuukauden uudessa asunnossa, ennen kuin tajusin joutuneemme majakasta mellakkaan. Olimme käyneet katsomassa uutta asuntoa lumien aikaan ja asettuneet taloksi hiihtolomaviikolla, jolloin ympäristön liikennemelu oli minimissään. Seuraavan viikon maanantaina heräsin todellisuuteen. Kuulosti siltä kuin talon viereltä kulkisi loputon rivi lumiauroja. Jyräämässä asfalttia.

Toki S oli huomauttanut jo ennen asunnon ostamista, että ohikulkutie eli Hervannan valtaväyläksi muuttuva Paasikiven tie on aivan lähellä potentiaalista asuinpaikkaa, alle sadan metrin näköetäisyydellä. Mutta tarve päästä pois vanhasta talosta oli niin polttava, ja kun edellinen asunto oli saatu jo myytyä, jäimme vain ihastelemaan MAHDOLLISUUKSIAMME valita kahden asunnon välillä - ja kun se taiteilijakämppä meni nenän edestä niin tyydyimme vähäisempään.

Ongelma ei ole liikenteen ÄÄNI sinänsä, vaan se resonanssi, minkä säännöllinen liikenteen meteli saa aikaan ikkunoissa. Sama oli ongelma asuessamme Teiskontiellä, joskin kertaluokaltaan hirveämpi, koska tasainen meluresonanssi tuntui läpitalonasunnossa molemmilta puolilta, aivan kuin olisi asunut lasirummun sisällä. Nykyisen talon ikkunat ovat ilmeisesti yhtä mallittomat melun suhteen. Niissä on kolminkertainen lasitus, mutta kun uloimman ikkunan on tarkoitus hengittää reunoiltaan, niin ilmeisesti uloimman ja sisemmän lasin väliin muodostuu jonkinlainen kaiutinpinta, etenkin kun, kuulemma, nykypäivän ikkunat ovat jotain lasikomposiittia.

Aloin kärttää S:lta, että tästä talosta muutetaan syksyyn mennessä, mutta sovimme että asutaan nyt vähintään vuosi ja katsellaan, mikä olisi seuraava asutusmuotomme. Melua torjuvia ratkaisuja on sinänsä vaikea keksiä, jollei puhaltaisi ikkunanväliköt täyteen styroxipurua. Fyllasin makkarista umpeen ulomman ikkunan hengittäviksi tarkoitetut reunukset, eikä se vaikuta yhtään mihinkään. Melu tuntuu tulevan täysin ikkunoiden lävitse, jollei sitten seinänkin.

Ainoa onni tässä onnettomuudessa on se, että liikenteen resonanssimelu ei haittaa S:aa ja lasta. Eikä lapselle kannata edes leikillään puhua muuttamisesta yhtään minnekään. Sattuu edelleen aamuisin, kun menemme vanhan talomme ohi, että kyyneleet valuvat hänen poskilleen, kun hän muistaa vanhan asuntomme, etenkin kun vanha päiväkotikin oli kiinteästi yhtä talon kanssa. Niitä menetyksiä ei voi kompensoida yhtään millään uusilla leluilla tai parvisängyn valtakunnalla.


*



Tähän kaikkeen henk koht ympäristövihaan sekoittui tällä viikolla omituinen salamasota byrokratian kanssa. 

Tampereen kaupunki päätti jossain syvällä virkamiestensä laskukoneissa, että lapsemme tuleva koulupaikka siirtyy Sammon koulusta Kissanmaan kouluun. Syy oli ymmärrettävä: ensi syksynä ekaluokkalaisten luokkakoko oli paisumassa liian isoksi. Mutta kokonaan toinen juttu oli se, että meille oli jo LUVATTU vanhempainillassa, että esikoulun idea on tarjota turvallinen KOULUPOLKU, kun lapsi voi jo eskarissa tutustua tulevaan kouluunsa ja muuttua tutussa ympäristössä peruskoululaiseksi.

Tuollainen byrokraattien piittaamattomuus siitä mitä on julkisesti LUVATTU otti aivoon aivan helvetisti, etenkin kun Tampereen kaupunki on kuuluisa siitä, miten sisaruksiakin siirretään eri kouluihin, jos sitä rehtorien excel-taulukot suosittelevat. Kaupunki muuttuu asukkaidensa viholliseksi tällaisissa tapauksissa, ja niin nopeasti, että asukas olisi valmis sanomaan heippa kaupungille, joka välittää enemmän autoistaan kuin lapsistaan.

Mutta sitten tapahtui outo käänne.

Meitä oli viisi perhettä, joiden tyttäret (!) oli määrätty siirtymään ensi syksynä pois siitä koulusta missä heidän kaverinsa olivat. Ja kun kukin tahollaan ärähti ja kirjelmöi viranomaisille, niin ne pyörsivätkin päänsä. Muutama TUNTI sen jälkeen, kun olin ottanut yhteyttä koulutoimen tuottajaan, tuli puhelinsoitto, että lapset saavatkin jatkaa vanhassa koulussa.

Ajattelin että lähetän viskipullon kiitokseksi Sammon koulun rehtorille. Mutta sitten terve paranoia muutti mieleni.

Rehtorien käänne oli niin nopea ja yllättävä, ettei siitä ota selvää, kuinka paljon koulut ja niiden rehtorit ehtivät oikeasti ajatella tekemisiään - ja kuinka valonarkoja ne ovat asioidensa julkiselle käsittelylle. Vai tietävätkö rehtorit jopa paremmin kuin muut ihmiset, miten iso sosiaalinen romahdus tätä suomalaista yhteiskuntaa koululaitoksineen kaikkineen uhkaa lähivuosina - ja siihen nähden viiden tytön koulupolku on kuin nuudeli rokassa?

Yhden asian sentään opin. Tämä kaupunki on juuri niin paska paikka kuin miltä se liikennekulttuuriltaan näyttää, mutta sen ihmiset kamppailevat oikeasti sitä kaikkea paskaa vastaan.

Tampereen laki: Vasta kun autot nukahtavat, saavat ihmiset nukahtaa

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Arvostelun kirjoittaminen englanniksi


Sain joulun alla ehdotuksen, josta kaiken järjen mukaan voi vain kieltäytyä: arvostella puolalainen seminaarijulkaisu fantasiasta ja kirjoittaa se englanniksi. Ilman palkkiota, tietysti - kukapas akateemisista töistä saisi nykyään rahaa, paitsi jos sattuu kiinaamaan yliopiston SISÄPUOLELLA, jossa voi lopettaa kaiken muun ajattelemisen paitsi pienimmän mahdollisen velvollisuuden täyttämisen. Periaatteessa.

Mutta uteliaisuus ja tunne siitä, että kritiikki on viimeinen tekstityö jossa ratkaisevaa on OIKEA ASENNE, veivät taas voiton. Kirja tuli ja lueksin sen niin kuin artikkelikokoelmaksi naamioidut seminaarijulkaisut luetaan, parhaat palat ahmaisten ja muiden formulapuhetta silmäillen. Mutta lopulta itse arvostelun piti kirjoittaa, ja tajusin vasta silloin, etten ollut koskaan ennen kirjoittanut yhtäkään arvostelua vieraalla kielellä. Niinpä tekstiformaatti, joka pitäisi olla kaikkein tutuin, olikin äkkiä kaikkein hankalin.

Kritiikin muotoilu vieraalle kielelle osoittautui parikin pykälää hankalammaksi kuin suomeksi. Huomasin, ettei minulla ollut minkäänlaista tuntumaa ilmaista negatiivisia asioita pehmeästi, ei valmiita fraaseja objektiivisuuteen. Ylipäänsä suurin osa sitä englannin kokemusta, mitä oli akateemisissa ympyröissä vähänkään kertynyt, perustui seminaariesitelmien SUULLISEN version tekemiseen, eikä niissä tarvitse kovinkaan paljoa miettiä kohteliaisuuksia tai muita sävyjä. Sävyttämisestä voi huolehtia julkisessa esiintymisessä niin monella tapaa, ja power point -esityksen tuella voi varmistaa, että edes SITAATEILLA menee perille olennainen informaatio, niin kuin vain akateemisissa esiintymisissä on mahdollista: kukin on sitaattiensa mittainen tiedon suodattaja.

Valmis arvostelu näkyy nyt ilmestyneen vuoden ensimmäisessä Fafnirissa. Onneksi joku toimituksessa näkyy putsailleen kieliasua sen verran kuin jäykähkön arvostelukielen yhteydessä on mahdollista. Kiitos kiitos kiitos.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Anderssonilla vitsit vähissä (Kyyhkynen oksalla...)


Roy Anderssonin "Kyyhkynen oksalla istui..." on tämän talven epätasaisin elokuva, jos sitä edes elokuvana tarvitsee pitää. Se on kokonaisuutena vieläkin löysempi kokoonpano lyhytfilmejä kuin Anderssonin kaksi edellistä ihmiselämän tutkielmaa - löysempi ja tylsempi ja toistaa vielä vitsejään ikään kuin odottaisi tylsimmän vitsin toistamisesta kumuloituvan syvä totuus elämästä.

Voi tietysti ajatella, että Anderssonin elokuvataidetta kohtelee väärin mitatessaan sitä komiikalla. Mutta jos huumori tarkoittaa sisältöjen yllättävää myötäkokemusta, ilahtuvaa oivallusta, niin komiikka on silloinkin vain niiden kerronnallisten keinojen valikoima, jota voi harjoittaa vitseissä ja käyttää sitten muihinkin tarkoituksiin. Ja näihän Andersson pelaa: tarjoaa välillä hyvin lyhyitä ja ilmeistä mustaa huumoria (muistettavimpana eläinkokeiden tekijä joka kesken kidutustöidensä soittelee lempeää puhelua), sitten taas pidempiä juonellisesti kytkeytyviä kohtauksia, joissa samat pilailuvälinekauppiaat jankuttavat keskinäisestä suhteestaan. Ei vaan toimi.

Edellisessä elokuvassa, "Sinä elävä" (2007), Andersson pystyi yllättämään kerta toisensa jälkeen paitsi idealla myös sen liioittelevalla resursoinnilla. Niitä episodeja katsoessaan oli pakko uskoa, että kyse on kokonaisen kansakunnan tilaa koskevasta ... eeppisestä vitsistä. Valtavissa pysähtyneeltä näyttävissä kohtauksissa tuntui ihmismassan potentiaalinen liikevoima, ja tästä ristiriidasta syntyi painostava tunnelma. Oma suosikkini on lentoasemakohtaus, jossa ihmisjoukot työntävät matkalaukkuryökkioitä paetakseen maailmanloppua.

"Kyyhkenen oksalla istui, olevaista pohtien" sisältää vain kaksi tällaista kohtausta: vuoteen 1943 sijoittuva kohtaus Nilkku-Lotan kapakassa ja vuosisatoja sekoittava kohtaus jossa Kaarle XII armeijoineen yllättää lähiöbaarin asiakkaat. Nämä kohtaukset ovat aivan yhtä vaikuttavia kuin edellisessä elokuvassa, ja ne nähdäkseen kannattaa kyllä maksaa leffalipun hinta. Mutta monet muut kohtaukset, etenkin yhtenäisyyttä luova pilailukauppiaat-jatkumo, ovat kerrassaan heikkoja verrattuna Anderssonin aiempiin filmeihin, tai peräti toistavat niiden vitsejä.

Olisiko niin, että parhaallakin visionäärillä on sittenkin vain rajallinen määrä hyviä ideoita versioitavaksi? Että Anderssonin vitsit ovat jo vähissä, mutta sentään tilalle tulevat uuden sukupolven visionäärit kuten maamiehensä Ruben Östlund.


Viisi oppinutta delfiiniä

Vuoden 2014 oppineet delfiinit: Soikkeli, Suni, Salminen, Kytömäki ja Holma [Kuva (c) Soikkeli]

Delfiinikisassa (Tampere 14.3.2015) älykkäätkin henkilöt saadaan käyttäytymään hassusti yleisön edessä, kun heidät laitetaan kilpailemaan keskenään vailla sääntöjä, mitä kisassa oikein mitataan. Tätä tällaista kisailua on kulttuurin akvaariotapahtumissa niin paljon, että delfiinikisan ei pitäisi erottua niiden joukosta, mutta niin vain sitä tuntee itsensä erityisen hölmöksi, kun kisan juontaja kyselee, että mitäs veikkaat kuka teistä voittaa ja mitäs kysyisit muilta kisaolennoilta.

Eikä muuta vaihtoehtoa ole kuin istua kisa loppuun asti, etenkin kun muutkin delfiinit tekevät niin ja koska akvaariohuomio on niin gloriaa täynnä oleva vaihtoehto sille yksinäiselle lasilevyn tuijottamiselle mitä muu elämä on. Ja etenkin kun akvaarioympäristö on niin poikkeuksellisen komea, että lavalle pääseminen tuntuu siltä kuin olisi tosiaankin nostettu arvoon arvaamattomaan jo lajiolentona. Tieto siitä, kuinka kisan kuudes ehdokas (Pajtim Statovci) on jo matkalla Amerikkaan, vain vahvistaa suuren vapautumisen odotusta: joko viimein saamme jättää arkisen purkkimaailman taaksemme?

Suinkaan en väheksy temppujemme taidetta. Tällaisissa tilaisuuksisa vain tulvahtaa mieleen se perimmäinen kysymys: kumpi on pääosassa, delfiini vai delfiinin temppu?

Todellisuus pilkottaa akvaarion rakosista satunnaisesti. Juontaja kysyy, että onkos kukaan yleisössä LUKENUT juuri tämän (minun) oppineen delfiinin kirjaa. Eikä juuri kukaan ole.

Delfiinikisoja on sekä paikallisia että kansallisia. Paikallisena delfiinikisa on ihan yhtävä huumaava kuin se olisi kansallisesti, niin kiinni olemme vielä vanhan mediajulkisuuden perinteessä, jossa yhdistelmä lava + juontaja + välkkyvät kamerat jähmettää delfiinit kuin bambin ajovaloihin.

Voiton kisassa nappasi tietysti Anni Kytömäki... tai oikeastaan hänen kirjansa (Kultarinta), joka yhdistää ilmeisen ansiokkaasti vapaiden delfiinien kauneuden oppineeseen historiansovellukseen. Annin tarina kirjan kustannusvaiheista oli itsessään opettavainen jännityskertomus.

Loppuillan kuiville jääneetkin delfiinit juhlivat kosteasti. Hyvä seura ja erinomaisen itseironisten taiteilijadelfiinien seura kompensoi sen tuplakuiville jäämisen tunteen (delfiinisuorituksesta palkittavaksi ehdotettavaa kirjaa ei ole edes lukenut kukaan). Ehkä ensi vuonna uudelleen? No ei tosiaankaan.

Illan älykkäästä ohjelmallisuudesta erityinen kiitos tohtori Salmisen seurueelle.
Glamour-tunnelman tarkoituksenmukaisuudesta kiitos puolestaan Saaralle, jonka kanssa pukuilta artdeco-hotellissa tuntui kuin olisi ollut aivan toisessa maailmassa. Itsevalaistujen delfiinien maailmassa.







tiistai 10. maaliskuuta 2015

Parhaat ja pettävät elokuvat 2014

Oliko 2014 hyvä elokuvavuosi? Tarjonta teattereissa on hyvä tähän aikaan vuodesta, maaliskuussa, kun Oscar-ehdokkaita tulee oikeiden taidefilmien rinnalla saataville saleihin. Mutta muina vuodenaikoina eletään devareiden ja oman aktiviteetin varassa - ja siksi yksittäisen vuoden leffatarjonnalla ei oikeastaan ole enää merkitystä. Paitsi muistijälkinä vuodesta, josta muistan oikeastaan paremmin elokuvat kuin mitä ihmettä oma elämä mahtoikaan olla.

Vuoden 2014 parhaat elokuvat muistin mukaan
1. Clouds of Sils Maria: täydellinen kompromissi… jos mahdollista.. taidefilmin ja valtavirtafilmin välillä, erittäin kirjallinen vaikkei ehkä katsomisia kestävä filmi
2. Turisti: niin lähellä scifististä kokemusta kuin mahdollista, huikean vieraannuttava kuvamaailma ja tragikomediana tiiviimpi ja koskettavampi kuin Östlundin väsyttävä Play
3. Birdman: ylitti kaikki odotukset, elokuva johon voi palata useita kertoja ja jota voi suositella kelle tahansa, nokkelinta Hollywood-elokuvan kritiikkiä mitä tehty… koskaan?
4. Ida: ei maineensa mittainen elokuvallisesti, mutta lepuuttavan yksinkertainen, pikemminkin kohtausrakenteeltaan kuin kuvakompositioltaan poikkeuksellisen ladattu filmi.
5. Mommy: monin tavoin ärsyttävän osoitteleva filmi, mutta samalla elokuva joka pakostakin jää mieleen ainutlaatuisilla näyttelijäsuorituksilla

Vuoden 2014 isoimmat leffapettymykset:
1. Kaksi päivää, yksi yö: Dardenne-veljeksiltä kelpaa toivoa parempaa dramatisointia
2. The Grand Budapest Hotel: Wes Anderson leikkii tyhmää suljetussa kuvamaailmassaan
3. Interstellar: avaruuspölyspektaakkeli, yhtä naiivi kuin Spielberg pahimmillaan
4. Borgman: tekotaiteellista kummailua, ärsyttävän tavallinen ja draamaköyhä
5. The Imitation Game: hyvien näyttelijöiden jäykkiä suorituksia, tuhlattu hieno aihe




Paljon potentiaalisesti hyvää on tietysti vielä näkemättä viime vuoden filmeistä: Boyhood, Winter Sleep, Nightcrawler, jne. Mutta kenties ne ovat filmejä, jotka olisi pitänyt nauttia tuoreeltaan teatterissa ja menettävät puolet tehostaan devareina, etäällä kollektiivisesta kokemuksen jakamisesta?





maanantai 9. maaliskuuta 2015

Spefi-vuosi alkaa scifi-saunalla


Tämä oli kuulemma jo 13. kerta, kun suomalaiset spefi-seurat kokoontuivat yhteistyötapaamiseen Tampereelle ns. scifi-saunalle.
Ehkä tämän voisi ajatella suomalaisen fandom-toiminnan kolmanneksi asteeksi:
  • Ensin 1950-1970 -luvut hiljaista paikallista porinaa siellä täällä 
  • 1980-luvulla ensimmäiset fandom-julkaisut ja kansalliset kokoontumiset ulkomaisten mallien mukaisesti
  • 2000-luvulla seurojen aktiivinen yhteistyö ja kattojärjestöt sekä tiiviit yhteiset kontaktit kansainväliseen fandom-toimintaan
Tätä kehitystä myötäilee suomalaisen spefin uskomattoman nopea kansainvälistyminen. Siitä on tuskin kymmentä vuotta, kun Jyväskylän Finnconin paneelissa naureksin käännösmahdollisuuksista intoilevien kirjoittajien visioita, mutta nyt sitten olen (tai romaanini on) itsekin ehdokkaana käännöskirja-kandidaattina Tulenkantaja-palkinnon yhteydessä. Näin vetäistään taikamatto spefistin alta, kun on kiinnostuneempi teksteistä kuin maailmasta, ja kun kv-verkostot ovat olleet itsestäänselviä kontakteja yliopiston eikä fandomin kautta.


Yhteistyötapaaminen on sinänsä ihan samanlainen tapahtuma kuin ennenkin: ensin seurat kertovat tekemisistään ja sitten vaan hiljaisesti biletetään. Rituaalina se on tärkeä. Spefi-harrastamisen kalenterivuosi alkaa sf-saunalla kuin umpustaan heräävä kaktus. Kesään mennessä se vetää puoleensa harrastajia kaikkialta maailmasta. Voi vain kadehtien kuunnella, miten ensi kesän Archipelaconista tulee huipennus suomalaisen fandomin kansainvälistymiselle. "Kadehtien" siksi, että itse valitsin olevani samaan aikaan patikoimassa Karpaateilla. Koska jonkun täytyy hoidella ne vampyyritkin hei.

Tänä vuonna ylimääräistä dramatiikkaa saunatapahtumaan toi se, että talviuimareiden tuvalle oli tullut kaksoisbuukkaus, ja talon ympärille alkoi kerääntyä illan mittaan uhkaava joukko suomalaisia zombiperheitä. Vuokraava taho ei halunnut tehdä mitään ratkaisua miten tilanne ratkaistaan, vaan vähitellen väsyttämllä johti kompromissiin, jossa me lopetimme tilaisuutemme jo 8:lta ja muutamat pääsivät siirtymään saunan puolelle, kun taas zombiperheet saivat lämmitellä saunassa ja siirtyä sitten katselemaan diashowta tuvan puolelle.

Olin tilannut ja varannut mukaan ison pinon Tieteiskirjallisuuden käsikirja -opuksiani, mutta niitä sai illan mittaan myydyksi vain 3 kappaletta. Vaikka siis akateeminen osasto on osaltaan erinomaisen verkottunut (ja järjestäytyi uudeksi hallitukseksi Tampereella), niin jotain etäisyyttä erilaisten fandom-ryhmien välillä tuntuu edelleen olevan. Hmm?

Ainutlaatuisen kosmista talvimaisemaa lie tuskin kukaan tajusikaan tupatapahtuman yhteydessä, mutta aina se sentään on taustalla muistuttamassa, miten paljon on tilaa spefillä laajentuakin...

Alma S etsii jo yhteyttä kadonneisiin lajitovereihin




tiistai 3. maaliskuuta 2015

Tukholman taika ei tyhjene selityksin

Suomessa voi ihmetellä goottilaista kauhua kuin lukisi toisen planeetan tarinoita. Niin etäistä on raunioiden romantiikka, kun ei tänne ole koskaan oikea sivilisaatiokaan kotiutunut.

Mutta kun matkustaa keskellä talvea meren ylitse, löytää kaupungin, jossa linnakin tuntuu kodilta.

Niinpä ihmeellisen sattuman johdosta juuri samaan aikaan, kun Kiiltomato julkitoi ihailuni Walpolen raunioromantiikkaa kohtaan, asetuin kahdeksi yöksi ruotsalaiseen linnoitukseen!

Rakennus oli tehty 1700-luvulla panimoksi, mutta aikojen kuluessa muutettu puoliksi hotelliksi, puoliksi paloasemaksi. Yöpyminen maksoi vain vähän päälle 50 euroa per yö, koska seinät ovat hotellissa niin ohuet, että niiden läpi kuulee paikallisten kuiskauksetkin, saati humalaisten ruotsalaisten ölinän - ja kotimaassaan tämä kuningaskansa ilmeisesti käyttäytyykin kuin rentut suomalaiset eli kuvitellen itseään galaksinhallitsijaksi. Hei, saako niin tehdä?

Sattumaa oli sekin, että Ruotsissakin oli meneillään hiihtoloma, ja kaupungin kadut olivat lähestulkoon tyhjillään. Siinäpä postmodernia raunioromantiikkaa kerrassaan, kun ainoastaan turistit kuljeksivat levottomien haamujen tavoin ylös ja alas samoja kauppakatuja, kaulassaan kahleen lailla painavat mutta ilmaisuaan keveämmät kamerat.

Kaupat sitten yrittävät houkutella näitä/meitä turistiaaveita sisälle kaduilta. En ollut uskoa onnekkuuteni määrää, kun ensimmäisessä kirjakaupassa oli alennusmyyntiin liitetty myös halpapöytien devarit, jolloin muutenkin pilkkahintaan myytäviä pikkuharvinaisuuksia saattoi ostaa parilla eurolla. Sellaisia puristisen skopofiilisia tilanteita yleensä kokee vain unessa: saa valkoisen kassillisen sarja- tai elokuvia, joiden arvosta ei ole oikein (saatuaan) enää varma, ovatko ne (omaa) roskaa vai (vierasta) kultaa.

Mutta Tukholman taika on jotain mikä on omalla kohdallani yhtä varmasti vaikuttavaa kuin raunioiden romantiikka. Olen yrittänyt selittää sitä ainakin kymmenellä eri tavalla, mutta vuodenajasta ja evakkopakolaisen meemiperimästä huolimatta Tukholman taika ei tyhjene selityksiin, vaan voisin kävellä itseni väsyksiin päivä toisensa jälkeen, jopa turistikaduilla, joita inhoaisin missä hyvänsä muussa kaupungissa.

Tukholma on kuin kaikkea sitä kaupunkilaisuutta, mitä Suomessa ei ole koskaan nähnyt, ei uutena eikä vanhana, ja vielä sen lisäksi, miten monta kerrosta muistoja kaupunkiin liittyy, etenkin siltä keväältä kun asuin siellä - ja muutuin filmihulluksi. Sillä minnepä muualle elokuviin addiktoituminen niin voimakkaasti omalla kohdallani liittyisi kuin Tukholmaan, missä kävin leffa-arkiston näytöksissä kuutena iltana viikossa, kausikortin etuoikeudesta riemuiten ja tietysti ulkopuolisen yksinäisyyttä paeten. Ehkä siksikin tuo kaupunki on minulle kuin teatteri.

Ja tietenkin: Tukholman talvi on mannermainen talvi, näennäinen ja lapsekas lumiläikissä hupsutteleva talvi. Kevät tulee sinne aina aiemmin kuin suomalaisena osaisi kuvitellakaan. Linnoituksen eli panimon eli luostarilta näyttävän hotellin viereisessä puistossa kuulin jo mustarastaan laulavan.

Vain kirjavalinnoissa epäonnistuin täydellisesti, ja lukeminen on Tukholmaan MATKUSTAESSA se olennaisin pakosyy: missään ei lue niin rauhassa kuin päivälaivan ikkunattomassa hytissä. Välillä voi hakea vähän taxfree-olutta, välillä kuljeksia kannella ja nähdä horisontti juuri niin isona kuin miltä lähestyvä kevät häämöttää menneissä muistoissa, niissä kaltoin kohdelluissa muistoissa joiden vuoksi on kerta toisensa ollut pakko lähteä Suomesta, tuntea jättävänsä se horisontin taakse.

Mutta tietysti huonoistakin (matka)kirjoista voi oppia jotain, niin kuin matkustamisesta, jonka syvin olemus on liike edestakaisin meren ylitse. Luin Simon Ingsin varhaisen aviotrillerin (Painkillers), joka oli kohtuuttoman hahmoton ja mielikuvitukseton herran spefi-teksteihin nähden. Luin Greg Eganin oudon aivonettikirjan (Quarantine), jonka spektaakkelimainen lähtötilanne (koko aurinkokunta eristetään kosmoksesta) valuu tyhjiin. Tai oikeastaa en kyennyt edes lukemaan sitä kuin alkuluvut, niin tylsä se oli.

Ostin ja luin myös Adam Robertsin kehutun New Model Army -romaanin. Sen ensimmäinen osio on kuin vaikuttava mutta pitkitetty novelli, mutta toinen ja kolmas osio silkkaa sekoilua, täytettä lukuromaanin mittaan ja taideromaanin henkeen pääsemiseksi.

Yhtäkään noista kirjoista en olisi kantanut takaisin Suomeen, mutta reppu on tällaisella matkalla niin kevyt, että niin vain niitä kantautui. Kuin reppu kantaisi ihmistään.