Rose (elokuva)

 

Voi hyvin kuvitella, miten "Rosen" (2026) kaltainen elokuva saa lehtikriitikon päässä arviotähdet pyörimään kuin pelikoneen ruudulla: mustavalkoinen taidefilmi, sen täytyy merkitä ***, ja kun pääosassa on saksalainen tähtinäyttelijä, niin sehän on tietysti ****, ja sitten vielä aiheena 1600-luvun queer identiteettipolitiikka, niin onhan sen oltava ****** !

"Rosen" kaltaisen taide-elokuvan kohdalla on helppo langeta ylistäviin vähättelyihin ("pienieleinen mestariteos", "esityskauden helmi", jne) ja laatikoida elokuva kuin mikä tahansa luksustuote.

Ja ehkäpä "Rose" ei ole muuta ansainnutkaan. 

Se on yhtä siloitellun pittoreski kansantarina kuin mitä museoissa näkee opettavaisia videoita, jokainen karhea yksityiskohta halkeavine työkaluineen ja villanuttuineen korostettuna huipputarkoin digikuvin, joiden täytyy näyttää hyvältä niin monitorilla kuin valkokankaalla. Talonpoikaisen elämän steriilin pintapuolinen kuvitus tuo mieleen enemmänkin taideanimaationa toteutetun "The Peasants" -elokuvan (2023) kuin epookin maailmankatsomusta sisältä päin avaavan elokuvan kuten Ben Wheatleyn "A Field in England" (2013).

"Rosea" on silti helppo suositella katsottavaksi, verrattuna edellä mainittuihin epookkifilmeihin. Sen tarina etenee joutuisasti lyhyinä kohtauksina ja kertojaääni selittää tapahtumia antaakseen niille paitsi nykykatsojaa kiinnostavaa yleistettävyyttä myös kaunokirjallisuudelta kalskahtavaa arvokkuutta. 

Tarinaan on näppärästi yhdistetty kaksi ikivanhaa aihelmaa: sodasta palaavan miehen tekeytyminen toiseksi ja naisen tekeytyminen mieheksi sotaan päästäkseen. Nimihenkilö Rose (Sandra Hüller) tulee kolmikymmenvuotisesta sodasta saksalaiseen kylään vaatien kuolleen asetoverin nimissä itselleen taloa ja tilaa. Rosesta tulee varakas isäntä, joka roolivalhetta jatkaakseen joutuu ottamaan puolison, mikä mutkistaa Rosen identiteettipeliä...

 

Auf dem Weg ins Kino im 17. Jahrhundert...?

Vain yksi olennainen asia "Rosesta" puuttuu: teema. 

Toki siihen nähden, miten tavanomaisen juonielokuvan "Rosen" tarinasta olisi voinut toteuttaa, on hienoa, että tapahtumat pikemminkin todetaan kuin juonellistetaan ja tuodaan siten kerrontaan dokumenttimaisuutta. 

Pienet kertojaäänen ennakoinnit ja avoimena keskeytetyt kohtaukset takaavat sen, että katsoja sitäkin hanakammin etsii kerronnasta vihjeitä johonkin temaattiseen paljastukseen – mutta muuta annettavaa ei edes Rosella itsellään ole elämäntarinansa tulkinnaksi kuin että jumalahan ei mitään luonut, vaan me kaikki itse keksimme itsemme.

Aivan viimeinen kuva on elokuvan ainoa helmi, se temaattinen ydin, josta ei tarvitsekaan aueta mitään TIETTYÄ nimettävää teemaa. Kuvassa Rose monologinsa lopuksi kääntää päätään niin, että näemme hänet kasvonsa sileältä, "naisellisemmalta" puolelta eikä hänen kasvoissaan ERONTEON luovalta arpiselta puolelta. Tähän kuvaan elokuva loppuu KESKEN päänliikkeen. 

Näin kuvan ja leikkauksen valinta vihjaavat, että Rosen tarinassa identiteettipeli on alituiseen liikkeeseen perustuvaa kätkemistä: yhä uudelleen sulkeutuva vuodekaappi, aloitettu feikki yhdyntä, nimeä koskevien kysymysten retorisuus, ja ennen kaikkea se kohtaus josta koko tarina saa alkunsa: kylänväki puolipukeutuneena pakanallisiin naamioihin SIEPPAA Rosen mukaan liikkeeseensä ilman, että kuvasta selviää mitä hänelle oikein tapahtui.

Joskus tällainen keskinkertainen elokuva on täydellinen keskinkertaisuudessaan, tätä keskinkertaisuutta historiallisen ajankohtansa (kolmikymmenvuotisen sodan pirstomat ihmiset ja yhteisöt) autenttisuudella vaatimattomasti korostaen. Sikäli sen voisi hyvinkin SUORITTAA rinnan "A Field in England" -elokuvan kanssa. Molempien elokuvien parhaat puolet historiallisen epookin soveltajina ovat siinä määrin akateemisia hyveitä, eivätkä sellaisina täysin vieraita meille filmihulluillekaan.

 

Sota kaunokirjallisuudessa - ilmestyi

 

 

Tänään haimme Sota kaunokirjallisuudessa -lämpöiskappaleet kustantamosta. Olin unohtanut, että kirja tulee kovakantisena, joten se näyttää vieläkin juhlallisemmalta kuin kuvissa. Itse ehdotin kansikuvaksi klassista "sotilas raapustaa muistelmia juoksuhaudassa" -kuvaa, mutta olisihan kirja sellaisena voinut näyttää liiaksi romaanilta, ja ainakin se olisi poikennut Vastapainon julkaisujen hillitystä linjasta.

Sota kaunokirjallisuudessa on sisällöltään jotakuinkin sellainen kuin millaista kirjaa ryhdyin yhdeksän vuotta sitten tekemään. Selvät isot muutokset ovat "sodan määritelmät" -alaluvun poisjättäminen ja tyngäksi jääneen "kuvitellut sodat" -luvun sisällön purkaminen muihin lukuihin. Johdantoluku, "Sota muistettuna ja kuviteltuna" kattoi eräässä vaiheessa kuudenneksen koko kirjan pituudesta, nytkin se on 48 sivua kirjan 404 sivusta. 

On täysin kustannustoimittajani Silvian ansiota, että kirja on nyt sujuvasti etenevä, kun isojakin sivupolkuja, esimerkiksi alaluku historiankirjoituksen syntyvaiheista, on poistettu, jotta päästään tämän kirjan varsinaiseen asiaan: kaunokirjallisiin tapoihin esittää tiettyä sotaa.

Kirjan huoliteltu layout on se, mikä tekee kirjasta hämmentävän tekijälle: tekstini, etenkin omat tulkintani jostain Stalinin uruista, näyttävät yhtäkkiä VIRALLISELTA selitykseltä sille, mitä tietty romaani tarkoittaa ja edustaa. Puhumattakaan historian tapahtumista. Erikoinen taakka painaa kynää, kun joutuu valitsemaan mitä sotahistoriasta voi ja saa sanoa sen perusteella, mitä olettaa lukemansa perusteella olennaiseksi. Jaakko ja Erkka osaavat ulkoa ne maineikkaat sotatapahtumat, joista itse olen joutunut keräämään ja suodattamaan lähdetiedon, millainen esittely mahtaa olla riittävä yleissivistävänä taustana vaikkapa peloponnesolaissodalle tai Napoleonin sodille. 

Sotahistoria on pieni osa KIRJALLISEN kuvauksen kehystystä, mutta tuntuu naulaavan kirjaa tietylle paikalle lujemmin kuin varsinainen kirjallisuushistoria. Tällaista kokemusta ei tullut, aikoinaan, rakkauskirjallisuuden historiaa laatiessa!

Laskin jossain vaiheessa, että kirjassa vähintäänkin mainintana esitellään suunnilleen kuusisataa kirjallista teosta. Olennaisia ovat ne kirjat, klassikot, joilla epäsuorasti rakennan lajille kaanonia. Edes jälkikäteen on vaikea keksiä mitä teoksia olisi voinut nostaa vielä isommin esille. Muistan jossain vaiheessa miettineeni, pitäisikö esimerkiksi Don Quijote tai Parman kartusiaaniluostari olla teos, jota esitellään pidempään ja tarkemmin. Mutta klassikkoasemastaan huolimatta ne eivät tuntuneet niin tärkeiltä sotakirjallisuuden perinteen kannalta. 

Se kirja joka itseäni eniten yllätti, Grossmanin Elämä ja kohtalo, on ehkä ainoa yksittäinen teos, josta olisi voinut tehdä vielä tietolaatikon mittaisen esittelyn. Sen vähälle jäävä esittely johtuu ihan siitä, etten löytänyt riittävästi lähdetietoa, ainakaan siinä vaiheessa, kun venäläisestä sotakirjallisuudesta lähteitä etsin.

Sota kaunokirjallisuudessa -teosta on, tai ainakin pitäisi olla, helppoa mainostaa lajinsa tärkeimmäksi historiikiksi, koska yhtä laajaa esittelyä ei ole millään muullakaan kielellä olemassa. Kirjan myyvyys on kiinni enää siitä, minkä verran kaikki ne tuhannet sotahistorian harrastajat ja sotaromaanien lukijat ovat kiinnostuneita teoksista KIRJALLISUUTENA...

Sota kaunokirjallisuudessa -teosta on saatavilla kustantajalta ja hyvinvoivista kivijalkakaupoista, ja saa sitä ostaa minultakin tavatessa.

https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

Sisällön painotusten hahmottamiseksi listaan tähän sen pääluvut:

Lukijalle

Sota muistettuna ja kuviteltuna 13

Sotakirjallisuuden eetos ja esitystavat 17

Sotakirjallisuuden tilat ja tilanteet 49

Sotakirjallisuus aikakausittain 69

Heimosodista kansojen sotiin 73

Keskiajan sotakirjallisuus 99

Renessanssin ja barokkiajan sotakertomukset 121

Sotakoneiston järkeistäminen ja sodan romantisointi 1700-luvulla 143

1800-luku ja kansalliset sodat 159

Imperialismin ulkoiset ja sisäiset kriisit 189 

Moderni sota ja moderni ihminen 213

Maailmansotien välinen aika 279

Toinen maailmansota 289

Kylmän sodan aika ja sen perilliset 335

Kolmannen maailman sotanäyttämöt 371

Lopuksi: Kuvat totuutena kertomuksista 379

The Odyssey (elokuvahko)

 

Olihan se huonompi kuin odotin, tämä kesän 2026 rantaspektaakkeli The Odyssey. Viihteenäkin se on tylsin ja väkinäisin kaikista Christopher Nolanin filmeistä, jopa yhdentekevään elämäkertadraamaan Oppenheimeriin verrattuna.

Ilmeisimmät heikkoudet:

• Dialogi on täynnä selityksiä ja selitysten kertausta siitä, mitkä ovat henkilöiden suhteet, mutta rasittavinta ovat Odysseuksen mansplainaukset, kuten "lampaat kulkevat aina laumassa" ja "pronssikausi romahtaa pian".
• Rakenteeltaan tämä kolmituntinen noudattaa tv-sarjaa eli tunnetuimmat herra O:n harharetket käydään lävitse saari kerrallaan mitään oikeasti tarinasta sovittamatta. Tämän vuoksi henkilöillä ei ole kerrassaan mitään motivaatiota, ei edes herra O:lla, eikä kellään persoonaa, paitsi kotona äksyilevällä Telefonimakhoksella (itkuinen Tom Holland) luonnehaaste saada etäyhteys Ithakasta kadonneeseen miehen malliin.
• Nolan on tehnyt enemmän kompromisseja tuotannon suhteen kuin aiemmin. Päärooleissa pällistelevät kiiltokuvamaisimmat näyttelijät Damon, Hathaway, Holland, Pattinson, Theron, Page ja Zendaya. Valintojen vuoksi elokuva näyttää tasan siltä, että tuossa Batman uhkailee Spider-Mania ja tuossa Dyynin etnopupuliini™ on eksynyt vääriin lavasteisiin, mutta sentään hänellä ei ole repliikkejä mokattavaksi. Ainoastaan tarinan pahiksella, kilpakosijaa esittävällä Robert Pattinsonilla on oikea draamallinen rooli eli mahdollisuus näytellä kahta tunnetilaa kohtauksissa, ylimielisyyttä ja pelkoa.
• Nimiroolin Matt Damon kämyilee partansa takana. Kun pitäisi ampua nuolella, hän näppäilee jousta kuin harppua, eikä lopun taistelukohtauksessa ole kerrassaan mitään samaa säpinää kuin Bourne-filmeissä. Loppukliimaksi on muutenkin yllättävän suttuinen ja sotkuinen. Takaumassa Troijan sotakin näyttää kylätappelulta. Se eepoksesta.
• Yleensä Nolanin elokuvissa on ollut jokin iso idea, miten kerronta-aikaa manipuloidaan. Mutta ei Oppenheimerissa eikä tässä. Kehyskertomuksena on Odysseuksen seitsenvuotinen paratiisijakso Kalypson hoivissa, josta harharetken vaiheita näytetään takaumina, mutta ei moiseen narratologista neroutta tarvita. 
• Elokuvan vaihtelevat saarimaailmat ovat fantasiana häiritsevän erityyppisiä. Hölmöintä on Charlize Theronin esittämä Kalypso, joka näyttää aivan rantapimu Bo Derekiltä elokuvasta "10 - nainen kuin unelma" (1979). Siiskö Odysseuksen limbo pitäisi tulkita kasariviihteen ylivoimaisena houkutuksena?
• Ääniefektien matalat jyrinät ovat Finnkinon teatterissa aivan tolkuttoman kovalla, kuten lehdissä on asiaa uutisoitu. Katsojien kuulovaurioista pitäisi tehdä joukkokanne Finnkinolle, vaikka koetteleehan kolmituntinen tyhjänpäiväistä eeposta muutenkin fysiikkaa.

Jotain plussaakin?

• Se Troijan hevonen oli hieno.
• Samantha Morton Kirkenä on sympaattinen skottinoita. Mutta muuten tämäkin saariepisodi jää tyngäksi.

Sota tulossa (syksyllä)

 

Nyt se on virallista:

 

 

 https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

Warfare (elokuva)

 

Attraktioelokuva on kokemuksena kuin vuoristorata: alussa odotukset riittävät korvaamaan jännityksen, sitten vauhti ja sensitiivinen ylikuormitus tyhjentävät ajatukset ja saa harvinaisen tilaisuuden punnita kestänkö todella tämän kokemuksen. Mutta lopulta kun kyyti / filmi on ohitse, tuntee itsensä huijatuksi.

”Warfare” (2025) on nimensä mukainen teemapuistoajelu sotafilmin näyttämöllä. Se on puhtaimpia lajinsa edustajia sotafilminä, niin puhdas ettei siinä ole tarinaa, henkilöitä eikä tematiikkaa sen enempää kuin mitä parin minuutin prologi sotilaista katselemassa aerobic-videota johtaa ajattelemaan tulevien kuvien kuluttamista… eräänlaisena sotapornona. Niin kuin sotilaat kuluttavat kasarimaista liikuntapornoa, niin me vuonna 2025 kulutamme kahdenkymmenen vuoden takaista kaupunkisota-attraktiota.

”Warfare” sisältää kaikki sotafilmin kliseet, mutta tihennetysti. Siksi mitään ei ehdi ajatella kliseenä; etenkin kun alkujakson jälkeen elokuva on yhtä pelkkää tulivoiman simulaatiota ja äänimaailma korostaa tuntumaa, että ollaan taistelun keskipisteessä. Elokuvan erityisyys tulee siitä, että koko Irakin sotatilanne vuonna 2006 on rajattu pienen omakotitalon muutamia tunteja kestävään puolustustaisteluun. Ja niin kauan kun kamera pysyttelee talon sisälle jumittuneiden amerikkalaissotilaiden näkökulmassa, sen tunnelmakin on erityisen voimakas – juurikin sillä rajalla, että klaustrofobinen tunne katsomossa oli ajaa itseni teatterista, eikä suinkaan se väistämätön gorepitoinen kuvitus joka on nykyään tutumpaa zombi- kuin sotafilmeistä.

Nuorille katsojille tällaisen elokuvan paras vertailukohta on tietysti se, antaako attraktio-rytistely "paremman" kokemuksen kuin immersiivisin nykypäivän digisotapeli. Luultavasti ei. Ehkä Warfare menestyykin vain sillä lupauksella, että käyttämättä kertaakaan subjektiivista fps-näkökulmaa se välittää yhtä intensiivisen kokemuksen kuin vastaavaa skenaariota käyttävä digipeli tekisi. Mutta lupausten laatua ei kukaan tarkkaile.

Ainoa pehmentävä, tunnesidettä sotilaiden persooniin rakentava komponentti elokuvassa on brittinäyttelijä Will Poulter, joka lapsenkasvoineen herättää aivan erilaista sympatiaa kuin muut näyttelijät univormujen yhdenmukaistamine hahmoineen. Yhtä pehmeäpiirteisiä poikkeuksia macho-sotilaiden stereotyypistä ovat kyllä Michael Gandolfinin, Kit Connorin ja D. Woon-A-Tain esittämät hahmot, mutta ne eivät asetu draamaa tyhjentäväksi – ja siten osaltaan realismia korostavaksi – keskipisteeksi samalla tavoin kuin Poulterin kranaattishokista kärsivä joukkueenjohtaja.

Guardianin arvostelussa (verkossa 20.4.2025) Warfare korotettiin sellaisen lajiklassikon rinnalle kuin Tule ja katso (1985) ja väitettiin sen olevan jopa ”most formally daring”. Nämä ovat valheita, joihin kriitikko on taipuvainen, kun ei tunne sotafilmin lajista edes sen kolmijakoa: fiktiot, dokumentit ja rekonstruktiot. Elokuvan päättävä epilogi tekee kuitenkin selväksi, miten tärkeänä filmintekijät ovat pitäneet sen toteuttamista juuri rekonstruktiona. Näin se vetäytyy ideologisista ja eettisistä kysymyksistä, joita sotafilmien oletetaan esittävän, vaikka ne harvoin vastaavatkaan historiallisen kontekstinsa kysymyksiin. 

Sodan rajaaminen pieneen suljettuun yksikköön, panssarivaunun tai sukellusveneen uumeniin tai piiritettyihin raunioihin, on ollut yli vuosisadan sotafilmien suosima draamallinen rajaus välttää historiallinen konteksti. Tästä draamallisesta ehdottomuudesta tätä Alex Garlandin ja erikoisjoukkosotilas (Navy Seals) Ray Mendozan ohjaamaa elokuvaa on kiitelty. Draamallisessa rajauksessa se kieltämättä menee pari kaliiberia pidemmälle kuin yksikään aiempi sotafilmi. Mutta mitään enempää se ei kumminkaan ole kuin teemapuistoajelu Irakin sotanäyttämöllä, eikä siten edes lajissaan kestävä teos, saati lajiklassikoiden veroinen kenenkään muun kuin 2000-luvulla kasvaneen filmkriitikon horisontissa.

Itseäni jopa ärsytti selittelemättömyyden aste sen vuoksi, että alkuteksteissä mainitaan Navy Seals -erikoisjoukkojen avustaneen merijalkaväkeä filmin pohjana olevassa operaatiossa. Varsinaisen toiminnan alkaessa kaltaiseni katsoja on kuitenkin ymmällään, miten _erityisenä_ näiden kymmenkunnan sotilaan shokkitila pitäisi ymmärtää eli haluaako elokuva realismissaan korostaa juuri sitä, miten erikoisjoukotkin käyvät hyödyttömiksi tarkkailuteknologian ehdoilla pyörivällä sotanäyttämöllä? Vai olivatko nämä itse asiassa "tavallisia" sotilaita?
 

Warfare-elokuvan edellä näytettiin traileri Alex Garlandin seuraavasta eli käsikirjoittamasta zombi-filmistä (28 Years Later). Se näytti lajikriteeteillä yhtä rutiinimaiselta, shokkiarvoillaan pelaavalta tekeleeltä kuin Warfare. Eipä ole briteillä enempää annettavaa genrefilmeille kuin mitä Hollywood antaa mallia.

Takaisinpaluun polku (näytelmä)

 

Thich Nhat Hanh: Takaisinpaluu polku - matka jatkuu

Tukkateatteri, ensi-ilta 30.8. 2024
Ohjaus: Juho Laitinen
Lavastus: Laura Malmivaara

 

”Ja sitten he tappoivat meidät.”

Ei niinkään pasifistinen sanoma kuin spefimäinen lähtökohta sai minut katsomaan Tukkateatterin uusimman näytelmän. Vietnamilaisen Thich Nhat Hanhin näytelmä Takaisinpaluun polku (1972) kertoo viidestä vainajasta, jotka soutavat ylös Saigon-jokea tervehtimään viimeisen kerran ystäväänsä. Sekä tarina että tyylilaji ovat jotain aivan muuta kuin mitä on tottunut teatterissa näkemään, muttei kuitenkaan mitään mikä sinänsä yllättäisi. Niin universaalin pelkistetysti on esitysmuotokin toteutettu Tukan kamarinäyttämöllä, minkä mahdollistaa tarinan buddhalainen (?) asenne kuolemanjälkeiseen olemassaoloon: aaveet melovat, paistavat ruokaa, pesevät käsiään, tanssahtelevat.

Näytelmää varten tehty musiikki kuulosti alleviivaavan orientilta, mutta ei häiritsevästi.  Tahvo Hyötyläisen Tukalle tekemät sävellykset ovat aina olleet hämmentävän elokuvamaisia olematta mahtipontisia ja ylidramatisoivia: aivan kuin tuntisi melodian jostain filmistä. Koko tarina olisi pitänyt lokalisoida jos olisi halunnut käyttää muunlaista musiikkia.

Takaisinpaluun polussa ei ole perinteistä draamaa eikä juonta, mutta viiden hengen ryhmädynamiikalla se pelaa tutun oloisesti, ääripäinään johtajahahmo sisar Mai ja lapseksi taantuva Tho. Uneliaan hitaista kohtauksista näytelmä ponnahtaa yhä uudelleen eteenpäin Maita esittävän Laura Kuukkasen vahvalla läsnäololla. 

Main hahmolle, valaistumisen polulla nuorukaisia opastavalle "sisarelle", on kirjoitettu ne kommentit sodasta ja ihmisluonteesta, jotka vastaavat lähimmin kirjoittajansa Thich Nhat Hanhin buddhalaista näkemystä siitä, että ihmiset eivät tunnista varsinaista (eli sisäistä) vihollistaan ja siksi väkivalta jatkuu. Tarinassa tätä painotetaan sillä ilmeisen tosiperäisellä yksityiskohdalla, että nuoria miehiä surmattaessa heiltä on yhä uudelleen kyselty keitä he ovat.

Eniten katsojan kiinnostusta kyllä kannattelee sen toistuva vertaileminen, miten erilailla henkimaailman asioita tässä tarinassa konkretisoidaan kuin mitä läntisessä näytelmässä tehtäisiin. Henget eivät ole aavemaisia, vähääkään kammottavia, vaan kammottavaa on se, mitä heille on ihmisinä tehty ihmisten toimesta.

Varmasti kaikkien uskontojen piirissä on tehty vastaavia näytelmiä käsittelemään elämää ja kuolemaa suurempia kysymyksiä, niillä rituaalinomaisilla tavoilla, joihin teatteri kaikista taiteista on omimmillaan. Meillä länsimaisessa teatterissa niin mysteerien rituaalit kuin metafyysiset aiheet vain ovat kadonneet maallisempien aiheiden ja esitystapojen tieltä. Arkinen ja arkaainen kohtaavat erittäin harvoin, jos koskaan, meikäläisissä näytelmissä kuten Takaisinpaluun polussa. Tukkateatterin sovituksessa vain videokuvan käyttö häiritsi levoliaasti konkretiaan luottavaan näyttämöllepanoon.  

Tarinankin minimaalisen vaatimuksen näytelmä täyttää, koska sen henkilöt oppivat jotain uutta itsestään, tässä tapauksessa aika paljonkin, ihan vain keskustelemalla siitä, millainen ihmiselämä on luonnoltaan. En niitä opetuksia järin filosofisina tai syvällisinä osaa pitää… tosin ei näytelmä mihinkään verbalisoitaviin johtopäätöksiin tähtääkään, vaan sen tähdentämiseen, että kuolleet anteeksiantavat kaiken tappajilleen vielä sittenkin kun he muistavat tarkalleen kaiken surmatöiden yksityiskohdista.


Näytelmästä kiinnostuneiden kannattaa mennä teatterille hyvissä ajoin ennen esitystä, kuten projektin verkkosivuilla opastetaan. Teatteritilaan ripustetuissa postereissa kerrotaan taustat opettajana ja aktivistina kuuluisalle Thich Nhat Hanhille (1926–2022) sekä näytelmän tapahtumille. Vasta taustatiedot luettuaan tajuaa, että keskushahmo Mai on maailmankuulu henkilö (Nhất Chi Mai) hänkin, Vietnamin sodan protestina polttoitsemurhan (1967) tehnyt nunna. Ajankohtaisempi kuin haluaisimmekaan.

Lisätiedot näytelmästä ja esityspäivistä:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/takaisinpaluun-polku-matka-jatkuu/

Mikko Mäkitalon suomentaman näytelmän on julkaissut Palladium jo 2001:
https://www.palladiumkirjat.fi/thich_nhat_hanh.htm

 

Vieras (näytelmä)

Juha Siltanen: Vieras (eli julmurin suviyö)
Tampereen Teatterin ensi-ilta 7.2. 2024
Ohjaus: Juha Siltanen
Lavastus: Jyrki Pylväs

Suomen sotahistoria on nyt kuuminta hottia. Teatteriin sitä on vaikea sovittaa, mutta yrittäjiä löytyy, kuten Juha Siltasen kirjoittama ja ohjaama uutuus Vieras. Näytelmä on tarinaltaan niin takuuvarma yhdistelmä elämää suurempia vastakkainasetelmia, että sen pitäisi olla varma menestys – mutta lopputulos onkin tyylilajiaan etsiskelevä farssin puolikas. Ja natsiaiheen yhteydessä kaikenlainen puolitiehen jääminen merkitsee väistämättä läpensä falskia. Ajatellaan vaikkapa Benignin keskitysleirikomediaa Kaunis elämä (1998) tai Juicen satiiriksi tarkoittamaa iskelmää "Osapäivänatsi" (1976).

Siltasen tarina perustuu tositapaukseen, SS-komentaja Heinrich Himmlerin vierailuun Suomessa ja lomailuun hämäläisellä huvilalla. Helposti googlaamalla löytyvät valokuvat Himmleristä esimerkiksi sieniretkellä ovat niin uskomattomia, ettei aiheensa absurdiudelle omistettuun näytelmään muuta tarvitsisi kuin retken esittäminen pantomiimina.

Mutta Siltasen Vieras on tungettu täyteen dialogia, aiheita, hahmoja ja sivujuonia.
Historian toiseksi kuuluisimman pahiksen ympärille rakennetut kohtaukset edellyttäisivät kuningasnäytelmän tapaista isoihin teemoihin keskittymistä tai sitten keskushahmon perusteellista analyysiä. Kumpaakaan Siltanen ei ole edes yrittänyt. Vieraan Himmler (Konsta Laakso) on ylivireinen natsin arkkityyppi, neuroottinen fabuloija, jonka mieli ja luonne niksahtavat kuin taiteilijalla ikään hänen nähdessään ihanan suomalaisen palvelijattaren, Ainon (Annuska Hannula). 

Silti tämäkään ei ole riittänyt Siltaselle. Näytelmän ytimessä on pitkä kohtaus, jossa suomalainen homoluutnantti Nenno saunottaa saksalaista homokersantti Conradia ja saa tämän voittamaan pelkonsa "sukeltamiseen".  Kummastakaan romanssin mahdollisuudesta ei tietenkään kehity mitään, etenkin kun Siltanen jättää täysin auki, mikä on Ainon motiivi palvella vakoojantapaisena ja miksi Nennon & Conradin sukellusharjoituksista ei kehity mitään... ja pian Conrad onkin jo flirttailemassa huvilan aputytölle.

 

Näytelmällä on jopa oma kertojahahmonsa, Felix Kersten -niminen Himmlerin hieroja. Myös hänen hahmonsa perustuu todellisuuteen ja olisi itsessään upeaa materiaalia historiallisille romaaneille. Sanoisinkin, että Kerstenin metahahmo, näytelmää kuin ohjaajan sijainen tai kabareen tirehtööri pyörittävä ylin suvereniteetti, on ainoa syy nähdä tämä draama, jos se vielä joskus pyörii jossain muussa teatterissa. Tampereella Kersteniä esittänyt Jarkko Tiainen teki hahmon tietoisena karismaattisuudestaan ja sitähän on tietenkin ilo seurata kun jollain teatteriammattilaisella on voima ja valta sellaiseen. 

Himmleriä esittäneen Konsta Laakson oli tyydyttävä tekemään samanlaista hullun natsineron sterotyyppiä jollaista näkee aivan liikaa elokuvissa. Vika on siis jo kirjailija Siltasen tekstissä eikä siinä miten ohjaaja Siltanen on häntä kannustanut. 

Natsikortin pelaaminen ei kyllä onnistu ohjaajaltakaan, vaikka hänen pitäisi ymmärtää kirjoittamansa näytelmän sävyt perinpohjaisesti. Ohjaaja Siltanen kokeilee kolmea tuntia hipovassa näytelmässään erilaisia komiikan keinoja, vedättää yhden karaoke-välikappaleenkin, eikä silti pääse lähellekään sitä ilmeistä (?) tragikoomista kerrontaa, mihin näytelmän tolkuton alaotsikko "eli julmurin suviyö" viitannee.

Natsityypittelyäkin vähemmän liikumatilaa on naisnäyttelijöillä. Sikäli Vieras on kuin teksti vuosikymmenten takaa. Kaikkia näytelmän naishahmoja liikutellaan kuin Suomi-Filmin statisteja, mukaan lukien naispäähahmoksi tarkoitettua Ainoa.

Luovuudessaan parasta Vieraassa oli sen lavastus: ensimmäinen puoliaika aloitettiin verhon edestä aivan näyttämön etureunalta, sitten lavastus aukeni sivuille ja ylös kerros kerrokselta näyttäen mistä kaikesta huvilan sosiaaliset piirit koostuvat. Toiselle puoliajalle tultaessa lavastus takana ja sivuilla pysyi staattisena,  vain muutamia penkkejä tarvitsi siirrellä, jotta sisä- ja ulkotilojen erot selkenivät.

Mutta jotain Vieraan muotopuolisuudesta, kabareemaisesta rakenteesta ilman kabareeta ja farssimaisesta asenteesta ilman farssia, on ilmeisesti välittynyt tiedoksi tamperelaisille, koska lauantain iltanäytöksessä (18.5.) oli puolet paikoista myymättä.  Esityskauden jatkaminen näinkin kauas toukokuulle on sinänsä hienoa, mutta ei siitä iloa ole, jos uutuusdraaman laadusta ei ole muuta taetta kuin juhasiltasen muinainen maine.

Uusi esikuva löydetty Tuntemattomalle sotilaalle

 

Kuvakaappaus Aamulehden streamauksesta 16.4. 2024

Harvoin juhlaesitelmässä kuulee skuuppia, mutta jos koko kirjallinen kulttuuri olisi yhtä arvossaan kuin Väinö Linnan tuotanto, niin kulttuuriosastojen etusivut voitaisiin painaa uusiksi tämän uutisen vuoksi: Linnan Tuntemattomalle sotilaalle on löytynyt uusi esikuva!

Uutisen kertoi Linnan arvovaltaisin asiantuntija, professori Yrjö Varpio Tampereen pääkirjastossa järjestetyssä (16.4. 2024) romaanin seitsemääkymmentä vuotta juhlistaneessa tilaisuudessa.

Paljonhan Tuntemattomalle on löydetty muitakin esikuvia, niin Linnan sotakokemuksista kuin kirjoista ja elokuvistakin, mutta Varpion kuvailemat samankaltaisuudet Arvi Järventauksen Rummut-romaanin (1929–1930, julk. neliosaisena) ja Tuntemattoman välillä olivat hämmästyttäviä tarkkuudessaan ja runsaudessaan. 

Silti, arveli Varpio, kyse ei ollut harkitusta kirjallisesta kopiosta, vaan todennäköisesti Linna mallinsi Rummut-romaanin muutamia kohtauksia ja heimoistettuja hahmotyyppejä tiedostamattaan. 

Aikoinaan Järventauksen Suomen sodasta kronikoiva teos näkyy saaneen valtionpalkinnon, mutta sittemmin kirja on täysin unohdettu lajihistoriastakin. Siksi se on varmaan mennyt ohitse lukuisilta Tuntemattoman tulkitsijoiltakin. Varpiokin mainitsi saaneensa vinkin samankaltaisuudesta vasta äskettäin tutkija Martti Turtolalta.

Pirkkalaiskirjailijoiden ja Pentinkulman Päivien järjestämässä juhlatilaisuudessa puhui myös tutkija-opettaja Maria Laakso Tuntemattoman parodioista ja nuorten lukijoiden lähestymistavoista teokseen. Paikalla ollut yläasteen opettaja kertoi kommenttinaan, että lukukokemusta avatakseen hän kirjoituttaa oppilailla Tuntemattoman henkilöhahmojen kuvitteellisia tekstiviestejä.

Kuvakaappaus Aamulehden streamauksesta 16.4. 2024

Itse alustin Tuntemattoman elokuva- ja näytelmätulkinnoista, mihin kertyi ihan liikaakin asiaa. Niinhän siinä käy kun pitkästä aikaa pääsee esiintymään asiantuntijana, vaikka pyrin keskittymään vain väkivallan dramatisointiin.

Kotiin palattua oli hetken aikaa fiilis palata vuonna 2017 aloitetun ”Sotakirjallisuuden historia” -käsikirjoituksen pariin. Fiilis meni onneksi nopeasti ohitse, sillä sähköpostiin oli juuri (!) putkahtanut hylsy eli kielteinen apurahapäätös kyseisen projektin loppuunsaattamiselle. Hylsykasa toki sopii aiheeseen. Mutta sodankäynti ja sen estetisointi eivät ilmeisesti ole, sittenkään, kuin suomalaisiin juhlapuheisiin kelpaava aihe...

 

Zone of Interest (elokuva)

 

"Big Brother in the Nazi house", on ohjaaja Jonathan Glazerin luonnehdinta elokuvansa visuaaliselle maailmalle. Luonnehdinta on huonoa ironiaa, jota itse elokuvasta, Zone of Interest (2023), ei löydy. Enemmänkin sen visuaalinen ilme näyttää mitäänkorostamattoman haaleilla tietokoneväreillä restauroidulta natsiperhealbumilta, jonka kuvat ovat heränneet eloon. 

Vaikutelma on yhtä kammottavan epätodellinen kuin Peter Jacksonin koostamassa ja elvyttämässä They Shall Not Grow Old -sotadokumentissa (2018)... niin lähellä TODELLISEN HISTORIAN KUVITELMAA kuin voi filmikeinoin päästä...  

Tai kenties elokuvan nimi (alkujaan Martin Amisin romaanista) tulisi ymmärtää uudelta suunnalta lähestytyksi "uncanny valley" -vyöhykkeeksi?
 

En muista toista elokuvaa, joka olisi kuviltaan yhtä kaunis rajatessaan juuri kuvien ulkopuolelle kaiken sen kamalimman mitä voisi kuvata. Tämä on elokuvan vahvuus ja heikkous. Vahvuus katsojien uteliaisuuden ylläpitämisessä, heikkous tarinan edustavuudessa: pahimmat pahikset rajautuvat siististi yhteen perheeseen.

Lehtitietojen perusteella oletin, että Zone of Interest olisi ikään kuin Haneken Funny Games (2007) siirrettynä Auschwitziin, mutta Glazerin ratkaisu keskittyä pelkästään natsikomendantin kotiin ja puutarhaan tekee siitä "hyvällä maulla" toteutetun Auschwitz-tarinan. Siis sisäsiistin eksploitaation. Kun ikäraja on K-12 niin katsoja voi olla luottavainen, ettei mitään liian ahdistavia kohtauksia ole luvassa.

 

Pidin kyllä siitä, miten näyttelijöille (Christian Friedel ja Sandra Hüller) annetaan tilaa rakentaa niin äärimmäiset hahmot kuin tosielämän keskitysleirikomentaja Rudolf Höss ja hänen vaimonsa. Kummassakaan hahmossa ei ole mitään liioitellun petomaista kuten esimerkiksi Schindlerin listassa (1993) vastaava komendantti Amon Göth. Göthin tosin natsit itsekin lähettivät mielisairaalaan. 

Tuo vähäinenkin henkilödraamaan tukeutuminen kuitenkin hävittää elokuvasta sen pitkään rauhallisesti koottua omanmaailmaisuuttaan, jota Hössien vieraileva anoppi ihastelee "paratiisiksi". Henkilödraama takaa elokuvalle isomman yleisön, mutta on se silti yllättävä kompromissi, kun muuten kuvamaailman luomiseen on nähty niin paljon vaivaa, että se näyttäisi olevan tämän elokuvan pääasia TAITEENA. Kunnes joku tuotannossa keksi miten paljon aiheella voi lisäksi rahastaa. Joten lisätäänpäs draama.

Onneksi perhealbumivyöhykkeellä on kolminkertainen visuaalinen kääntöpuolensa. 

Tarkoitan ensinnäkin niitä negatiivikuvina toteutettuja jaksoja, joissa näytetään se maailma, joka Hössin perheelle olisi täysin käsittämätön: paikallinen nuori tyttö käy kätkemässä omenoita leirivankien työmaalle, jotta näillä olisi jotain syötävää. Jaksot on kehystetty Hössin perheen iltasaduiksi.

Vieläkin olennaisempi kääntöpuoli ja tärkein syy katsoa tämä elokuva on kuunnella sitä: kaikki mitä tapahtuu keskitysleirin sisäpuolella tulee esille ainoastaan ääniraidalla, johon äänisuunnittelija Johnnie Burnin kerrotaan koonneen vuoden verran dokumenttimaisuudessaan perusteltuja tapahtumaääniä. Joukkotuhonnan tehdasmainen jyrinä soi perimmäisenä taustalla kaikissa kotikohtauksissa.

Kolmas kuvavirrasta poikkeava jakso tuntuu jälkikäteen huonolta vitsiltä, mutta elokuvassa se on helpottava vitsi, etenkin kun se tulee aivan filmin lopulla: historiansa pimenevillä käytävillä alamäkeen asteleva natsi rykii ja yrittää oksentaa (kaiken mitä on "sisällään") mutta mitään ei tulekaan enää ulos, kunnes... Kyseessä on elokuvan ainoa selittävä välinäytös, alleviivaus elokuvan teemalle eli historian kliinisyydelle nykypäivän kannalta. Populistisena ratkaisuna sitäkin voi silti pitää. Jälkikäteen.

 

Elokuvassa käytetään sentään symboliikkaa, joka osoittaa juuri sinne minne pitääkin eli meihin katsojiin. Kun me Auschwitz-kirjoja ahmineet kulttuurinkuluttajat keräännymme ahmimaan Auschwitz-elokuvaa, meidän tungettelevan uteliaisuutemme paras symboli on musta lintukoira joka haluaisi tietää ja nähdä kaiken, muttei löydä mitään mihin huomionsa kiinnittää. 

Muualla elokuvassa toistuvat pesemisen ja puhdistamisen motiivit. Niillä tehdään selväksi, että elokuvan varsinainen teema on historiaa tekevien yritykset puhdistaa siitä jälkensä. Helppoa vertauskuvallisuutta? Ei pelkästään, koska moiset vertauskuvat konkretisoidaan kohtauksessa, jossa insinöörit esittelevät 24/7-pyörivää krematoriotaan.

 

Kaikkiaan Zone of Interest on niitä elokuvia, jotka toimivat "Big Brother in the Nazi house" -ideansa varassa yhden katselukerran, mutten oikein tiedä miksi sen katsoisi toista kertaa.

Sentään sietää mainita, että pidin tästä elokuvasta enemmän sekä taiteena että tekona kuin ohjaaja Glazerin erittäin laskelmoidusta taidepläjäyksestä Under the Skin (2013). Myöskin Glazerin edeltävät filmit Sexy Beast (2000) ja Birth (2004) ovat aivan muuta kuin tämä Auschwitz-kuvaus.

Mielestäni on silti kohtuullista verrata tätä elokuvaa vaikkapa Son of Saul -elokuvaan (2015) ja miettiä, millaisen elokuvan keskitysleireistä ja natseista meidän aikamme ANSAITSEE.

Rudolf Hössin kuvitelmiin sulkeutuvasta luonteesta ja elämänpetosten periytymisestä seuraaviin sukupolviin löytyy artikkeli Kirkko & Kaupunki -lehdestä, jota en yleensä suosittelisi kellekään ajattelevalle ihmiselle, mutta ehkä tämän kerran:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/auschwitzin-komendantti-vaarensi-elamansa-satuun-uskottiin-vuosikymmenien-ajan

Teatterikesä 2023 lavalta koettuna (10.8.)

 

Tänäkään vuonna en mennyt yhteenkään teatterikesän tapahtumaan, mutta näin silti kuusi esitystä. En väitä, että se oli ylivoimaisesti parasta mitä 2023 Tampereen teatterikesässä pystyi näkemään, mutta taatusti parasta mitä itse pystyin myötäkokemaan.

Kun kesän alulla tuottajat Riikka & Niina kyselivät Tukkateatterin postilistalla ihmisiä Yhden illan juttu -potpuriin, oli ensimmäinen ajatukseni, että kirjoittaisin viimeinkin sen kaupan kassalle sijoittuvan pantomiimin, jonka kohtaukset olivat pyörineet vuosia mielessä. Mutta sellaista varten minulta puuttui juoni ja näkemys, sekä tietysti näyttelijät ja ohjaaja ynnä muut olennaiset tekijät. Tarkoitus nimittäin oli, että jokainen mukaan potpuriin tuleva esitys vastaisi itsenäisesti kaikesta mitä lavalle tarvitaan. 

Sitten mieleeni tuli lyhytfilmi Tuntemattoman sotilaan paluu, jonka teimme Samin kanssa videolle joskus kolmekymmentä vuotta sitten. Jospa esitys koostuisi kahden filmiltä napsaistun päiväkirjaklipin näyttämisestä? Mutta siitä tulin pian järkiini. Mitä mieltä teatterin olisi esittää pelkkää lyhytfilmiä.

Keksin sitten, että käytän klipeille tarinakehyksenä samaa juonta kuin mitä käytimme filmissä: Ruotsin kuvitteellista maihinnousua Suomeen. Annoin tarinalle nimeksi "Operaatio Finlandia", jotta fiksummat ymmärtäisivät että kyse olisi samanlaisesta asetelmasta kuin Paasilinnan romaanissa. Kirjoitin sitten kolme monologipätkää sellaisiksi, että jopa minä pystyisin ne opettelemaan ulkoa. Niiden väliin tulisivat päiväkirjaklipit, jotka antaisivat monologeille ihan toisen, todenmukaisemman selityksen. Koko ohjelmapalan oli tarkoitus sujua kymmenessä minuutissa.

Käytin kolmannen monologin ytimeen Steinbeckin Eedenistä itään -romaanin credoa, sellaisena kuin sen muistin; romaanista en sitä kohtaa ("Ja tähän minä uskon: yksilöllisen ihmisen vapaa etsiskelevä mieli...") enää löytänyt, mutta pakkohan se on sieltä olla. Tutun sitaatin käyttäminen oli ainoa keino vähentää muistettavaa ja saada repliikkeihin yksi sellainen kohta, jonka osaisin uskottavasti ulkoa.

Tässä vaiheessa tosin edelleen kuvittelin, että Tukkateatterin Yhden illan juttu -potpuri olisi ikään kuin kooste ilmaisia demoja, samanlainen kuin mitä muutamissa aikaisemmissa teatterikesään tehdyissä pläjäyksissä, joissa oli nähty niin julkisia harjoitteluja kuin lukuteatteria. Vasta kesäkuun lopulla kuulin, että tarkoitus oli tehdä "ihan oikea esitys".

 

Tuntemattoman sotilaan paluu (1993). Kuvaaja © Samu Seikkailija.

Kolmen sivun mittaisen monologinumeron oppiminen alkoi kuitenkin epäilyttää. Kesän aikana siirsin aina vain tuonnemmaksi sen harjoittelemista, kunnes oli pakko käyttää samaa kikkaa kuin Macbethin mutkikkaita virkkeitä opetellessa, että nauhoitin repliikit ja kuuntelin niitä toistona mp3-soittimesta.

Juontajanarri Ville

Vain kaksi päivää ennen ensi-iltaa saimme teatterilta ajan kenraaliharjoituksiin. Yhteensä meitä oli tekniikka ja tuottajat mukaan laskien viitisentoista ihmistä, jotka yhtäkkiä kohtaavat ja pistävät kokonaisen esityksen pystyyn, yhdessä illassa. Kaikeksi onneksi tuottajat Riikka & Niina pitivät ihmiset ja projektin kasassa läpi illan. Kuten klovni L sanoi jälkikäteen, vasta siinä vaiheessa tajusi ja uskoi, että tästähän tulee ihan oikea KOKONAINEN esitys. Seitsemän ohjelmanumeron yhdistämisessä tärkein tekijä oli juontajanarriksi värvätty Ville, jonka ammattimainen notkeus esitysnumeroiden siirtymissä sai esityksen näyttämään siltä kuin kokonaisuus olisi harkittu ja harjoiteltu monet kerrat.

Vielä kenraalissa olin niin epävarma ensimmäisestä ja toisesta monologipalasta, että piilotin lunttilapun pitelemääni mukiin. Ne menivätkin ihan ok, kun ruotsalaisen sotavangin roolissa tuijotin välillä mukiin kuten sotavangit kai oikeastikin tekevät. Mutta kolmannen monologin neljä iskusanaa olivat niin syvällä mukissa etten erottanut mitä niissä luki. Tuli pitkä hiljaisuus lavalla. Hyppäsin tärkeimmän ja pisimmän repliikin ylitse painellen suoraan helppoon Steinbeck-sitaattiin. "Hyvä rytminvaihdos siinä lopulla", totesi tuottaja Riikka illan kommenttiringissä.

Muuta esitystapaan sopivaa palautetta en olisi osannutkaan hyödyntää vaihtamatta esiintyjää.

 

Kenraalin ja esityspäivän (10.8.) välissä soitin repliikkitiedostoja niin monta kertaa kuulokkeissa, että esityspäivän aamuna huomasin osaavani kaiken ulkoa. Mutta jos en olisi ollut ensimmäisenä vuorossa esityksen alkaessa olisin hyvinkin voinut jo unohtaa muutaman repliikin. Varalta lunttilappu oli edelleen peltimukissa lavalle mennessä. Minulla oli myös punaiset käsiraudat ja kaksi tuolia kannettavana, joten mukin mukana pitäminen oli erittäin huono idea, mutta jotenkin se tuntui edelleen välttämättömältä apurenkaalta. 

Lavalla ollessa minulle riitti, että täyden katsomon edessä pystyin ylipäänsä muistamaan repliikit ja puhumaan ne kohtuullisen rauhallisessa tahdissa. En osaa veikkailla, miten karnevaalimaisen sodanjulistuksen idea kolahti katsojilla. Tai antoiko Steinbeck-credon oheen kirjoitettu maihinnousun selitys uutta ajateltavaa sotauutisoinnin hapattamille kanssaihmisille. 

 

Klovnit L&P

Muiden esityksissä parasta olivat klovnit. Jostain syystä klovnisteria sopii hämmästyttävän hyvin kamarinäyttämön pieneen tilaan, ja L&P-klovnit olivat niin ammattimaisen tarkkaavaisia, että heidän pientä sanatonta gagiaan olisi voinut seurata tuplasti pidempäänkin. Tai kuten ohjaaja T totesi joskus: he ovat näyttelijöinä niin taitavia yhdessä että  voisivat ottaa tekstikseen vaikka puhelinluettelon.

Mutta äkkisesti ilta ja esitys olivat ohitse. Pienen karonkan isossa ringissä tuottajat R&N paljastivat, että he ovat tuottaneet aiemmin burleskiesityksiä ja sen perusteella tottuneet luottamaan yksittäisten esiintyjien itsenäisyyteen oman ohjelmansa takuuhenkilöinä. Konsepti vaikutti sopivan harrastajateatteriin, etenkin kun kyseessä on yhden ainoan kerran koottava esityskokonaisuus. Esityksen ohjelmanimi olikin vaihdettu kesän aikana muotoon "Olipa vain kerran". Hyvä niin. Toista kertaa en aio itse 'itsenäni' enää näyttämölle mennä edes ilman repliikkejä. Mutta kaikkea on kokeiltava edes yhden fantsumaisen kerran. Siinäpä teatterin autenttisuutta, kesäkertoimella.

Avatar 2 (sota-animaatio)

 

On monta syytä miksi James Cameronin "Avatar"-tuotteista on turhauttavaa puhua elokuvina eikä videopelitallenteina, mutta jos ne kerran on pakko luokitella filmimediaksi niin miksi ei sitten animaatiofilmeiksi? Niin ohutta kuin pitkääkin on tämä cameronilainen sota-animaatio, jonka pikselipinta laineilee väreissä riippumatta siitä, ollaanko viidakossa, vuorilla vai merellä.

Animaatiohan edustaa periaatteessa sitä "puhdasta elokuvaa", mistä Hitchcockin ohella moni muukin ohjaaja on haaveillut: vain viivoja, ääniä ja väripintoja. Näin abstraktissa esitystavassa mikä tahansa voi venyä ja muuttua miksi tahansa, mutta animaationtekijät ovat ymmärtäneet käyttää tätä maailmakohtaista väkivaltaisuutta kurinalaisesti naurattaakseen katsojia juuri niissä kohtauksissa, jotka ovat tuttuja slapstick-komiikan troopeista. Näin katsoja voi nauraa sekä visuaalisen vitsin yllättävälle venytykselle että tutun vitsin parodialle.

Mutta Cameronin "Avatarit" ovat läpensä huumorittomia. Ne myös paketoidaan mainonnassa vakavaan ekologiseen sanomaan, joka on niin hölmön läpinäkyvä muodollisuus, että potentiaaliset katsojat (ja jopa jotkut median edustajat) ymmärtävät, ettei mitään muutakaan voi elokuvasta pitää 'sisältönä' fiktiotuotteen perinteisessä mielessä. 

Näin isoimmaksi uutiseksi "Avatareista" jää aina ja ainoastaan niiden tekemiseen käytetty teknologia. Multiplexiin "Avataria" mennään katsomaan TODISTEENA digiteknologian uskomattomasta vääntövoimasta. 

 

Urospuolisen smurffin erottaa vain isommista aseista.

 

"Avatar 2" -filmin (2022) myötä jopa korona-aikana haudatut 3D-lasit on tuotu takaisin teattereihin. Tarkoitushan ei ole katsoa MITÄ valkokankaalla tapahtuu vaan käyttää laseja niin kuin hevoset silmälappuja muun maailman poissulkemiseen. Jos lasien lävitse kuva muuttuu sumuiseksi, vika on katsojassa.

Yli kolme tuntia tätä kolmiulotteista sumutusta kuulosti vihoviimeiseltä filmikokemukselta mihin haluan aikaani käyttää. Mutta näinä loputtoman harmaina talvipäivinä lupaus sinisen meren sinisestä smurffiperheestä alkoi houkuttaa juuri väripinnnan itseisarvona, etenkin kun huomasin, että päivänäytöksiin oli Finnkinolla varauksia vain 5-10 katsojalla, vaikka isoon saliin mahtuisi 400. 

Tänään sitten maksoin tämän ylellisyyden eli 20€ lipun siitä hyvästä, että sain tuntea istuvani valtavassa salissa lähes itsekseni. Ja katsella isosta 3D-kuvasta sen tarkennettua 2D-aluetta. 

Välillä kokeilin miltä valkokangas näyttäisi 3D-lasien lävitse, mutta vaikutelma kolmiulotteisuudesta toimi vain muutamissa kirkkaimmin valaistuissa ja vahviten kontrastoiduissa kohtauksissa, ei esimerkiksi pitkissä vedenalaiskohtauksissa, missä niiden pitäisi olla parhaimmillaan. 3D-tekniikka on yhtä tuhtia huijausta kuin ennenkin.

Tarina tässä "Avatarin" jatko-osassa on yhtä tyhjänpäiväinen kuin ensimmäisessä filmissä, mutta uusia scifistisiä ideoita on vähemmän ja kulttuuriryöstöä vähintään yhtä paljon. Tatuoitu valas on kyllä aidosti cool idea, etenkin kun sitä sielusisarenaan puhuttelevalla smurffilla on yhtä tatuoitu odottavan naisen vatsa.  Avaruussmurffien luonnonläheisyydestä ei paljastu enempää, mutta ovathan heidän planeettansa kansat kaikki nyt todistetusti tasa-arvoisia, koska kaikki ovat yhtä sinisiä ja jokaisella on sama fallinen häntä.

Mitä uutta digianimaation seuraava sukupolvi voi avaruussmurffien "Avatar"-maailmaan tuoda?
Yhä näyttävämpiä tapoja hävittää sitä. 

 

Tiedostavasti kielteinen: rokotteet / aseet

 

 Pandemian aikana olen ollut salaa tyytyväinen, ettei kukaan ole ryhtynyt mediassa vertailemaan tiedostavasti kielteisten ihmisryhmien asemaa demokratiassa. Rokotteista kieltäytyvä ihminen vaarantaa välittömästi lähimmäistensä terveyden, minkä voisi rinnastaa kuolemantuottamukseen rikoksena, jollei kyse olisi Tiedostavasta Elämänasenteesta, mikä demokratiassa on sallittava osana ihmisten radikaalia erilaisuutta. Mutta myös aseista kieltäytyminen on demokratiassa perinteinen oikeus. Se ei vaaranna lähimmäisten elämää välittömästi, mutta sen voisi miltei rinnastaa rokotevastaisten piirien vaarallisuuteen... ellei olisi tuota naispuolikasta väestöstä, jolle asepalvelus ei ole edes velvoite.

Aseista kieltäytyvän kannalta oma eettinen asema ei tietenkään selity näin helpolla. Toisaalta juuri kaltaisteni sivareiden pitäisi toimia kannustavana esimerkkinä ("Minä en kouli itseäni väkivaltaan, joten sinullakaan ei ole syytä") kaikkeen eettiseen toimintaan, toisaalta miesväestön aseistakieltäytyminen ei ole se mahtava idea, jota kannattaisi mennä juuri nyt ehdottamaan mediakeskusteluun. Tällainen eetosta ohjaileva käytännöllisyys taas johtaisi siihen, että aseistakieltäytymisestä Tiedostavana Elämänasenteena kannattaisi keskustella vasta sitten kun maailmanrauha on saavutettu... tai rokotteista kieltäytymisestä vasta sitten kun kaikki pöpöt on pyyhitty pois maailmankaikkeudesta... 

Olen ollut salaa tyytyväinen, ettei kukaan mediassa vertaile kieltäytymiselle perustuvaa Tiedostavuutta, koska itselläni ei ole alkeellisintakaan vastausta, miten PITKÄLLE aseistakieltäytyminen tai rokotekieltäytyminen tulee hyväksyä osaksi demokratioiden toimivuutta. Eipä siihen ole käytännöllistä vastausta kellään muullakaan. Ja jos kysymys muutetaan pelkästään "erikoisryhmien" suhteellisiksi osuuksiksi, ei jäljellä ole enää lainkaan ihmisten yhteisöä koskeva kysymys, vaan eläinten tai koneiden.

Yhteiskuntien koolla, tilanteella ja koostumuksella voidaan jo itsessään perustella mitä tahansa moraaliperiaatetta. Olen nähnyt esimerkiksi kuolemantuomiota perusteltavan välttämättömyydeksi suurten yhteiskuntien pelotelakina, eikä edes USA:n kohdalla, vaan Japanin. Tähän ääripäähän johtaa se demokratioille aivan yleinen periaate, että jokainen hallitus on ja sen tuleekin olla aseistettu hallitus, joka voi lähettää ja tulee lähettämään parhaan ikäryhmänsä kuolemaan HALLITUKSEN periaatteiden puolesta.

Ylipäänsä ainoa paikka, missä olen tavannut aktiivisesti aseistakieltäytymisen periaatteesta käytävää keskustelua, oli itse sivaripaikkamme. Siellä meitä oli 15 hyvinkin erilaisista syistä kieltäytynyttä heppua, iältämmekin kaikkea 19-29 vuoden väliltä, aivan erilaisista perhe- ja luokkataustoista. Mitä niiden keskustelujen perusteella olisi voinut päätellä? Ei mitään. Ne olivat hienoja keskusteluja juuri sen vuoksi, että emme puhuneet moraalista (emme olisi edes osanneet, paitsi uskovaiset kieltäytyjät), vaan siitä, miten ja keille kieltäytymisestä kehtaa puhua. AKL:n jäsenlehteä olen tietysti lueksinut nämä neljäkymmentä vuotta, mutta sukupolvien vaihtuessakaan siihen kirjoittavien argumentit eivät ole muuttuneet niin paljon kuin maailma. 

Joten lopultakaan ei jää muuta sanottavaa kuin äänettömät eleet, kynttilän sytyttäminen tai lipun heiluttaminen merkiksi VAIHTOEHDOSTA jota ei voi verbalisodia.

Sivarin jälkeisessä maailmassa, siis Suomessa, on ollut hämmästyttävääkin se miten suvaitsevasti enemmistö armeijan käyneistä miehistä suhtautuu meihin kieltäytyjiin. Mehän kuitenkin toivomme, että HE ovat siellä rajalla puolustamassa MEIDÄNKIN perhettämme, sitten kun Venäjän joukot ennättävät polttamaan muutakin kuin Saariselän ostoskeskuksen. Ehkä vieläkin hämmästyttävämpää on se, etten ole eläessäni tavannut naishenkilöä, joka pohtisi omaa asemaansa mahdollisen (vapaaehtoisen) asepalveluksen ja sivareihin rinnastuvan moraali-individualismin välillä. Heidän hiljaisuutensa ansiosta, toki, me sivaritkin saamme olla rauhassa rauhan aikana.

Mutta kaiken tämän vuoksi Ukrainan uutisten lukeminen tuntuu siltä kuin palaisi vartin välein takaisin pandemian nollapisteeseen, missä koko maailma kapenee kuin tie sakeaan sumuun: että ei ole mitään mitä voi itse tehdä, ei edes mitään mitä itse voisi valita, jotta jotain valoa pilkottaisi edessä päin. Tai edes lukea... Tänä aamuna kuuntelin BBC:n The News Quiz -showta, jossa vitsailtiin Stingin kasarihitille "Russians" nykytilanteen valossa ja hölmöydestään huolimatta se vitsailu edustaa sellaista suhteellisuudentajua mistä meillä Suomessa ei ole toivoakaan. Sellaista on elämä selkä vasten itärajaa ja "hylkiövaltiota", kuten eräskin markkinakommentti jo visioi.

 

 

 

 

Dekkariseura pelasi NATO-kortin

 

Nuorena siirryin Alistair MacLeanin agenttijännäreistä Frederick Forsythin trillereihin, mutta Forsythin jälkeen en löytänyt enää astetta jännittävämpää genrekirjailijaa. Siitä pitäen olen spefin liepeiltä lueskellut teoksia, jotka täyttäisivät tämän erityisen tarpeen: spekulaatioita niin mahdottomista valtapolitiikan konflikteista, ettei niihin löydy millään politiista ratkaisua, ja silti fiktion omalla logiikalla löytyy. Spefissä tällaisiin umpisolmuksi kiedottuihin juonikuvioihin tarjotaan monesti ratkaisuja, joissa tärkeämpää on näyttävyys kuin johdonmukaisuus, mutta välttäväkin yritys lukijan yllättämiseksi tuntuu miljoona volttia paremmalta kuin uhoavia revanssitarinoita laativat kotimaiset sotakirjat.

 

En siis yleensä koskisi edes sotakirjallisuuden tutkijana sellaiseen proosaan mitä  revanssiproosan tekijät takovat. Mutta Helena Immosen tuoreen romaanin Operaatio Punainen kettu (2020) laitoin varaukseen kirjastosta, koska sen piti käsittelemän JÄNNITYSkirjan keinoin Suomen joutumista Venäjän invaasion kohteeksi. Kirja olikin tosiaan ällistyttävä kokemus. Vaan ei mistään niistä syistä mitä Macleanin tai Forsythin perintöön liittyisi. Yksikään spefi-kustantaja ei päästäisi käsistään niin kirjallisesti laadutonta tavaraa kuin mitä tämä kankeina kenttäraportteina etenevä operaatioromaani. Voi vain kuvitella, mitä kaikkia frankenstein-temppuja kustannustoimittaja on joutunut käyttämään saadakseen peruskoulutasoisen proosakerronnan koostumaan romaanin näköiseksi.

Kirjassa on kyllä juoni, sikäli kuin sotapelien auki kirjoittaminen on yhtä kuin juoni. Sotapeleillä on armeijoissa pitkät perinteet, joten niissä tehtävät siirrot ja vastasiirrot – mukaan lukien hybridisodankäynnin edellyttämät provokaatiot – ovat hyvinkin yksityiskohtaisia nykypäivänä. Kun Venäjä tekee tietynlaisen manööverin Itämerellä, niin Suomi ja Ruotsi reagoivat tietyillä tavoilla, joita seuraa uusi Venäjän siirto, ja niin edelleen. 

Immonen keskittyy kirjassaan lähes pelkästään siihen, miten Suomen uudet valmiusjoukot reagoivat kentällä venäläisiä, anonyymeiksi tekeytyviä joukkoja vastaan niiden ollessa strategiassaan aina askeleen edellä hyviksiä. Tämä suuren kuvion vähittäinen avaaminen on keskeinen osa vakoojatarinoiden muovaaaa jännäriperinnettä, mutta edes Ilkka Remes ei tyytyisi niin simppeliin, pelkästä sotapelin strategiasta syntyvää valtakuvioon kuin Immonen. 

Valtiollisen politiikan toimijoita ja siviiliväestön tunnelmia Immonen käsittelee hyvin niukasti ja silloinkin tavalla, joka on kuin löysää jäljitelmää Remeksen romaanien vastaavista kohtauksista. Immonen käyttää todellisia nykyhetken poliitikkoja paperinohuina, genreperinnettäkin karikatyyrimäisempinä hahmoina. Presidentti Niinistö on Immosen unelmissa amerikkalaishenkinen rukoileva valtiomies, jonka järkähtämätön varmuus on tärkein resurssi Suomen valtiopolitiikassa. Hänen vastakohtansa on vasemmistoministeri Li Anderson, joka kirjan avainkohtauksessa kuvataan naiiviksi Venäjän myötäilijäksi. Eivätkä muutkaan ministerit ole tilanteen tasalla äärimmäisessä konfliktitilanteessa, hahmottelee Immonen.

Vailla henkilösuhteista tai agenttien kamppailuista syntyvää juonta Immosella ei ole mitään minkä varassa sulkea tarinaansa. Mistään teemasta ei tällaisen OPERATIIVISEN PROOSAN kohdalla voi puhuakaan. Kirjan toimintakohtauksia rytmittävät kyllä päähenkilöiden, valmiusjoukoissa palvelevan sotilaan ja naispuolisen upseerin huolenkuvaukset siviilissä odottavista omaisista. Niitä kuvauksia Immonen toistaa sanasta sanaan samanlaisina, jotta edes toiston avulla syntyisi vaikutelma, että päähenkilöillä on jotain sisäistäkin elämää. Sotilaan paras rintamatoveri on alleviivatusti suomalaisuuden asteikkoa laventava Mustafa, jota tosin sitten nimitetään "Mustiksi" ja annetaan hänen kaatua (ei spoileri) tarinan alkumetreillä. Mitään tämän suomalaisuuden asteikkoa laventaneen sivuhahmon TODELLISESTA eli siviilielämästä ei siis välitetä kuvata lukijoille. Immosen kannalta suomalaisuus on vain ja ainoastaan sotilaselämää.

Operaatio Punainen kettu ei välttämättä ole poikkeuksellisen löysä teos esikoisromaaniksi.

Ällistyin silti tämän viikon uutisesta, että Suomen Dekkariseura katsoi Immosen kirjan vuoden parhaaksi esikoisteokseksi. Mitään järkeä ja suhteellisuudentajua ei moisessa valinnassa voi olla – paitsi jos valinnassa näkee Dekkariseuran tilaisuuden osoittaa tukensa viime vuonna virinneelle NATO-keskustelulle, millä Rosa Meriläinen ja muut kulttuurihaukat ovat nostaneet omaa profiiliaan. Sota on nyt seksikästä?

Operaatio Punainen kettu on nimittäin vieläkin rohneampi julistaessaan NATO-avun välttämättömyyttä kuin Remes, joka ainakin kirjoissaan suhtautuu skeptisesti kaikkeen suurvaltapolitiikkaan. NATO-korttinsa Dekkariseuraa pelaa välittämättä siitä, minkä verran kyseinen romaani osaa argumentoida poliittisia vaikutuksia. 

Jostain syystä edes upseerikoulutuksen saanut Immonen ei osaa kuvailla mitä poliittisia ongelmia NATO-liitoksen mukana tulisi. Tai ei halua. Sotavoimat ja politiikka pidetään täysin erillään toisistaan, kun taas venäläiset "pienet vihreät miehet" käyttävät kiireesti hyväkseen suomalaisten hitautta tehdä ratkaisevaa sotilaallista päätöstä.

Se, että Suomen Dekkariseura pelaa NATO-kortin taiteenalansa kustannuksella, pitäisi herättää meteli kirjallisuudenharrastajissa. Vai suhtaudutaanko moiseen politikointiin olankohautuksella siksi, että kyse on "vain dekkarista"?

Upseeri ja vakooja (elokuva)

Yleensä epookkifilmin onnistuneisuuden voi arvioida naisten puvustuksesta: vaatteista itsestään syntyy se interiööri jota naishahmot kantavat mukanaan myös kartanoiden pihoilla ja kaupunkien kaduilla. Mutta "Upseeri ja vakooja" ("J'Accuse", 2019) on erilainen epookkifilmi. Sen vaikuttavuus ilmapiirin luomisessa perustuu valtaviin joukkokohtauksiin, joissa sadat upseerit, lakimiehet ja toimittajat rakentavat läsnäolollaan uuden aikakauden julkista tilaa. Tätä murroskauden tematiikkaa, porvarillisen julkisuuden muuttumista älymystön haastamaksi mediajulkisuudeksi, ohjaaja Roman Polanski käsittelee niin asialleen omistautuneesti, että se jo antaa syyn katsoa "Upseerin ja vakoojan".

Vastakkain ovat armeijan suljettu maailma, eräänlainen jäänne ranskalaisesta aatelista, ja uuden ajan kriittinen keskiluokka, johon armeijan sisäpiiristä tuleva eversti Picquart joutuu turvautumaan saadakseen oikeutta itselleen ja tutkimalleen Dreyfusin tapaukselle. Armeijan suljettua maailmaa edustaa se kapeiden käytävien ja natisevien kaappien rakennus, jossa tiedustelupalvelun upseerit keräävät tietoja vihollisvaltojen agenteista. Sen paranoidisen maailman upseereja Polanski tyypittelee hyvin tekemättä heistä kuitenkaan farssimaisia hahmoja.

Mitä mahtipontisemmin armeija pyrkii toimimaan 1800-luvulla muodostuneessa porvarillisessa julkisuudessa kansalliseen merkitykseensä vedoten, sitä enemmän se tulee paljastaneeksi sisäpiirissä sovituista, salaliittolaisista sopimuksista. Ja tästä syntyy se varsinainen draama, jota pohjustetaan jo komeassa alkukohtauksessa jossa tuhannet sotilaat näyttävät kerääntyneen paraatipihalle Dreyfusin upseeriarvon julkiseen riistämiseen. Repliikeissä, joilla upseerit kärkevimmin paljastavat persoonansa, toistuvat viittaukset kansalliseen häpeään, jota Ranskan armeija kantaa koko kansan edestä Saksalle hävityn sodan (1870-71) seurauksena.

Kiitollinen saa olla siitä, että näki tämän elokuvan isolta kankaalta, niin keskeisiä nuo isot joukkokohtaukset ovat teeman, uuden julkisuuden syntymisen kannalta. Mutta mikään poikkeuksellisen tärkeä elokuva "Upseeri ja vakooja" ei ole, etenkään Polanskin pitkällä uralla. Ei myöskään sellainen johon haluaisi palata näyttelijöiden ansiosta, niin juonivetoinen ja sellaisenaan haukotuttavan hidas tämä filmi kumminkin on.

Ensimmäinen puolisko filmiä on salaliittojännäriä, toinen puolisko oikeussalidraamaa. Elokuvaa on mennyt puolitoista tuntia ennen kuin Émile Zola, uuden aikakauden varsinainen sankari, tulee mukaan tarinaan, eikä hän senkään jälkeen saa kuin sekunneissa mitattavan kuva-ajan. Jean Dujardinin esittämä Picquart on Polanskin valitsema päähenkilö, syyttömien puolustaja vakamuksensa vuoksi, eikä sellaisenaan järin monipuolinen hahmo. Picquart tapailee salaa ministerin puolisoa ja toimii upseeriarvostaan huolimatta vakoilun eturintamassa, muttei hänelle kumminkaan tapahdu mitään jännittävämpää kuin sinänsä vaikuttavasti toteutettu kaksintaistelu pönäköimmän salaliittolaisen kanssa.

Näin käsikirjoitus pitäytyy historian todistetuissa tapahtumissa. Silti filmiä katsoessa tulee ajatelleeksi, että josko aihe on liian lähellä ranskalaisia kaikesta nationalismia ruotivasta asenteestaan huolimatta.

Emmanuelle Seigner tekee pikkuisen roolin Picquartin rakastajana. Muutoin elokuvaa ei tulisi edes ajatelleeksi Polanskin ohjaamaksi. Ehkä se on sekä paras suositus että osoittelevin valitus tästä teoksesta? Tosin ne jaksot, joissa kuvataan Dreyfusin elämää Pirunsaaren vankilassa, näyttävät siltä kuin taiteensa tunteva ohjaaja huvittelisi sillä, miten hullunkurista on käsitellä sekä etäistä AIKAA että etäistä PAIKKAA mukamas epookin ehdoilla...

Sotakertomusten monta historiaa

Harva tietää, että natsit tosiaankin nousivat maihin vuonna 1943 Pohjois-Amerikan mantereella. Tällaisia historian knoppipaloja voi poimia viikoittain kuin konvehteja, koska sotakirjallisuuden genrehistoria vie sivupoluille, jotka ovat kiinnostavampia kuin suurten taisteluiden luettelot. Etenkin kun sotahistoria leikkaa sellaisia siivuja epookeista, että tuntuu kuin mitään muuta ei olisi vuosisadalla tapahtunutkaan. Ja sitten luin jotain Wikipedia-artikkelia, jossa väitettiin että sotahistoriassa on kolme taistelua ylitse muiden sen perusteella, miten taktisesti viisaita ne olivat. Tunnistin yhden nimeltä (Austerlitz) eikä minulla ole aavistustakaan mitä nerokasta Napoleon siellä teki. Tolstoita on lukematta vielä... noh, koko Sota ja rauha, tarkalleen ottaen.

Uskomattomien anekdoottien määrä on varmaan syy siihen, miksi sotahistoria kiinnostaa niitäkin, jotka ovat sen jo pariin kertaan lukeneet ja ehkä kerran kokeneetkin. Esimerkiksi se natsien maihinnousu Amerikkaan tapahtui Labradorin niemimaalla, syrjäisessä luoteiskolkassa. U-bootilla suoritetun uhkarohkean vierailun ainoa syy oli automaattisen säähavaintoaseman pystyttäminen. Niin tärkeä merkitys myrskyrintamilla on merisodankäynnille.

Mutta kuka laatisi romaania tällaisen tiedon varaan? Sotakirjoissa sota on jotain ihan muuta kuin se mikä määrää sodankäynnin.

Sotakirjallisuuden historia -projektini on ollut tekeillä niin pitkään, että se on joko vietävä nyt kerralla päätökseen tai se venähtää ikuisuuteen, mikä aiheeseen sopisikin. Silkka ärtymys siitä, miten vaikea projektille on ollut saada edes apurahan murusia on jatkuvasti syönyt motivaatiota ja sen päättämistä, miten viitepitoisen TAI lukumukavan tietokirjasta haluaa tehdä. Yhä enemmän alan kallistua siihen ratkaisuun, että yksittäisten kielialueiden sotakirjallisuudet läpi käytyä kokoaisikin rakenteen aiheittain pääluvuiksi. Kielialueiden yhteydessä joudun muutoin laatimaan listamaisia kuvauksia, mikä on se tylsin ratkaisu mihin kirjallisuushistoriat päätyvät. Lisäksi, sidoksisuutta varten olisi turvauduttava esittelemään kaikenlaisia suomentamattomia, jo unohdettuja ja/tai kielialueensa omia klassikkoja, joita en edes itse tunne kuin lähdetiedoista.

Varsinaisesta sotahistoriastahan minun ei oikeasti tarvitse tietääkään juuri mitään. Sotakirjallisuuden ESTETIIKAN muuttuminenhan se on se näkökulma, mikä itseäni on tässä projektissa eniten kiinnostanut. Siitä muutoksesta voi kuitenkin laatia monta erilaista genrehistoriaa riippuen siitä, mitä pitää genrelle olennaisena: millaisista alagenreistä katsoo sen muodostuvan?

Tosin jos tarpeeksi kauan aiheen sisällä kahlaa niin eteen tulee toistuvasti teoksia, jotka muuttavat käsitykset siitä, mitä on pitänyt tyypillisenä genreteoksena aikakautensa ja aiheensa osalta. Esimerkiksi kesällä luettu Bellavian muistelma House to House oli kaunokirjallisesti yhtä alamittainen kuin suurin osa sotaproosasta, mutta aivan uskomaton realismissaan, enkä tarkoita väkivallan määrää vaan teknologian ja tulivoiman massiivisuutta nykyaikaisessa sodankäynnissä. Oli pakko lukea sitten uudelleen tämän 'supersotilaiden muistelmat' -alagenren aloittaneen McNabin Bravo kaksi nolla. Se oli aivan erilainen kuin muistin, puolet kirjasta kuvausta irakilaisten suorittamasta kidutuksesta, eikä pakoreissun patikointia, mikä oli jostain syystä jättänyt vahvimman muistijäljen.

Varsinainen yllätys oli kuitenkin Philip Caputon muistelma Pelätä ja tappaa, joka vetää lähes vertoja O´Brienin suomentamista kaipaavalle The Things They Carried. Ensimmäistä kertaa näin jonkun selittävän kuin ohimennen miksi Vietnamin sota oli niin raakaa. Täydellinen vastakohta Vihreille bareteille, jonka senkin luin vasta nyt, vastentahtoisesti, niin tympeän ideologista vyörytystä se on, sotakirjaksikin.

Tällä viikolla kirjastosta haetut kolme kassillista sotakirjoja saavat nyt olla sitten viimeinen kaunokirjallinen täydennys projektiin. Tietämyksen jäsentämistä uudeksi rakenteeksi (kansallisten ja kielialueiden sijaan) täytyy kuitenkin alkaa tekemään elokuvien avulla. Sotaelokuvien klassikot on nimittäin helpompi poimia ja erotella aiheittain kuin proosa, ja niiden pohjalta isot aihealueet:

•  Idealisoitu kuvaus kansallisesta sodasta (esim. Isku Mogadishuun)
•  Kriittiset suurmieskuvaukset sodasta (Rautaristi)
• Revisionistinen sotakuvaus, sotilaiden uhriutus (Full Metal Jacket)
• Romantisoitu historiallinen sota (Kingdom of Heaven) 
• Romantisoitu väkivalta sodan varjolla (300)
• Sodan idealismi ja todellisuus (Länsirintamalta ei mitään uutta)
• Sota eksistentiaalisena tilana (Hurtlocker)
• Sota haasteena yksilölle (Suuri Illusioni)
• Sota ihmisyyden rajatilana (Tule ja katso)
• Sota testinä kansalliselle identiteetille (Ilmestyskirja. Nyt)
• Sotamelodraama (Kenelle kellot soivat)
• Sotasatiiri (It's a Wonderful War)
• Sotaspektaakkeli (Waterloo)
• Suurmieskuvaukset sodasta (Patton, Rommel)

Mitä genren kannalta olennaista jää huomaamatta?
Miten sijoittuvat ja selittyvät Sissiluutnantti, Shakinpelaajat ja Sovitus?