Lady T (näytelmä)

Kansallisteatteri: Lady T
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tiina Puumalainen
Ensi-ilta 15.4. 2026, nähty 19.9. 2026


Sen olisi pitänyt olla monologi. 

Vailla kahden hengen välille kehittyvää draamaa ei katsojalle ole paljoakaan väliä, mitä yksityisistä tarinoista paljastuu. Enimmän aikaa he puhuvat toistensa ohitse, kuten muistisairautta käsittelevässä näytelmässä on lähes väistämätöntä. 

Muitakin ratkaisuja aiheen käsittelyyn tietysti olisi, mutta ”Lady T” ei tosiaankaan ole näytelmä joka pelaisi vivahteilla ja vihjeillä. On vain kaksi elämästään kertovaa henkilöä, toinen kuuluisa ja toinen niin tavis kuin voi olla, pätkätöihin elämänsä tuhonnut nainen, kiitos sen kuuluisan eli pääministeri Margaret Thatcherin. He kohtaavat yhden pitkän hoitorupeaman verran 2012–2013, kun duunari huolehtii muistisairaan Thatcherin tyynyistä. Juuri muutakaan työtä ei hänen nähdä tekevän... mikä antaa hölmön sisäsiistin kuvan siitä, mitä yöhoitajan duuni oikeasti on. Eihän Kansallisen näyttämöllä voida esittää, miten duunari esimerkiksi vaihtaisi entisen pääministerin vaippoja.

Vasta näytelmän jälkipuoliskolla Thatcherin ja duunarin välillä syntyy hieman vuorovaikutuksen tapaista. Lady T:n kuvitellessa puhekumppaniaan kuningattareksi hän tulee laukoneeksi kaikkein häijyimmät periaatteensa. Kohtaus on hieman fantisoiduimpi kuin muut Thatcherin sisäisestä elämästä avatut puheet, joissa T palaa menneisyytensä suurhetkiin kommentoimaan päätöksiään. Tässä yhdessä kohtauksessa T puhuu kuvittelemalleen kuningattarelle niin kuin olisi karikatyyri itsestään, millaiseen hän ei muutoin sorru. Näytelmän muissa kohtauksissa hän toimii vain draamallisen perustilanteen, muistisairaudestaan ulos ja sisään lipsahtelevan vanhuksen johdonmukaisuudella. 

Mutta jos koko näytelmä olisi toteutettu rohkeasti moisen Sisäisen Tyrannin ja katkeran yöhoitajan fantisoituna kohtaamisena, niin siinä olisi ollut aineksia ajattomaan draamaan. Etenkin jos yöhoitajan katkeruus olisi sekin ollut oikeasti motivoiva voima eli pilkistänyt esiin niissäkin kohtauksissa, joissa hänen on pakko miellyttää muistisairasta tyrannia.

Toinen kokonaisuuden särkevä kohtaus nähdään aivan näytelmän lopussa. Siinä Thatcher yhtäkkiä tajuaa kirkkaaasti kaiken ympärillään, ilman, että tälle tajun kirkastumiselle annetaan mitään selitystä.* Kohtaus rikkoo sen tilannekohtaisen näyttämörealismin, jolle kaikki aiemmin esitetty on perustunut. Muutos on hätkähdyttävä ja tehokas, mutta päästää ohjaajan helpolla. Ja juuri ohjaaja Puumalaisen vuoksi tämä näytelmä on sentään tiivis ja toimiva, vaikka käsikirjoittaja Puumalainen on ollut laiskahko tai tavoitteeton.

Kaikki kevään näytökset ”Lady T” -näytelmästä olivat loppuunmyytyjä. Näytelmän nähtyä voi ihmetellä miksi. Paula Siimes nimiosassa on kyllä karismaattinen silloinkin, kun hahmo on avuttomin ja koomisin – mutta katsojathan saavat tavallaan vesitetyn version jostakin, mikä olisi ollut yksinään Siimeksen varassa viiltävän tarkka monologinäytelmä. Nyt mukaan on sekoitettu läpensä epäkiinnostava ja ilmeisimpiin murheisiin keskittyvä duunaritarina. Duunari-yöhoitajaa esittävällä Maria Kuusiluomalla on erittäin epäkiitollinen tehtävä roolissa, joka voisi olla yhtä hyvin muistisairaan öitä häiritsevä ääniraita.  Onneksi näytelmä kestää näin vesitettynäkin vain kaksi tuntia. 


Isoin ongelma ”Lady T” -näytelmässä on se, ettei siinä sovelleta aiheen peribrittiläisyyttä. Varsinkaan sellainen kulttuurikohtainen huumori ei pääse loistamaan, mitä brittien jalostama kansallinen itseironia mahdollistaisi. 

Miksi siis muistisairaan julkkispoliitikon tarinaa on ollut haettava niin kaukaa? 

Anonyymi, tyypitelty julkkishahmo samalla asetelmalla olisi työntänyt edes lähtöasetelman (tyrannin tuhoama duunari joutuu hoitamaan muistisairasta tyrannia joka luule hoitajaansa toimittajaksi) poliittiset ainekset Kansallisteatterin iltapukukatsojien kasvoille. 

Jos kerran poliittinen draama on niin ylittämätön haaste ”kansallisena” itseään pitävälle instituutiolle. Vai onko? Ison näyttämön ”Toinen tasavalta” on vielä näkemättä.


Kohtuuden nimissä: Jos olisin tiennyt millainen ”Lady T” on sisällöiltään, en olisi mennyt katsomaan sitä edes Paula Siimeksen monologina. Ei taitavinkaan näyttelijä saa elämää markkinakapitalismin kliseisiin, jotka liian helpolla täsmäävät omaankin aikaamme. 

Jotain olennaista on jäänyt puuttumaan tyrannityypin persoonasta sellaisena kuin Tiina Puumalainen on sen käsikirjoittanut omaa ohjaustaan varten. Aineksia Thatcherin elämäkerrassa mitä ilmeisimmin olisi.

* = Loppukohtauksen erilaisuuden voisi toki selittää sillä, että nyt T on kuollut, kuten huhtikuussa 2013 kävi. Tähän tulkintaan Puumalainen ohjaajana olisi voinut antaa hieman vihjeitä, jos näin sen on käsikirjoituksessa ajatellut.

Romeo ja Julia (Tampereen Teatteri)

 

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Tampereen Teatteri, ensi-ilta 29.10. 2025
Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
Lavastus: Mikko Saastamoinen 

 

"No mitä vittuu?" on Romeon ensimmäinen, hahmon esittelevä repliikki. Siitä pitäen tämä Tampereen Teatterin tulkinta Romeo ja Julia -näytelmästä onkin yhtä Romeolle omistettua showta, eräänlaista kokoperheen nuorisotragediaa, joka luottaa liikaa aiheensa universaaliuteen yrittämättä etsiä tuoreuttavaa tulkintaa. 

Esityksenä Romeo ja Julia on erinomaisen viihdyttävä, sovituksena eli teatteritaiteena keskentekoinen ja ohjauksena erittäin epätasainen. 

Ensimmäinen puoliaika edetään sujuvasti alkutekstin varassa, mutta toiselle puoliajalle on jo jouduttu keksimään kohtuuttomasti alkutekstistä irralleen jäävää toimintaa tansseilla, laululla ja erilaisilla viitteellisillä performansseilla, kuten Julian kuoleman herättämää turhautumista ilmaiseva ilmapallojen joukkopoksauttelu. Täh? sanoisi kriittinen katsoja.

Tämän epätasapainon jos kriittinen katsoja ennalta tietäisi, niin tekisi viisaasti poistuessaan väliajalla. Tai nappaamalla tuplakonjakit ja asennoitumalla kakkospuoliskoon näytelmän tiimikonseptoinnista irtopaloiksi jääneenä oheisviihteenä. Vähän kuin dvd:n extroina.  

 

Jotain kai tässäkin ilmaistaan...? Kuva: Heikki Järvinen

Romeota esittävää Meri Luukkasta on kehuttu arvosteluissa ja syystäkin... tosin... paljon helpommallahan hän pääsee (loistamaan) kuin näytelmän muut roolitukset, jotka on tyypitelty vaihtelevasti. Capulet-vanhemmat on tyypitelty pelkiksi kapitalistin irvikuviksi ja ruhtinas Escalus burleskiksi vitsiksi siitä, miten ylimääräinen tämä hahmo on alkuperäisessäkin draamassa. Historian painolastista on siis tehty tulkinnan sijaan vitsi, sen sijaan, että olisi vain jätetty hahmo pois.

Myös Julian hahmo on tiukasti tyypitelty, barbimaisen siloisaksi huoliteltu nukkevaimo. Tosin hänkin saa välillä käyttää slangipitoista puhekieltä, mutta enimmän aikaa hän on ulkoista olemustaan myöten pakotettu blondipokaaliksi, jolla ei ole muuta sisäistä elämää kuin Romeon palvominen. 

Ja tällaista sovitusta tulisi pitää jotenkin... nykyaikaisena? 

Ilmeisesti draaman oletetaan säilyttävän romanttisuutensa niin kauan, kun toinen osapuoli tätä maailman kuuluisinta romanssia on tahdoton aseksuaalinen objekti. Eroottisia väreitä ei sovituksessa uskalleta käyttää, ennemmin mennään roisin puolelle imettäjän ja Mercution rehvakkaissa puheissa. Pussailua on paljon. Se lienee ohjaaja Paavo Westerbergin mielestä raikkaan eroottinen signaali, kun toinen rakastavaisista on sovitettu muunsukupuoliseksi.

  

Vuode joka on alttari... Kuva: Emil Virtanen

 

Romantiikan osalta pidin eniten siitä, miten klassinen parvekekohtaus on muutettu katosta roikkuvaksi rakastajaksi, joka ilmaa kevyempänä keinahtelee tunteiden tuulahteluissa. Enempää ei romantiikan herättämiseksi tarvita, ja heti se ikivanha dialogikin Romeon ja Julian välillä alkaa kuulostaa kepeän elävältä.

Toki myös alkuperäisessä Shakespearen tekstissä hahmoja on tyypitelty sen mukaan, millaista kieltä he käyttävät. Mutta tässä TT:n sovituksessa Romeo saa eniten vapauksia viisastella kuin runollinen taiteilijasielu, välillä kuin nyrpeä myöhäisteini, ja muulloin kaikkea siltä väliltä. 

Lavastus ja puvustus pyrkivät tekemään näytelmästä samalla tavoin ajattoman kuin joissakin Shakespeare-filmisovituksissa, mutta ainoastaan Romeo ikätovereineen (Mercutio, Benvolio, Tybalt) kiinnittää tarinan nykypäivään. Mitään uskottavia vastavoimia ei näytelmässä asemoida. Vanhemmalla polvella ei ole mitään omia tavoitteita, he vain patsastelevat oviaukoissa tai istuksivat portaikossa yhtä ulkopuolisina tarinalle kuin TT:n katsomo.

Näin sen on ohjaaja halunnut esittää: isoimmat voimat mitkä näytelmässä liikkuvat ja vaikuttavat ovat lavasteiden jyhkeät liikeradat. 

Tulos on varsin ontto tulkinta klassikkonäytelmästä. 

Yritystä tragediaan ei ole sen minimin vertaa kuin alkuperäisessä tekstissä. Yleensähän sovituksissa on keksitty tragedian aineksiksi jokin tapa korostaa rakastavaisten (tai veli Lorenzon) toivoa ja sitten sen turhuutta. Nyt ainoa symbolinen ilmaisu tästä sisäistetystä fatalismista ovat taistelukohtaukset. Ne ilmaistaan näyttelijöiden kuoromaisesti esittämänä, itsekidutukselta näyttävänä varjonyrkkeilynä. Siitä pisteet koreografille, ei ohjaajalle.

Ohjaaja Westerberg lienee tuuminut, että 2020-luvulla on turha nostaa toivoa esille alkutekstistä, edes kokoperheen nuorisonäytelmässä. Siinä hän voi olla oikeassa. Silloin voikin kysyä, miksi romantiikanhakuinen ohjaaja valitsee juuri tragedian sovitettavaksi. Kun kerran romantiikalle otollisempaa nykyajassa tuntuu olevan koominen sävy ja koominen tilanteentaju.

Vain näyttelijätöiden vuoksi tämä sovitus on lämpimästi suositeltava, eikä vain Luukkasen leuka edellä esittämän liki hamletmaisen teinin, vaan myös aina yhtä karismaattisen Esa Latva-Äijön (terapeuttimaisena veli Lorenzona) ja hurjapäisiä nuoria esittävien Katriina Lilienkampfin (Benvolio), Ville Mikkosen (Mercutio) ja Lasse Viitamäen (Tybalt) vuoksi. Heidän ansiostaan klassikko näyttää hetkittäin tuoreelta ja elävältä.

Itse kävimme katsomassa näytelmän 11.4. oman myöhäisteinimme kanssa. Hän piti näytelmästä tavattomasti ja nauroi niissäkin kohdissa, jotka eivät edes hymyilyttäneet vanhempia. Häneltä neljän tähden suositus.

 

  

Tukkateatteri: Rikhard III (näytelmä)

 

William Shakespeare: Rikhard III
Tukkateatteri, ensi-ilta 31.3. 2026
Ohjaus: Katri Häti
Lavastus: Antonio Canals 

 

Kesken sonettikuuta lienee syytä sanella muutama muistiinpano tuoreimmasta paikallisesta Shakespeare-toteutuksesta, Tukkateatterin Rikhard III:sta, etenkin kun kyseessä on sen suurin tuotanto, ainakin teatterin omalla kamarinäyttämöllä. Myös ohjaajalleen Katri Hätille se on ollut isoin ohjaustyö, tavallaan myös henkilökohtaisin, koska Katri on aikoinaan tehnyt opinnäytteensä kyseisestä näytelmästä.

Sovitukseltaan näytelmä on kaikin tavoin perinteitä kunnioittava eli luvassa on paljon sisääntuloja ja poistumisia näyttämölle/ltä, sekä kaikki alkutekstin runolliset sävyt säilyttävä dialogi. Se, mikä aina yllättää – vaikkei pitäisi – Shakespeare-toteutuksessa, on kielen sujuvuus harrastajanäyttelijöidenkin ilmaisussa. Vielä ensi-illassa Rikhardin repliikkien aloitukset tuppasivat muutaman kerran unohtumaan näyttelijöiltä, mutta sisällä kielessä he olivat milteipä liiankin sujuvasti eli piilomerkityksiä makustelematta. 

Rikhardissa isoin vastuu on nimiosaa esittävällä näyttelijällä. Hänen on kannettava
'juontajamainen', voisi sanoa esikertojamainen asemansa ja osoitettava repliikkinsä ironinen kääntöpuoli yleisölle, kolkon kohtelias julkipuoli suostuttelemalleen hoviväelle. En muista aiemmin nähneeni Katja Ikosta Tukan tuotannoissa, joten hänen tekemänsä itsevarma pahis, joka jaksaa erottua näyttämökuvasta, oli jo itsessään esityksen sellainen elementti, joka sähköisti aina tilanteet, kun Rikhard saapui näyttämölle.

Pitkää klassikkonäytelmää seuratessa tuli taas mieleen sekin, miksi harrastajateatterit pitävät yllä kiinnostusta teatterin mahdollisuuksiin: harrastajat joutuvat käyttämään mielikuvitusta niihin ratkaisuihin, joita laitosteatterit hoitavat rahalla ja rutiinilla. Siksi kohtausten vaihtuessa katsojan tarkkaavaisuus saa aina uuden sytykkeen: mitenkäs ne selviävät tämän kohtauksen toteutuksesta... 

Näyttelijäkiinnityksissä harrastajateatteri pystyy puolestaan käyttämään sellaisia luovia ratkaisuja, jotka laitosteatterissa olisivat lähes mahdottomia. Esimerkiksi Rikhardissa oli noitamaisen kuningattaren, Margaretin rooliin kiinnitetty seniorinäyttelijä, joka deklamoi pitkät hurjat kiroukset tavalla jollaista en ole teatterissa ennen kuullut. Lähinnä se hengästymätön totinen ilmaisu muistutti vanhasuomalaista loitsemista, joka toi Rikhardiin kauhufantasian ilmapiiriä yllättävän roolituksen ja vakaasti paahtavan esitystapansa vuoksi. Moinen sovitusratkaisu on sillä rajalla, särkeekö se kamarinäyttämöllä käytävän seurapiirimäisen varovaisen pallottelun korkeakirjallisilla repliikeillä, mutta saa Tukan sovituksen hyvällä tapaa erottumaan ja muistumaan katsojien mielessä.

 

Rikhardin ohjaaja ja näyttelijät kumartavat ensi-illassa

Pienen näyttämön ja ison roolikatraan yhdistämisessä ammattimaisin osa Tukan toteutusta oli Maken eli Antonio Canalsin laatima lavastus, jonka konseptia ehdotin patentoitavaksi, niin erikoisen modulaarisesti se mukautui kohtauksittain. Loppuhuipennuksena nähtävässä taistelussa lavasteet vedettiin kokonaan sivuille, jonne näyttämöä oli levennetty puoli metriä molemmin puolin. Näin pienillä muutoksilla näyttämötila muuttui isommaksi kuin mitä olen koskaan Tukalla nähnyt, ja taistelun koreografiaan oli saatu juuri sen verran tilaa, että se näytti siltä kuin Shakespeare-sovituksen lopputaistelun pitääkin, viitteellisen kunniakkaalta... missä Rikhardin kuolema on lopultakin aika vaatimaton tapahtuma, mutta niin kai sen pitää perinnettä (eikä Hollywoodia) kunnioittaen käydäkin. 

Monella tapaa Rikhard III on Tukkateatterin näyttävimpiä projekteja, ja silti siinä noudatetaan nuorisofutiksen tapaan periaatetta, että kaikki ketkä tohtivat pääsevät pelaamaan. Harrastajateattereiden pyöriessä paljolti naisvoiman varassa nähdään lavalla melkoinen määrä irtopartoja ja -viiksejä, mutta housuroolien huumori ei syö paljoakaan näytelmän tunnelmasta – ja Shakespearen kirjoittama komiikka näkyy ylipäänsä toimivan sujuvammin ja suvereenimmin harrastajateatterissa kuin tragiikka... mutta tämähän johtuu enemmänkin aikakaudesta kuin teatterilaitosten erilaisuudesta. 

Itse asiassa koomiset kohtaukset ovat niinkin hervottomia, että ne yhdistämällä Tukkateatteri saisi ympäri vuoden täydet katsomot vetävän pikkujoulunäytelmän. Mutta Rikhardin jälkeen toki toivoo, että muitakin WS:n klassikkoja nyt uskalletaan tuoda kamarinäyttämölle kuin muutama vuosi sitten pyörinyt Macbeth ja nyt Rikhard III.

Yli kolmetuntinen esitys (väliaika lukien) on harrastajateatterin tuoleilla maratonmainen kokemus myös katsojalle, mutta erittäin vahvasti tätä sovitusta suosittelen kokemaan jo pelkästään siitä ilosta, mitä on päästä kuulemaan Shakespearen kieltä, Matti Rossin käytännöllisen (näyttämöilmaisun) ja runollisen (kielikuvarunsaan) puolen taiten yhdistävänä suomennoksena.

Btw: Vasta loppuhuipennuksen yhteydessä tajusin, miten tasaisen varovasti taustamusiikki oli soinut. Kiitän siitä. Mikään ei teatterissa niin ärsytä kuin elokuvamaisesti tunnelmia pakkaava musiikki. 

 
Lisätiedot näytelmästä ja vuoden 2026 esityksistä:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/rikhard-iii/

 

 

Hamnet (elokuvahko jos sitäkään)

    

 

Kaikenlaista taidetauhkaa on valkokankaalle tuotettu William Shakespearen brändinimeä hyödyntäen, mutta tämä Hamnet (2025) on niistä taatusti ankeimpia ja väkinäisimpiä.

Elokuvan nimikin on pelkkä brändikusetus, viite WS:n tunnetuimpaan näytelmään, jota sitten lopussa nähdäänkin pitkä siivu, tosin ei silloinkaan näytelmän sisällön tai historiallisen merkityksen vuoksi, vaan eräänlaisena surutyönä. Tämä on juu sitä naisnäkökulmaa… jonka ovat tuottaneet herrat Spielberg & Mendes, ja sen on näköistä tekotaiteellista tunnelmointia koko elokuva alusta loppuun kuin nuo herrat olettavat naiskatsojien suosivan.

Kun yleensä Hollywood-draamassa on kertovien ja tunnelmoivien jaksojen suhde jotakuinkin 10:1, on se ”Hamnetissa” tasan toisinpäin. 

Jos edes aikakauden, 1500-luvun Englannin historialliseen näköisyyteen olisi panostettu, niin tunnelmoivia jaksoja voisi jotenkin sietää. Mutta ensimmäiset puolitoista tuntia elokuvasta vietetään enimmäkseen yhden talon hämärän ankeissa huoneissa. Ulkokuvissa on aina kesä, pari kertaa nähdään kaupungin raitti, joka koostuu neljästä talosta ja kymmenestä ihmisestä. Eivätkä päähenkilöt, rouva ja herra Shakespeare, vanhene lainkaan, vaikka lapset kasvavat vähintään teineiksi. Tätä on Hollywood halvimmillaan.

Jopa elokuvan nimi on pelkkä brändiviite. Oikeasti kyse on Shakespearen lasten äitiin keskittyvästä tarinasta, tässä versiossa nimellä Agnes – ja siten elokuvan nimikin pitäisi olla ”Agnes”. Mutta edes hesarilainen femmokratia ei vaivautuisi katsomaan naisnäkökulmaista äitiysdraamaa, jonka nimi on ”Agnes”. Etenkin kun Agnesin hahmo jää kepoisen käsikirjoituksen vuoksi kolkon ulkoiseksi. Ei selviä, miksi hän haluaa juuri Williamin puolisokseen ja miksi sovinto puolisoiden välillä on lopulta niin tavattoman helppoa.

William taas on tässä naisnäkökulmaisessa tulkinnassa, tietysti, pelkkä suurkaupungin bisneksiin haikaileva taiteilijanahjus. Ei nähdä merkkiäkään siitä, että kyse on taiteenalansa suurimmasta nerosta. Eihän se sopisi naisnäkökulmaiseen tarinaan, että mies on nero ja vaimo rikkaruohojen keräilyyn erikoistunut luonnonlahjakkuus.

Viimeinen puolituntinen elokuvaa on yllättäen tapahtumapitoisempi, mutta kovin hitaasti, tunnelmissa vatvoen, sekin laahustaa kuolemansurusta kohti mitä hollywoodmaisinta loppuratkaisua, jossa perheen yksityinen tragedia saa sovituksen isoimmalla julkisella eleellä.

Avoimeksi jää, mikä elokuvan perustana olleessa Maggie O'Farrellin romaanissa (2020) on niin erinomaista ja ainutkertaista, että juuri siitä on pitänyt sovittaa elokuva. 

Hollywoodin kannalta muuta ei lie tarvittu kuin brändäykseen kelpaava nimi ja idea plus kirjan kohtalainen maine taideromaanina.

Elokuvan ainoa laadukas elementti, Jessie Buckley, on Agnesina uransa loistoroolissa. Elokuvasta olisi saanut vaivatta oikean draaman, aidosti luontevan surututkielman, kuvaamalla vain ja ainoastaan hänen kasvojaan läpi kaksituntisen. 

Williamia esittävä Paul Mescal on sitä vastoin aivan omituisen laimea ja särmätön, ja nimiroolia esittävä lapsinäyttelijä juuri sellainen kerubimaisen hyvinvoiva pallinaama, jollaista ET HALUAISI nähdä historiallisessa draamassa muutoin kuin animaatiohahmoa muistuttavana parodiana.

Amerikankiinalaisen ohjaajan Chloé Zhaon edelliset kaksi elokuvaa olivat aivan erilaisia kuin tämä alituotettu ja ankeuttava taidetauhka. Tuntuu uskomattomalta, että sama ohjaaja on voinut tehdä Nomadlandin (2020) kaltaisen rennon indie-filmin pätkätyöläisten arjesta.  Toisaalta taas, yliluonnollisen köykäinen ja kaavamainen suoritus Marvel-tuotteen (Eternals, 2021) toteuttajana olisi pitänyt varoittaa, millainen ura Zhaolla on Hollywoodissa luvassa. Edes tekoäly ei tällaiseen ankeuteen pystyisi. Vielä.

 

Työväen Näyttämöpäivät 2026

 
Tämänkertainen vierailuni Mikkelin Työväen Näyttämöpäiville on seitsemäs, joista kuudes journalistina. Ensimmäinen vierailu oli 2015, jolloin olin täällä Terhin ”Varjoelämää”-projektin mukana. Se oli ensimmäinen kerta, kun edes kuulin TNP:stä. 

Tänä vuonna TNP viettää jo 50. vuotisjuhliaan ja julkaisee historiikin, mutta esityksiä on vähemmän kuin aiemmin eikä ilmeisesti vieläkään varmuutta tulevaisuudesta, sen jälkeen, kun TAIKE päätti lopettaa sen tukemisen.

Ensimmäisinä TNP-vuosina toin mukanani lapsen, joka pääsi vierailemaan Ristiinan puolella, tällä kertaa otin mukaan vaimon. Pääsimme yhdessä perjantain juhlanäytökseen, joka Saaralle olikin antoisampi kuin minulle, kun en ”Addams Familyn” kaltaisesta hupsuttelukauhusta välitä, etenkään musikaaliksi sovitettuna. Kaiken lisäksi Vantaan Näyttämön esitys oli miksattu niin omituisesti, että musiikki pauhasi kuin oltaisiin ulkoilmaesityksessä ja hukutti ison osan lauluista alleen.

Näyttelijät olivat kyllä karikatyyreissään niin tarkkoja kuin voi tällaisessa kauhukomediassa toivoa, sivuroolit (etenkin mummonoita ja kiltin perheen seksipommiäiti) vieläkin vahvempina kuin pääosien habituksen mukaan täytetyt roolit. Laulajat kuulostivat minun korviini kaikki samalta, mutta Saara arvioi, että taustakuoro lauloi paremmin kuin varsinaiset näyttelijät.

Mutta lauantaina päästiin sitten TNP:lle tyypilliseen yllätykseen, kun Sotkun näyttämölle levittäytyi jyväskyläläisen Ad Astran toteutus Leea Klemolan näytelmästä ”Minä, askartelija”. Yleensä ei Klemolan absurdi komiikka minua vähääkään sytytä, mutta tällä kertaa esitys oli kuin ITE-taidetta parhaimmillaan, jotain mitä harrastajat eivät yleensä voisi eivätkä edes rohkenisi tehdä, hurjaa teatterileikkiä sen todella ison kysymyksen ympärillä, mitä luovuus tarkoittaa ihmisten välillä, etenkin teatterialan ammattilaisten. En muista toista harrastajien tekemää esitystä, joka niin suvereenisti repisi rajaa harrastaja- ja ammattilaisteatterin välillä. 

Naispäähahmot ovat suurimman osan näytelmästä joko humalassa tai muuten sekopäisinä, miehistä kaksi velloo itsesäälin surkeudessa toisistaan riippuvaisina. Loput kaksi hahmoa ovat arjasaijonmaa-coveriksi pyrkivä kakadu sekä Putous-julkkis, joka etsii ’huonon näyttelijän’ essentiaa toteuttaakseen ”Amadeus”-ohjauksensa Salierin. Toisella puoliajalla näytelmä järjesti eturivin katsomon uusiksi, laittoi jallupullon kiertämään yleisöön ja huipensi sanomansa siihen, että askarteluohjaaja kysyy julkkisohjaajalta "Ootko sie miun materiaalia?". Täydellistä. Olisiko historiassa ensimmäinen kerta, kun suomalainen ITE-taide valtaa teatteritilan? No, ilmeisesti ei, koska Helsingissä Kultsa oli sekin kuulemma tehnyt tästä versionsa.

Monologeja, osa 1

Lauantain iltapäivällä kävin katsomassa vakiovälipalan, teatterikorkean monologeja. Tasaisemmalta ne tuntuivat kuin aiemmin, siinä määrin, että ärsytti, kun kaksi näyttelijää seitsemästä artikuloi hesalaisittain heikolla ässällä. Monologien ohjaus noudattaa vuodesta toiseen rutiinia, jossa huipennus viedään raivosta suruun eikä tekstien valinnassa (kotimaisia nykynovelleja) ole kummoista löytämisen oivallusta, jos tavoiteltuna teemana on vain uhman perustelu.

Vielä oli jäljellä viikonlopun odotettu tähtiesitys, jyväskyläläisten sovitus Anneli Kannon "Veriruusuista" eli "Tytöt 1918" -musikaali. Sen ensimmäinen puolisko oli niin vetävä ja voimakas, että toinen puolisko tuntui vaisulta ja draamattomalta. Minulla oli se etu, etten ole nähnyt aiempia musikaaliversioita, mutta se taakka, että vertasin kaikkea romaaniin, jossa kolmen päähenkilön näkökulma tuo historialle rakenteen. Musikaali taas oli joukkopitoinen eikä siinä ollut jälkeäkään kolkon toteavasta linnalaisesta ironiasta, jota Kanto annostelee harkitusti. Harrastajateatterin ponnistuksena esitys oli silti vaikuttava suoritus, etenkin kun TNPllä se vedettiin aivan peräkkäin kahteen kertaan. 

Tänä vuonna TNPn yleisöäänestyksen voitti teatteri Terran "Starman", juuri se esitys, joka jäi itseltä väliin oman yllättävän reissaamisen vuoksi.

TNP-raportti 2025

Kissani Jugoslavia (näytelmä)

 

Tampereen Työväen Teatteri: Kissani Jugoslavia
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta 23.10. 2025 (nähty 20.12. 2025)

 

Kuva: Kari Sunnari

Kissani Jugoslavian sovitus toi mieleen sen vanhan pilapiirroksen elokuvanäytännöstä, jossa valkokankaalle heijastuu romaanin tekstisivu ja katsomassa mies huokaa vaimolle, että sentään filmi on uskollinen kirjalle. 

Jos samaa sanoisi tästä TTT:n näytelmäsovituksesta, niin syyllistyisi taidetta rehellisempään sarkasmiin. Suurin osa näytelmästä koostuu kertojaäänistä, jotka vain puheellistavat saman mitä romaanista löytyy: äidin tarina 1970-luvun Jugoslaviasta ja pojan tarina maahanmuuttajaperheen lapsesta Suomessa. Paljon puhetta, niukasti draamaa. 

Vasta 7. kohtauksessa (numerot näkyvät taustakankaalla) mukaan tuleva häijy kissahahmo tuottaa "varsinaista" näyttelemistä ja pitää pojan osuudet liikkeessä ensimmäisen näytöksen loppuun; äiti sen sijaan vain jatkaa jutusteluaan. Näytelmän etääntymistä yleisöstä, ohentumista valtavan paperilavasteen ja siihen projisoitujen mustemerkintöjen väliin, korosti entisestäänkin näyttelijöiden mikittäminen ja repliikkien tasapaksuuntuminen kaiuttimissa.

Kuva: Kari Sunnari

Toisella puoliajalla näytelmään saadaan viimein toimintaakin, kun äidin ja pojan tarinat tuodaan yhteen. He esiintyvät samoissa kohtauksissa kerratessaan millaista on ollut elämä Suomessa pakolaisena. 

Tarinassa itsessään vain ei ole mitään erityistä, miksi juuri näitä kokemuksia pitäisi kertoa. Perheen isä on väkivaltainen ja turhautunut, poika käy Kosovossa ja elää rohkeammin (=seksikohtaus) kuin kotimaassa uskaltaisi, mutta kaikki tämä vain todetaan ilman johdattelua siihen, miten kaikki tapahtunut vaikuttaa päähenkilön, pojan, seuraaviin vaiheisiin. 

Ensimmäisen puoliajan paperikääreeltä näyttänyt lavaste on toisella puoliajalla vaihtunut ilmavampaan, edelleenkin isoon taustascreeniin luottavaan lavastukseen. Mutta vieläkin näyttelijät tuntuvat esittävän KIRJALLISIA hahmoja eikä DRAAMALLISIA hahmoja. Kun poika sanoo ”Äiti, kerro isästä”, kuulostaa se persoonattomalta sitaatilta eikä miltään sellaiselta mikä olisi teatterirepliikki missään tyylilajissa. 

Esityksen sulkeutuneen maailman rikkoo vain isän monologi, jossa tämä puhuttelee suoraan yleisöä. Hän heittää jopa täsmärepliikin ”kuolema popsii ihmisen kuin karamellin” ja suuntaa sen eturiviin tarkalleen sille kohtaa, missä vieressäni istuva herra rapistelee karamellirasiaa ja kännykkäänsä (”Pete Sylliläisten alumneista”). 

Hyvähyvä, näyttelijät olivat näyttämöllä siis ihan oikeasti hereillä, vaikka vaikuttivat äänikirjan kaksiulotteisilta kuultokuvilta...


Yleisöltä näytelmä sai lopuksi pitkät aplodit, en ymmärrä miksi. Gay-kehitystarinan oletetusta ainutlaatuisuudesta? Vilpittömän lempeästä läsnäolosta jolla kasvavaa kirjailijahahmoa esittänyt päänäyttelijä (Saska Pulkkinen) sai hehkua muuten lihattoman paperisessa näytelmässä?

Minulle Kissani Jugoslavia oli vuoden tylsin ja tarpeettomin näytelmä. Lisäksi se osaltaan todisti, ettei Työväen Teatterissa tehdä teatteritaidetta minun, ja tuskinpa työväenkään, makuun. Siitä ekan näytöksen kissasta pidin ja alkuperäisestä Pajtim Statovcin romaanistakin pidin, mutta mitään syytä ei ole, miksi jokainen hyvä kirja kääntyisi hyväsi näytelmäksi.

 

Aiempia arvioitani TTT:n näytelmistä:

"Yksi halusta, toinen rakkaudesta" (2016) 

"Kaksi paavia" (2021)

"Tuolit" (2022) 

"Lehman-trilogia" (2022)

"Saituri" (2023) 

"Frida" (2024)

Kaninkolon asukit (näytelmä)

 

Teatteri Jurkka: Kaninkolon asukit
Käsikirjoitus ja ohjaus: Kaisa Lundán
Ensi-ilta 11.9. 2025 (nähty 13.12. 2025)

 

Harvoin, jos koskaan, olen nähnyt niin perinteisellä tavalla muodotonta näytelmää kuin ”Kaninkolon asukit”. Ensimmäinen näytös esittää kymmenkunta toisistaan erilleen jäävä syytä ja kohtausta, miksi lapsuus menee pieleen. Toinen näytös esittää kaksi seurausta tästä pieleen menneestä lapsuudesta: äidin ja lapsen.

Kuulostaa perinteisen selkeältä tarinankerronnalta. Sitä se olisikin, proosana. Mutta kun näytelmästä puuttuu draama, siitä puuttuu sydän ja aivot. Keuhkoiksi, rytmin antajaksi, riittävät onneksi vahvat näyttelijät.

On aivan selvää, ettei noin erikoista rakenneratkaisua kymmenestä syystä ja kahdesta seurauksesta uskallettaisi kokeilla minkään muun kertomustyypin kohdalla kuin kehityskertomuksen. Aivan kuin lapsuus olisi hahmonrakennuksen testialusta, jonka yhteydessä voi kokeilla monenlaisia tarinanpalasia, ja vetää siitä kaikesta aiheen julkisesta arvosta muistuttava johtopäätös, ilman mitään kummempaa psykologista johdattelua. Tai draamallista, varsinkaan.

 

Teemana näytelmän kahta puoliskoa yhdistää yksinäisten ihmisten paranoidisuus. Äidin paranoidisuus tekee lapsestakin yksinäisen, minkä vuoksi hän on herkkä luottamaan mitä omituisimpiin pihapiiriään sivuaviin ihmisluonteisiin. 

Näitä pelottavan koomisia luonteita esittää Eeva Mäkinen sellaisella äänellä ja vimmalla, että huoneteatterin kokoisella näyttämöllä riittäisi hieman pienempikin. Mutta sopiihan se vimmaisuus siihen, että kaikki nähdään lapsen subjektiivisesta näkökulmasta. Lasta esittävän Eeva Kaiholan esitys on täynnä energiaa sekin, milloinkaan silti liioittelematta; aina hänkin liikkuu ääni ja ajatus edellä. Sivumennen sanoen: Mäkisen viileä uhkaavuus toi mieleen Mackenzie Davisin, joka on yksi todella harvoista viime vuosien filminäyttelijöistä, joita kannattaa seurata. Ammattinäyttelijälle tuollainen energian tason tarkka säätely on varmasti arkinen asia, mutta harvoin siihen saa kiinnittää näin tarkasti huomiota, jolloin syy voi olla myös näyttelijän oman habituksen hyvästä itsetuntemuksesta. 

Hyvin voisi kuvitella, että näytelmä on tälle toisiaan täydentävälle näyttelijäkaksikolle kirjoitettu: toinen Eeva täynnä samanlaista kylmää karismaa kuin yleensä vain kolkon pitkillä näyttelijöillä, toinen täynnä lämmintä uteliaisuutta, josta kakkosnäytöksen kohtauksessa vilautetaan hetken aikaa karmeamman paranoian aluetta (politiikkaa!) kuin mitä äitihahmossa on ehditty nähdä. 

Vuosiin en ollut käynyt teatteri Jurkassa, joten nautin paljon myös siitä teatteritempusta, että todellisuuden ja sosiaalihuollon tunkeutuessa paranoidisten ihmisten arkeen takaseinän ovi avataan suoraan iltahämäräiselle Helsingin kadulle. Harmi kyllä, temppu toistetaan kakkosnäytöksessä, mutta nyt ilman selvää temaattista perustelua. Niinpä kohtauksesta jää täysin väärä fiilis, että ovi jätetään vertauskuvallisesti auki, koska käsikirjoittaja ei ole keksinyt miten elämäntarinan tässä tapauksessa sulkisi, puhumattakaan siitä, että hän olisi joutunut päättäämään millainen tragedia tässä olikaan draamana kyseessä - tai ajattelemaan, että tarvitaanko draamaa laisinkaan, kun paranoidi proleäiti on klikkivarma aihe millä koukuttaa hesalaista keskiluokkaa.

Eniten minua tekstissä ärsytti se, miten levälleen se jätti näytelmän kuvitteellisen tilan. Näin kai uskalletaan tehdä silloin, kun näyttämö itsessään on erityisen pieni ja intiimi? Korvataan hahmojen ajattelua ja kuvittelua ohjaavat suunnat esitystilan kahdella suunnalla, kohti yleisöä tai ovea. Alkukohtauksessa lapsi selittää, että talo sijaitsee syvällä metsässä, mutta mikään muissa kohtauksissa ei vastaa tätä kuvausta eikä uusiakaan vihjeitä hahmojen omimmasta tilasta anneta. Ollaan vähän kuin maaseudulla, mutta samalla täysin abstraktissa lapsuuden tilassa, jota jälkikäteen sisustetaan proosallisesti survivalisti-sanastolla. 

Oma kiinnostukseni näytelmään heräsi siitä, että aiheiden luvattiin käsittelevän maailmanlopun odottajia ja salaliittoteorian pinttämiä ihmisluonteita, mutta kumpaakaan aihetta ei näytelmässä ole kuin lehtiuutisista tuttujen oireiden verran. Ne draamalle olennaiset syyt olisivat syvemmällä eikä niitä muunneta draamaksi ennen kuin kakkosnäytöksen ensimmäisessä kohtauksessa, jossa viranomainen sekä suostuttelee että uhkailee paranoidiäitiä. Liian myöhään, liian vähän.

Kaisa Lundánin käsikirjoittamia ja ohjaamia näytelmiä en muista aiemmin nähneeni, enkä tämän Kaninkolo-koosteen nähtyäni niistä kiinnostu... Mutta teatteri Jurkan huoneteatterista kyllä. Näyttämön likeisyydellä yleisöön, kaikki 7x7 metrin koppiin suljettuina, on uskomattoman maaginen vaikutus, ikään kuin vuosien jälkeen kokisi taas teatterin teatterina eikä kurkistuslaatikkotelkkarina.

 

Sentimental Value (elokuva)

 

Hyvällä tarinalla elokuva pääsee pitkälle - mutta valkokankaalla se ei ihan riitä, vaikka televisiossa ei juuri muuta tarvitakaan.

Uusin puolielävä todiste tästä epäsuhdasta on taidefilmeistä melodraamaan vaihtanut norjalainen Joachim Trier, epäilemättä öljyrahalla voidellulla uranousullaan. Edellinen ohjaus "Maailman huonoin ihminen" (2021) onnistui vielä nuorekkuudellaan ja näyttelijä Renate Reinsven huikealla karismalla pujottelemaan läpi naismelodraaman (perhe vs ura) kliseiden, mutta uusin elokuva "Sentimental Value" (Affeksjonsverdi, 2025) velloo kahden puhuvan pään kohtauksissa niin kuin se tosiaan olisi tehty netflix-laatikkoa varten, kuten 'elokuva elokuvassa' -vitseissä mukaironisesti viittaillaan.

Silti eli siksi "Sentimental Value" on myös vuoden varmin draamankorvike, tarinaelokuvaa, jossa kapearekisterisetkin näyttelijät  (Stellan Skarsgård ja Elle Fanning) pääsevät loistamaan aidosti vahvalla tunteella ladatuissa kohtauksissa. Luonnonlahjakkuus Renate Reinsve on jälleen kaiken keskipiste, mutta jätetään yllättäen samanvahvuiseen osaan Skarsgrådin esittämän isä-ohjaajan rinnalla. Melodraaman näkökulma on siirtynyt siis 90 astetta ylemmäksi verrattuna edelliseen elokuvaan. Edellisessä naisen elämää kampitti huono parisuhde narsistiseen poikakaveriin, uudessa tarinassa riittämätön kiintymys narsistiseen isäohjaajaan. 

Kaiken lisäksi uusi elokuva alkaa kuin suoraan siitä, mihin edellinen loppui: Reinsven esittämä norjalainen ammattinäyttelijä on maineensa huipulla, mutta jotain olennaista häneltä puuttuu itsevarmuudesta ja -kunnioituksesta.

Kaipa nämä viimeiset kaksi (tai kolme) elokuvaa pitäisi olettaa siirtymävaihteeksi keski-ikäistyneen ohjaajan (s. 1974) uralla. Aluksi Trier teki kolme äijäahdistuksella pelottelevaa taidefilmiä (Reprise, 2006; Oslo, August 31st, 2011; Louder Than Bombs, 2015), sitten kolme naisten ahdistuksessa vellovaa melodraamaa (Thelma, 2017; Maailman huonoin ihminen; Sentimental Value). 

Kuuden elokuvan jälkeen Trieriltä voi odottaa vielä paljon, kun kerran tuotantoihin käytetään runsaasti aikaa, rahaa ja hyviä käsikirjoituksia. Puuttuu vain se uskallus sellaiseen omaan visuaaliseen kerrontaan, jolla Trier herätti huomiota kahdessa ensimmäisessä elokuvassaan ja jota hän nyttemmin käyttää enää vinjettimäisinä välipaloina tuodakseen edes jotain vaihtelua tarinan rytmitykseen. Uudessa elokuvassa kerronta etenee niin romaanimaisina, sekunnin bläkäreillä erotettuina jaksoina kuin tehtäisiin tv-sarjaa idiooteille tai lapsille.

Ja vielä tämäkin: pelataan mukaan natsikortti, jotta sukutarina vaikuttaisi takuuvarmasti traagiselta. Trieristä saattaa tällä laskelmoinnin linjalla tulla Norjan oma klaushärö.

Pieniä bonuksia "Sentimental Value" tarjoaa melodraamansa ohessa ja siksi se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa jahka filmi tulee suottatoistoon:

+ En ole erityisemmin pitänyt lapsenkasvoisesta Fanningista enkä kankeahkosta Skarsgårdista, mutta he ovat yllättävän luontevia rooleissaan.

+ Elokuvan alkujakso teatterissa on aidosti jännittävä, vaikka johtaa raskaasti harhaan siinä, mikä tämän elokuvan aihe ja tyylilaji ovat.

+ 'Elokuva elokuvassa' -takaumat sopivat siihen, että särkynyttä perhettä yhteen liittävä talo on eräänlainen sivuhenkilö. Tosin tämänkin idean alkupuolella esiteltyään elokuva hukkaa sen pitkäksi aikaa - palatakseen siihen sitten lopetuksessa, joka on valitettavasti täsmälleen sellainen kuin tyhminkin katsoja osaa arvata.

Mitään järkevää selitystä en elokuvaa katsoessa löytänyt sille, miksi Ingmar Bergman -viitteet piti tunkea mukaan tarinaan. Eikö vanhasta menestyneestä ohjaajapolvesta voi tehdä elokuvaa ilman moisia kliseitä? Eikö kirjallisuuden puolelta löytyisi helpompaa kohdetta, jolle Trier voisi kohdistaa imartelevia vertailuja anelevan kunnioituksensa? Knausgårdista näkyy Trier tehneen jo ihailevan dokumentin, mutta ilmeisesti moinen imelä rokkihahmo ei riitä edes melodraaman materiaaliksi...

Ja mitään bergmanilaista viitearvoa vähempää Trier ei voisi käyttääkään tavoitellessaan festarivoittojen nykystandardia. Niin alas, tv-tuotantojen yleisömakuun, on Canneskin vajonnut palkitessaan (grand prix 2025) tällaista elokuvaa, jonka lähin taiteellinen vastine on ikea-jakkarassa.

Päällkkö (näytelmä)

 
Pasi Lampela: Päällikkö
Turun kaupunginteatteri
Ensi-ilta 3.9. 2025

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Katsotaanpa löytäisinkö "Päälliköstä" 10 virhettä ja voisin kuvitella, että koko näytelmä onkin vain suurta ironiaa true crime -trendin kustannuksella:

1. Rikosmelodraaman aiheeksi on valittu uutisista tuttu Jari Aarnion tapaus. Koska kaikki tietävät miten tapauksessa lopulta kävi, ainoa draaman mahdollisuus piilee siinä, miksi ja miten Aarnion kaltainen hyvis, näytelmässä huumepolisiin päällikkö Hammar, kääntyy pahikseksi. Juuri tätä ei kuitenkaan näytelmässä esitetä.

2. Tarinan hahmoista kiinnostavampi kuin Hammar on vankilassa 12 vuotta istunut rikollispomo Mikkola, joka vapauduttuaan horjahtelee aikeissaan, palatako rikolliselle uralle. Mutta hänenkin muutoksensa ja valintansa jää selityksittä. Rikosproosaan tällainen selittelemättömyys sopisi, vaan ei näyttämölle.

3. Mikkolaa esittää Antti Reini, jonka karismaattisen synkkä hahmo esiintyy aivan eri rekisterissä kuin muut ”Päällikön” hahmot. Ilmeisesti tällainen 'synkkä yksinäinen' on ainoa rikosfilmeistä tuttu hahmo, jonka voi noin vain siirtää teatterin lavalle. Reinin seurassa muut laukovat repliikkejään aivan liian nopeasti, tai huutavat, jotta Reinistä huokuva hiljaisuus ei pakottaisi heitä samaan rekisteriin. Jolloin näytelmä alkaisi näyttää parodialta.

4. Kieli jota rikolliset puhuvat ei ole katu-uskottavaa, muttei ihan teatterille ominaista kohosteista arkipuhettakaan. Diileri-Pauliinan korrekti sanankäyttö ("viheliäisessä maailmassa") on tarkoitettu osoittamaan, että hän olisi tarpeeksi fiksu pärjätäkseen muissakin töissä, mutta millään ei selitetä, miksi hän sitten tyytyy ääliön huumeparonin alaiseksi.

5. Huumeparoni Rantakaria esittävä Markus Ilkka Uolevi näyttää kaksikymppiseltä katurikolliselta, vaikka hänellä näytelmän perusteella on pitkä historia urallaan. Muutenkaan Rantakari ei ole järin uskottava eikä vähääkään pelottava kovan luokan rikollisena. Tämä ei ole näyttelijän vika, vaan epäjohdonmukaisen käsikirjoituksen oire. Ja kässärinsä oireita ei omaa tekstiään ohjannut Pasi Lampela ole viitsinyt korjailla.

6. Näytelmän kolme naishahmoa eivät tee elämällään muuta kuin odottavat ykkösmiehensä seuraavaa käyntiä: vaimo Hammaria, diileri huumepomoa, asianajaja Mervi palvomaansa rikollista. 

7. Näytelmä ei toimi näytelmän vaan kaksiosaisen tv-sarjan rakenteella: ensimmäinen jakso (ennen väliaikaa) näyttää, että Hammar alkaa tehdä laittomia diilejä rikollisten kanssa, toinen jakso, että vaimo ja KRP epäilevät Hammaria. Välillä Hammar juoksentelee pidätyksiin aseen kanssa, yksin, vaikka on huumeyksikön pomo.

8. Taas kerran pyssyt korvaavat selitykset sille, millainen VALTA yhdellä henkilöllä on toiseen. Tämä on halvin ja helpoin tapa välttää draaman tekemistä. 

9. Näytelmän kaikki naishahmot pudotetaan tarinasta ilman ajatustakaan siitä, mitä heidän elämänsä on Hammarin aiheuttaman tuhon jälkeen. 

10. Näytelmän viimeinen kohtaus jätetään täysin ilmaan jopa päähenkilön kohdalta, aivan kuin ennakoiden jatko-osaa. En ymmärrä mitä tällä halutaan sanoa. Absoluuttista kieltäytymistä draaman mahdollisuudestakaan?


En minä, tietenkään, oikeasti usko, että ”Päällikkö” olisi ironiaa. Pikemminkin se haiskahtaa nopeasti kyhätyltä yritykseltä rahastaa true crime -trendin kustannuksella, etenkin kun Satu Rämön dekkariin pohjautuva rikosdraama keräsi ilmeisen paljon huomiota samalle teatterille. 

Näytelmän käsiohjelmassa käsikirjoittaja-ohjaaja Lampela kuitenkin väittää, että hänen tavoitteensa on sama kuin edelliset 30 vuotta: ”luodata yhteiskunnallisten valtarakenteiden vaikutuksia.” Mitään tuosta ”luotauksesta” en valitettavasti ”Päälliköstä” löytänyt. Jotain ohjauksesta ja paljon käsikirjoituksesta on jäänyt ilmeisesti puuttumaan.

No, lavastus oli sentään hieno.

Taantumus (näytelmä)

Asta Honkamaa ja työryhmä: Taantumus: Esitys vapautumisesta
Tampereen yliopiston näyttelijäopiskelijoiden taiteellinen opinnäyte
Ensi-ilta yliopiston Teatterimontussa 25.9. 2025

 

Kuva: Jonne Renvall

 

Vuoden vahvin teatterielämys tuli yllättäen takavasemmalta. 
Vai pitäisikö sanoa takaoikealta?

Vallankumousromantiikka, sellaisena kuin sitä ”Taantumus”-näytelmässä käytetään, on niin vanhanaikaista, että sellaisesta on vasemmisto kasvanut eroon jo 1970-luvulla. 

Taantumuksellisissa elokuvissa sellaista vastarinnan ja kapinallisten romantisointia edelleen näkee, mutta teatterin lavalla tämä tällainen estetiikka... rämäkkä katuhuora uhmaamassa kasvotonta sotilasta ja säveltäjä etsimässä kuoroinspiraatiota merestä...  tuntuu enää… no, raikkaan nostalgiselta! 

Onhan kyseessä Tampereen yliopiston Teatterimonttu, miltei kuin taistolaisen hengen hyvin tuuletettu krypta.

Mutta se, mikä tämän näytelmän Isoksi Elämykseksi tekee, on yhdeksän näyttelijän tasaisen varma yhteispeli. Kaikki tukevat tiiviisti toisiaan kohtauksissa, jotka tyhjällä näyttämöllä vaativat vakavahkon romantiikan säilyttävää intensiteettiä ja tilanteentajua. Lisäksi ryhmästä löytyy uskomattoman luontevia laulajia, joten Theodorakiksen vanhat hengennostatuslaulut soivat kirkkaasti kuin juuri keksittyinä.


”Taantumuksen” tarina on vaihtoehtohistoria Kekkoslovakiasta ja hieman Tampereesta, joskin mansehtava lokalisointi on päälle liimatun oloista ja pelkästään komiikkaa tuottavaa. Toinen viitekehys on Neuvosto-Viro, tuttu malli Kekkoslovakian kuvitelmille. Käsiohjelman mukaan näyttelijäopiskelijat ovat käyneet Virossa tutkimassa millaista oli elää neuvostodiktatuurin alla, mutta onneksi kyseinen historian kehys ei naulaa tarinaa eikä kerrontaa yhteen tulkintaan ennen kuin aivan näytelmän lopussa. 

Ja lopetus onkin sitten järisyttävän typerä ja lapsellinen. Aivan kuin olisi päätetty ottaa kaikki irti vallankumousromantiikasta ja sitten ilmoittaa että se olikin vain pahaa unta.

En tätä esitystä enkä sen sisältöä poliittiseksi sanoisi, siis.
Yhteiskunnalliseksi kyllä, mutta silläkin kriteerillä turvallisen helpoksi, yhtä kohteettomaksi kuin 1970-luvun muistelu.

Kuva: Jonne Renvall

Se, miten paljon nuorten näyttelijöiden yhteistyö merkitsee, kompensoi ohjauksen joitakin hölmöyksiä, kuten tuon kolminkertaisesti itseään dekonstruoivan lopetuksen. Heikkouksiksi moisia kohtia ei voi nimittää, kun ohjaajana on Esa Kirkkopellon kaltainen, pitkän linjan tavoitetietoinen konkari. 

Kamalasti floppaavan lopetuksen lisäksi täysin perustelemattomilta tuntuivat dialogia katkaisevat näyttelijöiden vääntymiset vahamaisiin asentoihin. Väliajalla salakuunneltujen kommenttien perusteella moinen vääntelehtiminen ärsytti muitakin katsojia. 

Kai dystopian ahdistavuudesta pursuavaa epämukavuutta olisi voinut ilmaista jotenkin temaattisemminkin? 

Hieman helpon perinteisiltä tuntuivat puolestaan ne otteet ja uhkailut, joilla poliisivaltion vartijat käsittelivät siviilejä. Ne eivät sopineet siihen, miten omaperäisin, fiktion oikeuksilla poimituin ideoin dramatisoitiin dystopiaa, alkaen siitä että jäätelötötteröt ovat "Taantumuksen" vaihtoehtohistoriassa tavoitelluinta ylellisyyttä… Miksi sitten pyssyä pitää esittää pyssyllä ja univormua univormulla?


Yleisöä oli katsomo lähes täynnään, vaikka kyse oli päivänäytöksestä (30.9.2025), ja selvästikin sellaista väkeä, joka tiesi mitä juuri NÄTYltä odottaa.

Vuosikausiin en ole viitsinyt mennä katsomaan mitään NÄTYn esityksiä, koska niitä on aina mainostettu 'projekteina' tai 'tutkimuksina' eikä näytelminä. Mutta ”Taantumus” on parasta tahattoman perinteistä näytelmää mitä olen Montussa nähnyt, vaikkei draamaltaan kekseliäintä tai – varsinkaan – spefinä asianmukaisen vieraannuttavaa. 

Opinnäytteen laudatur-tasoisesta suorituksesta onnittelut näyttelijöille.

Antiikin Kreikan tragedia (näytelmä)

Tukkateatteri: Antiikin Kreikan tragedia
Ohjaus ja käsikirjoitus: Kaarlo Kankaanpää 
Ensi-ilta 19.9. 2025

 

Tampereen teatterielämässä tällainen klassikkotekstien sovitus kuin "Antiikin Kreikan tragedia" on niin harvinaista herkkua, että menin pikaisesti katsomaan sitä olettaen näytelmän esitysten olevan pian loppuunmyytyjä. Mutta tavallisen keskiviikkoillan esityksessä (24.9.) laskin yleisöä olevan vain kuutisentoista eli Tukkateatterin laajennettu katsomo ei ollut edes puolillaan.

Olisiko sitten niin, että näytelmän nimi kuulostaa kuivakkaalta luennolta eikä kerää yleisöä edes Tampereella, vaikka tätä joskus väitetään teatterikaupungiksi? 

Ohjauksena ja varsinkin sovituksena Kaarlo Kankaanpään teos edustaa kuitenkin parasta harrastajateatteria mitä kentältä löytyy.

Ihan niin timanttisen tiivis ja tarkka ei esitys ollut kuin millaisen käsityksen siitä sai elokuussa nähdyissä demoissa. Kun kolme antiikin klassikkotarinaa on sekä tiivistetty että modernisoitu harrastajavoimin puolen tunnin näytelmiksi, tyylin yhtenäisyydestä on pakko antaa periksi joiltakin osin. Materiaalina näytelmiin on käytetty ainakin Sofokleeta ja Euripideeta, mutta  käsiohjelmassa kiitoksen saavat kaikki muutkin "antiikin runoilijat".

Tuloksena ei siis ole ihan kauttaaltaan tragediaa, mikä on monessa kohtaa hyväkin asia. Arkiset torailut ja nykypäivään pudottavat sutkaukset ("Saatanan tunarit!") keventävät tunnelmaa. Ainoa ärsyttävän tietoinen tyylirike oli näyttämökuvan pohjustaminen kauppojen muovikasseilla, joita alkukohtauksen näyttelijät jättävät lavalle muistuttamaan siitä, miten maanläheisiä ja lähellä nykypäivää tarinat ovat. 

Myös valaistuksen tasainen yksipuolisuus ihmetytti. Mieleen ei jäänyt muuta tunnelmanrakennusta kuin savukoneen jatkuvat tuprutus ja "Medeiassa" nähty, sinänsä turhalta tuntunut myrkynkeittokohtaus maagisiksi korostetuilla maljoilla.

Näytelmän tarkkaan mitoitetut 130 minuuttia menivät joka tapauksessa notkeasti, mikä on jo itsessään hieno suositus tälle "trilogia näytelmän hinnalla" -esitykselle. 

Tragedian modernisaation onnistuneisuutta ehdin ajatella vasta väliajoilla, joita näytelmässä on kaksi. Ohjaajan tekemät juonnot ovat, muuten, nekin yllättävän olennainen osa katsojien orientoimista modernisoidun klassikon ilmapiiriin, arvon osoitus tragedialle ja silti itseironinen oikeassa mittasuhteessa. Onnistuneisuutta ajattelin kolmella kriteerillä:

PAATOS – Kokonaisuuden kolmesta näytelmästä pidin eniten "Antigonesta", ehkä siksikin, että sen juoni on niin eriskummallisen yksinkertainen (nainen haluaa haudata taistelussa kuolleen veljensä vastoin hallitsijan käskyä) ja silti siitä oli saatu irti sävyjä tragedialle tärkeän paatoksen ilmaisemiseen. Kokonaisuuden alaotsikko "kolme satua ihmisestä" pätee parhaiten Antigoneen; kansansatujen päähenkilöissä on samaa ehdottomuutta kuin tragedioissa. Tosin jos draamaan kuuluu henkilöhahmon muuttuminen, niin sellaistahan ei ainakaan tässä tulkinnassa nähdä. 

Toisaalta... hahmojen ja tarinan armottomuus sopii ehkä liiankin hyvin harrastajateatterilta odotettuun ilmapiiriin, karheuteen, särmikkyyteen. Vihan ja uhkan esittämiseen tulee hieman sellaista elokuvamaista poseerausta, silloinkin kun uhkaus lausutaan viivytetysti miltei kuiskaten. En yhtään tiedä, miten tällaista liiallista paatoksen kertymistä saisi tragediaa tehdessä sordinoitua, ilman, että mennään tragikomiikan puolelle. Kaipa dialogiin olisi pitänyt säästää pikkaisen enemmän alkutekstien runollisuutta. Nyt kohtauksissa tuntuivat töksähtäviltä suorasukaiset "Mene helvettiin!" "Niin menenkin" -uhkailut.

Näytelmää tukeva, Juha Loukkalahden tätä sovitusta varten säveltämä musiikki on tärkein elementti pehmentämään sekä töksäyttelyjä että tarinoiden sisällöstä huokuvaa paatosta. Välillä musiikin sävy tuntui kyllä liiankin elokuvamaiselta lilluttelulta, alleviivaukselta muutenkin rauhoitettuun kohtaukseen.

KUORO – Viimeisen vuoden aikana Tukkateatterilla olen nähnyt ja kuullut olleen (kun en ole kaikkea nähnyt) ohjauksia, joissa isokin joukko näyttelijöitä saadaan toimimaan ryhmänä teatterin pienellä kamarinäyttämöllä. Koska uusia harrastajia on jatkuvasti tuloillaan enemmän kuin projekteihin mahtuu, on tällainen ryhmäohjaaminen kullanarvoinen taito antaessaan mahdollisimman monille tilaisuuden kokeilla näyttelemistä. Tämä koreografian taju näkyy myös "Antiikin Kreikan tragediassa", jopa niin päin, että kahdeksan näyttelijän liike tuntuu paikoin määräänsä isommalta, silloin kun on tarve. Kuoron osuus toteutuu kohtauksen sisällön mukaan rytmitettynä vuoropuheluna taustalle jäävien näyttelijöiden ja etualalle nousevien päähenkilöiden välillä.

Pienessä näyttämötilassa tarkkaan valitut suunnanvalinnat ovat ammattiohjaajalle varmaankin yhtä arkista puuhaa kuin liikenteenohjaajalle ruuhka kuuden tien risteyksessä, mutta näin paljon liikettä en ole aiemmin nähnyt Tukkateatterin lavalla. Silti mikään ei tuntunut liioitellulta ja kiiruhtavalta – tai ehkä viimeisen näytelmän Medeia oli vähän liiankin levoton ja kiehnäävä juonittelunsa mielentilaa ilmaistessa...

Kuoron alati läsnäoleva toiminta kertojana ja kommentoijana vie kyllä tragedialta sitä tyylilajilleen välttämätöntä mysteerin tunnelmaa. Ehkä tätä mysteeriä ja monitulkintaisuutta palauttelemaan oli valittu näyttelijöiden yhtenäinen vaatetus, erilaisilla symbolisilla ihmishahmoilla kuvioidut t-paidat. Hyvä keksintö, vaikkei tarkoitus auennutkaan.

SANOMAN PAINOTUS – Erikoisin ratkaisu dramatisoinnissa oli tehty
kokonaisuuden aloittaneessa "Oidipuksessa" jakamalla nimihahmo kahdelle roolille. Odotin, että tämä valinta tulisi esille myös dialogissa, esimerkiksi muistutuksena Oidipuksen jakautuneisuudesta lapsuutensa säilyttäneeksi aikuiseksi, pikkuvanhan huomionkipeänä hallitsijana, joka sokaisee itsensä tajutessaan että väkivalta ja seksuaalisuus ovat kaikkien ihmisten ominaisuuksia, ja ihminen on paljon enemmän kuin sfinksin arvoituksissa piileviä abstraktioita. Mutta ei. 

Roolihahmon kahtiajako sopi tietysti siihen, miten kuoron kanssa käytiin vuoropuhelua, toistuhan ajatus kuorosta minän 'meisyytenä' myös "Antigonessa". Mutta sanoman painottaminen, siis se mitä tällä kertaa klassikkotarinasta haluttiin välittää, jäi "Oidipuksen" kohdalta avoimeksi. "Antigonessa" satutarina oli itsessään niin erikoinen, että se toimi kuin muistutus siitä, millaista ehdottomuutta ihmisissä piilee. Mitään kummempaa painotusta ei jäänyt kaipaamaan. 

"Medeia" taas oli näistä kolmesta sovituksesta itsessään muodollisesti täysipainoisin pienoisdraama ja sen nimiosa vahviten omalähtöistä näyttelemistä: edessäni istuva katsoja itki Medeian monologin herkistämänä. Sovituksen loppuratkaisu oli tragediaksi yllättävänkin sovitteleva, mutta pienoisnäytelmälle täydellinen, etenkin kun lopetus samalla sulki näytelmäkokonaisuuden tarinasta poimitulla ajatuksella: kauhean kostotarinan kuultuaan ihmiset muuttuvat pelästyksestä lempeiksi kysellen toisiltaan ettet kai sinä ole Medeia/Jason. 

Sanoma oli hupsun alleviivaava, ja silti välttämätön, paluuna arkeen, johon näyttelijätkin hahmoistaan palasivat pukiessaan alussa riisumansa tuulipusakat taas ylleen ja poistuessaan värien ja sävyjen todellisuuteen.

Mitään enempää Antiikin Kreikan tragediasta tragediana ei tarvinne avata. Tällaisenaankin kolmen klassikon selätys yhdellä sovituksella on taatusti tähtitapauksia niin Tampereen syksyssä kuin Tukkateatterin historiassa. Toivotaan, että Kaarlo Kankaanpäätä nähdään molemmissa lisää.

 

Off-off-teatterikesässä (Tukkateatteri)

 

Olipa kerran... -nimellä koottua potpuri-iltamaa järjestettiin Tukkateatterilla nyt jo neljännen kerran (7.8.2025), kolmatta kertaa Tampereen teatterikesän ja Tapahtumien yön yhteydessä. 

Keväällä tuntui erinomaiselta idealta tarjota taas esitystä mukaan iltamaan, mutta kesän aikana lähestyvä esitys alkoi, jälleen, kauhistuttaa. Syy pelkoon oli sama kuin aiemmin: en millään opi omia repliikkejäni. Viime kesänä, kun tein miimispainotteisen esityksen Saaran kanssa, minulla ei ollut kuin yksi yksisanainen repliikki ("Sinä!") ja unohdin senkin vielä kenraaliharjoituksissa. Toissa kesän (2023) esitykseen "Tuntemattoman sotilaan paluu" käytin materiaalia vanhasta lyhytfilmistämme (1993), minkä lisäksi käytin apuna Steinbeckilta osaamaani credoa ja mukin sisään piilottamaani lunttilappua. Näin... teatteri on myös sallittua temppujen taidetta.

Mutta tämän kesän esitykseen "On tässä kaupungissa vaikeaa" piti muistaa kaksi lyhyttä monologia. Olin kirjoittanut monologit siihen nähden, että näyttelijä voi liikkua Tukkateatterin pienellä huonenäyttämöllä ja edetä repliikeissään konkretian varassa, koska hahmo on asunnonvälittäjä, joka ensin miettii miten kehua myyntikohdetta ja sitten yrittää tehdä vaikutuksen nyrpeän oloiseen asiakkaaseen ("taiteilijaluonteeseen"). 

Mutta nyt kun jouduin itse esittämään roolin, en muistanut kumminkaan mitä piti sanoa alkoveista, väliseinistä, vessoista, jne. Eikä tämä huonomuistisuus johdu vain iästä. Näin on ollut aina, että numerot takertuvat mieleeni, mutta sanoja pää on niin tulvillaan muutenkin, etten sinne niitä opettelemalla saa juurtumaan.

Itse esityksen vaikuttavuudesta en ollut huolissani. Taiteilijan rooliin oli lupautunut oopperalaulaja Maria Ahmed ja hänen jumalaisen kirkas äänensä ällistytti yleisöt jo harjoituksissa, niin kuin tietty minutkin. Tämäntapaiseen yllätykseen koko näytelmän idea toki tähtäsikin, kahden samaa tilaa käyttävän ihmisen kontrastille. Välittäjä mittailee valtavalla mittanauhalla myytävää huoneistoa (= ikään kuin teatteri olisi myytävänä) ja puhuu siitä kliseillä; taiteilija kuuntelee ääneti, kunnes huomio kääntyy asunnon naapureihin (= yleisö / seinän takainen karaokebaari), jotka välittäjälle ovat pelkkä ärsyke, mutta taiteilijalle täynnä muistoja ja mahdollisuuksia. Välittäjän hätistettyään taiteilija sitten kajauttaa Mikkola & Chydeniuksen "Laulun rakastamisen vaikeudesta" mittaillen samalla pienellä mittanauhalla yleisöä kuin jälkiä muistoista. Lopuksi ovikello soi: luvassa on puoli tuntia rakkautta. Pimeys.

Niin, hyvinhän se lopulta meni omaltakin kohdalta. Muistin toisen monologin ulkoa ja ensimmäistä varten luin myyntiesitteestä avainsanoja, joilla repliikin sai etenemään. Huh. Puhutun tarkkuus ja vastanäyttelijään reagoiminen eivät tietenkään vastanneet sitä, mitä Tukalla yleisö osaa odottaa, mutta iltaman hengessä tätä tällaistakin näyttelemistä on sitten tarjolla... ehkä ensi vuonnakin, jos mukaan mahtuu ja kelpaa...

Teatteriproduktioon mukaan pääseminen on kirjoittavalle ihmiselle parasta terapiaa mitä voi saada, vaikka ison esiintyjäporukan yhteiset kokoontumiset tällaisessa projektissa jäävätkin pariin kohtaamiseen. Missään muualla ei näe sellaista positiivisen palautteen hyökyä ja spontaaniutta kuin teatterin harjoituksissa. Näitä Olipa kerran... -iltoja tuottanut Pietilän Riikka pitää parinkymmenen ihmisen rönsyilevän ja rihmastoituvan verkon kasassa johtajuudella, josta firmat maksaisivat kultacoineilla. 

Nyt "Olipa kerran..." -konsepti alkaa olla niin monella tapaa kokeiltu, että sille voisi toivoa pysyvää paikkaa teatterin vuosittaisessa ohjelmistossa. Kuten kenraalissa tuli esille: eri tavoin taiteita yhdistelevistä esityksistä muodostuu kokonainen iltaohjelma vain jos asenne on määrätietoisen positiviinen ja sillä on yleisöä johdatteleva juontaja, kuten tällä kertaa uusvelmua terapeuttitätiä esittänyt Raija Koivusalo. 

Tämänkertaisen "Olipa kerran... " -illan isoin voimannäyttö oli demo syyskuussa ensi-iltaan tulevasta "Antiikin Kreikan tragediasta". En ole vastaavaa tyyliä ja moodia nähnyt koskaan aiemmin Tukkateatterilla, vaikka kyse on niin klassisesta ja puhtaasti näyttelijätyöhön luottavasta teatterista kuin voi toivoa. Näyttelijöiden täsmällisyys tekstin käytössä perustuu ilmeisen tarkkaan ohjaukseen ja klassikkotekstien (Oidipus, Antigone, Medeia) pelkistettyyn sovittamiseen. Yhteisten harjoitusten ohessa saimme seurata sivusta, kun Kaarlo Kankaanpää ohjasi noita omia sovituksiaan kuin painivalmentaja, joka pitää silmällä sanakohtaista verbaalista otetta tilanteen altavastaajiin. Tuottajamme vertasi esitystapaa "sotilaalliseen", mutta välittyyhän noista teksteistä kohtauksiin myös huumoria ja lempeyttä.

Voi näytelmän henkeen ennustaa, että "Antiikin Kreikan tragediasta" tulee sellainen hiottu timantti, joka kantaa vielä Tamperetta kauemmaksi mallina siitä, miten klassikkotekstejä voi käyttää kaiken ylimääräisen karsimalla.

 

 

 

Työväen Näyttämöpäivillä (24.-26.1. 2025)

Tunnustettava se on, pertsan takiahan täällä Mikkelissä ollaan. Kerran vuodessa matkustan Mikkeliin nähdäkseni teatteria, jollaista muuten saisi odottaa ties miten pitkään: pertsaa eli perusteatteria. 

Pertsa ei kerskaa postdraamallisilla muotoratkaisuilla, ei pöyhkeile telkkarista tutuilla tähtinäyttelijöillä, ei kadehdi teatteritalojen muhkeita budjetteja. Pertsaa tehdään tunnustetuista klassikoista tai ajankohtaisten aiheiden puhuttelevuudesta varmoina. Pertsassa eivät loista taiteilijayksilöt vaan kollektiivit.

Pertsaa minä eniten kaipaan Tampereella, jota teatterikaupungiksi väitetään. Vasta Mikkeliin, Työväen Näyttämöpäivillle päästessäni muistan mistät kaikesa olenkaan taas jäänyt vuoden verran paitsi.

Perusteatterin tekeminen ei tarkoita, että teatteria tehtäisiin helpolla. Jo perjantaina TNP:n avajaisnäytelmäksi valittu ”Minä rakastin yötä” sen muistutti. Kyseessä oli viidenkymmenen laulajan kuorolle sovitettu kauhumusiikkinäytelmä, esittäjänä Jyväskylän Kipinät-kuoro. 

Kuva: Pihla Liukkonen, Kontrastia

En yleensä musiikkinäytelmiä suostu katsomaan, musikaaleista puhumattakaan, joten ”Minä rakastin yötä” yllätti kaikilla tavoilla. Laulut olivat ainutlaatuisen melodisia ja ison kuoron acapellana esittäminä hyytävän komeita aivan eri lailla kuin maaseudun melodraamaa ja sirkus-gotiikkaa kömpelösti yhdistellyt kehyskertomus. Koreografiassa oli kyllä paljon kamalaa patsastelua. Ilmeisesti valtavan kuoro liikuttelu edes Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä ei antanut tilaa muulle kuin jonossa marssimiselle ja parille energiselle tanssinumerolle.


Kaiken pertsan ei tarvitse olla sovituksena nokkelaa. Hyvinkin perinteellistä eli liiankin perinteellistä linjaa veti perjantai-illan päätteeksi näkemäni OUTS-teatterin sovitus Kauppa-Loposta. Alkutekstin juonellisuudelle uskollinen näytelmäteksti oli siirretty näyttämökuviksi kuin kesäteatterissa ikään, ”rehevän maalaisesti”, kuten tavataan sanoa. Edes pääosan luontevasti päsmäröivä  Lopo-hahmo ei esitystä pelastanut. Mutta tätäkin kai pertsa on. Museoimista.

Tunnustan Kauppa-Lopon katsomossa silti aprikoineeni, mahtavatko takavuosien kokemukset kullata liikaakin käsityksiäni TNP:stä ja pertsasta. 

Lauantaille päästessä epäilyt kaikkosivat. Turkulaisen Akseli-teatterin ”Skavabölen pojissa” kaikki oli niin kohdallaan kuin modernin klassikon toteutukselta voi toivoa. Tai lähes kaikki. Ilmeisesti kukaan ei pysty toteuttamaan Antti Raivion näytelmiin upotettuja mysteeri-aineksia kuten ne on Q-teatterissa aikoinaan toteutettu. ”Skavabölessä” jäi Taikurin hahmo kokonaisuudesta törröttäväksi kummajaiseksi. Pitäisi katsoa joskus elokuvaversio uudelleen niin tietäisi, onko sille jokin kanoninen tulkintaehdotus.

Turkulaisten esityksestä tuli/jäi mieleen sekin, miten vahvaa kulttuuriturismin markkinointia tällaiset vierailuesitykset ovat. Turun kaupunginteatterin ohjelmistossa on vuosi vuodelta yhä vähemmän mitään, mikä edes etäisesti kiinnostaisi, mutta omapäisen taitavaa harrastajaryhmää kannattaisi lähteä katsomaan kauempaakin. Sitä vain ei ota uskoakseen ellei siitä kerran vuodessa muistuteta.

Lauantain varsinainen Teatterielämys isolla T:llä oli Ykspihlajan Työväen Näyttämön esitys ”Huojuvasta talosta”. En käynyt, aikoinaan (2017), Tampereella katsomassa Antti Mikkolan tekemää sovitusta Jotunin romaanista, koska ajattelin sen sukupuoli-inversiota liian ilmeiseksi gender-poliittiseksi tempuksi. Mutta nyt näin, että Mikkolan sovituksessa on paljon hyvää ja erinomaisesti draamana toimivaa verrattuna siihen, millaisena tuo perheväkivallan klassikko on aiemmin sovitettu näyttämölle ja televisiolle. Kaiken lisäksi Ykspihlajan ohjaaja Pahkamäki oli muuttanut sovituksen kehyskertomusta siten, että vaimonsa väkivaltaisuudesta tunnustusta tekevä Eero ei kerrokaan kokemuksiaan miesten vertaisryhmälle, vaan terapeutille. Näin näytelmästä oli poistettu se äijäsurkuttelun sävy, mitä revisionistiset mies-aktivistit ajavat julkiseen keskusteluun perheväkivallasta puhuttaessa.

Mikkelissä vuosien varrella käydessä olen saanut kuulla, miten kova maine Ykspihlajalla on harrastajien keskuudessa: "Nehän tulevat aina valituiksi Mikkeliin!", sanotaan.
Saadakseni selville, mitä on Ykspihlajan maineen ja magian takana, olin sopinut lauantaille haastiksen ohjaaja Pahkamäen kanssa. Moni asia siinä selvenikin ja materiaalia varsinaiseen lehtijuttuun. Samalla taas tajusi tai kuvitteli tajuavansa, kuinka paljon Suomessa näitä Ykspihlajan kaltaisia pitkän perinteen päälle syntyneitä harrastajataiteen hotspotteja piileekään.

TEAKin monologiesittäjät kollektiivikuvassa

 

Lauantain päätteeksi menin katsomaan vielä toisenlaisia puoliammattilaisia, TEAK:n näyttelijäopiskelijoita esittämässä 11-minuutin monologeja. Niistä en kyllä samalla lailla syttynyt kuin edellisinä vuosina. Kotimaisista novelleista, joille Teatterikorkean nyt jo perinteeksi muodostuneet monologit perustuvat, ne kyllä antavat hienon läpileikkauksen, mutta sovittamisessa monologiksi ei tunnuta otettavan vapauksia, vaan luotetaan sanaan sinänsä. Tämä on ehkä pedagoginen tarkoituskin, näyttelijäluonteen +  tekstin saumallisen yhtymäkohdan pinnistelevä sulattaminen, ristiriidan energisoiminen näyttämöllä. Paljon jää kumminkin puuttumaan – pertsankin kannalta.


Lauantailta vaimolle viestitellessä en kuitenkaan malttanut mitään noista näytelmistä puhua. Ihan ensimmäiseksi ja välittömästi oli pakko kertoa, että miltei kävelin päin presidenttiä kuuma kahvimuki kädessäni. Niin kapeita ovat käytävät täällä vanhoissa kulttuuritaloissa. Tai: niin pieni on maailma ja kapea on horisontti josta pertsan näkee. Demariin törmäämättä.

Edellisinä vuosina TNP on lauantaisin huipentunut klubi-tilaisuuteen, jossa esiintyjät ja yleisöt edes periaatteessa kohtaavat, ja lavalla gurut juttelevat viisaita tai ainakin ovat useampaa mieltä teatterimaailman ajankohtaisista ongelmista. TNP:n budjetin kutistuessa, kiitos TAIKEn ja hallituksen tappopolitiikan, klubi oli tänä vuonna kokonaan poissa ohjelmasta. 

Myös näyttämöpäiville kutsuttuja esityksiä on vähennetty. Tilaisuus olisi otollinen jonkin toisen kaupungin ottaa TNP hoidettavakseen Mikkeliltä? En paheksuisi. Niin eloton Mikkeli on kaupunkina, vaikka ihmeellisen myötämielinen juuri teatterille.

*

Vielä oli jäljellä sunnuntai ja Luulosairaan esitys. Sen lähemmäksi eivät tamperelaiset tällä kertaa päässeet TNP:ä: esityksestä vastasi Vehkajärven teatteri. Näemmä jostain päin Kangasalaa.

Vehkajärveläisten Luulosairas oli lajissaan tasokas esitys, muttei erityisen kiinnostava, niin tottunut on odottamaan jotain omaperäistä taiteellista ideaa TNP:lle päässeiltä ryhmiltä. Pelkkä ammattimaisen tarkka kesäteatteri ei riitä. No, yleisö tästä Luulosairaasta tykkäsi, ja olihan näytelmässä taas suvereenit osasensa, näyttelijät jotka tekivät hauraasta porvarisherrasta (Arppa Korkka) ja nyfmetiksi puetusta palvelijattaresta (Tanja Vuorinen) enemmän kuin luonnetyyppejä: kuolemanpelkoisen ihmisyyden ja elämästä nautiskelevan ihmisyyden vastavoimat, ironisen ja itseironisen. Pidin myös runsaasta elävästä musiikista ja jopa hömelöstä vitsailusta korona-epidemialle: luulosairas ja tämän veli pelaavat koronaa lääketieteen uskottavuudesta keskustellessaan.

Ykspihlaja voitti! Kuva: Pihla Liukkonen, Kontrastia

Sunnuntain palkintotilaisuus teatterilla on jäänyt itsellä joka vuosi väliin, vaikka yleisön suosikin palkitseminen sopii ihan sujuvasti harrastajafestivaaliin. Tänä vuonna palkinnon voitti Ykspihlajan Huojuva talo. Mitenköhän arvasin tämän etukäteen? 

Itselle sunnuntai ja juna-asemalle kävely on pelkkää mikkeliä: tyhjiä kylmiä katuja, kuin koko kaupunki olisi unohdettu harrastajalavaste. Pertsan taika on taas ohitse.

...

Aiempia juttujani TNP:ltä:

 

2024

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/01/tyovaen-nayttamopaivat-26-281-2024.html

2023

https://bitteinsaari.blogspot.com/2023/01/tyovaen-nayttamopaivat-27-291-2023.html

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html