KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Helsingin kirjamessuilla ilmestyi runokirjani Arpapapitar

Scifi-luentoni Hämeenlinnassa 12.11.

Tukholmassa leffafestareilla 17.-19.11.



lauantai 29. tammikuuta 2022

West Side Story (elokuva, 2021)

 

West Side Story (1961) on ollut itselleni yksi tärkeimmistä elokuvista, joten uusintaversio siitä on periaatteessa lähes pyhäinhäväistys. Ensimmäiset uutiset Steven Spielbergin aikeista uuden version ohjaamiseksi eivät kuitenkaan ärsyttäneet, vaan herättivät ihan oikeasti toiveen, että jotain kaksikymppisenä (1984–1986 välillä leffakerhossa) koetusta taikuudesta saisi uutta potkua yksittäisten laulujen ja tanssien uusista tulkinnoista. Musikaalin kun ei tarvitse olla osiensa summa, minkä vuoksi se niin houkuttaakin Hollywoodia.

Tänään Kuopion Kuvakukossa sain uuden West Side Story -tulkinnan (2021) viimein nähdäkseni eikä lopputulos ollut erityisen huono jos ei erityisen hyväkään – vaan tosiaankin yksittäiset musiikkiosiot loistivat kokonaisuudessa, kun taas ne elokuvallisimmat osuudet olivat verraten yhdentekeviä, milloin ei masentavan pliisuja.

Ylipäänsä tämä uusi, kaksi ja puoli tuntia pitkä tulkinta West Side Story'sta on enemmän nyt elokuva kuin musikaali, mikä ei ole sille eduksi, mutta takaa tietysti spielbergimäisemmän viihdetuotteen.

Toiveeni musiikin uudelleensovituksesta ei valitettavasti toteutunut, sillä uuden version laulut ovat hyvinkin tarkasti samankuuloisia kuin aiemmin. Ainoa poikkeus taitaa olla uuden hahmon, Valentinan laulettavaksi siirretty "Somewhere", joka kuulostaa nyt yhtä kamalalta kuin Fievelin animaatiossaan (1986) rääkymä "Somewhere Out There".

Eikä Valentinan soolonumero ole edes elokuvan imelin kohta – sillä joka kerta kun kamera ottaa lähikuvaan päätähdet Ansel Elgortin ja Rachel Zeglerin tuntuu kerronta pakittavan etenemisen sijaan. Elgort & Zegler ovat niin disneymäisen nukkemaisia olemukseltaan, ettei tunneilmaisua ilmaiseva ryppy voi kerta kaikkiaan mahtua heidän kasvoillaan. Näin nukkemaisilla hahmoilla elokuvaan on voitu lisätä alkuperäisen romeo&julia -tarinan henkevyyden särkevä kohtaus, jossa osapuolet nähdään paritteluyön jälkeisenä aamuna samassa sängyssä. Ehkäpä 2020-luvulla rutiinilla vedetty kakkosyön seksi kuuluu jo disney-standardeihinkin.

Onneksi sivuhahmot (etenkin Riffiä esittävä Mike Faist ja Ariana DeBosen esittämä Anita), Tony Kushnerin parantelema käsikirjoitus ja muutamien kohtausten tarkasti kameraa palveleva koreografia nostavat aina uudelleen minunkin kaltaiseni katsojan odotukset. 

Katsojan uteliaisuutta, vaikkei juonta ja jännitystä, palvelee myös se, että New York on nyt laveammin mukana kohtauksissa. Uteliaisuutta siitä, miten jokin tuttu kohtaus tällä kertaa toteutetaan uudessa miljöössä, palvelevat erityisesti museokirkkoon siirretty hymnikohtaus ja tyhjenneelle poliisiasemalle sijoitettu "Gee, Officer Krupke". Jälkimmäinen vetää miltei vertoja vanhalle versiolle, missä verbaalinen ja tanssillinen nokkeluus on niin täydellisesti rytmitetty, että pääjuoneksi tarkoitettu  romanssi tuntuu yhdentekevältä: näissä kundeissahan se varsinainen tarina olisi.

Spielbergin ominta sormenjälkeä voi nähdä kuitenkin vain yhdessä kohtauksessa, siitä miten "Cool" on toteutettu tällä kertaa. Ensinnäkin laulu on sijoitettu jo ennen tappelukohtausta, kuten alkuperäisessä musikaalissa (1957), vaikka vuoden 1961 elokuvaversiossa sen siirtämistä perusteltiin sillä, että tapon ja tappelun jälkeen tämä joukkolaulu on paljon mielekkäämpi kuin ennen sitä. Kushnerim käsikirjoituksessa laulun sijainti selittyy sillä, että Tony yrittää saada Riffin luopumaan aseesta ja kamppailee siitä rauniotalon reikäisissä lavasteissa. Kohtauksessa laulu jää sivuseikaksi, mutta tanssi saa eräänlaisen tasohyppelymäisen jännitteen. Ratkaisu on sinänsä kiinnostava, jos pitää paikkansa, että vuoden 1961 elokuvaversiossa "Cool" oli eniten ELOKUVAN kielelle sovitettu kohtaus. Ajatuksen esittää elokuvan juhlaversion dvd-lisukkeessa joku mukana olleista näyttelijöistä:  Robbins & Wise siirsivät Broadway-tulkinnan muutoin lähes sellaisenaan filmille, mutta "Cool'in" kohdalla näkyy elokuvakerrontaan hiottu ja läkähdyksiin asti harjoitettu esitys, johon otettiin myös (teatteriversiosta poiketen) naisnäyttelijät. Näin hiottuun ilmaisuun Spielberg ei pyri, mutta pystyy sentään tekemään laulun pohjalta jotain ihan oman näköistään. Niinpä kohtaus on ainoa, jonka toivoisi jatkuvan pidempään.

Screenrant-leffasivusto luettelee elokuvaversioiden eroja seuraavasti (jättäen mainitsematta laulukohtausten uudelleensijoittelun):

  • Lisätty Tonyn taustatarina: hän on istunut vankilassa, koska tappelussa miltei tappanut vastustajan. Tämä selittää miksi nössö kauppa-apulainen voi olla Jets-jengin ihailema ex-tappelija.
  • Tappelukohtauksiin on lisätty realismia, sen sijaan, että ne esitettäisiin tansseina.
  • Naisilla on hieman merkitsevämmät roolit: Riffin tyttökaveri Graziella on ollut aiemmin Tonyn.
  • Naispäänäyttelijä Zegler on aidosti latino.
  • Valentina-hahmo korvaa Docin, kulmakuppilan pitäjän.
  • Korttelien historiallinen merkitys eri kansallisuuksille on alusta alkaen isosti esillä. Tätä korostaa sekin, että Maria ja Bernardo asuvat yhdessä Anitan kanssa eikä vanhempien luona.
  • Näyttelijät laulavat omalla äänellään, mikä lisää realismia mutta… itse suosisin ennemmin dubattuja, oikeiden laulajien ääniä, jos kerran romanssimusikaalin ilmapiirissä pysytellään.
  • Elokuvaan on lisätty paljon espanjankielistä dialogia jota ei ole käännetty.


 

Uudelleenfilmatisointien kohdalla esitetty iso kysymys, onko tämä remake TARPEELLINEN, on Hollywood-tuotteen kohdalla turha: helppoa rahastusta näin uuskonservatiivisella versiolla haetaan, etenkin kun poliittinen korrektius on niin pöljän päälleliimattua: puertoricolaisten kansallistunto, naisten aktiivinen toimijuus, queer-hahmon korostetun itsetuntoinen avuliaisuus. 

Korrektiudesta riippumatta tämä tuote kumminkin myy juuri sillä millä Spielberg-tuotteen odotetaan myyvän: kaikki on isompaa, machompaa ja toiminnallisempaa kuin mikään aiemmin juuri tässä genressä nähty. Spielberg on kasvattanut jopa jengien täsmällisesti toisiaan peilaavan ryhmäkoonkin kymmenestä viiteentoista, mikä lisää vaikutelmaa omilla ehdoillaan liikkuvasta MASSASTA eikä Broadwaylta karanneesta roolileikistä. Pistoolin siirtyminen Jetseiltä latinojengille toimii nokkelasti teeman kannalta: väkivalta on jengien välillä KASVAVA jännite, ei kummankaan perimmäinen piirre. Tummanpuhuvat tanssijajengit, joita yhdistää naurettavan stailattu vaatekoodi, toivat kyllä mieleen myös Walter Hill'n "Soturit" (1979)... niin, väkivallan estetisointi ei ole helppoa edes silloin kun sitä toteuttaa musikaalin vapaalla vyöhykkeellä...

Hienoiset feministiset ja queer-tiedostavat sävyt ovat tietysti sivuseikka siihen nähden, miten esimerkiksi naishahmojen vaatetusta on päivitetty seksikkäämmäksi ja miten fanipalvelu takaa edellä mainitun barbimaisen postcoitaalisen kohtauksen.

Tämä summannee parhaiten oman kokemukseni: Vielä korttelisodan koreografiaa uudistavan introkohtauksen aikana ajattelin, että jee, tämä West Side Story täytyy nähdä vielä isommalla kankaalla ja paremmalla äänentoistolla… mutta romanssijaksoissa ajattelin lähinnä miten romeo&julia -tarina PITÄISI päivittää jotta siinä olisi jotain mieltä nykypäivän identiteettipaletin tuntevalle katsojalle. Miksei sovitusta ole tehty reilusti nykypäivän musiikkiin, esimerkiksi Hamiltonin tapaan (2020)? Tai miksei romantiikkaa ja etnistä jännitettä voisi yhdistää reilusti eroottiseksi kamppailuksi? Wet Side Story'ksi?

Katsojia Kuvakukon näytöksessä oli tänään miltei ne täydet 20 mitä täkäläinen rajoitus leffateaterille sallii, kun eilisessä "Annettessa" meitä oli vain 4. Spielberg on saavuttanut, toivottiin tai ei, uneliaat savolaisetkin.



 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti