Interference ja Space Station Down (scifiä)

 

Vanhojen scifi-teosten säilyttämistä on yhä vaikeampi perustella, kun uusista lähes kaikki tulevat kierrätetyiksi heti luettua. 

Yksi harvoista, jonka myymistä olen katunut, on Sue Burken Semiosis (2018), epäilemättä eräs planeettascifin ja kovan scifin parhaimmistoa. Meni silti vuosia ennen kuin sain luettua hankkimani jatko-osan, Interferencen (2019). Viimein jatko-osan luettuani ymmärsin miksi. Maailmanluonti on Semiosiksessa ainutlaatuinen, koska koko vieraan Pax-planeetan kasvisto on suunniteltu symbioottiseksi ja niin vaaralliseksi, ettei siellä ole ihmisillä sijaa selvitä. Mutta tarinassa ei ilmeisesti ollut mitään substanssia, miksi kirjaan joskus palaisi. Ihmislukija ainakaan.

Tämä pätee myös Interferenceen. Se on rakenteeltaan kerrassaan omituinen romaaniksi, niitä kirjoja, joista tulee vaikutelma, ettei kirjoittaja ole lukenut romaanin mittaista teosta eikä ymmärrä a) mikä on prologin merkitys; b) että kuvailun ohella tarvitaan kerrontaakin (jos ei kuvailu ole tyylillisesti tai informatiivisesti jotain aivan ainutlaatuista); c) että romaanissa on oltava mittaansa ja tarinaansa nähden kohtuullinen määrä henkilöhahmoja. 

Liekö Interferencellä ollut kustannustoimittajaa lainkaan? Vai onko sen rönsyily niin rakenteen kuin henkilöiden osalta katsottu osaksi kirjan aihetta? Diversiteetin jatkuvaa mukautumista olosuhteisiin?

Interferencen prologi on eräs hienoimmista ja hurjimmista mitä spefissä olen tavannut, mutta jälkikäteen ajatellen se voisi olla – ja on voinutkin olla – itsenäinen novellinsa, aivan kuten Semiosiksen alkuluku koostui Burken aiemmin julkaisemasta novellista. Prologin jälkeen tähän ihmiskunnan karmivinta joukkomurhaajaa kuvailevaan ideaan ei kuitenkaan enää palata kuin aivan romaanin lopulla, ohimennen perusteluksi sille, miksi Maa on vastenmielinen maailma verrattuna kirjan varsinaiseen tapahtumapaikkaan, ihmislajille hengenvaaralliseen Pax-planeettaan. 

Myös Paxin lukuisat faktiot on ideoitu hyvin sellaista maanläheisten valtasuhteiden analyysiä varten, jollaisista Ursula Le Guin on tunnettu. Tällä kaltaisuudella kirjan kannessakin sitten verrataan Burkea alan guruun... vaikka tyyliltään ja etenkin yhteisökuvaukseltaan Interference on ihan yhtä ryteikköä verrattuna Le Guinin tarkkaan harkittuihin fokusointeihin yhteisöjen sisältä. 

Oireellista, jos myöskin sööttiä on se, että Burken romaanin ihmishahmot ovat persoonaltaan kapeampia ja tylsempiä kuin sen alienit, Glassmakersit. 

Silti ei kirjaa voi suositella edes näillä muukalaisuuden moninaisuuden vivahteilla. Tolkuttoman pitkät keskustelut yksinkertaisimmista päätöksistä, ketkä otetaan mukaan tutkimusretkelle, syövät lukijan nopeammin kuin Paxin kasvit ja eläimet.

Kirjastosta osui sitten käsiin kaksi scifististä pienoisromaania. Adrian Tchaikovskyn The Expert System's Champion (2021) on miellyttävän tiivis planeettaseikkailu verrattuna herran muihin teoksiin, mutta huomasin vasta jälkikäteen sen olevan pariteos toiselle pienoisromaanille, The Expert System's Brother (2018). Kirjat voi ilmeisesti lukea itsenäisestikin, mutta tuo jälkimmäisen kirjan maailma kävisi taatusti paremmin ymmärrettäväksi, jos olisi lukenut ensin ekan teoksen. Tosin ei maailmanrakennuksessa mitään erityisen nokkelaa ole: se tavallinen tarina ihmisyhteisöistä, jotka historiansa unohdettuaan asennoituvat outouksiin yliluonnollisena.

Toinen kirjastosta löydetty pienoisromaani oli sen sijaan silkkaa synopsiksen venytystä. En ymmärrä miksi kirjasto vaivautuu tällaisia hankkimaan, kun niin paljon hyvääkin... tai edes välttävän tarinoivaa scifiä olisi tarjolla. Ben Bovan ja Doug Beasonin Space Station Down (2021) etenee niin kuin huono Hollywood-elokuva, jossa terroristit sieppaavat vaivattomasti kansainvälisen avaruusaseman. Kirjassa käsitellään vähintään yhtä paljon asevoimia edustavien toimijoiden pelastussuunitelmia Maassa (=USAssa) kuin tapahtumia ISS:llä. 

Hyvää kirjassa ovat, odotetusti, tarkat kuvailut ISS:n vimpaimista ja varusteista, joilla sankaritar (!) taistelee terroristeja vastaan. Ihmiskuvaus on käytännössä esinekuvausta, vaikka luvun mittainen taustatrauma on vaivauduttu keksimään niin sankarittarelle kuin hänen astronauttimiehelleen. Lyhyen luvun. Hyvin lyhyen, kuten kaikki tässä kirjassa. Mitään oikeasti scifimäistä ihmeentuntua ei kirja tarjoa enkä elokuvanakaan näin ideoista niukkaa tarinaa katsoisi.

Omina hankintoina tulivat postissa Temi Oh'in maailmanloppufiktio Not With a Bang ja Nicole Gallandin vaihtoehtoinen Shakespeare-tarina I, Iago, sekä antologia The Year's Top Hard Science Fiction Stories 10. Aloitin syyskuun yölukemiset jälkimmäisestä, jotta tulisi lavennettua edes jollain keinoin näkymää ajankohtaiseen spefiin. Mutta ainakin antologian ensimmäiset novellit ovat luokattoman latteita ja kliseisiä. Taso ei voi kuin parantua. Kai pitäisi iloita, että Bruce Sterling ja Nancy Kress ylipäänsä kirjoittavat yhä jotain. Ja Kressin novelli on virheettömän leppoisa lukea, vaikka yhtä hyvin sen tarina teinien neuro-ohjelmoinnista voisi olla copypaste jostain 50 vuoden takaa. Aivan kuin neurotiede ei olisi juurikin se tiede, josta kovalla scifillä riittäisi ammennettavaa 2000-luvulla! 

Sama pätee muihinkin tähän mennessä luettuihin novelleihin. Kovan scifin esittelijänä kirja on höttöä ja kierrätystä.

2000-luvulla aloittaneista on todella vaikea löytää uusia läheisiltä tuntuvia genrekirjoittajia. Tai edes luotettavia.