Sonettikuu: #144

 

 

 

Sonetti #144

Shakespeare	Two loves I have of comfort and despair, Which like two spirits do suggest me still: The better angel is a man right fair, The worser spirit a woman colour’d ill.
Tynni	Minua kutsuu kaksi rakkautta ilon ja epätoivon antaen: vaalea, mies, on hyvä enkelini ja häijy: nainen, pahan värinen.
Simonsuuri	Kaksi rakkautta, lohdutus ja epätoivo, kaksi henkiolentoa, kiusaavat minua: hyvä enkeli on nuorukainen, kaunis, vaalea, ja paha henki nainen, mustanpuhuva.
Saukkoriipi	Ilo ja ilkeys kaksi rakkautta kaksissa liekein lampussani palaa: miesenkelini varsin valoisa ja nainen tummaa häijyyttään ei salaa.

 

Tähän loppuu lempeä sonettikuu. Vapusta toivoisi alkavan vallankumouksen tai edes tragikomiikan kuukausi, jossa Orkko & Purkka taustakuoroineen pääsisivät pohtimaan millaista kohtaloa Shakespeare ennusti kansasta etääntyneille hallitsijapareille.

 

Kesyt kirjailijat verkottuvat, villit uivat (seminaari 28.4.)

 

Taas olivat kirjallisuutta koskevat numerot kiinnostavampia kuin itse kirjat. Tai kirjailijat.

Pirkkalaiskirjailijat ry järjesti 28.4. tiistaina pienen iltapäiväseminaarin kirjailijoiden & toimittajien verkottamiseksi toisiinsa. Hyvin näkyivät ihmiset ottavan kontaktia, ainakin kirjailijat toimittajiin. Kirjailijoita oli paikalla runsaat viitisenkymmentä, toimittajia ehkä tusinan verran. Badget oli jaettu ammatin mukaan; useatkin meistä olisivat voineet valita molemmat.

 

Tilaisuuden avanneessa paneelikeskustelussa ennätti Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen kertoa, että kirjallisuuskritiikin valmistuminen ei sovi enää nykymedian vaatimaan tahtiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin moisen tilannetiedotuksen. Keskinen arveli, että kriitikko käyttää kolme päivää kirjan lukemiseen ja päivän kirjoittamiseen, mikä on ihan liian hidasta siihen nähden, miten nopeasti muista aiheista – ilmeisesti myös muista taiteista? – valmistuu juttuja sanomalehteen.

Ilmeisesti myös paneelikeskustelu oli suunniteltu nykymedian tahtiin, koska se oli ohi yhtä pian kuin oli alkanutkin.  

Toinen päätoimittaja, Kulttuuritoimitus-verkkolehden Marita Salonen, ehätti kertoa lehtensä kasvaneen niin merkittäväksi kulttuurialan vaikuttajaksi, että seitsemässä vuodessa se on lahjoittanut 4.3 miljoonaa euroa suomalaiselle kulttuurille. Näin voidaan arvioida sen perusteella, että lehteen kirjoittavat 150 avustajaa tekevät juttunsa ilman palkkioita, rakkaudesta taiteisiin.

Mukavin numerolukema Salosen puheenvuorossa oli se, että 1200 juttua vuodessa julkaisevassa verkkolehdessä kymmenen luetuinta juttua ovat kritiikkejä, ja niistä viisi on kirjallisuuskritiikkejä. Jee. Etenkin kun vertaa siihen, ettei Aamulehdessä ilmesty edes viittä kritiikkiä vuodessa.

 

Paneeliin osallistunut kirjailija-kriitikko Päivi Alasalmi heitti konkreettisen ehdotuksen, että Aamulehdessä voisi olla juttuformaattina kirjailijoista koottu lukupiiri, joka keskustelisi tuoreista julkaisuista. Paneelia vetänyt Asko Jaakonaho puolestaan ehdotti juttuformaattia, jossa yhdistettäisiin kirjallisuuden tilaa käsittelevä podcast ja teksti, samalla tavoin kuin ruotsinkielisellä YLE:llä kuuluu olevan. 

Blogosfäärin rahoituksesta ei, ihme kyllä, kukaan edes haaveillut, vaikka Alasalmi totesikin, että kirjabloggaajilla on jo isompi merkitys kirjojen näkyvyydelle kuin kritiikeillä. Sillä kritiikkejähän ei juuri ilmesty. Missään. Paitsi arvostelijainliiton kuvitelmissa. Ja Parnasson museosivuilla.

Koska seminaari oli tarkoitettu kirjailijoiden verkottamiseksi paitsi toimittajiin myös mediaan ylipäänsä, oli Pirkkalaiskirjailijoiden tuottaja Anna Elina Isoaro kerännyt profiloivan koosteen vuonna 2026 ilmestyvistä yhdistyksen jäsenten kirjoista. Tämänhetkisten yhdistykselle ilmoitettujen tietojen mukaan pirkanmaalaisia kirjoja ilmestyy tänä vuonna 57 nimekettä, peräti 28 kustantamolta. Kirjoista 42% on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mikä onkin tamperelaista kirjallisuutta profiloivin ominaisuus. Isoin kustantajia koskeva muutos on Warelian ja Lind & co:n osuuden selvä kasvu pirkanmaalaisen kaunokirjallisuuden julkaisijoina.

 

Numeroista itseäni huvitti se, että vuonna 2026 ilmestyy vain 4 paikallista novellikokoelmaa ja niistä 2 on omiani. Oikeasti nauratti se, kun Anna Elina luonnehti messiaskirjaani "hengellisten tarinoiden innoittamaksi". Doh, voi kai niinkin sanoa, jos Hemingwayn proosa kelpaa hengelliseksi kirjallisuudeksi. Äijäharrasta eksistentialismiahan se ainakin edustaa.

Esittelykoosteen jälkeen lähdettiin kahvihuoneen puolelle verkottumaan. Seminaarin loppukeskustelua en jäänyt kuuntelemaan. Kroolasin kotiin tekemään seuraavaa kirjaa.

 

Kulttuuritoimituksen koostejuttu tapahtumasta:
https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-kirjallisuus/aamulehden-paatoimittajan-sanna-keskisen-mukaan-perinteinen-kirjallisuusarvio-ei-yksinkertaisesti-toimi/

 

Sonettikuu: #142

 

 

 

Sonetti #142

Shakespeare	Love is my sin, and thy dear virtue hate, Hate of my sin, grounded on sinful loving: O! but with mine compare thou thine own state, And thou shalt find it merits not reproving;
Tynni	Minussa synti on rakkaus ja kallis hyveesi sen synnin vihaa. Tilaasi minun tilaani jos vertaat, niin ymmärrät: on nuhde tarpeeton.
Simonsuuri	Rakkaus on syntini, kallis hyveesi on viha – vihaat syntiäni synnillisen rakkauden tähden. Vertaa tilaani vain omaasi, niin huomaat ettei pidä tuomita;
Saukkoriipi	On rakkaus syntini ja hyveesi sen synnin viha syistä syntisistä vaan itseäsi vertaa tilaani ja huomaat, ettei silloin syyttämistä.

 

Sonettikuu: #138

 

 

 

Sonetti #138

Shakespeare	When my love swears that she is made of truth, I do believe her though I know she lies, That she might think me some untutor’d youth, Unlearned in the world’s false subtleties.
Tynni	Kun armas vannoo puhuvansa totta, sen uskon, vaikka valheeksi sen tiedän, hän luulkoon, että olen nuori houkka, maailman kieräilyihin tottumaton
Simonsuuri	Kun lemmittyni vannoo uskollisuutta, sen uskon.Vaan tiedän, hän valehtelee ympäriinsä, niin että pitää minua oppipoikana, kokemusta vailla, tuntematta vehkeilevää maailmaa.
Saukkoriipi	Kun lemmittyni sanoo: vannon sen, sen valheen uskon, olen sillä lailla maailmalta koulimaton poikanen vaivihkaisuutta, väärämieltä vailla.

 

Sonettikuu: #136

 

 

 

Sonetti #136

Shakespeare	If thy soul check thee that I come so near, Swear to thy blind soul that I was thy ‘Will’, And will, thy soul knows, is admitted there; Thus far for love, my love-suit, sweet, fulfil.
Tynni	Jos soimaa sielusi, kun lähennyn, soukolle tuolle vanno: olin Ville, ja viileyttä ei voi vastustaa; siis tällä täytä lemmenpyyntö hellä.
Simonsuuri	Jos omatunto soimaa kun tulen liian lähelle, vannota tuota sokeaa että olin Halusi, ja halu, sen tietää sielusi, pääsee sisään, tyydyttää ihanan kosintani rakkaudella.
Saukkoriipi	Jos mielestäsi liikaa tunkeilen, kaluksi vanno sokealle sille ja sisään sopineeksi kalun sen, niin päästät lemmittysi sokkosille.

 

Tämä runo on eräs Shakespearen pornosoneteista, joita tuskin kuulee siteerattavan. Jos edes tietää niiden olemassaolosta. 

Runoilija Don Paterson pilkkaa kirjallisuudentutkijoita sonettien tulkinnoille omistetussa teoksessaan (2010) siitä, että heille on ollut helpompi sietää nämä pornosonetit kuin se, että WS oli vähintäänkin biseksuaali ja että nuorelle miehelle kohdistetut sonetit ovat rakkaudenosoituksia. Ennemmin niiden on tulkittu olevan "arvoituksellisia". 

Sonetit #135 ja #136 eivät jätä paljoakaan varaa arvailluille siitä, mitä metaforanlehvä kätkee. Mutta esimerkiksi sonetti #20 on sellainen, jossa suomentaja voi vielä kurvailla ja kaarella sisällön ympärillä. Näin Cajander:

"Sinusta luonto aikoi neidon soman,
 / Mut sinuun rakastui, sun luotuaan,
 / Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman,
  / Jok' onnen multa riisti kokonaan." 

Ja näin selkeyteen (liiaksikin) pyrkivä Simonsuuri, joka sonettikohtaisissa tulkinnoissaan selittää myös seksuaalisten metaforien kätköpaikat runojen syntyajalta:

"Naiseksi sinut luotiin ensin, / vaan luontoäiti takoessaan hullaantui / ryöväsi sinut minulta lisäkeinoin, / pani jatkeen, minulle ei minkään veroisen." 

Don Patersonin omia tulkintoja soneteista löytyy valikoima Anni Sumarin suomennoksina kirjasta Jumalan lahja naisille (2017). Hyvin vähän ne mitään uutta tuovat sonettien ymmärtämiseen, etenkään runomuodon merkitykseen, mutta ovat kieltämättä virkistävää luettavaa, jos WS muuten tuntuu kuivakkaalta. Vaan kyllähän Simonsuureltakin löytyy yhtä ylenpalttista innostusta aiheeseen. Esimerkiksi tästä tämänpäiväisestä sonetista #136 Simonsuuri intoutuu tulkitsemaan, että "se on kuhisevien siittiöiden kiihkeää kamppailua". 

No jaa. Ehkei nyt kuitenkaan.

Patersonin alkuperäinen kirja löytyy itseltänikin, mutta hilpeän johdannon siitä luettuaan ei yksittäisten sonettien tulkintoja ole ollut intoa lukea, vaikka Patersonilta löytyy myös niistä hyviä järkeenkäypiä huomioita, ja tietysti paljon kommentteja edellisten tulkintojen hölmöyksille.

Yllättävän hyvä tiivistelmä WS-tietämystä on Jalavan vitsikirjoilta näyttävässä sarjassa julkaistu Shakespeare vasta-alkaville ja edistyneille (2010). Se kelpaisi hyvin käsikirjahyllyyn, jos haluaisi tarkistaa mitä olennaista on sivistyneen ihmisen tiedettävä esimerkiksi WS:n harvoin esitetyistä näytelmistä ja suomentamattomista runoista. 

 

Äijäkirjallisuus vs lauantaihesari 2026

 

Helsingin Sanomat mainosti isohkosti lehden uusinta rakennemuutosta. Lauantain lehden B-osioon luvattiin uusi ja iso Kirjallisuus-osasto. Tämä kuulosti hämmästyttävältä, sillä muutama vuotta sitten tehdyssä, vastaavan kokoisessa uudistuksessa HS muutti lauantainumeron B-osion puhvetiksi, johon dumpattiin naistenlehdistä kierrätetyt hyvinvointiartikkelit. 

Oikeasti rakennemuutoksen taustalla lieneekin oman sisällöntuotannon kaventuminen entisestään. Juttuja ilmeisesti kierrätetään yhä enemmän muualta Sanoma-yhtiön lehdistä.

Odotuksia kuitenkin herätti, miten Hesari aikoi ratkaista sen, että lauantainumeron B-osio on nyt ollut pitkään profiloitu naislukijoille. Kuinka se muutetaan yhtäkkiä kirjallisuuteen painottuvaksi osioksi? Miten Hesari saa uuden Kirjallisuus-osaston näyttämään siltä, että se on edes periaatteessa muutakin kuin yhdistelmä naisille suunnattuja hyvinvointijuttuja ja naislukijoiden enemmistölle suunnattuja kirjallisuuskritiikkejä?

Vastaus nähtiin eilen 25.4. julkaistussa Kirjallisuus-osion ensimmäisessä ulostulossa. Osion kolme ensimmäistä sivua on omistettu naiskirjailijalle, joka tekee kaikkensa mainostaakseen kirjoja somenäkyvyydellä. Lehden nelossivulla on julkaistu kirjailijan "vähäpukeiset" mainoskuvat. Näin Hesari uudistuu raikkaan tunkkaisessa iltalehtihengessä. 

 

 

Tämän katariinasouri-asenteisen jutun perässä on sivun mittainen haastattelu Jari Tervosta, jossa kärjeksi on nostettu kirjailijan alkoholinkäytön lopettaminen. Haastattelun, joka on lähes tarkalleen sama kuin mikä aiemmin julkaistiin Sanoma-yhtiön iltalehdessä, oletetaan siis uppoavan niin mieslukijoihin (alkoholisti kirjailija) kuin naislukijoihin (alkoholismista selviytyminen). 

Mitä tällaiset uuden osaston ensimmäiseksi valitut uutisjutut kertovat suomalaisesta kirjallisuudesta? Se on Hesarille edelleenkin sivuseikka.

Kolmantena lehdessä on aukeaman täyttävä, "arvioksi" nimetty juttu suurlähettilään muistelmista. Oikeasti kyse ei ole arviosta. Tämä juttu keskityy siihen, mitä Venäjän hyökkäyssodasta on lähettiläs Antti H ajatellut tähän mennessä. Mitään kirjallisuuteen liittyvää ei jutusta löydä, ei edes muistelmista puolijournalistisena lajina. Juttu keskittyy pelkästään sodan kommentointiin. Kirjallisuus on pelkkä tekosyy julkaista Venäjä ja sota -heruttelua uudessa osiossa.

Vasta sivuilta 8 ja 9 löytyy perinteisempää kirjallisuuskritiikkiä. Siis hesarilaisittain. Helena kirjoittaa lämpimästi Tiinan kirjasta, koska onhan siinä päähenkilö queer-opettaja, jolla on paljon sanottavaa koulujen ja opetuksen tilasta Suomessa. Kirjallisuus sanataiteena on sivuseikka eikä kirjan ominaisuuksia sanataiteena kommentoida kertaakaan. 

Sivulla 9 on sitten Hermanin kritiikki ulkomaisesta pienoisromaanista, jota sentään voidaan kehua hermannimaiseen tapaan viitteellä filosofi Adornoon. Se riittää "laadun leimaksi".

Sivun 10 ja vähän ylikin on jouduttu keksimään täytemateriaalia, jotta uuteen Kirjallisuus-osastoon saadaan jotain julkaistavaa. Antti M kirjoittaa pitkän setäselosteen äijäkirjasta, joka edustaa hänelle tuoreinta kotimaista proosaa: kuusikymmentä vuotta sitten julkaistusta Veijon romaanista Tukikohta. 

Taas päästään puhumaan sodasta. Eli muistuttamaan uudistettua B-osiota selaileville epäluuloisille äijille, että kyllä vaan: naisten hyvinvointijutut on nyt siirretty täytemateriaaliksi viikon varren muihin Hesareihin. Sota se on joka myy!

Vielä sivut 12-13 ovat nekin uutta Kirjallisuus-osastoa. Siellä Arla on keksinyt miten yhdistää hyvinvointisenttailu kirjallisuudesta ihquiluun: haaveilemalla parantolaan sijoittuvasta kirjallisuudesta. Näin syntyy kuolemattomia havaintoja, kuten että parantolatarinoissa "sairaus ja terveys, elämä ja kuolema asettuvat vierekkäin ja vastakkain". Näinkään vahvoja analyysejä ei jutulta odottaisi, koska suurin osa siitä käsittelee toimittajan romanttishenkistä vierailua Paimion parantolassa. Jutun tyylilaji ei sovi lainkaan aukeamalla käytettyyn kelmeään kuvitukseen. Mutta ilmeisesti on liikaa vaadittu, että hesarilainen kulttuuritoimittaja tekisi hyvinvointijutun korvikkeeksi oikeaa uutista eikä fiilistelevää esseetä.

Viimeiset kaksi sivua ennen B-osion uutta NÄKEMYS-osastoa on otsikoitu Kulttuuriksi. Sivun 14 täyttää ihan oikean journalistinen juttu tytöistä taidetestaajina. Sitä täydentää sivulla 15 pojille suunnattu "peliarvio" uudesta konsolipelistä, jossa uusilla nappulayhdistelmillä pääsee tappamaan ja tuhoamaan "biomekaanisia olioita". 

Näin on hätäpäisesti saatu B-osio täyteen sitäsuntätä, kunhan jokainen optimaalinen lukijaryhmä saadaan huomioitua. Hesarilaista sotatalouskieltä noudattaen: klikkiotsikoinnin strategioita vaikkei taktiikoita noudattaen.

Mutta hei! Saska & tytöt, siellä Hesarissa! 

Annan teille ilmaisen vinkin ensi lauantain Kirjallisuus-osioon: varmasti kuin vegaaninakki myisi naisillekin trendijuttu kotimaisen miekkakirjallisuuden noususta keväällä 2026! Ilmiöjuttuunhan ei tarvita kuin kaksi esimerkkiteosta ja nyt niitä olisi kolme:

 

 

 

Sonettikuu: #130

 

 

 

Sonetti #130

Shakespeare	My mistress’ eyes are nothing like the sun; Coral is far more red, than her lips red: If snow be white, why then her breasts are dun; If hairs be wires, black wires grow on her head.
Tynni	Armaani katse ei käy auringosta, koralli voittaa punallansa huulet, jos lumi loistaa, rinnat ovat tummat, metallilangaksi on mustaa hius.
Simonsuuri	Rakkaani silmät eivät loista aurinkoina, koralli on huulten punaa punaisempaa, lumi on valkeaa, rinnat ovat hiirenharmaat, ja jos hiukset ovat kultalankaa, hänen ovat mustia.
Saukkoriipi	Ei rakkaan silmät päivän paistetta, ei korallista punaa huulet armaat. Jos hiukset lankaa, langat mustia, jos lumi valkeaa, niin rinnat harmaat.

 

Sonettikuu: #129

 

 

 

Sonetti #129

Shakespeare	The expense of spirit in a waste of shame Is lust in action: and till action, lust Is perjur’d, murderous, bloody, full of blame, Savage, extreme, rude, cruel, not to trust;
Tynni	Vain hengen tuhlaamista häpeään on himon toimi; himo toimeen asti on valapatto, julma, järjiltään, verinen, vilpillinen, raaka, raju.
Simonsuuri	Hengen haaskausta, tuhlausta häpeän on himo itse teossa; ja himo ennen tekoa on valmis veritöihin, vääriin valoihin, petollinen, kiero, töykeä ja raaka julmuri.
Saukkoriipi	On voiman hukkaa hävyn tyhjyyteen toiminta himon – himo toimeen asti murhaaja, valapatto, haavoilleen lyötetty peto pettäin joutuisasti,

 

Sonettikuu: #121

 

 

 

Sonetti #121

Shakespeare	’Tis better to be vile than vile esteem’d, When not to be receives reproach of being; And the just pleasure lost, which is so deem’d Not by our feeling, but by others’ seeing:
Tynni	Parempi kehnous kuin kehnon maine, jos tuomitaan ei-olla niinkuin olla ja pos jää ilon palkka, jota siksi ei tunne tee, vaan vieraat arviot –
Simonsuuri	Parempi olla paheellinen kuin siksi luultu, kun se ettei ole, kuitenkin tuomitaan. Aito nautintokin menee, kun sitä paheksutaan nautintona – ei omissa tunteissa vaan toiste katseissa.
Saukkoriipi	Parempi pahuus pahan mainetta, kun paheeton saa paheellisen soimaa vaan ei sen nautintoa aitoa – ei meidän mutta muiden arvioimaa.

 

Sonettikuu: #116

 

 

 

Sonetti #116

Shakespeare	Let me not to the marriage of true minds Admit impediments. Love is not love Which alters when it alteration finds, Or bends with the remover to remove:
Tynni	En uskollisten mielten avioon näe esteitä: ei ole rakkautta rakkaus, jos se muutoksesta muuttuu tai torjuttuna taipuu torjumaan.
Simonsuuri	Uskollisten mielten liitolle ei ole esteitä: rakkaus ei ole rakkautta jos se muuttuu muuttumisen halusta tai taipuu vastavoiman vastukseen.
Saukkoriipi	En avointen mielten liitolle esteitä lupaa, aituuksia lyötä. Ei rakkaus rakkautta, jos muuttuu se muutosten vuoksi, menetysten myötä,

 

 

Takaisin talveen puolitäysin mukein (mökkielämä)

  

Vielä myöhään eilen illalla oli kymmenisen astetta lämmintä ja viime yönkin pihalämpö pysyi viidessä asteessa, vaikka taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi riitti valaisemaan pihan. Mutta kun tuuli kääntyi pohjoiseen, oli mökki aamulla viileämpi kuin pakkasyön jälkeen. Sen tuntee heti herättyä, eikä tee mieli lainkaan nousta peittojen alta, vaan jää selailemaan kännykältä uutisia ja bgg:n peliarvosteluja aivan kuin makoilisi jossain hotellissa ulkomailla tahdottomana kohtaamaan vieraan kulttuurin pienet epämukavuudet.

Takatalven merkit ovat niin ilmassa, että linnutkin vaikenevat. Orava kävi tutkimassa tekemäänsä reikää mökin nurkassa, mutta olen laittanut siihen taas kuokan terän tukkeeksi. Tällaisella suursään käänteellä niin mökki kuin metsäkin ovat tuulen armoilla, aivan kuin oltaisiin keskellä merta.

Vielä eilen Nilsiän keskustassa oli aivan kesälämmin, lapset kulkivat t-paidoissa. Nilsiän bussireissuilla on mukavat kaksi tuntia tehdä aina sama kierros: lounastaa Pölkyssä ja lukea uusimmat Pitäjäläiset, käydä kirjaston kierrätyshyllyllä ja lukea päivän Mullikka, istahtaa sitten rannalle katselemaan maisemaa, ja lopuksi tehdä ostokset Alkossa ja marketissa. Päivän viimeinen bussi Nilsiästä lähtee jo 15:40, joten siitä ei ole varaa myöhästyä.

Toin kyläreissulta einestä, viiniä ja vettä, sekä kaksi kirjaa kierrätyshyllystä, Antti Vihisen esseitä ja Rajalan Meriluoto-elämäkerran, mitkä kumpikaan eivät ole kelpo mökkilukemista, mutta vähän sentään vaihtelua. Näin tällaisessa kevätreissussa tuntuu kaikessa väliaikaisen ahdinko. Vasta tänä aamuna kahvia keittäessä huomasin ison vesipullon olevan hiilihapollista, vaikka kyljessä lukee isolla LÄHDEVESI. Täytyy siis tänäänkin retkeillä, joko huoltsikan pitsalounaalle tai sen nestehyllyille. 

Paluupäivän, torstai vai perjantai, ratkaisi puolestani VR. Sen kaukojunat ovat aina vain täydempiä, joten piti päättää mihin vuoroon ylipäänsä mahtuu Kuopiosta takaisin Tampereelle. Valitsin torstain. 

Bergman-tiedostot olen saanut nyt käytyä lävitse ja ryhmiteltyä niiden muistiipanot ensin leffakohtaisesti, sitten johdannon taustoitukseen ja loppuluvun perintöosuuteen, hieman Hitchcock-kirjani tapaan. Bergmanin tuotanto on itse asiassa aika lailla saman kokoinen kuin Hitchcockilla, mutta johdatuskirjan kannalta paljon vaikeampi esitellä. Hitchcockilla on paljon huonosti aikaa kestäneitä mykkäfilmejä, jotka saattoi jättää lyhyille referoinneille. Bergmanin varhaiskaudella (1943–1950), sen sijaan, on vähäisemmissäkin ohjauksissa hyvin tunnettuja teoksia, kuten Satamakaupunki ja Elämän sateessa, joka on myös yksi omista omituisista suosikeistani. Varhaiskauden jälkeen on sitten kolmisenkymmentä lukukohtaista elokuvaa (vuosilta 1950–2003), joista vähintään puolet on sellaisia, että niille voisi omistaa kokonaisen kirjan, ja on omistettukin. Tämä on rakenteen kannalta yhtä tyly ongelma kuin Hitchcockin isoissa klassikoissa: miten esitellä Hitchcockin Vertigo tai Bergmanin Persona yhtä monessa sivussa kuin saman ohjaajan Frenzy tai Saraband? Ainoa keksimäni ratkaisu on hajauttaa osa kyseisiä elokuvia koskevista tulkinnoista pohjustukseksi johdantoon ja "ohjaajan perintö jälkimaailmalle" -kommentteihin loppulukuun.

Yhden kerran väsäsin jo Bergman Estate residency -hakemuksen, mutta aloin sitten jänistää. Osittain siksi, että ohjeiden mukaan hakijalla pitäisi olla auto voidakseen itse noutaa ruokansa Fårön kylältä. Periaatteessa pystyisin fillaroimaan pienen saaren huoltomatkat, mutta vain periaatteessa. Sää ja vuodenaika voisivat osoittautua vaativammiksi kuin mitä tällä hetkellä edes täällä tutussa savolaismaisemassa olen motivoitunut tekemään. Fårö ei ehkä ole filmihullun paratiisi kuin B-pyhäkön sisäpuolella. Tai sitten pitäisi olla jokin vickykrieps muusana. Shetlannissa pysyttelin lämpimänä ja kylläisenä paljon karummassakin mökkimaisemassa, mutta siitä matkasta on 25 vuotta. Resilienssi, tuo yhteiskuntaoppineiden tuorein väittelyn aihe, oli silloin vielä kuin nuorella miehellä.

Fårö-hakemus jäi lähettämättä myös siksi, että kertyneet apurahahylsyt suosittelivat pysyttelemään matalana suomalaisen filmihulluuden juoksu- eli joukkohaudassa. Sen sijaan tein ja lähetin toisen hakemuksen Visbyn BCWT-residenssiin. Sieltä ei koskaan kuulunut edes hylsyä. Kaipa ne ajattelivat hullun suomalaisen erehtyneen residensseissä 60 kilometrin etäisyydellä. Vaikka kehuin olleeni heidän vieraanaan aiemminkin.

No, tämä savolainen metsämökki on nyt sitten taas pikainen residenssini. Jälleen kiitokset Hannelle ja Saaralle.

 

To plug or not to plug... karua elämää savolaismaisemassa...

Sonettikuu: #107

 

 

 

Sonetti #107

Shakespeare	Not mine own fears, nor the prophetic soul Of the wide world dreaming on things to come, Can yet the lease of my true love control, Supposed as forfeit to a confin’d doom.
Tynni	Ei oma pelkoni, ei profetoiva maailmansielu aavistellessaan näe rakkauteni kestoaikaa, vaikka sen tuomion jo luultiin langenneen.
Simonsuuri	Ei oma pelkoni, ei ihmiskunnan sisäinen aavistus, joka enteilee tulevaa, voi rajoittaa oikeutta aitoon rakkauteeni, jonka tuomio kai kerran päättyy.
Saukkoriipi	Ei oma pelkoni, ei profeetat, jos kaiken maailman tulevia haikaa, erota koska syytteet laukeavat, ei rakkauteni rajaa, määräaikaa.

 

Kohti kesää puolityhjin huussein (mökkielämä)

 

Petollinen onni... on punainen huussi routamaan reunalla...

 

Paljonko kevät etenee kuukauden puolikkaassa? 

Tasan kaksi viikkoa sitten, kun lähdimme täältä mökkimaisemasta, kairasin vielä rantajäähän reiän jotta sain nostettua saunavedet. Jää notkui, mutta olisi kantanut keskemmälle salmea. Nyt koko salmi on vapaa talven jäistä, kiuru kurluttaa hälyhuutoaan sen päällä kuin ainakin maatiainen omistajan äänellä. Nyt kun joutsenten valtiasmuutto salmella on ohitse. Kesä on silti jossain käsittämättömän kaukana. Käsitteettömän.

Pihassa on lämmintä 9 astetta varjossakin, aitalla auringossa ainakin 20, mutta puissa ja pensaissa ei näy senkään vertaa silmuja kuin Tampereen korkeudella. Yksi ainoa perhonen tekee kesää pitkällä valokaistaleella joka yltää metsän viileästä rajasta aitan terassille, yksi kimalainen pörrää saunan kuistilla. Ja sitten yöksi tulee niin kylmä, että voisi olla helmikuu. 

Tämä on taatusti omituisin kuukausi suomalaista vuodenkiertoa. Ymmärrän miksi orava säntäilee maassa eikä talven harmaannuttamissa puissa.

Vajan lähelle, auringon lämmittämään kanervikkoon, sain kaivetuksi kuopan ihan vain perinteisin vaivoin eli savimaata vähän kerrallaan väkertäen, tyhjennettyä sinne isomman huussin sisällöntuotannon. 

Mutta pienemmän huussin vierellä avoin niittymaa antoi myöten vain pari senttiä pinnasta, mullan alla maa oli umpijäässä. Aurinko porottaa päivällä kuumasti juuri tuolle raiskiona syntyneelle niitylle, mutta savolainen maaperä pysyy roudassa kuin nurkkakuntainen mieli. Teeppä siitä sonetti!

Joten yhden yön jälkeenkään en ole ihan varma, viivynkö täällä pehtorimaisesti torstaihin vai perjantaihin. Sääennuste lupaa kylmenevää ja lumisadetta. 

Matkalukeminenkin tuli valittua hätäisesti, filosofi Timo Airaksisen muistelmateos, jonka viihdyttävyyteen väsähtää nopeasti. Ymmärtäisin jos joku naapurin einari kehuskelisi ryyppy- ja naisseikkailuillaan vielä vanhuusvuosinaan, mutta miksi filosofi jankuttaa sitä samaa satoja sivuja? Kirjamessuilla Airaksisen juttuja kuunteli kuin ainakin ihmistä, joka puhuu elämästä eikä esittävyydestä, mutta kirjan sivuilla moinen asenne on se äijämäisin ja pönöttävin ominaisuus. Luen silti kirjan loppuun, kuten lahjaksi saadut kirjat luetaan. Jotain Airaksisen tekstuaalisesta strategiasta voisi suodattaen oppia. Kirjan varsinainen sisältö eli filosofian historiointi alkaa vasta sivulta 112.

 

Läppäri on täällä jälleen mukana, jotta saisin seuraavaan vaiheeseen viime vuosina kertyneet Bergman-muistiinpanot. Turhaan olen hakenut apurahoja Bergman-projektiin, joten kirja täytyy "rutistaa" pois jossain tiiviimmässä muodossa ja sitten unohtaa. Toukokuu menee kuitenkin sotakirjaa editoidessa ja sitten onkin kesä ja pitäisi löytää sisäinen runoilijansa luodakseen jotain ikuista. 

Vielä yhden elokuvakirjankin haluaisin tehdä, ihan ohkaisen ja pelkästään tyyliin keskittyvän. Vielä löytyy täsmäaiheita, joista kukaan muu ei tunnu kiinnostuneen. Vähiten säätiöiden raharaadit. Kuten Ingmar Bergmanin kaltaisesta menneen maailman taiteilijasta. Olisiko ollut peräti natsikin?

Hyvästä täsmälukemisesta täällä hirsimökin rauhassa eniten nauttii, eniten täällä. Siksi summassa napattu matkalukeminen ärsyttää reppupainoaan enemmän.

Ehkäpä viimeinkin luen vaikkapa Moby Dickin mökin hyllystä. Ehkäpä en. 

Todennäköisesti käyn Nilsiässä jo tänään, ikään kuin Maija Soikkelin Muistosäätiön rahoittamalla kevätretkellä. Näin pyrin kaikkiin kuluihin nykyään asennoitumaan. Nilsiässä on lokoisan savolainen lounaspaikka, Pölli, eikä matka kestä kuin parikymmentä minuuttia. Kirjaston poistohyllystä saattaa löytyä jotain hitaammin sulateltavaa kuin rahvaanfilosofia. 

Kohti kesää menemme kepulaisittain puolityhjin huussein.

Sonettikuu: #106

 

 

 

Sonetti #106

Shakespeare	When in the chronicle of wasted time I see descriptions of the fairest wights, And beauty making beautiful old rime, In praise of ladies dead and lovely knights,
Tynni	Kun näen, kuinka vanhat kronikat kuvaavat kauneimpia olentoja ja kuinka kauniiksi saa Kauneus nuo riimit: sankarit ja kuolleet neidot –
Simonsuuri	Kun hukkaan menneen ajan kronikasta katson ihanien olentojen kuvia, kuinka kauneus luo kauniin vanhan säkeen, kuolleen neidon, soman nuorukaisen tähden;
Saukkoriipi	Kun huomaan menneen ajan tarinain kuvaavan luomakunnan kaunokeita, loistonsa runoelmain komeain kuolleita rouvia ja ritareita.

 

Sonettikuu: #104

 

 

 

Sonetti #104

Shakespeare	To me, fair friend, you never can be old, For as you were when first your eye I ey’d, Such seems your beauty still. Three winters cold, Have from the forests shook three summers’ pride,
Tynni	Minulle, kaunis ystävä, et muutu, sulosi näyttää samalta kuin silloin, kun ensi kertaa näin sen. Talven tuimuus ravisti kolmen suven loiston puista,
Simonsuuri	Kallein ystävä, minulle et koskaan vanhene. Niin kuin ensi kerran katsoin silmiisi, sellainen on yhä kauneutesi. Kole kylmää talvea riisti kolmen kesän loiston metsän puilta,
Saukkoriipi	Et minusta voi koskaan vanheta. Kuin ensi kertaa yhä yhtä yksi on kauneutesi – kolme talvea sai kolmen suven loiston riistetyksi,

 

Sonettikuu: #98

 

 

 

Sonetti #98

Shakespeare	From you have I been absent in the spring, When proud-pied April, dress’d in all his trim, Hath put a spirit of youth in every thing, That heavy Saturn laugh’d and leap’d with him.
Tynni	Olimme kevään erillämme, kun koruissaan kirjavana huhtikuu nuoruuden hengen huokui kaikkeen, kunnes nauraen hyppi raskas Saturnuskin.
Simonsuuri	Olin kevään poissa luotasi, kun kirjava huhtikuu, pillipiipari, puhalsi nuoren hengen kaikkialle, ja hidas Saturnuskin nauroi kanssaan hyppien.
Saukkoriipi	Sinusta kevään olin erossa, kun huhtikuu soi korukirjossansa kaikkeen ja kaikkiin kimpun nuoruutta, ja Saturnuskin hytkyi hauskuuttansa.

 

Sonettikuu: #86

 

 

 

Sonetti #86

Shakespeare	Was it the proud full sail of his great verse, Bound for the prize of all too precious you, That did my ripe thoughts in my brain inhearse, Making their tomb the womb wherein they grew?
Tynni	Suurella runollaanko, ylväin purjein, lähtien aarteittesi ryöstöön, kallis, hän ajatukset sulki aivoihini, haudaksi niille muutti niiden kohdun?
Simonsuuri	Mahtavien runojen pullistunut purje, matkalla arvokkaimpaan voittoon, sinuun, sekä sulki valmiit ajatukset aivoihini, muutti hautakammioksi kohdun jossa kasvoivat?
Saukkoriipi	Säkeensä suuret purjein summaisin aarteesi ryöstivätkö varmoin polvin, mietteeni lyöttivätkö aivoihin päästäni teettäin niille hautaholvin,

 

Sonettikuu: #80

 

 

 

Sonetti #80

Shakespeare	O how I faint when I of you do write, Knowing a better spirit doth use your name, And in the praise thereof spends all his might, To make me tongue-tied speaking of your fame!
Tynni	Sinusta kirjoitan ja lannistun, kun tiedän, että korkeampi henki sinua kiittää koko kyvyllään, minulta tyystin kahlitakseen kielen.
Simonsuuri	Pyörryn pelosta kun kirjoitan sinusta. Tiedän, lahjakkaampi runoilija lainaa nimesi, ylistää sitä ja käyttää koko mahtinsa, lamaannuttaa puheeni kun kehun sinua.
Saukkoriipi	Sinusta kirjoitan, se lannistaa, kun tiedän kuinka elävämpi voima kykyineen kiittää mainettasi saa, niin kieleni kuin köytten kapuloima.

 

Sonettikuu: #75

 

 

Sonetti #75

Shakespeare	So are you to my thoughts as food to life, Or as sweet-season’d showers are to the ground; And for the peace of you I hold such strife As ’twixt a miser and his wealth is found.
Tynni	Sielulle olet samanarvoinen kuin leipä elämälle, maalle kaste, ja saman kamppailun käyn rauhastasi kuin saituri käy aarteittensa vuoksi:
Simonsuuri	Olet elämän ravinto ajatuksilleni, ihana lauha sade maalle, ja rauhaasi tavoitellen kiistelen kuin kitupiikki rikkauksineen:
Saukkoriipi	Elämän leipä olet minulle tai maalle kaste, sadekuuro lämmin, ei saita rikkauksiaan suojelle [sic] kuin minä rauhaasi, sen kiihkeämmin.

Sota tulossa (syksyllä)

 

Nyt se on virallista:

 

 

 https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

Sonettikuu: #73

 

 

 

Sonetti #73

Shakespeare	That time of year thou mayst in me behold When yellow leaves, or none, or few, do hang Upon those boughs which shake against the cold, Bare ruin’d choirs, where late the sweet birds sang.
Tynni	Minussa havaitset sen vuodenajan, kun harva valju lehti oksistoissa puu seisoo, ravistama pakkasen, rauniokuori paljas, laulu poissa.
Simonsuuri	Tuo vuodenaika jonka näet minussa kun keltaisia lehtiä, ei ainutta, tai muutama, riippuu oksilta jotka vapisevat kylmän tullessa, kuorin paljaat rauniot, joissa linnut vasta lauloivat.
Saukkoriipi	Sen vuodenajan huomaat minussa, kun keltalehvät paljaat oksat, joissa muutama lehti pelkää pakkasta rippeinä parven, jolta pääskyt poissa.

 

 

Sonettikuu: #65

 

 

 

Sonetti #65

Shakespeare	Since brass, nor stone, nor earth, nor boundless sea, But sad mortality o’ersways their power, How with this rage shall beauty hold a plea, Whose action is no stronger than a flower?
Tynni	Ei kivi, vaski, maa, ei aava meri voi karttaa kuolevaisten kohtaloita, siis kuinka puolustautuu kauneus, ei kukkaa voimakkaampi käräjillä?
Simonsuuri	Kun ei vaski, kivi, maa, ei valtameri voi vastustaa synkkää kuolemaa, niin miten kauneus voi suojautua tältä raivolta kun sen mahti ei ole kukkaa vahvempaa?
Saukkoriipi	Kun kivi, vaski, valtameri, maa ei kadotusta murheellista vältä, niin kuinka kauneus vimmaan vetoaa, kun kukka vain ja puukko puuttuu hältä?

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää (romaani)

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Suom. Jaakko Kankaanpää
366 s.
Otava, 2026

 

Liekö missään maassa tehdään niin paljon romaaneja kirjailijoista itsestään kuin Englannissa? Sukupolvensa arvostetuimpiin prosaisteihin kuuluvan Ian McEwanin romaani Mitä voimme tietää (alunp. 2025) on sisäpiirimäinen tarina kirjailijasta ja Englannin kirjallisesta kulttuurista 2000-luvun alkukymmeninä. Romaanin kirjailijahahmo, Francis Blundy, on keksitty, mutta hänen työnsä ja tuotantonsa on kuvailtu eläytyneen tarkasti ja asiantuntevasti. 

Vanhahtavista taiteilijaelämän kuvauksista pitävälle tällainen romaani on kuin pitkä lomajakso loistohotellissa. Sen ei soisi päättyvän.

Erikoiseksi romaanin tekee se, että romantisoiva näkökulma ajankohtamme kirjallisuuteen luodaan sadan vuoden päästä tulevaisuudesta. Siihen mennessä planeettamme sivilisaatiot ovat romahtaneet sodissa ja ilmastonmuutoksessa. 2010-luvun korkeakirjallinen puuhastelu näyttäytyy tulevaisuuden historioijille yhtä ihmeellisenä aikana kuin millaisena me tarkastelemme 1900-luvun alun kukoistuskautta. Voimme ihailla ja paheksua maailmansotia edeltävien ihmisten lyhytkatseisuutta, mutta niin tullaan tarkastelemaan meidänkin aikaamme omien megakatastrofiemme edellä.

”Ihmiset sokaistuivat [katastrofaalisten] tapahtumien nopeudesta”, visioi McEwan. ”He eivät pystyneet ajattelemaan selvästi edes silloin, kun vastoinkäymisistä nousi ilmeisiä hyötyjä.” Ensimmäinen ydinsota aiheuttaa vain sen kokoisen ydintalven, että Maan ilmasto viilenee ja hidastaa ilmastonmuutosta. Vasta vuoden 2042 uusi ydinsota aiheuttaa ihmiskunnan kutistumisen ja valtioiden sirpaloitumisen. Meren noustessa Britannia muuttuu saaristoksi.

McEwanin tulevaisuusvisio on kevyt konstruktio, eikä siis suinkaan scifistinen ennuste. Tarkoitus on saada meidät katselemaan omaa aikaamme siltä kannalta, millaisen fiktion siitä saisi aikaiseksi. Kirjassa 2120-luvun historioitsijat nimittävät ajanjaksoa 1990–2030 ”sekoamisen ajaksi” tarkoittaen sillä myös taiteen esittävyyden kriisiä, kirjallisuudenkin välinpitämättömyyttä ilmeisiä kriisejä kohtaan. 

Kehyskertomuksen minäkertoja on tulevaisuuden nuori tutkija Tom. Hän etsii yhtä ainoaa vuonna 2014 kirjoitettua runoa, ensin tietokannoista ja sitten Walesiin pelastetusta arkistosta. Tom uskoo kyseisen Francis Blundyn runon olevan avainteksti, joka paljastaisi menneen aikakauden hengen, varhaisen ”biofilian”, josta on tullut 2120-luvun ihmisten ideologia. Etsinnät vievät kuitenkin ihan toisenlaisen mysteerin ja käsikirjoituksen äärelle kuin hän on odottanut.

Scifistin kannalta Mitä voimme tietää edustaa perinteisen brittiläistä cosy catastrophe -kuvitelmaa, jossa köyhä ja pirstaloitunut yhteiskunta ei lopultakaan ole kovin ikävä paikka elää. Ihmisille riittää, kun he saavat proteiinipatukoita purtavaksi ja liikenne kaukaisiinkin paikkoihin sujuu kohtuullisen mukavasti vanhoilla ajopeleillä. Kaikki ihmiskunnan digitaalinen tietämys on taltioitu Nigeriaan, mutta maailmantilanne ja tulevaisuus eivät enää tunnu vaivaavan mieliä. Etenkin akateeminen elämä on yhtä lupsakkaa ja romansseja suosivaa kuin vain brittiläiseltä romaanilta voi odottaa. Tom ihastelee, että kirjallisuutta tutkittaessa ”mielikuvitus voi loikata irti ajan kahlehtivista olosuhteista ajattoman esteettisen nautinnon ja ihmisyyden kuvaamisen kirkkaaseen ilmaan.” Tällaisen ”kirkkaan” brittirekisterin suomentamisessa Jaakko Kankaanpää on omiaan.

Mitä voimme tietää ei siis ole ”varsinaista” scifiä, mutta tulevaisuusromaanina se on oikein perusteltu teos, ja mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä enemmän yllätyksiä se tarjoaa. Käy nimittäin ilmi, että tuo vuonna 2014 laadittu runo sisältää Francis Blundyn elämästä paljastuksia, jotka ovat vuosisadan ajan hautuneet piilossa. Tomin akateeminen arkistoretki muuttuu rajuksi rikosmysteeriksi, hukkaamatta silti hetkeksikään kirjan isoa teemaa ja otsikon kysymystä siitä, mitä voimme tietää edes lähimmistä ihmisistä, saati taiteilijoista, joita ihailemme heidän ”luonnollisuutensa” tähden. Olettaen, että Tom on luotettava kertoja…

Itselleni Mitä voimme tietää on sekä McEwanin että romaanikirjallisuuden tähtitapauksia, vaikka tuskin tulen lukemaan kirjaa toista kertaa, siinä määrin se on juonivetoinen mysteeri.

Spefin kannalta kirja on pieni signaali siitä, että maailmanlopun ilmapiirissä ilmestyy edelleen kirjallisuutta, joka tunnustaa aikamme barbaarisuuden ja jaksaa silti ihailla siihen kätkeytyviä kirjahyllyn kokoisia utopioita, edes taiteena kestäviä.  

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.

 

Sonettikuu #55

 

 

 

Sonetti #55

Shakespeare	Not marble, nor the gilded monuments Of princes, shall outlive this powerful rhyme; But you shall shine more bright in these contents Than unswept stone, besmear’d with sluttish time.
Tynni	Ei marmori, ei monumentin kulta iässä suurta runoani voita, kimallat siinä heleämmin kuin kivessä, jonka ajan törky tuhrii.
Simonsuuri	Ei marmori, ei ruhtinaiden kullattu monumentti säily runon voimaa kauemmin. Loistat runossani kirkkaampana kuin tomuinen kivi jota tahraa huolimaton aika.
Saukkoriipi	Ei marmori, ei kuorit kultaiset ikinä voita tämän runon voimaa, vaan kirkkaampana sinä säteilet ja kivet ajan paksun patinoimaa.

 

Romeo ja Julia (Tampereen Teatteri)

 

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Tampereen Teatteri, ensi-ilta 29.10. 2025
Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
Lavastus: Mikko Saastamoinen 

 

"No mitä vittuu?" on Romeon ensimmäinen, hahmon esittelevä repliikki. Siitä pitäen tämä Tampereen Teatterin tulkinta Romeo ja Julia -näytelmästä onkin yhtä Romeolle omistettua showta, eräänlaista kokoperheen nuorisotragediaa, joka luottaa liikaa aiheensa universaaliuteen yrittämättä etsiä tuoreuttavaa tulkintaa. 

Esityksenä Romeo ja Julia on erinomaisen viihdyttävä, sovituksena eli teatteritaiteena keskentekoinen ja ohjauksena erittäin epätasainen. 

Ensimmäinen puoliaika edetään sujuvasti alkutekstin varassa, mutta toiselle puoliajalle on jo jouduttu keksimään kohtuuttomasti alkutekstistä irralleen jäävää toimintaa tansseilla, laululla ja erilaisilla viitteellisillä performansseilla, kuten Julian kuoleman herättämää turhautumista ilmaiseva ilmapallojen joukkopoksauttelu. Täh? sanoisi kriittinen katsoja.

Tämän epätasapainon jos kriittinen katsoja ennalta tietäisi, niin tekisi viisaasti poistuessaan väliajalla. Tai nappaamalla tuplakonjakit ja asennoitumalla kakkospuoliskoon näytelmän tiimikonseptoinnista irtopaloiksi jääneenä oheisviihteenä. Vähän kuin dvd:n extroina.  

 

Jotain kai tässäkin ilmaistaan...? Kuva: Heikki Järvinen

Romeota esittävää Meri Luukkasta on kehuttu arvosteluissa ja syystäkin... tosin... paljon helpommallahan hän pääsee (loistamaan) kuin näytelmän muut roolitukset, jotka on tyypitelty vaihtelevasti. Capulet-vanhemmat on tyypitelty pelkiksi kapitalistin irvikuviksi ja ruhtinas Escalus burleskiksi vitsiksi siitä, miten ylimääräinen tämä hahmo on alkuperäisessäkin draamassa. Historian painolastista on siis tehty tulkinnan sijaan vitsi, sen sijaan, että olisi vain jätetty hahmo pois.

Myös Julian hahmo on tiukasti tyypitelty, barbimaisen siloisaksi huoliteltu nukkevaimo. Tosin hänkin saa välillä käyttää slangipitoista puhekieltä, mutta enimmän aikaa hän on ulkoista olemustaan myöten pakotettu blondipokaaliksi, jolla ei ole muuta sisäistä elämää kuin Romeon palvominen. 

Ja tällaista sovitusta tulisi pitää jotenkin... nykyaikaisena? 

Ilmeisesti draaman oletetaan säilyttävän romanttisuutensa niin kauan, kun toinen osapuoli tätä maailman kuuluisinta romanssia on tahdoton aseksuaalinen objekti. Eroottisia väreitä ei sovituksessa uskalleta käyttää, ennemmin mennään roisin puolelle imettäjän ja Mercution rehvakkaissa puheissa. Pussailua on paljon. Se lienee ohjaaja Paavo Westerbergin mielestä raikkaan eroottinen signaali, kun toinen rakastavaisista on sovitettu muunsukupuoliseksi.

  

Vuode joka on alttari... Kuva: Emil Virtanen

 

Romantiikan osalta pidin eniten siitä, miten klassinen parvekekohtaus on muutettu katosta roikkuvaksi rakastajaksi, joka ilmaa kevyempänä keinahtelee tunteiden tuulahteluissa. Enempää ei romantiikan herättämiseksi tarvita, ja heti se ikivanha dialogikin Romeon ja Julian välillä alkaa kuulostaa kepeän elävältä.

Toki myös alkuperäisessä Shakespearen tekstissä hahmoja on tyypitelty sen mukaan, millaista kieltä he käyttävät. Mutta tässä TT:n sovituksessa Romeo saa eniten vapauksia viisastella kuin runollinen taiteilijasielu, välillä kuin nyrpeä myöhäisteini, ja muulloin kaikkea siltä väliltä. 

Lavastus ja puvustus pyrkivät tekemään näytelmästä samalla tavoin ajattoman kuin joissakin Shakespeare-filmisovituksissa, mutta ainoastaan Romeo ikätovereineen (Mercutio, Benvolio, Tybalt) kiinnittää tarinan nykypäivään. Mitään uskottavia vastavoimia ei näytelmässä asemoida. Vanhemmalla polvella ei ole mitään omia tavoitteita, he vain patsastelevat oviaukoissa tai istuksivat portaikossa yhtä ulkopuolisina tarinalle kuin TT:n katsomo.

Näin sen on ohjaaja halunnut esittää: isoimmat voimat mitkä näytelmässä liikkuvat ja vaikuttavat ovat lavasteiden jyhkeät liikeradat. 

Tulos on varsin ontto tulkinta klassikkonäytelmästä. 

Yritystä tragediaan ei ole sen minimin vertaa kuin alkuperäisessä tekstissä. Yleensähän sovituksissa on keksitty tragedian aineksiksi jokin tapa korostaa rakastavaisten (tai veli Lorenzon) toivoa ja sitten sen turhuutta. Nyt ainoa symbolinen ilmaisu tästä sisäistetystä fatalismista ovat taistelukohtaukset. Ne ilmaistaan näyttelijöiden kuoromaisesti esittämänä, itsekidutukselta näyttävänä varjonyrkkeilynä. Siitä pisteet koreografille, ei ohjaajalle.

Ohjaaja Westerberg lienee tuuminut, että 2020-luvulla on turha nostaa toivoa esille alkutekstistä, edes kokoperheen nuorisonäytelmässä. Siinä hän voi olla oikeassa. Silloin voikin kysyä, miksi romantiikanhakuinen ohjaaja valitsee juuri tragedian sovitettavaksi. Kun kerran romantiikalle otollisempaa nykyajassa tuntuu olevan koominen sävy ja koominen tilanteentaju.

Vain näyttelijätöiden vuoksi tämä sovitus on lämpimästi suositeltava, eikä vain Luukkasen leuka edellä esittämän liki hamletmaisen teinin, vaan myös aina yhtä karismaattisen Esa Latva-Äijön (terapeuttimaisena veli Lorenzona) ja hurjapäisiä nuoria esittävien Katriina Lilienkampfin (Benvolio), Ville Mikkosen (Mercutio) ja Lasse Viitamäen (Tybalt) vuoksi. Heidän ansiostaan klassikko näyttää hetkittäin tuoreelta ja elävältä.

Itse kävimme katsomassa näytelmän 11.4. oman myöhäisteinimme kanssa. Hän piti näytelmästä tavattomasti ja nauroi niissäkin kohdissa, jotka eivät edes hymyilyttäneet vanhempia. Häneltä neljän tähden suositus.

 

  

Sonettikuu: #53

 

 

 

Sonetti #53

Shakespeare	What is your substance, whereof are you made, That millions of strange shadows on you tend? Since every one, hath every one, one shade, And you but one, can every shadow lend.
Tynni	Millaista ainesta ja mitä olet: miljoonat varjot näen vierelläsi? Kun kaikilla on yksi ainut varjo, niin sinä, ainut, kaikki varjot luot.
Simonsuuri	Mikä on tosioliosi, mistä sinut tehtiin, kun moni vieras varjo seuraa sinua? Niillä on oma, yksi ainut muoto, vaan yhtenäkin lainaat itsestäsi jokaiselle?
Saukkoriipi	Mitä on sisimpäsi oleva, miljoonat vieraat hahmot luokseen tuova, kun yksi vaiva on varjo kaikilla, vaan sinä yksin varjot kaikki luova?

 

Sonettikuu: #33

 

 

 

Sonetti #33

Shakespeare	Full many a glorious morning have I seen Flatter the mountain tops with sovereign eye, Kissing with golden face the meadows green, Gilding pale streams with heavenly alchemy;
Tynni	Näin, kuinka moni aamu loistossaan hiveli vuorta hallitsijankatsein, nurmien vihreyttä suudellen, kullaten virrat, taivaan alkemisti;
Simonsuuri	Monen uljaan aamun olen nähnyt palvovan kuninkaan katsein vuorenhuippuja, kultakasvoin suutelevan niityt vihreiksi, kultaavan kalvaat virrat luojan alkemioin;
Saukkoriipi	Hopeisten vuorten huiput hohtavat paljasti ylväät palatsinsa varhain, vihreät niityt aamun kultaamat, purojen välke purppuroista parhain.

 

Cajanderin suomennosten poisjääminen tuntuu siltä kuin menettäisi koodiavaimen Shakespearen runokieleen. Mutta mahdotonta on valita, kuka kääntäjistä on paras sonettien tulkitsija. Hyvin he täydentävät toisiaan, jopa Saukkoriipi, jonka suomennokset tuntuvat tekevän lempeää väkivaltaa alkutekstille selkokielistäessään sonettien runsaat metaforat ja runnoessaan rytmin niin omituisen elliptisiksi säkeiksi, ettei niitä enää soneteiksi tunnistaisi. Simonsuuri tuntuu puolestaan keskittyvän enemmän kieleen kuin ajatukseen. Tynnin käännökset ovat hyvä kompromissi runokielen ja kontekstoinnin välillä. 

Kiinnostava olisi tietää, miten paljon Tynni ja Simonsuuri rakensivat käännöksiään edeltävien suomennosten päälle. Saukkoriipi siitä mainitseekin, samoin akateemisesta tuesta tulkinnoilleen. Lopputuloksen omapäisyyttä pitäisi sikäli arvostaakin. Simonsuuri kertoo tarkasti käännösvalinnoistaan ja pyrkimyksestään "luontevaan nykykieleen". Hän on hylännyt riimittelyn ja muistuttaa, että alkutekstin vaillinnaiset riimit tuovat runoihin "karheutta" joka on eroottista ja melankolista. Erinomainen yksityiskohta! Mutta Simonsuuri onkin oppinein kääntäjistä ja selittää tarkkaan myös yksittäisten sonettien sävyjä ja piilomerkityksiä. 

Tynnin kirjan esipuheessa todetaan vain lyhyesti, että jättämällä pois sonetin loppusoinnut (paitsi kahdesta viime säkeestä) on päästy "ytimekkääseen" tulkintaan. Mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan. Kiiltomadon Simonsuuri-arvostelusta (2005) löytyy hyvää vertailua suomennosten onnistuneisuudesta.

Näytelmäsuomennoksissa kompromissit ovat toisenlaisia, jotta kieli toimii nykysuomea muistuttavina repliikkeinä. Matti Rossi on uskomattoman suvereeni näissä kompromisseissa. Södikan uutta suomennossarjaa olen keräillyt sitä mukaa, kun sitä löytyy kirjastojen poistoista.

Cajanderin kohdalla ytimekkyys ja rytmin ehdottomuus on johtanut keskeistenkin sisältöjen muuttumiseen. Otetaan esimerkiksi sonetti #6 ja verrataan Cajanderin käännöstä viihdetaiteilija Syrjän suomennokseen Parnassossa (2007):

Cajander:

Siis talven kolkon kouran älä suo
  
Kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
  
Mahlas' maljaan vala, aartees tuo,
  
Ennenkuin itselles' se tekee turmaa.

Syrjä:

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.

Cajander on jättänyt neljännestä säkeestä pois kielikuvan "beauty's treasure", minkä Syrjä palauttaa takaisin, mutta tekee säkeestä liian suomenvoittoisen, ehkä sellaisen, mikä sopisi iskelmälauluun, mutta ei kuulosta enää sonetin tapaan laulavalta.

Tampereen kirjastoissa Tynnin suomennosteosta on neljä kappaletta ja Simonsuuren teosta vain kaksi kappaletta. Tynnin versiot ovat siis ilmeisesti kanonisoituja. Saukkoriiven kirjaa löytyy yksi kappale ja sekin on nyt minulla lainassa. Parnasson vuosikertoja löytyy valikoiden eli esimerkiksi vuodet 2006–2012 puuttuvat. Ehkä ne edustavat kirjakulttuurin alennuskautta kirjaston mielestä.

Tänä iltana menemme katsomaan lapsen ja kumminsa kanssa Romeo & Juliaa TT:iin. Syksyllä jätin sen katsomatta ihan sen kolmetuntisen pituuden vuoksi, mutta pakkohan tilaisuus on nyt käyttää eikä sitten vuoden lopulla harmitella, miten vähän oli taas Tampereen teattereissa katsottavaa.

 

Sonettikuu: #30

 

 

 

Sonetti #30

Shakespeare	When to the sessions of sweet silent thought I summon up remembrance of things past, I sigh the lack of many a thing I sought, And with old woes new wail my dear time’s waste:
Cajander	Kun menneisyyden muistot alan haastaa    Hiljaisten aatosteni neuvostoon,    Kun näen kuink' aika kaiken multa raastaa,    Niin taaskin vanhain tuskain vallass' oon.
Tynni	Kun haastan menneisyyden muistoineen hiljaisen ajatuksen käräjille, niin huokaan monta etsimääni seikkaa, kallista ajan viemää vaikeroin.
Simonsuuri	Kun lempeiden ja hiljaisien ajatusten käräjille kutsun menneen ajan muistot, huokaan monen tilaisuuden menetystä, suren vanhaa murhetta, tuhlattua aikaa.
Saukkoriipi	Kun pohdiskelun päätösistuntoon saan koolle kaikki menneisyyden haamut, kun armain aika vanhain haaskioon ja puuttuvia huokaan pitkät aamut,