KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Alkavat kirjoituskurssini:
- Dekkarikurssi Sampolassa alkaa 18.9.
- Tietokirjoittaminen I alkaa 23.9.
- Tietokirjoittaminen II alkaa 4.11.
-Tietokirjoittaminen Porissa 24.-25.9., 1.-2.10. ja 29.-30.10.
-TietokirjakritiikkiTurussa 9.10. ja 11.12.

17.-23.10. käymme Muoniossa.

19.-21.11. menemme SweConiin jos tilanne sallii.




torstai 25. helmikuuta 2021

Terveysbyrokatria gotiikan alalajina

 

Gotiikan tutkijat käyttävät nimitystä "financial gothic" siitä 1700–1800 -lukujen romanttisesta kirjallisuudesta, jossa seteliraha nähdään luokkayhteiskunnan uhkana ja, ennen kaikkea, symbolina identiteettien vaihtoarvolle ja monitulkintaisuudelle. Gotiikan tutkija Rebecca Nesvetin mukaan painettu kirjallisuus osaltaan 'naturalisoi' painettuun setelirahaan suhtautumista, kunnes vuosisatojen vaihteessa lukuisat väärennösskandaalit räjäyttivät epäluottamuksen molempiin. Upea tilanne gotiikan kannalta!

Finanssiaihelmat ovat tietysti vain pieni juonne goottisen kirjallisuuden sisällä ja eroavat siitä, miten dekadentteja hirviöitä käytettiin vertauskuvina. 1800-luvun aateliset nousukkaat, jotka eivät tienneet mitä tehdä perimällään omaisuudella, olivat varsinaisten (aatelisten) verenimijöiden JÄLKELÄISIÄ. He edustivat jäännettä siitä, mikä oli menneisyydessä pelottavaa ja tutkimatonta, mutta samalla jotain mikä oli maailmasta kulumassa loppuun...


Varsinaiset 1800-luvun hirviöt, finanssialan rahan/identiteetin väärentäjät, olivat osa kehittyvää järjestelmää. Olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten kirjalliset keksinnöt näiden hirviöiden kustannuksella muuttuivat suullisen perinteen tarinoiksi pankkirakennuksia riivaavista kummituksista. Nämä taas muuttuivat vähitellen kuvitelmiksi täydellisesti identiteettinsä häivyttävistä, kummitusmaisesti liikkuvista rikollisista, ja lopulta dekadentin sympaattisiksi, identiteettipelit tunteviksi sarjamurhaajiksi.

Mutta yrittäessäni etsiä linkityksiä Kafkan ja gotiikan välillä mieleen juolahti, että tämä finanssimaailman omalakisuudesta noussut pelko jatkui luontevasti byrokratian omalakisuutta koskeneena pelkona. Toinen puoli "kafkamaisuutta" ovat tietysti kertomushierarkiat, joihin lukija on tarkoituskin eksyttää, mutta järjestelmän ja yksilön sadistisille merkkipeleille en oikein keksi muuta mallia kuin joko finanssijärjestelmän tai militäärisen järjestelmän kirjalliset kuvaukset.

Kritiikeissä ja joskus tutkimuksessakin "kafkamaisuutta" käytetään selittämään lähes mitä tahansa johdonmukaisen mieletöntä fiktiomaailmaa. Kukaan ei ole kuitenkaan tohtinut kysyä, millä nimellä näitä teoksia sitten kutsuttaisiin jos ei olisi koskaan ollut erästä Franz Kafkaa. Tai Kafkan kääntäjiä. Joiden onnistuneisuudesta on siitäkin ilmeisesti kielialuekohtaisia kiistoja. Yhtä vähän on tunnustuksia sille, että Kafka on goottisen kirjallisuuden tärkein edustaja 1900-luvulla. Ei tätä kukaan ryhtyisi hartaasti kieltämäänkään, mutta Kafkan asema valtavirtakirjallisuudessa on estänyt... tai ainakin häirinnyt paikantamasta häntä genreperinteeseen.

Itse en ole koskaan syttynyt Kafkan proosalle. Silti kiinnostaisi nähdä mitä kaikkea Kafka peittää taakseen kirjallisuushistoriasta, ja edestäänkin. Miksi ei ole ilmaantunut ketään Kafkan veroista sadististen järjestelmien kuvaajaa?  Miksi nykypäivänkin kauhukirjallisuus pelaa ennemmin paranormaaleilla retroaineksilla kuin kuvaisi sitä, mikä on aidosti kauheinta elämässämme? Miksi tieteiskirjallisuudessa goottiset ainekset on keskitetty vain kehokauhuun, kun sitä samaa teinimäistä goretusta on jo media tulvillaan elokuvien puolella?

Johtuuko se vain maailmansotien jättämästä järkytyksestä, ettei 1900-luvulta osata kuvitella Kafkan työnjatkajaksi kuin muutamia  ABSTRAHOIVIA mestareita, kuten Orwellin kaltaisia, dystopiaksi rajatulle vertauskuvalle omistautuneita kirjoittajia? Siksikö, että maailmansodat nollasivat käsitykset sadismista - vai siksikö, että elämme niin tasapainossa byrokaattisten järjestelmien kanssa, ettei siinä tasapainon nollapisteessä ole enää mitään kerrottavaa? Tai keinoa nähdä järjestelmät ulkoa käsin?

Vai johtuiko goottisen perinnön hiipuminen kirjallisuudessa vain siitä, että visuaalinen media pystyy käyttämään perinnettä hyväkseen niin paljon tehokkaammin kuin sanataide?

Jos korona-ajasta jotain hyvää haluaisi löytää niin voisi kuvitella sen tarkentavan käsityksemme terveysbyrokratiasta kafkamaisena järjestelmänä, joka hallitsee ihmiselämää syntymästä kuolemaan. Ehkä seuraava suuri kafkamainen tai orwellimainen (tai dickensiläinen) kertomus nouseekin globaalin ja kansallisen koronakriisin moniselitteisistä/identiteettisistä hankauspisteistä...

 

*

SAMAAN AIKAAN VIIDAKOSSA on Agricolassa ilmestynyt lisääntymispolitiikkaa käsittelekolumnini. Se antaa esimakua "Pakollisesti lapselliset" -kirjan sisällöstä.

 


lauantai 20. helmikuuta 2021

Dekkariseura pelasi NATO-kortin

 

Nuorena siirryin Alistair MacLeanin agenttijännäreistä Frederick Forsythin trillereihin, mutta Forsythin jälkeen en löytänyt enää astetta jännittävämpää genrekirjailijaa. Siitä pitäen olen spefin liepeiltä lueskellut teoksia, jotka täyttäisivät tämän erityisen tarpeen: spekulaatioita niin mahdottomista valtapolitiikan konflikteista, ettei niihin löydy millään politiista ratkaisua, ja silti fiktion omalla logiikalla löytyy. Spefissä tällaisiin umpisolmuksi kiedottuihin juonikuvioihin tarjotaan monesti ratkaisuja, joissa tärkeämpää on näyttävyys kuin johdonmukaisuus, mutta välttäväkin yritys lukijan yllättämiseksi tuntuu miljoona volttia paremmalta kuin uhoavia revanssitarinoita laativat kotimaiset sotakirjat.

 

En siis yleensä koskisi edes sotakirjallisuuden tutkijana sellaiseen proosaan mitä  revanssiproosan tekijät takovat. Mutta Helena Immosen tuoreen romaanin Operaatio Punainen kettu (2020) laitoin varaukseen kirjastosta, koska sen piti käsittelemän JÄNNITYSkirjan keinoin Suomen joutumista Venäjän invaasion kohteeksi. Kirja olikin tosiaan ällistyttävä kokemus. Vaan ei mistään niistä syistä mitä Macleanin tai Forsythin perintöön liittyisi. Yksikään spefi-kustantaja ei päästäisi käsistään niin kirjallisesti laadutonta tavaraa kuin mitä tämä kankeina kenttäraportteina etenevä operaatioromaani. Voi vain kuvitella, mitä kaikkia frankenstein-temppuja kustannustoimittaja on joutunut käyttämään saadakseen peruskoulutasoisen proosakerronnan koostumaan romaanin näköiseksi.

Kirjassa on kyllä juoni, sikäli kuin sotapelien auki kirjoittaminen on yhtä kuin juoni. Sotapeleillä on armeijoissa pitkät perinteet, joten niissä tehtävät siirrot ja vastasiirrot – mukaan lukien hybridisodankäynnin edellyttämät provokaatiot – ovat hyvinkin yksityiskohtaisia nykypäivänä. Kun Venäjä tekee tietynlaisen manööverin Itämerellä, niin Suomi ja Ruotsi reagoivat tietyillä tavoilla, joita seuraa uusi Venäjän siirto, ja niin edelleen. 

Immonen keskittyy kirjassaan lähes pelkästään siihen, miten Suomen uudet valmiusjoukot reagoivat kentällä venäläisiä, anonyymeiksi tekeytyviä joukkoja vastaan niiden ollessa strategiassaan aina askeleen edellä hyviksiä. Tämä suuren kuvion vähittäinen avaaminen on keskeinen osa vakoojatarinoiden muovaaaa jännäriperinnettä, mutta edes Ilkka Remes ei tyytyisi niin simppeliin, pelkästä sotapelin strategiasta syntyvää valtakuvioon kuin Immonen. 

Valtiollisen politiikan toimijoita ja siviiliväestön tunnelmia Immonen käsittelee hyvin niukasti ja silloinkin tavalla, joka on kuin löysää jäljitelmää Remeksen romaanien vastaavista kohtauksista. Immonen käyttää todellisia nykyhetken poliitikkoja paperinohuina, genreperinnettäkin karikatyyrimäisempinä hahmoina. Presidentti Niinistö on Immosen unelmissa amerikkalaishenkinen rukoileva valtiomies, jonka järkähtämätön varmuus on tärkein resurssi Suomen valtiopolitiikassa. Hänen vastakohtansa on vasemmistoministeri Li Anderson, joka kirjan avainkohtauksessa kuvataan naiiviksi Venäjän myötäilijäksi. Eivätkä muutkaan ministerit ole tilanteen tasalla äärimmäisessä konfliktitilanteessa, hahmottelee Immonen.

Vailla henkilösuhteista tai agenttien kamppailuista syntyvää juonta Immosella ei ole mitään minkä varassa sulkea tarinaansa. Mistään teemasta ei tällaisen OPERATIIVISEN PROOSAN kohdalla voi puhuakaan. Kirjan toimintakohtauksia rytmittävät kyllä päähenkilöiden, valmiusjoukoissa palvelevan sotilaan ja naispuolisen upseerin huolenkuvaukset siviilissä odottavista omaisista. Niitä kuvauksia Immonen toistaa sanasta sanaan samanlaisina, jotta edes toiston avulla syntyisi vaikutelma, että päähenkilöillä on jotain sisäistäkin elämää. Sotilaan paras rintamatoveri on alleviivatusti suomalaisuuden asteikkoa laventava Mustafa, jota tosin sitten nimitetään "Mustiksi" ja annetaan hänen kaatua (ei spoileri) tarinan alkumetreillä. Mitään tämän suomalaisuuden asteikkoa laventaneen sivuhahmon TODELLISESTA eli siviilielämästä ei siis välitetä kuvata lukijoille. Immosen kannalta suomalaisuus on vain ja ainoastaan sotilaselämää.

Operaatio Punainen kettu ei välttämättä ole poikkeuksellisen löysä teos esikoisromaaniksi.

Ällistyin silti tämän viikon uutisesta, että Suomen Dekkariseura katsoi Immosen kirjan vuoden parhaaksi esikoisteokseksi. Mitään järkeä ja suhteellisuudentajua ei moisessa valinnassa voi olla – paitsi jos valinnassa näkee Dekkariseuran tilaisuuden osoittaa tukensa viime vuonna virinneelle NATO-keskustelulle, millä Rosa Meriläinen ja muut kulttuurihaukat ovat nostaneet omaa profiiliaan. Sota on nyt seksikästä?

Operaatio Punainen kettu on nimittäin vieläkin rohneampi julistaessaan NATO-avun välttämättömyyttä kuin Remes, joka ainakin kirjoissaan suhtautuu skeptisesti kaikkeen suurvaltapolitiikkaan. NATO-korttinsa Dekkariseuraa pelaa välittämättä siitä, minkä verran kyseinen romaani osaa argumentoida poliittisia vaikutuksia. 

Jostain syystä edes upseerikoulutuksen saanut Immonen ei osaa kuvailla mitä poliittisia ongelmia NATO-liitoksen mukana tulisi. Tai ei halua. Sotavoimat ja politiikka pidetään täysin erillään toisistaan, kun taas venäläiset "pienet vihreät miehet" käyttävät kiireesti hyväkseen suomalaisten hitautta tehdä ratkaisevaa sotilaallista päätöstä.

Se, että Suomen Dekkariseura pelaa NATO-kortin taiteenalansa kustannuksella, pitäisi herättää meteli kirjallisuudenharrastajissa. Vai suhtaudutaanko moiseen politikointiin olankohautuksella siksi, että kyse on "vain dekkarista"?


maanantai 8. helmikuuta 2021

LRR - absurdia teatteria ajattelemassa

 

Jokainen aikakausi etsii omat muotonsa komedialle, tragedialle, melodraamalle ja absurdille näytelmälle. Poiketen monesta muusta tyylilajien jaottelusta Saltsari laati teatterin teoriatunnilla nelijaon juuri noihin luokituksiin, mitä olen aina pitänyt hyvänä ohjeistuksena uuteen näytelmäesitykseen astellessa.

Tukkateatterin "Liian Ruma Raiskattavaksi" avaa jo nimellään sen, että nyt ei olla tekemisissä tragedian ja vielä vähemmän komedian kanssa. Farssiksikin aihe ja otsikko olisivat kohtuuttoman kammottavia. Näytelmän jälkipuolisko toimii kyllä paljolti farssin varassa ja on sikäli katsojalle helpommin kohdattava, mutta farssimainen tyylilaji ei olisi mahdollinen, jollei ensimmäistä puoliskoa näytelmästä – siis koko tekstin ensimmäistä sovitusta – olisi tehty absurdin teatterin tyylilajissa.

Joka välillä jätti täysin kylmäksi vaikka silloinkin positiivisesti hämmensi. 

Ja sellaistahan absurdi teatteri tapaa olla: näyttämökuvia jotka iteroivat itseään niin pitkälle että sisältö kutistuu käsitteiksi jotka vaivaavat teatterista normimaailmaan palaillessa.


Viime lauantaina (6.8.2021) kutsuvieras-ensi-illassa näin näytelmän nyt kolmatta kertaa kokonaisena. Pakostakin sitä vertasi Pinterin "Syntymäpäiväjuhliin", jotka nekin olivat äskettäin Tukkateatterin ohjelmistossa. Pinterin teksti noudattaa sentään jotain logiikkaa läpi kunkin kohtauksen, vaikka siitä kokonaisuutena on vaikea saada otetta, mitä hittoa oikein on tekeillä. "Liian ruma raiskattavaksi" taas liudentaa kohtauksia toisiinsa, koska tekstissä ei ole selviä rooleja eikä kohtauksia. Oikeusprosessi on oikeastaan ainoa tapahtumakaari mihin kaiken voi liittää. Lisäksi Terhi on sovittanut näytelmän ensimmäisessä puoliskossa tekstiä kirkollisen rituaalin varaan: morsianta ollaan antamassa pois perheestä ja henkilöt rituaalin ympärillä keskustelevat kuulemastaan raiskausoikeudenkäynnistä.

Mutta se mikä eniten ohjailee katsojan tulkintakehystä ei ole suinkaan rituaalin suoma etäisyys vaan Annen ompelemat puvut. 

Ensi-iltaa seuranneessa keskustelussa pieni kutsuvierasyleisö makusteli juuri sitä, millä sanoilla voisi luonnehtia näytelmän ensimmäistä puoliskoa. Puvustus johtaa ajatukset paitsi mannermaiseen seurapiiriin myös jonnekin 1930–40 -luvuille. Miten näytelmän aihe, seksuaalinen väkivalta, kytkeytyy tuon ajan (tekstistä paikantuvaan) Italiaan, riippuu yksittäisestä katsojasta. Ei siitä Fellinin teokset tule mieleen, ei edes aikakauden fasismi, ainakaan itselleni - vaan todella raskasmielinen porvarillinen ja katolinen maailma joka on yhtä lailla historiapitoinen kuin ahistoriallinen kuvitelma.

Näyttelijät koronasuojan takana
Se, mihin eniten ajatus tarttui LRR:n ensi-illassa, oli absurdin teatterin näyttämökuvan tiheys. Kun näyttelijöiden repliikit ovat välillä tarkoituksellisen epäreferentaalisia (=viittaavat johonkin mistä ei saa käsitystä) on jokainen liike ja katseen suunta merkitsevämpi kuin 'perinteisessä' teatterissa, missä vaivattomasti seuraa sitä miten dialogi muuttuu kutsuiksi, tönäisyiksi, osoitteluiksi, hipaisuiksi, halauksiksi. Kun sitten Terhi on ohjaajana muuttanut joitakin kohtauksia eräänlaisiksi seuraleikeiksi (musikaaliset tuolit, lipunryöstö, hippa) kadottaa näytelmä – minun mielestäni – kokonaan sen merkitysten tiheyden, mitä näyttämölle on vähä vähältä luotu. 

Näyttämökuva tilana oli kyllä edelleen tarkentunut siitä, mitä se oli aiemmissa näkemissäni läpimenoissa, mutta itseäni ärsyttää aina jos ohjaaja alkaa leikkiä rakentamallaan asetelmalla, varsinkin jos hän käyttää samanlaista seuraleikkien koreografiaa toistuvasti samanlaisuutta perustelematta.

Mutta Terhin vastaus kritiikkiini oli ensi-illankin jälkeen tämä: "Ohjaa Markku itse näytelmä kun sinulla on noin selviä näkemyksiä mitä teatterin pitäisi olla".

No joo. Tuskinpa. Voisin hioa ja oikoa mutten luoda näytelmän taikaa.

Kotimatkalla tuli mieleen, että absurdin teatterin tärkein anti voisi ollakin siinä, mitä se pakottaa ajattelemaan ylipäänsä teatteritaiteen mahdollisuuksista sulattaa aiheita ilmaisukieleensä. Sikäli "Liian ruma raiskattavaksi" on enemmän kuin onnistunut absurdinkin näytelmän edustajana. Ensi-illan oloista puhumattakaan. Korona-rajoitusten sallima pikkuruinen yleisö seisoksi etäällä toisistaan katsomossa, samalla kun meillä oli näköyhteys näyttelijöihin kaukana lavalla: siellä he kilistelivät laseja ja juhlivat osaltaan onnistunutta enskaria...


 


keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Poliisi tarkkailee käsialaani

 

Byrokratia jaksaa aina yllättää älyttömyyksillään. Eihän se muutoin byrokratiaa olisikaan.

Uuden passin hakeminen olisi ollut parin tunnin temppu, jollei hakujärjestelmä olisi yllättäen ilmoittanut, että viranomainen haluaa nähdä nimikirjoitukseni kuuden vuoden välein. Kuuden vuoden! Mihinkähän psykologian alan tutkimukseen mahtaa perustua oletus, että ihmisen käsiala voi muuttua ratkaisevasti kuuden vuoden sisällä? 

Vai olenko siirtynyt jo johonkin riskiryhmään, jossa en itse ymmärrä kenen nimen signeeraan allekirjoituksiin? Vai onko taustalla jokin digikulttuurin mukanaan tuoma muutos, että digivälineitä käyttävien ihmisten käsiala rappeutuu nopeammin kuin heidän sormenjälkensä?

Piti siis varata aika nimmarin antamiseksi pollarille. 

Eikä sekään käy yhdellä nettivierailulla, vaikka kuinka eletään etäyhteyksien kulta-aikaa. Tampereen polisiilaitoksella ei varausjärjestelmän perusteella ollut YHTÄKÄÄN vapaata aikaa tammi-toukokuussa. Kangasalla sentään oli, minkä sattumalta huomasin. Sinne siis.

Luulisi, että TÄLLAISENA aikana viranomaisilla olisi parempaakin tekemistä kuin tarkkailla kansalaisten käsialoja. Mutta niin vain siellä Kangasalan poliisilaitoksella ystävällinen täti-ihminen odotti kärsivällisesti, että sain pyöräytettyä liukkaalle digialustalle jotain nimmariani muistuttavaa. Väkeä oli odotushuoneen puolella tiheämmässä kuin koronasäännökset sallisivat, ja silti tällaiselle byrokratian koukerolle piti varata erillinen aikansa.

Kangasalla yritin tunnistautua kirjastossa...
Ei minulla mitään Kangasalaa vastaan ole. Sen kirjastosta olen löytänyt melkoisen määrän uutuusfilmejä devareina, samalla tavoin kuin kaksi viikkoa sitten kävin Lempäälässä hakemassa sieltä pinon devareita sekä lapsen himoitsemaa Airbender-mangaa. Voisin oikein mielelläni käydä tunnistautumassa kirjastoissa vaikka kerran päivässä. Toisaalta, jopa minulla olisi parempaa tekemistä kuin käyttää kaksi tuntia päivästäni maskimatkailuun.

Pelkältä piruilultahan se tuntui. Viranomaisten elkeeltä, että noin vain ei sinulle passia anneta. Viiden vuoden välein pitää "tunnistautua", esittää omaa naamaansa passikuvakameralle, simuloida käsialaansa digikynällä, antaa rekisteröitäväksi sormenjälkensä kuin potentiaalinen rosvo ikään. 

Kangasalla käytyä ei mennyt kuin kaksi päivää niin valmis passi odotti R-kioskilla noutoa. Asiakirja oli siis järjestelmässä jo nimikirjoitusta vaille valmis siinä vaiheessa kun lähdin Kangasalle. Uusi nimmari ei kuitenkaan ole parempi representaatio minusta kuin vanha, niin kuin ei ole uusi valokuvakaan. Mutta tästähän ei viranomainen oikeasti välitä. Tärkeintä on kansalaisen hyppyyttäminen, saaminen tietoiseksi siitä, että nyt juokset byrokaatin eteen juuri sen mitättömimmän asian (nimikirjoituksen) vuoksi. Mitättömyyden ansiosta tiedät mikä on arvosi.


Kaiken lisäksi kollegani T kertoi, että hänelle tuli hieman aikaa sitten samanlainen kutsu saapua kirjoittamaan nimmarinsa poliisilaitokselle – mutta hän sai kuitattua kutsun puhelinsoitolla. Laki ei siis ole kaikille sama. Jotkut ovat vähemmän kansalaisia kuin toiset - tai kenties jopa vähemmän AUTENTTISIA itsensä kanssa kuin toiset?

Yhtä hyvin voisivat määrätä maskipakon pysyvästi. Niinhän olisimme entistäkin enemmän digitaalisen tarkkailun, varmennuksen ja tunnistautumisen armoilla.