KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Savossa 3.-10.6. ja 18.-30.6.
- Muoniossa 27.7.-2.8.
- Helsingissä 13.8.






keskiviikko 24. huhtikuuta 2024

La chimera - sielujen aarteet (elokuva)

 

La chimera - sielujen aarteet (2023) on kansanfarssia muistuttava tarina seitsemästä muinaishautojen ryöstäjästä, joista yhdellä, tarinan päähenkilöllä, on maaginen kyky löytää maanalaisia hautapaikkoja. Alice Rohrwacherin muihin elokuviin verrattuna se on yllättävän kevyt ja juonellinen ja romanttinen, mutta aivan yhtä lumoavan omaperäinen tyyliltään, köyhyyden pyhyyttä pasolinimaisen nöyrästi julistavana elokuvana.

Maagiseksi realismiksi kai tällaista iloittelevasti historiaaan ja rakkauden metafysiikkaan asennoituvaa kerrontaa kutsutaan, vaikka varsinainen kuvissa näkyvä maailma on niin maanläheisen köyhää ja rähjäistä, että unet ja haaveetkin nähdään rosoisena kaitafilminä!

Pääosan brittiläisenä Arthurina nähdään varsin tunnistettava näyttelijä, kolmekymppinen britti Josh O'Connor, ja keskushahmona vanhan polven tähtinäyttelijä Isabella Rossellini, mutta Rohrwacherin tyylitajusta kertoo paljon se, miten sujuvasti tuontinäyttelijät sulautuvat filmin rähjäromanttiseen Italiaan. Sanotaan siis ennemmin: maaginen neoneorealismi, jonka maailma ei voi hivuttautua lähemmäksi nykypäivää kuin 1970-luvun Italia.

Itselleni La chimera oli ensimmäinen valkokankaalta näkemäni Rohrwacherin ohjaus, joten odotukset olivat suuremmat kuin mihin filmi pystyi vastaamaan. Niinpä tämä oli taas niitä teatterikokemuksia, joissa elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan on vakuuttunut, että tässäpä vuosikymmenen tärkein elokuva – kunnes puolivälissä keskeinen osa maailmanrakentelun aineksista jätetään sivummalle ja keskitytään kahden juonikuvion, rikoksen ja romansin yhteennivomiseen. Sen jälkeen ei mitään maagiselle realismille ominaista ihmeen tuntoa enää osaa odottaa elokuvalta. Lopetukseen moinen metafyysinen kuvasto taas on liiankin omiaan ja aivan liian odotustenmukaisella tavalla.

 



Rohrwacherin The Wonders -elokuvan (alunp. Le meraviglie, 2014) tavoin La chimeran varsinainen aihe on köyhimmän kansan paikattomuus ja siitä juontuva irrationaalinen asenne kansakunnan historiaan. Katolisuuden sijaan ihmiset ovat sataprosenttisia pakanoita, joille mikään ei ole pyhää ja rajoittavaa, kunhan oma hyöty on varmistettu. Seitsemän iloista rosvoa juhlivat loppiaista pukeutuneina naisiksi, vaikka muuten halveksivat ja hyväksikäyttävät omankin yhteisönsä naisia.

Kansaa, joka etsii paikkaansa matriarkaattien ja veljesjengien välimaastossa, symboloi Italiaksi nimetty palvelijatar (brasilialainen Carol Duarte). Tämä nykyhetkessä elävä "Italia" palvelee orjan asemassa Rossellinin esittämää matriarkkaa ja piilottelee aviottomia lapsiaan naissuvun romahtaneessa palatsissa. Ulkopuolisena naissukuun tullut Arthur tuntee vetoa ”Italiaan”, mutta kantaa myös kuolemankaipuisia muistoja menehtyneestä morsiamestaan; tämä kaipuu ilmeisestikin selittää hänen herkkyytensä löytää muinaishautoja.

Kerronta etenee niin spontaanin oloisesti, ettei kolmen vartin kohdalla kohtaukseen tupsahtava, hoilaavana kansanballadina esitetty tiivistelmä aiemmista tapahtumista tunnu väkinäiseltä silmänvilkuttelulta cinefiilien suuntaan, kuten vastaavat metakohtaukset monissa muissa elokuvissa. Tämä kaikki spontaanisuus valitettavasti menetetään, kun elokuva jähmettyy juonikuvioonsa kertoakseen minne ne etruskien hauta-aarteet lopulta päätyvät.
 

Kokemus Rohrwacherin elokuvasta riippuu odotuksista ja vertailukohdista. Vaikka La chimera on kosiskelevan viihteellinen verrattuna Rohrwacherin kolmeen edelliseen ohjaukseen (2011–2018), vuoden 2023 elokuvista se on joka tapauksessa ainoa filmi, joka tuntuu jatkavan eurooppalaisen ohjaajapitoisen taide-elokuvan perinnettä välittämättä vähääkään siitä, mikä on mahtanut olla trendikästä viimeisen puolivuosisadan aikana. Sen 70-lukulaisuus on maagista itsessään, ihme johon vain elokuva pystyy.



keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Setä käy yksityisellä

 

Ei kahta kolmannetta. Mutta tämä kurkunpään turvotus alkoi jo ennen hermopinnettä ja kasvohalvausta. En vain ole viitsinyt viedä äänipäätäni huoltoon, kun on ollut noita isompia ja akuutimpia huolia. En myöskään uskoa, että nielun oireet liittyisivät kasvozombeiluun...


Tänään väsymyksen veltostamana annoin periksi ja varasin ajan yksityiselle eli kaupalliseen terveydenhuoltoon. Kurkunpään turvotus ei ole kipeä, mutta on tuntunut viikko viikolta selvemmin, mikä voisi johtua myös katupölystä tai ties mistä elämän ensimmäisestä allergiasta. Haluan vain että edes tähän yhteen vaivaan saisi jonkin selkeyden. Kohta kuulen, osaako erikoislääkäri sanoa siitä täsmätulkinnan. Veikkaan että jälleen on edessä labrakierros ja sitten diagnoosi, että moinen kurkunpään kuivuminen kuuluu ikään...

 

Tuntia myöhemmin: vaara ohitse, taas.

Diagnoosi tällä kertaa on kurkunpään refluksitauti. Se ei ole sinänsä yllätys, koska vuosi sitten oli refluksimaista yskää aamiaisen ja mausteisten ruokien jälkeen, ja sitä jatkui talvesta miltei kesään asti. Kuulemma jopa kaksi kolmasosaa refluksioireista johtuu kurkunpäästä eikä varsinaisesta närästyksestä. Ikä lisää todennäköisyyttä, samoin puhetyöläisen tai laulajan elämäntapa.

Nyt hoidoksi suositeltiin kahvin, alkoholin ja mausteisten ruokien poisjättämistä vähentämistä. Maksoin tästä tuomiosta tiedosta 127 €. Mutta iloinenhan pitäisi olla kaikesta siitä, mitä diagnoosi poissulkee. Ja jokin lääkekin tuli taas, toki, tueksi.

Ohimennen nopsakka kurkkulääkäri totesi, että Bellin pareesi on parantunut 100%:sti. Käden hermopinteestä en kehdannut mainita tai varsinkaan kysyä. Vaikka varsinaiset kivut siitä katosivat, se ei edelleenkään kestä vähääkään pidempää hypähtelyä näppiksellä, eivätkä peukalo ja etusormi taivu kuten pitäisi. Teen edelleen "kuminauhamaisia" harjoituksia, mutta mikään ei tunnu kädessä muuttuneen kahteen viikkoon. Ilmeisesti sitten vaan odottelen sitä Acutan lupaamaa lähetettä neuropolille. Joka voi toteutua yhtä hyvin vuosien kuin kuukausien päästä.


Uusi esikuva löydetty Tuntemattomalle sotilaalle

 

Kuvakaappaus Aamulehden streamauksesta 16.4. 2024


Harvoin juhlaesitelmässä kuulee skuuppia, mutta jos koko kirjallinen kulttuuri olisi yhtä arvossaan kuin Väinö Linnan tuotanto, niin kulttuuriosastojen etusivut voitaisiin painaa uusiksi tämän uutisen vuoksi: Linnan Tuntemattomalle sotilaalle on löytynyt uusi esikuva!



Uutisen kertoi Linnan arvovaltaisin asiantuntija, professori Yrjö Varpio Tampereen pääkirjastossa järjestetyssä (16.4. 2024) romaanin seitsemääkymmentä vuotta juhlistaneessa tilaisuudessa.
Paljonhan Tuntemattomalle on löydetty muitakin esikuvia, niin Linnan sotakokemuksista kuin kirjoista ja elokuvistakin, mutta Varpion kuvailemat samankaltaisuudet Arvi Järventauksen Rummut-romaanin (1929–1930, julk. neliosaisena) ja Tuntemattoman välillä olivat hämmästyttäviä tarkkuudessaan ja runsaudessaan. 

Silti, arveli Varpio, kyse ei ollut harkitusta kirjallisesta kopiosta, vaan todennäköisesti Linna mallinsi Rummut-romaanin muutamia kohtauksia ja heimoistettuja hahmotyyppejä tiedostamattaan. 

Aikoinaan Järventauksen Suomen sodasta kronikoiva teos näkyy saaneen valtionpalkinnon, mutta sittemmin kirja on täysin unohdettu lajihistoriastakin. Siksi se on varmaan mennyt ohitse lukuisilta Tuntemattoman tulkitsijoiltakin. Varpiokin mainitsi saaneensa vinkin samankaltaisuudesta vasta äskettäin tutkija Martti Turtolalta.


Pirkkalaiskirjailijoiden ja Pentinkulman Päivien järjestämässä juhlatilaisuudessa puhui myös tutkija-opettaja Maria Laakso Tuntemattoman parodioista ja nuorten lukijoiden lähestymistavoista teokseen. Paikalla ollut yläasteen opettaja kertoi kommenttinaan, että lukukokemusta avatakseen hän kirjoituttaa oppilailla Tuntemattoman henkilöhahmojen kuvitteellisia tekstiviestejä.

Kuvakaappaus Aamulehden streamauksesta 16.4. 2024
Itse alustin Tuntemattoman elokuva- ja näytelmätulkinnoista, mihin kertyi ihan liikaakin asiaa. Niinhän siinä käy kun pitkästä aikaa pääsee esiintymään asiantuntijana, vaikka pyrin keskittymään vain väkivallan dramatisointiin.

Kotiin palattua oli hetken aikaa fiilis palata vuonna 2017 aloitetun ”Sotakirjallisuuden historia” -käsikirjoituksen pariin. Fiilis meni onneksi nopeasti ohitse, sillä sähköpostiin oli juuri (!) putkahtanut hylsy eli kielteinen apurahapäätös kyseisen projektin loppuunsaattamiselle. Hylsykasa toki sopii aiheeseen. Mutta sodankäynti ja sen estetisointi eivät ilmeisesti ole, sittenkään, kuin suomalaisiin juhlapuheisiin kelpaava aihe...

 



keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Poliittiset puolueet on kiellettävä

Avoin kirje eduskunnalle

Suomen työmarkkinat ovat jumittuneet kysymykseen siitä, antaako oikeistolainen hallitus periksi aiemmin kuin ammattiyhdistysten edustajaksi katsottu poliittinen vasemmisto. Ei ole toivoakaan, että ideologisten vastakkainasetelmien välillä syntyisi keskustelupohjaa ensin parlamentissa ja sitten työmarkkinoilla.

Parlamentaarisen demokratian tulisi nimensä mukaisesti tarkoittaa keskustelevaa päätöksentekoa. Mutta jos nykyinen parlamentti ei kykene dialogiin edes työmarkkinoiden käytännöistä, miten monella tapaa se vaikeneekaan todella isoista ekologisista ongelmista ja sosiaalisen eriarvoisuuden kysymyksistä?

Ilmeinen ratkaisu keskustelun palauttamiseksi parlamentaariseen demokratiaan on poliittisten puolueiden kieltäminen. Vastaisuudessa puolueeksi saisivat rekisteröityä vain ei-poliittiset järjestöt, yhdistykset ja ammattiliitot.

Esimerkkitapaukset epäpoliittisesta demokratiasta, aina antiikista nykypäivän saarivaltioihin, ovat osoittautuneet toimiviksi juuri Suomen kaltaisten pienten valtioiden kohdalla. Mallia voi hakea myös Sveitsin ja Kanadan osavaltioista. Jopa Yhdysvaltain kongressi järjestäytyi syntyvaiheessaan ilman poliittisia puolueita.

On parempi, että eduskunnassa istuu kahdeksankymmentä keskusteluun kykenevää järjestöpuoluetta kuin kahdeksan arvovaltansa vaientamaa poliittista puoluetta. Näin vähäosaisten asiaa ajavat etujärjestöt saisivat nekin suoran edustuksen niin kunnalliseen kuin valtakunnalliseen päätöksentekoon.

Toivon, että nykyinen eduskunta käyttää viimeiset kriittiset puheenvuoronsa itsekritiikkiin ja parlamentaarisen järjestelmän täydelliseen remonttiin.

 





torstai 4. huhtikuuta 2024

All of Us Strangers (elokuva)

All of Us Strangers (2023) on kliseistä raskas ja ambienttimusasta pöhöttynyt brittiläinen fantasiaromanssi, jonka suosio kotimaassaan perustunee kolmen tähtinäyttelijän etualaisuudelle. Täysipäiselle katsojalle kamalinta ovat dialogin mukasyvälliset tunnustukset, kun henkilökohtaisimmillaan hahmot lausuvat toisilleen ”Opin jo miten vaarallista on lakata pitämästä huolta itsestään” -rivejä. 

Tähtinäyttelijöistä (Andrew Scott, Paul Mescal) käytetään heidän karismansa, mikä sekään ei ole melodraamallisista kliseistä niitä sulavimpia, aivan kuin homoparin romanssia ei uskallettaisi vieläkään tuoda valkokankaalle ilman, että osapuolet ovat komeita ja lihaksikkaita ja kuuluisia. Kolmas tähtinimi, Claire Foy, pyörittelee tutusti silmiään ja sumenee muutoin osaksi 1980-lukulaista haamukotia, jossa Scottin esittämä kirjailija käy tapaamassa haamuvanhempiaan.

Loppupaljastuksen voi kokematonkin kummitustarinoiden kuluttaja arvata heti kun tuo ”muistot ovat eläviä haamuja” -konsepti tehdään selväksi. 

Tunnin mittaisena tv-jaksona tarina kaikkine kliseineenkin voisi toimia, koska todellisuuden hämärillä vyöhykkeillä viipyillään välillä (etenkin klubi- ja junajaksot) romanssin merkitystä kutkutellen... mutta 106 minuutin mittaisena All of Us Strangers on aivan sietämättömän tylsä. Tämän saa valitettavasti todeta yhä useammasta taidefilminä markkinoidusta genrepyyhkäisystä.

Scottin ja Mescalin karheat seksikohtaukset, samoin kuin erinomaisen jännitteinen ensikohtaaminen, ovat aivan kuin jostain toisesta elokuvasta. Jälkikäteen ne tuntuvatkin mainoskikalta ja sensaatiobonukselta. Ainoa asia, joka tässä elokuvassa aidosti viihdytti, olivat Jamie Bellin kalapuikkoviikset nokkelan monitulkintaisena vihjeenä siitä, ketä ja miksi Scott käy tapaamassa kotiseudullaan.

Elokuvan on ohjannut Andrew Haigh, jolta löytyy niin ikään menneisyyden haamuilla arvuutteleva, näyttelijäpitoinen vanhusmysteeri 45 vuotta (2015). Mutta All of Us Strangers ei tosiaankaan ole katsomisen väärti edes näyttelijöidensä vuoksi. 

Kunnallisen kinon iltapäivänäytöksessä sille riitti kyllä hämmästyttävä viidenymmenen katsojan yleisö plus minä ja Kaitsu.