KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





torstai 28. toukokuuta 2015

Raha seuraa sotilasta -malli

Tutkivan journalismin slogan on ollut aika tarkalleen 40 vuoden ajan "seuraa rahaa": rahan liikkeet paljastavat keillä on todellinen valta demokratian julkisivun takana.

Nyt journalistien työtä aiotaan helpottaa ja demokratiaa tehdä läpinäkyvämmäksi. Raha on korvamerkitty kansalaisten potilasrekistereihin, joten kansalaisen potilashuoltoa seuraamalla journalisti voi vaivatta selvittää paikalliset ja valtakunnalliset valtasuhteet. Mikäli potilas menehtyy kesken huoltoprosessin, voi journalisti työntää kynänsä merkiksi huoltovarmuudessa ilmenneeseen aukkopaikkaan.

Eikä tässä vielä kaikki.

Uuden oikeistohallituksen on tarkoitus kopioida ns. Ruotsin mallia paitsi terveyshuollossa myös puolustuspolitiikassa.

Tähän astihan Suomessa on kärsitty siitä, että Ruotsi on ulkoistanut puolustuspolitiikan ja -hankinnat Suomelle, tehnyt siis Suomesta puskurivyöhykkeen Suurta Vihollista vastaan. Samaa mallia voi kuitenkin vaivatta noudattaa myös Suomen sisällä:

JULISTETAAN ITÄ-SUOMI SOTAVYÖHYKKEEKSI.

Siellähän se sota tullaan kuitenkin ennemmin tai myöhemmin käymään. On parempi ulkoistaa sotavelvoitteet pelkästään sille alueelle, jonka Venäjä tulee joka tapauksessa miehittämään.

"Terveys- ja puolustusasemat tullaan yhdistämään viidelle itäiselle sota-alueelle", lupaa tuore puolustus- ja terveysministeri Jussukka Räty-Niinistö.

Raha seuraa sotilasta -mallissa julkinen valta määrittää  Lapille, Kainuulle, Itä-Savolle, sekä Pohjois- ja Etelä-Karjalalle yhtäläiset kriteerit, joilla sotapalveluja tuotetaan itäisillä sota-alueilla. Kriteereissä voidaan huomioida  heikommassa valmiudessa olevien naisten aseistus ja sivareiden saalistettavuus.

Kaikkiin palveluihin Raha seuraa sotilasta -malli ei ministerinkään mielestä sovellu. Hän jättäisi esimerkiksi upseeriston Helsinkiin tai Tallinnaan nauttimaan luonnollisista etuoikeuksistaan seuraavaksi nelivuotiskaudeksi.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

"Esittää vakuuttavasti työttömäksi jäänyttä"

Elokuvien näyttelijätyö on vaikein pala kriitikoille. Ei pelkästään siksi, että näyttelijätyö menee fanipoika-asenteella kirjoittavien leffakriitikoiden kompetenssin ulkopuolelle, vaan ennen kaikkea siksi että näyttelijätähdet pyörittävät elokuvajulkisuutta. Pakko on keksiä jotain sanottavaa juuri tähdistä, silloinkin kun mitään sanottavaa ei ole.

Hesarissa elokuvauutiset ovat nolostuttavin osa kulttuuriosastoa. Kritiikit siivottiin sieltä pois teiniliitteeseen jo vuosia sitten, mutta leffajuhlien aikaan yritetään keksiä jotain uutisoitavaakin elokuvista - joista suurin osa rantautuu Suomeen vasta vuotta myöhemmin, jos koskaan.

Tänään (24.5.) HS:n leffatoimittaja Veli-Pekka Lehtonen yrittää vääntää juttua Isabelle Huppertista. Kun sisältöä ei löydy, hän kirjoittaa näyttelijän nahkatakista. Tämä on mukamas tähteyteen sopivaa kunnioittavaa ironiaa.

"Takki on erikoinen, sillä se pitää ääntä", raportoi Lehtonen suoraan Cannesista. Wau.

Cannesin uusia merkkitapauksia korostaakseen Lehtonen on yrittänyt kohottautua kriitikkotyönsä yläpuolelle. Jos elokuvassa on jotain erityistä, hän toteaa HS-jutuissaan, että elokuvan MUOTOKIELI on ainutlaatuinen. Lehtosta hämmästyttää, kun kamera ei kuvaakaan olennaista sisältöä. Elokuvan taide on siis tuon leffaskribentin mielestä sitä, kun kamera hortoilee toisaalla kuin aiheeseen tai genreviihteeseen tottunut fanipoika olettaisi. Siinä kaikki.

Tänään Lehtonen julistaa mestarilliseksi näyttelijätyöksi sen, että ranskalainen Vincent Lindon "esittää vakuuttavasti työttömäksi jäänyttä".

Siinäpä elokuvataiteen ja näyttelijätyön kliimaksi. Aiemminhan Lindon on tehnyt huikean suorituksen esittäessään VIIKSETÖNTÄ ihmistä elokuvassa  "Viikset". Samoin hän esitti VAIMOTONTA ihmistä elokuvassa "Kaiken se kestää". Moisiin suorituksiin ei Isabelle Huppert pystyisi!
Kumpi zombimpi, Kruger vai Lindon?

Mutta mitä ajatella tästä kulttuurijournalismin antikliimaksista?

Voisihan talousosastolla käsitellä vastaavasti miten vakuuttavasti leipäjonossa seisovat esittävät työttömäksi jääneitä. Tai miten vakuuttavasti muistokirjoitukset esittävät zombeiksi jääneitä. Tai, sen puoleen, jotkut toimittajat.




*
 
EDIT 25.5.: Tämän aamun HS:ssa Veli-Pekka Lehtonen katsoo asiakseen tarkentaa huomiotaan Vincent Lindonin näyttelijätyöstä, koska Lindon sentään palkittiin Cannesissa parhaana miesnäyttelijänä. Lehtonen ilmoittaa Lindonin itse asiassa näyttelevän työttömäksi JÄÄVÄÄ miestä. Kyse on siis prosessuaalisen välitilan esittämisestä, vähän kuin ajaisi puolet viiksistään tai menettäisi puolet vaimostaan. Tämä tieto avannee suomalaisillekin miesnäyttelijöille (suomalaiset naiset kamppailevat aivan muissa sarjoissa, kun kyse on ranskalaisesta taidefilmistä) mahdollisuuden menestyä jonain päivänä... Kännissä.
Jääväsikö Mikko Niskanen itsensä pois Cannesista?

Sen minä kyllä haluaisin tietää, että miten sitä "työttömäksi jäämistä" VAKUUTTAVASTI esitetään? Että jos Ranskassa on niin hienosti tavoitettu (näyttelijäkoulutuksessa?) ihmisolennon alhaisin realismi, niin pärjääkö  suomalainen näyttelijä pelkällä mikkoniskasmaisella tai akikaurismäkeläisellä apatialla? Ja onkos sen työttömäksi JÄÄVÄN ilme eri lailla realistinen kuin työttömäksi JÄÄNEELLÄ, mieshistoriansa loppuun palaneella henkilöllä?

perjantai 22. toukokuuta 2015

Mitä teet dystopian jälkeen?

1980-luvulla postmodernismin tunnusmerkki sosiaalisen esineistämisestä oli orgiat, tai kuvitelma niistä äärimmäisenä kulutusjuhlana. Sen vuoksi eräänkin kasarifilosofin slogan (1983) oli "Mitäs teet orgioiden jälkeen?"

2000-luvulla tilanne on toinen. Seksi on menettänyt määrällisen hohtonsa (kuinka monen kanssa) ja laadullisen lohtunsa (lihatapaaminen on parempi kuin päiväunet).

Vapauttavan seksin tilalla on nyt, transmodernismin aikana, ilosanoma toisenlaisesta motorisesta ja älyllisestä lihaksikkuudesta, yhtä aikaa osallistavasta ja yksilöivästä suorituksesta, joka on julkisempi kuin edes orgiat. Tilalla on dystopia.

Dystopiasta on tullut transmodernismin tunnusmerkki esinemaailman sosiaalisesta osallistavuudesta. Mutta. Eivät nämä transmodernismin kulutusjuhlijat tietenkään oikeassa dystopiassa pärjäisi, sen enempää kuin kasaripolvi olisi pärjännyt oikeissa orgioissa. Kyseessä on puhetta ja esiintymistä hallitseva trooppi, osallistavuuden haavekuvitelma suljetun reaalitodellisuuden taskumaailmasta, jonka säännöt on ratkaistavissa kunhan löytyy riittävästi luovia yhteispelaajia.

Siksi kirjat, elokuvat ja mediapuhe on täynnä yhtä ja samaa huomionkipeää dystopiakuvitelmaa.

Dystopian kokema inflaatio tuli nasevasti esille äskettäisessä Strange Horizons -lehden arvostelussa, jossa Nina Allan toteaa seuraavasti:

"Reading The Chimes has caused me to wonder whether we’ve now reached the lamentable point in science fiction where any literary writer essaying the genre for the first time feels they have to cut their teeth on this kind of warmed-over "soft" dystopia."

Varoittavina esimerkkeinä turruttavasta tusinatavarasta Allan nimeää teoksia, joiden joukosta erottuu eräs suomalainenkin romaani:

"Certainly we’ve encountered plenty of novels like The Chimes, even in the past few years—The Dog Stars, Memory of Water, The Age of Miracles, California to name but a few — all similarly predictable, all similarly anodyne."


16-vuotias nälkäpelaaja-wannabe ei ehkä ymmärrä millaiseen joukkohysteriaan hän on osallinen, mutta Baudrillardin tavoin voisi heittää edes fandomille pysäyttävän kysymyksen: "Mitäs kirjoitat dystopian jälkeen?"

torstai 21. toukokuuta 2015

Kuvat tilanteita, tilannesuhteet draama


Harjoitellessamme mediatekstien muuttamista draamaksi olemme tähän saakka käyttäneet materiaalina enimmäkseen uutisTEKSTEJÄ. Tukkateksti-projektilla ei ole muuta erityistä metodista tai esteettistä tavoitetta kuin koulia meitä kirjoittamaan draamaa kevyemmin, notkeammin ja luovemmin. Tähän saakka ainakaan.

Tukkatekstin tiimi tapasi Sirkku Peltolan (keskellä)

Eilen saimme kevään toisen opettajavieraan, Sirkku Peltolan, joka sitten laittoi meidät kirjoittamaan tarinapitoisempaa draamaa - mutta uutisKUVIEN pohjalta. Harjoitus osoittautui niin toimivaksi, että  todennäköisesti kokeilemme samaa tositilanteessa, kun on kirjoitettava käyttökelpoinen lyhytnäytelmä parissa tunnissa. Peltolan kuvapohjainen harjoitus täydensi sitä mielikuvapohjaista harjoitusta, jota teimme kuukausi sitten Antti Mikkolan johdolla.

Kuvat toimivat ideapohjana, josta on tulkittava tarinaan sopiva tilanne. Tilanteiden välisistä suhteista syntyy kömpelöhkö tarina, mutta kohtuullisen jännitteistä draamaa - ja juuri siksi että kuvat valittiin ensin kiinnostavuuden mukaan mutta niputtuivat kirjoittajille arvottuina. Peltola ehdottikin, että jos käytämme kuvia "Teatteria Kellon Ympäri" -tapahtumassa, niin ne myös näytetään yleisölle  esityksen jälkeen. Tämä sopisi tavoitteeseemme tehdä näkyväksi draaman luomisprosessia ja kirjoittajien osuutta teatterissa.

Olen toki lukenut, että kaikki yritykset jäljitellä teatterissa muiden medioiden autenttisuutta kokeiltiin jo 1980-1990-luvuilla, kaapia "todellisuuden" tuntua näyttämölle. Tämä fiktiopakoinen teatteri on ilmeisesti lokeroitunut laitoksiinkin stand-up- ja revyyesityksinä: sen lisäksi että myydään tv:n tapaista viihdemössöä bussilastieläkeläisille saadaan annettua VAIKUTELMA siitä että laitosteatterikin on kiinni medioidensa näköisessä eli "ajankohtaisessa" todellisuudessa.

Ajattelen sen näin: Vain harrastajateatterin tila on edelleen niin hämärä julkisuuden alue, että siellä mediatodellisuuden kierrätys voi tuntua yhtä lailla sekä ajattoman fiktiiviseltä että ajankohtaiselta. Tukkatekstin projekti upottaa kaikki näytelmät 12 tunnin performanssiin rakentaa näyttämörajat aamunkoiton ja päivänlaskun rajoihin: me dramatisoimme uutispäivän näkyväksi, annamme sille UUDEN AIKAMUODON.


Viime aikoina luetuista teatterikirjoista paras, "Draaman jälkeinen teatteri", kuvailee minimalismin tärkeyttä HETKEN MENETTÄMÄTTÄ JÄTTÄMISEN MERKITYKSENÄ: "Ajan niukkuus ilmentää myös draamallisen aikaestetiikan syvempää taloudellisuutta, siilä siinä on aina kyse ajankulun tiivistämisestä sekä usein myös ajan aineellisuuden poistamisesta." (s. 295)




keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Henkilökohtainen on draamallista

Melkoinen kevät. Linnut puettava villavällyihin, jotta kestäisivät istua lehdettömissä puissa.
Kuukaudet ovat keskiarvoltaan lämpimämpiä kuin koskaan, mutta tuuli ja ilmapiiri kylmempiä kuin kylmänsodan aikaan. Samaan aikaan viidakossa kepulaiset ja persut harjoittavat hirviporukoitaan pidättämään hengitystä, jotta pärjäisivät ruotsalaisille sukellusvenejahdissa. Puskakansa puhisee piikit pystyssä.

Ja tämän kansallisen puhinan keskellä tuhiseva isäni täytti eilen 80 vuotta, ilman, että kukaan huomasi sitä - edes hän itse. Äijäpaha ei muista ikäänsä, eikä juuri paljoa muutakaan. Jos häneltä olisi sairaalassa sahattu jalka irti veritulpan takia, hän olisi pian unohtanut senkin. Kaikille paras ratkaisu olisi lähettää hänet Ruotsiin sikäläisen gerikratian hoidettavaksi, koska ruotsalaisen lapsuutensa hän sentään muistaa.

Ja kerronko mikä on mielestäni kaikkein absurdeinta? Se, että kaikkea tuota yhden ihmisen komitragediaa voidaan diagnosoida pelkäksi "muistisairaudeksi". Duunari ei siis voi saada vanhoilla päivillään edes mitään kunniallista altzheimeria?

Riittävän monien asioiden ottaessa päähän niistä kaikista voisi kuvitella saavansa hyvää proosaa, mutta en ole koskaan uskonut henk koht materiaalin käyttämiseen kirjoituksessa, vaan pitänyt sitä laiskojen narsistien ja mielikuvituksettomien lahjattomuuksien ratkaisuna. Mutta... toisinaan olen pyöritellyt paperilla erilaisia dispositioita sille, miten ERILAISEN elämäkerran minä tekisin jos tekisin. Vappuna mökillä ollessa, kun luin Olof Lagercrantzin nuoruusmuistelmaa, arvelin löytäneeni hyvän ratkaisun. Uskoin siihen välittömästi, vaikken alkanutkaan kirjoittaa mitään.

Toisaalta taas... luin nyt viikonloppuna Lagercrantzin Vuosi kuusikymmenluvulla, joka oli yhtä järisyttävän hurskasteleva ja pinnallinen kuin mitä edellinen kirja oli notkean rehellinen. Paistaa vuosikymmenten päähän miten sivistysporvari yrittää valkopestä kätensä kaikista kompromisseista mitä tehnyt rahavallan hyväksi (DN:n) kulttuuripomona. Tuollaisen kirjan luettuaan häpeää ajatustakin omien (tai isänsä?) muistelmien kirjoittamisesta.

*

Mutta miten sitten KÄSITELLÄ sitä kaikkea loistavaa materiaalia mitä lähiympäristö tyrkyttää käytettäväksi?

Tämän kevään paras kirjoittajakoulutus on tullut, ei-niinkään-yllättäen, teatterin puolelta. Tukkatekstin projektiin hakemani apuraha mahdollisti sen, että saimme pienen porukkamme opettajaksi ihailemamme ohjaaja-käsikirjoittajan, Antti Mikkolan. Neljän tunnin istunnossa hän ennätti saada meidät vakuuttuneeksi omasta mielikuvatekniikastaan näytelmän kirjoittamisessa. Ei siinä mitään syvällistä filosofiaa tarvita, vaan se, että Mikkola sai OHJATTUA MIELIKUVITTELEMAAN niin ainutlaatuisella intensiteetillä, että moiseen metodiin on pakko uskoa. Kun näkee ja kuulee mitä ihmiset alkavat selittämään pienen idean pohjalta. Teatterin alkemiaa.

Samalla saa ikään kuin luvan tietynlaiseen jaloon narsismiin: henkilökohtainen on draamallista siinä miten mieli tarttuu yliherkkään materiaaliin muistin sisällä.

Tukkatekstin lukuvuosi huipentuu nyt kiihtyvällä tahdilla, vaikka varsinaisiin tekstitöihin, etenkin leffakirjan tekemiseen, se on vaikuttanut pikemminkin lamaannuttavasti. Silti draamaa on hankalampi aloittaa kuin proosaa. Keväämme spektaakkeli tulee olemaan 3. kesäkuuta "Teatteria Kellon Ympäri" -tapahtuma, mutta siihen maratoniin valmentautuminen ei tapahdu niinkään kirjoittamalla kuin ajattelemalla.

Ehkä myös keräilemällä teorian sirpaleita?

Lueksin eilen suomalaisen Jumalainen näytelmä -antologian tekstejä, joissa näytelmänkirjoittajat avautuvat metodeistaan. Esimerkki: Laura Gustafsson selostaa miten hän etsii oikeaa genretietoutta tehdäkseen OIKEANLAISEN "eroottisen trillerin" Ylen tilaustyönä, samalla kun Yleä edustava dramaturgi (Juha-Pekka Hotinen) tinkaa häneltä selvästikin pornoa, jossa Yle voisi ottaa kaiken irti kirjailijan skandaaliarvosta. Kuunnelma kun ei pärjää pelkillä draaman keinoilla kovenevilla mediamarkkinoilla...

No niin. Jumalainen näytelmä -antologian tekstit ovat juuri sellaista muka-teoretisointia, jonka vuoksi teatterin estetiikka tuntuu olevan täysin kadoksissa instituutioiden mahtiperseiden litistämänä.

Vaan ei se lohdutonta ole!

Teatteri ja draama voivat olla juuri siksi niin houkuttavia minunkin kaltaiselleni kirjoittajalle, että jotain uutta esteettistä ajattelua on kaiken aikaa syntymäisillään käytännöistä, joita Mikkolan kaltaiset suvereenit ammattilaiset kehittelevät.






keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Vappu mökillä (2015)


Tulimme jälleen mökille vapuksi, jotta sitä ei tarvitsisi viettää kaupungissa ihmetellen missähän kaikki muut ovat (pitämässä hauskaa). Pakomatkana se tuntui samalta kuin pääsisi zombien ja zombiautojen keskeltä siihen maailmaan, jota edes Keskustapuolueen survivalistit eivät ole onnistuneet pilaamaan.

Ja kepeää keinotestiähän se on meikäläiselle mediaperheelle. Vaikka samat laitteet toimivat hirsimökissä kuin parkkipaikan pakkovyöhykkeeseen tuomitussa kodissamme, niin tähän aikaan vuodesta vesi pitää nostaa järvestä ja kaappi täydentää viereisen kylän huoltsikalta, missä kotimainen kurkkukin maksaa vitosen kilo, kun syvällä kepuniska-alueella liikutaan. Puuttuu vain banjopunkkia soittava sosiaalitapaus bensapatiolta.

Tällä kertaa lukeminen loppui ensimmäisenä, vaikka sää oli yllättävänkin suopea viipyillä myös ulkona. Tällä reissulla lumi oli satanut maahan valmiiksi ja suli vähitellen pois, päinvastoin kuin viime jouluna, jolloin maa oli aluksi vihreä ja sitten tuli viikon verran lunta ja pakkasta.

Vappuaattona saatoimme istuksia aitan terassilla paitahihasillamme, ja luovuuden herätessä harjoittelin kuin Feynman ikään miten tiirikoida takalukkoon jäänyt ovi - viereisen oven avoimen lukkorasian avulla.

Matkaromaaniksi napattu Station Eleven oli yhtä iso pettymys kuin mitä se oli aluksi vetävä ainutlaatuisen henkilökeskeisenä postapokalyptiana. Station Eleven on jälleen tuore esimerkki valtavirtakirjailijasta, joka kierrättää genreideoita saadakseen sentimentaalisen uusioperheen näyttämään kertaluokkaa kiinnostavammalta. Tämä kierrättäminen on juuri parhaillaan kuuman keskustelun kohteena anglo-spefi-piireissä, kun valtavirran megakuuluisuus Kazuo Ishiguro on kehdannut naamioida uuden romaaninsa genrefantasiaksi (Buried Giant) ja läksyttää siten anglofiilejä heidän oman perinteensä fantsujuurista. Aivan kuin Never let me go -scifi-kierrätys ei olisi ollut tarpeeksi yllättävä loukkaus.

Station Eleven -kirjan lopetus on tottakai niin kamala imellytys, että jokainen genrelmaproosaa kunnioittava heittäisi kirjan seinään eikä vaivautuisi siitä edes keskustelemaan. Minä mieluummin kierrätän sen seuraavalle pahaa aavistamattomalle tai valtavirtahöynäytyksistä oppimaan haluavalle. Saa ilmaiseksi kuka haluaa. [EDIT 7.5.: Kirja näkyy saaneen nyt vuoden Clarken palkinnon. Ei mene genreproosalla hyvin maailmanmarkkinoilla. Muissa ehdokkaissa olisi ollut mm. Emmi Itärannan romaani, joka ei sitten ollut postapokalyptiana ilmeisestikään yhtä trenditietoinen kuin Station Eleven. Samoin ehdokkaissa oli Hutchinsonin Europe in Autumn, joka on sentään tavattoman nokkela romaani, mutta yhtä kaukana "oikeasta" scifistä kuin Station Eleven tai Gibsonin lopputuotanto.]

Mökkihyllystä löydetty Lagercrantzin muistelmateos oli tuohon keinoimelään nähden kuin kristallipullo parasta viiniä verrattuna amerikanlimpsaan. Ja herra humanistijournalistilta näkyy suomennetun toinenkin muistelmakirja, Vuosi kuusikymmenluvulla; sille varaan jo aikapaikan sisäisessä klassikkohyllyssäni. Ensi kesän projekteihin voi lisätä myös Graham Greenen tuotannon uudelleenlukemisen, niin hyvältä maistui mökkihyllystä löydetty "Mutta suurin kaikista..." Ei siis mitään erinomaisen ihmeellistä, mutta TUTUN VARMAOTTEISTA proosaa verrattuna nykypäivän kikkailijoihin.

*

Vaikka maaseudun tavanomaiset hälyäänet (kuten Hornetit...) taas keskeyttivät lukurauhan tuolloin tällöin, nukuimme paremmin kuin kuukausiin ja saunarannan hiljaisuus oli täydellisempi kuin mitä siitä muistaa edes kesiltä. Vain lapsi oli jälleen ylimääräinen käärme tässä paratiisissa, mutta sittenpähän pitää visummin mielessään, mitä ainakin haluaa lausua onnittelupuheessaan tämänkin kesän tuleville hääpareille ("Vasektomia on vapauden hinta! Jos oma elämä on teille minkään arvoinen...").

Toukokuun neljä ensimmäistä päivää kului lumen sulamiseen ja vihreän kevään alkamiseen. Ainakin näimme jo peltolämpäreissä torkkuvat joutsenet, olimme erottavinamme jo kuikan huutavan, ja ehkä kuulimme sammakonkin kurnuttavan kuin innostunut soini. Jotain on mätää mättähissäkin.

Ankeinta on taas paluu kaupunkiin, vielä neljäksi viikoksi ennen oikean kevään kääntymistä oikeaksi kesäksi, vihreyttään tuoreemmaksi ja viileyttään sinertävämmäksi elämänjaksoksi.