KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tietokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tietokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. marraskuuta 2025

Sissi Enestam: Simulaatioteoria (tietokirja)

 

 Sissi Enestam: Simulaatioteoria 
– Mitä jos todellisuus ei ole sitä mitä luulemme?
291 s.
Tammi 2025

 


Vuoden ylivoimaisesti paras scifi-kirja on jälleen tietokirja, Sissi Enestamin huikeita ajatusleikkejä avaava Simulaatioteoria. Kustantaja on antanut kirjalle luokitukseksi tietoteorian (16.1), mutta paremmin se löytäisi oikean yleisönsä fysiikan hyllystä (53.1) ja vieläkin varmemmin säihkymässä scifi-hyllyn nurkalta. 

Kirjan leikkisä kansiasu johtaa sekin harhaan. Kyseessä ei ole teineille tehty viihteellinen tietokirja. Aikuinenkin lukija alkaa kaivata vertaisryhmää simulaatioteorian seurauksista keskustelemiseen – juuri siksi, että kirja on niin selkeän yleistajuinen ja järkeenkäypä, mutta mullistaa monet todellisuuden perustana pidetyt käsitykset. Mukaan lukien sen, että oikeastaan simulaatioteoria onkin simulaatiohypoteesi, vaikka aihetta popularisoidessa tavataan puhua teoriasta.

Tieteen peruskäsitteidenkin selittäjänä astrofyysikko Enestam on erinomaisen selkeä ja havainnollistava ottaen kantaa liian helpolta vaikuttaviin analogioihin, kuten simulaatiomaailman vertaamista tietokonepeleihin, etenkin niihin ilmeisimpiin eli Sims-peleihin (2000–). Teoksen lopussa on lista simulaatiohypoteesille perustuvista fiktioista, tosin kovin vähän niitä on löydetty aiheen trendikkyyteen nähden, vain kuusi kirjaa ja kymmenen elokuvaa.

Jotta todellisuutemme perustumista simulaatiolle, eräänlaiselle kosmiselle tietokonepelille, voitaisiin käsitellä teoriana, meillä pitäisi olla jotain tieteellisiä keinoja testata teoriaa, toteaa Enestam. Oikeastaan kyse ei ole edes hypoteesista, sillä hypoteesikin pitäisi olla sellainen, että se sentään voidaan todistaa vääräksi. Enestam kuitenkin huomauttaa, ettei hypoteesin nimittäminen teoriaksi ole pelkkä trendioikku: fysiikan ns. säieteoria ei ole sekään teoria, vaan matemaattinen malli. Vakiintuneita nimityksiä on silti johdonmukaista käyttää tiedettä kansanomaistaessa.

Ensimmäiset yhdeksänkymmentä sivua kirjasta ovat tiivistelmä filosofian tietoteoriaa eli koottuja selityksiä sille, mitä ja miten voimme saada tietoa todellisuudesta ja mitä ihmiselle ominainen tietoisuus oikeastaan tarkoittaa. Ne tuntuvat kohtuuttoman jaarittelevilta teoksen kirkkaasti säteileviin osiin verrattuna. Simulaatiohypoteesin teoreettiset syntyvaiheet ja muuttuminen trendiksi (2003) kerrotaan sivulla 27, mutta menee kohtuuttoman pitkään ennen kuin päästään kovaan ytimeen, hypoteesin argumentointiin puolesta ja vastaan.

Toistaiseksi simulaatiomaailman testaamiseen on tarjolla vain ajatusleikkejä ja oletuksia, esimerkiksi kyseenalainen tavoite todistaa, että luonnonvakio ei olisikaan kaikkialla vakio. Ajatusleikkien perustana on muutamia nykyisenkin tieteen haastavia outoja ilmiöitä, etenkin kvanttifysiikan alueelta.

Tunnetuin oudon ilmiön havainnollistus on klassinen kaksoisrakokoe, jolla kiusataan koululaisia myöntämään, että valo on sekä aalto että hiukkanen. Mutta Enestam jatkaa pidemmälle perinteisistä kvanttikenttäselityksistä. Hän referoi Carlo Rovellin tulkintaa, jonka mukaan tutkittavan ja tutkivan järjestelmän välinen vuorovaikutus tuottaa todellisuudelle sen ominaisuudet, joita pidämme luonnollisina. Simulaation ohjelmointi siis renderöisi meille ”todelliseksi” vain sen osan simulaatiota, mitä kulloinkin havaitsemme, mikä vähentää simulaatiossa tarvittavan datan määrää ja antaa vaikutelman vapaasta tahdosta.

Aalto-hiukkasdualismi on vain yksi tusinasta selityksestä, joita Enestam avaa perusteellisesti kirjansa siinä luvussa, joka on omistettu argumenteille simulaatiohypoteesin puolesta. Näistä selityksistä monet ovat scifi-harrastajalle tuttuja, vaan eipä ole suomeksi muuta teosta, jossa moiset argumentit käytäisiin lävitse vertaillen niiden vahvuuksia.


Scifi-harrastajaa suosittelen hyppäämään suoraan syvään päähän kirjaa eli neljännen luvun argumentteihin simulaatiohypoteesia vastaan. Nämä selitykset ovat vieläkin villimmin todellisuuskuvaa mullistavia kuin puoltavat argumentit.  Tämä johtuu siitä, että luotettavia todisteita maailmastamme simulaationa voi kerätä vain puolesta, ei sitä vastaan. Ajatusleikkejä simulaatiomaailmaa vastaankin voidaan silti kehitellä sen pohjalta, mitä tiedämme meille itsellemme mahdollisista tavoista toteuttaa simulaatioita, kuten Enestam osoittaa. Useimmat näistä ajatusleikeistä pohjautuvat siihen, että elämme tulevaisuuden ihmisten ohjelmoimassa simulaatiossa, jota Enestam kutsuu esivanhempisimulaatioksi. Tällaisen simulaation haasteeksi, nykytietämyksellä esteeksi, tulevat maailmankaikkeudesta löytyvien resurssien ja energian rajallisuus.

Scifistille jännittävimpiä ovat tietysti ajatusleikit simulaation tarkoituksesta sekä pohdinnat ihmiskunnan ja ihmistietoisuuden ainutlaatuisuudesta. Miksi esimerkiksi aika ja kausaalisuus toimisivat simulaation luoneessa ”oikeassa” todellisuudessa samoin kuin meillä simulaation sisällä? Argumentiksi simulaatiota vastaan riittää sekin, toteaa Enestem, ettei ole järkevää tapaa selittää kaiken ihmismaailmaan kuuluvan kärsimyksen tarpeellisuutta, eipä myöskään kaiken tylsämielisen televisioviihteen merkitystä simulaatiokaikkeudelle.

Jotkut kirjan luvuista toimisivat irrallaankin esseenovelleina, joilla Sissi Enestam pärjäisi Ken Liun ja Greg Eganin kaltaisten kirjailijoiden sarjassa. 

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025. 


 

maanantai 11. elokuuta 2025

J. R. R. Tolkien: Kirjeet (tietokirja)

J. R. R. Tolkien: Kirjeet. Tarkistettu ja laajennettu laitos
Toim. Humphrey Carpenter ja Christopher Tolkien
Suom. Tero Valkonen
687 s.
Wsoy, 2025

 

 

Valittu kokoelma J.R.R. Tolkienin kirjeitä julkaistiin kahdeksan vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen. Kokoelman tarkoituksena oli täydentää lukijakunnan ymmärrystä modernin maailman suurimmasta fantasiakirjailijasta. Kustantaja totesi valikoiman kuitenkin liian pitkäksi, joten siitä sekä poistettiin kirjeitä että lyhennettiin triviaalina pidettyjä osuuksia.

Kirjailijan juhlavuonna 2023 kokoelmasta julkaistiin uusi laitos, johon poistettu materiaali on palautettu. Mukana on jopa 154 uutta kirjettä ja lisäksi 45 kirjettä on palautettu alkuperäiseen laajuuteensa. Uudet kirjeet on helppo löytää, koska ne ovat kronologisesti oikeilla paikoillaan lisäämällä vanhan painoksen indeksinumerointiin kirjaimet.

Uuden laitoksen suomennos täydentää viime vuosina ilmestyneitä Tolkien-arkistoharvinaisuuksien käännöksiä. Kustantajalta kirjekokoelman päivittäminen osoittaa harrasta luottamusta klassikon kestävään suosioon, ilmestyihän myös Taru Sormusten herrasta -teoksesta tarkistettu laitos suomennoksen juhlavuonna (2023).

Ilmeisesti Suomesta löytyy laaja joukko lukijoita, joille kirjailija itse on tärkein avain Keskimaan ihmeisiin. Laajennettu laitos keskittyy entistäkin enemmän Tolkieniin yksityishenkilönä siinä missä vanha versio painotti kirjeitä, joissa kirjailija kärsivällisesti selitti Tarun saamaa vastaanottoa ja teoksen vaatimaa taustatyötä. Varhaisilta aikuisvuosilta, 1918–1937, kirjeitä on vähän, koska niistä useimmat ovat kadonneet.

Uusista kirjeistä välittyy enemmän erilaisia ystävyyksiä ja värikkäämpi kuva perhe-elämästä, samoin kuin Tolkienin uskonnollisuudesta, jonka vaikutus Taruun ja Hobittiin on ollut alan tutkijoillekin hienoinen kiistan aihe.

Miltei puolet uusista kirjeistä on osoitettu perheenjäsenille, mikä sekin vahvistaa kuvaa Tolkienista yksityishenkilönä. Kirjailijan omaa kehitystä valottavat pojille, Christopherille ja Michaelille, osoitetut kommentit opinnoista. 17-vuotiasta Michaelia hän varoittaa (kirje 11a) vaihtamasta oppiainetta kreikasta historiaan, koska kelvolliset kreikan opinnot vaativat vähintään viisitoista vuotta. 

Silti sympaattisinta luettavaa ovat, edelleenkin, kirjeet Tolkienin ja kustantajan välillä kirjailijan esimerkiksi arvioidessa hänelle itselleen osoitettuja korrehtuurin kustannuksia. 

Edes professorin palkka ei tunnu riittävän kirjallisen sivutyön kustannuksiin. Tarun käsikirjoituksen puhtaaksikirjoittamisenkin Tolkien arvelee (kirje 128a) niin kalliiksi, että päättää tehdä sen itse. Samaan aikaan, syksyllä 1955, hän tuskailee Hobitin uuden laitoksen keskeneräisiksi jääneitä korjauksia.

Mitä pidemmälle kokoelma etenee, sitä enemmän kirjallinen työ saa näkyvyyttä kirjeissä. Silti ajankohtaisen politiikankin seuraaminen tulee esille kirjailijan harmitellessa 1956, että Oxfordin älymystö ei välitä Unkarin kansannousuun kohdistuneesta neuvostoterrorista, vaan kiihkoilee Suezin kanavasta isänmaallisessa innostuksessa. 

Erikoisimpia yksityisviesteistä on pojalle, Christopherille osoitettu mutta lähettämättä jäänyt kirje (254a), jossa Tolkien pohtii seksin merkitystä kulttuureille. Tolkienin mielestä brittejäkin vaivaava ”inhottava hellenismi” on saanut väärinymmärtämään seksuaalisuuden kätkemisen arvokkuuden. Kirjailija tulee epäsuorasti puolustaneeksi omien tarinoidensa häveliäisyyttä ja aseksuaalisuutta.

Kirjeiden väliin on sijoitettu selityksiä siitä, miten Tolkienin kirjalliset työt etenivät kyseisenä ajankohtana. Viitteineen, selityksineen ja hakemistoineen uudistettu laitos on jykevä aarrearkku Tolkien-tietämystä, niin trivian kuin syvällisten analyysien etsijälle. Esimerkiksi toistuvasti esitettyyn kysymykseen, sisältääkö Taru vertauskuvan atomipommin uhkasta, löytyy hakemiston kautta useita vastauksia.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025. 

 

 

 

torstai 14. marraskuuta 2024

Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944 (tietokirja)

 


Jari Koponen ja Vesa Sisättö: Kuviteltu tulevaisuus. Tieteiskirjallisuus Suomessa 1803–1944
341 s.
Avain, 2024



Kuviteltu tulevaisuus on hieno joululahja suomalaiselle scifi-fandomille. Pokkariasun ei pidä antaa hämätä. Sisällöltään teos on perusteellisin lukupaketti ja lähdeteos mitä kotimaisen scifin historiasta on julkaistu.

Kirja on valmistunut samalla tapaa kuin sen edeltäjä Aivopeili (2011), jossa esiteltiin ja uudelleenjulkaistiin varhaisen kotimaisen scifin edustajia. Suurin osa lehtihistoriasta poimituista esimerkeistä ja varhaishistorian tietämyksestä on lähtöisin tiedetoimittaja Jari Koposelta. Nuorempi kirjoittaja Vesa Sisättö on toimittanut ja täydentänyt tekstiä. Hyvin notkeasti niin tarinoiden kuin kirjailijoidenkin esittelyt etenevät yhteistyön tuloksena.

Historiikin lähtökohtana on Suomen autonomian aika. Kirjoittajat esittelevät ulkomaisten esikuvien varassa syntyneitä kotimaisen kirjallisuuden reaktioita, artikkeleita ja kritiikkejä ja fiktiota.

Itsenäistymiseen saakka Suomen suuriruhtinaskunnassa elettiin paljolti käännöksinä julkaistun protoscifin varassa. Nämä teokset tutustuttivat scifin aiheisiin ja ideaan omasta lajistaan. Ensimmäiset lajia haarukoivat termit esiintyivät suomalaisissa lehdissä jo 1880–1890-luvuilla. Suomalaistettuja nimityksiä olivat tiederomaani, tieteellinen romaani ja tulevaisuusromaani.

Kirjan toinen, isompi ja kiinnostavampi kokonaisuus kattaa vuodet 1918–1944 otsikoituna ”Viihdelehtiä ja kansallista uhoa”. Tieteiskirjoiksi laskettavia teoksia ilmestyi 81 kappaletta, joista niistäkin vain 21 oli kotimaisten kirjoittajien.

Aikakauden lehtikertomuksia tekijät ovat löytäneet 430 kappaletta, puolet nimimerkkien tekemiä tai nimettöminä julkaistuja. Mukana ovat niin Apu ja Seura kuin varsinaiset lukemistolehdet, mukaan lukien hämmästyttävä Isku-lehti, jossa julkaistiin amerikkalaisen Wonder Stories -lehden pulp-kertomuksia alkuperäiskuvituksella.

Lehti-scifistä sentään puolet oli kotimaisten kirjoittajien kynästä. Tärkeimpinä heistä esitellään Marton Taiga, Aarne Haapakoski (eli Atoroxin keksijä Outsider), Erkki Savolainen ja Eino Liekki.

Lehti-scifin aiheita kirjoittajat jakavat seitsemään ryhmään: fantastiset keksinnöt, tekniikan edistyminen (mm. robotit), varsinaiset tulevaisuuuskuvitelmat, avaruusseikkailut, maailmanloppukuvitelmat, maapallon tuntemattomat alueet, sekä kryptobiologia, johon kuuluvat tarinat kadonneista kansoista.

Suurimman huomion vuosien 1918–1944 scifistä saa politisoitunut, Suur-Suomi-kuvitelmilla herkutellut proosa. Kirjoittajat muistuttavat, että kyseiset teokset täyttävät odotuksemme varhaisesta scifistä vain sikäli, kun tarkastelemme niitä osana genren polveilevaa historiaa. Aikalaisille teokset olivat poliittista agitaatiokirjallisuutta.

Nationalistiset kuvitelmat superaseista ja totaalisen sodan yllättävyydestä olivat tulleet Euroopassa suosituiksi jo kauan ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suomalaisille lukijoille esiteltiin näitä suursodan kuvitelmia hyvinkin tuoreeltaan, vaikka kokonaisia käännöksiä ilmestyi niukasti. Niiden vastapainona olivat utopioivat tulevaisuuskuvitelmat, joille löytyi suomalaisiakin vastineita.

Kirjassa nimetään ennätysvuodeksi 1880, jolloin ilmestyivät ensimmäinen suomenkielinen tulevaisuuskuvitelma ja ensimmäinen naiskirjailijan tieteisteksti sekä ensimmäinen ruotsinkielinen protoscifiksi kelpaava kuvitelma pitkän hiljaisjakson jälkeen. Pysyvää jälkeä nämä eivät jättäneet kirjallisuuteen.

Tietynlainen maailmoja syleilevä suuruudenhulluus on tietysti aina kuulunut kaikkeen tieteisfiktioon. Tämän mittaluokan visionääreistä kirja nostaa esiin fandomiin yllättävästi vaikuttaneen mysteerikon, Sigurd Wettehovi-Aspan. Aikansa kulttuurieliittiin kuulunut, itseoppinut taiteilija julkaisi vuonna 1935 englanninkielisen tieteisromaanin The Diamondking of Sahara. Kirja lahjoitettiin vuoden 1985 ensimmäisessä Finnconissa vierailleelle Brian Aldissille, minkä vuoksi kirjasta tuli ainoa Aldissin arvostetussa scifi-historiikissa esiintyvä suomalainen teos.

Tällaisia fandominsa tuntevia tiedonmuruja on pakattu faktatiedon oheen valtavasti ja aina perustellusti. Materiaalin runsauden vuoksi kirjaa joutuu kuitenkin lukemaan ensyklopediamaisesti. Teoksesta puuttuu selkeä otsikkohierarkia, joten lukijan on vaikea seurata, mitkä ovat tämän historiikin painotukset ja argumentit eli mitkä asiakokonaisuudet ovat tärkeimpiä. Varsinaisia tietolaatikoita on kirjassa vain neljä, vaikka ala-alaotsikoiden erikoistuneisuuden perusteella niitä voisi olla kymmeniä.

Maallikkolukijaa varten kirjasta löytyy poikkeuksellisen hyvä lopputiivistelmä ja käsitehakemisto. Myös lähdeluettelot ovat yhtä perusteelliset kuin Jari Koposen laatimissa scifi-bibliografioissa. Ainoa lähteistö, jota jää kaipaamaan, on tieto siitä, mistä protoscifin edustajista löytyisi uudelleenjulkaisuja. Juuri tähän puoleen genretuntemusta ovat kuitenkin pienkustantajat Helmivyö ja Nysalor tuoneet viime vuosina täydennystä.

Yleissivistävän genretietämyksen ohella Kuviteltu tulevaisuus tulee säilymään pitkään keskeisenä lähdeteoksena, johon viitataan keskusteltaessa siitä, kuka oli ensimmäinen kotimainen utopisti tai kirjoitettiinko Suomessakin paleofiktiota. Jo pelkästään bibliofiilejä innostavina kirjaesittelyinä teos on varsinainen aarrearkku. Historiikki on selvästikin niin pitkäaikaisen perehtymisen tulosta, että toiveet jatko-osasta jäänevät seuraavan sukupolven vastuulle.


Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2024.



tiistai 5. marraskuuta 2024

Roeder: Seven Games (tietokirja)

 


Oliver Roederin kirja Seven Games (2022) esittelee seitsemää maailman suosituinta peliä: tammi, backgammon, shakki, go, pokeri, Scrabble ja bridge. Kirjaa mainostetaan pelien historiana, mutta historia kuitataan pelikohtaisissa luvuissa todella lyhyesti. Eniten kirjassa käsitellään pelien "ratkaisemista" pakkomielteisesti tutkivia neroja, jotka lopulta nöyrtyvät nähdessään, miten koneälyt opettavat kunkin pelin huippuja pelaamaan vieläkin paremmin. Kirjan nimi pitäisikin oikeastaan olla "Seitsemän esimerkkiä peliteorian historiasta ja tulevaisuudesta".

Nykyinen nimi vastaa kuitenkin hyvin sitä, miten tavattoman mukavalukuinen henkilökohtaloihin keskittyessään teos on tiiviydessään, lehtijournalismia parhaimmillaan vaikka kirjaksi paketoituna.

Lisäksi Roederin kirja antoi minulle enemmän kiksejä scifistinä kuin sunnuntaipelaajana. Koneälyn tuomaa muutosta Roeder kuvailee innostuneen eläytyneesti. Parhaat, scifistiä lumoavat kuvaukset ihmisälyn ohittaneesta pelitavasta löytyvät shakin kohdalta. Roeder kuvailee, että AlphaZero ei pelannut kuin ihminen, muttei myöskään kuin tietokone, kylmällä taktiikalla ja syvällisellä laskelmoinnilla, vaan kuin vieraan humanoidilajin edustaja.

Tieteisfantasialta kuulostaa tämä Roederin siteeraus kirjailija-pelaaja Tim Krabbélta:

"It’s a sort of chess that has nothing to do with chess, a chess that we could never have imagined without computers. The moves are awesome, almost scary, because you know they are the truth, God’s algorithm—it’s like being revealed the Meaning of Life, but you don’t understand a word." 

Pelien koneoppimisesta ja peliteorian sovelluksista kirja antoi laveamman ja varhaisvaiheisiinkin paneutuvamman kuvauksen kuin mitä olen yksittäisistä lehtijutuista koskaan tajunnut. Ja tunnustan, että ensimmäistä kertaa tajusin tammen olevan oikeasti kompleksinen peli eikä lasten ja vanhusten ajanviete.

 

Lauta- ja korttipelien pelillisyydestä, niiden ainutlaatuisesta lumovoimasta ja kasvavasta suosiosta, ei kylläkään saa tämän kirjan sivuilta käsitystä, vaikka teoksen alaotsikko ”A Human History” viittaa juurikin pelaajien luoviin käyttötapoihin peleille. Filosofeilta on siteerattu joitakin aforismin tapaisia määritelmiä peleille, niistä parhaana tämä: “Every time you play a game, you’re choosing to do something that is more difficult than it has to be.” (Gwen Bradford)

Mutta yhdenkään kirjassa käsitellyn pelin osalta ei noussut innostusta syventyä siihen enemmän, paitsi ehkä Scrabbleen. Sen ensimmäisestä huiput jo 1980-luvulla päihittäneestä ohjelmasta (Maven) sai sentään vinkin, jota pelin harrastajien oli vaikea hyväksyä aikanaan: että Scrabblessa voittava strategia on pelata pieniä sanoja jotta voi kirjaintiiliä kierrättäen kalastella pisterikkaita kirjaimia isoihin pistesaaliisiin.

Intensiivisimmät kuvaukset varsinaisesta pelaamisesta löytyvät Scrabblesta ja pokeripöydästä. Roeder pärjää kohtuullisesti kansallisessa Scrabble-turnauksessa ja surkeasti pokerin WSOP-turnauksessa Vegasissa. Vain pokerin kohdalla Roeder löytää ihmispelaajista samanlaista ihmeen tuntua kuin koneälyjen pelitavoista. Kuten hän siteeraa erästä pokeritutkijaa: "But there’s something almost supernatural about Doyle [Brunson] that allows him to understand that this is a play that’s going to work.”

Modernit lautapelit jäävät kirjassa valitettavasti pelkille maininnoille eikä Roeder vastaa siihen kirjansa rajauksen herättämään isoimpaan kysymykseen, miksi juuri nämä seitsemän peliä (kuin seitsemän ludolympian jumaluutta...) hallitsevat maailmaa, ja mitkä voisivat olla seuraavia tai vaihtoehtoisia ihmismielet piinaavia superpelejä. 

Sen verran Roeder sivuaa tulevaisuutta, että toteaa bridgen olevan viimeinen peli jossa konely ei pärjää ihmiselle – ja koska peli on aivan liian inhimillinen luonteeltaan, sen suosio ihmispelaajillakin on taantumassa.


Loppuluku on kirjan ainoa teoreettisesti kiinnostava osuus juuri siksi, että siellä otetaan kantaa nopeasti kehittyvän tekoälyn merkitykseen käyttäen esimerkkinä pelaamista. Roeder toteaa mielipiteenään, että uutisissa hehkutetut esimerkit huippupelaajat päihittävistä koneälyistä antavat väärän käsityksen tekoälyn todellisista mahdollisuuksista.

Kiinnostavintahan historiikeissa ovat kuitenkin pienet inhimilliset detaljit ja niitä tästä kirjasta löytyy kiitettävästi. Suomikin tekee detaljipitoisen, epäsuoran esittäytymisen kirjan sivuilla, kun Roeder haastattelee pokeriälyn suomalaistaustaista tutkijaa Tuomas Sandholmia... Ja bridgen isoisästä, H.S. Vanderbiltistä kerrotaan, että hän teki viimeiset sääntöparantelunsa seilatessaan mukavuusmatkustajana SS Finlandilla vuonna 1925... Siinäpä laivassa olisi oman kirjansa aihe.

 


tiistai 23. heinäkuuta 2024

Kynällä raivattu reitti (nais- ja kirjallisuushistoriaa)

 

Anne Helttunen ja Annamari Saure:
Kynällä raivattu reitti — Suomalaisia kirjailijanaisia
491 s.
SKS, 2024



Kynällä raivattu reitti on nais- ja kirjallisuushistoriaa esittelevä yleistajuinen, todennäköisesti lukioikäisiä viihdyttävä teos, jossa kirjallisuuden sisällöt jäävät valitettavan toissijaisiksi. Lähteiden ja lähdekeruun huolellinen esittely tekevät kirjasta kuitenkin kestävän lähdeteoksen kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille, sekä varsinkin Hanna Ongelinin tai Helga Nuorpuun kaltaisten unohdettujen kirjailijoiden etsiskelijöille.

 

Naiserityisiä kirjallisuushistorioita on julkaistu vähintään yhden tutkijapolven verran alkaen alansa akateemista tietoa paketoineesta Sain roolin johon en mahdu -kokoelmasta (1989). Viime vuosina niin kirjallisuuden kuin taiteenkin yleishistoriikit ovat jääneet toimittajien työksi ja saaneet enemmän näkyvyyttä kuin tutkijoiden yleisteokset. Myös Kynällä raivattu reitti edustaa erinomaisen sujuvalukuista ja yleistajuista esittelyä naiskirjailijoista aina romantiikan ajasta modernismin murrokseen.

Teoksen kirjoittajapari, Anne Helttunen ja Annamari Saure, ovat äidinkielen opettajia. Kolmeakymmentäviittä kirjailija-artikkelia varten he ovat keränneet valtaisan lähdemateriaalin sekä lehtiarkistoista että uusimmasta kirjallisuudentutkimuksesta. Teoksen nimi viittaa valittujen kirjailijoiden ensimmäisyyteen ja rohkeuteen aikansa kirjallisuuskentän haastajina. Tätä pioneerihenkeä todistellaan muun muassa lehtiarkistoista löytyneellä palautteella.

Esipuheessa Helttunen ja Saure muistuttavat kotimaisten kirjallisuushistorioiden pitkään jatkuneesta miesvoittoisesta kaanonista. Esimerkiksi alan perusteoksessa, Kai Laitisen  vuonna 1981 ilmestyneessä Suomen kirjallisuushistoriassa, esitellään ainoastaan 11 naiskirjailijaa. Vain muutama on samoja kuin Helttusen ja Saureen teoksessa.

 

Teoksen alaotsikko, ”kirjailijanaisia”, painottaa, että kyse on ensisijaisesti naishistoriasta eikä kirjallisuushistoriasta. Artikkelien alusta löytyy muutaman virkkeen mittainen tiivistelmä kirjailijakuvasta, minkä jälkeen luonnehditaan kirjailijaa ajastaan erottuvana tyyppinä. Esimerkiksi Hanna Ongelin (1848–1898) tuodaan historian näyttämölle vetävään tyyliin: ”Boheemi, erikoisesti pukeutuva kirjailija Hanna Ongelin oli aikansa julkkis, joka huomattiin mihin tahansa hän saapuikin.” Seitsemän sivun mittaisessa kirjailijakuvassa siirrytään vähitellen Ongelinin pohjoismaissa saamaan maineeseen, mutta enimmäkseen artikkeli käsittelee kirjailijan skandaalimaista julkisuutta. Ei synny käsitystä, valitettavasti, että kirjailija olisi raivannut tiensä sanoillaan ja teoksillaan, kun teosten sisältökuvaukset puuttuvat.

Artikkeleissa Helttunen & Saure selittävät mikä kunkin kirjailijan kohdalla on herättänyt heidän oman mielenkiintonsa. Kirjailijakuvat jäävät kuitenkin niin irralleen toisistaan, ettei historiallisella kontekstilla ole oikeastaan merkitystä edes tyylisuuntien ja koulukuntien vaihtelussa.

Myös kustantajan mainos aikaskaalan ulottumisesta 1600-luvulle saakka lupaa liikaa, koska yli puolet esitellystä kirjallisuudesta on 1900-luvun julkaisuja. Umpituntematon Regina von Birchenbaum saa yksin edustaa naiskirjallisuuden varhaishistoriaa ja niin hämärin suosituksin, että tekijäpari Saure & Helttunen on sepittänyt hänelle puheenvuoron manifestiksi tuleville naispolville. Manifesti kieltämättä virittää teokselle asianmukaisen tunnelman, mutta on muuten kömmähdys asiaproosaan tähtäävältä teokselta.


Teoksen varsinainen alkupiste on ruotsinkielinen romantiikka, jota edustavat Sara Wacklin, Fredrika Runeberg, Fredrika Wilhelmina Carsterns ja Carolina Runeberg. Jälkimmäinen nostetaan esiin kaksinkertaisesta marginaalista, kuuluisan veljen ja miltei yhtä kuuluisan kälyn varjosta. Muita historian hämärästä nostettuja kirjailijoita ovat 1800-luvulla syntyneistä Emilie Björkstén, Matilda Roslin-Kalliola, Alli Nissinen, Selma Anttila, Marja Samela, Olly Donner ja Aino Malmberg. 1900-luvun erikoisimpia löytöjä ovat Helga Nuorpuu, Martta Haatanen ja Rebekka Räsänen. Tunnettujen ja tuntemattomien kirjailijoiden valikoituminen on ilmeisesti perustunut tutkimusaineiston saatavuuteen, mutta perusteita eivät tekijät esipuheessaan paljasta. Myöskään ei selitetä, miksi historiikki päättyy 1950-lukuun ja Helvi Juvoseen. Tuskinpa naiskirjallisuuden näkyvyys tuossa vaiheessa, miehisen modernismin kultakautena, ainakaan koheni.

Lähdemateriaalin runsauteen nähden on pettymys, miten vähän sitä on käytetty kirjailijakohtaisesti. Esimerkiksi Minna Canthin osalta on lähteisiin lueteltu seitsemän kirjaa ja kuusi artikkelia, mutta kirjailijakuvaus tietolootineen jää hyvinkin ylimalkaiseksi. Todennäköistä on, etteivät Helttusen ja Saureen oppilaat syty lukemaan Canthin klassikkoja näillä eväillä, puhumattakaan vakavan hartaista kansankynttilöistä, kuten Maila Talvio, Hilja Haahti ja Saima Harmaja. Harmillisin puute teoksessa ovat tekstinäytteet. Vain paikoin käy selville, että tekijät ovat tutustuneet myös kirjailijoiden varsinaiseen tuotantoon eikä vain jännittäviin elämänvaiheisiin.


Nyt kun uusien tietokirjojen lähdekritiikkiä on alettu sihdata erityisellä tarkkuudella, on Kynällä raivattu reitti kummminkin mallitapaus siitä, miten tarkasti yleistajuinen teos voi täyttää lähdekritiikin odotukset ja kehittää materiaalin esittelystä jopa tärkeimmän antinsa. Artikkelien lopusta löytyy erillinen tietolaatikko, jossa tekijät kertovat millaisia lähteitä kustakin kirjailijasta on tarjolla, miten he ovat tutustuneet lähteisiin, ja millaista tutkimusta tai uusintapainoksia he toivoisivat julkaistavan. Esimerkiksi aikanaan huippusuositun Elsa Heporaudan valtavasta tuotannosta (1918–1956) ei ole ilmestynyt yhtäkään uusintapainosta eikä hänestä ole julkaistu elämäkertaa.

Mitään kihelmöivän uutta näkökulmaa kirjailijakuvat eivät siis suomalaisen sanataiteen vaiheisiin tarjoa, mutta Kynällä raivattu reitti tulee toimimaan erinomaisena lähdeteoksena niin esitelmien kuin opinnäytteiden tekijöille.

 

Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteä varten missä se ilmestyy joskus loppukesän tai syksyn aikana...


perjantai 29. maaliskuuta 2024

Tietokirjallisuuden lajit ja rajat (käsikirja)

 


Henritius & Löytty & Mäntynen (toim.):  Tietokirjallisuuden lajit ja rajat 

Gaudeamus, 2023
295 sivua


Tietokirjallisuuden lajit ja rajat on ensimmäinen kotoperäinen kartoitus tietokirjallisuuden tekstilajeista. Käsikirjana se tarjoaa tiiviitä johdatuksia ja lukuvinkkejä erikoisempiinkin lajeihin kuten lasten tietokirjoihin, narratiiviseen tietokirjallisuuteen ja tiedollisesti sivistävään sarjakuvaan. Kokoelman toinen julkaisija on Tietokirjailijat ry, joka tällä tavoin työn merkeissä juhlistaa nelikymmenvuotista taivaltaan.



Helpoin tapa määrittää tietokirjallisuutta on ajatella sitä kaikeksi tekstiksi, joka jää kaunokirjallisuuden ulkopuolelle. Mutta edes kirjastoissa ei pärjätä näin helpoilla rajauksilla. Esimerkiksi esseet ja elämäkerrat tuottavat toistuvasti päänvaivaa, onko teos tarpeeksi kaunokirjallinen kuuluakseen proosan(kin) puolelle. Tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa onkin esittänyt tietokirjallisuuden jakamista kirjalliseksi ja funktionaaliseksi: edellisissä tekijä ja tyylit saavat esiintyä vapaammin, jälkimmäiset ovat käyttökirjallisuutta eli niistä etsitään sisältöä jotakin tarkoitusta varten.

Tietokirjallisuuden lajit ja rajat -teoksen (2023) toimittajat kuitenkin muistuttavat, että tietokirjallisuudessa on alueita, joiden funktionaalisuutta määrittävät instituutiot, mukaan lukien kirjastot, kustantamot ja akateeminen tutkimus. Esimerkiksi virka- ja selkokielen tutkimus on Suomessa erillään tietokirjallisuudesta, kun taas muissa pohjoismaissa niitä käsitellään osana asiaproosaa. Tiedon määrittely voi sekin olla instituutioittain sisälle- tai poissulkevaa. Uskonnollinen kirjallisuus kummittelee tietokirjallisuuden sateenvarjokäsitteen alla, vaikka sen tietoarvo ei ole satufantasiaa kummoisempaa jos sitä vertaa akateemisen tutkimuksen vertaisarvioituun tietoon.

Kolmentoista artikkelin kokoelma asiaproosan lajeista ja rajoista on tarkoitettu akateemiseksi ”perusoppikirjaksi”, mutta aiheiden laajuus ja näkökulmien erilaisuus artikkelittain tekevät siitä pikemminkin kurssien oheislukemistoa. Kirjan tautologiselta kuulostavaa nimeä perustelee se lajitutkimuksen lähtökohta, että lajit ovat olemassa vain toisiinsa nähden: erottuvina rajoina, jotka muuttuvat alituiseen niistä käytävän julkisen keskustelun perusteella. Nämä ”rajaneuvottelut” ovat kirjan kiinnostavin puoli, koska niissä tullaan lähimmäksi nykyhetkeä ja lukijayhteisöjä kokoavia lukukokemuksia. Rajaneuvotteluja käydään tiedon laadusta ja tekijän näkökulmasta, mutta etenkin tietolähteiden käytöstä ja näkyvyydestä.

Johdantoartikkelissaan toimittajat Mäntynen & co viittaavat edelleen ajankohtaiseen keskusteluun Maria Petterssonin tapauksesta, jossa yleistajuista tietokirjaa (Suomen historian jännät naiset, 2022) ja sen tekijää syytettiin tutkimustiedon plagioinnista. Kustantamo oli puolustanut kirjoittajan ylimalkaista leikkaa-liimaa -tekstieditointia sillä, että tutkimuksista siteeratut kohdat olivat yleistietoa ja siten tekijänoikeuslakien ulkopuolelle. Mutta, kuten toimittajat toteavat, jos kustantamon näkökulma otettaisiin yleiseksi käytännöksi, se tarkoittaisi kaiken tutkimustekstin olevan ”vapaata riistaa” ajankohtaisia aiheita metsästäville toimittajahenkisille kirjoittajille.


Elämästä ja historiasta kertominen

Yksittäisissä artikkeleissa näitä lajien välisiä rajaneuvotteluita pohditaan esimerkkien valossa, joskaan muiden tekemiin huomioihin ei juurikaan viitata eikä kirjassa ole kokoavaa yhteenvetoa rajaneuvottelujen samankaltaisuuksista.

Johdantoa seuraa kaksi elämäkertatutkijoiden artikkelia. Ida Henritius kirjoittaa poliitikkojen elämäkerroista ja Päivi Kosonen laajemmin muistelmista ja autofiktiosta. Molemmat artikkelit sivuavat sitä tietokirjallisuuden uskottavuuden ja luettavuuden olennaisinta piirrettä, kysymystä tiedon lajien tuoreudesta. Periaatteessahan päivittäiset journalistiset tekstit toimivat metrimittana sille, miten tuoretta tietoa odotamme vaikkapa presidentti Niinistön elämäkerralta ja miten totena siihen tuoreuden perusteella suhtaudumme. Elämäkerta, ja etenkin autofiktio, herättää kysymyksiä mikä on se julkisuuden preesens, jossa teoksesta odotetaan keskustelua. Päivi Kosonen toteaa autofiktiosta laveanpuoleisesti, että sen ”identiteetti on vasta vakiintumassa”, mutta yhtä todennäköiseltä tuntuisi, etteivät sen rajat ”vakiinnu” yhtään sementtisemmin kuin muunkaan fiktion.

Fiktion ja käytännössä kertomuksellisuuden aste näyttäisi olevan muutenkin tietolajien erotteluun käypä ominaisuus. Historian tekstuaalisuutta esittelevä Pertti Haapalan artikkeli heittää rinnastuksen, että historiankirjoitus, niin tieteellinen kuin popularisoivakin, on sekin ”yhteiskunnan omaelämäkerta”. Ehkä samaa voisi sanoa muuttujat muuttaen kaikesta kirjallisesta tietokirjallisuudesta. Jopa oppikirjoissa ja matkakirjoissa kirjoittajat reflektoivat – omaelämäkerran tapaan – tarkastelevansa menneisyyttä niiden merkitysten pohjalta, jotka ovat muodostaneet nykyhetken ymmärryksen. Haapala toteaa tämän asian notkeammin ja käytännöllisemmin: ”Harva huomaa, että historia on maailman tärkein matkailutuote ja mitä vaikuttavin taiteen ja viihteen sisältöaines.” Haapalan artikkeli onkin oikeastaan paras paikka aloittaa koko kirja, niin yleistajuisesti hän lähestyy sekä historian monikertomuksellisuutta että popularisoivien tietonarratiivien voimaannuttavuutta.

Toinen käytännöllinen yleisesittely, josta kirjan voisi aloittaa, on toisen emeritusprofessorin, Mikko Lehtosen artikkeli tieto- ja kaunokirjallisuuden alati muuttuvasta rajanvedosta. Lehtonen poimii esimerkkejä eurooppalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta huomauttaen teosten lajikontekstin muuttumisesta ajasta ja kulttuurista toiseen siirryttäessä. Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän (1941) ja Ketunkivellä-teoksen (1993) lukeminen kauno- tai tietotekstinä ei perustu tekstien tyylillisiin eroihin, vaan niille julkaisukontekstissa tarjoutuviin eroihin. Vastaavasti Eric Vuillardin Päiväkäsky (2017) palkittiin kotimaassaan Ranskassa kaunokirjallisuutena, mutta Suomessa se sai käännöspalkinnon historiallisena tietokirjana.

Lehtosen esimerkeistä havainnollistavin on erottelu myydyimpien suomalaisten tietokirjojen arvosta tiedonvälittäjänä. Vuoden 2021 kymmenestä myydyimmästä tietoteoksesta kaksi on vitsikirjoja, viisi julkkisten ja rikollisten elämäkertoja, minkä lisäksi löytyy kuvauksia uupumuksesta, murhasta ja syöpäkokemuksista. Lehtosen mukaan listaus osoittaa, että tietokirjat ovat paljolti samanlainen ”mielihyväperiaatteen laji” kuin millaisena kaunokirjallisuutta luonnehditaan käyttötarkoituksen perusteella.


Tietokirjoittajat vs media ja museot

Erikoistuneempia lajiesittelyjä artikkelit tarjoavat edellä mainittujen lisäksi yhteiskunnallisesta tietokirjallisuudesta, oppikirjasta tekstilajina, narratiivisesta tietokirjasta ja esseistiikasta. Aiheet kattavat niin suuren osan tietokirjallisuutta, ettei pois jääneitä tekstilajeja tule oikeastaan edes ajatelleeksi. Esimerkiksi Jari Aron ja Kirsti Lempiäisen artikkeli yhteiskuntatieteellisen tiedon käytöstä päätöksenteossa tarjoaa vertailukohdan muidenkin tieteenalojen pyrinnöille tuoda uudiskäsitteitä ja yleistajuisia selityksiä valistuneiden maallikoiden ulottuville.

Ainoa asia, mistä Tietokirjallisuuden lajit ja rajat tuntuu vaikenevan, on lajien mahdollinen diversiteetti ja lukemiskulttuurin köyhtyminen, samoin kuin Petterssonin tapauksen osoittama kilpajuoksu ajankohtaisten journalististen trendien kanssa. Asiantuntijuuden inflaatio sopisi lähtökohdaksi, josta vertailla tietokirjoittajien tapoja todistaa ei-akateemista auktoriteettia, nykykielellä ”kokemusasiantuntijuutta”.

Meidän varsinaisten syynalaisten eli tietokirjoittajien näkökulma lajinvalintaan ja kaunokirjallisiin keinoihin tulee onneksi esille historian professori Anu Lahtisen artikkelissa, jossa hän esittelee tutkimustietoa soveltaville ammattilaisille tehtyä kyselytutkimusta. Lahtinen toteaa kokoavasti, että alojensa edustajat, tutkijat ja kirjailijat ja kuraattorit, eivät ole suinkaan yksimielisiä siitä, miten tutkimuslähteitä olisi parasta käyttää ja niiden käyttötapa ilmoittaa kirjoissa. ”Esitettyjen havaintojen perusteella”, toteaa Lahtinen, ”media ja jotkin museotkin näyttävät pelkäävän, että tutkimustieto pikemminkin karkottaisi kuin houkuttelisi yleisöä.” Media ja museot, jopa Kansallismuseo, rakentavat ennemmin ”jännittäviä” henkilötarinoita ja tuoreiksi uskottelemiaan tieteellisiä ”löytöjä”.

Lahtinen tulkitsee ihailtavan suhteellisuudentajuisesti, että moinen yleisöstä kilpailemisen ilmapiiri on omiaan pienessä maassa, jossa liian moni sivistysalan freelanceri toimii liiankin monessa roolissa epävarmana siitä, millä (retorisilla) keinoilla turvaa toimeentulonsa. Tällä tietokirjallisuuden 2020-luvulle pulttaavalla ajatuksella voisi toivoa artikkelikokoelmalle jatko-osaa, joka vertailisi tietotekstien uskottavuuskysymyksiä myös kirjallisuuden ja journalistiikan välillä.



SISÄLLYS:

Lähtökohtia tietokirjallisuuden lajien tutkimukseen / Anne Mäntynen, Olli Löytty & Ida Henritius

Elämäkerta - kirjoittajan tulkinta toisen elämästä / Ida Henritius

Omaelämäkerta, muistelmat ja autofiktio tietokirjallisuuden rajatapauksina / Päivi Kosonen

Historian kirjoittaminen / Pertti Haapala

Yhteiskuntatieteellinen tietokirjallisuus / Jari Aro & Kirsti Lempiäinen

Oppikirja tekstilajina / Pirjo Hiidenmaa

Lasten tietokirjat / Päivi Heikkilä-Halttunen

Sarjakuva tietokirjallisuutena / Oskari Rantala

Tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden liikkuvat rajat / Mikko Lehtonen

Narratiivinen tietokirja faktan ja fiktion rajalla / Maria Lassila-Merisalo

Kertovat ja opastavat matkakirjat / Ilona Lindh

Moniaääninen essee / Ida Lowndes & Olli Löytty

Tutkija, taiteilija ja toimittaja historian tulkkeina / Anu Lahtinen

 

 

 Tämä arvostelu on tehty Agricola-verkkolehteen, jossa se vielä odottelee julkaisuvuoroaan...


lauantai 23. maaliskuuta 2024

Eroottinen elokuva (taittovalmis)



Voisin vääntää häijyjä vitsejä siitä, että käden hermopinne ja kasvojen
hermohalvaus ovat väistämätön seuraus liiallisesta filmierotiikkaan tutustumisesta...

Eroottinen elokuva on nyt joka tapauksessa taittokierroksella ja helpoin puolustus sen olemassaololle on sama kuin edellisten tietokirjojeni: kukaan muu ei aiheesta vaivautuisi kirjoittamaan sen tärkeydestä ja yleisyydestä huolimatta.

Tässä ja nyt terveystilanteessa en vielä korkkaa kuoharia, vaan ripautan kyynelfilmiä stabiloivan millitipan silmääni.


💧


Paras puolustus Eroottiselle elokuvalle on sen johdanto-osa, jossa käsitellään eniten erotiikan ja pornon eroavuutta sekä pohditaan sitä erotiikan elokuvallista estetiikkaa, joka oli alkuperäinen motivaatio koko projektille...

Kirjan varsinaiset, seksifilmien historialle ja alalajeille omistetut luvut etenevät lajityypin kamppailuna muun filmitaiteen ja -viihteen välimaastossa; elokuvallinen estetiikka tulee historian ohessa. Suomalaisia seksielokuvia on mukana vain muutama esimerkkiteos, uusimmista Villi leikki ja Neljä pientä aikuista, koska halusin keskittyä alalajien tunnetuimpiin edustajiin. 

Historialuvuista tyytyväisin olen bdsm-seksifilmien esittelyyn. Ei siksi, että siinä pääsisi pelaamaan coolien kulttiteosten maineella, vaan juuri siksi, miten erinomaisia lähdeteoksia pääsin soveltamaan sen todistamiseen, että sm-valtasuhteet ovat mukana kaikessa seksin esittämisessä.
 

Ajattelin omistaa kirjan stad up -koomikoille, koska heidän esityksissään on samaa taiteeksi sovellettua rohkeutta kuin hyvässä erotiikassa. Mutta en ole eläessäni nähnyt kuin pari stand up -esitystä. Käsitykseni heistä saattaa olla romantisoidumpi kuin erotiikan suhteen.

Niinpä esittelyluvun ”omistettu”-kohtaan kirjoitinkin vain Lenny Bruceen viitaten ”Fuck you too, rakas lukija”. Muu olisi tuntunut hurskastelulta.
 

Kirja ilmestyy kesäkuussa 2024. 


👄


Jos pitäisin kurssia aiheesta niin oheisfilmeiksi ja -teksteiksi toivoisin vähintäänkin nämä:

5 elokuvaa joilla laventaa käsityksiään seksifilmeistä

  • Kun yö saapuu, 1995

  • Enkeleitä ja hyönteisiä, 1995

  • Shortbus, 2006

  • L'Inconnu du lac, 2013

  • Kink, 2013


5 kirjaa joilla laventaa käsityksiään seksifilmeistä

  • Linda Williams: Hard Core. Power, Pleasure, and the ”Frenzy of the Visible”. Expanded Edition. University of California Press, 1999.

  • Linda Williams: Screening Sex. Duke University Press, 2008.

  • Susanna Paasonen: Pornosta. Eetos, 2015.

  • Lindsay Coleman (toim.): Sex and Storytelling in Modern Cinema : Explicit Sex, Performance and Cinematic Technique. L.B. Tauris, 2016.

  • Amia Srinivasan: Halun politiikka. Suom. Laura Lahdensuu. Gummerus, 2022.




keskiviikko 3. toukokuuta 2023

Varpio: Elää, kokea, ymmärtää – Alex Matsonin elämä

 

 

Yrjö Varpio: Elää, kokea, ymmärtää – Alex Matsonin elämä

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Tietolipas 280

2023, 376 s.

 

Alex Matson oli 1930–1960 -lukujen keskeinen kulttuurivaikuttaja ja kirjallisuuden esteetikko. Akateemisen maailman ulkopuolella toiminut Matson oli keskeisessä asemassa modernin kirjallisuuden esittelemisessä suomalaisille. Hän myös suomensi John Steinbeckin ja William Faulknerin kaltaisia klassikkoja. Professori Yrjö Varpion teos Elää, kokea, ymmärtää (SKS) on ensimmäinen tietokirja, joka esittelee ne taustasyyt ja olosuhteet, joissa Matsonista kehittyi aikansa arvostetuin kirjallisuudenselittäjä.

 

 

Tamperelaisen kirjallisuuden sisäpiirejä Yrjö Varpio on käsitellyt aiemminkin, niin akateemisissa töissään kuin jättimäisessä Väinö Linna -elämäkerrassaan (2006). Erikoisin tapaus näissä tamperelaisissa ja hämäläisissä kulttuuripiireissä on taidemaalarina aloittanut, sittemmin kirjallisuuden yleisnerokkaana esseistinä tunnettu Alex Matson (1888–1972). Varpion emeritus-vuosinaan laatima Elää, kokea, ymmärtää on erittäin perusteellinen ja pikkutarkkuudessaan perinteinen taiteilijaelämäkerta Matsonista. Elämäkerta tuo esille taustasyyt Matsonin monipuolisuudessa kulttuurikeskustelijana. Arviot Matsonin sisäisistä motiiveista asettavat varovaisesti vastakkain haastattelut, muistelmat ja aikalaislausunnot.

 

Englannissa lapsuutensa viettäneen Matsonin voi sanoa eläneen monta elämää. Ennen asettumistaan Hauholle (1945–1954) ja Tampereen seudulle (1954–1972) Matson oli toiminut merimiehenä, kuvataiteilijana, journalistina, kääntäjänä ja osallistunut aikansa kulttuurisotiin modernin kirjallisuuden auktoriteettina. Turvallisen välimatkan päässä Helsingin seurapiireistä hän kasvatti edelleen mainettaan modernin kirjallisuuden esittelijänä ja kommentoijana.

 

Vielä 1920-luvulla Matson oli arvostettu kuvataiteilija, mutta luopui taiteilijaurasta. Haastatteluissa Matson on väittänyt, että hän vain lakkasi näkemästä värit niin kuin taiteilija ne näkee, tosin elämäkerrassa arvellaan osasyyksi kapinointia isän odotuksia ja asenteita vastaan. Lisäksi taidemaailmassa oli tapahtumassa modernismin vastainen käänne kansallisiin arvoihin ja aiheisiin, mikä ei vastannut Matsonin asennetta taiteen itsenäisyyden puolustajana.

 

Myös kirjailijana Matson aloitteli jo vuonna 1920 romaanillaan Maata paossa. Romaani perustui kirjoittajansa omiin seikkailuihin valtamerilaivan miehistössä. Varpio punnitsee kirjan jääneen taiteellisesti keskeneräiseksi yritykseksi, minkä vuoksi henkilökohtaiset kokemukset korostuvat sisällöllisesti luontevina mutta tyylillisesti ja varsinkin kielellisesti kömpelöinä kohtauksina. Kirja sai silti "yllättävänkin myönteisen vastaanoton", olihan aihealue suhteellisen uutta kotimaisessa proosassa, joten kustantajaa vaihdettuaan Matson julkaisi jo vuotta myöhemmin toisenkin romaanin, satamakaupungin elämää kuvailevan Knuuttilan turvissa. Vielä vuonna 1938 ilmestyi Matsonin kolmas, salanimellä esikoisromaanikilpailuun osallistunut teos Lunnaat.

 

1920-luvulla Matsonin elämän isoin mullistus oli avioliitto (1922–1929) kirjailija Kersti Bergrothin kanssa ja puolison rohkaisemana tehty muutto Lontooseen. "Juuri Lontoossa Matson rakensi perustan vahvalle uusimman anglosaksisen kirjallisuuden tuntemukselleen", muistuttaa Varpio.

 

Tehokkaan lukemisen ohella Matson tutustui keskusteluun uusimmasta kirjallisuudesta luoden perustaa käännöstyölleen. Ensimmäisiä töistä oli Aino Kallaksen virolaisnovellien ja sittemmin klassikoiksi nousseiden pienoisromaanien kääntäminen englanniksi. Suomalaisen proosan esittely maailmalle oli Matsonille kutsumustehtävä, mutta varsinaista leipätyötä hänelle olivat tietokirjojen käännökset, niin suomesta englantiin kuin englannista suomeen.

 

Englannin kirjoittajana Matson ei kuitenkaan ollut niin taitava ja luova kuin mitä myöhemmin suomentajana. Kotimaisen kirjallisuuden peruskiven, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä hän saattoi englanniksi vuonna 1929, mutta sen kieli oli jäykän ylevää ja väkinäisen vanhahtavaa. Vieläkin kehnommin kävi Tuntemattoman sotilaan käännökselle kolme vuosikymmentä myöhemmin, tosin syyt englanninnoksen turmelemiseen olivat seikkailukertomusta odottaneessa kustantajassa.

 

 

Pirkkalaiskirjailijoiden Matson-kokoelma


 

Kansainvälisen kaupan ja kirjallisuuden palveluksessa

 

Suomeen palattua Kersti Bergrothin ja Alex Matsonin suurhanke oli vuosikymmenen lopulla ilmestynyt Sininen kirja -lehti. Matsonin osuus tuhdissa lehtijulkaisussa olivat ulkomaista kulttuuria ja kirjallisuutta esittelevät analyyttiset katsaukset. Jo ensimmäisessä numerossa ilmestyi Matsonin pitkä essee James Joycen Odysseuksesta (1922). Muita lehdessä esiteltyjä kirjailijoita olivat mm. Aldous Huxley, D.H. Lawrence, Paul Valéry, Ernest Hemingway ja T.S. Eliot.

 

Matsonin yritteliäisyys näkyy siinä, että hän perusti myös oman viihteellisen viikkolehden nimeltä Elämä. Kansainvälistyvän kulttuurin ohella hänelle oli tarjolla rahakasta työtä kansainvälisen kaupan puolella. Pari vuotta Elämää toimitettuaan Matson siirtyi ulkomaanvientiä siivittävän englanninkielisen julkaisun toimittajaksi. Ahkeroiva Matson teki käytännössä kolmea työtä: "[A]amuisin hän työskenteli [Englannin] lähetystössä, päivällä vientiyhdistyksessä ja illalla hän käänsi asiatekstejä englanniksi." Elämänmuutokseen kuului myös uuden avioliiton (1930–1972) solmiminen, nuorehkon Kerttu Kailan kanssa.

 

1930-luvun poliittisesti latautuneissa kulttuurikamppailuissa Matson otti sovittelevan, kirjallisuuden ja kirjallisuuskritiikin itsenäisyyttä korostavan asenteen. Matsonin mielestä suomalainen kirjallisuus ei kehittynyt kansainväliselle tasolle, koska arvosteluja tehtiin "kiinalaisella kukkaiskielellä" eikä täysin taiteellisin kriteerein. Samat terveiset ammattiarvostelijoille voisi tietysti allekirjoittaa tänäkin päivänä.

 

Sodan jälkeen Matson jatkoi ahkeraa käännöstyötä. Suomennosten ohella Matson myös antoi lausuntoja käännösehdotuksista niin englannin- kuin suomenkielisten kirjojen osalta. Varpion mukaan Matsonilla oli keskeinen rooli Tammen nostamisessa arvostetuksi käännöskustantamoksi. Modernin proosan klassikoista Matson suomensi Tammelle erityisesti John Steinbeckia ja William Faulkneria. Varpio muistuttaa, että kirjailijoiden arvo modernismin eturintamana oli kyllä kustantamoilla hyvin tiedossa, mutta vanhan polven kustantajat suhtautuivat torjuvan epäilevästi teosten sisältöön.

 

 

Romaanitaiteen selittäjä

 

Suuren yleisön kannalta Alex Matsonin tärkein anti sekä omalle ajalle että jälkipolville ovat hänen esseeteoksensa. Ei liene toista kirjallisuuden estetiikalle omistettua suomalaista esseeteosta, jota olisi luettu ja varsinkin sovellettu yhtä ahkerasti kuin Matsonin Romaanitaidetta (1947).

 

Romaanitaiteen maanläheisyyden ja sukupolvissa kestäneen lumovoiman on taannut se, että Matson selittää kirjallisuutta lukukokemuksesta käsin. Matsonin maailmankuvassa romaanitaide perustuu sellaiseen elävän elämän jäljittelyyn, jossa ratkaisevaa on kirjailijan yksilöllinen tulkinta. Näin jokainen klassikkoteos olisi itsenäinen, sisäisen rakenteensa varassa toimiva ainutkertainen reaktio maailmaan.

 

Matsonilainen näkemys asettaa riman myös lukijan taidoille liittää lukemansa "laajempaan tulkintaan ihmisestä, yhteiskunnasta ja maailmasta." Tällaisena lukijan itseymmärrystä palvelevana filosofisena kirjailijana Matson esitteli erillisissä teoksissaan Tolstoin ja Dostojevskin (Kaksi mestaria, 1950) ja John Steinbeckin (1948). Matsonin näkemykset sanataiteesta ovat lähellä sitä kirjallisuustieteen tulkintaperinnettä, joka sai alkunsa amerikkalaisesta uuskritiikistä ja johon Matson oli tutustunut 1920-luvulla.

 

Esseemäisellä vapaudella etenevän Romaanitaiteen vaikutusvalta perustuu siihen, miten taitavasti Matson selittää sekä kotimaisten että ulkomaisten klassikkojen arvoa. Ennen Matsonia kukaan – muistuttaa Varpio – ei ollut selittänyt esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa -teoksen (1933) luonnetta yhtä tarkasti. Jos Kilven teos olisi ilmestynyt jollain sivistyskielellä, se olisi noteerattu maailmankirjallisuuden mestariteoksiin.

 

Romaanitaiteen lukeneet tamperelaiset kirjailijat, joita innoitti ajatus romaaneista yksilöllisinä nerontöinä, lähtivät hakemaan Matsonilta neuvoa ja ymmärrystä.  Paikallisesti kuuluisaa kirjallisuuspiiriä vetänyt kirjastonjohtaja Mikko Mäkelä ja Väinö Linna saapuivat Hauholle 1949, ja pian perässä seurasivat esikoisromaanejaan viimeistelevät Jaakko Syrjä ja Lauri Viita. Viidan Moreenin ilmestyttyä (1950) Matson julisti tässä olevan Aleksis Kiven "manttelin perijä".

 

Tampereen kupeelle ja sittemmin kaupunkiin muutettuaan Matson jatkoi Aamulehdessä kirjallisuusarvosteluilla ja -esittelyillä. Helsingissä tärkein kontakteista oli kustannuspiirien napamies Tuomas Anhava. Varpion mukaan oli Anhavan ansiota, että Matson sai kestävän tunnustuksen suomalaisen kirjallisuuden edistäjänä. Pelkkää kehua ja selkääntaputtelua ei Matsonilta voinut kumminkaan odottaa. Esimerkiksi Pentti Haanpään ja Veijo Meren teokset jättivät Matsonin kylmäksi, jopa ne taiteellisesti etäännyttävät  kerrontaratkaisut, joita Matson arvosti Linnalla.


Varpion omasta taidosta etäännyttää tekijä tekstistään on paras todistus elämäkerran lopetus. Siinä elämäkerturi astuu sivuun ja antaa kohteensa näyttäytyä viimeisen kerran henkilökohtaisimmillaan. Jäämistöstä on löytynyt Matsonin paperinpalalle rustaama viimeinen tahdonilmaus, että hänen tuhkansa ripoteltaisiin mereen. Paperille on leski lisännyt postuumin viestin: "Tuhkasi on Kalevankankaalla. Anteeksi. Kerttu."

 

 

Tämä arvio on ilmestynyt arvosteluna Agricolassa 11.5.2023...


Kirjaa on saatavilla ilmaiseksi SKS:n OpenAccess-linkistä

https://library.oapen.org/handle/20.500.12657/62463


lauantai 2. lokakuuta 2021

Ketjuhotellista ei voi kirjoittaa mitään

 

Luovan tietokirjoittamisen kursseilla se ainoa perustelu tällaisenkin oudon asian opettelemiseen on arkisen esteettisyys ja filosofisuus. Tässä arki ja estetiikka venyvät yllättäen kauemmaksi toisistaan, vaikka niiden pitäisi erityiseti lähentyä. Mitä enemmän puhuu arjen estetiikasta, esimerkiksi esseiden kannalta, sitä etäämpänä se estetiikka tuntu olevan arjesta. Tämä johtuu avoimen korkeakoulun kurssiprofiilista: oppilaat ovat  eri tavoin asennoituneet luovaan kirjoittamiseen kuin nuoret yliopistolaiset. Elämää kokeneille kirjoittajille olennaista on luovan taidon kehittäminen jo-olemassa-oleviin-taitoihin nähden eikä yleisenä taiteilijuutena. Arjen esteettisyys on heille selviö tavalla, josta pitäisi kurssilla ravistautua irti, jotta sen voisi uudelleen löytää.

Kurssia pitäessä yritän asettua heidän asemaansa. Yritän ajatella, mistä itse kirjoittaisin ja miten, jos joutuisin heidän laillaan yhtäkkiä tekemään kolumnin ja esseen jotain arkista asiaa estetisoiden. Ajattelen, mistä aiheesta olen itse äskettäin googlaillut tietoa aihepiirin laajuutta ihmetellen. Esimerkiksi espresso-kahvien laadusta. Kohtuullisen varmasti pystyisin kirjoittamaan aiheesta kolumnin, ehkä esseenkin. Mutta en minä aiheesta innostuisi tai edes motivoituisi.

"Mitä ajattelin tänään?" on edelleen paras lähtökohta kolumnin tekemiseen ja toimiihan se esseeseenkin, kunhan etäisyyttä ja materiaalia on tarpeeksi. Mutta sekään ei auttaisi esimerkin etsimisessä. 

Tänään olen ajatellut Sokos-hotelleja. Suhteeni ketjuhotelliin on viha-pakkaus-suhde. Tämän viikonlopun reissulla Poriin se aktivoitui, koska Sokos-ketjun Vaakuna-hotelli oli kuin Majoituspaikka Helvetistä. Hotellin lisärakennuksen alakerrassa oli ja on jatsiravintola, jonka melu kaikui läpi rakennuksen. Näin koitti se ensikerta kun menin respaan pyytämään uutta huonetta. Respa kertoi minulle ja vanhalle pariskunnalle, joka oli juuri kirjautumassa sisään, että "jamit" kestävät 11:een saakka ja sitten melu loppuu. Siinä vaiheessa repesin ja aloin huutaa, että minulla on huomenna työpäivä. Silti palasin vanhaan meluisaan huoneeseen reppuni kanssa. Olin kiltti suomalainen.

Metelin ensisijaistaminen otti ja ottaa aivoon niin osana "kaupunkikulttuuria" kuin millaisena tahansa kaupunkilaisten olosuhteiden LUONNOLLISTAMISENA. Juurikin tätä eniten vihaan kaupunkielämässä, ja juuri nyt olin univelan ja saunan väsyttämä ja nukahtanut jo iltauutisten aikaan, kun yhtäkkiä seinätkin tärisevät alakerrasta kantautuvasta jatsimusiikista.

Nimenomaa jatsimusiikista. Kaikki se keskiluokkainen harrastuneisuus mitä jatsimusiikkiin liittyy on täsmälleen samaa Korkeamman Elämänlaadun imitointia mitä ketjuhotellitkin edustavat. Mitä muuta voi syyttää kuin itseä, jos majoittuu ketjuhotelliin? Mitä muuta – jos tyytyy yösijaan Porin kaltaisen kaupungin keskustassa?

Itseään tarkkailevan esseistin kääntöpuolella voisin tietysti löytää muitakin yleistettäviä aiheita, aivan kuten oppilaille suosittelen: miksi tässä viisikymppisen elämässään happamoituneen perheisän roolissa Pyhä Viha roihahtaa helpommin kuin edes kaksikymppisenä, jolloin se oli moraalisen ylivoimaisuuden ylin todiste? Miksi se roihahtaa näin tylsän kohteen edessä kuin ketjuhotellit ja jatsimusiikki?

Aamulla, tietenkin, kaikki on toisin. Syön hyvän ja runsaan aamiaisen, jätän ystävällisesti avainkortin respaan ja varmistan, että kuukauden päästä varauksessani HUOMIOIDAAN että siinä on mainittu "rauhallinen huone". Eli todistan juurikin tätä samaa saatanan perkeleen keskiluokkaista moraalisen oikeutuksen ylivoimaisuutta, jota niin kaksinkymppisenä vihasin.

Kohti opetuspaikkaa kävellessä on pakko tunnustaa itselle, että tästä lähimmästä isoimmasta aiheesta, ketjuhotelleista, ei voi kirjoittaa yhtään mitään. Että kokemus sulkee ihmisen ymmärryksensä ulkopuolelle. Ja sittenkin – ehkä vain Porin kaltaisessa kaupungissa, joka on enemmän ruutuukaavansa kuin historiansa oloinen keskiluokan lavaste elämälle? 

Pori on niin oudolla tavalla rannikkoisen avara, että  sille ei löydy vertailukohtaa Turusta tai Vaasasta, ja siksi sen tyypittelee parin viikonloppukokemuksensa mittakaavassa. 

Kuin ketjuhotellin pihamaata, tuota P-paikan primaarinäkymää.


 

Porilainen hotellihenkilö raivaa tilaa P-paikalle...


keskiviikko 11. elokuuta 2021

Tietokirjakritiikin ilmaiskurssi 9.10. ja 11.12.

 Tiedoksi:


Agricola-Suomen humanistiverkko -portaali järjestää tietokirjakritiikin työpajan Turussa syksyllä 2021. Työpaja koostuu kahdesta ryhmätapaamisesta 9. lokakuuta ja 11. joulukuuta. Työpaja on osallistujille ilmainen.

Kurssin teemat ovat non-fiction tyylilajina, uutislähtöinen kritiikki, essee kritiikin muotona, tietokirjallisuuden akateemisuus, sekä argumentaatio ja nettijulkisuus mediaskeptisessä maailmassa.

Työpajan molempiin tapaamisiin osallistujat kirjoittavat yhden arvostelun tuoreesta tietokirjasta. Arvostelujen toivotaan käsittelevän 2020–2021  ilmestyneitä humanististen alojen tietokirjoja, joista ei ole vielä ilmestynyt Agricolassa arvostelua.

Tapaamisissa käydään lävitse kukin arvostelu etsien keinoja parantaa tekstin journalistista tyyliä ja kriittistä näkökulma. Osallistujat lukevat etukäteen toistensa arvostelut ennen tapaamista. Arvosteluista ja tietokirjakritiikistä yleisesti keskustellaan työpajan omalla Moodle-alustalla.

Kurssin opettaja on tietokirjailija, tutkija ja kriitikko, FT Markku Soikkeli, joka on opettanut tietokirjoittamista sekä yliopistoissa että opistotasolla.

Käytännön järjestelyistä vastaa Agricolan toimittaja Tapio Onnela.

Työpajaan otetaan maksimissaan 10 opiskelijaa. Työpajaan voi hakea lähettämällä tietokirja-arvostelun (julkaistun tai julkaisemattoman) Markku Soikkelille sähköpostiosoitteella mg@illusionisti.net
Arvostelutekstit pyydetään lähettämään 1.9. mennessä. Osallistujat valitaan tekstien perusteella ja osallistujille ilmoitetaan valinnasta pikaisesti.

Työpaja on ilmainen, mutta matka- ja lounaskulut jokainen maksaa itse. Kysymyksiä työpajan käytännöistä voi lähettää joko Tapio Onnelalle (tapio.onnela@utu.fi) tai Markku Soikkelille (mg@illusionisti.net)

Työpajan on mahdollistanut Suomen tiedekustantajien liiton Agricolalle myöntämä apuraha. Apurahalla edistetään tietokirjakritiikkejä ja niistä käytävää keskustelua. Työpajassa laadituista ja Agricolaan hyväksytyistä kritiikeistä maksetaan pieni palkkio.