Hanna Weselius: Pronominit (romaani?)

Hanna Weselius: Pronominit

377 s.
Wsoy, 2025






Tätähän se postmoderni kirjallisuus on pahimmillaan ja parhaimmillaan: teoksia joista voi poimia mieleisensä palat kuin konvehtirasiasta. Silti kansien sisälle saadaan mahdutettua koko nykyinen maailmantilanne.

Hanna Weseliuksen Pronomineissa maailma on loppumaisillaan. Mitään varmaa tietoa ei ole tarjolla, mistä ollaan tulossa ja minne menossa. Tapahtumat on tiivistetty lentokoneeseen vailla lähtöpaikkaa ja määränpäätä. Painajaismaisen viihdyttäväksi lennon tekee se, että matkustajille esitetään tauotta katastrofit romantisoivaa Titanic-elokuvaa.

Henkilöhahmot ovat ohkaisia, mutta niin on tarkoituskin, jotta heidän mielensä vastaisi sivilisaation hapertumista. Ihmisistä on tullut ”reaktiivisia väkkäröitä”, tavarakulttuurinsa varassa eläviä olentoja, joilta ”voimakas Disney-muisto” riittää viemään voimat ja joille muoviteippi takaa ajattelun selkeyden.

Romaanin nimi tarkentaa huomion siihen, että henkilöt ovat korostetun välineellisiä. Kirja on jaettu viiteen osioon kieliopillisten pronominien mukaan, vaikka kertojanäkökulma ei noudatakaan valittuja jaottelua Minä, Tämä, He, Sinä.

En romaania lukiessa tajunnut, mitä lukijan tulisi jaottelun perusteella pitää kunkin jakson tulkinnallisena avaimena. Jonkinlaista ”minuuden” analyysiä? Vaiko sitä, miten henkilöt vaihtavat paikkaa lennolla? Kaiken lisäksi parhaiten ”Sinän” näkökulmaa vastaa kirjan viides osa, epilogi, joka on otsikoitu ”Vapaavalintaiseksi” eikä ”Sinäksi”.




Pronominit on kooste fragmentteja ja kymmeniä ihmiskohtaloita, joita yhdistää päätyminen kansien väliin kirjoittajansa pitkälle ja korkealle ajatuslennolle.

Selitys sille, miksi romaani ja maailma nyt lopussaan jakautuu pronominien mukaan, löytyy sivuilta 217–218 eräänlaisen kokoavan kertojaminän puheista. Ihmiskunnan siirtyessä tekstistä kuvakeskeisiin medioihin viestimet ovat alkaneet puhua ”meistä”, esittää kertoja. Mitä enemmän on kohkattu ”meistä”, sitä enemmän pronomineista on tullut vapaasti liiteleviä merkkejä.

Älykköproosana Pronominit on yhdistelmä hyvää proosaa ja typerryttävän laiskaa esseistiikkaa. Eräs henkilöistä pitää esimerkiksi pitkän esitelmän ämpäreistä ihmiskunnan tärkeimpänä keksintönä. Esseemäinen katkelma on varmaankin tarkoitettu ironiaksi kulttuurituotteisiin takertuvia katastrofiluonteita kohtaan. Mutta vastaavassa esseistisessä ironiassa Leena Krohn pääsisi yhdessä sivussa syvemmälle kuin Weselius kahdeksassa.
 

Noh, Weselius ei ole filosofi vaan valokuvataiteen lehtori. Hän rajaa proosassaan tarkasti tilanteita ja fokusoi yksityiskohtiin. Fragmenteista ei vain synny edes metaforan paksuisia kytkentöjä. Mitään lopputulemaakaan on turha odottaa, sen paremmin lennon huipentavaksi katastrofiksi kuin historian viimeisteleväksi tulkinnaksi.




Lähiten kirja tuo mieleen Don DeLillon äskettäin ilmestyneen pienoisromaanin Hiljaisuus (2020; suom. 2022). Siinäkin lentokone on ajasta irronnut pienoiskuva romahduksen partaalla liitävästä sivilisaatiosta – ja siinäkin ironisoidaan maailmanloppua tapahtuman sijaan ilmiönä, joka tuntuu olevan alituiseen aktualisoitumassa, mutta pysyttelevän loitolla keskiluokkaisen epäuskon varassa. Vastaavia, maailmojen rajat ylittäviä lentomatkojen kuvauksia tietysti löytyy spefistä loputtomiin. Weseliuksen ansio on keskittää kaikki tapahtumat koneen sisälle klaustrofobiseen putkiyhteisöön.

Mutta siinä missä esimerkiksi DeLillo antaa maailmanlopuille aina perhedraaman kehyksen, pitää Weselius henkilönsä erillään ja yksinäisinä. Epilogi palauttaa näkökulman maan tasalle, muttei ankkuroi tulkintoja.

Kirjan alkuun on painettu karttakuva matkustamosta, mikä antaa lukijalle liioiteltuja odotuksia istuinpaikan mukaan nimettyjen henkilöhahmojen linkityksistä. Mitään hypertekstiä tämä kirja ei ole lähelläkään, ja tuskin sellainen on Weseliuksen tarkoituskaan. Syytettäköön karttakuvasta postmodernistisiin temppuihin uskovaa kustantajaa.




Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025

Poor Things (elokuva)

 

Oletin Poor Things -elokuvaa (2023) vuoden filmitapaukseksi, mutta eipä se ole tapaus kuin taidepornon runsaudessa. 

Pornoefektit yhdistettynä drring-brööt-drring -ääniraitaan yhdistettynä karkkivärein laveerattuihin CGI-maisemiin yhdistettynä Emma Stonen ylinäyttelemiseen on lisäksi niin väsyttävää, että puolentoista tunnin kohdalla toivoisi filmin jo loppuvan. Mutta se jatkaa vielä puoli tuntia tehdäkseen tarinan AINOAN varsinaisen juonenkäänteen eli osoittaakseen, että tarinakin oli tässä taustalla, jopa oikea romaani (Alasdair Grayn).

Jos yhteen lauseeseen Poor Things -elokuvan kiteyttäisi niin tulos on sama kuin jos miljardööri tilaisi Peter Greenawaylta feministisen pornosadun sijoitettuna tekoälyn piirtämiin steampunk-kaupunkeihin. Siis: silmäkarkkia ja verbaalista keppostelua ja brittiläisiä seksisketsejä. 

Niin halpaa, että se täytyy lavastaa mielipuolisen komeisiin interiööreihin.

Oli hyvät syyt olettaa, että Poor Things olisi vuoden filmitapaus, kunhan aktiivisesti sulki pois ajatuksen Emma Stonesta pääosassa. Elokuva elokuvalta ohjaaja Yorgos Lanthimos on ylittänyt itsensä loihtien niin omintakeisia maailmoja, että yksinkertainenkin tarina alkaa tuntua häikäisevän omaperäiseltä maailmanselitykseltä. The Lobsterista (2015) alkaen jokainen hänen filmeistään on kestänyt useampaa katsomista, etenkin kun niiden väkivaltaisuus ei tunnu toisinnoilla niin itseisarvoisen shokeeraavalta. Samalla hän on osoittautunut erinomaiseksi näyttelijäohjaajaksi, joka on keksinyt tarinalleen sopivia käyttötapoja Colin Farrellin ja Nicole Kidmanin kaltaisista totisen yksipuolisista näyttelijöistä.

Mutta siinä missä The Favourite (2018) sai brittiläisen hovin näyttämään maagiselta kuin Ihmemaan Liisan maailma, keskipisteenään arvovaltainen Olivia Colman kuningattarena, on Poor Things aiheensa mukainen sekava kudelma ideanpätkiä ja pastissimaisia tyylikokeiluja; spektaakkeli joka vähitellen (oikeastaan: heti kun värit tulevat kuvaan) hukkaa yrityksen tehdä spekulatiivista vaihtoehtohistoriaa brittiläisistä kolonialisteista, niin yläluokkaisista tutkijoista kuin yläluokkaisista turisteista kuin yläluokkaisista sotilaista.

 

Poor Thingsin voi toki katsoa "pelkkänä" aikuisten satuna. Sellaisena se on kohtalaisen hyvä visuaalisten ideoiden taikalyhty. Mutta jos sitä vertaa Greenawayn tai Jeanne-Pierre Jeunetin vastaaviin elokuviin, niin lopputulos jää yhtä kauaksi esikuvistaan kuin taidepornon kliseillä leikittelevä piiiitkä pariisilainen bordellijakso jää Jeunet'n Amélien hyväntuulisesta erotiikasta.

Tällaisia "Sadeian Woman" -tarinoita (Angela Carterin tyypittelyn mukaisesti) hyveellisen neidon koettelemuksista on filmatisoitu loputtomiin ennenkin, myös scifin ja fantasian puitteissa. Poor Things on niiden perillinen viktoriaanisessa paatoksessa, ei aiheen tai teeman syventämisessä nykypäivän kriteereillä.

Ja epäilemättä Poor Things on elokuvamedian frankensteinmaisin yhdistelmä kriittistä seksisatiiria ja kepeän allegorisiksi tarkoitettuja pornokohtauksia.

Emma Stonen hysteerisen kulmikas tapa esittää viatonta keho-oppijaa, lapsen mieltä aikuisen naisen kehossa, pitäisi kai herättää katsojissa tiedostavaa epämukavuutta, aivan kuten elokuvan runsaat vivisektiot. Mutta veikkaan kyllä että jokainen katsoja näkee kohtauksissa ensisijaisesti kömpelön imitaation siitä, miten Colman esitti sairasta kuningatarta The Favourite -elokuvassa. Sitä filmiä ei edes Stone pystynyt sivuosasta käsin pilaamaan. Tässä Poor Thingsin tapauksessa ei ole oikeastaan enää väliäkään millä kaikilla tavoilla sen osaset alittavat kokonaisuuden korkealle asettaman riman.

 

Oikeasti, siis aikuisten oikeasti, Poor Things näyttää juuri niin laskelmoidulta yhdistelmältä taidetta ja viihdettä, ettei sitä uskoisi Lanthimoksen ohjaukseksi ellei interiöörien ahdistavuutta korostettaisi ohjaajalle ominaisella kalansilmäobjektiivilla. Menestysuransa häikäisemänä tuo rohkea kreikkalainen on nyt lennähtänyt julkisuuden aurinkoon niin korkealle, että voi vain toivoa hänen olevan riittävän älykäs tajutakseen alla aukeavan pelkkää tyhjyyttä. Tekoälykäs se osaa olla ihminenkin.

Asteroid City (elokuva)

 

Fantastic Mr. Fox oli viimeinen älykkäästi lapsellinen elokuva ohjaaja Wes Andersonin uralla. Sen jälkeen hän on tyytynyt elokuviin, joissa pikkuvanhat taikurihahmot, animaatiojaksojen yllättävyys ja naiivi romanttisuus ovat saaneet korvata sen lapsen suoruudella reagoivan sarkasmin, mihin hän luotti varhaistuotantonsa käsikirjoituksissa (1996-2009). Pohjanoteerausta myöhemmällä uralla on edustanut täysanimaatio Isle of Dogs (2018), joka oli niin väkisin hymyilty ja umpirasistinen tarina, etten ole voinut katsoa sitä toista kertaa.

Toki olen katsonut jokaisen Andersonin filmin jo teatterikierroksella Steve Zissou -filmistä (2004) alkaen. Kuvamaailmaltaan ne ovat aivan muuta kuin mitä kukaan muu tekisi – ja sen kuvamaailman sisällä pulppuavat omanlaisensa ideat, jotka viehättävät silloinkin kun elokuvan juoni painelee niistä ylitse tuhatta sataa.

Tuorein tapaus Asteroid City oli myönteinen yllätys Anderson-elokuvaksi, rauhallisesti monipuolisempi kuin edelliset aika- ja kertomustasoja sekoitelleet ohjaukset (Budapest Hotel [2014] ja The French Dispatch [2021]). Ennen kaikkea: se ei ole niin pakotetun ja pateettisen ulkokirjallinen kuin nuo kaksi edellistä. 

Asteroid Cityn metakertomuksena toimii näytelmä, jonka me katsojat saamme nähdä koko valkokankaan leveydelle kuumeisissa autiomaan väreissä levittäytyvänä scifi-tarinana. Välillä hypätään lavasteisiin hahmoja näyttelijän epävarmuuden tai taustatyön kautta selittäviin, useimmiten hahmonrakennusta ironisoiviin kohtauksiin. Näitä metatason hyppyjä yhdistää kertojahahmo, ikään kuin ohjaaja-käsikirjoittaja Anderson ei olisi (taaskaan) varma, mikä kerrontatason rikkomus tuntuisi katsojasta syvälliseltä.

Elokuvan nimeä mukaileva "varsinainen" tarina on scifistinen vain sillä samalla nostalgisoivalla tavalla kuin mitä kaikki muu Asteroid Cityn lavasteisiin kerätty 1950-luvun aikalaisrihkama vaatteineen, juomineen ja elokuvaviitteineen. Silti se scifistisyys kraattereineen ja atomipommikokeineen sentään hymyilyttää. Ensimmäinen puoli tuntia tarinakin etenee vinkeää vauhtia... ja sitten hidastuu ainakin kolmeksi vartiksi ennen kuin koko ideoiden sirkus kiihdytetäänkin äkisti loppuun. 

Autiomaa postmodernin simulaation nollakohtana on tietysti sellainen akateemisen/amerikkalaisen itsetietoinen illuusio, jota Andersonilta odotetaan – ei niinkään näytteille kuin näyttönä.

 

Näyttelijöiden käyttäminen sisustuselementtinä on jostain syystä sitä postmodernia ironiaa, joka on helpoiten uponnut ylituotettuja elokuvia suosivaan yleisöön. Valtava kaarti nimekkäitä näyttelijöitä laukomassa muutaman muka-muka-nokkelan repliikin on takuu sille, että elokuva tuntuu täyttävän Tärkeän Filmin tuotantoarvot. 

Sikäli nämä Anderson-tuotteet ovat luomupahvilta näyttävä vaihtoehto hahmokaarteihin ja efektipintoihin luottaville supersankarituotteille. Molemmat tuotteet takaavat seksittömiä romansseja ja umpiheteron maailmankuvan. Asteroid Cityssä nähdään, sentään, ensi kertaa miesten välinen suudelma. Sen verran Anderson, kun kerran Marvelkin, joutuu antamaan periksi todellisuudelle.

Toinen syy Andersonin yllättävään menestykseen 2000-luvulla on se, että hänen kuvaestetiikkansa liioiteltu symmetria ja mainoksia jäljittelevät väripintansa näyttävät paljon paremmilta televisiossa kuin valkokankaalla. Teattereissa hänen elokuvahistoriaa nostalgisoivat komediansa tuottavat yhtä vähän kuin muutkin festareilta ponnistavat indiet, mutta niille on ilmeisen varma kuluttajakunta kotisohvilla. Kuvat ovat yhtä kuolleen staattisia ja asenne näyttelijäammattiin yhtä alentuva kuin A. Kaurismäellä, mutta sentään gagit näyttävät tuoreilta ja ironia on niin hitaasti alleviivattua että senkin ehtii hoksata ennen seuraavaa juonen keskeyttävää kommentaaria.

Itse pidän merkittävänä bonuksena sitä, että lapsinäyttelijät ovat Andersonilla yllättävän hyviä esiintyjiä puolivakavia aikuishahmojen kopioita tehdessään. Ehkä siksi Moonlight Kingdom (2012) on se ainoa 2000-luvun Anderson-filmi johon voisin vielä palata. Tässä Asteroid Cityssäkin lapsia on melkoinen liuta, mutta heillä ei ole lähellekään samassa määrin kuva-aikaa kuin aikuisilla. Vielä voi toivoa, että Anderson tekisi joskus elokuvan pelkillä lapsinäyttelijöillä.