KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

22.12. Savoon ja mökille jouluksi
24.-26.1. Työväen Näyttämöpäivillä
1.2.-28.3. Kauhukirjoittamisen työpaja
18.3. Lääkäripäivät-Roosalupi
20.-22.3. Fantastika-con Tukholmassa

maanantai 30. syyskuuta 2019

Ensi-illan jälkeen eli draamantaju herää pätkittäin


Joskus kesällä teatterille harjoituksiin polkiessa ajattelin miten hurskastelevan hullua on amatöörien haaskata hienoa kesäpäivää jonkin Shakespearen kaltaisen parissa, kun lopputulos on kuitenkin niin kaukana siitä mitä "oikeassa" teatterissa pystytään. Vähän kuin yhden käden sähköurkusormillaan treenaisi sinfoniaa julkiseen esitykseen.

Mutta kotiin päin polkiessa sitä aina suhtautui kokemaansa helpotuksen oirein niin kuin muuhunkin yhdistystoimintaan, missä kollektiivinen tahto on tärkeämpi kuin yksittäisten osaajien summa. Silkasta tahdosta syntyy jotain enemmän kuin mitä yksin osaa kukaan edes mokata.

Ensi-ilta (28.9.) "HC Macbethille" meni monin verroin paremmin kuin kenraali, mikä kuulemma on produktioille tyypillistä. Jotain energioista kertoo se, että eka puolisko näytelmää vei keväällä 105 minuuttia, kesällä 85 minuuttia, ja ensi-illassa 55 minuuttia. Kiekkotermein joukkueemme on "hitsautunut saumattomaksi kokonaisuudeksi".

Kuva: Annu Hakala

Samalla juuri se saumojen katoaminen ja rytmin säilyminen on omituinen esteettinen ominaisuus, joka on alkanut kiinnostaa draamassa yhä enemmän. Ei sen tärkeyteen olisi koskaan uskonut, jollei olisi nähnyt näytelmäntekoa sisältä käsin.

Ei siitä ole kuin pari vuotta kun jossain Tukkatekstin istunnossa oli puhe näytelmän sisäisestä rytmistä ensisijaisena kriteerinä esityksen onnistumiselle, ja pidin ajatusta teoreettisena höpöhöpönä. Nyt olisin jo valmis sanomaan, että rytmitys on teatterin salainen ase, taikuus jota katsoja ei ehdi tajuta silloin kun rytmitys toimii.

Ammattilaisille ja pitkän tien harrastajille rytmin ensisijaisuus tuntuu olevan niin luonnonvoima, mukana kaikessa mitä ja miten valikoidaan esitykseen mukaan, että sitä on turha teoretisoida. Draamaa kirjoittavalle tästä ei kumminkaan löydy pahemmin ohjeistusta. Ikään kuin käyttödraama olisi jotain minkä joko osaa teatterin sisältä käsin tai sitten ei osaa ja naputtelee tietämättään jotain mikä parhaimmillaankin kelpaa vain lukudraamaksi tai Ylen tv-tuotannoksi.

Se, että esityksen rytmin saa SÄILYMÄÄN, ei ole mitään rakettitiedettä. Mutta miten rytmin saa vaihtelemaan, painottamaan ja yllättämään, se täytynee olla sisäänrakennettuna jo tekstissä. Jälleen kerran tulee mieleen Kansallisessa näkemäni "Keuhkot" esityksenä, jonka intensiivisyys kelpaisi malliksi niin moneen asiaan draaman estetiikassa ja ehkäpä erityosesti tähän rytmin maagisuuteen.

Draamantaju herää pätkittäin. Vuosikymmenien harrastuneisuus elokuvista ei siihen näköjään opasta, ehkäpä ei sekään että on tyytynyt enemmän katsomaan kuin lukemaan näytelmiä.

perjantai 27. syyskuuta 2019

Yksi yö ensi-iltaan


Enää yksi yö ensi-iltaan. Eilinen kenraaliharjoitus oli aika kaoottinen, vaikka harjoitusyleisö pysyikin siinä mukana alusta loppuun. Eli ei siis toivottoman kaoottinen. Ohjaaja kiitteli palautekierroksella jopa virheistä, koska kaikki näyttelijät vellovat joka tapauksessa itsesyytösten ahdingossa. Oikeasti eilinen meni kohtuullisen hyvin. Vain lamput olivat vaarassa, kun kiekkojoukkue miekkailee tolkuttomalla energialla.


Itse unohdin Duncanistani kokonaisen replikin ja vielä samasta syystä kuin harjoituksissa: kun kohtausta muutettiin niin että kaksi näyttelijää (lapsihahmo ja lapsenlapsihahmo) tulevatkin äkkiä minua kohti, koko näytelmätilanne jotenkin katkeaa. Sen sijaan että lapsenlapsi olisi kiskonut minua hitaasti ulos kohtauksesta kiskoinkin hänet nopeasti pois, jotta en pidempään jumittaisi näyttämöllä. Saman vaikutuksen olen huomannut niissä aiemmissa Terhin produktioissa joissa olen ollut mukana: roolin mahdollistava "oma tila" katoaa jos joku tulee liian lähelle. Hämillisen myllertävä tunne on sama kuin äkisti toisen ihmisen kasvot kääntyisivät omia kohti.

Nimiroolin Päivi sen sijaan veti osuutensa täydellisesti jo eilisessä kenraalissa ja hänen varassaanhan koko esitys muutenkin kulkee. Macbethin ja äitinsä väliset kohtaukset ovat sellaisia karmeutensa täsmällisyydessä, että ne hyytäisivät yleisön vaikka laitosteatterin isolla näyttämöllä.

Ainoa asia mikä "Macbethin" sovituksessa edelleen rassaa itseäni on sen lopetus. Veikkaan, että vähän väsähtänyt tunnelma näytelmän viimeisessä vartissa johtuu siitä, miten erikoisesti juoni ja dramatiikka ratkaistaan. Ohjaaja kokeili harjoitusten aikana erilaisia muitakin vaihtoehtoja ja nykyinen lopetus on niistä epäilemättä paras. Mutta alkuperäisen tekstin loppuratkaisusta poikkeaminen on niin iso sivuaskel, että se pitäisi perustella hyvin näytelmän aikana - tai sitten tematisoida lopetus selvästi johonkin suuntaan.

Nämä ovat omat ehdotukseni "Macbethin" vaihtoehtoiseksi lopetukseksi:
  •  Queer-lopetus: Macbethin surmaaja onkin binäärisen maailman ulkopuolinen henkilö, ei tapa Macbethiä vaan sulautuu tämän identiteettiin. Äiti tunnustaa uuden ajan koiton ja ryhtyy kouluttamaan kiekkoilijoista taitoluistelijoita.
  •  Kaurismäkeläinen lopetus: Macbeth rakastuu kiekkohallin espanjalaiseen siivoojaan, tunnustaa tekemänsä isänmurhan ja tuomitaan vankilaan. Siivoja saa onneksi työpaikan samasta vankilasta. Pariskunta sinetöi lempensä kaltereiden välistä.
  •  Mediatietoinen lopetus: demokratian puolustajat piirittävät mediatähdeksi nousseen Macbethin, tämä kääntää kameran jalustan miekakseen ja syöksee siihen itsensä. Seuraa lehdistötilaisuudeksi muutettu loppumonologi ja brechtiläinen etäännytys.
  •  Freudilainen lopetus: iso kiekkokassi, jolla on esityksessä muutenkin keskeinen merkitys, kääritään punaiseen kreppipaperiin ja tämän lävitse kuviteltujen uhkien piirittämä Macbeth survoo itsensä takaisin kohtuun. Lady Macbeth pitää loppumonologin ja varoittaa väestökatastrofin aiheuttamasta itsetuhoisuudesta.
  •  Somaattinen ihmiskuva -lopetus: näytelmän loppua kohden Macbeth alkaa syödä samoja lääkkeitä kuin äitinsä ja hänen painajaisensa pahenevat, kunnes hänet viedään katkaisuhoitoon. Käy ilmi, että "noidat" ovatkin olleet hänen lääkäreitään. Macbeth polttaa doping-laukuksi paljastuneen syntisäkkinsä.


tiistai 24. syyskuuta 2019

Alice et le maire (elokuva)

Ei poliittisen elokuvan ole pakko olla saarnaavaa, riittää, että se näkökulmassaan noteeraa maailman muuttuneen. Ranska tuntuu olevan ainoa filmimaa, jossa edelleen uskalletaan tällainen näkökulman ja asenteen valitseva tyylittely, poliittisten kysymysten käsittely edes siltä osin, miten vallankäyttäjät kontrastoidaan arkea vasten ja miten tarkoituksellinen antikliimaksi palauttaa todellisuuteen painavammin kuin ideologinen saarna.

Mansplaining eli 'mecsplication' ranskalaisittain...
Poliittisten elokuvien pehmeässä sarjassa paraatiesimerkki lienee ranskalainen Ministeri (Quai d'Orsay, 2013), joka on Suomessakin ollut saatavilla dvd:llä, tuo kiltin kutitteleva korkean politiikan farssi. Samaa tyylilajia ja hyvin samanlaista tarinaa edustaa R&A:ssa esitetty uutuusfilmi Alice et le maire ("Alice ja pormestari", 2019), jossa sosialistien presidenttiehdokas yrittää oikeasti muuttaa sekä elämänsä että puolueensa suuntaa. Hänen apulaisekseen osuu sattumalta nuori filosofi, Alice, jonka vinkit 'vaatimattomuuden' teemasta sytyttävät aatteensa menettäneen vanhan miehen. Lyonin pormestarin paikalta poliitikolla olisi tilaisuus vaikuttaa ensin upean kaupunkinsa muuttamiseen ja sitten ehkä koko Ranskan. Filosofin edustama omatunnon ääni johtaa tietysti välirikkoon oman puolueen ja hallintokoneiston kanssa, kun taas filosofin on ratkaistava miten pitkälle hän jatkaa totuudenpuhujana pitääkseen työpaikkansa.

Näissä ranskalaisfilmeissä, joissa lempeästi ivaillaan hallitsijoiden naiiviudelle ja etääntymiselle kansasta, vedotaan samalla rojalistiseen ihailuun hallitsijoita kohtaan. Ihailu on vähintään yhtä lipevää kuin brittien vastaavissa henkilökuvaelmissa, kuten "Queen" tai "Rautarouva". Samaa palvovan hymyilevää kritiikkiä esittää "Alice et le maire". Valistukseen uskovan hallitsijan ainoa vastavoima on puolue, jossa siinäkään ei esiinny yksittäistä vallanahnetta hahmoa. Muutoksen varsinainen este on tämän elokuvan mukaan se, että hallitsijaluonteelta puuttuu rohkeus vedota uskollisiin joukkoihinsa. Siis _sosialisti_poliitikolta.

Muutenkin puhe sosialismin perinnöstä nykypäivälle on tässä elokuvassa kiusannuttavan löysää, kun dialogissa kuitenkin kuullaan oikeasti nostattavia ajatuksia puoluepolitiikan korjaamisesta vastaamaan 2000-luvun kysymyksiin ja ilmastokatastrofiin. Filosofin esittämät järkyttyneet kommentit konsulttipohjaisesta kaupunkisuunnittelusta tuovat niin ikään toiveikasta realismia tarinaan, joka alkupuolella ennättää kurkistaa kunnallispolitiikankin kiemuroihin. Ei olisi paljoa tarvittu rohkeutta ohjaajalta, niin tästä elokuvasta olisi saanut yhtä merkittävän poliittisen elokuvan kuin Tavernierin Tänään se alkaa (Ça commence aujourd'hui, 1999) tai mikä tahansa Dardenne-veljesten filmeistä. Godardista ja MERKITYSTÄ TUOTTAVAN poliittisen elokuvan perinnöstä taas on turha puhuakaan 2000-luvulla, edes Godardin omista viime aikojen "teoksista".

Täyttyykö Bechdel-testi vai raskaustesti? Sopii arvata.
"Alice et le maire"-filmin tapauksessa viihdyttävät lisukkeet eivät onneksi ole nekään liiaksi imeliä eli amerikkalaisia. Anaïs Demoustier nuoren filosofin roolissa välittää myötänolostelevan näkökulman vasemmistopoliitikon ja -politiikan tilaan, mutta eipä hänen henkilöstään piirry paljoakaan ominaisuuksia, kun jo ollaan paikkaamassa hänen sinkkuelämäänsä makuuhuoneessa. Nuoren naisen palvova asenne vanhaa miespoliitikkoa kohtaan on niin ikään vankasti kiinni vanhassa maailmassa, mitä korostaa Demoustierin pisamainen sulokkuus, farkkuhousuisesta akateemisesta rentoudesta riippumatta. Poliitikkoa esittävä Fabrice Luchini täyttää tehtävänsä pikemminkin näyttelijäkarismalla kuin valtiaan arvovallalla. Hieman jo dementoituneena mutta politiikalle elämänsä omistaneena kabinettiammattilaisena hänen tyypittelynsä on kyllä enemmän komedian kuin draaman puolella.

"Alice et la maire" ei siis muuta odotuksia ranskalaisesta politiikasta eikä elokuvasta, mutta hieman toivoa se antaa, että viihdegenrejen risteyspaikalta löytyisi vielä tilaa aitojen poliittisten kysymysten dramatisoinnille. Ohjaaja Nicolas Pariserilta filmi on vasta toinen täyspitkä, joten epävarmuus poliittisten aiheiden vakavuudesta laitettakoon nuoruuden (44-v) piikkiin.


lauantai 21. syyskuuta 2019

Lokki (näytelmä)

Tsehovia Kansallisteatterissa. Kyllä se on minullekin itseisarvo, niin varma teatterielämyksen standardi, että matkan Helsinkiin voi valmistella sen varaan. Eikä juuri ensi-iltaan (19.9.2019) tullut "Lokki" petä. Ei myöskään anna mitään standardiodotukset ylittävää.

Klassikoiden näkemykselliselle eli ohjaajan peukalonjäljelle omistautuneena aikana tuntuu aluksi kovinkin mukavalta nähdä perinteistä muotokieltä käyttävä ohjaus Tsehovin Lokista. Sitten tylsistävän mukavalta. Jopa käännökseksi on valittu vanhempi suomennos, jotta esitys olisi enemmänkin runollisen ilmava kuin säätydraamana ivallisen herättelevä. Mukavaa juu. Paljon menee silti hukkaan. Iso joukko näyttelijöitä pääsee sivurooleissakin 'vain' esille eikä ilmeiseen diivan tyyppirooliin kiinnitettyä Maria Kuusiluomaa nosteta tarpeeksi keskiöön. Kerrankin se on vanhan koulukunnan tähtinäyttelijä, josta eniten pidin, kun esitystapa on muuten niin unelias, että rytmitys kävisi ironiaksi tsehovilaista teatteriperinnettä kohtaan.

Muistan nähneeni riipaisevan version Lokista, kun näyttämönä oli TTT:n pieni yläkerran kabinetti. Tämä Kansallisteatterin 'pienelle' eli isohkolle näyttämölle levitetty Lokki sen sijaan lepattaa minne sattuu. Välillä lavan leikkaa pitkä laituri, jotta olisi edes jokin rajaus toiminnalle. Välillä kiipeillään tikapuilla, ikään kuin yleisö ei muuten tajuaisi haaveilijoiden erilaisuutta seurapiirissään. Videokamera ja -kuvatausta ovat nekin mukana, se kai on ainoa takuu laitosteatterin nykyaikaisuudesta.

Kuusiluoman lisäksi pidin siitä, miten helpot uhrihahmot saadaan tehtyä empaattisiksi:
- Miro Loperi kirjailijana, joka tekee pienesti monologinsa rakastamansa Ninan onnettomuuksista; kuin haaveistaan luopunut ihminen voi tehdä. Heikommat on kemiat äidin kanssa...
- Emmi Parviaisen juoppo praktikko, josta olisi saanut kiinnostavamman keskushahmon kuin seurapiirin matriarkkadiivasta. Muutenkin kuin laittamalla hänet törröttämään suolasateessa ja flamencolaulajana. Perivenäläisessä näytelmässä!

Ohjaaja Anne Rautiaisesta minulle on luonnehdittu, että hänen dramaturgiansa on kiinnostavaa ja ainutlaatuista vain milloin hän ohjaa esineteatteria. Tämä vastasi kokemustani hänen Bulgakov-ohjauksestaan viime talvena: visuaalisesti oivaltavaa muttei syvällistä. "Lokissa" nuo visuaaliset välipalat ovat onneksi hyvin lyhyitä, periodinäytelmän lait rikkovia siivuja.

Henkilöohjauksen painotuksista ovat sitten huolehtineen kokeneet näyttelijät itse? Vesa Vierikko irrottelee odotusten mukaisesti hillintänsä vivahteilla, mutta Taisto Reimaluoto huitoo ja heiluu kuin olisi ainoa jolle on kerrottu kyseessä olevan kansankomedia. Aksa Korkkila on Ninana nukkemaisen täydellinen tragedienne, jonka sielu haalistuu ja symboliikantaju kirkastuu juuri sen verran mitä tsehovilaiseen naiskuvaan sopii. Mitään fiksua tai uutta ei ole ohjaaja Rautiainen kummallekaan nuorista naisnäyttelijöistä keksinyt. #metoo-aikana se noteerataan kai jo rikokseksi?

Kaipa tämä "Lokki"-tulkinta ansaitsee viisi tähteä, jos uskollisuus klassikolle on tärkein asia mitä näytelmältä odotetaan. Mutta mitähän nämä hesalaiset ohjaajanerot keksivät sitten, kun venäläiset klassikot on kahlattu loppuun?


sunnuntai 15. syyskuuta 2019

Kaksi viikkoa ensi-iltaan

Taas ollaan sillä kynnyksellä, että ensi-iltaan on enää kaksi viikkoa ja osa repliikeistä edelleen hakusessa. Osaan kyllä ulkoa lähes kaiken, mutta harjoituksissa toiminnan tahti ei suo aikaa seuraavien lauseiden muistelemiselle: repliikkien täytyisi tulla osana toimintaa yhtä luontevasti kuin se "ele suurin jot' ei tehdä". Nonsenseltä tuntuva loruilu ("Hyvin tehty, taito palkitaan..") menee lopultakin helpommin kuin selvälle kohteelle suunnattu puhuttelu, jossa ylevät kohteliaisuudet ("...että vaikka kiitokseni siivin lentäisivät..") ovat rakenteeltaankin mahdottomia ihmiselle, jolla ei ole sprintterin keuhkot ja maratoonarin itseluottamus. Ja kuninkaallista esittävällä se kuninkaallinen kohteliaisuus on sentää se pienin vaadittu ominaisuus.

Lady Macbeth
Repliikittömässä kohtauksessa riittää patsastelu, etenkin jos tyytyy siihen, että tässä Macbethin hc-sovituksessa androgyynin kiekkojoukkueen (hc) ainoa mies on sen valmentaja, kuningas. Näytelmää on tullut mainostettua tamperelaisittain kiekkoaihe ja genderväännös edellä, vaikka sovituksen erityisyys lähtee kyllä siitä, että Terhi on kirjoittanut lady Macbethin nimihenkilön äidiksi. Vaikutus on kirjallisuushistorian kannalta yksinkertaisuudessaan nerokas. Vuosisatoja kestänyt debatti siitä, voiko Shakespearen tekstin perusteella tulkita, onko lady Macbethilla lapsia ja selittääkö lapsettomuus hänen luonteensa, saa TEKSTIN ITSENSÄ perusteella näytellyn vastauksen.

Lady M ja kuningas D pois lukien muiden hahmojen androgyyniys on tuottanut jatkuvaa säätämistä, etenkin kun 6 näyttelijälle on siirretty repliikkejä pois jätetyiltä/yhdistellyiltä hahmoilta. Edelleenkään ei ole ihan varmaa, että yleisö tajuaa Duncanin olevan sekä Macbethin että Macduffin isä.

Alkuperäisen tekstin tunteva katsoja voi olla hämmennetympi kuin sellaiset katsojat, jotka eivät tiedä "Macbethistä" enempää kuin mitä ovat Simpsoneiden jaksossa nähneet. Terhin tiivistämässä versiossa Malcolmin hahmo elää Macduffin ja tämän lapsen repliikeissä ihan ilman, että hahmoa itseään tarvittaisiin mihinkään. Lisätyt uudet perhesuhteet toimivat puolestaan melodraamallisena, paikoin humoristisestikin, kontrastina Macbethin äiti&lapsi-dynamiikan hurjuudelle.

HC Macbeth näkyy jo Tampereella
Näitä perhevelvoitteita sitten ratkotaan kiekkohallin julkisessa tilassa aivan kuten Shakespearen hahmot ovat läpi aikojen sovittuneet milloin mihinkin sosiaaliseen kontekstiin ohjaajansa näkemyksen mukaisesti. Nukkejen ja videokameran läsnäolosta nykypäivän näytelmässä en ole lainkaan samalla aallonpituudella ohjaajan kanssa, mutta muuten hc-sovitus toimii mielestäni pinnistelemättä kiekkoaiheen kanssa. Ei se kiekkopelaajien arjesta ja julkisuuskamppailusta ehkä paljoakaan uutta terävöitä esiin, sillä sovituksen hyöty on enemmänkin näyttämöllistä kuin tekstillistä: klassikon lennokas kieli kiinnitetään uudella aiheyhteydellä sellaiseen konkretiaan joka on harrastajanäyttelijöille ja -yleisölle tutumpi kuin vuosituhannen takainen Skotlanti klaanisotineen. Tuskin näytelmän räjähdysherkkää aggressiivisuuttakaan olisi muutoin saanut niin monipuolisesti toteutettua toiminnaksi, jollei olisi tätä jääkiekon opastamaa aiheyhteyttä.

torstai 12. syyskuuta 2019

Sotakertomusten monta historiaa


Harva tietää, että natsit tosiaankin nousivat maihin vuonna 1943 Pohjois-Amerikan mantereella. Tällaisia historian knoppipaloja voi poimia viikoittain kuin konvehteja, koska sotakirjallisuuden genrehistoria vie sivupoluille, jotka ovat kiinnostavampia kuin suurten taisteluiden luettelot. Etenkin kun sotahistoria leikkaa sellaisia siivuja epookeista, että tuntuu kuin mitään muuta ei olisi vuosisadalla tapahtunutkaan. Ja sitten luin jotain Wikipedia-artikkelia, jossa väitettiin että sotahistoriassa on kolme taistelua ylitse muiden sen perusteella, miten taktisesti viisaita ne olivat. Tunnistin yhden nimeltä (Austerlitz) eikä minulla ole aavistustakaan mitä nerokasta Napoleon siellä teki. Tolstoita on lukematta vielä... noh, koko Sota ja rauha, tarkalleen ottaen.

Uskomattomien anekdoottien määrä on varmaan syy siihen, miksi sotahistoria kiinnostaa niitäkin, jotka ovat sen jo pariin kertaan lukeneet ja ehkä kerran kokeneetkin. Esimerkiksi se natsien maihinnousu Amerikkaan tapahtui Labradorin niemimaalla, syrjäisessä luoteiskolkassa. U-bootilla suoritetun uhkarohkean vierailun ainoa syy oli automaattisen säähavaintoaseman pystyttäminen. Niin tärkeä merkitys myrskyrintamilla on merisodankäynnille.

Mutta kuka laatisi romaania tällaisen tiedon varaan? Sotakirjoissa sota on jotain ihan muuta kuin se mikä määrää sodankäynnin.

Sotakirjallisuuden historia -projektini on ollut tekeillä niin pitkään, että se on joko vietävä nyt kerralla päätökseen tai se venähtää ikuisuuteen, mikä aiheeseen sopisikin. Silkka ärtymys siitä, miten vaikea projektille on ollut saada edes apurahan murusia on jatkuvasti syönyt motivaatiota ja sen päättämistä, miten viitepitoisen TAI lukumukavan tietokirjasta haluaa tehdä. Yhä enemmän alan kallistua siihen ratkaisuun, että yksittäisten kielialueiden sotakirjallisuudet läpi käytyä kokoaisikin rakenteen aiheittain pääluvuiksi. Kielialueiden yhteydessä joudun muutoin laatimaan listamaisia kuvauksia, mikä on se tylsin ratkaisu mihin kirjallisuushistoriat päätyvät. Lisäksi, sidoksisuutta varten olisi turvauduttava esittelemään kaikenlaisia suomentamattomia, jo unohdettuja ja/tai kielialueensa omia klassikkoja, joita en edes itse tunne kuin lähdetiedoista.

Varsinaisesta sotahistoriastahan minun ei oikeasti tarvitse tietääkään juuri mitään. Sotakirjallisuuden ESTETIIKAN muuttuminenhan se on se näkökulma, mikä itseäni on tässä projektissa eniten kiinnostanut. Siitä muutoksesta voi kuitenkin laatia monta erilaista genrehistoriaa riippuen siitä, mitä pitää genrelle olennaisena: millaisista alagenreistä katsoo sen muodostuvan?

Tosin jos tarpeeksi kauan aiheen sisällä kahlaa niin eteen tulee toistuvasti teoksia, jotka muuttavat käsitykset siitä, mitä on pitänyt tyypillisenä genreteoksena aikakautensa ja aiheensa osalta. Esimerkiksi kesällä luettu Bellavian muistelma House to House oli kaunokirjallisesti yhtä alamittainen kuin suurin osa sotaproosasta, mutta aivan uskomaton realismissaan, enkä tarkoita väkivallan määrää vaan teknologian ja tulivoiman massiivisuutta nykyaikaisessa sodankäynnissä. Oli pakko lukea sitten uudelleen tämän 'supersotilaiden muistelmat' -alagenren aloittaneen McNabin Bravo kaksi nolla. Se oli aivan erilainen kuin muistin, puolet kirjasta kuvausta irakilaisten suorittamasta kidutuksesta, eikä pakoreissun patikointia, mikä oli jostain syystä jättänyt vahvimman muistijäljen.

Varsinainen yllätys oli kuitenkin Philip Caputon muistelma Pelätä ja tappaa, joka vetää lähes vertoja O´Brienin suomentamista kaipaavalle The Things They Carried. Ensimmäistä kertaa näin jonkun selittävän kuin ohimennen miksi Vietnamin sota oli niin raakaa. Täydellinen vastakohta Vihreille bareteille, jonka senkin luin vasta nyt, vastentahtoisesti, niin tympeän ideologista vyörytystä se on, sotakirjaksikin.

Tällä viikolla kirjastosta haetut kolme kassillista sotakirjoja saavat nyt olla sitten viimeinen kaunokirjallinen täydennys projektiin. Tietämyksen jäsentämistä uudeksi rakenteeksi (kansallisten ja kielialueiden sijaan) täytyy kuitenkin alkaa tekemään elokuvien avulla. Sotaelokuvien klassikot on nimittäin helpompi poimia ja erotella aiheittain kuin proosa, ja niiden pohjalta isot aihealueet:
  •  Idealisoitu kuvaus kansallisesta sodasta (esim. Isku Mogadishuun)
  •  Kriittiset suurmieskuvaukset sodasta (Rautaristi)
  • Revisionistinen sotakuvaus, sotilaiden uhriutus (Full Metal Jacket)
  • Romantisoitu historiallinen sota (Kingdom of Heaven) 
  • Romantisoitu väkivalta sodan varjolla (300)
  • Sodan idealismi ja todellisuus (Länsirintamalta ei mitään uutta)
  • Sota eksistentiaalisena tilana (Hurtlocker)
  • Sota haasteena yksilölle (Suuri Illusioni)
  • Sota ihmisyyden rajatilana (Tule ja katso)
  • Sota testinä kansalliselle identiteetille (Ilmestyskirja. Nyt)
  • Sotamelodraama (Kenelle kellot soivat)
  • Sotasatiiri (It's a Wonderful War)
  • Sotaspektaakkeli (Waterloo)
  • Suurmieskuvaukset sodasta (Patton, Rommel)

Mitä genren kannalta olennaista jää huomaamatta?
Miten sijoittuvat ja selittyvät Sissiluutnantti, Shakinpelaajat ja Sovitus?

torstai 5. syyskuuta 2019

Once Upon a Time in Hollywood (elokuva)

Hyvän filminäyttelijän kriteeriksi riittää se, että elokuvan katsoisi uudelleen ihan sen näyttelijän vuoksi. Mutta milloin näyttelijöidensä dialogille tilaa antava Quentin Tarantino on viimeksi ohjannut elokuvaa, jonka katsoisi juuri tällä kriteerillä? Sen sijaan, että niitä katsotaan vain osana QT-jatkumoa, ikään kuin omaa katu-uskottavuutta vahvistaakseen.

Once Upon a Time in Hollywood (2019) tarjoaa sentään kaksi QT:n elokuvaa yhden hinnalla, ei hassumpi tarjous, kun saa paketin vielä 7 euron seniorinäytöksenä. Ensimmäinen teos tässä OUaTiH-paketissa on traagisten filmitähtien tarinaa parodioiva 2 tunnin osuus, jonka voisi nimetä vaikkapa 'Cowboyt vs Hipit'. Tarinan päähenkilöt ovat cowboy-rooleihin erikoistunut, uralimboon ajautunut näyttelijä, sekä hänen stuntmaninsa, joka on niin aito cowboy luonteeltaan ettei saa enää töitä genrejuurensa hukanneessa Hollywoodissa. Levottomat hipit piirittävät tätä vuoden 1969 unelmatehdasta joka suunnalta, aikakausi tyrkyttäytyy kyytiin himokkaiden hippityttöjen hahmossa. Mitään juonta ei ole, draama rakentuu kohtauksittain, välillä filminä filmissä.

Toinen teos tässä doublefeaturessa on puolen tunnin dokufiktioksi tiivistetty tarina Manson-perheen hyökkäyksestä Hollywoodiin. Se on oksettavan väkivaltainen ja typerryttävän kylmällä huumorilla rakennettu historianpala, johon toki OUaTiH-paketin ensi puolisko on pohjustanut. Metakerronta skandaalimaisen historian kustannuksella, väkivallan illusorisuuden toteuttaminen Hollywoodin omilla ehdoilla, on sinänsä pätevä idea, mutta osana tätä kertojaäänellä yhteen ommeltua pakettia idea hukkuu kaiken muun genreviittauksilla vitsailun joukkoon.

Jälleen kerran sitä istuu teatterissa miettien mitä kaikkea QT:n elokuvasta pitäisi poistaa, jotta tyydyttävästä viihdetuotteesta kuoriutuisi aidosti omalakinen taideteos.

Että ensinnäkin puoli tuntia pois niitä filmisitaatteja, keksittyjä ja digitaalisesti täydennettyjä. Sitten pois Leonardo di Caprio, vaikka vitsi 12-vuotiailta näyttävien miesnäyttelijöiden magneettisuudesta onkin yhtä rohkea piikki kuin LdC:n kiinnitys rooliin, jossa hän esittää elottomuutensa tajuavaa näyttelijää. Sitten pois kaikki autoilukohtaukset, joita QT rakastaa niin ettei niille tarvitse keksiä erityistä tarkoitusta. Sitten pois koko se puolen tunnin mittainen kakkososa tätä pakettia.

Muuta yllättävää QT:n elokuvassa ei tällä(kään) kertaa ole kuin se miten helpolla hänen sallitaan huvitella rasistisilla ja seksistisillä vitseillä. Bruce Leen irvikuva perustellaan tarinassa sillä, että väkivallan eksotisointi saa Hollywoodin unohtamaan miltä se miehinen tappelu oikeasti näyttää verrattuna BL:n kaltaisiin "tanssijoihin". Samoin elokuvan kaikki naishahmot, barbimainen Sharon Tate ja tyrkyt hippitytöt farkkubikineissään ikonisoidaan aikakauden kohtaloksi, johon väkivallalle omistautuneet, maailmansodan 'tervehenkiseen' maskuliinisuuteen kasvaneet Hollywood-cowboyt välttyvät lankeamasta.

Brad Pitt on ainoa suositukseni katsoa tämä filmi. Hän on yhtä karmivan vakuuttava kuin "Killing Them Softly" -elokuvassa (2012). Mitään kemiaa hänellä ei ole buddybodydoublensa eli L di Caprion kanssa, ja se on varmaan tarkoituskin. Ehkäpä sitten vuoden 2069 juniorinäytöksessä katson tämän elokuvan uudelleen ihan vain muistellakseni, oliko se tosiaan Brad Pitt vai Robert Redford uransa loppuhuipennuksessa.


keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kärsimys ja kunnia (elokuva)

"Kärsimys ja kunnia" (2019) kuulostaa romaanifilmatisoinnin pastissilta. Pastissimainen asenne tässä elokuvassa onkin pohjalla, niin kunnioittava ironia kuin ohjaajan ego suinkin sallii hänen oman elämänsä tarkasteluun. Ohjaaja esitetään vanhuusvuosina heroiiniin takertuvana hahmona, jonka traaginen narrimaisuus on hänen yksinäisyydessään.

Kun sitten elokuvan lopulla yksi lukuisista kunnioitustaan osoittavista sivuhenkilöistä kysyy ohjaajahahmolta, onko parhaillaan tekeillä draama vai komedia, ei ohjaaja osaa vieläkään päättää. Katsojat palautetaan kuitenkin hetkeksi avainkohtaukseen: päähenkilö nukkuu kirkon penkillä madonnaäitinsä kanssa ilotulituksen paukkuessa ulkopuolella. Zoomaus, ja näemme lavasteet mikkipuomeineen. Näin ohjaaja siirtää kysymyksen elokuvan tyylistä ja syvällisyydestä kysymykseksi siitä, miten haluamme tulkita ja vielä kerran, kenties, ihastella herra Ohjaajaa itseään, siirtää hänen elokuviaan koskevat muistikuvat koskemaankin häntä, suurta taiteilijaa.

Vaikka draamakomediat tapaavat olla rakkaustarinoita, ne harvoin ovat niin vellovan melodramaattisia kuin "Kärsimys ja kunnia". Miltei kahteen tuntiin venytettynä tämä filmi on katsojalle kärsimystä eikä enää missään määrin ohjaajalle kunniaksi.

Pedro Almodovarin elokuvaksi tätä vellovan tylsää tarinaa on erityisen ikävä katsoa. Metanäkökulma elämään taiteena on käsikirjoitettu juoneksi vailla yllättäviä käänteitä ja nokkelaa identiteettipeliä, missä Almodovarin filmit ovat erottuneet kaikesta muusta mitä Euroopassa tehdään. Enää tutun hymyilyttävää ovat vain lavastuksen ja puvustuksen värikoodit sekä odotuksia (turhaan) kiusoitteleva musiikki. Banderas ja Cruz ovat päteviä päärooleissaan, vaan ei mitään enempää, silkkaa telenovelaa silmiensä surussa.

Almodovarin myötä voi siis heittää tuplahyvästit espanjalaiselle elokuvataiteelle. Näin omahyväisen pateettista autofiktiota (kuten elokuvan toteemivanhuskin tietää) ei olisi halunnut häneltä lopputyöksi nähdä.

Tällainen pateettinen omahyväisyys on hyvinkin lähellä sitä egomaniaa, jota Woody Allen on harjoittanut jo vuosikymmenet samoin metakikkailuin, surumieliseksi tarkoitetun itseironian samansuuntaisin sävyttein.

Mutta jos Woody Allen tekisi tänä päivänä filmin, jossa naispuoliset näyttelijähahmot julistaisivat allenimaisen ohjaajan neroutta tai jossa päähenkilön seksuaalinen herääminen dramatisoitaisiin tarkkaan poseeraavan naismallin alastonkohtauksella, niin Hesarin gendervalpas kriitikkokunta tuskin antaisi filmille viittä tähteä ja julistaisi ohjaajan "palanneen huipulle". Sen sijaan Almodovarin kohdalla vastaavat elkeet tulkitaan syvästi problematisoiduksi identiteettitarinaksi ihan vain siksi, että päähenkilön horjuva minuus esitetään osana homoseksuaalisuutensa eristämän taitelijan kamppailua. Vain tässä identiteettitarinan ohjelmallisessa kehyksessä pitkälliset kohtaukset, joissa päähenkilö juttelee yhdentekeviä äitinsä kanssa, aletaan tulkita jotenkin poikkeuksellisen emotionaalisiksi.

Ehkä Almodovarin olisi pitänyt katsoa jokin nuoruutensa filmeistä, jotta hän muistaisi taiteensa eikä elämänsä erityisyyden.

Ei "Kärsimys ja kunnia" ole suinkaan sellainen lattean tavoitteeton tekele kuin tänä vuonna espanjalaisen elokuvan kuolemaa todistanut "Kaikki tietävät". Mutta ei se järin kauaksikaan jää. Yhteistä näille filmeille on (Penelope Cruzin tuottajuuden ja tähtibonuksen lisäksi) se, että niistä puuttuu elokuvaTEOKSEN idea, se kaikki taiteilijamainen kokoava NÄKEMYS mitä eurooppalaiselta elokuvalta on totuttu odottamaan ohjaajanimen jäljiltä. Tarjolla on enää suoratoistoon sopivaa tapettia. Mitään kummempaa kun ei eurooppalaisenkaan yleisön odoteta enää odottavan.


tiistai 3. syyskuuta 2019

Kamala Latvia (matkailu)


Jos Viro on vertauskuvallinen totuus Suomesta, niin mitä sitten on Latvia sen selän takana?

Latviaan lähtiessä en tiennyt maasta yhtään mitään (paitsi Tom Crosshillin!). Jälkikäteen tiedän sen verran mitä luin Jukka Rislakin erinomaisesta kirjasta Tapaus Latvia (2007). Monetkin epäluottamuksen kliseet, joihin Latvian olisin itsekin helposti kytkenyt, eivät edenneet ajatuksista muistoihin, turistimaista ärtymystä syvemmälle, kun tiesi miten vastaavia yleistyksiä Latviasta on viljelty yksipuolisesti. Ei voinut olla ajattelematta, että taisipa olla viime kevättä, kun luin Simenonin Maigret ja latvialainen.

Liekö toista niin pientä valtiota, jolla olisi niin iso pahan leima? Vatikaani?

Riikassa yllätykset korvaavat tyylitajun.
Latvialla on ollut puolustajansa viimeksi ennen maailmansotia. Mutta Graham Greenen huokauksesta, että Riika olisi "pohjoisen Pariisi", en tälläkään matkalla (edellinen 2007) päässyt kiinni. Kaupungissa on mahtipontiset kulissinsa, mutta se on myös uskomattoman pieni miksikään metropoliksi. Ja Greenehän sentään tunsi hyvin myös Tukholman. Mitä sitten oli hänen silmillensä Tukholma, jos Riikakin kelpasi Pariisin korvikkeeksi? Mitä metropolimaista tai "berliiniläistä" (kuten Reetta Räty vitsailee HS:n Saksa-teemaisessa numerossa 4/19) siitä nykypäivän reppureissaajatkaan löytävät?

Mitään hyvää sanottavaa Latviasta ei matkaltamme jäänyt. Rannikko on satumaisen upea Jurmalan kohdalla, mutta Jurmalan kynnäs tuo paratiisin sijaan mieleen moottoritien levennyksen, jonka lävitse paahtaa jatkuva jono liikennettä. Kuin Espoo tiivistettynä 500 metrin kaistaleeksi. Eikä kynnäksen lävitse kaahaa mitään vanhoja Ladoja, vaan kiiltävän uusia ylemmän keskiluokan autoja kaikissa Latvian kilvet. Joten ei tuo rivieramainen rannikkokaistale voi mistään venäläisestä krimokratiastakaan koostua.

Hotelli oli täsmälleen mitä mainos lupasi (vieressä pauhaava maantie poislukien), ravintolat palvelevia, taksit helposti saatavilla. Mutta kaikkien hintataso oli milteipä Suomen tasoa. Viidentoista kilometrin taksikyyti lentoasemalta Jurmalaan maksoi päälle viidenkymmenen euron eikä ollut suinkaan yö. Kaupoissa hinnat olivat tietysti kohtuulliset, ja joukkoliikenne sujui kansan kukkaron mittapuilla, samoin oluet ja viinat hyllyillä. Edes olut ei kumminkaan ollut niin erityistä kuin mitä matkaopas (ei Rislakin kirja) sitä ylisti. Jos Latviassa tosiaan juodaan toisiksi eniten olutta per capita (Euroopan maista vain tsekit edellä), niin yhtä litkumaista lageria se tuntui olevan kuin suomalaiset oluet tylsimmillään. Savolainen Olvi kuuluikin ostaneen ison sikäläisen panimon taatakseen lagerlitkun jatkuvuuden Itämeren läheisyydessä.

Meidän matkaamme teki erityisen haastavaksi se, että toimme savolaisen rollaattoritankin mukanamme. Paahtavan painostavassa helteessä, joka olisi ollut normaalioloissakin sietämätön, jouduimme keksimään erinäisiä temppuja miten saada rollaattoritankki muumioineen siirrellyksi liikennevälineissä. Liikuntaesteisen kannalta Latvia on mitäkuinkin kehitysmaa. Eikä ole juuri toivoa, että joku puhuisi englantia ja osaisi tarjota apuaan.

Tampereelta Riikaan on helppo suora lento. En vain keksi mitään syytä miksi Latviaan tai Jurmalaan palaisi koskaan muutoin kuin kvartsihiekan kimaltelevaa loputtomuutta ihmetelläkseen...