Äijäjumppaa treenikansan katveessa

 

"Sitten levätään lankutus-asennossa", käskee ohjaaja. Tai eihän hän käske, vaan neuvoo, mutta neuvomalla ehdottaa ihmistä ylittämään itsensä, suostuttelee unohtamaan ikänsä, ja ehkä vähän vihjaakin ironialla pehmittäen, ettei kuntoilussa ole absoluuttisia rajoja muutoin kuin kullekin liikuntaryhmälle varatun kellonajan kohdalla.

Laiskojen koronavuosien jälkeen rohkaistuin menemään tänä syksynä äijäjumpan sijaan "Miesten treeneihin". Se on kuin äijäjumppaa toiseen potenssiin. Kun vuosina 2013-2020 käymässäni äijäjumpassa olin jatkuvasti nuorimpia osallistujia, niin nyt kaikki liikuntaryhmän osallistujat ovat samaa ikäryhmää. Ero on tällä kertaa siinä, että kaikilla muilla on kunto kuin kaksikymppisillä – ja lisäksi heillä on se sukupuolensa luonnonlahjakkuus pallopeleihin mikä kaltaiseltani kirjalliselta ihmiseltä on aina puuttunut.

 

Periaatteessahan liikuntakursseilla ei ole asteikkoryhmiä, vaan (kuten kurssien ohjaajatkin aina väittävät) jokainen arvioi itse kuntonsa mukaan mitä pystyy tekemään ja kuinka lujaa. Pallopeleissä käytäntö on ihan muuta. Joko hortoilen paikallani kuin reimari aallokossa tai juoksen kaiken aikaa mukana ja alisuoritan sen 40 minuuttia mitä pallopeli kestää. Jo kymmenen minuutin kohdalla olen aivan näännyksissä, mutta pallopelin jälkeen alkaa vielä se varsinainen kuntopiiri. "Lankutuksen jälkeen tehdään kymmenen punnerrusta, sitten seuraava tauko lankkuasennossa ja sitten seuraavat kymmenen punnerrusta", käskee ohjaaja. Jaksan tehdä yhden. Sitten vaihdan naisten punnerruksiin ja huijaan lankutuksessa jännittämällä ruumiin hikisten päkiöiden varaan.

Ensimmäisessä "Miesten treenien" tapaamisessa pelattiin koripalloa. Ehdin juosta mukana vartin verran ennen kuin pallo jysäytti vasemman pikkusormen ruttuun. En ollut koskaan ennen nähnyt omaa sormeani rutussa. Silti mitään ei ilmeisesti murtunut, vaan nivel vain niksahti väärään asentoon. Kuukauden jälkeenkin sormi on arka, mutta toimii siellä missä sitä tarvitaan, näppiksellä. En kuitenkaan uskaltaudu enää koripalloon ja lukemani perusteella jätän lentopallonkin väliin. 

Liikuntakerroikseni jäävät futis ja sähly, paitsi niinä tiistaipäivinä, jolloin on mentävä yhdistysten kokouksiin. Tällä rytmityksellä pääsen treenaamaan sukupuoltani ehkä kerran kuukaudessa. Kunto ei kohene, mutta jokainen lähtö treeneihin kasvattaa jotain itsetuntolihasta – siitäkin huolimatta että epäonnistun säännönmukaisesti pallon saadessani. 

Jos en riko enempää niveliäni niin jatkan ehkä keväänkin tätä tapaa. Mutta liikuntaan kerran kuussa osallistumalla pikemminkin etäännytän itseäni siitä, miten terve haluaisi olla edes omissa silmissään. Useimpina päivinä siirryn vain sängystä aamiaisen kautta olohuoneen sohvalle, avaan läppärin tai kirjan, ja päivän liikunta-ajatus supistuu siihen valintaan, kävisikö lounaalla viiden minuutin kävelyn vai viiden minuutin pyöräilyn päässä. Onneksi vaimo auttaa valinnanteossa.

 

Kun ikäkunto alkaa olla melkoinen mysteeri, mitä viiteryhmää uskoisi omakseen, niin sitä myöten ikä itsessäänkin on isompi ja vastenmielisempi mysteeri. Työikä? Sivistysikä? Menestysikä? Vain vuosikymmenten hidas täyttyminen pakottaa ihmisen tiedostamaan sekä lihansa että ne koukut, joilla kiskotaan teuraaksi treenikansan siunaamiin viiteryhmiin. Itseäni siteeratakseni:

"Saatan paskantaa Imagen tahdissa, mutta kasvan ja kehityn jumppakersantin ohjaamassa eläkeläisryhmässä."

 Aiemmat kirjoitukseni liikutetuista miehistä:

 https://bitteinsaari.blogspot.com/2013/09/aijajumppa-dawn-of-dead.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/02/aijajumppaa-aikakuplassa.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2019/02/jumppaus-puuttuu-luovasta-tyosta.html

https://bitteinsaari.blogspot.com/2019/10/aijajumpan-kolme-koulukuntaa.html