Richard Powers: Alkumeri (romaani)

 

Richard Powers: Alkumeri
Suom. Antero Tiittula
431 s.
Gummerus, 2025

 

 

Richard Powersin Alkumeri (alkuteos 2024) loppuu siihen, mistä scifi-tarina alkaisi: uuden aikakauden aamunkoittoon, jossa kelluvat kaupungit ja itsenäinen tekoäly tuovat lupauksen maapallon pelastamiseksi asukkailtaan.

Läpi romaanin tämä loppuhuipennus on ollut odotettavissa, joten varsinainen juonellinen jännitys keskittyykin siihen, miten kolme päähenkilöä lopulta kytkeytyvät toisiinsa. Sitä saa jännittää viimeisille sivuille saakka.

Scifin ja fantisoivan proosan harrastajalle Alkumeri tuntuu lattealta. Yhdistelmä merentutkimusta, sukupolviromaania ja kyberpunkkia on kudottu sinänsä vetäväksi, toiminnalliseksi romaaniksi. Mutta monelta osin juuri hämmästyttäviksi tarkoitettujen ilmiöiden – merielämän diversiteetti ja tekoälyn kehitys – kuvaus tuntuu lapselliselta metaforasirkukselta, milloin ei naurettavan didaktiselta. Etenkin tekoälyn kyvykkyyttä esitellään kuin evoluution metafyysistä murroskohtaa vaivautumatta kuitenkaan selittämään sitä singulariteettina, kuten kuka tahansa scifi-kirjoittaja osaisi tehdä.

Luontokirjailijana ja ekokritiikin edustajana kansainvälistä mainetta niittänyt Powers on omimmillaan kuvaillessaan syvän meren ja koralliriutan poikkeuksellisia elämänmuotoja. Näiltä osin kirja perustuu samanlaiseen ihmeentunnun virittelyyn kuin jotkut nuorille suunnatut tietokirjat, joissa planeetta Maan biologia saadaan näyttämään fantastisen oudolta:

”Seepia oli pannut pystyyn näytelmän. Tuosta mahtavasta fortissimo-huipennuksesta seepia eteni rauhallisempien asentojen ja poseerausten kautta hiljaiseen loppuratkaisuun. Se kävi läpi monisyisen rituaalin vaiheita.”

 

Alkumeri sijoittuu puoliksi Yhdysvaltoihin, puoliksi Polynesiaan fosfaattirikkauksistaan riistetylle Makatean saarelle. Ihannedemokratian saavuttaneella saarella asuu enää kahdeksankymmentä ihmistä, joukossaan kaksi amerikkalaista päähenkilöä: sukeltajabiologina uransa luonut vanhus Evelyne ja sivilisaatioon katkeroitunut runoilija Rafi. Yksi romaanin tarinalinjoista kuvailee muutamien viikkojen jaksoa, jossa saaresta uhkaa tulla utooppisen teknologiakokeilun pesäpaikka, kelluvien kaupunkien telakka.

Kirjan suomalainen nimi pitäisikin siis olla ennemmin Loppumeri. Nykyinen nimi väittää harhaanjohtavasti, että kyse olisi miljardin vuoden takaisesta aikakaudesta. 

Romaanin alkukielinen nimi, Playground, viittaa kulttuurievoluutioon eräänlaisena leikki- tai pelipaikkana, jossa vähitellen rakentuu myös tekoäly. Älyjä koulutetaan virtuaalisissa pelipaikoissa pelaamaan ihmisten kehittämiä pelejä, mutta pelillinen ideoiden avaruus on myös kahden päähenkilön, Rafin ja Toddin, yhteinen pakopaikka traumatisoivista perheistään.

Kirjailija Powersin varsinainen mielenkiinnon kohde tuntuukin olevan luontoympäristö habitaatin kokoisena järjestelmänä, jossa yhteisöstään vieraantunut ihminen voi löytää sukupolvet ylittävän jatkuvuuden. Tämä näkyi myös Ikipuissa, jonka alkuperäisen nimen, The Overstory, voisi suomentaa sekä ”latvustoksi” että ”ylimmäksi tarinaksi”.

 

Kaikkien trooppisten eläinkummajaisten lisäksi Alkumerta rasittaa sen filantrooppi, kirjan ylimmäksi kertojaääneksi nostettu Todd. Tämä ihanneihminen on yksinäisyyteen sulkeutunut miljardööri, jonka mysteeri piilee siinä, kuka on se ”sinä”, jolle hän pystyy avautumaan elämäntarinassaan. Todd tajuaa vasta vanhuudessaan, että Metan kaltainen verkkoyhteisö, jota hän on rakentanut, onkin oikeastaan korvike valtamerelle.

Toddin hahmosta tehdään utopistinen ratkaisija planeetan kokoiselle ongelmalle, kuten amerikkalaisissa menestystarinoissa imelimmillään tehdään. Merielämän puhetorveksi nouseva Evelyne on hänkin ärsyttävän Mary Sue -tyyppinen hahmo: biologi, jota kaikki ihailevat ja josta tulee maailmankuulu kirjailija ja julkkis – epäilemättä sellainen, mitä kirjailija Powerskin haaveilee olevansa.

Powersin todellinen taito on yhdistää epäsosiaaliset, luonnonihmeille omistautuvat ihmiskohtalot isoihin yhteiskunnallisiin aiheisiin, etenkin ympäristöongelmien ratkaisemiseen henkilökohtaisena missiona. Ikipuut-romaanissa (2018) amerikkalaiselle ekoaktivismille osoitettiin pitkät ja laveat juuret puita kohtaan tunnetussa kunnioituksessa. Suhtauduin kirjan ekologiseen julistukseen epäluuloisesti, kunnes se tarinoillaan lumosi minut täysin. Siksi odotukset  Alkumerenkin suhteen olivat korkealla. Niihin kirja ei vastaa kuin puoliksi, lukuromaanina.

 

Myös Alkumeren kirjailijahahmo Evelyne on vallankumouksellista meridokumenttia tehdessään epävarma, miten hän voi tarjota kirjallaan toivoa, kun muovi ja myrkyt ovat jo tuhonneet ison osan merielämästä. Ratkaisuna on esitellä tuo edellä siteerattu, ihmisille viestivä mustekala.

Näin on mustekaloista muodostumassa posthumanistinen toteemieläin muuallakin kuin scifissä!

Vielä on nipotettava siitä, että Toddin pitkät kertojaosuudet on kirjaan painettu kursiivilla, mikä on rasittavin mahdollinen ratkaisu lukijan silmille. Tällaista tapahtuu, kun kirjailija ei ole vakuuttunut oman tekstinsä arvosta sanataiteena.

Ihan en ole vakuuttunut siitäkään, että planeettamme ikipuut ja koralliriutat pelastuvat Powersin kirjoihin uhrattujen sellupuiden hinnalla.

 

Markku Soikkeli

 

 

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025.

 

 

 

 

Digipaastossa luettua 7.-20.6.

 

Mökkijaksosta tuli erikoinen digipaasto aivan aikomatta, kun kuutisen vuotta sitten lainattu tablet lakkasi toimimasta jo matkalla mökille ja menetimme nettiyhteydet.  Olimme yhden viikon lapsen kännykästään jakaman kaistan varassa, silloin harvoin kun hän tuli aitasta mökin puolelle ja suostui hidastamaan laitekumppaninsa nettiyhteyttä vanhempiensa hyväksi. Toinen viikko sujui täysin ilman sähköposteja ja googlesälää.

Oli siis aikaa lukea oikeasti ja uppoutuneemmin kuin yleensä, vaikka mökki muutenkin on ollut parhaan lukurauhan paikka. Periaatteessa. 

Jälkikäteen tajusin, että luettua tuli vain neljä kirjaa, ja rajallisen valikoiman elokuvia sen sijaan tuli katsottua melkoisesti, sen sijaan, että työläppäriä olisi käyttänyt edes pitkien tietotekstien editoimiseen jos lyhytproosa kerran tuntuu turhauttavalta. Kirjojen ja elokuvien ohessa tuli sentään luettua pino kirjaston kierrätyshyllystä löydettyjä London Review of Books -lehtiä. Metsämökin retriittioloissa LRB:takin voi ahmia kuin mullikkabladettia, jopa huussissa istuessa.

Ohuin ja täsmällisin valinta lomakirjaksi oli Simenonin Pikku mies Arkangelista (1962), jonka olin itseäni onnitellen löytänyt huuto.netistä kun ei sitä edes paikalliset kirjastot tarjonneet. Mutta ei kirja niin harvinainen taidakaan olla, koska vähitellen tajusin lukeneeni sen aiemminkin, ilmeisesti jostain muualta kuin mökin laajasta Simenon-kokoelmasta. Kirja sinänsä on toisenkin lukemisen arvoinen, vaikken sitä Simenonin parhaisiin laskisi - vaan pikemminkin todisteeksi ettei Simenonin kaltaiselta kirjailijalta voi valita yhtä teosta muiden ylitse (paitsi upea Pääministeri) vaan hänen suuruutensa on tekstimaailmassa, jonka hahmot ja paikat ovat niin monella tapaa varioituvia ja samalla ihmeellisen tiiviisti ilmaistuja. Nyt ei sitten 'arvostetuista' Simenon-teoksista ole  lukematta enää kuin Monsieur Monde -romaani (1946) jota ilmeisestikään ei ole koskaan suomennettu eikä sen saaminen englanniksikaan näytä helpolta. Paitsi sähkökirjana. Siihen kai on taivuttava.

 

Paksuin lomakirjoista oli Alastair Reynoldsin eeposmainen Ilmestysten avaruus (2000). Sen tunsin ja muistin hyvin entuudestaan, vaikken ollut siitä aiemmin lukenut kuin ehkä kolmanneksen: kirja on ähmättömän tylsä ja jaaritteleva mutta tavallaan pakollinen tuntea, koska se aloittaa Reynoldsin (samalla nimellä) tunnetuimman tarinajatkumon, johon on 2021 tulossa edelleen jatkoa. Lukemista ei yhtään helpota käännöksen kieli, jonka omituisuudet ikään kuin alleviivaavat niitä naurettavimpia metaforia joilla Reynolds vielä tuossa uransa alkuvaiheessa ylitti hurmata kyberpunkin taajuudella odottavat lukijat, toistuvasti epäonnistuen. Maailmanrakennuksen mittasuhteet on kirjassa tietysti hallittu niin täydellisesti kuin vain scifin megatekstit sulattanut insinööriluonne voi hallita. Vähänkin taiteellisempi kirjoittajaluonne pyörtyisi oman luomuksensa uhkarohkeudesta. Joten jatko-osatkin on pakko lukea... sarjan itsenäinen täydennys Kuilukaupunki onkin muistini mukaan jo merkittävästi parempi romaaninakin, mutta kohottunut muistikuva voi johtua ihan siitäkin että jututin Reynoldsia tuosta kirjasta Turun kirjamessuilla... joskus muinoin... toisenlaisessa ajassa ja avaruudessa...

Kolmannen lomakirjan kannessa paistoi samaisen Alastair Reynoldsin blurppi. Korkeampaa suositusta ei taida scifi-kirja saada, vähän sama kuin kauhukirja saisi Stephen Kingin kehut kanteensa. No, Lavie Tidharin Central Station (2016) on kyllä korkeakirjallisimpia teoksia mitä genren rajoissa on julkaistu. Jos kirja olisi vähänkin viisaampi tai kieleltään omapäisempi sitä ei olisi enää saatu pelastetuksi genrefandomin omaisuudeksi. Mikä voisi olla ihan hyvä asia. Itse en Central Station -kirjaa edes välttämättä suosittelisi kellekään genrelukijalle, vaan ainoastaan genren käyntikorttina sille yleissivistyneelle yleisölle, jolla on ankea käsitys kaikesta missä esiintyy lohikäärmeitä tai tähtialuksia. Ja samoin niille, jotka kuvittelevat että progemainen irrottelu scifin troopeilla jäi 1970-luvulle eikä sitä sen jälkeen ole noteerattu cooliksi muutoin kuin niiden teoksissa jotka ovat jatkaneet 1970-luvun teoksiaan (tai kemikaaleja) 2000-luvun puolelle. Kai minua tässä kirjassa risoo ihan vain se, millaista "poor chic" -utopiaa tulevaisuuden Tel Avivista rakennetaan ja kuitataan konfliktit hörhöspefin puolelle menevillä ideoilla. Plus se avaruusvampyyri. Mikään ei ole typerämpi trooppi kuin avaruusvampyyri, ja Tidhar ilmeisesti kuvittelee keksineensä siitä jotain omaperäistä. 

Disclaimer: Tämän kirjan jälkeen on tietysti pakko lukea edes Tidharin Violent Century nähdäkseen, onko Central Station niin liioitellun keskitetty trooppisirkus vain siksi, että sen perusta on niin aristavan poliittisella pohjalla Lähi-Idän kaukotulevaisuudessa. Vuonna 2013 näin Tidharin sweconin paneelissa ja hän oli samanlainen superälykkö keskustelija kuin alan ulkomaiset tutkijat, joten korkeallehan hänen kohdallaan riman saa ja sietääkin pitää.

 

Neljäs lomakirja oli sitten se erikoisin tapaus, kokoelma LUKUNOVELLEJA. Mark Haddonin The Pier Falls (2016) alkoi sekin aluksi ärsyttää ja tuntua suorastaan vastenmieliseltä ensimmäisellä (nimi)kertomuksellaan, mutta kun seuraavakin kertomus oli yhtä sadistinen ja samoin seuraava ja sitten jokainen kirjasta, niin tähän tahallisen mauttomaan asenteeseen tottui ahmaisten kertomukset sen odotuksen varassa millaiseen helvettiin Haddon syöksee henkilönsä tällä kertaa. 

Tämä kirja saattaa olla ensimmäinen ja ainoa kohtaamani novellikokoelma, jossa jokainen novelli on aiheeltaan täysin erilainen ja sovittaa aiheen sekä sujuvaksi tarinaksi että tiivistelmäksi siitä miten yleensä tällaista aihetta käsiteltäisiin. Parhaiten tämä kaksoispeli tulee ilmi Ariadnen myytin uudelleen kertovassa novellissa: tarina etenee niin alavireisesti kuin kirjailija inhoaisi käsittelemäänsä myyttiperinnettä mutta samalla klassiseen viettelytarinaan on upotettu tulkinta siitä, että Ariadnen ja Theseuksen tarina on moderni vain niiltä osin kuin se kertoo ihmissivistyksen ohuesta kerroksesta. Tämä kaksoispeli aiheilla tuntuu olevan Haddonille tärkeämpää kuin juoni, minkä vuoksi jokainen novellinlopetus tuntuu lukijan hylkäämiseltä ja huijaamiselta. Väistämättä tämä kokoelma muuttaa käsityksiä Haddonin kirjailijaluonteesta ja siten myös käsityksiä siitä, miten harkittu neronleimaus Yöllisen koiran merkillinen tapaus olikaan. Vaiko yksi sadistinen eksploitaatio sekin.

Autonomous (romaani)

Kyberpunkissa tyylilajina on selvästikin jotain, mikä uhmaa romaanin mittaista sidoksisuutta. Ehkä se johtuu tyylin edellyttämästä ärhäkkäästä itsetietoisuudesta ja -ironiasta: tuskin missään scifi-teoksissa tyyli on niin fetissinen itseisarvo, ja tuskinpa missään muussa scifin alalajissa kirjailijat ovat toistuvasti epäonnistuneet romaanin mittaisen tarinan koossapitämisessä.

Myös Annalee Newitzin esikoisromaani Autonomous (2017) on hyvässä ja huonossa tyypillinen kyberpunk-teos, joka saa täydet pisteet vain tyylitietoisuudesta ja katu-uskottavista päivityksistä lajityypin cool-faktoreihin. Tarjolla on 2100-luvun merirosvoja, silpputyön vastaisia manifesteja, älykkäitä taistelurobotteja, korporaatioiden superagentteja, ja paljon paljon queer-seksiä. Vähänhän ne lapsellisen huvittavilta useinkin tuntuvat. YA-imellys on monessa mukana, ja viimeistäänkin se, että kilttien kapinanörttien laboratorio muistuttaa Frendit-sarjan olohuonetta, saa mitäkuinkin jättämään kirjan kesken... ja että päähenkilöiden kaupunkiravinto koostuu hipsteri-sämpylöistä, jotka muistetaan hakea juuri siitä naapurin co-op -leipomosta... Queer-tietoisuuskin on tällaisessa YA:n tavoin fiilistelevässä mukavuusproosassa pelkkää erikoisefektiä, jossa ihmissuhteet voidaan pelkistää pariteetiltaan jännittäviksi seksipartnereiksi. Päähenkilön kampausta myöten jokainen katu-uskottava yksityiskohta on kompromissi aikuisten mangan ja kirjallisen scifin väliltä.

Mutta erikseen ovat ne romaanin yllättävät ja hyvät puolet. Kyberpunkin kultakauteen, 1980-90 -lukuun vertailtuna Autonomous uudistaa hämmästyttävällä notkeudella niitä keskeisiä kehokäyttöliitymän ideoita, joiden varassa kyberpunk teki aikoinaan naurettavaksi avaruusscifin mahtipontiset laitteet. Newitzin temppu perustuu farmakologian ja bioteknologian pätevään tuntemukseen, tai ilmeisen hyvään tiedonkeruuseen. Enää ei riitä ihmisevoluution parantelu intiimillä mediateknologialla, kun seuraava luonteva askel ovat täsmälääkkeillä tehdyt aivopäivitykset, jotka saavat silpputyönkin tuntumaan elämäntehtävältä.

Kirjan loppusanoissa kirjailija tosin toteaa että tärkein hänen lähteistään oli se asiantuntija joka osasi kuvailla miten helposti yhteiskunnan vajoaisivat takaisin orjuusjärjestelmään. Ja se tosiaankin on kirjan scifistisyydessä se jännitteisin, koossapitävin aihelma, miten kirjassa kuvatut indentuuri-järjestelmät (yhdistelmä oppisopimusta ja määräaikaista orjatyötä) tuntuvat täysin mahdolliselta lähitulevaisuudelta. Ylikansallisten lääkefirmojen maailmanvalta korvaa mediakorporaatioiden vallan, koska globalisoituneessa maailmassa epidemiat uhkaavat ihmisiä enemmän kuin nettimeemit. Energiasta, sen sijaan, ei näy olevan mitään puutetta 2100-luvun maailmassa, ja muutenkin maailma on monin tavoin utooppisempi paikka kuin perinteisessä kyberpunkissa. Kahleesta irti ponnisteleva robottikäsi romaanin kannessa lupailee, sikäli, enemmän kuin YA-imellytetty sisältö antaa myöten.

Autonomous-romaanin rakenteellinen heikkous on siinä, että se koostuu kahdesta irralleen jäävästä juonesta. Toisen päähenkilö on maailmankuulu lääkepiraatti, joka kopsaa lääkkeitä suuryhtiöiltä ja kehittää niistä halpisversioita köyhille kansoille. Toisen päähenkilö on älykäs robotti, joka haluaa kehittyä autonomiseksi tutkimalla rakkaussuhdetta ihmispuoliseen agenttikumppaniinsa. Juonet kohtaavat jälkimmäisten jahdatessa lääkepiraattia, mutta mitään ei Newitz saa lopultakaan irti tästä juonten välisestä jännitteestä; eikä tunnu edes yrittävän.

Otin Autonomous-romaanin kevyeksi matkalukemiseksi ja sellaiseen se oli omiaan. Mutta totean siitä saman kuin mitä kirjaa suositellut Saarakin: mitään ei oikein jää kirjasta mieleen, niin omaperäisen raikkaalta kuin se lukiessa tuntuukin. Enimmäkseen kirjassa seikkaillaan hyvinkin pohjoisilla leveysasteilla, etenkin nykyisen Kanadan alueella, mutta edes miljööstä ei jää mieleen niin merkitseviä tunnelmia kuin ison taistelurobotin erikoisista hellyydenosoituksista miespartnerilleen. Silti suosittelen kirjaa kelle tahansa, joka laillani uskoi kyberpunkin kuolleen ja paloitellun tv-viihteen troopeiksi.