Hämähäkkinaisen suudelma (elokuvahko vaikkei oikein sitäkään)

 

 

Floppi? Kupla? Kalkkuna? Kornihybridi?

Teollisuustuotteen epäonnistumiselle on vaikea keksiä oikeaa termiä, kun siitä pitäisi puhua taiteenalan yhteydessä.

”Hämähäkkinaisen suudelma” (2025) on rutiinimaisen epäonnistunut filmituotanto, jo syntyessään kuollut todiste siitä, mitä ”viihdeteollisuus” merkitsee ja millaisia elokuvia syntyy, kun niitä tehdään puhtaasti teollisuuden ehdoilla. 

Ja sitten tätä dollareilla tuotettua näyttävyyttä ihailee Hesarin ns. kriitikko, jolle silmänlumeeksi riittää blondiksi ja hämähäkiksi roolitettu Jennifer Lopez.

Siis – sukupolvensa kuumin latina-tähti roolitettuna blondiksi?

Siis – Argentiinan synkimpään historiaan sijoitettu tarina, jossa poliittiset vangit lörpöttelevät hollywood-englanniksi eli toisiaan kuuntelematta?

Realistiseksi tarkoitettua tarinaa leikkaavat musikaalinumerotkin ovat niin kuin samba-koulun kevätjuhlasta, jossa sama koreografia toistetaan kuusi kertaa.

Eikö tällaisen kalkkunan läiske pitäisi muistuttaa, että alansa epäonnistumisia mittaavat Razzie-palkinnot keksittiin aikoinaan juuri musikaalin (Xanadu, 1980) innoittamana?

 

Minä menin katsomaan ”Hämähäkkinaisen suudelmaa”, vaikka olin nähnyt trailerilta, miten väkinäiseltä lajihybridiltä, vankilaromanssi + musikaali, se näytti. Valitsin sen vaimon kanssa deittifilmiksi, koska mitään muutakaan ei siihen aikaan (kello 17 lauantaina) ollut Tampereella saatavilla mikä sopisi moiseen käyttöön. Yleisöä oli salissa lisäksemme neljä. Luultavasti yhtä pakottavan marginaalisista syistä.

Ehkä joku oli utelias näkemään senkin, mitä romaanisovituksen kasariversiosta (1985) oli jäljellä. Juu, ei mitään. Lukekaa kirja eikä Hesaria.

 

Ainoa elävä osa ”Hämähäkkinaisen suudelmaa” on sen päähenkilöä, Luisia esittävä Tonatiuh Elizarraraz, jolla näkyy olevan kokemusta saippuaoopperan edellyttämästä hillitystä ylinäyttelemisestä. Roolityö identiteettipoliittisen herätyksen kokevana homovankina on takuuvarma Oscar-tyrkky, kun lajihybridinä kyse on takuuvarmasta teollisuustuotteesta eikä taidefilmistä. Näin elokuvan on kuviteltu olevan takuuvarmaa jatkoa viime vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla huomioidulle brasilialaiselle ”I’m still here” -filmille ja sen poliittiselle sanomalle.

Näin Hollywood yrittää tehdä latinoamerikkalaista ulkopolitiikkaa, vaikka tulos on yhtä kammottavaa kuin Washingtonin kanssakäynti etelän suuntaan.

”Hämähäkkinaisen suudelma” on täysin disneyfikoitu kuvitelma Argentiinan historiasta. Viisi sekuntia kestävää seksikohtausta lukuunottamatta sen voisi pikselöidä kokoperheen animaatioksi.

Tätä poliittiset karheudet ja kaiken draaman siloittavaa, puolitoistakertaisella leikkausnopeudella repliikit litistävää kerrontaa voisi soveltaa mihin tahansa vankilaflmiin ja tehdä siitä jonkinlaista suoratoistoon muussattua melodraamaa, joka ei mitenkään eroa ”Barbiesta”.

Seuraavaksi sitten ”Keskiyön pikajuna” kohtaa Tuomas-veturin turkkilaisessa metrossa?

Maailmalla ”Hämähäkkinaisen suudelman” on uutisoitu olleen ”box-office bomb” tuottaessaan 2 miljoonaa 30 miljoonan budjetilla. 

Täytyy olla Hesarin ns. kriitikko pitääkseen päänsä todella syvällä turkkilaisessa metrossa ja nähdäkseen tällaisessa muovivalussa jotain elokuvataidetta muistuttavaa.

 

 

 

 

 

Sentimental Value (elokuva)

 

Hyvällä tarinalla elokuva pääsee pitkälle - mutta valkokankaalla se ei ihan riitä, vaikka televisiossa ei juuri muuta tarvitakaan.

Uusin puolielävä todiste tästä epäsuhdasta on taidefilmeistä melodraamaan vaihtanut norjalainen Joachim Trier, epäilemättä öljyrahalla voidellulla uranousullaan. Edellinen ohjaus "Maailman huonoin ihminen" (2021) onnistui vielä nuorekkuudellaan ja näyttelijä Renate Reinsven huikealla karismalla pujottelemaan läpi naismelodraaman (perhe vs ura) kliseiden, mutta uusin elokuva "Sentimental Value" (Affeksjonsverdi, 2025) velloo kahden puhuvan pään kohtauksissa niin kuin se tosiaan olisi tehty netflix-laatikkoa varten, kuten 'elokuva elokuvassa' -vitseissä mukaironisesti viittaillaan.

Silti eli siksi "Sentimental Value" on myös vuoden varmin draamankorvike, tarinaelokuvaa, jossa kapearekisterisetkin näyttelijät  (Stellan Skarsgård ja Elle Fanning) pääsevät loistamaan aidosti vahvalla tunteella ladatuissa kohtauksissa. Luonnonlahjakkuus Renate Reinsve on jälleen kaiken keskipiste, mutta jätetään yllättäen samanvahvuiseen osaan Skarsgrådin esittämän isä-ohjaajan rinnalla. Melodraaman näkökulma on siirtynyt siis 90 astetta ylemmäksi verrattuna edelliseen elokuvaan. Edellisessä naisen elämää kampitti huono parisuhde narsistiseen poikakaveriin, uudessa tarinassa riittämätön kiintymys narsistiseen isäohjaajaan. 

Kaiken lisäksi uusi elokuva alkaa kuin suoraan siitä, mihin edellinen loppui: Reinsven esittämä norjalainen ammattinäyttelijä on maineensa huipulla, mutta jotain olennaista häneltä puuttuu itsevarmuudesta ja -kunnioituksesta.

Kaipa nämä viimeiset kaksi (tai kolme) elokuvaa pitäisi olettaa siirtymävaihteeksi keski-ikäistyneen ohjaajan (s. 1974) uralla. Aluksi Trier teki kolme äijäahdistuksella pelottelevaa taidefilmiä (Reprise, 2006; Oslo, August 31st, 2011; Louder Than Bombs, 2015), sitten kolme naisten ahdistuksessa vellovaa melodraamaa (Thelma, 2017; Maailman huonoin ihminen; Sentimental Value). 

Kuuden elokuvan jälkeen Trieriltä voi odottaa vielä paljon, kun kerran tuotantoihin käytetään runsaasti aikaa, rahaa ja hyviä käsikirjoituksia. Puuttuu vain se uskallus sellaiseen omaan visuaaliseen kerrontaan, jolla Trier herätti huomiota kahdessa ensimmäisessä elokuvassaan ja jota hän nyttemmin käyttää enää vinjettimäisinä välipaloina tuodakseen edes jotain vaihtelua tarinan rytmitykseen. Uudessa elokuvassa kerronta etenee niin romaanimaisina, sekunnin bläkäreillä erotettuina jaksoina kuin tehtäisiin tv-sarjaa idiooteille tai lapsille.

Ja vielä tämäkin: pelataan mukaan natsikortti, jotta sukutarina vaikuttaisi takuuvarmasti traagiselta. Trieristä saattaa tällä laskelmoinnin linjalla tulla Norjan oma klaushärö.

Pieniä bonuksia "Sentimental Value" tarjoaa melodraamansa ohessa ja siksi se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa jahka filmi tulee suottatoistoon:

+ En ole erityisemmin pitänyt lapsenkasvoisesta Fanningista enkä kankeahkosta Skarsgårdista, mutta he ovat yllättävän luontevia rooleissaan.

+ Elokuvan alkujakso teatterissa on aidosti jännittävä, vaikka johtaa raskaasti harhaan siinä, mikä tämän elokuvan aihe ja tyylilaji ovat.

+ 'Elokuva elokuvassa' -takaumat sopivat siihen, että särkynyttä perhettä yhteen liittävä talo on eräänlainen sivuhenkilö. Tosin tämänkin idean alkupuolella esiteltyään elokuva hukkaa sen pitkäksi aikaa - palatakseen siihen sitten lopetuksessa, joka on valitettavasti täsmälleen sellainen kuin tyhminkin katsoja osaa arvata.

Mitään järkevää selitystä en elokuvaa katsoessa löytänyt sille, miksi Ingmar Bergman -viitteet piti tunkea mukaan tarinaan. Eikö vanhasta menestyneestä ohjaajapolvesta voi tehdä elokuvaa ilman moisia kliseitä? Eikö kirjallisuuden puolelta löytyisi helpompaa kohdetta, jolle Trier voisi kohdistaa imartelevia vertailuja anelevan kunnioituksensa? Knausgårdista näkyy Trier tehneen jo ihailevan dokumentin, mutta ilmeisesti moinen imelä rokkihahmo ei riitä edes melodraaman materiaaliksi...

Ja mitään bergmanilaista viitearvoa vähempää Trier ei voisi käyttääkään tavoitellessaan festarivoittojen nykystandardia. Niin alas, tv-tuotantojen yleisömakuun, on Canneskin vajonnut palkitessaan (grand prix 2025) tällaista elokuvaa, jonka lähin taiteellinen vastine on ikea-jakkarassa.

Päällkkö (näytelmä)

 
Pasi Lampela: Päällikkö
Turun kaupunginteatteri
Ensi-ilta 3.9. 2025

 

Kuva: Otto-Ville Väätäinen

Katsotaanpa löytäisinkö "Päälliköstä" 10 virhettä ja voisin kuvitella, että koko näytelmä onkin vain suurta ironiaa true crime -trendin kustannuksella:

1. Rikosmelodraaman aiheeksi on valittu uutisista tuttu Jari Aarnion tapaus. Koska kaikki tietävät miten tapauksessa lopulta kävi, ainoa draaman mahdollisuus piilee siinä, miksi ja miten Aarnion kaltainen hyvis, näytelmässä huumepolisiin päällikkö Hammar, kääntyy pahikseksi. Juuri tätä ei kuitenkaan näytelmässä esitetä.

2. Tarinan hahmoista kiinnostavampi kuin Hammar on vankilassa 12 vuotta istunut rikollispomo Mikkola, joka vapauduttuaan horjahtelee aikeissaan, palatako rikolliselle uralle. Mutta hänenkin muutoksensa ja valintansa jää selityksittä. Rikosproosaan tällainen selittelemättömyys sopisi, vaan ei näyttämölle.

3. Mikkolaa esittää Antti Reini, jonka karismaattisen synkkä hahmo esiintyy aivan eri rekisterissä kuin muut ”Päällikön” hahmot. Ilmeisesti tällainen 'synkkä yksinäinen' on ainoa rikosfilmeistä tuttu hahmo, jonka voi noin vain siirtää teatterin lavalle. Reinin seurassa muut laukovat repliikkejään aivan liian nopeasti, tai huutavat, jotta Reinistä huokuva hiljaisuus ei pakottaisi heitä samaan rekisteriin. Jolloin näytelmä alkaisi näyttää parodialta.

4. Kieli jota rikolliset puhuvat ei ole katu-uskottavaa, muttei ihan teatterille ominaista kohosteista arkipuhettakaan. Diileri-Pauliinan korrekti sanankäyttö ("viheliäisessä maailmassa") on tarkoitettu osoittamaan, että hän olisi tarpeeksi fiksu pärjätäkseen muissakin töissä, mutta millään ei selitetä, miksi hän sitten tyytyy ääliön huumeparonin alaiseksi.

5. Huumeparoni Rantakaria esittävä Markus Ilkka Uolevi näyttää kaksikymppiseltä katurikolliselta, vaikka hänellä näytelmän perusteella on pitkä historia urallaan. Muutenkaan Rantakari ei ole järin uskottava eikä vähääkään pelottava kovan luokan rikollisena. Tämä ei ole näyttelijän vika, vaan epäjohdonmukaisen käsikirjoituksen oire. Ja kässärinsä oireita ei omaa tekstiään ohjannut Pasi Lampela ole viitsinyt korjailla.

6. Näytelmän kolme naishahmoa eivät tee elämällään muuta kuin odottavat ykkösmiehensä seuraavaa käyntiä: vaimo Hammaria, diileri huumepomoa, asianajaja Mervi palvomaansa rikollista. 

7. Näytelmä ei toimi näytelmän vaan kaksiosaisen tv-sarjan rakenteella: ensimmäinen jakso (ennen väliaikaa) näyttää, että Hammar alkaa tehdä laittomia diilejä rikollisten kanssa, toinen jakso, että vaimo ja KRP epäilevät Hammaria. Välillä Hammar juoksentelee pidätyksiin aseen kanssa, yksin, vaikka on huumeyksikön pomo.

8. Taas kerran pyssyt korvaavat selitykset sille, millainen VALTA yhdellä henkilöllä on toiseen. Tämä on halvin ja helpoin tapa välttää draaman tekemistä. 

9. Näytelmän kaikki naishahmot pudotetaan tarinasta ilman ajatustakaan siitä, mitä heidän elämänsä on Hammarin aiheuttaman tuhon jälkeen. 

10. Näytelmän viimeinen kohtaus jätetään täysin ilmaan jopa päähenkilön kohdalta, aivan kuin ennakoiden jatko-osaa. En ymmärrä mitä tällä halutaan sanoa. Absoluuttista kieltäytymistä draaman mahdollisuudestakaan?


En minä, tietenkään, oikeasti usko, että ”Päällikkö” olisi ironiaa. Pikemminkin se haiskahtaa nopeasti kyhätyltä yritykseltä rahastaa true crime -trendin kustannuksella, etenkin kun Satu Rämön dekkariin pohjautuva rikosdraama keräsi ilmeisen paljon huomiota samalle teatterille. 

Näytelmän käsiohjelmassa käsikirjoittaja-ohjaaja Lampela kuitenkin väittää, että hänen tavoitteensa on sama kuin edelliset 30 vuotta: ”luodata yhteiskunnallisten valtarakenteiden vaikutuksia.” Mitään tuosta ”luotauksesta” en valitettavasti ”Päälliköstä” löytänyt. Jotain ohjauksesta ja paljon käsikirjoituksesta on jäänyt ilmeisesti puuttumaan.

No, lavastus oli sentään hieno.

Varasteleva varpunen (elokuvahko)

 
Robert Guédiguianin edellinen elokuva, Elämä on juhla (2023) taisi jäädä minulta näkemättä, koska en muista enkä tiedä siitä mitään. Saa jäädäkin näkemättä, jos se on yhtään samanlainen kuin Guédiguianin uusin ohjaus Varasteleva varpunen (2024, La Pie Voleuse). 

Voi vain (taas?) ihmetellä miten vähissä Ranskan kokoisessa maassa ovat draaman ammattilaiset, jos näin keskeneräinen ja kerronnaltaan tv-sarjamainen filmi tuetaan kansainväliseen levitykseen saakka.

Eikä ohjaajan ihaillummasta ominaisuudesta, poliittisuudesta, ole enää merkkiäkään. Jäljellä on vain hymistelyä ja Victor Hugo -monologi, jonka varassa draama suljetaan kymmenen minuuttia ennen lopetusta. Sitten kaikki hymyilevät ja tekevät sovinnon kuin kirkollisessa paraabelissa. 

Mitä helvettiä! kysyy laatutietoinen katsoja.


Kuviltaan Varasteleva varpunen on samanlainen puhvetti silmäkarkkia kuin muutkin Guédiguianin Marseillen aurinkomaisemiin sijoittuvat filmit. Yksi henkilöhahmoista on kirjoitettu mukaankin ihan vain eroottiseksi silmäkarkiksi. 

Elokuvan ainoa sidos realismiin ovat rypistetyt viidenkympin eurosetelit. Ne ovat hätkähdyttävä simppeli efekti ja tuovat mieleen kaikki Bressonin elokuvat lähikuvineen seteleitä hypistelevistä ja kourivista käsistä. Aiheesta saisi mainion paneelikeskustelun, "Rahan metafysiikka ranskalaisen uuden aallon perinteessä", esimerkkeinä Claude Millerin La Petite Voleuse (1988) ja Guediguianin La Pie Voleuse.

Itse Guédiguian olisi sellaisessa paneelissa yhtä pihalla kuin kaurismäet ja kenloachit ja muut työväenluokan satusedät.


Jos mukana eivät olisi ohjaajan vakionäyttelijät, voisi elokuvaa olettaa aivan jonkun muun tekemäksi. Ainahan Guédiguian on rakkautta ja seksiä käsitellyt, mutta pitkällisesti perusteltuina reaktioina elämäntilanteen ahdinkoon, kuten parhaissa filmeissään Marius ja Jeannette (1997) ja Marie Jon kaksi rakastajaa (2002). 

Uudessa elokuvassa ihmiset ovat selvästi eristyneempiä ja vailla muuta tarvetta kuin jonkinlainen… vipinä:

- Ihailtu avustaja Maria tuntee vipinää näpistellessään vanhusten rahoja, vaikka voisi saada ne yhtä hyvin pyytämällä.
- Marian tytär Jennifer tuntee vipinää kohdatessaan komean elämäntapadiilerin (asunnonvälittäjän), vaikka voisi saada seksiä yhtä hyvin aviomieheltään.
- Marian mies Bruno tuntee vipinää korttipöydässä, vaikka häviää säännöllisesti kaikki rahansa.
- Marian työnantaja Robert tuntee vipinää katsellessaan… duunaria.

Duunari saa halvaantuneen keskiluokan hymyilemään...

Elokuvan draamallinen hataruus piilee juuri tuossa kahden keskushahmon, Robertin ja Marian, keskeneräisesti perustellussa suhteessa. Miksi ja miten Robert tulkitsee juuri Marian edustavan työväen solidaarisuutta? Maria on energinen ja hyväntuulinen, mutta eihän pyörätuolinsa kanssa kotiin rajattu Robert näe maailmasta enää muuta kuin Marian. 

Robert kyllä selittää uskottavasti, että ei ole rakastunut Mariaan, vaan että tämä edustaa jotain mitä olisi rakastanut. Muuta yhteistä heillä ei esitetä olevan kuin musiikki, ja Robertin kohdalla sekin jää vain viitteeksi: hän on eronnut vaimostaan musiikinopettajan vuoksi ja siten saanut poikansa vihat. 

Pianomusiikki ”vipinän” esoteerisena symbolina soi kaiken aikaa vihjaillen ja aavistellen kohtausten taustalla, ikään kuin ihmisten salaiset ”vipinät” alkaisivat purkautua näkyviin sen jälkeen, kun prologissa nähtävä pianoliikkeen murto päästäisi ”vipinät” sävelinä vapaaksi maailmaan. Tämä satufantasiamainen näkökulma ei kuitenkaan tule hyödynnetyksi sellaisella kepeydellä kuin ansaitsisi ja on aivan muuta kuin mihin ohjaaja on tottunut etsiessään pikemminkin kaurismäkimäistä suurinta yhteistä tekijää kuin renoirmaista pienintä yhteistä ihmettä ihmisten välillä.

Tällaisiin joukkokuviltaan epäselviin ja ryhmädraamana pinnisteleviin feelgood-tarinoihin ohjaaja on harkitusti tähdännyt myöhäistuotannossaan, näin kai voi sanoa 72-vuotiaasta ohjaajasta. Kilimanjaron lumet (2011) ja Talo meren rannalla (2017) olivat poliittisinakin satuina sillä rajalla, että haluaako niitä koskaan nähdä uudelleen. Ehkäpä ei.

Ohjaajan filmografiaa selatessa huomaa, että moni varhaisempi elokuva on häneltä näkemättä, kuten palkittu Gloria Mundi (2011). Parempi olisi käyttää rahansa niitä nähdäkseen. 

Varastelevan varpusen ainoa käyttötapa on katsoa se suoratoistosta talven pakkasilla ja lämmitellä välimerellisen aikuissadun lämpöä huokuvissa väreissä. 

Filmifriikille, kuten minä, jo näyttelijä Jean-Pierre Darroussinin (Robertina) esiintyminen tuo toki hyvän mielen. Mutta en minä pelkästään siitä 11 euroa ja kahta tuntia omaa elämääni antaisi maksuksi. 

Ainoa varsinainen bonus tämän elokuvan näytöksessä oli se, että teatteri (Niagara 21.8.) laittoi aluksi väärän filmin pyörimään, joten sain nähdä muutaman minuutin elokuvan ”Materialists” alkua. Se vakuutti, ettei tuota Celine Songin uutta aikuissöpöstelyä tarvitse nähdä. Sitäkään.

Laura (näytelmä)

Kansallisteatteri: Laura (kantaesitys Jyväskylässä 31.10. 2024)
Ohjaus Pasi Lampela
Käsikirjoitus Pasi Lampela
Lavastus Markus Tsokkinen

Yhä edelleen toivon ja oletan, että edes Kansallisteatterissa olisi jokin kriteeri ohjelmistoon valittujen näytelmien laadulle, mutta aiemminkin olen todennut, että juuri Kansallisessa sellaista ei ole. "Laura" ei sentään edusta klassikkotekstin tekotaiteellista tykitystä, vaan sitä toista ääripäätä: niin idioottivarmaa perusteatteria, että sen katsojatkin oletetaan idiooteiksi, joille voi vääntää kliseistä tarinaa ja tyypittelyihin tyytyvää draamaa.

Ällistyttävää ääripäätä "Laura" edustaa myös sikäli, että kyseessä on yhteistyöprojekti Kansallisen ja Jyväskylän kaupunginteatterin välillä. Yhteistyön olettaisi merkitsevän teattereiden  parhaiden laadullisten ominaisuuksien synteesiä, mutta tuloksena onkin matalinta mahdollista pertsaa, perusteatteria.

"Lauran" jälkeen suomalaisen draaman iskurityöläinen 'Pasi Lampela' voi olla kirosana tekijänimenä, muttei sentään ohjaajanimenä. Kirjoittamastaan latteasta draamasta ja tyhjänpäiväisestä tarinasta Lampela on ohjannut katsomiskelpoisen näytelmän. Kirjoittaja-Lampelan työtä ei voi suositella kellekään, mutta ohjaaja-Lampelan ansiosta teatterista poistuessa on sentään jotain mitä ihastella: näyttelemisen ja kohtausten rytmi on tuhdisti tiheämpi kuin yleensä tällaisissa melodraamoissa.

Eniten "Lauran" jäljiltä ärsyttää se, että tarinassa ja draamassa jätetään käyttämättä se omaperäisin osuus, pariskunnan yhdessä omistama rakennusfirma menestyksen partaalla ja avioeron uhkaamana. Lampela esittää ristiriidasta – ollaanko yhtiökumppanit sittenkin kun avioliitto hajoaa – erinäisiä kysymyksiä, muttei vie niistä mitään draamalliseen ratkaisuun. Jotta aihe näyttäisi tematisoiduilta, mukaan on tuotu rikollinen sivuhahmo pääähenkilö Harrin bisneskuvioista. Mutta hahmo ja sivujuoni kuitataan kuin ohimennen muuttamalla hänen merkitystään: hahmo onkin tärkeä Harrille vain todisteena tämän energisestä nuoruudesta.

"Laurassa" on niin paljon kohtuuttoman helppoja ja halvan viihteellisiä ratkaisuja, että sitä voisi käyttää esimerkkinä perusnäytelmän aivottomuudesta, ja tietysti myös ylituotteliaan kirjoittajan draamatekstien laaduttomuudesta. Se tekijälleen ilmeisen tärkeä teema, Harrin keski-ikäisyyden kriisi, kutistuu pikaiseksi sm-sessioksi, jossa silmäkarkiksi nostetaan pöydälle, kirjaimellisesti, Lena Olin -tyyppinen patinoitunut naisnäyttelijä (Kuusiluoma) nahka&hihnabodyssa. Efekti on yhtä laskelmoitu ja typerä kuin ohimennen tarinassa pistäytyvä rikollishahmo.

Vailla aiheet ja Harrin ikädraaman sulkevaa ratkaisua näytelmä lopetetaan kliseisimmällä mahdollisella loppuratkaisulla mitä voi melodraamalta odottaa.

Harrin vaimon 'kirjakerhokaveri' on aluksi jotain erilaista kuin mitä tällaiselta melodraamalta osaisi odottaa, mutta jotenkin luonnokseksi jääneltä tuntuu hänenkin osuutensa firmaperheen paremmuutta alleviivavan tarinan ja "kirjanpitäjien vallankumouksen" osakkaana.

Harrin tarinalle on annettu viitteellisen mahtipontiset puitteet, jotka kuitenkin tuntuvat enemmän kirjoittajansa rakennustelineiltä kuin aidosti haastavalta mysteeriltä: rakennuttaja Harri edustaa kuvakeskeisen performanssin maailmaa, rakennuttaja-vaimo traditiosta jatkuvaa tulkintaa etsivän taiteen maailmaa. Molemmilla on uskollinen seuraajansa ja apurinsa, jotka eivät lainkaan ymmärrä mihin he pyrkivät, mutta ovat välttämättömiä näille kosmoksen rakentaville voimille. Näyttämön pelkistäminen temppeliksi, jonka taustalla kosmos häämöttää ja etualalla pöytä tuoleineen muodostaa tyhjän alttarin, tukee tätä tarjousta seurata Harrin tarinaa nykyihmisen mysteerinä. Silti dialogi ja juonenkäänteiden kliseisyys vievät tulkintaa väistämättä arkisempaan äijämelodraamaan. Viimeistäänkin Laura-hahmon seksi- ja sukupuolikeskeinen tyypittely romahduttaa nuo kosmiset sfäärit.

Äijädraaman kliseistä huolimatta näyttelijät tuntuivat freeseiltä. Näyttämöllä on yhdistelmä Kansallisen tuttuja kasvoja ja Jyväskylän tuntemattomia keski-ikäisiä näyttelijöitä. En minä siitä freesiyden vaikutelmasta silti lehdistölippua suosittelisi maksamaan, saati 49 euron peruslippua. Tai katsomaan tällaista kliseesoppaa edes tv-sarjan ilmaisena jaksona.

Perversseintä "Laurassa" ei kumminkaan ole bondage-valjaisiin puettu näyttelijätär, ikään kuin muistuttamassa että on tätä rankempaakin osastoa tarjolla Kansallisessa, kuten isolla näyttämöllä menestynyt Angels in America. Perversseintä Kansallisteatterissa on se, että kantaesitykseksi voidaan hyväksyä jotain näin tyhjänpäiväistä kirjoittajalta, jonka isosta tuotannosta löytyisi todennäköisesti jotain katsomisenkin eikä vain kirjoittamisen arvoista.

Olen yhä täällä (elokuva)

 

Walter Selles on tehnyt monta merkittävää elokuvaa, mutta onko yhtään erinomaista sitten esikoisensa Jumalan kaupungin (2002)?  Sellesin uusin ohjaus, Olen yhä täällä (Ainda Estou Aqui , 2024), on sekin merkittävä eli tärkeä fiktiolla vahvistettu muistutus historiasta, etenkin Brasilian historiasta, jonka diktatuurista ei liene yhtä itsestäänselvästi traumadraamoja kuin Argentiinan ja Chilen vastaavista vaiheista – mutta en minä toista kertaa jaksaisi katsoa sitä, päinvastoin kuin Jumalan kaupunkia, joka on yksi parhaita esimerkkejä kuvakerronnalla tarinoimisesta, ja tuntuu tänäkin päivänä yhtä raikkaalta ja rennolta kuin sen ensi kertaa nähdessään. 

Oscar-tinojen valannassa Olen yhä täällä sai parhaan ulkomaisen elokuvan pystin, mutta syyt eivät ole filmin omissa ansioissa, vaan siinä, että jotain poliittista tahtoa pitää Hollywood-Akatemian osoittaa osoittelematta Ukrainan tai Gazan hävityksen suuntaan, ja myös ehkä siinä, että 2024 oli taas harvinaisen surkea filmivuosi niiden kansainvälisen levityksen saaneiden tuotantojen joukossa, joista Oscar-ehdokkuuksia poimitaan.

Traumadraamana Olen yhä täällä etenee aivan liian tuttuun tapaan, niin uskollisena yksittäisten ihmisten sinänsä järkyttäville kohtaloille diktatuurissa, että mitään aiheensa ja tarinansa yläpuolelle nousevaa draamaa ei synny. 

Elokuvan hyväksi on todettava, ettei se myöskään pyri järkyttämään rankalla kuvastolla. Kaikki kamalimmat asiat tapahtuvat päähenkilön, perheenäiti Eunicen, näkemän ulkopuolella. Kontrastiltaan vahvin jakso, jossa armeijan viranaomaiset noin vain asettuvat asumaan Eunicen suurperheen kotoisaan taloon, olisi ollut sovitettavissa idealtaan elokuvan muihinkin jaksoihin eikä tyytyä pelkkiin pieniin vihjeisiin armeijan kaikkialle tunkevasta läsnäolosta. Esimerkiksi elokuvan alkuotos, jossa Eunice kelluu rantavedessä taustallaan tunnistettava sokeritoppavuori ja sitten hänen ylitseen jyrisee sotilashelikopteri, on kontrastiltaan ('särjetty paratiisi') yksi upeimmista filmien aloituksista mitä olen nähnyt ja olin heti niin sisällä elokuvassa kuin olla voi.... vaan suurinpiirtein puolivälissä elokuva muuttuu liian arvattavaksi ja liian kiltiksi traumadraamaksi. Kaksinkertainen (!) pitkänpuoleinen epilogi saa tosissaan miettimään, josko lähtisi kotiin, kun olennainen tuli kyllä jo ymmärretyksi.

Walter Sellesin tavasta käyttää nuoria kauniita naisia elokuviensa silmäkarkkina kirjoitettiin "On the Road" -elokuvan (2012) yhteydessä, koska se oli niin hölmösti päälle ympättyä äijäkaverusten rakkautta käsittelevän klassikkoromaanin sovituksessa. Mutta paljaimmillaan, kirjaimellisesti, moinen eksploitaatio, kuvankauniiden brassinaisten bikinikuvasto, on tässä elokuvassa, etenkin jos vertaa näyttelijöitä epilogin jälkeen nähtäviin valokuviin perheestä, johon tarina pohjautuu. 

Näyttelijätyö sinänsä on hurmaavan luontevaa niin räiskyvän nuoruuden kuin romahtavan keskiluokan esittämisessä, minkä ansiosta kaksi tuntia tämän elokuvan parissa menee samalla varmuudella kuin hyvän lukuromaanin parissa. Ne epilogit voi silti jättää ihan hyvin katsomatta.

Miten katu-uskottavaa kuvaa Brasiliasta Selles on edes kiinnostunut välittämään, sitä voi punnita jos sattuu lukemaan, että hänen arvioidaan olevan maailman kolmanneksi rikkain elokuvantekijä (= omaisuutta yli 4 miljardia dollaria...)

All We Imagine As Light (elokuva)

 

Ei aihettaan isompi, mutta ei myöskään palkintomaineensa mittainen.

Näitä tällaisia identiteettitarinansa vakioviisauksilla palkintoja kerääviä kehittyvien maiden filmejä kuten All We Imagine As Light (2024) tulee suomalaisiinkin teattereihin vähintään 5-10 tapausta vuodessa. Arvostelujen perusteella ei voi kuin arvailla, minkä verran niissä on oikeasti jotain tuoretta tyylinsä puolesta. Identiteettitarinat ja -aiheet ovat niin laskelmoidun tuttuja, että yhtä hyvin elokuva voisi sijoittua Iraniin tai Islantiin kuin Intiaan.

Tällä kertaa tarjolla on peräti kolme rinnakkaista naiskohtaloa, joista nuorin vaarantaa maineensa suhteella kielletyn vähemmistön (musliminuorukaisen) kanssa, keski-ikäinen tuhlaa unelmiaan elävän leskenä (mies on häipynyt Saksaan), ja vanhus joutuu karkotetuksi kodistaan gryndereiden uhrina. Kaikki kolme työskentelevät sairaalassa muiden ihmisten hyväksi, mutta elävät käytännössä juurettomina Mumbain ihmismassojen ja sementtitornien keskellä.

Tarinan pysytellessä Mumbaissa ihmiskohtalot ovat jännitteisesti vaakalaudalla eivätkä naiset täysin ymmärrä toisiaankaan, mutta viimeinen kolmannes elokuvaa sijoittuu meren rannalle kyläyhteisöön, luonnonläheiseen idylliin jossa suhteet selkenevät ja kuvitelmat elämän muuttumisesta vapautuvat. Tässä loppujaksossa päästään viimein elokuvan nimeen kätketyn symboliikan äärelle ja esitetään, että Mumbai on niin pimeän suljettu maailma, ettei siellä voi edes kuvitella mitä muuta elämä voisi olla. Jaksossa on miellyttävä fantisoiva idea, muttei kuitenkaan mitään tavatonta tällaisten sopuisten melodraamojen perinteessä. Intialainen kehystys vain saa kaiken näyttämään maagisemmalta, mikä ei ole sinänsä huono asia... mutta erittäin hitaasti etenevä dialogi ja pitkät painokkaat hiljaisuudet eivät istu näin ohuesti isoja aiheitaan risteyttävään elokuvaan. Ja tietysti: se vähä mikä draamassa voitetaan, kun kolme ihmiskohtaloa asetetaan rinnakkain tarkasteltavaksi, se isosti tarinoinnissa menetetään, kun luotetaan liiaksi tähän rinnakkaisuuteen.

En erityisemmin pidä hitaista elokuvista ja vaikka All We Imagine As Light ei ole edes pahimmasta päästä, on sen juoni aivan liian löysästi avautuva ja liian tuttu (liian länsimainen?) draamaltaan, jotta elokuvasta jäisi mitään erityistä mieleen. 

Juurikin eilen kävin katsomassa leffa-arkiston esityksessä Maurice Pialatin Itke rakastettu sydän, joka on sekin hitaahko ja löysä juoneltaan, mutta niin täynnä ikävien ihmisten repiviä tunteita, että elokuvan jälkeen ihmiset hiipivät pois kuin suuronnettomuuden todistajat. 

Pialatin kaltainen ohjaaja luottaa aiheensa, hitaan kuoleman hirvittävään surumielisyyteen, kun taas All We Imagine As Light yrittää lypsää helposti tunnistettavista identiteettiongelmista (juurettomuus, sukupuoliroolien kahlitsevuus, uskonnon ja perhearvojen ahdistavuus) kaiken mahdollisen empatian mitä katsojilta heltiää. Kellekään en tällaista valmiiksi pedattua moraalipläjäystä suosittele.

Näyttelijät ovat sööttejä ja sympaattisia, vaan niinhän heidän on oltava, jotta tarina uppoaa vaivattomasti kansainväliseen yleisöön. Sairaala työympäristönä on ainoa sivujuonne, joka tekee Mumbain dokumentoinnista karhean kiinnostavan. Mutta kaksituntinen Mumbain tiekameroita googlaten voisi antaa yhtä tuhdin illuusion nojatuolimatkasta intialaisten arkeen...

 

Conclave (elokuva, ei spoilereita)

 

Onko mitään huvittavampaa kuin savuketta himokkaasti hapuileva kardinaali?  Pyhä Henki saa digiaikaan sopivan metaforan – ja niin saa moni muukin asia tässä saksalaisen ohjaajan hollywoodmaisessa Vatikaani-filmissä Conclave (2024).

Vakavasti aiheeseensa asennoituva mutta muutoin syntisäätyläisten arkisuutta satirisoiva Conclave on varovaisen yhteiskunnallinen elokuva, joka muistuttaa pienimuotoisuudessaan amerikkalaisia oikeussalidraamoja. Tarina käsittelee maailman mahtavimman mafian, katolisen kirkon johtajavalintaa eli konklaavia, muttei tohdi avata aihetta globaaleihin kytkentöihin mistään juonellisesta konfliktista käsin.

Jos Conclavessa olisi edes pieni sivujuoni tai jos päähenkilöä, konklaavin oikeudellisuudesta vastaavaa dekaania (Ralph Fiennes) esiteltäisiin muutenkin kuin virkahenkilönä, voisi elokuva saada kiinni jostain teeman tapaisestakin.

Tällaisenaan Conlave on lapsellisen osoitteleva analogia nykypäivän johtajuuksista ja vanhahtavan rasistinen etnisissä tyypittelyissään: afrikkalainen paaviehdokas on turmeltunut, italialainen ehdokas on mahtipontinen fasisti (ja vapettaja!), pohjois-amerikkalaiset ovat laskelmoivia pragmaatikkoja. Päähenkilö on tietysti diplomaattinen britti, toisin kuin Robert Harrisin alkuperäisessä romaanissa (2016). Ja konklaavin pyhimysmäisin hahmo on tietenkin etelä-amerikkalainen, meille maallikoille helpoimmin katolisen mafian uudistumista lupaava tyypittely.

Elokuvan hyvin pohjustettu lopputvisti on loppuvitsi, katolisen kirkon kustannuksella, tietysti. Mutta tarvitaanko sen pohjustamiseen sittenkään kahta tuntia tv-melodraaman helppoudella etenevää juonittelua? Mitään kestävää draaman kaarta ei konklaaviprosessista rakennu. Kukin uusi juonenkäänne pohjustetaan ja käsitellään vartissa. Sitten odotellaan seuraavaa. Jos joku spoilaa ratkaisevan loppukäänteen, niin vähintään puolet filmin ideasta onkin jo menetetty. Niin niukka tämä Conclave on sisällöltään.

Vaivalloisen hitaasti alkava tarina muuttuu puolivälissä jopa dekkariksi. Davincikoodimaisia sävyjä on turha tältä kirkollisen korruption analyysiltä kuitenkaan odottaa. Välillä viitataan omituisen epämääräisesti ulkoisen maailman uhkaan Vatikaania, kirkkoa ja konklaavia kohtaan. Koskaan ei tarkenneta (ainakaan elokuvassa) keitä nämä ulkoiset aggressiot oikein edustavat.

Conclave on niin tarkasti ajankohtaisesta politiikasta harmaapesty filmi, että siihen verrattuna taannoinen Kaksi paaviakin (2019) tuntuu raikkaan radikaalilta. Conclaven lopputvisti olisi ollut tuoreehko ehkä 2000 vuotta sitten.

Parasta Conclavessa on se, että sen nähtyään arvostaa enemmän muita aiheelle omistettuja elokuvia, ja kurinalaiseen hurskasteluun kykeneviä näyttelijöitä. Conclaven pääosaan kiinnitetty Ralph Fiennes ei sellainen ole. Hän ei tuo mitään lisäarvoa erehtymättömyyden minimistä kilvoittelevien kardinaalien mittelöön. 

Sama tuttuuteen turvaaminen paistaa muistakin näyttelijävalinnoista. Isabella Rossellini tekee helpon nunnatäyteroolin Hollywoodin aidoimpana italialaisena ja John Lithgow on jo olemukseltaan liiankin ilmeinen parodia vallan paisuttamasta kardinaalista. Muutamissa sivuhahmoissa (mm. Stanley Tucci) sen sijaan olisi sisäistettyä särmää modernin ajan pyhyysammattilaisiksi. Heidän osuutensa on valitettavasti minimoitu. Mahdollisia sivuhahmojahan, paavikelpoisia kardinaaleja, olisi 103 kpl.

Kaksi hienoa kuvamontaasia on tehty esittämään ajankulkua ja konklaavin tunnelmaa, mutta niiden takia ei kannata teatteriin saakka vaivautua. Saman suosituksen annoin ohjaaja Edward Bergerin edellisestä ohjauksesta, mahtipontisuudessaan helvetin suuntaan kurkotelleesta ”Länsirintamalta ei mitään uutta” -filmatisoinnista (2022).


Kuopion Kuvakukko-kinossa tätä elokuvaa oli joulun välipäivänä katsomassa 30-40 henkeä eli keskimääräistä isompi yleisö. Selvästikin tällaiselle aikuisemmalle aiheelle olisi elokuvateatereissa tilausta, olipa käsittelytapa miten kepeä ja hampaaton tahansa.


 

50 rakkauselokuvan klassikkoa (tammikuussa 2025)

 

Ensimmäinen vaihe kirjan virallisessa olemassaolossa on se, kun allekirjoittaa kustannussopimuksen. Siinä vaihessa pitäisi korkata kuohari, koska sen jälkeen mikään ei tunnu enää yhtä juhlalliselta, vaan siltä työarjelta, jossa tiheään auottu tekstitiedosto hiipuu läppärillä ja sulautuu kirjajulkisuuden rajattomaan massaan joka sekin tuntuu nykyään enemmän bittiavaruudelta kuin loputtomiin haarautuvalta paperiselta puutarhalta...

Toinen vaihe kirjan virallisessa olemassaolossa on se, kun teos esitellään kustantajan katalogissa. Se vaihe oli nyt tällä viikolla, Oppianin 2025 kevätkatalogissa:  50 rakkauselokuvan klassikkoa ilmestyy ensi tammikuussa.

Kolmas vaihe on se, kun paketti lämpöiskappaleita tulee kotiin. Teoksia selailee ja haistelee, etsii ensimmäiset huomaamatta jääneet kirjoitusvirheet, sulkee laatikon ja nostaa vaatekomeroon muiden laatikoiden joukkoon... hyvinkin samanlaisissa tunnelmissa kuin Kadonneen aarteen metsästäjät lopettava arkistokohtaus...
 

Katselen 50 elokuvan listaa päivittäin sillä silmällä, mitä siitä kokonaisuutena voisi vielä sanoa johdannossa, miten esitellä elokuvien samankaltaisuuksia ja kytkentöjä, joita aakkosittain listattuna alkaa näkemään: Aamiainen Tiffanylla, Afrikan kuningatar, Auringonnousu, Annie Hall, Bridget Jones, Brokeback Mountain, Casablanca, Cherbourgin sateenvarjot...

Vielä nyt viimeistelevällä editointikierroksella vaihdoin yhden elokuvan klassikoiksi katsomieni joukossa, jotta valitut teokset vieläkin enemmän täydentäisivät toisiaan myös siinä millaisia totuuksia ne viestivät itse aiheesta. Alunperin raakaversioita oli n. 70 elokuvasta, joista tuumin tehdä mediaseksikkään 69 rakkauselokuvan klassikkoa. Mutta vähitellen huomasin, että kaikista ei mitenkään saisi kirjoitettua omasta näkökulmasta, sen omakohtaista klassikkoarvoa perustellen. Niinpä 50 elokuvaan keskittyminen tuntui kaikin tavoin varmemmalta tavoitteelta. Jokaiseen kirjan artikkeleista olen pyrkinyt tuosta ajattomasta aiheestakin jotain tiivistämään, jotta teos olisi enemmän kuin vain taiteenalansa ja genrensä parhaimmiston esittely.
 

Aikoinaan karonkassa, 24.10. 1998, Jysi ehdotti maljapuheessaan, että ottaisin lempinimeksi "Doctor Love". Olisi pitänyt rekisteröidä se silloin toiminimeksi ja julkaista kaikki romansseista kirjoittamani sillä brändillä, niin ei olisi tarvinnut murehtia apurahojen anelusta...

May December (elokuva)

 

Edes elokuvan lopussa en tajunnut, mitä sen nimi May December tarkoittaa, vaikka selitys olisi ollut ilmeinen: pariskunnan ikäero on kuin väsähtäneen joulukuun eroavuus elämänsä kevättä viettävään toukokuuhun. Myös Guardianin kriitikon käyttämä luonnehdinta kahden päänäyttelijän luonnerooleista oli käsittämätön, kunnes googlasin senkin: "frenmity"  tarkoittaa ystäväksi tekeytyvää vihollista.

May December -elokuvan (2023) tarinalliset ainekset melodraamaan ovat siis erinomaiset. Toisaalta herätetään heteroparin ikäerolla valtasuhteen vahvat jännitteet, toisaalta herätetään eroottisen valloituksen uhka nuoremman naisen opetellessa vanhemman naisen identiteettiä tekeillä olevaa elokuvaa varten. 

Ohjaaja Todd Haynes on nimennyt inspiraatiokseen Ingmar Bergmanin Personan ja Talven valoa, mutta mitään niin syvällistä ja harrasta ei onneksi ole luvassa. Enkä ymmärrä miten voisikaan. Bergman teki kyllä melodraamaakin, mutta ei koskaan naisten välistä melodraamaa, kuten Haynes tässä ja Carolissa (2015).

Kaikeksi onneksi May December käyttää tarinansa ainekset melodraamaan niin täydesti kuin odottaa voi, ja vähän enemmänkin. Tarina on kuvattu trooppiselta näyttävässä osassa Yhdysvaltoja (Georgiassa), jossa kosteus ja vehreys tuntuvat sumentavan jokaista kuvaa eivätkä paikalliset ihmiset näytä tekevän muuta kuin loikoilevan äveriäissä taloissaan tai järjestävän grillijuhlia. Yhteisö näyttää tiukan etelävaltiolaiselta säätyjärjestelmältä, mutta samalla täysin juurettomalta ja historiattomalta, niin kuin luonto korvaisi kaiken mitä kulttuuri voisi näille ihmisille opettaa... ja kaiken aikaa nuoriso on valmis ponnahtamaan lentoon...

Melodraamalle olennaista tahallisen banaalia luontosymboliikkaa Haynes käyttää erinomaisesti. Sensitiivisyytensä säilyttäneen peterpan-isän herkkyyttä ja paikattomuutta edustavat hänen hoivaamansa monarkkiperhoset, jotka saavat symboloida draaman kolmea vaihetta: toukkavaiheen haparointia, kotelovaiheen itsetutkiskelua, perhosvaiheen vapautumista.

Tilanteet eivät johdattele ihmisten tunteita niin paljon kuin perinteisessä melodraamassa, mutta ihmissuhteiden äärimmäisyys (pariskunnan insestisenä alkanut romanssi; näyttelijä ihmisten 'aitoutta' tutkivana salapoliisina) johtaa väkivallan ja insestin lievästi uhkaavaan tunnelmaan.... jota kuitenkaan ei pureta toiminnaksi kuten odottaisi, sillä ainoa seksikohtauskin on ohitse ennen kuin sen tajuaa oikein alkaneen. Yllättävän vanhanaikainen elokuva on sikälikin, että seksuaalista hyväksikäyttöä voidaan romantisoida ja vähän sillä vitsaillakin (loppukohtauksessa) tänä poliittisesti herkkänä aikakautena. Tositapauksen eksploitaatio käännetään kritiikiksi Hollywoodia kohtaan ja silti napostellaan aihetta kuin se olisi ensi kertaa löydetty tai niin kuin grooming olisi georgialainen luonnonvara.

 

Elokuvan ainoa heikkous on näkökulman heilahtelu Charles Meltonin esittämän kiltin isän ja Natalie Portmanin esittämän, perheeseen tunkeutuvan näyttelijäpahiksen välillä. Tuloksena ei ole oikein perhemelodraama, vaan jonkinlainen "näyttelijä salapoliisina" -kertomus, jossa kovanahkainen näyttelijäpahis selvittää, viettelikö kolmekymppinen opettaja aikoinaan 13-vuotiaan oppilaansa vaiko toisinpäin, ja millaisen totuuden voi parhaiten käyttää tyyppihahmoon, jota näyttelijän on rakennettava tulevaa elokuvaansa varten.

Portman ei ole koskaan ollut kiinnostava näyttelijä, joten yksi-ilmeisen metodinäyttelijän esittäminen on hänelle omiaan – mutta kun hän on myös elokuvan tuottaja, niin hän ottaa itselleen tilaa Julianne Mooren hahmolta, jossa olisi aineksia vaikka miten hurjaan käänteeseen tarinan loppupuolella. 

Queer-aineksiltaankin elokuva jää kovin keskeneräiseksi ja konventionaaliseksi naisfilmiksi. Identiteetin perustaminen pelkkään jäljittelyyn toistuu pariskunnan lapsia esitellessä (vanhat vs uudet perheet; toisiaan jäljittelevät sisarukset; vanhempiaan jäljittelevät lapset), mutta aineksia olisi pikemminkin tv-sarjaan kuin elokuvaan. 

May December näkyy olevan Netflix-tuotantoa, joten ainoastaan elämää suuremmat syyt suosivat sen näkemistä teatterissa telkan sijaan. Ja  kyllähän tämä ilahduttava on sen jälkeen, kun Haynesilta on tullut kaksi niin helpon keskinkertaista filmiä (Wonderstruck (2017) ja Peitelty totuus (2019)). Kukaan muu ei melodraamaa tee näin tosissaan – ja aniharva sitä tulee katsomaankaan tosissaan. Tänään Niagaran aamunäytöksessä oli lisäkseni vain Kaitsu ja joku vanha pariskunta. Täsmäfilmi täsmäyleisölle.

Opettajainhuone (elokuva)

 

Jos olisi koulumelodraamalle oma alagenrensä, niin saksalainen Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023) olisi siinä normitapaus. 

Mutta keskellä keskinkertaisten Oscar-ehdokkaiden talvea "Opettajainhuone" erottuu mestarillisena esimerkkinä siitä, miten koulua voi käyttää tilojen tematisointiin sen mukaan millaista toimintaa draama seuraavaksi edellyttää.

Tavallisten koulupäivien kuvaukseksi Opettajainhuone onkin kerrassaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Se lähtee välittömästi liikkeelle siitä, että rikoksia on tapahtunut ja selvittelyt ovat meneillään ja jatkaa tästä herätellen dekkarimaisia epäilyksiä sellaista tahtia, että menee hyvän aikaa ennen kuin tajuaa koulupäivien vaihtuneen toisiksi. Päähenkilö, opettaja Nowak ryhtyy vastentahtoiseksi salapoliisiksi ja joutuu yhä vaikeampaan asemaan kollegoidensa ja oppilaidensa välissä. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka psykologinen silmä ja kutsumusopettajien peruskyky ratkaista jokainen ongelmatilanne toiminnalla, mikä aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkoo, muttei suinkaan hänen itsensä takia, vaan sen opettajanhuoneen takia, jossa haluttaisiin asiat ratkaistavan porukalla.

Elokuvan viimeinen kuvamontaasi antaa ymmärtää, että pohjimmainen ongelma ei ole edes opettajien pakollinen, ahdistava kollegiaalisuus, vaan koulu maailmasta eristettyinä tiloina: koulun kaikki huoneet ovat opettajainhuoneita.

Yhtä lyhyttä juoksupyrähdystä lukuunottamatta koko tarina sijoittuu koulun sisälle, joten Nowakin ison oppilaslauman tyypittäminen nopeasti erottuviksi hahmoiksi ja vielä lisäksi kollegoiden tyypittäminen sivuhahmoiksi vaatisi periaatteessa kokonaisen tv-sarjan, mutta elokuvan käsikirjoitus osoittaa tässäkin sitä korkeinta ammattitaitoa tehdessään kaikki helposti tunnistettaviksi. 

Päähenkilö Nowakin taustoittaminen puolalaiseksi ja hänen perustelemisensa siten opettajakunnan ulkopuoliseksi on käsikirjoituksen ainoa lurpahdus. Aivan kuin Nowakin psykologinen silmä ei itsessään riittäisi selitykseksi hänen poikkeavuudelleen riviopettajista? Tai kolmikymppisen Leonie Beneschin taito näytellä, että romahduspisteessäkin tällainen Nowak tietää heti mitä tehdä? Hänen persoonansa määrittyy pelkästään sillä, että hän on liikunnan ja matematiikan opettaja, mutta melodraamassa ne riittävät luomaan odotukset ja tulkinnat hänen tomerasta käytännöllisyydestään.

Pieni näpistelysarja uhkaa paisua oppilaiden organisoimaksi kapinaksi, jossa draama valitettavasti vaihtuu dramatiikaksi. Se osuus elokuvaa on hupsusti irrallaan muuten juurevasta koulunkäytävien realismista. Tarina tuntuu paisuttelevan paranoiaa auktoriteettiyhteisöstä tavalla, joka on ehkä väistämätöntä Saksan historiataakassa, muttei sovi lainkaan melodraamaan.

Absurdeiksi paisuvat tapahtumat ovat Nowakinkin kannalta niin mielettömät, että hän jälleen toimii oppilaiden kanssa pedagogiasta piittaamatta... ja siten palauttaa tarinaan realismin. 

Ihan on mahdollista sekin, että kaikesta tuttuudestaan huolimatta saksalaisen koulun kuvauksessa on ironisia pistoja, jotka jäävät suomalaiselta huomaamatta. Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella opettajainhuoneen könsikkäästä, jonka nimi on Liebenwerda???

Kaikki lapsinäyttelijät ovat onneksi tasaisen hyviä, tunnekuohujen sijaan olennaista on se, että he pystyvät esittämään uskottavasti pikkuvanhan älykkäitä 12-vuotiaita, jotka ainakin tämän elokuvan mukaan pystyvät jo 7. luokalla selittämään mitä eroa on matemaattisella todistelulla ja väitteellä. Jos suomalaista katsojaa moinen nerokkuus epäilyttää niin kylläpä myös vanhempainillan kohtauksessa saksalainen isäkin huutaa hämmästystään. Koulumaailma on nykypäivänä aivan muuta kuin mitä vanhempien sukupolvi edes tietää, saati ymmärtää.

 

Elokuvan lopetus on melodraamaksi niin yllättävä, että kerrankin/taas toivoin vielä jotain konventionaalisen juonipitoista epilogia. Mutta ainoa loppuselitys kuitataan loppukrediittien alla yhdellä hidastetulla kuvalla. Näin ohjaaja osoittaa, että tämä elokuva tehtiin TEEMAN eikä juonen (whodunit opettajainhuoneessa) tai varsinkaan aiheen (koulumaailma 2020-luvulla) ehdoilla. Taas sen sietää todeta ääneen: sellaista rohkeutta ei suomalaisissa elokuvissa ole nähty vuosikymmeniin.

Teemansa ensisijaisuudella ja dekkariodotusten torjunnalla myös teattereissa pyörivä ranskalainen Putoamisen anatomia kiusoittelee rivikatsojia. Minusta Opettajainhuone on sitä parempi ja vähintäänkin tärkeämpi elokuva – etenkin kun se muistuttaa, että Saksassa on muitakin älylliseen filmikerrontaan luottavia ohjaajia kuin aikamerkin tavoin kerran vuodessa  suomalaisiinkin teattereihin pyörähtävä Petzold-romanssi. Ohjaaja Ilker Çatakilta Opettajainhuone näkyy olevan neljäs pitkä elokuva, joten tarjokkuus Saksan Oscar-ehdokkaaksi ei ole niin suuri yllätys kuin Putoamisen anatomian kohdalla.

 

Rinnakkaiset äidit (elokuva)

 

Milloin viimeksi Pedro Almodóvar on tehnyt ehdottoman, omannäköisensä elokuvan? Taisi olla "Huono kasvatus" vuonna 2004. Vuoden 2016 "Julieta" oli sekin sentään kuin arvokas kiertokäynti, milteipä hyvästely ohjaajansa aiheisiin ja kuvastoon.

Mutta enimmäkseen Almodóvarin 2000-luvun ohjaukset ovat  olleet käsikirjoitukseltaan ikävän sotkuisia tai sliipattuja. Elokuvateatteriin niitä on mennyt katsomaan toiveenaan kokea jotain samaa kuin hänen 1980–1997 -vuosien elokuvissaan. 

"Naisia hermoromahduksen partaalla" (1988) oli pitkään se paras Almodóvar-elokuva ja ehkä edelleenkin se mihin mieluiten palaisi, jollei "Lihan värinä" (1997) olisi yllättänyt kuumeisena film noir -sovituksena, jonka vaikutus väreilee nykypäivään saakka. Mitään lähellekään niiden kaltaista "korkeaa komediaa" (Almodóvarin oma genremääritelmä) ei ole 2000-luvulla nähty.

 

2000-luvun puolella Almodóvar on tyytynyt asemaansa melodraaman luotto-ohjaajana. Kohtausten lavastus, puvustus ja valaistus korostavat edelleen tilanteiden keinotekoisuutta, mutta käsikirjoitusta ei ole enää laadittu juonellisten ja emotionaalisten yllätysten varaan, vaan turvallisina ja rutiinimaisina, tv-kerronnan kohtauspainotteisuutta muistuttavina perustarinoina. Jopa lievän scifistinen "Iho jossa elän" (2011) sekä sisäpiirimäiseltä bilettelyltä tuntunut "Matkarakastajat" (2013) tuntuvat jälkikäteen nuoren ohjaajan töiltä verrattuna uusimpiin pohjanoteerauksiin "Kärsimys ja kunnia" (2019) sekä nyt teattereissamme pyörivä "Rinnakkaiset äidit" (2021).

Kohteliainta mitä "Rinnakkaisista äideistä" voi sanoa on se, että elokuva tuntuu edellisen ohjauksen tavoin näyttelijä-tuottajan, Penelope Cruzin vedättämältä projektilta, johon Almodóvar on antanut nimensä käytettäväksi lavastuksen värimaailmaa valitessa. 

Almodóvarilaista tapakomediaa kultavuosina katselleiden on syytä pysytellä tästä elokuvasta yhtä etäällä kuin siitä "Kärsimyksestä ja kunniasta".

Tarinaltaan "Rinnakkaiset äidit" on kahteen tuntiin venytetty tv-sarjan jakso, jossa äidit puhuvat lapsistaan ja vanhemmistaan, ja lopuksi itketään haudan partaalla. Tätä samanlaista saippuaa espanjalaiset dumppaavat Netflixiin tusinatavarana. Mitään merkittävää ei tapahdu, paitsi se yksi äitiystarinan juonenkäänne jonka arvannee elokuvan nimestä.

Vartin prologi ja vartin epilogi, joissa kysytään miksei porvarillinen Espanja suostu muistamaan joukkohautoihin kätkettyjä kansalaissodan uhrejaan, ovat aivan eri elokuvaa. Varsinaista tarinaa koossa pitävä 'rinnakkaisten äitien' idea toimii tietysti vertauskuvana Espanjan yhteiskuntaluokkien rinnakkaisille perimälinjoille, mutta juonellinen kytkentä varsinaisen tarinan ja prologi-epilogin kanssa on erittäin väkinäinen ja alleviivaava, niin tehokas kuin tyylilajin täydellinen vaihto aivan viimeisillä sekunneilla onkin. 

Miksi Almodóvar on halunnut tehdä näin hartaan hitaan naismelodraaman, jossa naiset saavat puhua vain ja ainoastaan äitiydestä? Ehkä korjatakseen niitä syytöksiä, mitä hän sai 1980–1990-luvuilla elokuviensa naishahmoista. Edelleenkin, tässä "Rinnakkaisissa äideissä" naiset ovat sekä moderneja että naiivin sentimentaalisia, naurettavan epätoivoisia halussaan hoivata – mutta nyt he sentään ovat vapaita miehistä ja tukevat toisiaan jonkin PERIAATTEEN palosta. 

Avoimeksi kuitenkin jää mikä se periaate mahtaa olla, joka yhdistää Espanjan naiset yli luokkarajojen. 

Cruz käyttää eräässä kohtauksessa t-paitaa jossa julistetaan että kaikkien naisten pitäisi olla feministejä, mutta hän ei toiminnassaan toteuta eikä puheellista feminismiltä kuulostavia aatteita. Hänen hahmonsa elintaso on lisäksi varsin lähellä sitä yläluokkaa, jota hän ivaa Espanjan historian tahallisesta unohtamisesta. Yläluokkaa edustava nuori nainen on puolestaan silmät ymmyrkäisinä kulkeva bambi, jota Cruzin hahmo koulii oikeaan tietoisuuteen ihan pelkillä kyynelillään... ja vähän tietysti naisten välisellä seksillä, se kun on nyt niin trendikästä että kohtauksen ymppääminen hoitopöytäkeskusteluihin ei näytä oudolta vaan söötiltä...

 

Suoraan sanottuna "Rinnakkaiset äidit" on niin kamalan tylsää elokuvakerrontaa, että olisin lähtenyt teatterista puolen tunnin kohdalla, jollen olisi maksanut sentään 8 euroa leffalipusta. Mutta jos olisin maksanut vain sanotaanko 4 euroa niin... ja 2 euron lipulla ei epäilystäkään...

Talo meren rannalla (elokuva)

Pidin kovasti Robert Guédiguianin kahdesta (1997 ja 2002) Marseillen duunarikortteleihin sijoittuvasta, saumatta toisiaan täydentävästä perhedraamasta. Niissä meri avasi poliittiselle utopioinnille avaruuden, johon luokkatilanteensa ahdistamat päähenkilöt saattoivat katsoa ja kaipailla. Perheet koostuivat uskottavasti yksilöistään ja ystäväsidoksistaan.

Guédiguianin viimeisin Suomeen tuotu filmi, Kilimanjaron lumet (2011), oli sitten jonkinmoinen pettymys, kiusallisen alleviivaava hyvää tarkoittavaksi tarinaksi - tasan sillä kompuroivan naivistisella asenteella, josta Guediguian on rinnastettu Aki Kaurismäkeen.

Guédiguianin uusin ohjaus, Talo meren rannalla, on jo samalla tavoin väsähtänyt, kassatuloista piittaamaton filmi kuin Kaurismäen viimeisimmät. Ohjaajan käsikirjoittama idealismi on juhlavasti replikoitua, ja karmean kömpelösti tarinaan upotettua: pakolaislapset ovat niin lutusia, että pari niitä pelastamalla luvataan omalle utopiasirpaleelle jatkoa.

Ero Kaurismäen hölmöyksiin on siinä, että Guédiguian muistuttaa toistuvasti idealismin poliittisesta jatkumosta:  käytännölliset valinnat vähäosaisten puolesta ovat arjen kommunismia, jonka vaikuttavuutta ei voi propagoida muuksi. Ohjaajan antamin viittein tai vapauksin hahmot näyttävät ja kuulostavat ikäisiltään, 50-60 -vuotiailta. En muista vastaavaa elokuvaa, joka näin viitseliäästi käsittelisi vanhuuden saavuttamista DRAAMAN aineksena, koko elokuvan keskeisenä kysymyksenä. Välillä mennään tragediankin puolelle, päättämättä miten nämä utopistit siihen oikein reagoivatkaan. Eipä ihme, että ohjaaja on eläkeiän kynnyksellä - ehkä siinä ei sitten tiedä miten tuoda mustimmat sävyt ikäaiheeseen.

Se tärkeämpi eroavuus mr Kaurismäen satuiluun on karheassa realismissa ja ympäristön historian, eritoten siinä tehtävän työn, esilletuonnissa. Talo meren rannalla on POLIITTINEN satu verrattuna AK-satuihin. Poliittisen sadun vertauskuvallisuus viittaa metonymioin tulevaan siinä missä tavallinen filmisatu viittailee metaforin menetettyyn. Ilmapiiri tällaisessa poliitisessa elokuvassa on leppoisa ja räjähdysherkkä. Sotilaat saapastelevat toistuvasti keskeyttämään perhekohtauksia.

Autenttinen maisema on poliittisessa sadussa huolella valittu lavaste. Siinä näyttelijät latelevat onttoja, kirjallisia repliikkejä, aivan kuten AK:n paperinohuet hahmot. Korkealentoinen siteeraus ei kuitenkaan eristä hahmoja. Guédiguianin näyttelijät ovat ensemble, joka toimii yhteen kuin perhe jota he esittävät. Niin katsoja kokee nähneensä jotain isosti merkittävää, jonka osaset on ehdottomasti TARKOITETTU yhteen.

Ja lopetus on tässä elokuvassa onneksi harvinaisen nokkela, sen tiivistämisessä miten menneisyys ja mahdollinen tulevaisuus kaikuvat holvikaarien teatteritilassa draamantajua kunnioittaen.