KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024-2025


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.
- Mikkelissä TNP 24.-26.1. 2025
- 50 rakkauselokuvan klassikkoa ilmestyy 1/2025






tiistai 22. toukokuuta 2018

Last Days of Magic (romaani)

Jos minulta kysyttäisiin mittatikkua nykypäivän fantasiaproosalle, niin yhtään epäröimättä osoittaisin Mark Tompkinsin esikoisromaania The Last Days of Magic (2015).


En muista milloin viimeksi olisin lukenut niin tarinavetoista spefiä, joka pelkillä toimintakuvauksilla kytkee yhteen uskomattoman joukon historiallisen romaanin ja satufantasian trooppeja. Jossain 160 sivun paikkeilla arvelin olevani 30. näkökulmahahmossa, ilman, että hukkaan edeltävien henkilöiden merkityksiä ja keskinäistä verkottumista. Se on kompositionhallinnassa vahva saavutus kirjalta, joka yhdistelee reippaasti korkean fantasian ideoita ja YA-proosan seikkailukuvauksia, salaliittoteoriaa ja historiaa, katolisen kirkon arkkipahiksia ja 'kuninkaan on todistettava papittarelle miehuutensa' -tyyppisiä pornokohtauksia.

Näin käytännölliseen materianhalintaan pystynee vain amerikkalainen genrekirjailija? Tai sitten Michael Moorcock on saanut jenkkiperillisen..

Korkean fantasian sijaan voisi Tompkinsin romaanin kohdalla puhua 14. vuosisadan Eurooppaan lavastetusta fantasiaoopperasta. Taikuuden alkuperä on nimittäin, Pullmanin universumitrilogian (1995-2000) tapaan, kosmoteologinen. Langenneet enkelit ovat risteytyneet ihmiskunnan kanssa ja jättäneet perinnöksi loitsutiedon. Sekä noidat että katolinen papisto käyttävät salaa hyväkseen tätä loitsutietämystä, johon apokryfiset kirjat avoimesti viittaavat, pärjätäkseen niille maagisille olennoille, joita vielä piileksii Alpeilla, Norjassa, ja Irlannin jokaisessa kallionkolossa.

Romaanin keskushahmo on kirkon noitametsästäjä Jordan, joka tuntee houkutusta heittäytyä pimeän - eli tässä tapauksessa vihreän - puolelle, "luonnollisen" magian varaan. Kaikki romaanin hahmot ovat toki erinomaisen toiminnallisia, mukaan lukien Irlannin omaa jumalatarta edustava Aisling taikavoimineen. Häijyimmät vallan tavoittelijat ovat Irlannin alamaailmaa edustavat maagiset rodut ("The Sidhe"), jotka kohtaavat vertaisensa vain Vatikaania edustavissa arkkipahiksissa.

Tämä uskonnon ja magian rajalla pelaaminen on se kiehtovin osuus romaania, miten historiakin kuingashuoneineen ja paavin kaltaisine hirviöineen saadaan näyttämään sadulta. Tältä osin Tompkinsin kirja tulee olemaan tiennäyttäjä, aivan kuten Pullmanin trilogia, vaikka fantsulla tyylittelijänä se voisi olla mikä tahansa YA-romaani pikkutuhmin lisäyksin.

Tarinan mahtipontisuudesta Tompkins ei tingi yhdenkään kohtauksen sisällä, vaikka monet kohtauksista ovat vain sivun tai puolikkaan pituisia. Aiheena on Susanna Clarken austenilaisen fantsupastissin (2004) tavoin magian KANSALLINEN merkitys, tällä kertaa Irlannissa, joka esitellään erittäin uskottavasti viimeiseksi magian saarekkeeksi 1300-luvun Euroopassa. Sekä Vatikaani että Englannin kuningas haluavat nujertaa Irlannin taikavoimat, mutta juonikkain eli historiaa soveltavin osa valtakamppailua tulee Ranskaa hallitsevan noitapiirin osuudesta. Suureen taisteluun huipentuva kuvio on totisen tuttu, mutta se on poikkeuksellisen tarkasti tasapainotettu, juuri sopivasti traagisia (sanoisiko "martinilaisen" synkkiä) yllätyksiä tarjoavilla käänteillä.

Romaanin lopetus on ainoa ärsyttävä osa kirjaa. Kehystämällä tarinan nykypäivästä käsin Tompkins tekee selväksi, ettei aio laatia romaanille jatko-osaa. Itsenäisenä esikoisteoksena Last Days of Magic onkin siten yksi 2000-luvun häikäisevimpiä äänenavauksia, mitä spefissä on nähty.

Lisätietoa kirjailijasta saa esim. SF-signalin haastattelusta
https://www.sfsignal.com/archives/2016/03/interview-mark-tompkins-author-of-the-last-days-of-magic/



tiistai 8. toukokuuta 2018

Galileo's Dream (romaani)


Jokainen genre perustuu sille, että lukija vähintäänkin hyväksyy lajikohtaisen myytin siitä, miten maailma toimii. Scifin kohdalla tämä on erityisen haastavaa monellekin lukijalle, koska kyseisen lajin maailmankatsomuksena on juurikin maailmojen (tutun/erilaisen) kohtaamattomuus.

Jotkut kirjailijat käyttävät scifin ydinideaa rakentaen kirjan sisälle kaksi maailmaa, joista kumpikaan ei ole se meille tuttu todellisuus. Tämä on erittäin vaativa temppu ja päätyy tolkuttomuuksiin, jos sitä yritetään harjoittaa johdonmukaisesti ideaa iteroiden, kuten aikajatkumoilla leikittelevissä kirjoissa.

Kaiken lisäksi jotkut kirjailijat päätyvät kokeilemaan kahden toistensa mukaan määrittyvän maailman kohtaamattomuudella ihan vain siksi, etteivät osaa päättää miten käyttää kahteen eri alalajiin jakautuvaa materiaaliaan samasta aiheesta.

Tällainen tapaus on Kim Stanley Robinsonin Galileo's Dream (2009). Romaanissa on harsoinen ja haparoiva juoni, jolla yritetään nivoa yhteen kahta etäistä alalajia, historiallista suurmiesromaania ja planeettaromanssia.

Historiallinen suurmiesromaani käsittelee Galileo Galilein tiedemiesuraa ja yrityksiä sopeuttaa oma ajattelu sekä kirkon perinteisiin oppeihin että sen aikakausikohtaisiin ennakkoluuloihin. Tietämättään Galileo lähestyy myöhäisurallaan tieteen historian solmukohtaa, jossa hän ei saakaan Vatikaanilta pelkkiä nuhteita vaan tuomion tieteen ensimmäisenä marttyyrinä.

Planeettaromanssi käsittelee puolestaan Jupiterin kuiden tutkimista ja ensikontaktia jumalan kaltaisiin olentoihin, jotka manifestoituvat osittain näissä kuissa rinnakkaisista maailmoista. Yhdistävä juoni taas perustuu sille, että 3000-luvun ihmiset sieppaavat Galileon menneisyydestä ratkaisemaan tiedemiesten riitaa siitä, pitäisikö kuissa asuviin olentoihin ottaa kontakti.

Romaanin pääpaino on Galileon persoonassa, tutkijaluonteessa. Tämä itsessään olisi kirjan arvoinen tarina, mutta Robinson ei ole osannut valita laajasta materiaalistaan, mitä käyttää ajankohdan taustoitukseen ja mitä henkilön taustoitukseen. Niinpä kirjaan on kaadettu kaikki mahdollinen. Erittäin pitkät ja pitkäpiimäiset kuvaukset Galileon kuulusteluista voisivat olla kiinnostavia, jos niihin olisi jokin erityinen, edes scifistinen näkökulma. Vaan eivät ole. Ja sama pätee Galileon uniretkiin Jupiterin kiertolaisilla. Ne ovat planeettaromansseina aika yhdentekeviä, kuvauskeskeisiä jaksoja, huolimatta kirjoittajansa ainutlaatuisesta luontevuudesta spekuloida 3000-luvun avaruusteknologialla. Enemmän ne silti muistuttavat proto-scifin unimatkoja kuin kovan scifin visioita.

Robinson käyttää kyllä taitavasti Galileota hahmona, jota poikkeuksellinen uteliaisuus ajaa kysymään oikeita kysymyksiä 3000-luvun tieteestä, mutta jonka oma henkilöhistoria lopulta ratkaisee sen, miten halukas hän on esiintymään tieteen historian ensimmäisenä marttyyrinä.

Ja tähän kysymykseen siitä, kuinka paljon on valmis uskomaan historian muunneltavuuteen, koko juoni tiivistyy. Aikamatkailu vaatii niin paljon energiaa, että kokonaisia aurinkokuntamme kaasujättiläisiä tyhjennetään historian muuttamiseen. Huikeaa. Joku toinen kirjailija olisi työstänyt tästä aikakausien ja maailmojen epäsuhdasta räväkän avaruusoopperan. Robinson jää jahkailemaan pitkällisiin esitelmiin myös tieteen historiasta. Infodumppauksen sijaan voisi puhua inforämeestä.

Kirjan ongelmat kahden alalajiin väliin putoavana tekstimössönä tiivisti Sf Siten arvostelija Paul Kincaid erinomaisesti:

"I wish that Kim Stanley Robinson had been content to write a straightforward historical novel about Galileo and had not been tempted to echo Kepler or create a science fiction. It is the science fiction that makes this novel weak, it is the history that makes it strong."


Kaikkiaan siis kirja, josta ei jää oikein mitään jälkimakua ja yhtään epäilemättä turhin yksittäinen teos Robinsonin laajassa tuotannossa. Samaa kiusallista ylituotteliaisuutta, myös, kuin kirjailijan tarve uudelleeneditoida yhteisversio Washington-trilogiasta.


perjantai 4. toukokuuta 2018

El Akkad: American War (romaani)

Halusin matkalle idioottivarman lukuromaanin, joka kuitenkin liittyisi työhön eli sotakirjallisuuden historiaan. Omar El Akkadin American War (2017) oli tasan sellainen eikä mitään enempää.  

Kuvitelma Yhdysvaltain uudesta sisällissodasta on helppo tapa nykiä lukijakunnan kiinnostusta ja scifin puolellakin siitä on otettu kaikki mahdollinen irti lisäämällä soppaan zombeja, epidemioita tai alieneita. El Akkadin teoksessa ei ole muuta uutta kuin biopunkille ominainen lähtökohta, että viimeisen öljysodan jäljiltä maailma on jakautunut kulttuurivyöhykkeisiin sen mukaan, miten kiinni ne ovat fossiilipolttoaineiden maailmassa. American War valikoi vastakkainasetelmat sen tutuimman mukaan eli etelävaltioiden konservatiivi lo-tech vastaan pohjoisen uudistusmielinen hi-tech. Siis vähän kuin Mad Max vastaan tappajalennokit.

Romaanin päähenkilö on kaikki sodan traumat kokeva mustaihoinen nainen, Sarat, jonka viekkaat sodanlietsojat kouluttavat supertappajaksi pakolaisleirillä. Ja todentotta, nämä 2070-luvun etelävaltiolaiset (Mississippi, Alabama, Georgia) siis ovat rasisminsa unohtanutta polvea, jonka pahisluonne perustuukin nyt öljyuskoon josta ei haluta luopua. Eivät El Akkadin kuvaamat pohjoisvaltiolaiset yhtään parempaa väkeä ole, vaan käyttävät yhtä likaisia keinoja kuin sodassa on aina käytetty, mutta heidän kulttuurinsa muutosta 2070-luvulle ei kuvata lainkaan. Scifinä tätä kirjaa ei siis kannata lukea, vaikka sotakuvauksena se on oireellisen hyvä esimerkki nykypäivän sotaromaanista.

Näkökulma pysyttelee American War -romaanin leipätekstiluvuissa siellä uudenlaisen madmax-etelän kuvauksessa. Enimmän aikaa vietetään pakolaisleirillä, missä valtasuhteet ja sadismi saadaan ladattua, mutta ei sentään purettua draamana vaan nopeina väkivallan purskauksina kirjan juonen siirtymäjaksoissa.

Asetelman hölmöys on siinä, ettei kirjailija ole halunnut valita kultuuriväritystä sen paremmin historian (todellisten kaakkoisosavaltioiden) tai allegoriansa (ollaan ikään kuin Irakissa tai Syyriassa) mukaan, vaan tekee tunnistettavaksi henkilöitään millä pakolaisleirin rihkamalla milloinkin keksii. Onhan se tavallaan realistista, mutta.... kun päähenkilö perheineen ovat kuitenkin niitä pärjäävimpiä survivaalihahmoja niin se uhriuden realismi jää naiiviksi koristeeksi. Kirjasta puuttuu 'partikulaarin topoksen tarjoama universaali lavastus', kuten Guardianin arvostelu kuvaili tämän kirjan puutteita.

Kirjan mahtipontinen ironia annostellaan sillä, että Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän valtiot ovat kokeneet sarjan arabikevät-kumouksia ja liittoutuneet 2070-luvulle mennessä yhdeksi suureksi valtioksi, joka pyrkii yhtä suureksi imperiumiksi kuin USA oli muinoin. Tämä uuden ja vanhan imperiumin salavihkainen jännite on kirjassa ainoa asia, mikä pitää odotukset yllä, mutta niitä odotuksia romaani ei juuri palkitse. Yhden hienon ajatuksen kirja onnistuu sentään tarjoamaan nihilistisen tarinansa ohessa: kansakunta on pyramidihuijaus, jota sen alimmalle tai uusimmalle portaalle kiivenneet kaupittelevat aina itseä heikommassa asemassa oleville.

Amerikkalaiselle lukijakunnalle nämä "jakautunut USA" -dystopiat ovat ilmeisen kivaa pureksittavaa. Ne menestyvät kaupallisesti tuodessaan amerikkalaisten eksporttaamaa väkivaltaosaamista poikkeuksellisen tunnistettavissa oloissa. Mutta veikkaan kyllä, että Nälkäpeli-kirjatkin ovat eeppistä runoutta verrattuna El Akkadin romaaniin, jonka ihmiskuva on tasan yhtä lattea kuin käsitys sivilisaatioiden kulttuuriperinnöstä.


*

Noh, vieraalla maalla matkatessa näitä tällaisia kirjoja sentään lueksii, kun ei ole telkkarissakaan mitään mitä ymmärtäisi. Valitettavasti toinen matkakirja oli vieläkin kamalampi, Charles Strossin Saturn's Children (2008). Siitä en jaksa poimia mitään sanottavaa. Stross ei sitten koskaan löytänyt käyttöä kirjallisille taidoilleen, vaan keskittyi nopeasti tuotettuun seksihuumoriin?


Kolmas matkakirja oli Ray Vukcevichin novellikokoelma Meet Me in the Moon Room (2001), joka sitten taas onkin aivan toista laitaa kirjallista universumia... siis parhaita spefi-novellisteja mitä aikoihin lukenut, todiste siitä miten syvällisyyden voi korvata lennokkuudella kunhan hakee kerronnalle muodon aiheen mukaan... ja eugenelaisen puristisen koulukunnan edustajana ansaitsisi oman pitkän analyysinsä yhdessä BHR:n tekstien rinnalla...






torstai 3. toukokuuta 2018

Balaton 26.4.-1.5.



Tämä matka oli välttämätön eli yhtä vähän harkittu kuin muutkin matkat, joita uskottelee itselleen välttämättömiksi pakomatkoiksi arjesta. Vaikka kuusi päivää Balatonin vihreässä paratiisissa vietin niin täsmällisesti päivät toisintaen, ettei sitä voi kutsua muuksi kuin arjen pyhittämiseksi.

Mutta kun kävelin joka päivä enemmän kuin yleensä kotipuolessa ja näin enemmän eläimiä kuin yleensä kotipuolessa ja join enemmän viiniä kuin kotipuolessa, niin eihän se arjelta tuntunut vaan toiselta maailmalta. Hellettä oli joka päivä likemmälti kolmekymmentä, mikä hidasti askeleet ja ajatukset sellaiseen tilaan, mitä kotipuolessa ei kesälläkään saavuttaisi.


Kevät oli paljon pidemmällä kuin kahdella edellisellä vapun tienoilla tekemälläni matkalla näille samoille rannoille. Käärmeiden määrä oli hämmentävin, maaoravien esiintymiset yllättävin osa tätä laiskaa kuljeskelua kylän ja luonnon välimaastossa. Suomen kielen "välimaasto" onkin tyylikkään kitsinen sana kuvaamaan sitä, miten turvallisen turistimaista tämä tällainen luontomatkailu on.

Unkarin nuoriso jonottaa tulevaisuteen (kuvat © Soikkeli)

Poliittisena maana Unkari on tietysti aivan toista kuin millainen se oli kolmekymmentä vuotta sitten kävellessäni näillä samoilla rannoilla, saman ikäisenä kuin nuo opiskelijat, jotka jonottavat kohti auringonlaskua Tihanyn muinaisella muurilla...

Silti on mahdollista, että vielä kerran rikon aiemmat lupaukseni olla palaamatta tähän maahan, joka katkerista kommunismin vuosista selvittyään on syöksynyt korruptiovarman keskusvallan alaisuuteen. Että vielä kerran halua kokea huhtikuun muuttumisen toukokuuksi niin kuin pitkää talvea ei olisi ollutkaan.

Ja vietettyään viikon (Balaton & Budapest) näissä helteissä, eivät suomalaisen kesän väistämättömät niukkuudet niin ennalta ärsytä, vaikka miten tietäisi ne turistiluonteena ansainneensa...