Jumppaus puuttuu luovasta työstä

Kuvassa olevien henkilöiden tyylitaju ei välttämättä vastaa äijäjumpan tavoitteita.

Äijäjumpassa käydessä sitä tulee aina miettineeksi, miten helppoa elämä olisi jos kaikessa mitä tekee olisi jumppaohjaaja kannustamassa.

Joka ainoa jumppaohjaaja, mitä olen eläessäni nähnyt niin yliopistojen henkilökuntajumpassa kuin työviksen tai kansalaisopiston jumppakursseilla, on ollut opettajana  10+. Ei sellaisia voisi kouluttaakaan missään kasvatustieteiden teoriatynnyreissä. Jopa lukiossa jumppaopettaja (Julle) oli ainoa opettaja jolle olen edelleen kiitollinen siitä asenteesta millä hän kouli meitä.

Luova työ (eli "työ") on se sumein elämänalue missä jumppaohjaajaa tarvittaisiin. Että olisi edes kerran viikossa vaikkapa kirjoittamisjumppaa, jossa ensin venytellään metaforia, sitten aletaan raapustaa raakaa proosaa viiden minuutin intervalleina. Käsin. Yksin. Sateessa.

Se sanojen maistelemisen rento raakuus, sehän se on mikä viehättää itseäni eniten teatteriharjoituksissa, ainoissa kielellisen luovuuden jumppatunneissa mihin rohjennut osallistua.

Nanowrimo on ainoa haaste, missä pääsee pidemmälle samanlaisessa raa'assa käsityössä, omien tyyliodotusten toistuvassa murskaamisessa ja niille nauramisessa. Mutta sivistääkö se itseä taiteilijana? Ongelmahan on se, että nanowrimon jäljiltä syntynyt teksti vaatii tolkuttomasti editointia, niin paljon, että lähes kaikki on tehtävä uudelleen.

Säännölliselläkään jumppaamisella eli improvisaatioharjoituksilla ei kirjailija pysty muuttamaan kirjoittamistyyliään. Näyttelijä ja muusikko ja ehkä kuvataiteilijakin voivat muuttaa tyyliään improilemalla. Mutta kokenut kirjoittaja kirjoittaa liskoaivoillaan. Hän tietää vaistomaisesti, miten hänen täytyy kirjoittaa puhtaat virkkeet ja huomaa vaistomaisesti milloin kappale täyttyy. Sitä varmuutta voi yrittää tunkea innoittuneena eli paksun elämänvalheen avulla mielen taka-alalle. Mutta siinä missä runoilijat huijaavat leikisti toisiaan "kokeellisella taiteellaan", ei prosaisteilla ole ketään muuta jolle valehdella kuin oma itsensä. Että nyt olisi tekeillä jotain ihan muuta kuin koskaan ennen.

En usko, että vuosikymmenten liiasta varmuudesta ja kokemuksesta voi enää kasvaa oikeaksi tyylitaituriksi muutoin kuin vaihtamalla täysin aihealansa tai kirjoituskielensä tai mediansa. Monet tyytyvät simuloimaan muutosta eli luottavat genrehybridiin tai mediarajat ylittävään entisen elämänsä sovittamiseen.

Kysymys kirjallisen tyylinsä ylittämisestä nousi mieleen viime viikolla lukiessa Ville Hytösen Luumun polte -romaanin loppuun. Se kun vaikuttaa kirjalta, joka on kirjoitettu armottoman... käsityön puuskassa kaiken totunnaisen ylittämiseksi ja silti jalat maassa. Kirjalta johon on mahdoton uskoa muutoin kuin ankarassa laskuhumalassa jonkin belgradilaisen räkälän pöydän alla, ja samalla kuitenkin kirkkaan TYYLILLISEN näkemyksen ja selvän tavoitteen saattelemana. Luumun polte on luultavasti korkein saavutus eroottisen proosan saralla, mitä suomeksi on kirjoitettu. Silti se on teos jota voisi suositella niillekin jotka eivät yleensä kyseiseen genreen koske. Yhtä aikaa pakonomaisen banaali ihmiskuvaltaan (ja nykypäivän orientalismiltaan...) ja hengästyneen henkistynyt niin kuin bukowskilainen rentturomantiikka olisi aivan kulman takana menettämäisillään katu-uskottavuutensa.

Omaan tyyliini sitä silti palaan kuin turvalliseen pakkopaitaan. Huomaan sen, vaikka olen yrittänyt editoida aina vain täsmällisemmäksi fiktiokerrontaani. Niin että seuraava satumainen tarina olisi kuin raudasta taottu, julman kulmikas mutta ehdottoman luja rakenteeltaan. Definitiivinen miekkafantasia? Edes.