KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Alkavat kirjoituskurssini:
- Dekkarikurssi Sampolassa alkaa 18.9.
- Tietokirjoittaminen I alkaa 23.9.
- Tietokirjoittaminen II alkaa 4.11.
-Tietokirjoittaminen Porissa 24.-25.9., 1.-2.10. ja 29.-30.10.
-TietokirjakritiikkiTurussa 9.10. ja 11.12.

17.-23.10. käymme Muoniossa.

19.-21.11. menemme SweConiin jos tilanne sallii.




tiistai 29. kesäkuuta 2021

Åxit 24.-27.6.

Kuuluuko Ahvenanmaa Euroopan unioniin? Voisiko se ajelehtia erilleen liittovaltiosta, ottaa mallia elättäjäkansastaan ja ilmoittaa joutuneensa historian ajopuuksi joka hymyillen tyytyy kohtaloonsa todistaakseen autonomiansa...

 



Lähdimme tutkimaan Åxitin mahdollisuuksia. Saimme samalla parhaan tekosyyn lähietämatkailuun kaikkia korona-ajan varoituksia uhmaten. Ja totisesti, Åland tuntuu tyytyvän hymyillen kohtaloonsa, kaiken senkin perusteella mitä Hesari sattui (?) kirjoittamaan juuri juhannuksen aikaan Å-saaren ajopuumetodista.


Parasta Ålandissa oli jälleen se, että siellä ei ole yhtään mitään eikä siellä tapahdu mitään, ei edes kuulu  muuta kuin mantereelta tulleiden motoristien pöristelyjä kuolleilla kaduilla. 

Elävintä mitä näimme oli Ruotsin konsulaatin pihamaata jyystävä robottileikkuri. Joka sekin saattoi olla venäläistä vakoiluteknologiaa stealth-moodissa. Hiljaisuus tällaisella saarella on aina epäilyttävää. Autio saarihan lakkaa olemasta oma itsensä niin pian kun...


Juhannuksen aikaan monet mannerkaupungeistakin näyttävät toki yhtä tyhjiltä ja elottomilta, mutta missään muualla eivät luonto ja meri ole niin tuntuvasti läsnä SELITTÄMÄSSÄ tätä tyhjiötä ja elottomuutta. Siksi turistikin tuntee täyttyvänsä levottomaksi tekevällä rauhalla. Etenkin kaltaisemme rinkkaansa raahaavat kävelyturistit, joille Åland näyttäytyy samalla tavoin LIIAN PUHTAALTA kuin olisi Jerseyllä tai Cayman-saarilla. Tämä tunne on globalisaation tunnetuin sivuoire, anonymisoidun kapitaalin kutka... tai kuten Nicholas Saxon sitä kuvailee: "Tiedustellessani tapaamiltani ihmisiltä, kuinka he suhteuttivat saaren reilun 50 000 asukkaan yltäkylläisyyden 350 miljoonan pohjoisamerikkalaisen, 600 miljoonan latinalaisamerikkalaisen ja yhtä monen afrikkalaisen etuihin, lähes kaikki olivat pitäneet kysymystä mauttomana tai vaihtaneet puheenaihetta."


Ekologisesta näkökulmasta Åland on niin autio ja Maarianhamina niin tyhjä elämästä, että sinne sietäisi majoittaa vähintään kymmenisen tuhatta pakolaista, jotta alueella ja kaupungilla olisi edes jotain perusteltua käyttöä. Tämä on valitettavasti sellainen ratkaisu, jota myös persupuolue suosittelisi, joten jotain radikaalimpaa käyttöä näille saarille pitäisi keksiä.

 


Juhannussalkoa pystyttäessä M-haminan julksivu muuttui äkisti. Vastakohta mannersuomalaiseen juhannuksenviettoon oli melkoinen. Mitään ei poltettu, kaikki saivat osallistua laulamaan ja tanssimaan, kukaan ei juopotellut. Ja ihmisiä ilmaantui sadoittain kuin tyhjästä. Jotkut näyttivät asuneen saarella jo pitkäänkin tai saapuneen kaukaakin. Tai sitten ilmastonmuutos on muuttanut Ålandin luontoa todella rajusti.

 

Me vietimme enimmän perhelaatuaikaa lojuen puiston penkillä, vaikka jokaisena päivänä testasimme myös jotain maastoon kuuluvaa aktiviteettia, kuten minigolf-rataa keskustassa ja frisbee-golf-rataa aivan hotellin nurkalla. Näkyi se luonto näinkin. Epidemia ei missään.

 

Parasta tällä Åxit-matkalla olivat:

1. Paras aktiviteetti: frisbee-golfin opettelu Saaran johdatuksella.

2. Paras olut: Kakola Brewingin Riviera-ipa (Turun tuomiokirkon) puistoterassilla nautittuna.

3. Paras kirja: Nicholas Saxon: Aarresaaret.

4. Paras hotelliohjelma: Italia-Itävalta -peli telkasta.



Aiempien Å(con)-retkieni raportteja:

http://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

http://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm


maanantai 21. kesäkuuta 2021

Digipaastossa luettua 7.-20.6.

 

Mökkijaksosta tuli erikoinen digipaasto aivan aikomatta, kun kuutisen vuotta sitten lainattu tablet lakkasi toimimasta jo matkalla mökille ja menetimme nettiyhteydet.  Olimme yhden viikon lapsen kännykästään jakaman kaistan varassa, silloin harvoin kun hän tuli aitasta mökin puolelle ja suostui hidastamaan laitekumppaninsa nettiyhteyttä vanhempiensa hyväksi. Toinen viikko sujui täysin ilman sähköposteja ja googlesälää.

Oli siis aikaa lukea oikeasti ja uppoutuneemmin kuin yleensä, vaikka mökki muutenkin on ollut parhaan lukurauhan paikka. Periaatteessa. 

Jälkikäteen tajusin, että luettua tuli vain neljä kirjaa, ja rajallisen valikoiman elokuvia sen sijaan tuli katsottua melkoisesti, sen sijaan, että työläppäriä olisi käyttänyt edes pitkien tietotekstien editoimiseen jos lyhytproosa kerran tuntuu turhauttavalta. Kirjojen ja elokuvien ohessa tuli sentään luettua pino kirjaston kierrätyshyllystä löydettyjä London Review of Books -lehtiä. Metsämökin retriittioloissa LRB:takin voi ahmia kuin mullikkabladettia, jopa huussissa istuessa.


Ohuin ja täsmällisin valinta lomakirjaksi oli Simenonin Pikku mies Arkangelista (1962), jonka olin itseäni onnitellen löytänyt huuto.netistä kun ei sitä edes paikalliset kirjastot tarjonneet. Mutta ei kirja niin harvinainen taidakaan olla, koska vähitellen tajusin lukeneeni sen aiemminkin, ilmeisesti jostain muualta kuin mökin laajasta Simenon-kokoelmasta. Kirja sinänsä on toisenkin lukemisen arvoinen, vaikken sitä Simenonin parhaisiin laskisi - vaan pikemminkin todisteeksi ettei Simenonin kaltaiselta kirjailijalta voi valita yhtä teosta muiden ylitse (paitsi upea Pääministeri) vaan hänen suuruutensa on tekstimaailmassa, jonka hahmot ja paikat ovat niin monella tapaa varioituvia ja samalla ihmeellisen tiiviisti ilmaistuja. Nyt ei sitten 'arvostetuista' Simenon-teoksista ole  lukematta enää kuin Monsieur Monde -romaani (1946) jota ilmeisestikään ei ole koskaan suomennettu eikä sen saaminen englanniksikaan näytä helpolta. Paitsi sähkökirjana. Siihen kai on taivuttava.

 

Paksuin lomakirjoista oli Alastair Reynoldsin eeposmainen Ilmestysten avaruus (2000). Sen tunsin ja muistin hyvin entuudestaan, vaikken ollut siitä aiemmin lukenut kuin ehkä kolmanneksen: kirja on ähmättömän tylsä ja jaaritteleva mutta tavallaan pakollinen tuntea, koska se aloittaa Reynoldsin (samalla nimellä) tunnetuimman tarinajatkumon, johon on 2021 tulossa edelleen jatkoa. Lukemista ei yhtään helpota käännöksen kieli, jonka omituisuudet ikään kuin alleviivaavat niitä naurettavimpia metaforia joilla Reynolds vielä tuossa uransa alkuvaiheessa ylitti hurmata kyberpunkin taajuudella odottavat lukijat, toistuvasti epäonnistuen. Maailmanrakennuksen mittasuhteet on kirjassa tietysti hallittu niin täydellisesti kuin vain scifin megatekstit sulattanut insinööriluonne voi hallita. Vähänkin taiteellisempi kirjoittajaluonne pyörtyisi oman luomuksensa uhkarohkeudesta. Joten jatko-osatkin on pakko lukea... sarjan itsenäinen täydennys Kuilukaupunki onkin muistini mukaan jo merkittävästi parempi romaaninakin, mutta kohottunut muistikuva voi johtua ihan siitäkin että jututin Reynoldsia tuosta kirjasta Turun kirjamessuilla... joskus muinoin... toisenlaisessa ajassa ja avaruudessa...


Kolmannen lomakirjan kannessa paistoi samaisen Alastair Reynoldsin blurppi. Korkeampaa suositusta ei taida scifi-kirja saada, vähän sama kuin kauhukirja saisi Stephen Kingin kehut kanteensa. No, Lavie Tidharin Central Station (2016) on kyllä korkeakirjallisimpia teoksia mitä genren rajoissa on julkaistu. Jos kirja olisi vähänkin viisaampi tai kieleltään omapäisempi sitä ei olisi enää saatu pelastetuksi genrefandomin omaisuudeksi. Mikä voisi olla ihan hyvä asia. Itse en Central Station -kirjaa edes välttämättä suosittelisi kellekään genrelukijalle, vaan ainoastaan genren käyntikorttina sille yleissivistyneelle yleisölle, jolla on ankea käsitys kaikesta missä esiintyy lohikäärmeitä tai tähtialuksia. Ja samoin niille, jotka kuvittelevat että progemainen irrottelu scifin troopeilla jäi 1970-luvulle eikä sitä sen jälkeen ole noteerattu cooliksi muutoin kuin niiden teoksissa jotka ovat jatkaneet 1970-luvun teoksiaan (tai kemikaaleja) 2000-luvun puolelle. Kai minua tässä kirjassa risoo ihan vain se, millaista "poor chic" -utopiaa tulevaisuuden Tel Avivista rakennetaan ja kuitataan konfliktit hörhöspefin puolelle menevillä ideoilla. Plus se avaruusvampyyri. Mikään ei ole typerämpi trooppi kuin avaruusvampyyri, ja Tidhar ilmeisesti kuvittelee keksineensä siitä jotain omaperäistä. 

Disclaimer: Tämän kirjan jälkeen on tietysti pakko lukea edes Tidharin Violent Century nähdäkseen, onko Central Station niin liioitellun keskitetty trooppisirkus vain siksi, että sen perusta on niin aristavan poliittisella pohjalla Lähi-Idän kaukotulevaisuudessa. Vuonna 2013 näin Tidharin sweconin paneelissa ja hän oli samanlainen superälykkö keskustelija kuin alan ulkomaiset tutkijat, joten korkeallehan hänen kohdallaan riman saa ja sietääkin pitää.

 

Neljäs lomakirja oli sitten se erikoisin tapaus, kokoelma LUKUNOVELLEJA. Mark Haddonin The Pier Falls (2016) alkoi sekin aluksi ärsyttää ja tuntua suorastaan vastenmieliseltä ensimmäisellä (nimi)kertomuksellaan, mutta kun seuraavakin kertomus oli yhtä sadistinen ja samoin seuraava ja sitten jokainen kirjasta, niin tähän tahallisen mauttomaan asenteeseen tottui ahmaisten kertomukset sen odotuksen varassa millaiseen helvettiin Haddon syöksee henkilönsä tällä kertaa. 

Tämä kirja saattaa olla ensimmäinen ja ainoa kohtaamani novellikokoelma, jossa jokainen novelli on aiheeltaan täysin erilainen ja sovittaa aiheen sekä sujuvaksi tarinaksi että tiivistelmäksi siitä miten yleensä tällaista aihetta käsiteltäisiin. Parhaiten tämä kaksoispeli tulee ilmi Ariadnen myytin uudelleen kertovassa novellissa: tarina etenee niin alavireisesti kuin kirjailija inhoaisi käsittelemäänsä myyttiperinnettä mutta samalla klassiseen viettelytarinaan on upotettu tulkinta siitä, että Ariadnen ja Theseuksen tarina on moderni vain niiltä osin kuin se kertoo ihmissivistyksen ohuesta kerroksesta. Tämä kaksoispeli aiheilla tuntuu olevan Haddonille tärkeämpää kuin juoni, minkä vuoksi jokainen novellinlopetus tuntuu lukijan hylkäämiseltä ja huijaamiselta. Väistämättä tämä kokoelma muuttaa käsityksiä Haddonin kirjailijaluonteesta ja siten myös käsityksiä siitä, miten harkittu neronleimaus Yöllisen koiran merkillinen tapaus olikaan. Vaiko yksi sadistinen eksploitaatio sekin.


perjantai 4. kesäkuuta 2021

Oikeassa duunissa 1981

 


Yritin löytää päiväkirjaa kesästä 1991 mutta löysinkin päiväkirjan kesän ensimmäisestä viikosta vuonna 1981.  Aloitin tuolloin elämäni ensimmäisessä työpaikassa, olin 17-vuotias. Työpaikan rakennustyömaan apurina puhui minulle äitini, joka sattui tuntemaan rakennusfirman pomon, Kärkkäisen vaimon. Työ kesti vain muutaman viikon. Siinäkin ajassa uuvuin niin täysin raskaan ruumiillisessa työssä jollaiseen en ollut tottunut, etten olisi ehkä pidempään jaksanutkaan. Merkitsevintä työssä oli se, miten elämänpiiri avautui, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti. Työmaa sijaitsi kymmenisen kilometriä Kuopiosta etelään kansanopistolla, jonne tehtiin opiston uutta päärakennusta ja kunnostettiin vanhoja.

 

1.6. 1981 [maanantai]

"Viimein tuttu kaarre Heikinkievarin jälkeen ja sivutie opistolle. Hiekkatien kuoppainen pätkä ja parkkipaikka kuin aavikko. Mestari Lyytinen löytyy kyseltyä Saabistaan lämmittelemässä. Ihmeellinen tyyppi mestariksi, landeversio Bogartista ja ilme kuin haukalla. Amiskalainen kundi on työnhaussa myös. Lyytinen tajuaa tilanteemme ja neuvoo ohjeet. Ensimmäinen välineeni on harja, jonka  vartta yhdessä timpurin kanssa etsimme vartin verran. Timpurin nimi on Pena. Viimein hän tempaisee metsästä nuoren pajun, kuorii ja napauttaa naulan varren tueksi. Lyytinen neuvoo päätalon terassille, käskee puhdistaa kivilaattojen raot hiekasta, jotta laasti saadaan levitettyä.

Olen ehtinyt hoidella toimeani puolisen tuntia, kun itse pääpomo Kärkkäinen ilmestyy paikalle. Mestarit neuvovat yhdessä työtäni näyttäen vuorotellen esimerkkiä. Hymyilyttää nähdä iso kiho harjan varressa heilumassa hienoine kenkineen. Uutta tarmoa saaneena ryhdyn toimeen suuremmalla teholla halkaisten harjan. Timpuri korjaa mökellykseni.

Unohdan pitää kahvitauon. Ruokatunnilla ajan Heikinkievarille syömään. Ruoka on turhan kallista meikäläiselle, turvaudun hampurilaiseen.

Ruokatunnin jälkeen jatkettiin samalta paikalta. Prinssi sinipaita tuli mukaan jelppimään. Välillä kannoin sementtiä."

 

2.6. 1981

"Toinen herätys, yhä unisempi aamufiilis. Sade osuu ikkunaan eikä elämä jaksa oikein startata. Mopo sentään, vaikka painoa on paljon, kun tungen päälleni sadehousut ja -takin. Perillä pieni odotus ja sisälle kuivaan varastoon. Jatketaan siitä mihin eilen jäätiin. Sitten mestari osoittaa uuden työmaan samaan tehtävään: rehtorin talon terassille. Opistoon riparille tulleet lapset tuijottavat kiinnostuneena menoani, kun kannan laastia ja vettä. Ruokatunnilla ehdin syödä halvan hernekeiton ja heittää tikkaa ritarin kanssa."

 

3.6. 1981

"Kaunis kylmä aamu taas. Villapaita lämmitti, mutta jalat ja kasvot jäässä. Kaikki hytisevät varaston ovella. Mestari määräsi tasoittamaan hiekkarinteen lapiolla. Iltapäivällä raapustan laastia tiiliseinistä teräsharjalla. Välillä olen muurarin apulaisena. "No nyt saahaan hävetä, kun myöhästyttiin ruokatunnilta", totesi mies. Hänen villapaidallaan saisi vakanssin majakkana. Hän kävelee ympyrää ja raapii partaansa, kiroaa ja puhuu paljon."

 

4.6. 1981

"Vettä taivaan täydeltä. Petkeleen ja lastan avulla irrottelen taas liikoja laasteja. Kahvitunti kolkossa sementtikellarissa, pääskyset sirkuttavat pannuhuoneen puolella. Istun lattialla, puren sämpylää. Iltapäivä on tiukempi, kun joudun naputtelemaan kovinta laastia moskalla ja raudalla. "

 

5.6. 1981

"Sadetta yhä. Tikapuineni taiteilen viiden metrin korkeudessa lastan ja teräsharjan kanssa. Kahvitunnilla huomasin ottaneeni väärät eväät, kuusi kuivaa sämpylää. Ruokatunnilla en silti viitsi kievarille, vaan pistäydyn kaupalta alennusleivoksia. Iltapäivä viikonloppua suunnitellessa. Itse Kärkkäinenkin pistäytyi katsomassa edistymistä mutta häipyi pian."

 

 

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin en ole vieläkään saanut käsiäni kiinni oikeaan työelämään. En pidä kirjoittamista enkä opettamista Oikeana Työnä samassa merkityksessä kuin olen lapsesta saakka nähnyt oikeita duunareita, jotka nukahtavat kotiin tultua väsymyksestä.

 

En ole eläessäni käynyt edes yhdessäkään oikeassa työhaastattelussa. Muutama vuosi sitten hain TAIKElta läänintaiteilijan paikkaa, mihin kuului haastattelu, mutta kun he kerran eivät huolineet minua virkataiteilijaksi, niin päättelen ettei sekään ollut oikea haastattelu vaan pelkkää sirkusta liian vanhan hakijan muodolliseksi torjumiseksi. 

 

Neljäkymmentä vuotta olen elättänyt itseäni sellaisten samanlaisten koulurakennusten sisäpuolella, joskus hyvinkin kapealla leivällä, jollaisia kesänä 1981 olin osaltani piikkaamassa edustavaksi. Ihan jotenkin muutenkin nämä työsuomalaisen velvollisuudet olisi voinut täyttää, vähän rahakkaammin ja paljon määrätietoisemmin. En vain tiedä miten.  Ei ole tarvinnut tietää. Neljäkymmentä vuotta elämässä on riittänyt, että on hyvä tuuri.


Aksu tokaisi kerran, että "sinä se sitten aina putoat jaloillesi kuin kissa". Hän ei sanonut sitä lainkaan myötätuntoisesti tai kiitellen, vaan sellaisella miehille ominaisella kateudella jolla muistutetaan, että muut ovat tehneet enemmän töitä samanlaisen hyvinvoinnin eteen joka Soikkelille näkyy langenneen luonnostaan. Muistan sen tokaisun aina sen vuoksi, että kukaan muu ei ole sitä sanonut ja silti se tuntuu niin osuvalta, ettei keskiluokkaisenkaan elämäntapaan LIIAN HELPOLLA päätymistä kehtaa selittää kellekään. Ennemmin vain kertoisi työläiskodin pienestä yksiöstä josta kasvanut ja esittelisi valokuvia teini-ikäisenä tehdyistä raskaista työvuoroista, jos sellaisia olisi joku ottanut. Todisteeksi, että oli jokin vaihtoehtoinenkin elämänpolku, jossa OLISI SAATTANUT tehdä sen kaiken mitä ihmisen pitää elämässään tehdä ansaitakseen onnensa.