Lautapelit haptiikan lisäarvona

Mihin ihminen käyttää vapaa-aikansa laadukkaasti? Minun mielestäni lautapeleihin.

Pöydällä Hansa Teutonica

Toissijaisesti kirjoihin, elokuviin, ulkoiluun. Mutta edelleenkin on arvoitus, miksi lautapelien harrastaminen on levinnyt niin laajalle. Uusia selityksiä voi keksiä kerran kuukaudessa, samoin kuin luokitteluja niille harrastajatyypeille, joita kiinnostaa erityyppinen pelaaminen. Se, miten nopeasti lapset oppivat ikäluokkaansa fiksumpia pelejä, viittaa kuitenkin koko kulttuurissa tapahtuneeseen muutokseen lautapelimäistä yhdessäoloa ja yhdessä kulutettavaa semantiikkaa kohtaan.

Paras selitykseni onkin, että lautapelit ovat haptiikkaa arvostavan kulttuurin lisäarvo. Kaikki se näpertely, hipellys ja sipaisutapaisuus jonka varassa ihmiset uskovat osallistuvansa yhteisölliseen elämään laitteillaan, tekee samanarvoisiksi ja osoitteettomiksi nuo sensoriset tanssit. Laitteet lukevat meitä, mutta me emme voi elää ainoastaan koneiden tuottaman outputin varassa. Tarvitsemme konkreettisia ja tarkoin rajattua semanttisia ympäristöjä, sopimuksen varaisia palikkatestejä sosiaalisen piirin rajojen testaamiseksi: lautapelejä tutuimpien ja hieman uusienkin ihmisten parissa.

Tänä kesänä uusiksi mökkipeleiksi tuotiin Sushi-Go, Port Royal, Welcome to the Dungeon, ja Legacy: Starship. Niistä lapsi ja hänen vierailjansa suosivat Port Royalia, koska sitä he saattoivat leikkiä välittömästi pelin lopetettuaan. Syy ei ole pelkästään teemassa. Pelin onnenkoettelu-mekaniikassa on jotain, mikä vetoaa lapsiin samalla tavalla kuin aikuisiin. Welcome to... -peli toimisi samalla voimalla, jollei se olisi taktiikassaan vähän liian monimutkainen 8-vuotiaille.

Eniten oppii edelleenkin siitä, kun kuuntelee Ludologian podcasteja ja vertaa niiden keskusteluja pelimekaniikasta omiin pelisuunnitelmiin. Juuri ennen nukahtamista pelilaudan kuvittelu mielessä johdattelee helpommin uneen kuin mikään muu ajatustreeni. Niin kauan kun suunnitelmiaan ei yritä muuttaa konkretiaksi, peli elää pään sisällä omaa elämäänsä. Onko se jonkinlaisa sisäistettyä haptiikkaa? Vaiko maailmanrakennusta joka korvaa kömpelön keskeneräisiksi jääneet spefiprojektit?


Mistä siis lautapeleissä erityisesti pidän:
- Asymmetrisistä valtasuhteista syntyvän ’hahmotelman’ rakentuminen pelin aikana, omana osuutena ja/tai yhdessä. Hahmotelma antaa vähintäänkin illuusion valintoihin perustuvasta tarinasta, jopa Carcassonessa ja Agricolassa.
- Salattuun tietoon perustuvat pelit, muiden pelaajien tavoitteiden arviointi, nopeiden liittotutumien sanattomuus ja monipuolisuus.
- Ikonien koneistomainen yhteispeli ja ikonien merkityksen vähittäinen laventuminen, kuten Race for the Galaxy.

Mistä siis lautapeleissä erityisesti EN pidä:
- Aggressiivisen pelitavan helppous, etenkin  loppupelissä, johtavan pelaajan karkaaminen tavoittamattomiin, esim. PowerGrid ja Eclipse.
- Teeman ja tarinan keskeneräisyys niissä peleissä, joissa sitä olisi helppo ollut lisätä, etenkin historialliset simulaatiopelit kuten Legacy: Duke, mutta myös Agricola.
- Yhteistyöpelit ja partypelit.

Leffa-arvostelut ja BitteinSaaret palaavat

Palauttelen Illusionistin alaisuudessa vähitellen BitteinSaaret-sivustoa.

Sieltä löytyy juhannusluettavaksi esimerkiksi kirjoittamani kuutisensataa elokuva-arvostelua, etupäässä vuosilta 1999-2002. Myös VerkonAatoksen menu ja henkilöesittely löytyvät tärkeimmiltä saarekkeilta.

Varsinaisen Illusionisti-lehden pystytys onkin työläämpää. Ensin joudumme hankkimaan nettihotellilta tuplasti levytilaa ja tietokannat, jotta voimme alkaa opettelemaan WordPressin käyttöä ja tyylitellyn nettilehti-lookin rakentamista.

Scifi ja tähtienvälinen kaupankäynti (swecon3)

Prof. Jesper Stage (Lundin yliopisto)

Fantastika-tapahtuman kiinnostavin yksittäinen esitelmä (19.6.2016) oli professori Jesper Stagen leppoisa, esimerkkipitoinen esitys interstellaarisesta kaupankäynnistä, sellaisena kuin sitä on scifissä kuviteltu.

Aiheesta ei ymmärrettävästikään ole akateemista tutkimusta, mutta Stage kertoi löytäneensä kaksi artikkelia, jossa aihetta oli käytetty spekulaatioiden pohjana. John Hickmanin artikkeliin (2008) Astro Politics-lehdessä hän viittasi lähtökohtana sille, miksi tähtienvälinen kaupankäynti on lähestulkoon mahdotonta: maksusuoritusten saaminen vie liian kauan ja on liian epävarmaa, joten ainoat vaihtotalouden muodot muukalaisten kanssa perustuisivat taiteen ja kulttuurivaihtoon.

Sekä scifin että fantasian spekulaatiot kaupankäynnin perusteista muistuttavat muutenkin westernien kuvitelmia, totesi Stage. Esimerkiksi pseudokeskiaikaisessa fantasiassa jätetään mieluusti pohtimatta, minne ja miksi sitä kauppaa käydään satamista. Jännittävimmät kuvitelmat sankarillisista salakuljettajista ovat scifin vakiokalustoa, etenkin Star Wars -saduissa, mutta sellaisten kuvitelmien kohdalla maailmanrakennus käy hyvinkin hataraksi. Millaisiin tuotteisiin salakuljetus voisi perustua? Miksi imperiumit tarkkailisivat salakuljettajia tähtienvälisen kaupan mittasuhteissa?

Yhä uudestaan Stage palasi kysymykseen siitä, ovatko maailmanrakentajat scifissä tulleet pohtineeksi rahtikustannusten merkitystä taloudelle - ja mikä halpojen rahtien vaikutus olisi kaikkeen muuhun ympäröivään kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Esimerkit Asimovin, Herbertin ja Andersonin teoksista toistavat samaa perustelematonta optimismia: jos vapaan kaupan edustajat perustelevat olevansa historian toteutumisen ja historiallisen välttämättömyyden puolella, niin mikä tahansa halvan työvoiman käyttäminen katsotaan hyveeksi eikä eksploitaatioksi, edistetäänhän siinä "alkeellisemman" yhteiskunnan kontakteja kehittyneempään.

Jopa C. J. Cherryhillä, joka Stagen mielestä on yksi parhaita muukalaiskulttuurien kuvittelijoita, juuri kaupankäynti on se autuaaksi tekevä voima, jonka ansiosta muukalaisten yhteisöt kehittyvät paremmiksi ja joka takaa rauhan muukalaisten kanssa.

Lopuksi Stage totesi yllättyneensä, miten positiivisesti vapaaseen kaupankäyntiin suhtaudutaan scifi-teoksissa. Selitykseksi hän arveli sitä, että kirjoittajien tausta on anglo-amerikkalaisissa imperiumeissa, vapaakaupan voittajaosapuolissa. Vieläkin olennaisempaa on se, että tarinankerronnassa kauppiailla on sosiaalista liikkumavaraa, joka tekee heistä jännittävän soveliaita kohtaamaan hyvin erilaisia ihmisryhmiä tarinan kuluessa. Kirjailijat ovat mieluusti kuvanneetkin vapaakaupan autuutta juuri sellaisilla planeetoilla, joille hyöty uusista tuotteista on ilmeinen, koska niillä ei esiinny kilpailua kyseisestä tuotteesta.

Kaupankäynnin verkottumisella sf-kirjailijat ovat siis onnistuneet luomaan kokonaiskuvaa galaktisesta yhteisöstä, koska mitään muuta verkottavaa periaatetta olisi vaikeampi ja työläämpi perustella, esimerkiksi politiikan tai militaristisen ideologian puitteissa.

Lähteenä käytettyä Hickmanin artikkelia ei näy olevan saatavilla... ilmaiseksi... mutta Hickmanin ja Paul Krugmanin alkuperäisten ideoiden (1978) esittely löytyy esimerkiksi täältä nettiartikkelista.

Robert Heinleinin palautettu maine (swecon2)

Robert A. Heinlein (1907-88)

Pysäyttäkää historian painokoneet: Robert A. Heinleinin (1907-1988) maine on palautettu.

Enää Heinleinista ei voi puhua "lähes suurena scifi-kirjailijana", jonka maineen ja merkityksen riittävät kyseenalaistamaan hänen lopputuotantonsa temaattiset ja taiteelliset romahdukset. Kenpä ties nähdään sekin päivä, että Heinleinia peräti suomennetaan lisää...

Tukholman Fantastika-conissa Heinleinin maineen palautuksesta puhuivat pitkän linjan scifi-harrastajat John-Henri Holmberg ja Jessica Elgenstierna. Keskustelu oli tarkoitettu alun perin paneeliksi, mutta muut mahdolliset osallistujat olivat jotenkin kadonneet järjestelyjen varrella... mikä sekin kertoo Heinleinista poikkeuksellisen ongelmallisena tapauksena scifin historiassa.

Tietenkään Heinleinin tuotanto ei ole ollut vaarassa unohtua. Hänen kirjansa ovat aivan samaa suurten scifi-kirjailijoiden luokkaa kuin Isaac Asimovin tai Arthur C. Clarken. Mutta jostain syystä hänen teostensa filmatisointi ei ole innostanut Hollywoodia samassa määrin kuin esimerkiksi Clarken romaanit. Puppet Masters -elokuva (1994) haukuttiin lyttyyn, ja vaikka Starship Troopers oli kaupallinen menestys, se sai peräänsä vanhat syytökset fasismin ylistyksestä. Viimeksi Predestination (2014) on kuitenkin herättänyt laajemmankin, nykymedioita kutkuttavan kysymyksen: mitä Heinleinin tuotannosta voisi löytää ELOKUVAN mittoihin sopivaa?

Kiinnostus Heinleinin uudelleenarviointiin on herännyt mitä ilmeisimmin myös fandomin syvistä syövereistä. Tutkija Farah Mendlesohn on kuulemma tekemässä seuraavaa tietokirjaansa Heinleinista eikä silloin kyse ole enää pelkästään akateemiselle tai fani-yleisölle suunnatusta esittelystä. Tarve Heinleinin teosten esittelyyn 2000-luvun sukupolvelle on ilmeinen.

J-H Holmberg

Eikä liene parempaa sf-fania, joka olisi katsellut Heinleinin uraa aitiopaikalta pohjoismaista käsin, kuin tuo ruotsalaisen fandomin megasaurus, John-Henri Holmberg. Fantastikan keskustelussa hän kertoi alkaneensa lukea ensin Heinlein-käännöksiä, mutta ahmineensa ensimmäisen alkukielisen teoksen sanakirjan avulla heti oppikouluun päästyään.

Käännekohdaksi Heinleinin uralla Holmberg mainitsi Friday-romaanin (1982). Sattumoisin se on itsellänikin kirja, jonka kohdalla leuka loksahti lattiaan: saako näin naisvihamielistä proosaa ihan oikeasti julkaista? Luin kirjan railausmatkalla ostettuani kirjan 20 pencellä Isle of Skyen hostellista, mutta hylkäsin kirjan matkan varrelle, niin vastenmielinen se oli. Holmberg kuitenkin selitti, että kirjalla on erityinen merkitys Heinleinin pitkällä uralla: se oli 15 vuoteen ensimmäinen kirja, joka oli sentään PAREMPI kuin edeltävät epäonnistuneet teokset. Siksi fanit katsoivat että kirja on peräti "hyvä". Huolimatta sen asenteista... ja ettei se kovin erityinen ollut scifinäkään, olihan kirjailija jo 75-vuotias.

Fantastika-keskustelun toinen osapuoli, Jessica Elgenstierna, puhui hänkin Heinleinista fanin näkökulmasta. Hän oli ottanut tehtäväkseen lukea kirjailijan keskeisen tuotannon ennen conia, ja käyttänyt siinä apuna Holmbergin laatimaa kommentoivaa lukulistaa - sen kun saisi käsiinsä! Elgenstierna totesi, että yksi ainoa teos oli niin kehno, että hän itki sen huonoutta: The Number of the Beast (1980).  Tähän Holmberg nyökkäili tyynesti. Kyllä, hänellä oli aivan erityinen tarina kerrottavana tuosta kirjasta. Holmberg oli nimittäin ollut kustantamon leivissä saadessaan käsiinsä kyseisen romaanin käsikirjoituksen amerikanpakettina, ja mahdollisuuden julkaista kirjan ruotsinnos jo ennen kirjan amerikkalaista julkaisua. Mutta luettuaan 40 sivua tämä Heinlein-fani oli todennut, että petokirja oli niin huono ettei hän voinut lukea sitä edes loppuun. Eikä ole koskaan lukenut. Eikä julkaissut.

Mikä sitten tekee Heinleinin alkutuotannosta niin erottuvan hyvän, että Elgenstierna totesi nyrkkisäännöksi pidättäytyä lukemaan vain ennen vuotta 1967 julkaistuja teoksia?

Vetävä kertojanääni, totesivat Elgenstierna ja Holmberg molemmat. Holmberg vertasi Heinleinia Kiplingin, Maughamin ja Kingin tapaisiin kirjailijoihin, jotka saavat koukutettua tarinoinnillaan lukijan kuin lukijan. Erityisen hyvä Heinlein onkin kirjojen aloituksissa, ja huumorissa. Ja mitä tulee asenteellisuuteen, niin Heinleinin maine rasistina, seksistinä ja fasistina ei perustu kirjailijan TEOSTEN lukemiseen vaan puoliksi kuulopuheisiin, puoliksi lopputuotannon aggressiiviseen ja avoimen misogynistiseen näkökulmaan.

Sodanaikaisen ilmapiirin sisäistäneenä libertalistina Heinlein näkyy kelvanneen kaikenkarvaisten konservatiivien aforismiykköseksi. Se radikaalimpi puoli Heinleinia on mieluusti unohdettu. Holmberg referoi ulkomuistista, miten Heinleinin alkutuotannon novellit olivat siinä määrin EDELLÄ AIKAANSA asenteeltaan, että ne eivät kelvanneet aikakautensa pulp-lehtiin julkaistavaksi. Valitettavasti Heinlein uskoi saamaansa palautteeseen siinä määrin, että vasta maailmansodan loppuvaiheessa palasi pohdiskelevan kriittisiin tarinoihinsa novelleissa ja nuorisoromananeissa. Esimerkiksi novellissa "Delilah and the Space Rigger" (1949) naistyöntekijän epäillään häiritsevän avaruusaseman rakentamista, mutta naiset osoittautuvatkin välttämättömäksi sen valmistumiselle.

Keskustelunsa lopuksi Elgenstierna ja Holmberg pohtivat, mitä teoksia suositella Heinlinilta luettavaksi ensikertalaiselle. Valittujen kärjessä olivat nämä kolme:

Panoksena tulevaisuus (Double Star, 1956)
The Door Into Summer (1956)
Have Spacesuit Will Travel (1958)

Aikamatka Ruotsin Fantastikaan (swecon1)

Kesäloman aloitus oli hitaanlainen, kun lasten koulutkin loppuivat vasta kesäkuun puolella. Sen jälkeen pääsimme lähtemään viikoksi mökille, ja palasimme melkoista vauhtia hypätäksemme suoraan lentoyhteyteen Tampereelta Tukholmaan.

Potkurikonelento on jo itsessään melkoista aikamatkailua, mutta tämän matkan yhdistelmä oli muutenkin poikkeuksellinen: olin sopinut tapaamisen isäni kasvattiveljen tyttären kanssa, jonka olin viimeksi tavannut 40 vuotta sitten. Ilta oli erinomaisen onnistunut, vaikka puhuimme sekaisin kahdella kielellä kolmen sukupolven asioista, ja mukana oli niin Carinan uusioperhettä kuin omat liitännäiseni. Hämmästyttävintä oli taas ruotsalaisen cityelämän utopialta näyttävä arkisuus tai arkiselta näyttävä utopistisuus, aivan kuin kyse olisi vaihtoehtohistoriasta pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle - niin epätodellisen helpolta ja toimivalta kaikki Tukholmassa näyttää...  paitsi Slussenin vuosia jatkunut liikennekaaos josta saimme nyt osamme, kun Nackaan vievä junayhteys oli juuri katkaistu...

Varsinainen syy matkaamme oli ruotsalaisten järjestämä FANTASTIKA-con (17.-19.6.). Se on pienimuotoinen mutta erinomaisen sujuvaksi organisoitu kolmipäiväinen spefi-tapahtuma; tällä kertaa se sai edustaa myös valtakunnallista sweconia. Mitään vastaavaa ei Suomessa ole tarjolla tänä vuonna.

Perjantain osalta missasimme conin kaikki esitykset kyläreissumme vuoksi, lauantain aloitin kuuntelemalla kunniavieras Carolyn Gilmanin esitelmää. Se oli ainoa pettymys viikonlopussa, siis niin tyhjänpäiväinen, että en katunut pätkääkään perjantain menettämistä. Esitelmä oli kuin peruskoululaisille pieraistu "Rationalismin haasteet 101", jossa ei ollut tietoakaan scifistä ja hyvin vähän edes Gilmanin esikoisteoksesta, kehuja saaneesta Dark Orbit -romaanista. Esitelmän jälkeen oli jätetty rutkasti aikaa keskustelulle, mutta sekin juuttui piinallisen pinnalliseen tiedeuutiset-referointiin (mitä kaikkea aivoista ei vieläkään tiedetä). Kaikki pisteet luonnontieteet haastavalle hörhöfeminismille.

Gilman oli toki erinomainen esiintyjä, sinänsä, mutta tämän esitelmän jälkeen en kotiin palattuakaan ihan heti koske Dark Orbit'iin. Peter Watts tuntuu suorastaan renessanssinerolta verrattuna siihen, millaisen vaikutelman Gilman jätti puhuessaan "subjektiivisesta tieteestä" tulevana käänteenä. Just joo. Ja inkkarit rakentavat tähtilaivan kaarnasta.

*

Gilmanin jälkeen kaikki tuntui hyvältä tai tuoreelta. Tunnelma ruotsalaisessa conissa on (myyntipöytähuoneen hautajaistunnelmaa lukuunottamatta)  ihan toista kuin Suomessa vastaavanlaisissa tapahtumissa. Erikoisplussa tulee siitä, että hotelleissa ja ravintoloissa ihmiset ihan oikeasti hymyilevät sinulle. Dieselverkstadin kulttuurikeskus, Fantastikan tapahtumapaikka, on kiinni tolkuttoman ostoshelvetin kyljessä, mutta silti siellä on jotenkin mannermaisen... monimuotoinen ilmapiiri. Kuten kaupallisen yhtiön pyörittämä julkinen kirjasto. No joo. Mutta silti.

Ruotsalainen paneelikeskustelu utopioista

Lauantaina kuuntelin conin toisen kunniavieraan, Jerry Määtän, haastattelun. Sen ainoa ongelma oli pysytellä Määtän henkilössä hänen väitöskirjansa ja tutkimuksensa sijaan. Ja jälkimmäisestä kaiken jo tiesinkin Porttiin tekemäni haastattelun perusteella. Kuuntelin niin ikään kovin ruotsalaisittain sisäänlämpiävän paneelikeskustelun utopioiden ja dystopioiden suosiosta. Kirjailijat voivat olla hyviä OMAN tuotantonsa aiheissa, mutta harvoin kokonaiskuvan analysoijina. Paljon parempi jos olisivat antaneet Määtän yksin esitelmöidä aiheesta, niin yleisö olisi saanut jonkinlaisen tuoreen kokonaiskuvan siitä mitä utopiat ja dystopiat ovat nyt verrattuna kirjalliseen historiaansa.

Ian Sales

Vaan tuskinpa se omakaan paneeli ihan kunniallisesti meni. Taaskaan. Vedin paneelin otsikolla "That's why I killed him!", jossa oli tarkoitus puhua fiktiohahmojen taustoituksesta ja syventämisestä. Paneelin kokoonpano oli erinomainen, mutta vähän pintapuoliseksi se jutustelu jäi...

Onneksi olin ehtinyt lukea Ian Salesin kirjan juuri ennen conia, joten mr. Salesin kohtaaminen avasi kyllä uuden portin omalle kiinnostukselleni vähän erityyppiseen kovaan scifiin. Ja mr. Sales näkyy olevan yhtä innokas leffaharrastaja kuin itsekin. Suosittelen blogiansa.

Päivän ja conin paras tapahtuma oli Robert Heinleinin muuttuvaa merkitystä pohtinut fanikeskustelu. Heinlein-keskustelusta täytyy raportoida erikseen, samoin kuin sunnuntaina interstellaarisia talousoppeja käsitelleestä Jesper Stagen esitelmästä, joka oli akateemista edutainmenttia parhaimmillaan.

Sunnuntaina meillä oli edessä iltapäivän laivakyyti takaisin Suomeen, mutta aamupäivällä ehdin vielä osallistua fiktiokirjastoja käsitelleeseen paneeliin. Siitä on kuulemma tulossa podcast-tallenne, ja keskustelu olikin nokkeloivaa sillä tasolla että podcastina se voi viihdyttää enemmän kuin paneeliperformanssina. Saara bloggaa toisaalla omasta kauhupaneelistaan ja tutustumisistaan.

Ennen matkaa oli suunnitelmissa haastatella Porttiin Mats Strandbergia, aivan tuoreen Cirkeln-suomennoksen vuoksi, mutta con osoittautui liian kiireiseksi, kun toisen meistä piti välillä vahtia lastakin. Strandbergia ehdin sentään jututtaa sen verran, että tiedän lykätä haastattelun ensi vuoteen: silloin häneltä tulee suomeksi Färjan, trilleri jonka jälkeen kukaan ei uskalla matkustaa suomiruotsilaivoilla...