KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Alkavat kirjoituskurssini:
- Dekkarikurssi Sampolassa alkaa 18.9.
- Tietokirjoittaminen I alkaa 23.9.
- Tietokirjoittaminen II alkaa 4.11.
-Tietokirjoittaminen Porissa 24.-25.9., 1.-2.10. ja 29.-30.10.
-TietokirjakritiikkiTurussa 9.10. ja 11.12.

17.-23.10. käymme Muoniossa.

19.-21.11. menemme SweConiin jos tilanne sallii.




keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Strindbergin Kuolemantanssi (näytelmä)


 Aluksi fanfaarit Tampereelle. Kun harrastajateatteri saa elvytettyä klassikon, se on aina tapaus, jota kelpaa juhlistaa. August Strindbergin näytelmien kohdalla kynnys klassikon henkiinherättämiselle, puhumattakaan uudelleentulkinnalle, on erityisen korkealla. 💀

Tällä kertaa fanfaarit menevät Tukkateatterin ohjaajalle Juho Laitiselle. Strindbergin "Kuolemantanssi" kuulostaa liiankin sopivalta näytelmältä tähän tappavan epidemian hallitsemaan vuoteen, mutta pohjimmiltaan kyse on avioliittohelvetin kuvauksesta, johon tosin liittyy yllättävänkin osuvia pakkokaranteenin ja maailmasta eristäytymisen aihelmia. 💀

Huoneteatterin kokoiselle näyttämölle Strindbergin kamarinäytelmäklassikot asettuvat helpostikin TILANTEINA, mutta hahmojen ja heidän suhteidensa käsittely edellyttää joko harrasta epookkitulkintaa tai sitten hullunrohkeaa analyysiä, mitä kitkerästä intohimosta ja riippuvuusliitoista halutaan siirtää nykypäivän parisuhdekamppailuihin. Laitisen ratkaisu on ollut kääntää näytelmän sukupuoliroolit, tehdä asehullusta kapteenista naispuolinen upseeri, jonka tossukkainen aviomies odottaa kärsivällisesti puolisonsa kuolemaa. Minimaalisen asetelman heittää tasapainosta pariskunnan vieraaksi saapuva nuoruudenystävä Kaisa, tämän kun oletetaan saattaneen pariskunnan yhteen - minkä Kaisa voimakkaasti kiistää. 💀

Kuten Pirkko Kosken kirjasta "Strindberg ja suomalainen teatteri" (2004) voi lukea, pohjoismainen kamarinäytelmä on jotakuinkin yhtä kuin Strindberg. Pienet ranskalaiset ja saksalaiset huoneteatterit loivat Strindbergille kansainvälisen maineen teatteritaiteen uudistajana, mutta kotimaassaan hän sai kamarinäytelmilleen varman estraadin vain omassa intiimiteatterissaan. Suomessakin Strindbergin näytelmät (ja henkilömaine) jakoivat orastavan teatteri-instituution konservatiivisen arvotaiteen kannattajiin ja naturalistisen ongelmadraaman kannattajiin. Kosken historiikista selviää, miten Strindbergiä ihailtiin Suomessa enemmän kuin kotimaassaan, siinä määrin, että kaksi arvotaiteeksi suvaittua näytelmää sai maailmanensi-iltansa (Kronbruden 1906 ja Svanevit 1908) Helsingissä. Yhtä yllättävää on kuitenkin se, että Kosken mukaan Strindbergin näytelmät unohdettiin suomalaisissa teattereissa viideksi vuosikymmeneksi. Kun ne sitten 'löydettiin' jälleen laitosteattereiden repertuaariin, kukaan ei edes ihmetellyt pitkää katkosta. Suosituimmat näytelmät olivat "Neiti Julie" ja "Kuolemantanssi", joista jälkimmäistä esitettiin sotien jälkeisessä Suomessa 18 erilaisena produktiona vuosisadan loppuun mennessä. 💀

Mikään itsestäänselvyys Strindberg-näytelmä ei ole vielä 2000-luvullakaan laitosteatterin saati harrastajateatterin ohjelmistossa. Kun Työväenteatteri teki 2019 "Neiti Julien" ei juolahtanut mieleenkään mennä sitä katsomaan, koska saattoi hyvin arvata, miten vulgäärifreudilaista ja pikkutuhmaa kyökkidraamaa näyttämölle masinoidaan. 💀

Mutta "Kuolemantanssi" onkin vallan muuta, se toinen ääripää sukupuolten sodassa. Juho Laitisen Tukkateatteriin ohjaamassa tulkinnassa (ensi-ilta 19.9. 2020) kapteeni Ester saa hallita näyttämöä niin, että sukupuolten valtakamppailun sijaan draama alkaakin kallistua siihen suuntaan, millä keinoin puoliso Antti ja todistajan osaan pakotettu Kaisa onnistuvat pakenemaan hänen saareltaan. 💀


Tämä kapteeni Esteriä painottava tulkinta johtuu toki siitä, että hahmoa esittävä Paula Toivonen tekee yhtä jyräävän roolin kuin mitä voi kuvitella Edvin Laineen aikoinaan tehneen esittäessään kyseistä roolia Kansanteatterissa (vastinparinaan Ella Eronen!). Laine oli tietenkin neliykymppinen jäärä kapteenia esittäessään. Toivonen taas tekee ennemminkin happaman iättömän hahmon, ja juuri siksi hänestä luontuu niin ilmiömäisen  justiinamainen naisupseeri. 💀

Hankalampi ristiriita hahmon ja näyttelijän välillä koituu Anttia esittävälle Jaakko Melalle: kaksimetrinen, pohjalaistyyppisesti kalskea nuori mies upseerivaimon hissukkapuolisona ei näytä sellaiselta passiivisaggressiiviselta juonittelijalta kuin Strindbergin teksti ja näytelmän esitysperinne viittovat. 💀

Hankala rooli on myös jännityksen lataavalla kolmannella osapuolella, Kaisaa esittävällä Terhi Meriläisellä, joka putkahtaa ajattomaan aviohelvettiin rinkka selässään kuin railausmatkalla eksynyt opiskelijatyttö. Alkuperäisessä tekstissähän Kaisan hahmo (eli Kurt) on miehen (eli vaimon) serkku, mikä selittäisi hieman Kaisan viivyttelyä riitelevän pariskunnan hoivaajana. Mutta nyt  katsoja saa ihmetellä, miksi Kaisa jää seisoskelemaan paikalle vaikka olisi tarjolla juhlatkin viereisessä talossa. 💀

Pelkkä sukupuoliroolien nurinkääntäminen ei näytä riittävän hahmojen uudelleenmotivointiin. Repliikkejä ja hahmoja olisi pitänyt muokata toissijaisten aiheiden (viestivälineiden eristämät ihmiset, karanteenisaaren symboliikka, naapureiden välinen säätykateus) perusteella ihan uusiksi. 💀


Mutta tällaisenaankin "Kuolemantanssi" on ehdottomasti näkemisen arvoinen teatteritapaus Tampereen verraten hapettomassa näyttämösyksyssä. Sukupuolten valtakamppailun sijaan se kertoo yleisemmin pari- ja ystävyyssuhteiden vaikeasta mukautuvuudesta luokkayhteiskunnan statuskamppailuun. Lisäksi tekstin muokkaamisessa nykypäivän näyttelijöiden repliikeiksi on onnistuttu niin erinomaisesti, ettei kaksituntisessa esityksessä tule kertaakaan ajatelleeksi, miten vanhaa näytelmätekstiä ollaan seuraamassa. 

Laitisen tulkinnan rohkeutta voi ihastella vaikkapa sen perusteella, miten pliisun romanttisen tai kärjistetyn ekspressionistisen sovituksenkin "Kuolemantanssi" voi saada osakseen - esimerkiksi oheisia produktiokuvia (Tukkateatteri, Lapin YT, Riksteatern) vertailemalla. 💀

 

Kannattaa tutustua myös Kulttuuritoimituksen erinomaisen esseemäiseen arvioon Tukkateatterin "Kuolemantanssista".



maanantai 21. syyskuuta 2020

Rakkaani, Conan Barbaari (näytelmä)

Kun naisten identiteettiongelmia käsitellään teatterissa, se tehdään tanssin ja identiteettiä hajottavien sisaruus- tai äitiysjuonten avulla.

Kun miesten identiteettiongelmia käsitellään teatterissa, se tehdään farssin ja identiteettiä kärjistävien kaverikarikatyyrien avulla.

Poika ja mielikuvituskaverit

Turun kaupunginteatterin "Rakkaani, Conan Barbaari" (ensi-ilta 9.9. 2020) on yritys tehdä farssin ja karikatyyrien avulla draamaa 1970-luvulla nuoruutensa kärsineen miehen keskenkasvuisuudesta. Ensimmäinen puolisko näytelmää kuvaa koulukiusatun teinipojan ankeaa arkea, josta hän pakenee Conan-sarjakuvien avulla mielikuvitusmaailmaan. Yksittäinen Conan-novelli "Elefantin torni" (1933) kuitenkin johdattaa hänet niin syvälle Conanin luojan, Robert E. Howardin maailmankuvaan, että hän kuvittelee kohtaamisen samanlaista syvää yksinäisyyttä ja isättömyyttä kärsineen Howardin kanssa  texasilaisessa baarissa. 

Toisen puoliskon näytelmää aloittaa pitkitetty sketsimäinen kohtaus, jossa teini keskustelee pahvilaatikossa barbin kanssa kuin kyse olisi palvovan tyttökaverin kohtaamisesta, ja sen jälkeen kohtaukset rytmittyvät erilaisten kuvitelmien välillä. Toinen puolisko käsittelee teinin ajelehtimista aikuisten seurassa karaoke-pubissa ja ehkä jonkinlaista identiteetin haarniskoimista kaikilta ulkopuolisilta mielipiteiltä. Kun ei isän auktoriteettiin päästä käsiksi niin poika sitten murskaa mielikuvissaan Kiss-yhtyeen kitarasankarin Paul Stanleyn.


Näytelmä jää yhtä keskeneräiseksi kuin päähenkilönsä identiteetti. Ensimmäisessä puoliskossa kärjistetään sekä koulun väkivaltaista ilmapiiriä (opettajankin fantisoidaan ampuvan kaikki oppilaansa) että kotia hallitsevan isän virkakorrektia machoilua. Toisella puoliskolla tästä odottaisi kehitettävän sitä varsinaista draamaa, mutta edes selviytymistarinaa tästä ei yritetäkään tehdä.

Tällainen näytelmä pitää katsojan mielenkiintoa yllä ainoastaan sillä metakysymyksellä, mitä yhteistä kohtauksista voi löytää ja mitä tällä kaikella yhdessä halutaan argumentoida. Viimeisessä, repliikittömässä kohtauksessa keskeinen argumentti sitten paljastetaan yhdellä ainoalla valkokankaalle heijastetulla kuvalla... Ratkaisu on niin hölmö, että sen voisi yhtä hyvin paljastaa jo näytelmän alussa, mutta ottaen huomion kakkosnäytöksen heikkouden täytyy toivoa edes jonkun katsojan saavan lopetuksesta jotain oivallettavaakin. 

Toisaalta, kun kerran käsikirjoittaja-ohjaaja Juho Mantere on selittänyt käsitelleensä näytelmässä omaa kasvukertomustaan, niin pohtia voisi mikä näytelmän psykopatologiassa mahtaa vastata Mantereen omaa kehitystä? Se karmea loppukuvako? Vai olisiko näytelmän avainkohtaukseksi tulkittava se teinipojan suudelma Conan-barbaarin kanssa? Latentin homoseksuaalisuuden kätkemistarinako tämä olikin?

Näytelmän mainos lupaa K-16-varoituksen (vai -houkuttelun?) ohessa ironisesti "Paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja". Mustan huumorin keinoin toimivana miestutkielmana näytelmä jätti kuitenkin yhtä paljon toivomisen varaa kuin farssin ja fantasian yhdistelmänä. Ylevän populaarihahmon siirtäminen näyttämölle ei ole helppo tehtävä edes lastennäytelmissä, mutta aikuisten näytelmässä myyttisankarin soveltaminen voi johtaa ironian sävyjen täydelliseen sekasotkuun. Näin käy mielestäni "Rakkaani, Conan Barbaari" -näytelmän kohdalla.

 Itselleni ratkaiseva houkutus tämän näytelmän katsomiseen oli pääosan Miro Lopperi. Olin nähnyt hänet kahdessa Kansallisteatterin produktiossa ja halusin nähdä miten moinen fyysisesti tarkka näyttelijä pärjää jossain muussakin kuin venäläisen angstin ilmaisijana. Ja hyvinpä pärjäsi, vähän liiankin isolla energialla ja rokkikukkojen elehtimisellä. 

Mutta kakkosnäytöksen aloittanut kohtaus, jossa Lopperi pahvilaatikon luukusta käsin vangitsee koko isohkon katsomon huomion nukkenäyttelemiseensä, käy malliksi sellaisesta suvereeniudesta, jonka vuoksi häntä kelpaa seurata jatkossakin. Toivottavasti muuallakin kuin Turussa.




perjantai 11. syyskuuta 2020

Wasp Network (elokuva)

Rivien välissä -elokuvan (2018) perusteella olin varma, ettei Oliver Assayasilta parane odottaa enää mitään katsottavaa, mutta Wasp Networkin (2020) olisin mennyt katsomaan teatterilevitykseenkin - siinä uskossa, että 66-vuotias ohjaaja-käsikirjoittaja palaa siinä samanlaiseen kovaksi keitettyyn terrorismikuvaukseen kuin täydelliseksi hiotussa Carlosissa (2010). Pettyneenä olisin tullut teatterista. 

Nyt Netflixin jakelemana Wasp Network -elokuvan voi katsoa ikään kuin hukattuina mahdollisuuksina, kuten yhä useammat mestariohjaajien filmit 2000-luvulla tuntuvat olevan, tänä epämääräisiksi käyneiden kohdeyleisöjen aikakautena. Lopputulos ei ole ihan jännäriä, ei ihan perhemelodraamaa, ei ihan epookkinostalgiaa, vaan heikosti koossa pysyvä sekoitus tätä kaikkea ilman mitään taiteellisia tavoitteita erityisen ilmaisun löytämiseen ainutlaatuiselle poliittiselle aiheelle: miten Kuuba solutti 1990-luvulla vakoojiaan USA:sta käsin toimivaan amerikankuubalaisten verkostoon.

Näyttelijäntyössä on jouduttu päättämään miten esittää vale-elämää viettäviä agentteja ilman jännitysgenren mukaista kiristyvää ilmeilyä tai hermostunutta pälyilyä. Ratkaisuna on myhäilevän arkinen käytös, johon paikallisväriä tuo kaksi perustellun ylimielistä kuubalaista playboy-tyyppiä. Sivuhahmoihin ladattu väkivallan uhka antaa filmille varsinaisen uskottavuuden, samoin kuin erittäin huolella valikoidut filmauspaikat Kuuban 1990-lukulaisiin maisemiin. Tuotannollisesti filmi sopisi siis aivan hyvin teatterilevitykseenkin, jollei sen varsinainen konsepti olisi hukassa: mihin tätä aihetta halutaan oikein käyttää? mitä sillä halutaan sanoa? 

Tai: miten näin herkullinen tarina on päässyt luiskahtamaan Hollywoodin käsistä?


Taas kerran Penelope Crutz riittää vesittämään filmiin. Hän on ainoa jonka roolihahmo saa tilaa näytellä ison hahmokaartin Wasp Networkissa (Ana de Armas sivuroolissa olisi paljon kiinnostavampi... näyttelijänäkin), koska Crutz on se markkinoitavin nimi tällaisen sumean melodraaman tapauksessa. Niinpä hänen presenssinsä yksittäisessä lapsenhyvästelyssä saa enemmän kuva-aikaa kuin poliittisin kohtaus FBI:n vierailulla Havanassa. 

Jos tällainen riippuvuus näyttelijätähdelle annettavasta painoarvosta aiheen ja tarinan ja tunnelman kustannuksella ei ole koko viihdeteollisuutta määrittävä ongelma niin mikä sitten? 


Ja tätäkö on "vaihtoehtoisen elokuvan" 2000-luku, että omanlaisensa waspnetwork Netflix sentään tuottaa tällaistakin filmiä, jossa annetaan sentään kohtuullisen aurinkoinen ja hieman sankarillinenkin osuus Kuuballe suhteessa Yhdysvaltoihin? 


Yksimielisyys Assayasin kehnoimmasta filmistä (Boarding Gate, 2007) on maailmalla horjumaton, mutta seuraavaksi turhimmasta filmistä kilpailevat nyt tämä WN ja se järjetön taidejännäri Boarding Gate.

Peukalosäännöksi seuraavalle katsojapolvelle voisi antaa, että Assayasin elokuvan laatu on kääntäen verrannollinen lentoterminaaleille annettuun kuva-aikaan nähden.