KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Alkavat kirjoituskurssini:
- Dekkarikurssi Sampolassa alkaa 18.9.
- Tietokirjoittaminen I alkaa 23.9.
- Tietokirjoittaminen II alkaa 4.11.
-Tietokirjoittaminen Porissa 24.-25.9., 1.-2.10. ja 29.-30.10.
-TietokirjakritiikkiTurussa 9.10. ja 11.12.

17.-23.10. käymme Muoniossa.

19.-21.11. menemme SweConiin jos tilanne sallii.




maanantai 31. toukokuuta 2021

Yksityinen tila julkisessa tilassa koronan jälkeen

 

Kirjastomme kierrätyshyllyn erikoisin aare osui käteen pari viikkoa sitten, kun löysin Klaus Weckrothin  (1955–2021) muistelmateoksen, jonka hän näyttää julkaisseen vähän ennen kuolemaansa – mihin kirja osaltaan saattaa antaa valaistusta tai sitten ei. Weckrothin rohkean ohkainen väitöskirja ja hänen ajatuksensa "meisyydestä" olivat aikoinaan itselleni ratkaisevia esimerkkejä siitä, että väitöskirja voi tosiaan olla ensisijaisesti VÄITÖS jostakin ja  opinnäytteen kriteerit ovat täysin yhdentekeviä, jos todella haluaa esille argumenttinsa eikä vain poseerata akateemisella näyttämöllä. Miltei-postuumissa-kirjassaan (Kaiken järjen mukaan) Weckroth vaatii ihmistieteiltä itsetunnon kohotusta ja sellaista identiteettitaistelua luonnontieteitä vastaan, jossa ihmistieteet eivät tyydy keskusteluun tehtävästään luonnontieteilijöiden ehdoilla, kuten tähän saakka. Erityisesti Weckroth myllyttää sosiologiaa ja naistutkimusta, muttei kiusallaan, vaan kunnioituksesta molempia kohtaan. Joskaan ihan aina ei voi olla varma, kuinka hyvin Weckroth on halunnut perehtyä nykyiseen sukupuolentutkimukseen syyttäessään sitä rintamapelkuruudesta ja NAIStutkimuksen poliittisen tehtävän hylkäämisestä.

 

Weckrothin miltei-postuumissa-kirjassa kiehtovinta on tietysti sen ammottava henkilökohtaisuus, kuten nöyristelemättömät kommentit mielisairaalasta ja ihmistieteilijän (samanlaisen kuin minä) asemasta oikeiden duunareiden keskuudessa. En olisi osannut kuvitella miten samaa mieltä voin olla sellaisen kirjoittajan kanssa, jonka tunsin ainoastaan X on kuka tahansa -kirjan ja jonkin artikkelin pohjalta. Olin kuullut, että Weckroth oli kirjoittanut muistokirjoituksen (2018) Antti Eskolasta haastavan dialogin muotoon, mutta en ollut osannut ajatella sen kytkennän ylitse, miten lähellä Weckroth oli Eskolan kiistelevää tutkijaluonnetta, "manselais-sosiologiaa". Ennen kuin luin Kaiken järjen mukaan. Jonka löysin sattumalta. Vaikka mikään ei tapahdu sattumalta. Eikä muita syitä ole kuin tekosyitä. Niin puhui Weckroth. Eikä koskaan irrallaan arjesta.


Weckrothin vaatimukset ihmistieteen tarpeesta jalkautua lähimmäisten keskuuteen tulivat mieleen viime keskiviikkona junassa. En ollut koskaan törmännyt niin outoon yksityisen ja julkisen tilan risteämiseen. Edessäni istuivat äiti ja tytär, jotka kävivät kuuluvalla äänellä keskustelua abi-ikäisen tyttären tulevaisuudensuunnitelmista. Tytär oli juuri osallistunut Helsingissä psykologian pääsykokeisiin, mutta keskustelu jota hän kävi äitinsä kanssa olisi voinut olla psykologian havaintoesimerkki ydinperheen roolimalleihin takertumisesta, etenkin kun tytär oli selvästi ikäistään älykkäämpi ja analyyttisempi ja silti puhui isästään ilmaisulla "isi".

Laitoin lopulta nappikuulokkeet päässäni lujemmalle, etten olisi joutunut LIIAN tietoiseksi siitä, mitä kaikkea edessäni istuvassa hyvinvointiperheessä oli pielessä. Ja ikään kuin todisteeksi siitä, etten ollut ainoa joka oli hämmentynyt lujaäänisestä perheselvittelystä, myös konduktööri pysähtyi toisen kerran ohi kulkiessaan kommentoimaan meille vaunussa istuville äiti&tyttären kohdalla: "Kaikki ovat nyt varmaan nyt selvillä näistä opiskeluasioista?" En ole eläessäni kuullut suomalaisen konnarin turvautuvan niin vinoon ironiaan niin avoimesti, eikä ehkä kukaan muukaan siinä vaunussa, koska kukaan ei osannut nauraa. Äiti ja tytär vaikenivat, vaikkei täysin vielä senkään jälkeen.


Ainoa selitys, mikä jälkikäteen tuli mieleen tuolle räikeälle yksityisen sfäärin purkaukselle julkiseen sfääriin, oli korona. Tyttären puheista olikin jo selvinnyt, että hän oli ollut kaksi viikkoa karanteenissa eikä äidinkään sosiaalinen elämä kuulostanut olevan ihan normaalia – ja kelläpä meistä olisikaan ruttovuoden jäljeen. Yritin kotona googlata, löytyisikö alati valppailta ihmistieteiltä tutkimusta tällaisista julkisen tilan repeämistä, mutta joko hakutermini olivat pielessä tai moiset analyysit makaavat vielä referee-lukijoiden yöpöydillä. Tai sitten kaikki psykologit ja sosiologit ovat hattujaan myöten niin syvällä nuorison masennuksessa, ettei heillä ole hajuakaan, millaisia ryöppyävän säädyttömyyden aikapommeja tikittää junien puolijulkisten penkkirivien kätköissä. 


Herrat Eskola ja Weckroth, tämä 'paluu normaaliin' -raiteelle juuttunut yhteiskuntamme tarvitsisi "järjettömiä kysymyksiänne" nyt enemmän kuin koskaan.

Kirjaston ylösnousemushyllyillä tavataan?




perjantai 7. toukokuuta 2021

Ratinan rokotuskoneistossa 6.5. 2021

 

Koska en pidä päiväkirjaa täytyy minun(kin) kirjata eilinen osallistumiseni maailmanhistoriaan tänne blogosfääriin. 

 

Tampereella viisikymppisten rokoteaikoja alettiin jakaa juuri ennen vappua. Verkosta aika oli helppo varata ja sen sai viikon päähän. Puhelimeen sai tilata muistutuksen, tosin muistutuksen mukana ei muistutettu edes sitä, että rokotukseen pitäisi ottaa mukaan sv-kortti tai vastaava. Kaikki olennainen tieto on tarjolla ainoastaan netissä, mikä osoittautui ällistyttävän mutkikkaaksi kun hoidin näitä samoja asioita äitini puolesta.

Sisään

Ratinan stadionin sisäsaleihin sisustetussa rokotuskeskuksessa sen sijaan kaikki hoitui kuin olisi astellut sisään koneistoon. Parin metrin välein seisoi opastaja joko osoittamassa seuraavaan odotuspaikkaan (4-8 tuolia) tai seuraavaan käytävään. Odotuspaikoissa ei kuitenkaan joutunut istumaan hetkeäkään, sillä koneisto toimi niin sujuvasti, että Ratinalle 20 minuuttia etuajassa tultuani ei kukaan edes kysellyt virallista aikaani. Sv-kortti / henkkari kysyttiin kahdesti, mutta maskin takana olisin voinut olla miltei kuka tahansa oloiseni viisikymppinen mies. Itse rokotus kesti ehkä kolmisen minuuttia, ja siitäkin enin osa meni tiedottamiseen.

 

Hoitojonossa

Ratinaan mennessä ajattelin kysyä leikilläni, saisinko cocktailiini AstraTerraa sen -zenecan sijaan, mutta sainkin sitten Pfizeriä. Sehän on miltei kuin suosikkiani alexander-pfisteriä. Täsmätaikuutta elinajan eli eeppisten pelien pidentämiseen sitten tämäkin!

 

Rokotteen saatua ohjattiin istumaan odotustilaan, mutta kukaan ei tullut sanoneeksi kuinka pitkään siellä pitäisi odottaa. Joku lähti viiden minuutin kohdalla, jotkut odottivat kiltisti sen kymmenen minuuttia joka oli kai kerrottu uutisissa. Kadulle tultua pieni puutuminen käsivarressa oli jo lakannut, fillaroin kotiin. Rokotekoneiston tehokkuus osana ihmiskunnan kokoista torjuntasysteemiä, jossa runsas vuosi kriisin alkamisesta on rokotteita annettu jo 1.2 miljardia, on epäilemättä scifistisintä mitä olen kokenut. Siksi Ratinankaan liukuhihnamainen toiminta ei tuntunut ihmismyllyltä, vaan kyllä siellä hoitsut näkyivät vitsailevankin hyväntuulisesti eikä kellään ollut enää hazmat-puvuilta näyttäviä varusteita. Enää en ihmettele miksi mielipidepalstoille kirjoittaneet ovat niin pöljistyneen riemuissaan kokemastaan. Koskaan muutoin ei ihminen pääse osaksi HYVÄÄ BYROKRATIAA.


Exit
Kokonaan toinen puoli tätä terveyskoneistoa on se, missä koneisto lakkaa toimimasta järjen varassa ja kohtaa poliittisen kulttuurin, joka on aina vahvempi kuin mikään katastrofi tai kriisi. Vaikka kaivosjätteet uhkaisivat myrkyttää juomavedet tai Olkiluodon laskeuma säteilyttää pellot niin ensin poliitikkojen pitäisi varmistaa, miten kriisi vaikuttaa pallopelien suosioon ja kepulaisten kumppanuuteen.


Tampereella seuraava eli täydentävä rokotus on ikäryhmälleni vasta heinäkuun lopulla, mutta kukaan ei tiedä missä se annetaan. Jopa Tampereen kaupungille ihmisten henki on toissijaista verrattuna urheiluun, joten Ratinan stadionilta rokotukset lopetetaan ja stadion palautetaan jo kesäkuussa kaikenlaiseen kenttäpelleilyyn. Tämä uuspopulistinen tai sanoisiko ruotsalainen asenne, jossa ihmishenget ovat poliitikoille toissijaisia, näkyy tietysti valtakunnallisellakin tasolla. Konsensuksen nimissä annetaan ennemmin 70 miljoonaa budjettieuroa kepulaisille turpeentonkijoille kuin 58 miljoonan tukea kotimaisen rokotetuotannon käynnistämiseen.

 

Miksi yksilön pitäisi olla yhtään moraalisempi olento kuin paikalliset tai kansalliset poliitikkonsa? Kun siis seuravan kerran näen jonkun pulassa, kysyn ihmisveljeltä ensin puoluekirjaa ja ojennan vasta sitten terveyskoneistoa kiittävän käteni.