KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


Näytetään tekstit, joissa on tunniste Spefi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Spefi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Haudanryöstäjä ja muita outoja tarinoita (kauhukokoelma)

Markku Sadelehto (toim.): Haudanryöstäjä ja muita outoja tarinoita 
Suom. Matti Rosvall ja Osmo Saarinen
318 s.
Art House, 2026



Haudanryöstäjä on eräänlainen ”best of the best” -kokoelma kauhukertomuksia perustuessaan kahteen aiempaan suomennosten valikoimaan (1994 ja 2015). Kauhugenren ylin asiantuntija Markku Sadelehto on tähän uuteen antologiaan valinnut sekä niminovellin kaltaisia klassikkoja että omia suosikkejaan. Jälkimmäisiä edustavat brittiläisen M.P. Shielin ja saksalaisen Hanns Heinz Ewersin novellit. 

Yhteistä kirjan kahdeksalle kertomukselle on niiden alkuperäinen ilmestymisaika, 1870–1900-luvut, joina myöhäisgoottinen aiheisto on saanut yhä modernimpia kerrontaratkaisuja. Vampyyrit ja vampyyrimäiset hahmot ovat kertomuksia yhdistävää myyttiainesta.

Kertomuksista ällistyttävin, myös koomisuudessaan, on M.P. Shielin dekadentti myyttivyörytys ”Xélucha”. Siinä perinteinen aihelma kauhean viettelijättären kohtaamisesta muuttuu kahden dekadentin henkiseksi kamppailuksi. Dialogi on viitteistä tiheää, naivistisen hulluttelevaa sanasoppaa, jonka kanssa suomentaja on saanut ponnistella pysyäkseen mukana myyttien puolustuspuheessa: ”Piina on alitajuisuus Ikuisuuden olioiden ja ikuisen menetyksen tietoisuudessa. Vähäisistä vähäisin neulanpisto, jota ei Paean, ei Asklepios eivätkä taivaan eivätkä maan mahdit pysty konsanaan parantamaan.”

Tunnetuin kauhutarina vaarallisen viettelijättären kohtaamisesta on sekin mukana kirjassa, irlantilaisen Sheridan Le Fanun pienoisromaanin mittainen Carmilla (1872). Aikojen kuluessa Le Fanun vampyyritarina on jäänyt Bram Stokerin Draculan varjoon, ehkä siksi, että asenne vampyyrimytologiaan on hartaan tunnelmoiva, vailla groteskia ilottelua ja goottisen lajiperinnön tunnustavaa ironiaa.  Aluksi vihjeiden varassa ja lopulta juridisen tarkasti kuvailtu ”vampyrismi” vaikuttaa tarinassa aatelisten keskinäiseltä kriisiltä. Carmillan hahmo on jättänyt kuitenkin yhtä vahvan jäljen filmierotiikkaan kuin kauhuproosaan. 

Naisvampyyri tavataan myös E.F. Bensonin unitarinassa ”Tornihuone” (1912). Siitä ei kylläkään löydy mitään kiinnostavaa lisäystä hahmoon eikä tarina ole merkittävä kauhujuttunakaan. Bensonin osuus kokoelmassa ei tunnu perustellulta.

Niminovelli, Robert Louis Stevensonin ”Haudanryöstäjä” (1884) on kirjan tarinoista yksinkertaisin, eräänlainen loppuvitsiin huipentuva pubijuttu. Novellina siitä puuttuu viehkon mysteerin tunne, joka tekee kokoelman parhaista teksteistä kestäviä. Parhaita tiiviydessään ovat Shielin ”Xélucha” sekä Arthur Machenin ”Kertomus valkoisesta pulverista” (1895) ja Robert W. Chambersin ”Keltainen merkki” (1895). Kauhutarinalle olennaista miljöötä korostaa Algernon Blackwoodin pitkä erämaatarina ”Wendigo” (1910). Kyseessä on intiaanimytologiasta napattu vampyyrimäinen otus, jota ovat käyttäneet lukuisat muutkin kirjailijat. Hahmo on edelleenkin suosittu populaarikulttuurissa.

Antologian esipuheessa Sadelehto esittelee lyhyesti kirjailijat. 1800-luvun kauhuromantiikasta esittelyt jäävät harmillisesti irralleen toimittajan keskittyessä enemmän elokuvasovitusten takaamaan jälkimaineeseen. Kauhukulttuurin nousukaudella tällaisten klassikkotekstien uudelleenjulkaisua ei toki tarvitsekaan enempää perustella. 

Kirjan alaotsikossa novellit on kuitenkin luokiteltu kauhun sijaan ”oudoiksi”, mikä lienee kustantajan pyrkimys laventaa lukijakuntaa.

Markku Soikkeli



lauantai 31. lokakuuta 2026

Sari Kivistö: Antiikin myyttiset naiset (tietokirja)

  

 

Sari Kivistö: Antiikin myyttiset naiset. Sankareiden uusi elämä nykykirjallisuudessa 

356 s.

Gaudeamus 2026


 

 

Antiikin myyttiset naiset on vuoden parhaita humanistisen alan tietokirjoja, mutta sen löytäminen edellyttää kirjan otsikoiden ohilukemista. Kirjahan ei käsittele antiikin ajan myyttisiä naisia, kuten pääotsikko väittää, vaan antiikkisen naismytologian sovituksia nykykirjallisuudessa. Tähän alaotsikko viittaa, mutta ”sankarit” on puolestaan siinä vahvasti harhaanjohtava kategoria. Vai ovatko prinsessa Helena, ennustaja Kassandra ja hirviö Medusa ensisijaisesti sankarihahmoja?

Sankaruuden viittaa näille tunnetuille naishahmoille sovittaa pikemminkin kustantaja kuin kirjan tekijä, tutkija Sari Kivistö. Myyttisiä naissankareitahan on viime aikoina kaupiteltu tietokirjoissa niin antiikin kuin pohjoismaisen mytologian populaareissa esittelyissä.

Sari Kivistön kirja on kuitenkin paljon kattavampi, syvällisempi ja tulkinnoissaan monipuolisempi kuin mitä antiikin ja nykypäivän kulttuurin yhtymäkohtia esittelevät teokset tapaavat olla. Valitsemiaan kahdeksaa mytologista naishahmoa hän profiloi 1970–2020-lukujen länsimaisesta kaunokirjallisuudesta. 

Edellä mainittujen naismyyttien lisäksi omat lukunsa saavat Odysseian Penelope ja Aeneaan Dido sekä klassisista tragedioista tunnetut Medeia, Antigone ja Lysistrate. Hahmojen valintaa ja järjestystä ei perustella. Mahdollisesti näistä hahmoista on löytynyt eniten sekä feministisen tutkimuksen tukemaa teoriaa että naiskirjailijoiden feministisiä sovituksia. Avoimeksi jää, voisivatko mieskirjailijatkin inspiroitua akateemisista tulkinnoista.

Kaunokirjallisten myyttisovitusten suosio tulee kyllä hyvin perustelluksi niin johdannossa kuin yksittäisten hahmojen yhteydessä.  Spefin harrastajillekin tuttuja esimerkkejä ovat Margaret Atwoodin Penelopeia (2005), Ursula K. Le Guinin Lavinia (2008) ja Madeline Millerin Kirke (2018).

Sari Kivistö toteaa, että antiikin kirjallisuuden säilyttyä useimmiten pelkkinä fragmentteina on tämä katkelmallisuus antanut runsaasti tilaa ”luovalle historiankirjoitukselle” ja sitä mukaa myyttien uudelleenkirjoittamiselle. Perustelemattoman väitteen puolelle menee se, että erityisesti feministinen kaunokirjallisuus olisi hyödyntänyt fragmentaarisuutta.

Feministinen uudelleenkirjoittaminen tarkoittaa alkuperäisen myytin täydentämistä ja arkistamista niiltä osin kuin miesvoittoinen traditio on väheksynyt Helenan, Penelopen ja Kirken kaltaisten hahmojen merkitystä ja näiden edustamaa arvomaailmaa. Samalla uudelleenkirjoitukset ovat tuoneet esille, että jo antiikin aikana myyttihahmoista on kerrottu useita, kirjallisuushistorioista unohdettuja versioita. Esimerkiksi Troijan sodan aloittajaksi väitetty Helena ei olekaan syypää sotaan eikä kaikissa versioissa suostu matkaamaan Troijaan saakka.

Sofokleen Antigonesta lähtevä luku on niitä harvoja kohtia, joissa tavataan  alaotsikon lupaamia naissankareita. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiasta on feministinen tutkimus löytänyt paitsi Artemis- ja Antigone-sankarittaren myös Minotaurokselle uhrattavien lasten ja gladiaattorisankaruuden myyttiaineksia. Collinsin jousisankaritar Katniss ei ole kiinnostunut partnerista tai perheestä, koska hänen lojaaliutensa kohdistuu sisaruksiin.

Monetkin Sari Kivistön esimerkkiromaaneista kävisivät fantasiasta, mutta fantasiaa hän ei määrittele, etenkään hämärää alalajia ”myyttifantasia”, vaan ottaa sen kirjamarkkinoiden julkaisukategoriana, samoin kuin dystopiat. Fantasian ansioksi hän näkee sankaruuden uudelleenmäärittelyn: ”[U]usin myyttifantasia tuo naisten lähipiirin paljon aiempaa voimakkaammin esiin ja henkilöhahmojen osoitetaan rakentuvan suhteessa läheisiinsä.”

Uusintava kerrontaratkaisu voi olla niinkin erikoinen ja silti aiheen kannalta perusteltu kuin ”kuororomaani,” jossa useat eri yhteiskuntaluokkien henkilöt saavat esittää mielipiteensä sankarin tekemisistä. Feministisenä pidetty kerrontastrategia, kuten tunnustuksellinen kerronta, voi kuitenkin johtaa pinnalliseenkin ja vanhat valtasuhteet toistavaan tarinaan, muistuttaa Kivistö. Tällaiseksi on todettu muun muassa Millerin Kirke.

Kokonaisuutena Antiikin myyttiset naiset on runsaampi kuin mitä lajien ja aiheiden perusteella olettaisi. Vaikka se edustaa kuivakkaan akateemista eli abstrakteihin yleistyksiin tyytyvää pohdintaa, teoksesta löytyy lisäksi valtava määrä klassisia ja moderneja myyttivariaatioita, jotka houkuttavat tutustumaan esimerkkiteoksiin ja miettimään vastaavia variaatioita kotimaisesta kirjallisuudesta. Kotimaisille spefi-tutkijoille Kivistön kirja on välttämätön johdantoteos tutustua, mutta voisin kuvitella sen tarjoavan ideoita myös myyttejä rakastaville runoilijaluonteille.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 3/2026.

 

keskiviikko 21. lokakuuta 2026

Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo (fantasia)

  

 

Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo
Suom. J. Pekka Mäkelä
276 s.
Rosebud Books, 2026

 


”Ehkä sattumanvaraiset kuolemat olivat homman juju”, päättelee sankari katsellessaan Pimeyden Herran päämajaa. Rakennelman synkkyys on tarkoitettu herättämään pelkoa, mutta arkkitehtuuriset yksityiskohdat ovat koomisen tarkoituksettomia. Onhan kyse sentään pahan jumalan asuinsijasta.

Samanlaisia, tarinamaailman yksityiskohtien tarkoituksettomuutta pohtivia huomioita on huumorifantasia pullollaan. Kaikki se kuvaileva aines, mikä yleensä korostaa fantasiamaailman mysteerisyyttä, on huumoriversioissa käännetty vastakohdakseen. Moista proosaa on helppo kirjoittaa, mutta vaikea säilyttää sen kaunokirjallinen laatu. Tämä pätee valitettavan hyvin myös edellä siteerattuun Adrian Tchaikovskyn romaaniin Lukinvalo.

Tchaikovskyn teos (alunp. nimellä Spiderlight, 2016) lienee laadukkainta huumorifantasiaa, mitä on suomennettu sitten Terry Pratchettin kuningaskauden, mutta sehän ei takaa kirjan viihdyttävyyttä sen paremmin fantasiana kuin huumorinakaan.

Isoin ongelma on se, että Lukinvalossa on tuplakerros ironiaa. Yhtäältä vitsailun kohteena on tolkienilaisen korkeafantasian mahtipontisuus, toisaalta roolipeleistä tuttu seikkailu kliseineen. Tarina kyllä etenee vinhasti, mutta odotukset tulevista tapahtumista ovat matalalla. Milloin tahansa mikä tahansa kuvaus osoittautuu vitsiksi.

Seikkailijoiden viisihenkinen seurue on roolipeleistä tuttu kooste tyyppejä: rahanahne varas, protofeministinen jousiampuja, edelliseen ihastunut paladiini, pyromaaninen maagi, sekä hurskas papitar Dion. Kukin saa toimia näkökulmahahmona, mutta Dionilla on vastuu noudattaa profetiaa, jolla Pimeyden Herra on tarkoitus surmata.

Ryhmän kuudes jäsen on romaanin scifistinen keksintö, älykäs hämähäkki nimeltä Ns. Seurueen maagi taikoo Ns’lle ihmishahmon, jotta olento voi opastaa ihmisiä profetian edellyttämällä tavalla. Keinotekoinen ihmishahmo on kuin androidi opetellessaan ymmärtämään miten seikkailijat eroavat toisistaan. Kuten tällaisille kehitystarinoille on tyypillistä, hirviönä pidetty Ns on lopultakin sympaattisin kirjan henkilöistä.

Matkallaan Pimeyden Herran valtakuntaan seikkailijat kohtaavat niin örkkimäisen epäinhimillisiä vastustajia kuin ylipahiksen lakeijoita, ”turmaajia”. Valtakunta ympärillä jää hyvin vähäisen maantiedon varaan.

Muuta yllättävää seikkailijoiden matkalla ei myöskään tapahdu kuin asenteiden muuttuminen Ns-olentoa kohtaan sekä varsin erikoinen lopputaistelu Pimeyden Herraa vastaan.

Olennaista suuren seikkailun toteuttamisessa ei ole tietenkään massiivinen taistelu, vaan se, mitä kukin seurueesta oppii omasta itsestään tajutessaan, että maailma ei voi perustua vain Valon ja Pimeän ikuiselle taistelulle. Eräs seurueen jäsenistä päätyy jopa sänkyyn Ns-hirviön kanssa.

Vaikka Lukinvalon fantasiamaailma on tarkoituksellisen geneerinen ja kliseistä kierrätetty, sen kertova kieli on toki sävykkäämpää kuin yleensä huumorifantasiassa.

Esimerkiksi tarinamaailman uskonnolliset faktiot kuulostavat niin ajatelluilta, että herää kysymys, miksi Tchaikovsky on valinnut tyylikseen huumorin ja parodian. Löytyyhän kirjasta myös asiantuntevan tolkienmaista ylevyyttä: ”Toisella puolella häämötti Cad Usgathin kirottu linnoitus, jossa asusti ghantilaisten armeija kammottavien, kuolonkaltaisten isäntiensä kalseassa hirmuvallassa. Valon puolella sijaitsi Cad Neregin varuskunta.”

J. Pekka Mäkelän suomennos säilyttää hyvin tasapainon genrepitoisen tilannekuvauksen ja hahmokohtaisten pohdintojen välillä. Roolipelimäinen asenne sallii kirjan maailmalle myös sellaiset modernit keksinnöt kuin silmälasit, ”sihteeripapit” sekä varsin nykykielisen kiroilun.


 

Brittiläinen Tchaikovsky (s. 1972) on kuuluisa mielipuolisen runsaasta, kaikki spefi-genret läpäisevästä tuotteliaisuudestaan. Vuoden 2008 esikoisteoksen jälkeen hänen on arveltu julkaisseen kuutisenkymmentä teosta. Lukinvalon valitseminen ensimmäiseksi Tchaikovsky-suomennokseksi on hienoinen yllätys. Viime vuosinahan kirjailija on saanut mainetta nimenomaan paksuilla scifi-teoksillaan. Tchaikovsky kuitenkin pohjusti maineensa Shadows of the Apt -fantasiasarjalla (2008–2014) ja on monessa yhteydessä kertonut luovuutensa lähtökohdaksi roolipelaamisen.

Paras syy juuri Lukinvalon suomentamiseen on tietysti se, että kirja on huomattavan lyhyt verrattuna Tchaikovskyn tunnetuimpiin teoksiin. Niin paljon huonoa huumoria siihen on siltikin upotettu, että vieläkin tiiviimpi se sietäisi olla – etenkin jos toiveena on löytää kirjailijalle ja fantasialle uutta lukijakuntaa.

Lopuksi on muistutettava, ettei edes ensimmäistä Tchaikovsky-suomennosta olisi viimein lopulta saatu, jollei kirjailija olisi tullut Finncon-tapahtuman vieraaksi tänä vuonna. Tämä kertoo paljon suomalaisten spefi-markkinoiden heikkoudesta ja kustantajien vaipumisesta Pimeyden Herran valtaan.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026.

 

 

 

 

 

maanantai 19. lokakuuta 2026

Toivo Kuitu: Praedor - Merkillinen medaljonki (fantasia)

  

Toivo Kuitu: Praedor - Merkillinen medaljonki ja muita kertomuksia
157 s.
Zum Teufel, 2026

 


 

Mitähän Sakari Topelius tuumaisi nykypäivän suomalaisesta fantasiakirjallisuudesta? Ymmärtäisikö hän lukijakunnan aikuisuuden ja päättelisikö, mikä seikkailufantasiassa on innokkaimpien lukija-kirjoittajien sisäpiirissä syntynyttä?

 

Jopa roolipelihenkisessä, tyypiteltyjä hahmoja ja lyhytjännitteisiä seikkailutehtäviä sisältävässä fantasiassa on niin paljon perinteisiä sadun ja seikkailun aineksia, että Topeliuskin todennäköisesti viihtyisi sen äärellä. Lukijakunnan aikuisuutta hän kyllä epäilisi.

 

Petri Hiltusen luomaan Praedor-maailmaan sijoittuvasta, roolipelihenkisestä tarinasta voi siitäkin nauttia, vaikkei maailmaa entuudestaan tuntisikaan. Useampi samaan maailmaan sijoittuva tarina voi sen sijaan jo tuottaa haukotuksen. Tai topeliaanisen älähdyksen.

 

Ajatus miekkafantasian lukemiskynnyksestä nousi mieleen Toivo Kuidun esikoisteosta lukiessa. Kuidun ratkaisu kirjoittaa hyvinkin lyhyitä Praedor-tarinoita voi pitää satunnaisenkin lukijan mukanaan yhtä tarinaa pidemmälle, herättää uteliaisuuttakin. Keskimäärin tarinat ovat alle kymmenen sivun mittaisia.

 

Tähän lukijan sisäänajamiseen sopii myös kirjan satufantasialta kuulostava hahmo, Harlan Hajamielinen. Kyseessä on muutamassa tarinassa toistuva kirjailijahahmo, joka praedoreita ja muita seikkailijoita seuratessaan pohtii millaisia tarinoita näistä tulisi kertoa. Hahmo on yllättävän vitsikäs poikkeus miekka ja magia -tarinoiden henkilögalleriassa, mutta sopinee siihen, miten sisäpiirimäistä huumoria roolipelihenkinen fantasia suosii.

 

Koska fantasiassa maailmanrakennus on kuitenkin keskeinen osa vieraasta todellisuudesta viehättymistä, on tällainen ”jaettu maailma” -tarina valmiine tyyppihahmoineen ja historioineen aivan erilainen lukukokemus kuin uusi tarinamaailma, joka avautuu ja rakentuu kerronnan myötä. Juuri fantasiana ”jaettu maailma” -tarina on kuin ajatusleikki, jossa kaikki on ajateltu lukijan puolesta valmiiksi.

 

Toivo Kuidun Praedor-tarinoissa on itse asiassa vieläkin vähemmän kuvailua ja kerronnallisia sävyjä kuin tänä vuonna ilmestyneessä Veeti Länsikunnaksen vastaava kokoelmassa. Dialogia on sitä vastoin enemmän, mikä osaltaan tekee tarinat nopeasti hotkaistavaksi – jos vain maailman täydentyminen yksittäisillä hahmoilla koetaan riittävän kiinnostavaksi.

 

Tai edes riittävän kirjalliseksi. Kuidun luomat hahmot voivat kyllä pohtia puolikin sivua uskontojen eroavuuksia, mutta tämä ei vielä syvennä heitä persooniksi eikä tuo tarinaan sen sulkeumaksi kelpaavaa eetosta.

 

Merkillinen medaljonki -kokoelma on esimerkki siitä, miten sukupuolittain jakautunutta fantasian kirjoittaminen on nykypäivänä, ehkäpä enemmän pahassa kuin hyvässä. Tuskinpa kukaan naiskirjailija kiinnittäisi seikkailufantasiassa huomion päähenkilönsä ”hikisten rintojen kivuliaaseen pomppimiseen”. Eikä kyse ole tosiaankaan parodiasta, vaan vain lukijakunnan mieltymysten summittaisesta etsiskelystä.

 

Parhaiten näissä ”jaettu maailma” -tarinoissa näkyy toimivan alkuperämyytin paljastus, tietyn henkilön tai ilmiön yllättävä taustoitus kehyskertomuksen varassa. Valmiskin maailma kehittyy väistämättä, vähintäänkin kohti historiaansa.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026.

 

perjantai 2. lokakuuta 2026

Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle (tietokirja)

 

Aki Ryynänen: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle

272 s.
Bazar, 2026

  


Mysteeritarina on se vanhahtava osa tieteisfiktiota, jossa salapoliisin tutkimuksiin liitetään yliluonnolliselta vaikuttavia mutta luonnollisen selityksen saavia tapahtumia. Tällaisten tapausten ratkaisijana myyttiseen asemaan on noussut Sherlock Holmesin hahmo, itseopinnut kriminologi. Holmesin ekstrovertti nerous on toiminut esikuvana lukuisille scifin tiedemiehille.

Holmesin luonut brittikirjailija Arthur Conan Doyle (1859–1930) on yhtä merkittävässä asemassa dekkarimysteerien kirjoittajana kuin kollegansa H.G. Wells on tieteiskirjallisuuden isoisänä. Mutta Holmesin tunnettuudesta huolimatta ei Doylesta ole aiemmin julkaistu elämäkertaa suomeksi – ennen kuin nyt: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle.

Tv-käsikirjoittajaksi tituloitu joensuulainen Aki Ryynänen pahoittelee kirjansa johdannossa, ettei hänenkään teoksensa ole varsinainen elämäkerta. Kirjan nimen mukaisesti kyseessä on Doylea rikostutkijan puuhissa esittelevä teos. Kahteen erinomaisen hämmästyttävään ja mysteeripitoiseen rikokseen keskittyvät tutkimukset vievät kirjasta suunnilleen kaksi kolmasosaa. Aluksi Ryynänen esittelee itseään Doylea, niin lennokkaasti ja eläytyen, että kerrankin elämäkertaa saa lukea ahmien.

Varsinaiset rikoskeissit on esitelty vähän liiankin yksityiskohtaisesti epäiltyjen sukutaustoja myöten. Perusteltua tämä on siltä kannalta, että lukija saa nähdäkseen suunnilleen samat taustatiedot kuin mitä Doylella itsellään on ollut rikoksiin perehtyessään. Molemmissa tapauksissa kyse oli poliisityön täydellisestä epäonnistumisesta. Viranomaiset pitivät kiinni ensimmäisenä keksimästään syyllisestä rasistisin ja luokkatietoisin tyypittelyin.

Viranomaisten kelvottomuus ja oikeusmurhan estäminen olivat ne syyt, joiden vuoksi Doylen tarttui näihin poliisin sulkemiseen rikostapauksiin lukuisten hänelle osoitettujen avunpyyntöjen joukosta. Niitä hänelle tulvi Holmes-kirjojen tuoman julkisuuden vuoksi.

Kirjan 70-sivuisessa alkujaksossa Ryynänen taustoittaa niitä tapahtumia, jotka saivat Doylen suhtautumaan vakavasti kuuluisuuteensa ja käyttämään arvovaltaansa syyttömien puolustamiseksi. Ja kuten Ryynänen analysoi, Doyle ei ollut ensisijaisesti mikään suuri humanisti. Hän asennoitui esimerkiksi buurisotaan ja brittien siviileille perustamiin keskitysleireihin välttämättömyytenä. Buurisotaan hän osallistui vapaaehtoisena rintamalääkärinä (vuonna 1900), vaikka ikää oli jo yli neljänkymmenen.

Kuten tunnettua, Doyle oli viktoriaanisen aikakauden kasvatti myös siinä, että hän tiedemiehen asenteistaan huolimatta uskoi keijukaisiin ja spiritismiin. Näitä puolia ”mestarietsivästä” Ryynänen esittelee yhtä tasapuolisesti kuin Doylen kirjallista uraa, johon kuuluivat kymmenien Holmes-tarinoiden lisäksi historialliset romaanit ja ”kadonnut maailma” -tyyppisten tarinoiden perustajana pidetty seikkailuromaani (1912).

Hyvinkin perusteelliseen lähdeaineistoon perustuvana luonnekuvauksena Aki Ryynäsen Doyle-kirja kestää aikaa ja hyllyvuosia lähdeteoksena. Sen toimittajamaiset maneerit, kuten kohdehenkilön nimen toistaminen kaikessa pituudessaan, hieman häiritsevät luettavuutta, mutta muuten kyseessä on yksi vuoden parhaista kirjatietokirjoista.


Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026 

 

keskiviikko 16. syyskuuta 2026

Interference ja Space Station Down (scifiä)

 


Vanhojen scifi-teosten säilyttämistä on yhä vaikeampi perustella, kun uusista lähes kaikki tulevat kierrätetyiksi heti luettua. 

Yksi harvoista, jonka myymistä olen katunut, on Sue Burken Semiosis (2018), epäilemättä eräs planeettascifin ja kovan scifin parhaimmistoa. Meni silti vuosia ennen kuin sain luettua hankkimani jatko-osan, Interferencen (2019). Viimein jatko-osan luettuani ymmärsin miksi. Maailmanluonti on Semiosiksessa ainutlaatuinen, koska koko vieraan Pax-planeetan kasvisto on suunniteltu symbioottiseksi ja niin vaaralliseksi, ettei siellä ole ihmisillä sijaa selvitä. Mutta tarinassa ei ilmeisesti ollut mitään substanssia, miksi kirjaan joskus palaisi. Ihmislukija ainakaan.

Tämä pätee myös Interferenceen. Se on rakenteeltaan kerrassaan omituinen romaaniksi, niitä kirjoja, joista tulee vaikutelma, ettei kirjoittaja ole lukenut romaanin mittaista teosta eikä ymmärrä a) mikä on prologin merkitys; b) että kuvailun ohella tarvitaan kerrontaakin (jos ei kuvailu ole tyylillisesti tai informatiivisesti jotain aivan ainutlaatuista); c) että romaanissa on oltava mittaansa ja tarinaansa nähden kohtuullinen määrä henkilöhahmoja. 

Liekö Interferencellä ollut kustannustoimittajaa lainkaan? Vai onko sen rönsyily niin rakenteen kuin henkilöiden osalta katsottu osaksi kirjan aihetta? Diversiteetin jatkuvaa mukautumista olosuhteisiin?

Interferencen prologi on eräs hienoimmista ja hurjimmista mitä spefissä olen tavannut, mutta jälkikäteen ajatellen se voisi olla – ja on voinutkin olla – itsenäinen novellinsa, aivan kuten Semiosiksen alkuluku koostui Burken aiemmin julkaisemasta novellista. Prologin jälkeen tähän ihmiskunnan karmivinta joukkomurhaajaa kuvailevaan ideaan ei kuitenkaan enää palata kuin aivan romaanin lopulla, ohimennen perusteluksi sille, miksi Maa on vastenmielinen maailma verrattuna kirjan varsinaiseen tapahtumapaikkaan, ihmislajille hengenvaaralliseen Pax-planeettaan. 

Myös Paxin lukuisat faktiot on ideoitu hyvin sellaista maanläheisten valtasuhteiden analyysiä varten, jollaisista Ursula Le Guin on tunnettu. Tällä kaltaisuudella kirjan kannessakin sitten verrataan Burkea alan guruun... vaikka tyyliltään ja etenkin yhteisökuvaukseltaan Interference on ihan yhtä ryteikköä verrattuna Le Guinin tarkkaan harkittuihin fokusointeihin yhteisöjen sisältä. 

Oireellista, jos myöskin sööttiä on se, että Burken romaanin ihmishahmot ovat persoonaltaan kapeampia ja tylsempiä kuin sen alienit, Glassmakersit. 

Silti ei kirjaa voi suositella edes näillä muukalaisuuden moninaisuuden vivahteilla. Tolkuttoman pitkät keskustelut yksinkertaisimmista päätöksistä, ketkä otetaan mukaan tutkimusretkelle, syövät lukijan nopeammin kuin Paxin kasvit ja eläimet.


Kirjastosta osui sitten käsiin kaksi scifististä pienoisromaania. Adrian Tchaikovskyn The Expert System's Champion (2021) on miellyttävän tiivis planeettaseikkailu verrattuna herran muihin teoksiin, mutta huomasin vasta jälkikäteen sen olevan pariteos toiselle pienoisromaanille, The Expert System's Brother (2018). Kirjat voi ilmeisesti lukea itsenäisestikin, mutta tuo jälkimmäisen kirjan maailma kävisi taatusti paremmin ymmärrettäväksi, jos olisi lukenut ensin ekan teoksen. Tosin ei maailmanrakennuksessa mitään erityisen nokkelaa ole: se tavallinen tarina ihmisyhteisöistä, jotka historiansa unohdettuaan asennoituvat outouksiin yliluonnollisena.

Toinen kirjastosta löydetty pienoisromaani oli sen sijaan silkkaa synopsiksen venytystä. En ymmärrä miksi kirjasto vaivautuu tällaisia hankkimaan, kun niin paljon hyvääkin... tai edes välttävän tarinoivaa scifiä olisi tarjolla. Ben Bovan ja Doug Beasonin Space Station Down (2021) etenee niin kuin huono Hollywood-elokuva, jossa terroristit sieppaavat vaivattomasti kansainvälisen avaruusaseman. Kirjassa käsitellään vähintään yhtä paljon asevoimia edustavien toimijoiden pelastussuunitelmia Maassa (=USAssa) kuin tapahtumia ISS:llä. 

Hyvää kirjassa ovat, odotetusti, tarkat kuvailut ISS:n vimpaimista ja varusteista, joilla sankaritar (!) taistelee terroristeja vastaan. Ihmiskuvaus on käytännössä esinekuvausta, vaikka luvun mittainen taustatrauma on vaivauduttu keksimään niin sankarittarelle kuin hänen astronauttimiehelleen. Lyhyen luvun. Hyvin lyhyen, kuten kaikki tässä kirjassa. Mitään oikeasti scifimäistä ihmeentuntua ei kirja tarjoa enkä elokuvanakaan näin ideoista niukkaa tarinaa katsoisi.


Omina hankintoina tulivat postissa Temi Oh'in maailmanloppufiktio Not With a Bang ja Nicole Gallandin vaihtoehtoinen Shakespeare-tarina I, Iago, sekä antologia The Year's Top Hard Science Fiction Stories 10. Aloitin syyskuun yölukemiset jälkimmäisestä, jotta tulisi lavennettua edes jollain keinoin näkymää ajankohtaiseen spefiin. Mutta ainakin antologian ensimmäiset novellit ovat luokattoman latteita ja kliseisiä. Taso ei voi kuin parantua. Kai pitäisi iloita, että Bruce Sterling ja Nancy Kress ylipäänsä kirjoittavat yhä jotain. Ja Kressin novelli on virheettömän leppoisa lukea, vaikka yhtä hyvin sen tarina teinien neuro-ohjelmoinnista voisi olla copypaste jostain 50 vuoden takaa. Aivan kuin neurotiede ei olisi juurikin se tiede, josta kovalla scifillä riittäisi ammennettavaa 2000-luvulla! 

Sama pätee muihinkin tähän mennessä luettuihin novelleihin. Kovan scifin esittelijänä kirja on höttöä ja kierrätystä.

2000-luvulla aloittaneista on todella vaikea löytää uusia läheisiltä tuntuvia genrekirjoittajia. Tai edes luotettavia. 

 

 

tiistai 1. syyskuuta 2026

Ice Tower (elokuva)

 

Noh, onhan se spefiä... mutta jos olisin tiennyt miten maalailevan hidas ja artsy tämä ranskalainen Ice Tower (2025) oikein on, niin olisin jättänyt elokuvan näkemättä. 

Tiedän kyllä, että tilaisuus tällaisen elokuvan näkemiseen teatterissa on etuoikeus. Kuvien värimaailmalla luotu tunnelma on tällaisessa aikuisten satufantasiassa siinä määrin omaa luokkaansa valkokankaalla, että Ice Tower'ia voi pitää vanhan elokuvakulttuurin aaveena tai jättiläisenä, jonka saaminen Suomeen saakka teatterikierrokselle on ylellistä.

Toki arvasin, mitä suurin piirtein oli odotettavissa, koska olen nähnyt ohjaaja Lucile Hadžihalilovićin edelliset menestykset Evolution (2015) ja Earwig (2021). Myös Innocence-elokuvaa (2004) muistan yrittäneeni katsoa, mutta sen hitaus ja tarinattomuus olivat liikaa...

Satufantasiana Ice Tower on ajaton ja paikaton ja kulttuurirajatkin ylittävä, vaikka se on sijoitettu hyvinkin tarkalleen 1970-luvun alun alppiiniseen Ranskaan. Hienointa elokuvassa on se, että sen värimaailma ja elokuva elokuvassa -jaksot voisivat nekin olla 1970-luvun filmiä. Värimaailma muistuttaa kylläkin enemmän neuvostoliittolaisten satufilmien kylmää sinivihreää kuin mitään technicolorin näköistäkään.

Tarinan realismiastetta pohjustetaan taitavasti ja siihen sisältyy pieni kohtaus, jossa päähenkilön kaatuminen ja hetkellinen taintuminen voisi olla merkki siitäkin, että kaikki seuraavaksi nähtävä on toivekuvitelmaa. Orvon Jeannen lähtö kotiseudultaan vuorten keskeltä avaa hyvin hitaasti odotuksia sille, milloin satu muuttuu realistiseksi tarinaksi. Eikä tätä siirtymää koskaan todella tapahdu. Jeannen yksinäisyys pitää yllä lievää kauhun ja yhtä lievää ihmetyksen tuntua. Pitää ja pitkittää...

Lähiten Jeannen 70-lukulainen tarina – vaikka elokuvan tyylilaji on ihan muuta – tuo mieleen Vardan Vagabondin (eli Kuin taivaan lintu, 1985), mutta myös ne elokuvan taikamaailmalla identiteettiä prismoittavat metafilmit, joissa päähenkilö ujuttautuu rooli roolilta syvemmälle päiväunelmaan, jota muut tuottavat. Näitä tällaisia metafilmejä on tehty niin Euroopassa kuin Hollywoodissa.

Tässä elokuvassa tuotetun päiväunelman keskipisteessä säteilee ranskalaisen elokuvamaailman todellinen kuningatar Marion Cotillard. Roolipeli filmitähden ja ihailevan teinin välillä tuo mieleen kyllä monia muitakin elokuvia, mutta niitä tämä Ice Tower ei onneksi muistuta kuin Jeannen vilpittömän luonteen korostamisella. Jeannelle viileän jumalainen filmitähti on ensisijaisesti lumikuningatar ja tietynlainen äidin korvike, kuten tarinassa vähitellen paljastuu.


Silti elokuvaa katsoessa toivoisi, että tutun sadun sovituksessa pilkottaisi jotain sen kulttuurisesta perimästä  – onhan se bosnialaistaustaisen ohjaajan ranskalainen sovitus tanskalaisen kirjailijan taidesadusta, nimettynä kansainväliseen levitykseen raflaavasti Ice Tower. 

Allegorianakin Ice Tower  on aivan silkkaa kuvapintaa ja pelkistetyintä tarinaa, jolle syvempien merkitysten tarjoaminen on turhaa ja harhaanjohtavaa. Kaikki mitä keksii sanottavaa alkuperäisestä H.C. Andersenin sadusta pätee myös Ice Toweriin. 

Lumikuningattaren kuolettava kauneus tosin dramatisoidaan tarinan huipennuksessa tavalla, joka on tylsän psykologisoiva ja jota voisi pitää asenteellisena 2000-luvun elokuvaksi, aivan kuin tuottaja olisi siepannut ohjakset ja lisännyt amerikkalaishenkisen selityksen lumikuningattaren ja Jeannen suhteelle. Mutta mitään uutta kontekstia se ei kaikelle edellä nähdylle kuitenkaan avaa, etenkään tarinan aikaan ja paikkaan nähden.


Aamulla päivän ohjelmaa harkitessa oli vaihtoehtona mennä katsomaan Almodovarin uusinta tai Ice Tower. Arvelin, että mahdollisuus osua tekotaiteellisesti unettavaan kaksituntiseen on suurempi Almodovarin kohdalla. Unettavaksi osoittautui tämäkin valinta, mutta varmasti silti elokuvana erityisemmäksi ja muistettavammaksi kuin mikään mitä Almodovar on tehnyt 2000-luvulla.

 

 

 

maanantai 24. elokuuta 2026

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa

  

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa
297 s.
Nysalor, 2026

 

 


Petri Hiltusen sarjakuvateosten (1998–2025) innoittamasta Praedor-fantasiasta on kehittynyt yllättävän iso ilmiö kotimaiseen spefiin. Syynä on maailman tuttuus roolipelaaville, mutta epäilemättä myös se, miten vähän fandomia yhdistävää fantasiaa suomeksi muuten julkaistaan. Vuodesta 2004 alkaen Praedor-kirjoja on ilmestynyt yli kaksikymmentä, mukaan lukien neljä novelliantologiaa ja BoD-julkaisuna ilmestynyt keittokirja (2022)!

Veeti Länsikunnaksen esikoisteos Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa on nimeään myöten esimerkki siitä, että nämä kepeät miekka&magia-tarinat on tarkoitettu luettavaksi (sisäpiiri)huumorin sokeroimana fanifiktiona sekä genreä että roolipelaamista kohtaan.

Kirjan seikkailutarinat muistuttavat lyhkäisiä, selkeään tavoitteeseen tähtääviä roolipelisessioita, joissa infodumppaus on kerrankin paikallaan. Kaltaiselleni Praedorin Jaconia-maailmaa ainoastaan sarjakuvista seuranneelle infopalat ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin varsinainen proosa.

Infopalojen hoidettua taustoituksen kuvailu etenee tiiviisti tapahtumien varassa. Tämä tekee tarinoista helposti sulavaa luettavaa, joskaan mikään ei houkuttele kokoelman mittakaavassa tarinasta toiseen.

Henkilöiden sisäinenkin elämä tulee kyllä huomioiduksi, mutta ei heistä kirjallisesti kiinnostavia persoonia kasva edes seikkailunsa mittoihin, jos mielenliikkeitä kuvaillaan tyyliin ”selviytymisvaisto karjaisi praedorin päässä”.

Jopa oppineen päähenkilön ajatuksia kuvaillaan luettelomaisesti ja harhaillen kauaksi näkökulmahahmosta: ”Kuninkaan ääni ja sanamuodot toivat mieleen epätoivoisen potilaan, kuninkaan seurue herätti huonoja muistoja tuoden esille patoutunutta vihaa ja katkeruutta. Hyvin epätoivoinen täytyi olla, jos uhkasi tapattaa viimeisen toivon, mikäli tämä ei suostuisi yrittämään.” Kuka tämä? kysyy lukija.

Myös toimintakohtauksissa kuvaileva kieli ryöpsähtelee tyylistä toiseen: ”Karistaessaan jymy-yllätyksenä tulleen hirmukintun kannoiltaan praedorit olivat juosseet suoraan tappuraryteikköön, jonka läpi kuljettuaan reviiriään puolustava jättiotus luovutti ja kääntyi takaisin.”

Taisteluista ja hirviön tappamisista lukiessa oppii ainakin sen, miten vaikea proosassa on ylipäänsä kuvailla kohtausta, jollainen elokuvassa kohottaa eniten pulssia ja tunteita.

Seitsemään (takakannen mukaan kahdeksaan!) tarinaan on kirjassa käytetty 280 sivua. Novelliksi tiivistäminen tekisi jokaiselle tarinoista hyvää, mutta kenties se söisi fabuloinnin ja kielellisen irrottelun riemukkuutta, joka sivuilta välittyy. Anakronismeilta vaikuttavat laboratoriokokeet ja pohdinnat tutkimuksen resursseista eivät nekään ole, ilmeisesti, Praedor-tarinoissa tyylirikkoja.

Jälkisanoissa Veeti Länsikunnas taustoittaa mihin kaikkeen kirjan sisäpiirivitsit perustuvat. Isojen kustantajien nihkeyttä miekkafantasiaan paheksuttuaan hän puolustaa spekulatiivisen fiktion kertovan ihmisyydestä ”tavoilla, joihin realistisempi kirjallisuus ei kykene”.

Praedor-tarinoista en tuota ihmisyyden avartamista valitettavasti löytänyt, vaikka Länsikunnas luonnehtii tarinoidensa olevan vähintäänkin toiveikkaampia kuin Jaconian maailma keskimäärin. Lisää kotimaista miekkafantasiaa on siis luvassa.

 

Markku Soikkeli

 

perjantai 14. elokuuta 2026

John Wiswell: Sinusta teen pesäni (fantasia)

  

John Wiswell: Sinusta teen pesäni
Suom. Kaisa Ranta
358 s.
Jalava, 2026

 

 


Muotoa muuttavat olennot ovat tavanomaista tykinruokaa scifissä, mutta fantasiassa olennaisempaa on muutos itsessään, esimerkiksi ihmissusitarinoissa. Näillä hirviökohtaisilla metamorfooseilla on pitkä perinne niin fantisoivassa taidekirjallisuudessa kuin kansansaduissa.

John Wiswellin kauhufantasiassa Sinusta teen pesäni (alunp. 2024) päähenkilö on hyytelömäinen muodonmuuttaja Shesheshen. Hänen anatomiansa on kuvailtu niin perusteellisesti, että siltä osin kirja voisi ollakin scifiä. Tarinamaailma on kuitenkin erittäin geneeristä fantasiaa, samoin se lajityypille vitsaileva asenne, jolla rakastuneen hirviön koettelemukset ihmisten keskuudessa kerrotaan.

Ja jos luolissa lymyävä hyytelöhirviö tuo ensiksi mieleen Dungeons & Dragons -roolipelit, niin romaanin huumorille ja taikuudelle voi löytää esikuvat juurikin kyseisistä syövereistä.

Rajaamalla tarinamaailman vähittäisen paljastamisen Shesheshenin näkökulmaan tulee hirviöstä empaattisempi ja ihmismäisempi hahmo kuin keskiaikaisen kuningaskunnan ihmisistä. Ihmishahmot on pelkistetty sen mukaan, miten he hirviöön reagoivat, tyhmänrohkeiksi julmureiksi tai joukkosieluisiksi pelkureiksi. Poikkeuksen muodostaa hirviön sattumalta kohtaama Saarna (alkutekstissä Homily). Saarna on prinsessamaisen hyveellinen, mutta paljastuu myös hirviön arkkivihollisen, Hukanlieskan suvun perilliseksi.

Näkökulmahahmona hirviö on paitsi oiva metamorfoosin selittäjä myös genrekohtaisen ironian fokus: fantasiahan on ideoiden varasto, joka muuttaa alati ulkoista muotoaan, vaikka suuret ideat pysyvät samoina.

Moderni hirviö, kuten Shesheshen, ei kaipaa muuttumista ihmiseksi. 2000-luvun fantasiamoodia noudattaen hän on arvokas persoona juuri identiteettinsä plastisuudessa – tässä tapauksessa siis hyytelömäisyydessä. Wiswellin tarina ottaa kaiken irti tästä elämää suuremmasta vertauskuvasta, että tärkeämpää on identifikaatio tilanteiden ja läheisten mukaan kuin suvun ja sukupuolen mukaan määräytyvä jähmeä identiteetti. Naarashirviön ja ihmisnaisen rakkaustarina on suomeksi vieläkin queer-henkisempi kuin alkukielellä, koska Shesheshenin sukupuoli ei tule ilmi persoonapronominista.


Mutta siihen tätä kirjaa koskevat hyvät uutiset loppuvatkin. Sinusta teen pesäni alkaa raflaavan toimeliaasti ja sen viimeinen juonenkäänne on aidosti nokkela, mutta se on aivan ylipitkä ja vertauskuviltaan lattea kuvaus siitä, miten vaikeaa ja ahdistavaa on kätkeä todellinen identiteettinsä ihmisten keskuudessa.

Väsyttävintä romaanissa on sen kepeys, miltei jokaiseen kappaleeseen ympätty huumori. Keskiaikaisesta valtakunnasta huolimatta kerronnassa vilahtelevat niin kirurgian kuin narratologian perusteet, mikä huumorifantasiassa on sinänsä paikallaan. Toistuvat vitsit ihmisolentojen alisuorittamisista ovat nekin nykyfantasian peruskauraa, genrekohtaista sarkasmia. Mutta Wiswellillä huumorin osumatarkkuus jää kauaksi siitä, miten taitavasti Terry Pratchett tai Neil Gaiman ovat fantasiagenren itsetietoisuudella pelanneet.

Myyttikohtainen vitsailu hirviöstä, esimerkiksi prinsessaan rakastuvasta lohikäärmeestä, lipsahtaa kirjailijoilla helposti lastenproosan kliseisiin. Näin käy amerikkalaisella Wiswellillä moneen kertaan.

Joissakin kohdin humoristinen lähtökohta, että hirviön näköhavainnot samastuvat ruokailuun, tuottaa kyllä vivahteikastakin kuvausta: ”Salissa oli monia kypsiä ihmisiä tiukasti istuvissa puvuissa, jotka vääristivät heidän ruumiinmuotonsa harkituilla laskoksilla ja tärkätyllä sileydellä, kaikissa kumppania etsivien lintujen väreissä.” Tämän vivahteikkuuden säilyttämisestä ja nimien kotouttamisesta pisteet suomentajalle. Kunpa kirja olisi saman tien lyhennetty novelliksi.

Romaanistaan Wiswell on huomioitu Nebulalla ja Locus-palkinnolla sekä Hugo-ehdokkuudella, mikä osoittaa queer-aiheiden trendikkyyden ajavan kirjallisten ansioiden ohitse. Aikuisen lukijan kannattaa harkita kolmesti näihin trenditeoksiin tarttumista, olivatpa ne miten palkittuja tahansa.

Vuoden 2025 romaanillaan näyttäisi Wiswell jatkaneen myyttejä kesyttävällä linjalla: Wearing the Lion on Herkuleen tarinasta mukaelma, jossa kiltti sankari rakastuu hirviöön. Silkkaa Disney-ainesta sekin.

 

Markku Soikkeli



Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026

 

torstai 6. elokuuta 2026

Niklas Bengtsson: Satu-Suomi (tietokirja)

Niklas Bengtsson: Satu-Suomi. Suomalaisia sadunkertojia
262 s.
Oppian, 2026



Niklas Bengtsson
on Portti-lehdenkin sivuilta tuttu tietokirjailija ja tutkija, joka on erikoistunut lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Spefin alueelta hän on julkaissut muun muassa kotimaisen fantasian ja scifin bibliografioita (2000–2001) sekä kaksi opaskirjaa ulkomaisesta nuorten scifistä (2005–2006). Satuperinteenkin historiaa hän on tutkinut pitkällisesti, mistä uusimpana tuloksena on nyt ilmestynyt 15 suomalaista sadunkertojaa esittelevä opas Satu-Suomi. 

Useimmat oppaaseen valituista kirjoittajista ovat tuttuja kirjallisuushistoriasta, mutta eivät välttämättä sadunkertojina, kuten Minna Canth, eivätkä varsinkaan lehtiin kirjoitetuista saduista, joihin Bengtsson haluaa teoksellaan kiinnittää huomion. Yksittäisten kirjailijaesittelyjen sijaan teoksen tärkein anti onkin genrekohtaisessa, 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon lastenkirjallisuushistoriaan kohdistuvissa kommenteissa.

Satukirjallisuus osoittautuu omaksi marginaalikseen lastenkirjallisuuden sisällä. Esimerkiksi satusuomentajana ja -runoilijana kunnostautunut August Ahlqvist (1826–89) on tunnettu lähinnä tutkijana ja aikuisten runoilijana. Hänen panostaan lastenkulttuurin kehittymiselle ei ole mainittu edes lastenkirjallisuutta käsittelevissä historioissa. 

Myös satukokoelmien toimittaja Eero Salmelainen (1830–67) on niitä tekijöitä, jotka alan tutkimus on vähitellen unohtanut, vaikka – huomauttaa Bengtsson – hänen toimittamansa teokset olivat aikanaan luetumpia kuin Kalevalan painokset (1835 ja 1849). Satukokoelmat kiinnostivat aikalaisia enemmän kuin kansanrunous!

Syy kirjailijoiden unohtamiseen ei ole pelkästään marginaalisena pidetyssä lastenkirjallisuudessa, vaan kirjallisuushistorioiden tavassa kategorisoida tekijät. Jos kirjailijaa pidetään ensisijaisesti aikuisten kirjailijana, jätetään hänen merkittävätkin teoksensa pois lastenkirjallisuudelle omistetuista historiikeista. Näihin kuuluu jopa Mika Waltari.

Pisimmän esittelyn ”satuaktivisteista” saa tietysti Zachris Topelius. Artikkelissa on paljon tuttua ja luettelomaiseksi esittelyksi jäävää, joten tällaiset osuudet opasta jäänevät ensyklopediseen käyttöön. Satugenren tärkeydestä kirjallisuuden kivijalkana muistuttaa tieto, että Topeliuksen kahdeksanosaisesta kirjasarjasta Läsning för Barn (1865–96, suom. 1874–97) ilmestyi jo tuoreeltaan pohjoismainen taiteilijapainos.

Satugenren suosio johtui osaltaan sen kansallisromanttisista aineksista. Sen varjolla voitiin saarnata venäläisvallan sensuurin ohittavaa heimoaatettakin, kuten Ahlqvistilla. Lastenlehtiin voitiin vastaavasti valita sellaisia ihmesatuja, joiden fantastisuus oli tuttua suomalaisille lukijoille. Sattumoisin Ahlqvist oli myös se kirjailija, joka käännöksellään vakiinnutti hölmöläissadut suomalaiseen perinteeseen.

Vanha satukirjallisuus ei ole pelkkää idylliä, muistuttaa Satu-Suomi. Saduista löytyy myös scifiä, fantasiaa ja kauhua. Vinkkinä lukijoille voi johdantoartikkelin nimistä poimia Tyko Hagmanin, John Arnold Berghin, Laura Sointeen ja Lilli Porthanin. He kaikki löytyvät esiteltyinä oppaasta.

Hieman joutuu genreharvinaisuuksia bongaava lukija kahlaamaan, että löytää erikoisen ensimmäisiä tapauksia, kuten aikanaan harvinaisen kuumatkatarinan Hagmanin tuotannosta tai hoffmanilaisten kissatarinoiden vähän tunnetun työnjatkajan (Berghin). Toivotaan, että tutkijat ja antologioita kokoavat pienkustantajat löytävät Bengtssonin vinkkaukset.


Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026.

 

maanantai 3. elokuuta 2026

The Odyssey (elokuvahko)

 

Olihan se huonompi kuin odotin, tämä kesän 2026 rantaspektaakkeli The Odyssey. Viihteenäkin se on tylsin ja väkinäisin kaikista Christopher Nolanin filmeistä, jopa yhdentekevään elämäkertadraamaan Oppenheimeriin verrattuna.


Ilmeisimmät heikkoudet:

  • Dialogi on täynnä selityksiä ja selitysten kertausta siitä, mitkä ovat henkilöiden suhteet, mutta rasittavinta ovat Odysseuksen mansplainaukset, kuten "lampaat kulkevat aina laumassa" ja "pronssikausi romahtaa pian".
  • Rakenteeltaan tämä kolmituntinen noudattaa tv-sarjaa eli tunnetuimmat herra O:n harharetket käydään lävitse saari kerrallaan mitään oikeasti tarinasta sovittamatta. Tämän vuoksi henkilöillä ei ole kerrassaan mitään motivaatiota, ei edes herra O:lla, eikä kellään persoonaa, paitsi kotona äksyilevällä Telefonimakhoksella (itkuinen Tom Holland) luonnehaaste saada etäyhteys Ithakasta kadonneeseen miehen malliin.
  • Nolan on tehnyt enemmän kompromisseja tuotannon suhteen kuin aiemmin. Päärooleissa pällistelevät kiiltokuvamaisimmat näyttelijät Damon, Hathaway, Holland, Pattinson, Theron, Page ja Zendaya. Valintojen vuoksi elokuva näyttää tasan siltä, että tuossa Batman uhkailee Spider-Mania ja tuossa Dyynin etnopupuliini™ on eksynyt vääriin lavasteisiin, mutta sentään hänellä ei ole repliikkejä mokattavaksi. Ainoastaan tarinan pahiksella, kilpakosijaa esittävällä Robert Pattinsonilla on oikea draamallinen rooli eli mahdollisuus näytellä kahta tunnetilaa kohtauksissa, ylimielisyyttä ja pelkoa.
  • Nimiroolin Matt Damon kämyilee partansa takana. Kun pitäisi ampua nuolella, hän näppäilee jousta kuin harppua, eikä lopun taistelukohtauksessa ole kerrassaan mitään samaa säpinää kuin Bourne-filmeissä. Loppukliimaksi on muutenkin yllättävän suttuinen ja sotkuinen. Takaumassa Troijan sotakin näyttää kylätappelulta. Se eepoksesta.
  • Yleensä Nolanin elokuvissa on ollut jokin iso idea, miten kerronta-aikaa manipuloidaan. Mutta ei Oppenheimerissa eikä tässä. Kehyskertomuksena on Odysseuksen seitsenvuotinen paratiisijakso Kalypson hoivissa, josta harharetken vaiheita näytetään takaumina, mutta ei moiseen narratologista neroutta tarvita. 
  • Elokuvan vaihtelevat saarimaailmat ovat fantasiana häiritsevän erityyppisiä. Hölmöintä on Charlize Theronin esittämä Kalypso, joka näyttää aivan rantapimu Bo Derekiltä elokuvasta "10 - nainen kuin unelma" (1979). Siiskö Odysseuksen limbo pitäisi tulkita kasariviihteen ylivoimaisena houkutuksena?
  • Ääniefektien matalat jyrinät ovat Finnkinon teatterissa aivan tolkuttoman kovalla, kuten lehdissä on asiaa uutisoitu. Katsojien kuulovaurioista pitäisi tehdä joukkokanne Finnkinolle, vaikka koetteleehan kolmituntinen tyhjänpäiväistä eeposta muutenkin fysiikkaa.


Jotain plussaakin?

  • Se Troijan hevonen oli hieno.
  • Samantha Morton Kirkenä on sympaattinen skottinoita. Mutta muuten tämäkin saariepisodi jää tyngäksi.


Alkusyksyn arvostelutoiveita

Luin loppuun Brunetti-kirjan Ylimmät ystävykset, osoittautui heikoimmaksi mitä sarjasta lukenut. Sarjan kliseet törröttävät esiin. Kaikki Leonin kirjat ovat hassun etupainotteisia dekkareiksi eli rikoksen taustoja selvitellään pitkällisesti ja liitetään rikoksen aihetta johonkin Brunettin omassa elämäntilanteessa, vieläpä niin tarkkaan samalla tapaa jokaisessa kirjassa, että ilman tekoälyäkin olisi helppo tehdä excel-proosaa tämänkin matkailuyrittäjän teoksista. Rikoksen ratkaisu on Leonille aivan toissijaista. Ylimmät ystävykset -kirjassa rikolliset manipuloidaan tunnustamaan jumala mediasta -ratkaisulla ja sitten tarina loppuu kuin seinään tai kanaaliin.


Mutta onneksi arvostelukappaleita on tullut ja tuloillaan, jotta uteliaisuus, tuo tärkein lukuilon elementti, pysyy vielä tämän syksyn vireillään. Kesän ja alkusyksyn spefi-kirjoista sai vielä kerättyä toivelistaa... minkä lisäksi tulevat tietysti Tulenkantaja-raadin lukuvelvoitteet, titteleitä mainitsematta...

  • Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa (Aula & Co)
  • John Wiswell: Sinusta teen pesäni (Jalava)
  • Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo (Rosebud)

  • Markku Sadelehto: Haudanryöstäjä ja muita outoja tarinoita (Jalava)
  • Aki Ryynänen: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle (Bazar)
  • Juri Nummelin: Pilvilinnan perilliset: Suomalaisen fantasiakirjallisuuden historia (Avain)
  • Elli Valtonen: Vieraslaji (Kosmos)
  • J. R. R. Tolkien, Christopher Tolkien: Bovadium-fragmentit (WSOY)

Hyvää suomi-spefille ennustaa se, että kirjoja tulee noin monelta eri kustantajalta eivätkä tuossa ole vielä edes mukana spefiin erikoistuneet Hertta, Osuuskumma ja Nysalor. Wishwellin teoksen huomasin suomennetuksi vasta eilen. Kaksi Praedor-kirjaakin on tulossa arvioon, Kuidun ja Länsikunnaksen. Niiden maailma on minulle tuttu lähinnä Hiltusen sarjakuvista, mutta se voi olla eduksi, jotta kirjat lukee ensisijaisesti fantsuna eikä d&d-romaanien kaltaisina oheisteksteinä.