Maija Holmström (1939–2025)

 
Ikävä velvollisuuteni on tiedottaa, että Maija Holmström nukkui tänään pois puolelta päivin. Hän eli 8 vuotta ja 4 kuukautta pidempään kuin puolisonsa Pertti Soikkeli. Koska kumpikaan ei tehnyt uraa ja koska he olivat minulle ikään kuin vanhemmat, lienee paikallaan lausua muutama sana myös Maija Holmströmistä.


Hän syntyi 1939 Nilsiässä, niin köyhään maalaistorppaan, että yksi sisaruksista piti antaa huutolaiseksi naapuriin. Hänellä oli kaksi sisarta ja kaksi veljeä.
Hänen ainoa oppinsa oli kaupallisen alan peruskoulutus Kuopiossa.
Hän työskenteli 1960–1970-luvuilla Larismaan perheen omistamissa kuopiolaisissa maitokaupoissa, ensin lähellä Haapaniemeä ja sitten Suokadun ja Haapaniemenkadun risteyksessä sijainneessa kaupassa.
1970–1990-luvuilla hän työskenteli R-kioskin myyjänä, ensin Puijonkadulla ja sitten linja-autoaseman kioskissa.
Hän jäi työttömäksi alle kuusikymppisenä. Työvoimaviranomainen sanoi, että ei me enää tuon ikäistä ihmistä töihin laiteta, elelkää rauhassa. Hän eli. Mutta jalat ja selkä olivat lopun ikää tuskallisen kipeät kaupallisen alan seisomatyöstä.

Hän tunsi kaikki. Kenestä tahansa kuopiolaisesta tulikaan puhe, hän tiesi kyseisen henkilön, monet asiakkaina. Hän oli aina hyväntuulinen, joten monet kuopiolaiset tunsivat puolestaan hänet.
Hän oli pyöreä naurava savolaismuija, jos kuka.

Hän osasi laskea nopeasti ja tinkiä sujuvasti.
Hän luki vain lehtiä, katsoi paljon televisiota, eikä harrastanut mitään.
Hän ei kuulunut puolueeseen eikä hänellä ollut vahvoja aatteellisia mielipiteitä mistään. En edes tiedä mitä puoluetta hän äänesti, paitsi viimeisinä vuosina vihreitä ja vasemmistolaisia naisia, muttei silloinkaan puoluepoliittisista syistä.
Hän erosi kirkosta 1986 ärtyneenä naispapeille vihamielisistä mielipiteistä.

Hän tapasi tulevan puolisonsa Snellmanin puistossa. Romanssin kannalta on kohtalokasta, että hänen puolisonsa kasvatusperhe oli ollut nimeltään Holm ja hän esittäytyi Holmströmiksi.
Hän meni naimisiin Pertin kanssa joulukuussa 1962.
Hänen ainoa lapsensa syntyi joulukuussa 1963.
Hän olisi halunnut toisenkin lapsen, mutta ensimmäisen synnyttyä Pertti ei halunnut enempää.
Hän kävi turistimatkoilla puolisonsa kanssa 1990-luvulla, kun siihen oli säästynyt riittävästi rahaa, jopa Malesiassa ja Dominikaanisessa tasavallassa.
Hän viihtyi kesämökillä Vehmersalmella ja ajoi sinne puolisonsa kanssa loputtoman monia kertoja. Sielläkin hän tunsi kaikki naapurinsa.

Hän asui puolisonsa ja lapsensa kanssa vuokrayksiössä Mäkikadulla vuodet 1963–1977. Sen jälkeen hän muutti arava-kaksioon Taivaanpankolle ja asui siellä miltei kolmekymmentä vuotta. 

Joko mainitsin, että hän oli aina hyväntuulinen?

Hänen parhaat ystävänsä olivat samoja kuin hänen puolisonsa parhaat ystävät.
Hän oli puolisonsa kanssa saattohoitajana ystävälleen Ossille.
Hän itse ehti olla saattohoitojonossa kaksi vuorokautta.

Viimeiset vuodet hän asui Kuopion keskustassa. Hänen lähimmät ystävänsä olivat naapureita.

Hänet haudataan jahka saan tämän asian ymmärretyksi.

 

*

 

Edit 21.2.2025: Hautajaisjärjestelyissä selvisi, että Maija oli viimeisillä vuosillaan liittynyt takaisin kirkon jäseneksi. Sellaisia ne savolaiset. Tästä johtuen tiedoksi kirkollisesti raskautetuille, että luterilainen siunaustilaisuus on 28.2. klo 10:30 pyhän markuksen kappelissa. Muistotilaisuus ystäville ja sukulaisille järjestetään 29. maaliskuuta.

A Complete Unknown (elokuvahko)

 
A Complete Unknown (2024) on top20-hits-rakenteella koottu folk-ryysyistä rokkirikkauteen -tarina, jonka draama pyörittelee kysymystä tykkääkö Bobby enemmän tummasta Joanista vai punapäästä Sylviesta. Mitään taustoitusta kenenkään persoonaan ja vuorovaikutukseen ei anneta, ikään kuin kyse olisi aikuisten animaatiosta josta on tehty samantien live-versio. Tarina on siis poikkeuksellisen lapsellinen ja ulkoisesti siloinen, etenkin siihen nähden, että tarkoitus on keskittyä sukupolvensa messiasmaiseen muusikkoboheemiin, Bob Dylaniin. Näillä siloitelluilla ratkaisuilla tämä saippuamaisen lipevä viihdetuote on saanut kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Kahdeksan hyvää syytä jättää näkemättä..

Mutta juu – mr Dylanin musiikki on tietysti edelleen säilyttänyt voimansa ja kauneutensa läpi vuosikymmenten ja alatekstien ansiosta se saa runoutenakin painoarvoa elokuvassa. Kaikki muu filmissä onkin sitten niin falskia kuin pahimmillaan Hollywoodin tähtitarinoissa voi olla. Jopa viimeisin Star is Born -filmi on tähän päänäyttelijänsä tuottamaan näköiskiiltokuvaan verrattuna karhea ja sympaattinen. 

Ihmetellä voisi (taas) sitäkin, miten näin vanhakantaisella äijäasenteella toteutettu elokuva on yhä mahdollinen vuonna 2025: mr Dylanin suurimmat tähtihetket on alleviivattu siten, että leikataan reaktiokuva joko Joaniin (Baez) tai Sylvieen joka tuijottaa epäuskoisena miten nerokkaat lyriikat se Bob taas kerran on keksinytkään uuteen lavalla esittämäänsä hittibiisiin. Paikalla olevien miesten reaktiokuva on, sen sijaan, hymyilevän kollegiaalinen ja kannustava.

Bändien elämäntapa on sekin erittäin siloiteltu: ei huumeita, ei bändäreitä, ei sekoiluja. Yhä uudestaan ollaan vuosien 1961–1965 keikkapaikoilla, pari kertaa studiossakin, mutta yleisömassa on toteutettu CGI:llä ja live-eturivikin reagoi digimäisenä massana.

Newportin folk-festivaaleille sijoittuvassa loppukohtauksessa saadaan viimein rakennettua draamaa myös mr Dylanin omapäisestä kehitystiestä. Uutta luova Dylan haluaa yhdistää folkin sähköiseen rokkenrolliin ja vastoin faniensa ja järjestäjien odotuksia jysäyttää bändeineen tanakkaa rokkia akustista hittikimaraa odottavalle yleisölle. 

Kohtauksenhan voisi tulkita niinkin, että katsojat pakotetaan punnitsemaan omia odotuksiaan tällaiselta elokuvalta. Hittikimaraako mekin odotimme?

No tavallaan… toisaalta, juuri niiden tuttujen ja vähän tuntemattomienkin hittien ansiosta jaksoin sietää pääosan Timothee Chalametia. Kerrankin mr Chalamet on päässyt luonnerooliin, jossa hän voi murjottaa ilmeettömänä kaksi tuntia ja esittää repliikkinsä perustellusti mutisemalla. Vasta kun hän laittaa savukkeen suuhunsa ja näyttää isojen poikien seuraan eksyneeeltä teinitähdeltä, koko elokuvan konsepti paljastaa naurettavuutensa. Yhtä disneymäinen on ratkaisu kiinnittää siloposkinen Elle Fanning puoliboheemin Sylvien rooliin.

Chalametin väkinäisellä näyttelemisellä tuhoamien elokuvien lista kasvaa vuosi vuodelta. Mutta kuulemma hän sentään laulaa itse elokuvassa kuultavat biisit, mikä on hämmästyttävä saavutus – vaikka ääni kirkkaasti häviääkin Joan Baezin eli Monica Barbaron äänelle, jonka esittämänä ne kaikki Dylaninkin laulut mieluummin kuuntelisi kuin maestron naukumana. Samaa karismaa ei Barbarossa kumminkaan ole kuin folkin kuningattaressa, vaan kuinkapas voisikaan olla.

A Complete Unknown -elokuvan varsinainen selkäranka on Edward Nortonin esittämä folk-guru Pete Seger, läpi filmin folkin sanomaa saarnaava setämies jonka hyytymättömään hymyyn alkaa luottaa koska muutakaan kiintopistettä tarinan uskottavuudelle ei ole. Ei se ole mikään Oscar-suoritus, vaikka sellainenkin ehdokkuus on annettu. Joka vuosi täytyy Oscar-kisassa olla vähintään yksi musiikkifilmi joka kahmii edes ehdokkuuksia, vaikkei palkintoja.


Itse menin tämän elokuvan katsomaan, koska vaihtoehtoja ei Kuopiossa ollut iltafilmiksi. Kuvakukossa oli taas yllättävän iso yleisö eli varmaankin lähes 20 katsojaa.
Ajattelin että lähden kesken jahka kyllästyn katselemaan Chalametin näköisnäyttelemistä, mutta musiikin runsaus vei mukanaan ja kestin istua loppuun saakka. Neljä tähteä minulle!

Jumpataan konkluusioita (kammokuun 49. päivä)

 
On kammokuun 49. päivä, jatkan pelon semiotiikka -projektini kenttätutkimusta.

Aiemmista kenttähavainnoista opettavaisin oli siinä Ruotsin sweconissa, jossa FIKTIIVISTEN haavoittumisten realistisuutta analysoinut lääkäri sai yleisöstä yhden ihmisen pyörtymään ja monenkin tuntemaan lievää huimausta. Sanojen suggestiivisesta voimasta toiseksi paras esimerkki oli vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa, jossa mentalisti havainnollisti, miten helposti ihminen voidaan suggeroida kaatumaan, kunhan hallitsee verbaalisesti vaativan tekniikan. Muistan myös turhan elävästi sen kerran, kun Tillikan pöydässä psykologi H selitti näkemäänsä implanttileikkausta kallon sisälle...

Aivan eri tavalla suggeroivia – en parempaakaan sanaa keksi – olivat lääkärin eiliset puhelinsoitot, kun hän velvollisesti kertoi ”Kuopion tilanteesta”.

Kirjaan nyt ylös, että olennaista on se, miten ajattelee ajattelevansa sen jälkeen, kun huomiokyky takertelee ja silti pysyy täysin aktiivisesti mukana ympäristössään. Opettelin jopa uutta lautapeliä toisen puhelinsoiton jälkeen. Tätä pelko on puhtaimmillaan: epästabiilien ajatusten olettamista tunteiksi, KAMMOA jota me alan asiantuntijat sanomme KUMMAKSI. Tätä kaikkea pelko ei tietenkään ole, edes puhtaimmillaan, mutta tällaisessa muodossa se on kenttätutkimuksessa tarkkailtavissa.

Tämän todettua luulen ymmärtäväni paremmin miksi vankiloissa, laivoilla ja kouluissa elää oma slanginsa, ja miksi suomeen tarvitaan yhä enemmän anglismeja. Jotta voisimme jumpata konkluusioihin pelkoja sanoittamatta. Tai vieläkin paremmin: jumpata konkluusioita.

Nyt matkustan jälleen kerran Kuopiota kohden, mutta enää ei tarvitse arvailla mitä siellä odottaa. Se on oikeasti jonkinlainen helpotus, lohtu kuten emootio-uskoiset sanoisivat.

Sanallistamisen tavat ovat nyt helpottavasti rajallisempia, myös siinä, millä muodoin on oltava kontaktissa sukulaisiin ja ystäviin, etenkin tuttaviin, joille asia täytyy voida esittää samalla tavoin kahvikupin tapaisena arkisena asiana kuin mitä kaikki muukin elämässä. Näin se on säännötettävä/säännösteltävä: tragedioiden ARKISUUTEEN redusointi on ihmisten tärkein velvollisuus ihmisenä, jos mikä.

Pidemmälle konkluusioita jumpatakseni yritin nyt löytää tältä läppäriltä tiedostoja siitä kuolema-aiheisesta kurssista, jota joskus 30 vuotta sitten pidin Mäyrän kanssa. Silloin meitä yhdisti kiinnostus kuolemaan kauhufiktion aiheena, mutta muuten työmme jakautui taustamme mukaisesti: Mäyrä puhui ja ohjasi oppilaita ulkomaisten klassikkojen filosofiseen käsittelyyn, minä kotimaisten esimerkkien narratiiviseen analyysiin. Mutta en löytänyt yhtäkään kyseisen kurssin tiedostoa vanhoista kurssikansioista.

Näin historia ottaa ihmistä kiinni jokaisesta unohduksen nurkasta. Se on jonkinlainen… VAIHTELEVA NOLLATASO, joka sumuttaa aihetta koskevat havainnot ja tulkinnat. Että eri ihmisten kanssa on erilainen nollataso kaikelle mikä pelkoa edustaa. 

Jos arvovaltaista esimerkkiä kaipaa, niin sen voi siteerata eiliseltä otsikoista, kun paavin terveydentilan uutisoitiin olevan "monimutkainen". Niinpä varmaan. Kun "jumalan sijainen" tekee kuolemaa niin sehän on kuin Unstoppable Force Meets Immovable Object. Supersankarifiktiota. Mahdotontahan sellaista on kansainväliseen uutisoinnin nollatasolle selventää.


Itsekään en lapselle – joka todennäköisesti lukee tätä, niin juuri, sinä siellä – osaisi tätä aihetta tai ”Kuopion tilannetta” (se olisi hyvä nimi kirjalle, mutta dekkarina aiheelle on parempikin nimi, vrt. kuva yllä) selittää, koska en tiedä mikä on teini-ikäisen ihmisen nollataso pelkojen suhteen. Eivätkä he luultavasti tiedä itsekään, niin jatkuvaa uusille kynnyksille siirtymistä teini-ikä edustaa. Onneksi S osaa hänelle sanallistaa ”Kuopion tilanteen” tarkan suorasukaisesti ja rationalisoiden, tavalla johon aniharva opettajakaan kykenisi.

Tälle Kuopion matkalle en pakannut muuta olennaista mukaan kuin uikkarit. Ajattelin että käyn eka kertaa uimassa Kuopion uudessa uimahallissa. Että merkitykset kelluisivat. Aikuisten oikeasti juu.

Arktiselta Titanicille, kirja kerrallaan

 
Richard Byrdin Antarktika-muistelo Alone oli niin äärimmäinen lukukokemus, että sen jälkeen kaikki muut arktiset seikkailut tuntuivat loskakirjallisuudelta. En muista toista kirjaa, jossa vielä toimittajan jälkipuhe muuttaisi kertaalleen kaiken muistelossa kerrotun: Byrd oli oikeasti paitsi aikansa rohkeimpia seikkailijoita myös suurimpia huijareita (mukaanlukien väitetty lento pohjoisnavalle), alkoholisti, narsisti, ja kaiken huipuksi lentofobinen lentäjä!

Byrdin kirjan perään luin seikkailuhenkisen, 1980-luvun arktiselle vyöhykkeelle sijoittuvan retkeilykirjan, Lawrence Millmanin Kartan reunalla (1990). Se on kieleltään ja asenteeltaan niin beat-henkinen kuin arktisissa oloissa voi kovanahkainen jenkkiboheemi olla. Kirja oli nautinto lukea mutta yhtä helppo unohtaa, kun teos oli pelkkä kabinettikooste: tässäpä hassummat ihmis- ja eläinkohtalot arktisilta rannoilta, Fär-saarilta aina Newfoundlandiin.

Luin myös viimeisen Matti Laineman kirjasarjasta, Kilpajuoksu pohjoisnavalle. Näkökulman kääntäminen Robert Pearyn afroamerikkalaiseen apulaiseen Matthew Hensoniin teki naparetken kuvauksesta aidosti kiinnostavan, mutta radikaaliin näkökulmaan verrattuna Laineman oma kirjoitustyyli on kammottavan vanhahtava hänen nimitellessään umpiamerikkalaista Hensonia toistuvasti "tropiikin pojaksi" ja näin korostaessaan kontrastia inuiitteihin. Robert Peary aikansa miestyyppinä kuitenkin dramatisoituu hyvin Henson-näkökulman ansiosta: ihailtu herrasmies joka pitää arktiselle päästyään jalkavaimoa ja monen muun napaseikkailijan tavoin tarkkailee sadistisesti että saa yksin kaiken mahdollisen julkisuuden mitä kukin seikkailu voi tarjota.

Vielä odottavat vuoroaan kirjastosta löytyneet John Harrisonin Forgotten Footprints ja Barry Lopezin Arktisia unelmia.

Kammokuun lopulla eteen osui jäälohkareita seuraten yökirjaksi Sherlock Holmes: The Titanic Tragedy. Se oli kammokuun kummallisin yhteensattuma, koska Titanic-variaatiot on yksi keskeneräisistä "lukemalla kirjoitan" -projekteistani. Eilen sitten huomasin, että Yleltä tulee kaiken lisäksi kaksiosainen tuore dokkari Titanicista. Eikä ole edes mikään juhlavuosi.

Tuo Sherlock Holmes -variaatio osoittautui niin surkeaksi kuin voi vapaata tuotemerkkiä rahastaen rutiinilla tehdä, ja epäilemättä juuri tällaisia ison konseptin (Titanic) ja vapaan tuotemerkin (Holmes) yhdistäviä kirjoja tulevat tekoälyt tuottamaan vaikka sata tusinaa tunnissa, jos vain joku jaksaa editoida niistä jonkin variaation lukukelpoiseksi. Guardianissa oli juurikin kirjailijan testauksesta syntynyt leikkisä mutta toimiva esimerkkijuttu siitä, miten seikkailutarinaa voi vaivatta generoida vaikkapa skottilaisemmaksi ison kielimallin avulla.

Sherlock Holmes -kirjan ainoa hyöty oli siinä esitelty tosielämän kirjailija Jacques Futrelle. En ollut koskaan kuullut hänestä, vaikka sentään Titanicista kaikenlaista lukenut, ja vieläkin kummallisempaa oli todeta, että Futrelle oli ollut aikansa tunnetuin scifististen dekkaritarinoiden tekijä. Suomeksi häneltä löytyi vain pari antologianovellia, esimerkiksi viihdyttävässä Mahdottomat murhat -kokoelmassa (jonka on sattumoisin suomentanut naapurimme R). 

E-kirjana löytyi kokoelma Futrellen suosituinta keksintöä, holmesmaisen salapoliisin tutkimuksia nimellä The Great Thinking Machine. Eivät ne kirjallisesti eikä dekkarimaisesti ole läheskään yhtä taitavia kuin Doylen tarinat, mutta amerikkalaisuudessaan viihdyttävän lyhyitä ja käytännöllisiä, pelkästään mahdottoman rikoksen ratkaisuun keskittyviä. Täydellistä yölukemista, kun kehon unelle otollinen lämpörytmi on 20 minuuttia ja yhden tarinan lukee 10-15 minuutissa.


Päivälukeminen keskittyy sotakirjallisuuden lähdeteoksiin, tylsiin mutta välttämättömiin. Paras motiivi on edelleen se, että näen sellaisia pitkittäisviipaleita sekä sodan että kirjallisuuden historiasta mitä muut eivät näe, vaikka kuvittelevat näkevänsä jonkinlaisen kokonaiskuvan seuratessaan uutisointia Kylmän sodan ja nykypäivän kytköksistä.

Eilen kävin EKFssä kuuntelemassa yhden scifiä liipanneen paneelikeskustelun, jossa kukin puhui ihan omaansa ilman mitään keskustelua, ja istuin Pirkkalaisten pöydässä myymässä yhden runokirjani, Jyrkille, joka sentään kirjoittaa oikeaa runoutta eikä käyttökirjallisuutta niin kuin minä. Tuntui että taittelin paperisen päivän origamiksi itseni ulkopuolelle.

Illalla pelattiin 2p yksi sessio Arnakia ja voitin vaimon 80-65. Oli siis sittenkin hyvä fiilis vetäytyä muukalaismaisesta päivästä ja viikosta tekemään muistiinpanoja omaan Titanic-kirjaan.

Noin muuten olen sitä mieltä, että jokaisen luovan ihmisen pitäisi päättää uransa kirjoittamalla oma Titanic-versionsa. Myös Douglas Adamsin. Hänen versionsa kirjoitti Terry Jones kolmessa viikossa ja myi kymmeninä tuhansina kappaleina Douglas Adamsin nimellä. Ikävintä proosaa millä nuo alansa jättiläiset, Adams ja Titanic, on nimellä nolattu.
 

Sotakeväänä hylsytkin lasketaan

 
Taitaa olla sotakevät, kun on ilma tiheänä hylsyistä. Tänä aamuna Suomen Kulttuurirahasto lähetti 9874 taiteen ja tieteen edustajalle hylsykirjeen, jossa ilmoitti vastaanottajan olevan hyvin hyvin tyhmä ja huono ihminen, minkä lisäksi hänen työsuunnitelmansa ja kaikki aiemmat saavutuksensa ovat hyvin hyvin huonoja ja vastenmielisiä.

Lisäksi Suomen Kulttuurirahasto lähetti 832 taiteen ja tieteen edustajalle onnittelukirjeen, jossa ilmoitti vastaanottajan olevan mitä hienoin ihminen, jonka työsuunnitelma ja kaikki aiemmat saavutukset kuuluvat alansa nerokkaimpiin saavutuksiin.

Näin trumpilaisessa sodan maailmassa jo elämme. Kaikki mitä Kulttuurirahaston anonyymit asiantuntijat päättävät on läpinäkymättömyydessään yhtä ehdotonta kuin sotaa lietsova atlanttinen presidentti. Hylsyjaon jäljiltä on vain ihmispaskoja ja ihmisneroja.

Aivan toisenlaiseen maailmaan paaluttaa tämä iltapäivä, joka on viimeinen tilaisuus anoa apurahaa omalta kaupungilta. Kaupunki jakaa vuorovuosittain n. 30000 euron edestä "kannustavia" apurahoja kirjallisuudelle ja esittäville taiteille. Esimerkiksi vuoden 2023 kierroksella hakijoita oli 212, mistä solidaarisesti jaettuna riittäisi runsaat 140€ per hakija.

Kuinka tällaiseen "kannustusten" hakuun kehtaa edes osallistua, jos on alansa seniori ja asuu omistusasunnossa?

Vastaus: Oikein helposti ja tunnonvaivoitta - sen JÄLKEEN kun on juuri saanut tuon Kulttuurirahaston "olet ihmispaska" -hylsykirjeen. Jotta olisi merkitsevä edes sen muutaman satasen edestä, jolla edes oma kaupunki voi tunnustaa että olet sää varmaan jollain lailla olemassa vaikkei kukaan tualla kauempaa paskaakaan siitä välitä.

Original Shell Art

Noin muuten olen sitä mieltä, että säätiöiden tulisi oikeasti ottaa kantaa kulttuurin puolesta trumpismia ja kulttuuridarwinismia vastaan. Alkajaisiksi säätiöt voisivat vaihtaa Anonyymit Asiantuntijansa excel-taulukoiksi, joista apurahan saisi lähettämänsä tiliotteen ja verotodistuksen perusteella. 'Kullekin tarpeensa ja kultakin taitojensa mukaan', kuulostanee ainakin helpolta, jos ei demokratian turvaaminen itsessään ole säätiölle kelpaava arvo.