KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Alkavat kirjoituskurssini:
- Dekkarikurssi Sampolassa alkaa 18.9.
- Tietokirjoittaminen I alkaa 23.9.
- Tietokirjoittaminen II alkaa 4.11.
-Tietokirjoittaminen Porissa 24.-25.9., 1.-2.10. ja 29.-30.10.
-TietokirjakritiikkiTurussa 9.10. ja 11.12.

17.-23.10. käymme Muoniossa.

19.-21.11. menemme SweConiin jos tilanne sallii.




lauantai 19. joulukuuta 2020

Mother (korealainen elokuva)

 "Mother" (2009) on toinen suomalaisiinkin teattereihin tuotu Joon-Ho Bongin elokuva sen laatulupauksen jälkeen, mitä "Parasite"-filmin (2019) saama Oscar-tunnustus ohjaajalle soi. Elokuva on tarinaltaan ja tyyliltään tiiviimpi kuin "Parasite" tai "Memories of Murders" (2003), mutta yksi todiste lisää siitä, että Bongin oletettu omintakeisuus johtuu kulttuurisen välimatkan ylitulkinnasta. Hänen teattereihin tuodut kolme jännäriään ovat tosiasiassa aasialaisen arthouse-väkivallan mukaelmia, joihin Bong on käsikirjoittanut varsin konventionaalisen jännitysjuonen. Esimerkiksi "Motherin" kohdalla (arvostelussa) heitetty rinnastus Hitchcockiin on mitäkuinkin perusteeton. Loppupaljastus ja sitä seuraavat syyllisyyden pohdinnat ovat aidosti yllättäviä, jotain Hitchcock-konseptia muistuttavaa sikäli, mutta elokuvallisessa kerronnassa Bong tarpoo samoilla sadismista riemuitsevilla genreurilla kuin edeltävät korealaiset jännärin tekijät. Näyttelijäohjaajana hän ehkä loistaa genrefilmien joukosta, mutta silloinkin kunnia kuuluu ennemmin näyttelijälle, kuten "Motherin" noitamaisen uhkaavan ja silti niin uskottavan haavoittuvan äitimummelin esittäjälle.

Vain yhdessä asiassa Bong erottuu edeltäjistään: kehityshäiriöiden kuvauksessa. En tiedä mikä olisi poliittisesti korrekti ilmaisu ("intellectually disabled" väittää wikipedia) luonnehtia niitä miestyyppejä, joilla Bong askarruttaa katsojan luottamusta murhamysteerin todistajuuteen, mutta ainakin se on hyvin kaukana kaikesta mitä länsimaisessa elokuvassa voisi esittää. 

Bongin henkilögalleriassahan kaikki naiset ovat seksikkäitä tyttöjä tai vanhemmuuden sokaisemia emoja, kun taas miehet ovat joko ääliöitä tai sadisteja. Tällä kyynisellä ihmiskuvalla kai kutistetaan välimatkaa sellaisen kehityshäiriön kuvaukseen, joka muutoin olisi täysin tabu korealaisessa tai ylipäänsä aasialaisessa elokuvassa? En tiedä. Mutta keskushenkilön avuttomuuden tyypittely tuntuu yhtä aikaa tympeältä ja ainutkertaisen rohkealta, onhan olennaista kuitenkin se, millaisia reaktioita hän laukaisee muissa ihmisissä. Ainakin tuntuu mahdottomalta, että tällaista elokuvaa voisi tehdä länsimaissa. 

"Mother"-elokuva saa kiinnittämään huomion siihen, miten Bongin elokuvissa genre-elementit alkavat viedä kerrontaa vasta filmin puolivälissä. Tällä on se vaikutus, että yhtäkkiä kerronta alkaa vetää paljon tiiviimmin kuin aiemmin. Kun ekalla tunnilla filmiä on nukahtamaisillaan, toista tuntia seuraa silmä tarkkana. Tämän erikoisen rakenteen vuoksi olen edelleen utelias näkemään Bongin seuraavankin filmin, ja korealaista elokuvaa ylipäänsä. Mutta jos parasta niissä on korealaisen köyhällistön cityarjen kuvittelu, katsoisin ehkä sittenkin ennemmin dokumentteja kuin fiktiota...

Silti edelleen isot kiitokset Kuopion Kuvakukolle teatterin aukipitämisestä eli mahdollisuudesta nähdä elokuvia isolla kankaalla keskellä tätä ruttotalven syvintä pimeyttä.



keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Piiloporvarina keskiluokan taiteilijakuplassa

 

Keskiluokan anonyymissä enemmistössä on turvallista elää. En usko, että persujen masinoima itsekkyysbuumi saa koskaan niin paljon kannatusta, jotta Suomessa tarvitsisi pelätä äärioikeiston nousua tai kyykytyskapitalismin vahvistumista sitä pahemmaksi kuin mitä se oli Sipilän kaudella. Keskiluokan massa hidastaa poliittisen ääripään liikahdukset. Lisäksi keskiluokka on Suomessa sietänyt & säilönyt akateemisille aloille sen verran hyvät palkat, että lehtorivuosina kertyneillä tuloilla oli jo kymmenen työvuoden jälkeen varaa ostaa yksiö ja siirtyä sitten seuraavan kymmenen työvuoden aikana kuutio kerrallaan isompaan asuntoon. 

Vaikka keskiluokka salaa halveksii akateemista koulutusta, duunariluokasta nyt puhumattakaan, on se taannut myös tietynlaisen kuplakerroksen: kerran ajatustyöläinen, aina ajatustyöläinen, tarvitsematta VÄLTTÄMÄTTÄ muulla tavoin todistella merkitystään tälle yhteiskunnalle.

Kenen taide kapinoi ilman rahaa?
Mutta se "välttämättä" onkin monimutkainen päänsisäinen koneisto. Aina säilyy syyllisyydentunto, että akateemisen ihmisen raha on vastikkeetonta rahaa. Itselleen voi selittää syyksi duunaritaustasta tulevat pakkomielteet siitä, mikä on "oikeaa työtä". Mutta silti tulee pitäneeksi silmällä juuri niitä, jotka vieläkin helpommalla tienaavat elantonsa samassa kuplassa, siis taidejulkkikset ja akateemiset nollatutkijat. 

Eräänä iltana virtuaalikokousta kuunnellessa selailin uutisia apurahoista osuttaen silmiini, että taiteilijapalkan puuttumista itkeskellyt Antti Nylén oli saanut sekä valtionpalkinnon että 90 000 euron apurahan. Yritin kuvitella, mitä vitosen setelillä perhettään elättävä kulttuurihenkilö juoksee ostamaan, kun pankkitilille pamahtaa 90 tuhatlappusta. Lahjoittaako se siitä puolet katoliselle kirkolle ja toisen puolen vegaaniliitolle? Miten lähellä sellaisen ihmisen suu pysyy sitä kerjuusäkkiä, johon on juuri itsensä identifioinut, kun taskut pullistelevatkin seteleistä? Tai entäs se suomalainen niukkuusfilosofi, joka sai 129 000 euroa kolmen kaunokirjallisen teoksen laatimiseen? Sehän voisi palkata venäläisiä koruseppiä takomaan kullasta kolme kansalliseeposta ja niiden päälle vielä mainoskampanjan. Tuollaiset tukisummat ovat niin mielipuolisen isoja, että taide transsubstantoituu niiden läheisyydessä joksikin aivan muuksi. Pitäisi olla teologi tai muu vastaava herruusoppinut ymmärtääkseen miksi muuksi.

Itselleni 1960 euron kuukausipalkka valtion taiteilijana on merkinnyt elämänLAADUN muutosta sekin. Kyllä sitäkin piiloporvarilliseksi voisi sanoa, kun sen LISÄKSI saa asua perheen, naapureiden ja jopa ystävien ympäröimänä keskuslämmitetyssä asunnossa. Keskiluokan kukkarossa. Kerran kuussa tapahtuvanana selkääntaputuksena 1960 euroa ei ehkä vastaa pitkällistä akateemista koulutusta, mutta en ole myöskään se sosialisti, joka kannattaisi taiteilijapalkan kiinnittämistä koulutustasoon.

1960 euron kuukausipalkasta riittää arjen laadun nostamiseen juuri ratkaisevissa määrin. Voin syödä kolmesti viikossa lounaani hyvässä ravintolassa (= Gopal, Papupata, Malabadi tai Zafran), voin juoda baarissa kympin tuopin käsityöläisolutta jonkin keppanalitkun sijaan, voin tilata verkkokaupasta kirjoja joiden jälleenmyyntiarvo tässä maassa on nolla. Mitään elämäntavan muutosta, kuten asunnonvaihtoa, ei tällaisen palkan varassa voi tietysti kuvitellakaan, mutta eipä sitä Tampereen kaltaisessa kaupungissa tarvitsekaan.

Sen sijaan jos olisin hesalainen niin 1960 euron kuukausipalkka tuntuisi varmaankin säälirahalta. Luin syksyllä Hesarista kriitikko Maaria Ylikankaan haastattelua, jossa tämä hesalainen maisteri esiintyi alansa marttyyrina 300 euron juttupalkkioilla. Itse en ole 36 vuoden uran aikana saanut 180 euroa isompaa palkkiota kirjoittamastani kritiikistä. Tämä lienee se pieni merkitsevä ero todellisuuden ja Helsingin välillä. Niin pieni ja silti niin iso, ettei siitä kukaan kehtaa puhua. Ennemmin kalistellaan valtion osuuksia nauttivista instituutioista.


Mitä sitten olen valtiolle tuottanut vuonna 2020 siitä hyvästä, että olen sen taiteilijapalkalla elätetty kulttuurijournalisti? 

Laskin läppärini kansioista, että olen tuottanut tänä vuonna 7 artikkelia, 24 arvostelua ja 5 kolumnia. Noin todettuna se ei tosiaankaan paljolta kuulosta. Silti kyse on teksteistä, joita varten olen joutunut tekemään ihan samanlaista analyyttistä lukutyötä kuin tekisin akateemisena tutkijana. Tosiasiassa tämä valtion palkalla tapahtuva kulttuuritekstien tuottaminen onkin oikeastaan kulttuuritekstien suodattamista yhdestä julkisuudesta toiseen. 

Korona sinänsä ei ole paljoa vaikuttanut juuri minun työhöni. Kulttuurimedian jatkuva kutistuminen ja kritiikki-instituution kuolema kylläkin, pitkässä juoksussa. Osa työtä ovat nekin artikkelit, joille ei ole saanut julkaisijaa. Osa teksteistä on puolestaan työn alla ensi vuodeksi, kuten kuusi kirja-arvostelua sekä maailmanrakennusta käsittelevä artikkeli Onnimanniin ja sukupolvialuksia käsittelevä artikkeli Porttiin. Osa teksteistä on myös tuloillaan julki ensi keväänä, kuten tekoälyantologian jälkipuhe ja kalevalaisia fantastikkoja esittelevä haastattelujuttu. Samoin ensi vuonna ilmestyy perhepolitiikkaa ruotiva tietokirjani Pakollisesti lapselliset, eräänlaista kulttuurijournalismia sekin, toivottavasti.

Proosaa en kirjoittanut tänä vuonna juuri lainkaan, mikä on ikävän hyvä todiste tietoteksteille omistautumisesta. Nanowrimoon väsähdin 10 K sanan kohdalla. Kyllä siitä suht helppo jatkaakin olisi, kunhan saisi sopivan lomatauon kaikesta muusta. Novelleja kirjoitin kaksi, toinen ilmestyy em. antologiassa, toinen ei päässyt edes kunniamaininnoille kirjoituskisassa. 

Näihin tyhjäksi pihisevän taiteilijakuplan tunnelmiin ei työvuotta ole viihtyisä lopettaa, mutta monien muiden tavoin voi vain koputtaa päätä ja huokaista että sentään säilyttiin tänne saakka hengissä tästä ruttovuodesta. Valkoisessa kuplassa.


sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Ruttopukki (G-versioidut laulut)

 

Jälleen on se päivä vuodesta, kun on aika kohottaa malja ja laulu valon tuojalle, herrallemme Luciferukselle. Tällä kertaa Ruttopukin perinteisin sävelin:

 



lauantai 12. joulukuuta 2020

Babyteeth (elokuva)

En matkustanut 300 km Kuopioon vain nähdäkseni "Babyteeth"-elokuvan, mutta olisin voinut, jos olisin tiennyt että kyseessä on vuoden vaikuttavin filmi. 

Paikallinen mullikkabladet noteerasi sen olevan "nuorisoelokuva", joten tein päätöksen teatteriin menemisestä 5 minuuttia ennen sen alkua. Täällä ruttovapaalla susivyöhykkeellä tällainen cityelämä on edelleen mahdollista.

Mutta mitä sainkaan kasvoilleni. Elokuvan joka kertoo kuolemansairaudesta.

"Babyteeth" (2019) on niitä festarijulkisuuteen luottavia indiefilmejä, jotka voivat käyttää läpikotaisin pateettista aihetta, nuoren ihmisen syöpäromanssia, tehdäkseen jotain omaa sen perustalta. Elokuvaa oli mennyt ehkä viisi minuuttia kun metaforinen genreleukani loksahti vertauskuvalliseen valtavirtalattiaan. Ja tätä jatkui läpi filmin. _Jokainen_ kohtaus (2-10 minuuttia) oli rakennettu ensisijaisesti draaman ehdoilla eli niissä tapahtui uskottavan yllättävä käänne, jonka katsoja joutui tulkitsemaan ilman edellä esitettyä informaatiota henkilöistä ja näiden suhteista. 


Ensimmäisen tarinakolmanneksen ajan joutui toistuvasti tarkistamaan käsityksiään _millaisia_ nämä hahmot oikein ovatkaan. Aluksi tarina oli vaikuttanut olevan kuin australialainen "American Beauty" yhdistettynä "Tähdissä on virhe" -syöpämelodraamaan. Pidemmälle nähtynä alkoi tuntua siltä, että kohtausten ylättävyys perustui ihan vain emotionaaliselle rehellisyydelle: millaisissa sijaistoiminnoissa hahmo paljastaa tunnetilansa. Arvata siis saattoi, että kyse oli näyttelijä-ohjaajan (Shannon Murphy) tilanteittain syventämästä kerronnasta. Pidin siitä kovin. Tällaista kohtaus kerrallaan tehtyä filmidraamaa on enää harvoin nähnyt sitten 1990-luvun X-sukupolvifilmien. Edes indietuotannoissa.


Ja silti "Babyteeth" pelaa täysin sen traagisen genreromantiikan varassa mitä syöpäromanssit, etenkin nuorten tarinat ovat, jopa sitä pakollista (K-12 -ikärajaa asiallisesti noudattavaa) eksistenssin-todistavan-ensiseksin kohtausta myöten. Elokuvan käsikirjoitus on onneksi niin tunneälykäs, että kaavamaiset hahmotkaan (emoteini, rankka poikafrendi, terapoiva isä, taideuransa uhrannut äiti) ja pliisun helppo musaraita eivät haittaa, tai ne "American Beauty" -tyyppiset lähiösatiirin odotukset. Ennen kaikkea näyttelijät ovat hahmonsa erityisen särmän tajuavia, ja käsivarakuvaus poimii kuin ohimennen oivaltaen ympäristöstä elämänvoimaa kirkuvia lintuja ja sormivärimustekaloja.


Elokuvan lopetus on syöpäromansseissa se mikä ratkaisee kerronnalle suotavat rohkeusmitalit. Tässäkään "Babyteeth" ei petä. Antaisin sille viisi tähtimitalia. Otsikoilla "Love" ja "The Beach" tehdyt lopukohtaukset kykenevät yllättämään vielä sittenkin, kun kuvittelee tietävänsä miten tällainen tarina loppuu. Anarkistista "kaikki on sallittua tartu hetkeen -periaatteen todistamiseksi" asennetta ovat monet muutkin syöpäkuvaukset alleviivanneet, mutta aniharvassa filmissä uskalletaan pelkistää tärkeimmät hetket niin pienesti kuin tässä filmissä. 

Lopulta kyse onkin ehkä vain siitä, miten empaattisesti katsoja suhtautuu _myötäkärsijöiden_ hahmoihin keskushenkilön, teininä kuolemaa tekevän Millan sijaan, ja sikäli näyttelijävalinnoista. Itselleni jopa hollywoodpatetiaa tihkuva "Tähdissä on virhe" on ainutlaautuisen koskettava nuorisofilmi, kun taas Valkeapään "He ovat paenneet" on kamalinta tekotaiteellista potaskaa mitä tiedän. Näiden kahden eksistentialistisen ääripään väliltä "Babyteeth" on vähintäänkin tärkein memento mori -filmi mitä tänä karmeana ruttovuonna saimme puheenaiheeksemme.


Kuvakukko-teatterin isossa salissa istui 12.12. näytöksessä takanani vain kolme ihmistä. Aluksi tunsin, lopulta tiesin olevani etuoikeutettu nähdessäni tämän melodraaman sääntöjä murtavan indiefilmin valkokankaalla. Kiitos indie-teatterille tästä tilaisuudesta.




maanantai 7. joulukuuta 2020

Lainaelämää (elämäntapalukijana)

 


Kytkin lainahistorian päälle kirjaston PIKI-systeemissä 25.10.2018. Sen jälkeen olen lainannut näköjään 1054 teosta, kirjojen lisäksi siis myös elokuvia ja sarjakuvia ja lautapelejä. Musiikkia en juuri harrasta joten mukana on vain muutama cd. Kahdessa vuodessa olen lukenut varovasti arvioiden noin 600-700 kirjaston kirjaa, suunnilleen siis kirjan päivässä. Niiden lisäksi ovat luettavana olleet sitten kaikki arvostelukappaleet sekä ostetut kirjat, joita niitäkin kertyy aina muutama kappale per kuukausi.

 

Mitä kuvittelen muistavani makunystyröissä kaikista kauttani virranneista tekstiriveistä?

En kai muuta kuin lukuromaanien nuudelimaisen maun.

 

Jos jotain voisin palauttaa mieliin kahden viime vuoden lukemisesta, niin kaipa se kiteytyy Simenonin Maigret-teoksiin. En ole sitten teinivuosien ahminut yksittäisen kirjailijan teoksia ja päätynyt samanlaiseen ähkyyn. Viimeisimmät kirjastosta löydetyt teokset tuntuvat pakkopullalta ja silti ne lukee kuin mitään muuta maailmassa ei olisi tällä hetkellä tarjolla. Viimeisenkin Maigret-kirjan luettuaan on sitten vakuuttunut kuin teini ikään, ettei mikään maailmassa voi korvata tätä lukemisen hapanimelää iloa.

 

Muut kirjallisuuden harrastajat näkyvät lukevan autofiktiota samasta syystä, väsyneenä taideproosan metkuihin ja genreproosan kaavamaisuuteen. Itse en ole löytänyt dokumentoivan proosan ilosanomaa. "Neuvostoihmisen loppu" on juuri nyt yöpöydällä ja se jaksaa huvittaa karmeudessaan, ja onhan se ehdottomasti taitavan prosaistin kynäilemää enemmänkin kuin hirtehistä toimitustyötä.

 

Lapin lomalle otin mukaan kokeeksi sitä kehuttua Knausgårdia vain todetakseni, että minun makuuni se oli lukukelvotonta. Saman testin tein kirjastossa Tommi Liimatan kirjalle Rollo. Yhtä ähmättömän tyhjänpäiväistä kuin Knausgård. Toki on niinkin, ettei ole välttämättä kirjoittajan oma vika, jos hänen vapauttamansa mediapaine päästää rivilukijoiden nähtäväksi äijäegojen turhamaisuuden. Mutta miksi se mediakorporaatioiden sertifioima tyhjiö ei puhkea yhtä helposti kuin muut mediakuplat?

 

1790-luvulla elämä oli jännempää kuin fiktio
Ruttokauden toista lockdownia ennakoiden varasin kirjastosta pinoittain katsottavaa ja luettavaa, mm. pinon 1790-lukua käsitteleviä tietokirjoja. Niiden varassa oli tarkoitus edistää nanowrimo-projektia. Kirjat olivat kuitenkin kiinnostavampia kuin oma kirjoittaminen. Tarpeen upottautua kokonaiseen fiktiomaailmaan voi puolestaan kuitata kuten muutkin kaamoksella laiskuuttaan selittävät ihmiset: katsoa Game of Thrones -kausia uudelleen lävitse. Lainaelämää tämäkin. Mutta 1790-projektista osui sentään käsiin vuoden ylivoimaisesti paras lukuromaani, jalosukuisen laatima historiallinen esikoisdekkari 1793. Edes nykydekkareiden pakkoefekti eli sadistinen ihmiskuvaus ei tässä liiemmälti häirinnyt, kun sille oli selittävät ajankohdan puitteet. Kirjan jatko-osa 1794 oli sitten yhtä kiusallinen muistutus ruotsalaisen genreproosan kaupallisuudesta kuin 1793 oli ollut ainutlaatuisen rikas historiankuvaltaan. Jatko-osassa näkökulman vaihtaminen ei ladannut samanlaista kyseenalaistavaa empatiaa (roisto/uhri) tarinaan kuin ensimmäisessä kirjassa eikä kurjalliston Tukholmasta saatu enää esille muuta uutta kuin siirtomaasaaren - taas kerran - lapsellisen alleviivaava symboliikka ruotsalaisen häpeäntajun pimeänä ytimenä.

 

Pimeän syvyydessä ei sinänsä olisi vikaa, jos se olisi taiten käsiteltyä. Kuten avaruusoopperassa. Joululoman aikaan olen varannut luettavaksi sukupolvialuksia kuvaavia romaaneita, ainakin Heinleinin Orphans of the Sky ja Reynoldsin Jäänpuskijat. Määrättömän syvän avaruuden tuntu muistuttaa mukavasti suomalaisen kaamoksen ydintä, elävän kuoleman pimeyttä.