Balaton 26.4.-1.5.

Tämä matka oli välttämätön eli yhtä vähän harkittu kuin muutkin matkat, joita uskottelee itselleen välttämättömiksi pakomatkoiksi arjesta. Vaikka kuusi päivää Balatonin vihreässä paratiisissa vietin niin täsmällisesti päivät toisintaen, ettei sitä voi kutsua muuksi kuin arjen pyhittämiseksi.

Mutta kun kävelin joka päivä enemmän kuin yleensä kotipuolessa ja näin enemmän eläimiä kuin yleensä kotipuolessa ja join enemmän viiniä kuin kotipuolessa, niin eihän se arjelta tuntunut vaan toiselta maailmalta. Hellettä oli joka päivä likemmälti kolmekymmentä, mikä hidasti askeleet ja ajatukset sellaiseen tilaan, mitä kotipuolessa ei kesälläkään saavuttaisi.

Kevät oli paljon pidemmällä kuin kahdella edellisellä vapun tienoilla tekemälläni matkalla näille samoille rannoille. Käärmeiden määrä oli hämmentävin, maaoravien esiintymiset yllättävin osa tätä laiskaa kuljeskelua kylän ja luonnon välimaastossa. Suomen kielen "välimaasto" onkin tyylikkään kitsinen sana kuvaamaan sitä, miten turvallisen turistimaista tämä tällainen luontomatkailu on.

Unkarin nuoriso jonottaa tulevaisuteen (kuvat © Soikkeli)

Poliittisena maana Unkari on tietysti aivan toista kuin millainen se oli kolmekymmentä vuotta sitten kävellessäni näillä samoilla rannoilla, saman ikäisenä kuin nuo opiskelijat, jotka jonottavat kohti auringonlaskua Tihanyn muinaisella muurilla...

Silti on mahdollista, että vielä kerran rikon aiemmat lupaukseni olla palaamatta tähän maahan, joka katkerista kommunismin vuosista selvittyään on syöksynyt korruptiovarman keskusvallan alaisuuteen. Että vielä kerran halua kokea huhtikuun muuttumisen toukokuuksi niin kuin pitkää talvea ei olisi ollutkaan.

Ja vietettyään viikon (Balaton & Budapest) näissä helteissä, eivät suomalaisen kesän väistämättömät niukkuudet niin ennalta ärsytä, vaikka miten tietäisi ne turistiluonteena ansainneensa...

Balatonilla, vielä kerran

Vielä kerran palasin Balatonille näihin haaleimman sinisen ja tiheimmän vihreän maisemiin mitä Euroopasta löytyy. Ihan varma en ole, haluanko tämän matkan jälkeen uudelleen. Ei este ole siinä, millaiseksi Unkari on muuttumassa, vaan siinä, miten keinotekoiselta tämä paratiisimaisema tuntuu, kun sinne putkahtaa jälleen kerran niin äkillisesti keskeltä Suomen talvea. Miten ANSAITSEMATTOMALTA se tuntuu.

Kai uskon kokeneeni nyt kaikki ne yllätyksen sävyt, joita tämä maisema voi suoda. Ateistin armokokemus, asiaproosana annosteltu.

Pääsiäistä ei Unkarissa huomaa sen kummemmin vietettävän kuin ei Suomessakaan. Ateistille tuttua kohtalon ivaa oli sen verran, että jälleen junaliikenne Balatonin rantamilla oli poikki, juuri sellaisena päivänä, kun saavun iltamyöhäisellä Budapestista. Tälläkin kertaa bussiin vaihtaminen tapahtui Szabadbattyanissa keskellä ei mitään - aivan kuten vuosi sitten päätyessäni väärällä puolelle tuota sisämeren kokoista järveä.

Mutta tänä keväänä bussit toivat täsmällisesti minne pitikin, ensin Balatonfürediin ja sieltä Tihanyn perukoille niin syrjäiseen kolkkaan kuin on mahdollista tällä niemellä. Majatalot olivat lähes tyhjillään, joten olin erinomaisen tervetullut vieraaksi. "Ah, from Finland!" Siihenkin taikaan on helppo vielä kerran uskoa.

Pitkänä perjantaina kävelin ympäri Tihanyn lyhyemmän luontopolun, jota olin viimeksi kulkenut vuonna 1988. Vulkaanisten kukkuloiden luonto on henkeäsalpaava - etenkin jos ei ole tottunut patikoimaan ylös ja alas kukkuloita. En sentään nähnyt mitään niin ihmeellistä kuin vuosi sitten villisikapesueen kirittäessä ohitseni rantatien suuntaisesti.

Oli vieläkin lämpimämpää kuin vuosi sitten vapun aikaan näissä maisemissa. Varhaisen vihreän orastava hohde puissa yhdistyneenä kesän lämpöön tuntui yhtä perverssiltä kuin puolimakean viinin juominen huhtikuussa. Kaiken lisäksi huomasin vasta nyt, että Euroopan viimeiset maaoravat elävät täällä vulkaanisella reviirillä. Hetken aikaa tunsin täydellistä yhteenkuuluvuutta. Sitä se puolimakea viini teettää.

Sitten kävelin kylälle ihan vain syödäkseni erinomaisen pizzan luontokokemuksen täytteeksi. Kun kylän ja pensionaattini välimatkaa oli kaksi kilometriä, saatoin kuvitella olevani "omillani",  vallan erilainen matkaaja kuin ne bussilastituristit, jotka jonottavat Tihanyn kukkulalle nähdäkseen tuhat vuotta vanhan HISTORIALLISEN maiseman - vaikka aivan niiden takana levittäytyvät miljoonien vuosien ikäiset kraaterilammet maaoravineen ja dolmiittipylväineen. Luontopolulla ei tullut vastaani muita kuin unkarilaisia, varusteista päätellen paikallisia.

Lopulta oli palattava Budapestiin, kilimatisoiduttava takaisin valuuttakeskeiseen elämäntapaan. Eipä ole Buda eikä Pestkään koskaan aiemmin tuntunut yhtä luotaantyöntäviltä kuin nyt. Kaiken lisäksi  hotellin naapurihuoneeseen osui pariskunta italialaisia, jotka kommunikoivat läpi yön toiselle pariskunnalle huutelemalle milloin sisäpihan ylitse, milloin seinien lävitse. Kun poltin hermoni ja menin huutamaan niille takaisin, ne nauroivat päin naamaa.

Luin aamuyölle arabialaisia satuja ja toivoin, että koko maailma tuhoutuu. Vaan ei. Tuli pääsiäisaamu ja näin tulvan peittäneen Budapestin, aivan kuten Saara oli ennustanut. Oli aika lähteä kotiin talvehtimaan. Kone tuli täyteen mutta muistot ei.

Tihany ja Budapest 2016

Tihanyn historia on valkopestyn kansallinen. Kuvat © Soikkeli.

Tihany on kuin luonnonmuseo viinimaiden keskellä, ryöppyävä puupensaikko keskellä Balatonin taivaansinistä sisämerta. Jos Balatonin pohjoisranta on kaunein kumpumaisema mitä Eurooppaan kätkeytyy, niin Tihanyn niemi törröttää siitä esiin kuin turvonnut sukuelin.

Jokainen matka Balatonin rannalle on nostalgiamatka... sillä illan tyyntyminen tällä jättimäisen laguunin valossa himertävällä järvellä.... vaikkei olisi koskaan ennen nähnyt tällaista vedenrauhaa tai tällaisen valon tuomaa muutosta maailmassa, sen KOKEMINEN on nostalgiaa johonkin jolla ei välttämättä ole koskaan ollut muotoa ja nimeä sen paremmin Unkarissa kuin Euroopassakaan...

Tihanyn kukkula nähtynä niemen kärjestä pohjoiseen

Huhtikuussa näiden viinimaiden kukkulat näyttävät jo kesäisiltä, mutta Tihanyn luonto rehottaa säädyttömän villinä, ja pensasmaisen tiheät metsät ovat kuin viidakko täynnä lintujen ääniä...

*

Kesä oli tullut näille rannoille kai jo pari viikkoa sitten, pyyhkiytynyt pois 23.4. koko Euroopan yli käyneen myrskyrintaman mukana, ja palasi uudelleen vasta 29. päivä, juuri kun minulla oli yksi kokonainen päivä aikaa rauhoittua ylhäällä Tihanyn kylässä, istuskella valkoviinin keralla tätä maisemaa... sisäistämässä...

Tihanyn luonnon rehevyyttä on selitetty vulkaanisella maaperällä.

Saapuminen näihin maisemiin tapahtuu aina jotenkin äkillisesti tömähtämällä.

Budapestista Balatonille matkatessa eksyin 27.4. väärälle puolelle järveä, mikä oli lopultakin onnekas sattuma, kiitos unkarilaisen liikennejärjestelmän. Junaliikenne Szekesfehervarista länteen oli poikki ratatöiden vuoksi, joten päädyin korvaavaan bussiin, joka olikin menossa Balatonfürediin eikä Balatonföldvariin. Jos nimet kuulostavat hyvin samalta suomalaiselle, niin voinpa sanoa, että monet unkarilaisetkaan eivät tunnu tietävän niiden olevan vastakkaisilla puolilla tätä jumalattoman kokoista järveä.

Jäin kuitenkin bussista pois Balatonalmadissa, jonka tunnen edeltäviltä retkiltä. Nyt vain ongelma oli vuodenaika: kauan ennen turistikautta useimmat Balatonin pensionaatit ovat kiinni, ja hotelleita on ylipäänsäkin vain muutama. Mutta onni oli taas matkassa, paikallinen asukas opasti minut tietämäänsä pensionaatti Victoriaan, joka oli halpa ja hiljainen linnunpesämäinen paikka Almadin kukkulalla, huikealla näköalalla sekin.

Seuraavana aamuna, 28.4., menin istumaan Balatonin rannalle, tuuli oli etelästä mutta jäätävä, mittari näytti yhdeksää astetta. Pakko oli yrittää nauttia, kun lomalla kerran oltiin.

Otin sitten bussin Tihanylle, ja aurinkokin tuli esiin, alkoi lämmittää näitä maita ja mäkiä... vain vedet tuntuivat säilyvän keväisen viileinä... Vaihdoin kyytiä Balatonfüredissä, mistä onkin enää vartin matka Tihanyn kärkeen paikallisbussilla. Olin varannut hotellin rannalta pienen luksussataman kyljestä, ja luksusmaisen tyylikäs ja hiljainen oli hotellikin, mutta hinta oli buukkauksessa villisikahalpa... mitä tosin ne eivät sitten välittäneet huomioida laskuttaessa, mutta siitähän voi reklamoida...

...vaikka mitään valitettavaa ei olisikaan. Elämästä, viinistä ja sen sellaisesta. Nyt ja täällä näin ensimmäistä kertaa elässä villisian metsässä. Minulla oli kamera valmiina, mutta säikähdin niin tolkuttomasti, että en muistanut kameraa lainkaan, mietin vain voisiko tuo hämmästyttävällä vauhdilla liikkuva peto hyökätä minun suuntaani, etenkin kun sillä oli poikasia mukanaan. Luontodokumenteista tuttu otus oli niin harmaa ja hurjan kokoinenkin, että se oli kuin jonkinlainen pakanallinen ilmestys keskellä sirkuttavaa, imelänhappamalle löyhkäävää viidakkoa.

*

Tihanyllä vietin kaksi päivää ja jatkoin sitten salmen ylitse Balatonin eteläpuolelle, seuraillen reittiä, jota olin ensi kertaa saapunut näihin maisemiin vuonna 1988. Salmen ylitys lautalla kestää vain muutaman minuutin, mutta sen toivoisi kestävän tunteja.

Balatonin etelärannat ovat pelkkää tiheästi asuttua, litteäksi painettua taajamaa verrattuna kumpuilevan villeihin pohjoisrantoihin. Szantodin lauttasatamasta lähimmälle juna-asemalle oli n. 3 kilometrin kävely, mutta aseman kautta kulkeva korvaava bussi oli niin paljon myöhässä, että se meni ohitseni kun olin jo kyllästynyt odottamaan.

Niinpä kävelin vielä 7 kilometriä lisää päästäkseni Balatonföldvariin. Tiet ovat HYVIN pitkiä ja tasaisia - ja verkkareissaan tarpova muukalainen pistää paikallisten silmään, etenkin kun on off-season ja muukalainen edustaa todennäköisemmin etelästä pinkovaa pakolaista kuin pohjoisesta tulevaa turistia.

Niinpä. Kaikkina niinä vuosina mitä olen Unkarissa liikkunut, maa ei ole tuntunut muuttuvan laisinkaan, vaikka uutisissa näkee kaiken aikaa miten unkarilaiset ehdoin tahdoin valitsevat itselleen samanlaisen diktatuurihallinnon kuin kommunismin aikana.

Mutta tällä matkalla sain jonkin muistutuksen maailman muuttumisesta: Balatonföldvarin kaduilla olin vappuaattona ainoa ulkomaalainen, joten poliisi pysäytti keskellä kirkasta päivää ja kysyi paperini, otti nimen ylös ja toivotti hyvää päivänjatkoa. Ei mitään syytä, ei mitään selityksiä, mutta selväksi tehtiin, että näissä ökyrikkaiden yksityismaisemissa ei liikuta verkkarit jalassa -boheemina ilman viranomaisen silmälläpitoa.

*

Vappua matkustin viettämään Budapestiin, jossa niin ikään oli poliisit vastassa: sekä Kelenföldin asemalla että Delin asemalla odotti junaLAITURILLA rivi mellakkapoliiseja.
Mitähän poliittisia ryhmittymiä ne odottivat? Vaiko yllättäviä pakolaismassoja?

Vappu Budapestin kaduilla oli tietysti samannäköinen kuin missä tahansa sivistyneessä metropolissa: avoimen railakas ja ryypiskelevä, mutta ei rähjäävän törkyisä kuten Suomessa.

Illalla menin oluelle Erkin kanssa, ensin kauppakadulla, sitten nuorison suosimassa kauppakongissa, ja kaikkialla juhlinta oli reipasta, nuoriso seisoi ringissä kadunkulmassa ja pullot keskellä piiriä, mutta vailla kaikkia niitä öriseviä riidanhaluisia porukoita jotka ovat väistämättömiä suomalaisessa vapunvietossa.

Vappupäivä on tietysti sitäkin ongelmallisempi nykyiselle oikeistolaiselle Unkarille: miten juhlia sitä vasemmistolaisesta perinteestä huolimatta? Poliisijärjestelyt olivat taas vahvat, Andrassy oli suljettu puolivälistä puistoon ja Sankareiden Aukiolle päin, missä poliittisesti symbolisin toiminta tapahtuu.

Niinpä menin Tonavan varteen, missä oli myös tuhatpäin ihmisiä liikkeellä: muttei politiikan, vaan Budan puolella järjestetyn moottorikisan vuoksi. Hellurei. Mitään vappurihkamaa ei täällä harrasteta, joten vappu tilanteena unohtui yhtä nopeasti kuin edellisen illan juhlinta.

Istuin tunnin Tonavan varressa, kävelin sitten etsimään thai-ruokaa ja viikonlopun Guardiania, niin kuin viikonloppuisin metropolissa tehdään. Iltapäivän lennolle oli helpotus lähteä ajoissa.

Suomeen ei ollut virkistävää palata, vaikka jotain tunsikin taas oppineensa. Villikarjun kohtaamisen.