KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

24.-26.1. Työväen Näyttämöpäivillä
1.2.-28.3. Kauhukirjoittamisen työpaja
18.3. Lääkäripäivät-Roosalupi
20.-22.3. Fantastika-con Tukholmassa

tiistai 20. elokuuta 2019

HC Macbeth (projekti)


Kun Terhi alkoi suunnitella Macbethin ohjaamista, lupasin että olen käytettävissä Birnamin metsäksi. Mutta teatteri on kuin yliopisto tai mikä tahansa instituutio, että jos hengailee tarpeeksi kauan lavasteissa, niin päätyy mihin vain. Kirjaimellisesti pystymetsästä. Edelliseen Terhin projektiin olin lupautunut nukettajaksi ja sitä edeltävään hevoseksi.

Edelleen etsin luonnerooliani. Birnamin metsän sijaan päädyin roolittamaan Skotlannin kuningasta. Mieluusti sitä ajattelisi viimeinkin luonnerooliksi. Jos ei tarvitsisi muuta kuin kannatella kruunua. Mutta Shakespearen silosäkeiden artikuloiminen on sillä rajalla, että muistaako edes sanottavansa sisällön, saati mutkikkaan korean muotokielen. Alkukohtauksessa, Macbethin joukkuueen miekkaillessa kiekkomailoilla, on kaiken lisäksi melkoinen mellakka meneillään, joten silosäkeet pitää esittää huutamalla. Ian McKellen varmaan osaisi tehdä sen vaikka suu täynnä suklaamuroja. Minun on vaikea muistaa edes kelle milloinkin replikoin.

Tätä sitten treenataan, kolme tai neljä ja vähitellen viisikin iltaa viikosta. Kaikki muut "HC Macbethin" näyttelijät ovat Terhin projekteille tyypillisesti energisen tarkkoja. Macbeth ja äitinsä osaavat kymmenen kertaa pidempiä repliikkejä ulkoa kuin mitä itseni pitäisi muistaa muutamassa kohtauksessa. Yritän selittää itselleni tätä muistamisen vaikeutta sillä, että elän aamusta iltaan niin omien sanojeni ja tekstieni parissa. Mutta ei se siitäkään voi johtua, ei liiemmin iästä. Vaikka kuinka ihailee jonkin näytelmän tekstimaailmaa, sen sisään uppoaminen vain vaatii jotain muutakin mielikuvituksen ja eläytymisen aluetta kuin kirjailijalla on.

Opettavaisena projektina tämä on tietysti aivan toista kuin ne edelliset kolme Tukkateatterin projektia, joissa päädyin lavalle. "Macbethissä" jokaiseen repliikkiin sisältyy syvää ajatusta ja komeaa runoutta. Miten sitä sellaista osaa kannatella omalla osuudellaan?

Juurikin kesällä katsoimme "Nothing Like a Dame" -dokumentin, jossa puhuttiin paljon klassikkonäytelmien haasteellisuudesta. Daamit totesivat yksimielisesti, että Shakespearen näytelmät ovat ennen kaikkea runoutta, joten runoutena ne täytyy lausua, kunnioittaa rytmiä ja koristeellisuutta. Kokenut näyttelijä pystyy ne silti esittämään samalla energialla kuin "Hoi, tuokaa vene!".

Itsestäni tuntuu kuin heinäkuussa poistetun poskihampaan kohdalta vuotaisi viimeinenkin äänenpaine matalametaforisille harakoille. Alihengitän silloinkin kun ylihengitän. Siis siltä se tuntuu. Edes ryhtiään ei muista pitää kuninkaallisena kahta askelta pidemmälle. Onneksi tässä HC-versiossa näytelmään on tullut jääkiekon ohella myös paljon huumoria. Sen varassa voi antaa jotain itselleen anteeksi.

Tamperelaisillehan tämän luulisi olevan täydellinen teatterielämys: hiuumoria ja suurta draamaa kiekon ympärillä.

Ja niin jatketaan. Treeni toisensa jälkeen, kohti ensi-iltaa runsaan kuukauden kuluttua. "Macbethin" sisällöistä en ehkä ole oppinut vieläkään mitään uutta, mutta teatterin tekemisestä varmaan taas kosolti enemmän, etenkin kauhupitoisen draaman hillityistä tehokeinoista. Ja kuitenkin se on juuri Shakespearen ihmeellinen kieli, ei niinkään draama, jota haluaisi oppia imitoimaan...



perjantai 9. elokuuta 2019

The Moon and the Other (romaani)


Luin tänä kesänä poikkeuksellisen kasan Kuuhun liittyvää spefiä. Artikkelin aiheesta voi lukea seuraavasta Portti-lehdestä (2/2019), mutta historiaahan aiheesta olisi niin paljon, että siitä voisi laatia vaikka oman kirjansa. Jos joku vielä lukisi spefiin liittyvää tietokirjallisuutta. Tai varsinkaan ostaisi. Mutta tyytyväinen täytyy olla niin pitkään kun edes alan lehdet, Portti ja Tähtivaeltaja, ilmestyvät samaan tahtiin kuin jo 30 vuoden ajan. Liekö millään genreyleisöllä yhtä pitkään ja vakaasti jatkunutta yleisöpalvelua?  Ruumiin kulttuuri on julkaisuna ilmeisesti samaa luokkaa. Ja omaa luokkaansa on sitten Filmihullu, joka on jatkanut jo 50 vuotta linjallaan, erehtymättömämpänä kuin paavi itse.

Kesällä luettujen Kuu-kirjojen joukosta yksi nousi kirkkaasti ylitse muiden, John Kesselin massiivinen utopiaromaani The Moon and the Other. Scifi-harrastajan kannalta siinä oli vain yksin ongelma. Se ei ollutkaan scifiä.

Kessel näkyy olevan kyllä omassa Amerikassaan tunnustettu ja palkittu scifi-kirjailija, joka julkaisee harvakseen, mutta hyvinkin eri tyyppisiä teoksia. The Moon and the Other on sekin herättänyt jo huomiota, tosin sen saamat kehut taitavat olla enempi sieltä akateemiselta queer-uskovaisten osastolta kuin "varsinaisilta" genrelukijoilta. Romaani on nimittäin juuri niin poliittisesti korrekti ja somasti laadittu queer-poliittinen utopia juuri oikeaoppisine inversioineen meille tutuista sukupuolihierarkioista, että se on kuin akateemisen joukkoälyn laatima. Se on kuin 1800-luvun taparomaani, jossa aateliset on korvattu erilaisilla poliittisilla toimijoilla ja taiteilijahahmot verraten harmittomilla media-anarkisteilla.

Se, että Kesselin kuvaama matriarkaalinen utopia sijoittuu Kuuhun, ei tietenkään riittäisi saattelemaan kirjaa spefi-lukijoiden käsiin. Mutta Kessel käyttelee scifin trooppeja niin kokeneesti ja sujuvasti kuin olisi viettänyt niiden keskellä koko ikänsä. Voi hyvin perustein sanoa, että The Moon and the Other on ensimmäisiä (?) scifiä soveltavia lukuromaaneja, jossa genre toimii täysin omilla ehdoillaan. Scifistiset elementit palvelevat vain ja ainoastaan tarinamaailman sidoksisuutta. Millään ei pyritä tyylilliseen poseeraamiseen tai varsinkaan "ihmeen tuntoon", mikä on viimeiset sata vuotta ollut scifi-proosan arvostetuin ja kliseisin ominaisuus.

Niinpä ensimmäiset parisataa sivua nautin tavattomasti Kesselin romaanin lukemisesta. Iloitsin erityisesti siitä miten Kesselin ei tarvinnut kertaakaan turvautua Kuu-tarinoiden vakioeleeseen, jännittäviksi tarkoitettuihin muistutuksiin siitä, miten elämän monet perustoiminnot ovatkin ihan erilaisia Kuun vähäisessä painovoimassa. Kesselin kuvaamissa kupolikaupungeissa vähäpainovoima on itsestäänselvä osa kaikkea sitä, miten teknologia ja kulttuuri toimivat. Oli lukijan kannalta aivan sama, että kuvattu matriarkaalinen utopia (ongelmineen) olisi voinut sijoittua yhtä hyvin mille tahansa ungabunga-planeetalle kuin Kuuhun

Mutta sitten - mitään kaikesta huolella verkotetuista juonista ei alkanutkaan kumuloitua romaaniksi. Jännitys tarinassa vain laski luku toisensa perään. Jossain 400. sivun kohdalla Kessel koettelee kasvattaa panoksia lisäämällä mukaan keksinnön, joka vie tarinan tieteisfantasian puolelle. Sillä kohtaa en enää oikein tiennyt miten kirjaan suhtautua. Onko tuo ihmelaite ironiaa genreä kohtaan vai typerryttävän simppeli jumalakoneesta-ratkaisu juonen kääntämiseksi? Jälkimmäiseltä se tuntui. On kirjassa kyllä lähes alkumetreiltä alkaen puhuva koirakin, mutta se sopii yllättävän hyvin Kuun topokseen.

Fantisoidun maailman hidas latistuminen yhden kupoliutopian poliittiseksi kriisiksi ei olisi sinänsä vienyt happea romaanista, mutta henkilöjuonet, joita on useita, alkavat puolivälin jälkeen risteillä minne sattuu. Tarina seisahtuu, henkilöt säntäilevät. Kamala yhdistelmä. Romaanin sivuista ainakin sata käytetään toistuvasti siihen, että henkilö X juoksentelee kupolikaupungin käytävillä etsimässä henkilöä Y. Viimeiset luvut kirjasta olivat jo pelkkää pakkopullaa. En vähääkään välittänyt mitä henkilöille tapahtuu...


...ja välittömästi Kesselin kirjan suljettua vaihdoin yöpöydälle Ian McDonaldin Luna-trilogian päätösosan. Tuskin olen mitään kirjasarjan kirjaa niin odottanut luettavaksi sitten Pullmanin universumi-trilogian.

Ja Kesselin jälkeen Luna: Moon Rising (2019) olikin kuin saisi takaisin järkensä ja muistaisi mistä scifissä olikaan kysymys: cool-mittarit kaakossa laadittua, katu-uskottavuudestaan itsevarmaa ja olennaiseen keskittyvää toimintaproosaa, jossa kymmenen sivun välein hätävalot vilkkuvat implanteissa ja nanoaseita väistelevät ninjadosentit pelastavat nollagravitaatiota uhmaavia parkouristeja... ja tämä kaikki kirjoitettuna älykkäästi ja säästeliäästi...


Samaan aikaan viidakossa: arvosteluni Maarit Verrosen uudesta novellikokoelmasta on jo luettavissa BitteinSaarten alta, Porttiin se tulee syksyn myötä.