KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





torstai 28. toukokuuta 2020

Robofobia (tietokirja)


Jos olisi palkintoa vuoden innostavimmalle spefi-teokselle, niin yleensä se menisi kotimaisille tähtitieteen teoksille. Tällaisen sercon-harrastajan kannalta kosmologiaa ja koneälyä sivuavat tietokirjat ovat monestikin innostavampia mielikuvituksen säänneltyyn harhailuun kuin varsinainen spefi-fiktio, mutta moisia tietokirjoja ilmestyy harmillisen vähän suomeksi tai sitten ne ovat liian yleisellä tasolla opettavaisia teoksia. Mutta sitten aivan yllättäen osuu käsiin sellainen aarrearkku kuin Jussi Marttisen Robofobia (2020). Kyseessä on esseemäisen jutustelevasti laadittu historiikki niistä peloista, joita robotteihin ja laajemmin ottaen ihmismäisen keinotekoisiin olentoihin on liitetty. Marttinen on taustaltaan Turun Sanomia avustava insinööri, mikä Robofobian osalta näkyy ehkä siinä, ettei hän liiemmin pohdi koneihmisen käsitteellistä erottelua esimerkiksi androidiin ja kyborgiin. Päinvastoin, jopa Kalevalan yhteydessä hän puhuu Ilmarisen takomasta "robotista".

Älykästä konetta kohtaan tunnetut pelot ovat tuttuja tiedeuutisista. Marttinen kuitenkin syventyy esittelemiinsä tapauksiin uutista syvemmälle palaten toistuvasti kysymykseen siitä, miten pelkoreaktiot sijoittuvat ns. "outo laakso" -kokemuksen akseleilla.

Vaikka robottikuvausten kulta-aika koettiin scifissäkin jo 1950-luvulla, herättävät ihmistä jäljittelevät koneet ja digisimulaatiot edelleenkin yhtä vahvoja reaktioita. "Oudon laakson" käsitekin syntyi jo vuonna 1970, kun japanilainen robotiikan professori Masahiro Mori pyrki selittämään, miten ihmismäisyyden lisääminen artefaktiin miellyttää katsojaa vähä vähältä enemmän, mutta muuttuukin tietyssä pisteessä kammottavaksi.

Eivät siis koneihmiset sinänsä, vaan meidän tapamme tulkita 'ihmismäisyyttä' on niin eriskummallinen, että scifistit ovat saaneet ja tulevat saamaan tästä outouden outoudesta paljon irti. Ja tämän tuplaoutouden muotoja tutkiskellessaan Marttinen tulee kirjoittaneeksi eräänlaista tieteisfiktion filosofiaa, jos kuinkakin insinööritieteiden näkökulmasta. Kuivakkaalta vihkolta vaikuttava kirja osoittautuu aiheeseen asiantuntemuksella ja innostuksella syventyneeksi tietoteokseksi, joka pohdiskelee yhtä paljon kuin opettaa.

Marttinen käsittelee myös robotin ensiesiintymisiä tieteiselokuvissa ja -kirjoissa. Esimerkit ovat kuitenkin satunnaisia kuvailevia poimintoja, joissa eksytään liiankin kepeille sivupoluille ensimmäisten filmirobottien hassunkurisuudesta tai Philip K. Dickin harhaisuudesta. Harmillisen vähän tätä kulttuuritaustaa analysoidaan siltä kannalta, miten koneihmisen ideaa on kehitelty taiteissa.

Kirjallisuuden puolelta ratkaisevaksi nostetaan tietysti Isaac Asimovin robottilait, josta hypätäänkin suoraa päätä Dickiin ja Terminator-elokuviin. Kirjasta ei löydy edes suosituksia oheisluettavaksi, joten konepelkojen tematiikasta kiinnostuvan on omin päin löydettävä Jukka Sihvosen tai Jaakko Suomisen tutkimusten pariin.

Kiinnostavin osa Marttisen kirjaa koskeekin oikeastaan ihmisten tutkimista: robottipelot perustuvat sekä psykologiaamme että monenlaisiin kulttuurista oppimiimme ennakkoluuloihin. "Robottia tulkitaan herkästi ihmisen viitekehyksessä", kiteyttää Marttinen, "jolloin aivot valitsevat vääränlaiset mallit. Kun aivojen malli ja havainnot eivät täsmää, yhdistelmä ei resonoi ja aivojen aktiivisuus nousee, kun virhettä yritetään selvittää."

Tämän osion jälkeen Marttinen esittelee niitä tekoälyyn ja digitaalisen mallintamiseen perustuneita ratkaisuja, joilla voidaan välttää "oudon laakson" efektiä. Näiden keinopersoonien ei ole tarkoituskaan esiintyä ihmisen veroisina, vaan Marttisen sanoin nöyrästi tunnustaa toimivansa vain tiettyä tarkoitusta varten.

Tulevaisuus on nöyrien robottien ja kilttien tekoälyjen.







Lyhyempi ja arviokeskeisempi versio tästä tekstistä ilmestyy Portti-lehdessä 1/2020






tiistai 19. toukokuuta 2020

Tamperelainen malli epidemiantorjuntaan


Tänä keväänä pääkaupunkilainen media on uutisoinut kilpailevasta naapuristaan Tampereesta vain kahta asiaa: että kaupunki on konkurssin partaalla ja että virusepidemia on pysähtynyt täällä lähes nollalukemiin.

Pääkaupunkiseudun mediaatekeviltä on jäänyt tajuamatta, että nämä kaksi ilmiötä korreloivat keskenään. Tappava epidemia on pysähtynyt täällä lähes nollalukemiin, koska kaupungin infrastruktuuri on hallitusti sortunut eikä uusille tartunnoille täten tarjoudu mahdollisuuksia.

Pääkaupunkilaisten onneksi tamperelainen pääministeri Sanna M on valmis soveltamaan tamperelaista epidemiantorjuntaa myös Helsinkiin.

Tampereen malli perustuu kansainvälisten torjuntamallinnusten merkittävään parannukseen. Kun muualla maailmassa sovelletaan viisiportaista asteikkoa epidemian torjunnan seurannassa, tamperelainen malli soveltaa peräti kuusiportaista asteikkoa seurannan torjunnassa.

Asuinalueet luokitellaan tamperelaisen asteikon perusteella seuraavasti:
  1. Epidemiaa aiotaan tulla tukahduttamaan.
  2. Epidemiaa ryhdytään hidastaen tukahduttamaan.
  3. Epidemian leviäminen tullaan tukahduttaen hidastamaan.
  4. Epidemian kasvun huippua pyritään tarkasti seuraamaan.
  5. Epidemia hidastumista seurataan asiantuntijoita kuunnellen.
  6. Epidemian hallinnan lisäämistä ryhdytään voimakkaasti edistämään.


Työttömien heikentämä asuinalue puretaan Tammelasta.
Kuudennen asteen hybridimallissa tartunnalle alttiit työttömien asuinalueet puretaan ja tilalle rakennetaan kaistale ohikulkuraitiotietä. Epidemian osoittaessa maltillistumisen merkkejä asuinalue voidaan luokitella lopulta ensimmäisen asteen vyöhykkeeksi, mikäli työttömistä ei löydy merkkejä asukkaiden jätevedessä.

Tamperelaista mallia varten kaupunkeihin perustetaan kansanopistollisten keskussairaaloiden läheisyyteen drop in -testauspaikkoja niille kansalaisille, joita vaivaa epävarmuus, ovatko he työttömiä vaiko eivät.

Drop in -testauspaikoissa voidaan puhallus- ja ulostenäytteestä selvittää kansalaisen ravitsemus, mikä 90% tilastoherkkyydellä osoittaa luokkapudokkaan. Positiivisen testituloksen saaneet alfatyöttömät pääsevät pantaseurantaan. Negatiivisen testituloksen saaneille myönnetään sdp:n votiivikynä.

Liikehdi, toveri, liikehdi.




keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Tanssi tanssi tanssi (romaani)






Länsimaisen pop-musiikin suurin aihelma, kaipaus, hallitsee japanilaisen Haruki Murakamin proosaa. Jostain syystä Murakamia luetaan japanilaisen kirjallisuuden mestarina, vaikka hänen henkilönsä ovat hartaita länsimaisen pop-musiikin ja kirjallisen trivian kuluttajia.

Viimeistään Kafka rannalla -romaanista (2002) alkaen myös spefin kuluttajat ovat kiinnostuneet Murakamista. Hänen kirjallista tyyliään on luonnehdittu maagiseksi realismiksi, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että arjen ja yliluonnollisen välillä ei ole jyrkkää vastakkainasettelua kuten länsimaisessa spefissä.

Murakamin varhaistuotantoon kuuluva Tanssi tanssi tanssi (alunp. 1988) on sekin täynnä kaipailevaa musiikkia. Mitään juonta tässä massiivisessa romaanissa  ei ole, kuten ei muissakaan Murakamin teoksissa. Anonyymiksi jäävä miespäähenkilö viettää päivänsä ajelehtien paikasta toiseen ja ihmetellen itsekin, miten vähän juuri hänen elämässään on juonta ja järjestystä.

Kirjan alkupuolisko käytetään Sapporossa sijaitsevan hotellikompleksin tutkimiseen. Päähenkilö on vakuuttunut, että hotellin ylimmästä kerroksesta löytyisi selitys "Lammasmieheen", joka hallitsee hänen alitajuntaansa ja solmii kytkentöjä turhilta vaikuttaneiden ihmisten välille.

Puolivälissä kirjaa päähenkilö kytketään ohimennen tavatun prostituoidun murhaan. Kohtaaminen virkavallan kanssa, samoin kuin hotelliin liittyvä korruptiorikollisuus, tuo päähenkilölle yhden syyn lisää valittaa ulkopuolisuuttaan. Romaani etenee hypnoottisen apaattisena kuin katselisi David Lynchin elokuvaa puolinopeudella.

Kappaleita pitää koossa kertojan kaipaus jonnekin muualle, enimmäkseen nuorten naisten syliin. Kaikkia naisia hän nimittää "tytöiksi". Nuorin kertojaminän tyttönaisista on 13-vuotias, mutta Murakami on niin arvostettu kirjailija, että kukaan ei nosta äläkkää tällaisesta tympeän lolitamaisesta kuviosta.

Romaanin päähenkilö on sama hahmo kuin Murakamin teoksessa Suuri lammasseikkailu (1982; 1993), joka puolestaan näkyy olleen vieläkin varhaisemman (suomentamattoman) trilogian päätösosa.

Näistä kahdesta kirjasta Suuri lammasseikkailu on – hupsusta nimestään huolimatta – paljon jäntevämpi, paikallisväriltään rikkaampi ja huumorissaan vonnegutmaisempi kuin kirjailijan lomapäiväkirjalta vaikuttava Tanssi tanssi tanssi. Vaikka kertojahahmo on periaatteessa sama, jälkimmäisessä kirjassa hän on rasittavan ympäripyöreä mary sue -hahmo. Aivan kuin kirjailija äkkisuosionsa huumaamana olisi kruunannut itsensä laatimalla mangamaisen karikatyyrin kirjailijuudestaan.

Murakamin teokset ovat niin itsenäisiä, että kirjat, samoin kuin kirjojen luvutkin, voi tietysti lukea missä järjestyksessä tahansa. Salaperäinen hotelli, pään sisältä elämänohjeita antava Lammasmies ja kauniskorvainen prostituoitu selitetään yhä uudelleen päähenkilön kiintopisteiksi. Tarinanmaailmassa ei voi eksyä.

Itselleni Murakami on ensisijaisesti novellisti, joten Tanssi tanssi tanssi toimii minulle kuin sadan Murakami-iskelmän levyboksi. Kaipauksen kaikki harmaat sävyt lumisesta Hokkaidosta sinkkubaarien sävyttämään Tokioon tulevat tutummaksi kuin tahtoisinkaan.







Lyhyempi versio tästä arvostelusta ilmestyy Portissa 1/2020.


torstai 7. toukokuuta 2020

Lanny (romaani)



Englantilaiset crossover -kirjat jyräävät aivan omassa sarjassaan.  Ikäluokat ylittävissä crossover -teoksissa päähenkilöt ovat lapsia ja käsittelevät lasten maailmaa, mutta tarinat itsessään ovat niin rankkoja, että kustantajien on mahdotonta markkinoida niitä missään genreluokassa. Tämä taas vaikeuttaa näiden fantisoinnissaan villien teosten päätymistä spefin kuluttajille.
Kuvittelepa siis, ettet olisi koskaan sattunut kuulemaan Philip Pullmanin daimoni-trilogiasta (1995–2000), Neil Gaimanin Coralinesta (2002) tai Mark Haddonin romaanista Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003).
Samaa sarjaa on Max Porterin romaani Lanny (2019). Se on lähivuosien kiehtovimpia teoksia, mitä fantasian, kauhun ja myyttien kolmiyhteydestä on syntynyt.
Porterin teos on kollektiivikuvaus englantilaisesta kylästä, joka elää lähiöjunan etäisyydellä Lontoosta, medialaitteiden ja persoonattomien perhesuhteiden elämänrytmissä. Kylän asukkaat ovat unohtaneet millainen on heidän kotiseutuaan hallitseva, sille luonteensa antava myyttiolento Isä Suomukka.
Myyttiolennon biologinen perusta on lehtometsissä elävässä loiskasvissa. Keksityltä kuulostava suomenkielinen lajinimi, "suomukka", ("toothwort"), sopii täydellisesti satufantasiasta tutulle, metsäluonnon personoivalle olennolle. Metsäluonnon merkitys myyttien ja ihmiskollektiivien muokkaajana on siis hyvin samanlainen kuin brittifantasian klassikoissa, etenkin Robert Holdstockin Alkumetsässä (1984).
Suomukka eli lathraea squamaria
Romaani luo alusta alkaen jännitteen kylässä asuvan ihmisverkoston ja metsäluonnon bioverkoston välille. Isä Suomukka pystyy vakoilemaan kyläläisten ääniä, mutta kuulee ne toisiinsa limittyvinä, kirjassa aaltomaisesti taitettuina repliikkeinä.
Romaanin varsinainen keskushahmo on erityisherkkä lapsi Lanny. Lapsen omalaatuisuus jää arvoitukseksi; hänen ulkonäöstään kuullaan käytettävän ilmaisua "pää kuin delfiinillä ja muuttohaukan siivet". Lannylla on yliluonnollinen herkkyys havaita Isä Suomukka, mutta ei keinoja rauhoittaa tätä metsäluonnon edustajaa.
Edellä mainittujen crossover-teosten tavoin Porter kuvaa lapsia todisteena perheiden epäonnistumisesta. Isä elää unelmissaan vapaana poikamiehenä ja äiti omistautuu sadististen dekkareiden keksimiseen. Ainoa tapa ymmärtää Lannya on lähettää tämä kyläläisten pelkäämän boheemitaiteilijan koulutettavaksi.
Koko romaanin juoni perustuu sille, että eräänä päivänä Lanny katoaa ja kylän elämä mullistuu epäluuloista. Mitä Lannylle on todella tapahtunut, sen lukija joutuu päättelemään painajaismaisista kohtauksista.
Lannyn luettuaan tuntuu itsestään selvältä, että näin suvereenisti myyttejä ja lapsuutta yhdistävä kertomus voi syntyä vain brittiläisessä kulttuuriympäristössä. Siellä lapsille suunnattu taidekirjallisuuskin sai syntynsä jo kolme vuosisataa sitten. Siellä luontokirjallisuus kukoistaa nykyäänkin aivan eri tavoin kuin luontoihmisinä itseään pitävien suomalaisten keskuudessa.
Silti Lanny ei missään nimessä romantisoi lasten ja taiteilijoiden etuoikeuksia palauttaa meille "luontoarvoja". Pikemminkin teos muistuttaa siitä, miten yksilökin on niin kiinteä osa lajiaan ja ympäristöään, että perhe on pikemminkin suodatin kuin käyttöliittymä maailmaan.
Aiemmin Max Porterilta on suomennettu hänen esikoisromaaninsa  Surulla on sulkapeite (2015). Sekin on pakko etsiä käsiinsä Lannyn luettuaan.



Pidempi versio tästä arvostelusta ilmestyy Portti-lehdessä (1/2020).

tiistai 5. toukokuuta 2020

Suomen kansan suojeluspyhimys





Vaihtoehdot kirjailijapalkalle


Tänä keväänä ovat köyhät taiteilijat nousseet median lempilapsiksi. Etenkin esittävien taiteiden alalla ammattilaiset ovat jääneet vaille tuloja, mutta heidän siivellään huomiota olemme saaneet myös me kirjailijat. Tukirahaa on lupailtu ja avattu hakuunkin niin runsaasti, että kuvittelisi taiteilijoiden olevan suomalaisille yhtä rakkaita kuin turistilentojen pilottien ja matkaoppaiden.

Kukaan ei sentään ole vakavissaan ehdottanut, että taiteilijatkin ilmoittautuisivat yrittäjinä hakemaan siihen korvamerkittyä koronatukirahaa.

Mutta taiteilijoiden asemaa osana yhteiskuntaa on kyllä arvioitu tästä näkökulmasta jo pitkäänkin. Ja juuri niissä laskelmissa kaikki taiteilijat, niin standup-koomikot kuin tilapäärunoilijat, on laskettu samanlaisiksi toimijoiksi.

Laskelmia taiteilijapalkan malleista ovat tehneet TAIKEn virkahenkilöt. Vuosi sitten maaliskuussa (1.3. 2019) TAIKEn johtaja Paula Tuovinen kävi jututtamassa meitä pirkanmaalaisia kirjailijoita ja kyselemässä kommenttejamme kirjailijapalkasta. Missään muualla en olekaan nähnyt näitä TAIKEn visioita kootun yhteen, vaikka niitä on yksittäin esitelty julkisuudessa muuallakin.

TAIKEn suunnitelmissa on siis ollut neljä erilaista mallia valtion maksamalle kirjailijapalkalle. Kuulemma jotain tai joitakin niistä on aiottu piankin testata, mutta ainakaan itse en ole kuullut käynnistetyistä kokeiluista. Syy on ilmeinen: raha. Kokeilujakaan ei kannata käynnistää, jos valtio ei lupaa 110 miljoonan euron lisäystä taiteeseen, kuten TAIKE on toivonut.

Tämä 110 miljoonaa euroa olisi merkinnyt normaalioloissa sitä, että valtion budjetissa taiteen osuus olisi nostettu 0.8 prosentista 1.0 prosenttiin.
Nykyoloissa osuutta taitaa olla mahdotonta arvioida, saati toivoa.

Mallista riippumatta valtion kirjailijapalkka ei vaikuttaisi apurahoihin säätiöiltä. Tämä olisi HYVÄ asia. Palkattavat kirjailijat valittaisiin kuitenkin vertaisarvioinnilla kuten lautakunnat nykyäänkin valitsevat apurahaa saavat kirjailijat. Tämä vaikuttaa ERITTÄIN PAHALTA.

Tavoitteena kirjailijapalkassa olisi se, että kaikenlaisten lautakuntien määrää voitaisiin vähentää. Tämä KUULOSTAA HYVÄLTÄ mutta ei ole pelkästään sitä. Kirjailijoiden enemmistön kannalta juuri mikään ei muuttuisi. Säännöllisesti valtiollista tukea saavien kirjailijoiden määrä (nykyään n. 90 kirjailijaa) pysyisi näissä malleissa samana ja kaudetkin (1/3/5 v) ehkä samoina.

Isoin muutos olisi se, että säännöllisesti maksettava palkka olisi isompi ja kerryttäisi sitä saavien eläkettä. Tämähän olisi ERITTÄIN HYVÄ asia. Niille 90 etuoikeutetulle kirjailijalle, siis.


Mahdolliset mallit valtion kirjailijapalkalle ovat tällaiset:

1. Suomen Akatemian malli: taiteilijalähtöinen työllistyminen eli kirjailija ottaisi yhteyttä alansa organisaatioon ja TAIKE maksaisi sitä kautta palkan taiteilijalle.

2. Läänintaiteilijoita muistuttava malli: omaa työtä voisi olla 50%, jopa 90% työajasta, muu TAIKEN organisaatiota. Tämä oma työ kuitenkin saattaisi edellyttää sitä, että "työ integroituu siihen mihin on muutenkin palkattu".

3. Allianssimalli: käytössä jo Norjassa ja Ruotsissa joillakin taiteenaloilla (ei kuitenkaan kirjallisuudessa). Malli edellyttäisi, että yritys tai organisaatio palkkaisi kirjailijoita. Malli sopisi niille joilla jo on palkkatyötä, koska valtio korvaisi työttömyysturvan niinä kausina kun ei ole palkkatyössä.

4. Luottamustehtävätyyppinen malli: hyvin samanlainen kuin nykyinen apurahamalli, mutta apurahan sijaan kirjailijoilla olisi verotuksellinen palkkaus, jossa TAIKE tekisi työsopimuksen kirjailijan kanssa. Kirjailijalla ei olisi kuitenkaan virallisesti työsuhdetta eikä esimiestä. Tähän malliin kuuluisi sentään työterveyshuolto.


Tiivistetysti näiden mallien isot ongelmat:
  • Uusi järjestelmä kärjistäisi kirjailijoiden keskinäistä eriarvoisuutta.
  • Uusi järjestelmä edellyttäisi työttömäksi (palkkakauden jälkeen) jääviä kirjailijoita valehtelemaan työttömyysturvaa saadakseen (”En kirjoita enää, annoin pois työhuoneeni", jne).
  • TAIKEn kuvitelmissa kirjailijat ovat samanlaisia taiteilijoita kuin näyttelijät tai muusikot. Siksi näissä malleissa saatetaan esittää vakavissaan, että kustantajat voisivat palkata kirjailijoita työsuhteisiin.
  • Pätkätöiden mitätön eläkekertymä pysyisi ennallaan ja taiteilijaeläkkeiden määrä olisi yhtä mitätön kuin ennenkin.
  • Kirjastokorvaukset eivät nousisi.

Kaiken yllä olevan kirjasin ylös TAIKEn johtajan vierailusta ja palkkamallien herättämistä välittömistä kommenteista paikalla olleissa kirjailijoissa. Mahdolliset virhepäätelmät ovat yksistään omiani. Mielipiteet eivät ole kuitenkaan pelkästään omiani. Esimerkiksi TAIKEn johtajan ehdotus, että ideologiset tai genrekohtaiset kustantamot saattaisivat palkata kirjailijoita, ei kuulosta tältä planeetalta yhtään kenenkään korvissa. Siksi kirjailijakentän odotukset kirjailijapalkasta eivät taida olla järin ruusuiset. Ja nyt pandemiaoloissa voi olla helpottunut vain siitä, ettemme ole sentään esittävät taiteen ammattilaisia.

Disclaimer: nostan tällä hetkellä itse valtion kuukausittaista taiteilija-apurahaa, joten mielipiteeni valtion hyväntekeväisyydestä saattavat olla juuri nyt positiivisemmat kuin koskaan normaalioloissa.



lauantai 2. toukokuuta 2020

The Last Day (trilleri)

Kelpuutan "The Last Day" -romaanin (2020) osaksi Maailmanlopun Kirjastoa, mutta ei klassikkohyllyn lähellekään, vaan 'kuolevan lentokenttäpokkarin' osastolle.

Maailmanloppu selitetään jo kirjan alussa parilla sivulla. Maapallo on lakannut pyörimästä höpsön astronomisesta syystä, USA jäätynyt ja Euraasia paistunut hengiltä jättäen jäljelle vain ikuisen iltahämärän imperiumin, Britannian. Tästä allegoriasta (kuten brexitistä) saisi oikea kirjailija irti monin verroin enemmän kuin esikoisensa spefi-ideasta trillerikaavaan vääntänyt tiedetoimittaja Andrew Hunter Murray. Paljon samaa aivottomuutta ja ilmastouutisten eksploitaatiota tähän kirjaan on tuhlattu kuin fyysikko Al-Khalilin äskettäisessä maailmanloppuromaanissa "Sunfall". Kirjoja ei yhdistä tieteestä ponnistavan spekulaation monipuolisuus, vaan sen yksipuolisuus: yhden näppärän idean ja markkinointiprofiilin varassa myydään samaa katastrofipornoa kuin amerikkalaiset elokuvat.

Romaanin keskeinen idea maailmanlopuksi, planeettamme hidas pysähtyminen ja historian seisahtuminen "viimeiseksi päiväksi", tuo sille kaltaisiani lukijoita spefinkin puolelta, samoin kuin brexit-painajaisen äärimmäisyyksistä kiinnostuneita aikalaisia. Muutamassa vuodessa tämä romaani on kuitenkin unohdettu. Uusia konsepteja fiktiivisen maailmanlopun yllättävyyteen keksitään jatkuvasti ja brexitin orwellimainen kauhistelu vaihtuu pandemiapitoisempiin aiheisiin.

"The Last Day" -romaani alkaa tehokkaasti 2050-luvulta, katastrofin _jälkeisestä_ tilasta, joten kirjan alun ahmaisee jokaista kuvausta kiitellen. Mutta pari lukutuntia myöhemmin tarina muistuttaakin jo mitä tahansa trilleriä, missä nuori petetty sankaritar selvittää suurta salaliittoa gestapomaisten virkapahisten kopistellessa hänen kannoillaan. Paikkana on dystopiaksi muuttunut Lontoo, joten trillerin edellyttämät hiiviskelyt rivitalojen puutarhoista museoihin ja virastoihin tarjoillaan asianmukaisen kylmän nostalgian lävitse. Katastrofin jälkeinen yhteiskunta (vrt. brexit) rinnastuu siihen että natsit olisivat valloittaneet Britannian henkisesti."Sunfall'in" ja "The Last Day" -pläjäyksen jälkeen olen vakuuttunut, ettei siellä mitään henkistä pääomaa ole enää ollutkaan sitten Orwellin päivien.

Oman alalajinsa goottisilla kriteereillä jokainen maailmanloppuromaani on tietysti juuri niin hyvä kuin mitä se on juonikas toiveikkuuden pihistelyssä: maailma on rakennettu proosaperinteen aineksista jotka on kirjassa tarkoitettukin tuhottaviksi tai mädäntyviksi....  ja lukija jännittää kumpaan mitäkin ainesta käytetään (ja ketkä miljardit ihmiset kuolevat kuinka turhaan).

Näillä goottisilla kriteereillä "The Last Day" on sentään alalajinsa kunniakas edustaja, sellaisella kyynisen viihdyttävällä tavalla jota on tottunut odottamaankin brittiläisiltä "cozy catastrophe" -perinteen jatkajilta: maailman rakennettua se puoliksi syödään ja puoliksi tallataan. Tähän kyynisen toteavaan, virastojen kahvihuoneissa ja museoiden käytävillä viihtyvään kerrontatyyliin kuuluu  ylenpalttisen väkivallan ja kaiken erotiikan välttely. Edelleenkin on silti todettava, että oikean kirjailijan käsissä tällainen tyylitaju tuottaisi edes omaperäistä huumoria jos ei omaperäistä henkilökuvausta.