Sentimental Value (elokuva)

 

Hyvällä tarinalla elokuva pääsee pitkälle - mutta valkokankaalla se ei ihan riitä, vaikka televisiossa ei juuri muuta tarvitakaan.

Uusin puolielävä todiste tästä epäsuhdasta on taidefilmeistä melodraamaan vaihtanut norjalainen Joachim Trier, epäilemättä öljyrahalla voidellulla uranousullaan. Edellinen ohjaus "Maailman huonoin ihminen" (2021) onnistui vielä nuorekkuudellaan ja näyttelijä Renate Reinsven huikealla karismalla pujottelemaan läpi naismelodraaman (perhe vs ura) kliseiden, mutta uusin elokuva "Sentimental Value" (Affeksjonsverdi, 2025) velloo kahden puhuvan pään kohtauksissa niin kuin se tosiaan olisi tehty netflix-laatikkoa varten, kuten 'elokuva elokuvassa' -vitseissä mukaironisesti viittaillaan.

Silti eli siksi "Sentimental Value" on myös vuoden varmin draamankorvike, tarinaelokuvaa, jossa kapearekisterisetkin näyttelijät  (Stellan Skarsgård ja Elle Fanning) pääsevät loistamaan aidosti vahvalla tunteella ladatuissa kohtauksissa. Luonnonlahjakkuus Renate Reinsve on jälleen kaiken keskipiste, mutta jätetään yllättäen samanvahvuiseen osaan Skarsgrådin esittämän isä-ohjaajan rinnalla. Melodraaman näkökulma on siirtynyt siis 90 astetta ylemmäksi verrattuna edelliseen elokuvaan. Edellisessä naisen elämää kampitti huono parisuhde narsistiseen poikakaveriin, uudessa tarinassa riittämätön kiintymys narsistiseen isäohjaajaan. 

Kaiken lisäksi uusi elokuva alkaa kuin suoraan siitä, mihin edellinen loppui: Reinsven esittämä norjalainen ammattinäyttelijä on maineensa huipulla, mutta jotain olennaista häneltä puuttuu itsevarmuudesta ja -kunnioituksesta.

Kaipa nämä viimeiset kaksi (tai kolme) elokuvaa pitäisi olettaa siirtymävaihteeksi keski-ikäistyneen ohjaajan (s. 1974) uralla. Aluksi Trier teki kolme äijäahdistuksella pelottelevaa taidefilmiä (Reprise, 2006; Oslo, August 31st, 2011; Louder Than Bombs, 2015), sitten kolme naisten ahdistuksessa vellovaa melodraamaa (Thelma, 2017; Maailman huonoin ihminen; Sentimental Value). 

Kuuden elokuvan jälkeen Trieriltä voi odottaa vielä paljon, kun kerran tuotantoihin käytetään runsaasti aikaa, rahaa ja hyviä käsikirjoituksia. Puuttuu vain se uskallus sellaiseen omaan visuaaliseen kerrontaan, jolla Trier herätti huomiota kahdessa ensimmäisessä elokuvassaan ja jota hän nyttemmin käyttää enää vinjettimäisinä välipaloina tuodakseen edes jotain vaihtelua tarinan rytmitykseen. Uudessa elokuvassa kerronta etenee niin romaanimaisina, sekunnin bläkäreillä erotettuina jaksoina kuin tehtäisiin tv-sarjaa idiooteille tai lapsille.

Ja vielä tämäkin: pelataan mukaan natsikortti, jotta sukutarina vaikuttaisi takuuvarmasti traagiselta. Trieristä saattaa tällä laskelmoinnin linjalla tulla Norjan oma klaushärö.

Pieniä bonuksia "Sentimental Value" tarjoaa melodraamansa ohessa ja siksi se on ehdottomasti suositeltavaa katsottavaa jahka filmi tulee suottatoistoon:

+ En ole erityisemmin pitänyt lapsenkasvoisesta Fanningista enkä kankeahkosta Skarsgårdista, mutta he ovat yllättävän luontevia rooleissaan.

+ Elokuvan alkujakso teatterissa on aidosti jännittävä, vaikka johtaa raskaasti harhaan siinä, mikä tämän elokuvan aihe ja tyylilaji ovat.

+ 'Elokuva elokuvassa' -takaumat sopivat siihen, että särkynyttä perhettä yhteen liittävä talo on eräänlainen sivuhenkilö. Tosin tämänkin idean alkupuolella esiteltyään elokuva hukkaa sen pitkäksi aikaa - palatakseen siihen sitten lopetuksessa, joka on valitettavasti täsmälleen sellainen kuin tyhminkin katsoja osaa arvata.

Mitään järkevää selitystä en elokuvaa katsoessa löytänyt sille, miksi Ingmar Bergman -viitteet piti tunkea mukaan tarinaan. Eikö vanhasta menestyneestä ohjaajapolvesta voi tehdä elokuvaa ilman moisia kliseitä? Eikö kirjallisuuden puolelta löytyisi helpompaa kohdetta, jolle Trier voisi kohdistaa imartelevia vertailuja anelevan kunnioituksensa? Knausgårdista näkyy Trier tehneen jo ihailevan dokumentin, mutta ilmeisesti moinen imelä rokkihahmo ei riitä edes melodraaman materiaaliksi...

Ja mitään bergmanilaista viitearvoa vähempää Trier ei voisi käyttääkään tavoitellessaan festarivoittojen nykystandardia. Niin alas, tv-tuotantojen yleisömakuun, on Canneskin vajonnut palkitessaan (grand prix 2025) tällaista elokuvaa, jonka lähin taiteellinen vastine on ikea-jakkarassa.

Junavaellus Trondheimiin

 

Alunperin ideana oli lähteä Skotlantiin, mutta laivoja ei sinne enää menekään suoraan Pohjoismaista, ja junailu etelämpää kestäisi päiväkausia. Niinpä lähdimme taas Norjan tuntureille, määränpäänä tällä erää Trondheim.

Tulimme päivälaivalla lauantaina Tukholmaan ja sieltä yöjunalla Ångeen, josta raidetöiden takia jatkettiin aamu5:ltä Åreen, keskelle tuntureita.

Åren rantaa

Åre on omituisen idyllinen turistikeskus, jossa nyt off-season on elämää vähemmän kuin Kuun pinnalla. Sää vaihtelee kesäkuussa kolean ja jäätävän välillä. Onneksi saimme täydellisen yöpaikan hostellista.  

Vaikeinta olikin matkan jatkaminen, huomasimme.

Ruotsin junayhtiöt ovat aivan... helvetistä, jopa VR:ään verrattuna,  minkä vuoksi VR pyrkiikin nyt voimalla Ruotsin markkinoille. Kun junan korvaava bussikin oli peruttu, jouduimme ottamaan tänään maanantaina aamutaksin päästäksemme 60 km matkan Storlieniin, tuntureiden päällä sijaitsevaan rajakylään. Sielläkin RUOTSIN junayhtiön taulu väitti,  että junabussi Norjaan on peruttu,  mutta ei se ollut. 

Storlienin asema ja valehteleva junataulu.

Ja meitä matkaajia alas kohti Trondheimin jättimäistä vuonoa oli peräti kahdeksan. Ihmettelimme miten ne viisi muuta olivat päässeet Storlieniin... paikka on niin kolkon unohdettu ja syrjäinen kuin karoliinien armeija olisi juuri jäätynyt naapuriin... vaikka tunturit ylittävä junarata sinne on tehty jo 1890-luvulla!

Åren ja Storlienin syrjäisyydestä kertoo olennaisen se, että aluetta käyttää dekkareidensa miljööksi kaksi suosittua ruotsalaiskirjailijaa, Viveca Sten ja Sara Strömberg. Tämän tietysti huomasimme vasta paikallisista mainoksista. Kirjakauppojahan ei täällä ole ja kirjastokin vain Åren juna-asemalla...

P-maiden ainoa goottilainen katedraali.

Junabussi toi sitten meidät tänne ilmastosta toiseen, aurinkoiseen Trondheimiin, jossa yövymme pyhiinvaeltajien (!) puisessa hotellissa, aivan katedraalin ja hautausmaan kupeessa. Hinnat kaupungin hotelleissa ovat järjettömät,  ehkä siksi että tänne pohjoiseen turistit saapuvat isoina ryhminä. Onneksemme olemme liikkeellä juuri ennen ruotsalaisten ja norjalaisten kesälomia. 

Yllätys täällä Trondheimissa oli se, että helluntaita vietetään Norjassa kolmen pyhäpäivän jatkumona,  jolloin kaikki olennainen, kuten ruokakaupat (ja Vinmonopolet), on kiinni. Yllätys oli kyllä sekin, että sää on paljon ennustetta parempi. 

Täällä nyt vietämme kaksi yötä, sitten paluumatkalla taas Åre, sitten Uppsala, ja Tukholman kautta laiva kotiin. 

Trondheimin kuvatuin katunäkymä.

10.6. Trondheim 

Viikkoa vaille 50 v sitten olin täällä vanhempieni kanssa, muistan siitä, että sain lahjaksi kalapuukon jonka tuppeen pvm kirjattiin. Muuta en muistakaan. Trondheimhan on Tampereen kokoluokkaa ja sen ystävyyskaupunki. Silti matalampi, söpömpi ja puisempi kuin uskoisikaan. Sillä on vaurautta maltistua.

 

 

Myös tänään oli päivä Trondheimissa kevyt kuin kesäinen unohdus. Istuimme vaeltajahotellimme puutarhassa lukemassa ja joen rannan puistossa kaljalla. S ja A kävivät katedraalissa sivistymässä, minä pysyin puutarhassa niin kauan kuin aurinkoa riitti, ekan kerran shortsisäässä. Kaupungille ei kylläkään ole asiaa ilman fliisiä ja housuja, vuonolta tuulee kaiken aikaa viileästi.

Säätiedotus on näköjään täysin randomia jos vain googlaa weather-sanalla, mutta osuu aika oikeaan Ylen verkkosivulla ja ruotsalaisella klart-sivustolla.

Suomi tuntuu nyt juuri sopivan etäiseltä kuin kääntäisi talvitakin nurin ja näkisi repsottavat saumat.

11.6. Trondheim-Åre

Vietämme päivää joen varressa ja fästingille kiiveten, lähellä hotellia, kun kello 12 alkavat sireenit ulvoa ja kaikki kännykät täristä. Kyseessä on Norjan hälytysjärjestelmän viikkotesti. Jos öljyn hinta putoaa tietävät kaikki syöksyä nettipörssiin.

Paluumatka alkaa. Juna Årea kohti lähtee 16:40, rullaa reippaasti ylös tuntureille. Raja-asemalla vaihdetaan junaa, koska Norjan Vy ja Ruotsin SJ eivät kommunikoi. Esimerkiksi lippua suoraan Åreen ei voi ostaa asemalta eikä netistä. Kukaan ei taaskaan kysy passeja, nyt sentään kaksi vartijaa seisoksii asemalla.

Mukavuusmatkailua tuntureillla 

Gästhusetissa on kaikki taas valmiina. Iso huone kahdella makuualkovilla, hinta yöltä vain 870 kr + 45 kr per lakana.

12.6. Åre

Lämmintä ja kirkasta viimein myös tuntureiden keskellä. Hiihtohissit eivät vain toimi eivätkä tavatut paikallisetkaan ole varmoja, joko kesäsesonki alkoi. 

Emme siis kiipeile vaan istumme taas oluella rannassa. Åre on yhtä irvokkaan kliininen ja sporttinen kuin Levi, mutta sen Systembolagetissa kaljaosastokin on marketin kokoinen. Opimme, että paikan nimi ei suinkaan liity malmiin (ore) vaan pohjautuu saameen, ehkä karua tunturilakea tarkoittavaan sanaan.

13.6. Åre-Uppsala

Pitkä päivä junissa. Näin kokee tarkalleen, ettei Ruotsi ole vain pitkä vaan myös leveä. On istuttava 4 tuntia länsirajalta Sundsvalliin itärannikolle. Sieltä vaihtoehtona olisi pohjoinen paluureitti Merenkurkun ylitse Uumajan kautta. Mutta onneksi hylkäsimme sen idean jo suunnitteluvaiheessa: tänään Uumajan juna on peruttu 'kuparivarkauden' (!) vuoksi. Tuskin on sattumaa, että täällä rannikolla on keväällä toistunut sekä näitä varkauksia että telemastojen sabotaaseja. Suomessa tätä ei tietenkään uutisoida. Sattumoisin. 

Syömme Sundsvallissa subbarit ja näemme abien penkkarikulkueen, Ruotsissa niitä juhlitaan tänään. Sitten lähijuna Gävleen 2 tuntia ja vielä 1 tunti pikajunalla Uppsalaan, joka on lempparimme verrattuna Tukholmaan. Kuin tulisi kotiin. 

BW-ketjun hotellissa online-kirjautuminen on järjettömän mutkikas ja buginen, päivän ainoa kiusa, muuten erinomainen rauha istua falafelilla kosken partaalla juuri auringon laskiessa... 23:n aikoihin...

14.6. Uppsala-Tukholma

Painava helle jo aamusta. Pakollinen pistäytyminen English Bookshopissa, sillä Natt och Dag loppui jo Åressa ja Tevisin "Man Who Fell..." hupeni päivässä. S ostaa uuden nuottilaukun, minä Donnen rokkielämäkerran. 

Junia Tukholmaan menee aivan yhtenään, mutta silti ne ovat verraten täysiä. Vielä on pysyttävä virkeänä klo 20:n iltalaivaan saakka. S saa kioskista lähijunaliikenteen halvat päiväliput, niillä voi pendelöidä Djurgårdenin raitsikalla. S ja A menevät eläintarhaan, minä vartioin reppuja puistossa.

Raitsikat takaisin keskustaan ovat aivan täynnä, niin on keskustakin. Lounas vakiosushipaikassa, kävely terminaalille, missä pienen Euroopan merkeissä tapaamme E & M:n palaamassa Baselista.

Enää yksi yö ja meri jäljellä Suomeen. Olemme osaltamme todistaneet miten helposti ylös Norjaan pääsee junallakin, periaatteessa.  Käytännössä eurooppalainen junaliikenne on yhtä hasardia, kansallisten yhtiöiden kömpelösti hoitamaa joukkosiirtelyä kuin railausnuoruudessani.

"Efforts by any private operator to solve the night-train puzzle are welcome, but the problem ultimately is political. And as most European countries are too small for national night trains, that means solving these issues EU wide. The European Commission, in a 2021 report , flagged a dozen routes where night trains would make economic sense but currently do not run. Yet, in the years since then, no action has been taken."

11.6. 2025 Jon Worth, Guardian 

Quisling: viimeiset päivät (elokuva)

 

Jokaisessa maassa on oma klaushärönsä, joka adaptoi kansallisen historian kipukohtia helposti moralisoitaviksi kiiltokuviksi. Norjassa tätä kyseenalaista viihteenlajia edustaa ohjaaja Erik Poppe. Hänen edellinen suurteoksensa Kuninkaan valinta (2016) oli vielä aidosti viihdyttävä pakotarina aiheensa suureellisuudessa, mutta Quisling: viimeiset päivät (2024) on jo tuskallisen klaushärömäinen hitaudessaan ja hartaassa moralismissaan, joka loppua kohden paisuu kristilliseksi hurskasteluksi – siitäkin huolimatta, että elokuva nimenomaisesti pyrkii käsittelemään kahden erilaisen ihmisen, papin ja natsijohtajan, samankaltaista ulkokultaisuutta.

”Quisling: viimeiset päivät” on jälleen niitä kankeahkoja, museomaisen siistittyihin interiööreihin luottavia historiadraamoja, joiden ainoa katsomisperuste on yksi hyvä näyttelijätyö, nimihenkilöä esittävä Gard B. Eirdsvold. Hänen ansiostaan aihe itsessään nostaa mieleen monia jännittäviä kysymyksiä filmitaiteen mahdollisuuksista käsitellä tällaisia Hitlerin ja Stalinin kaltaisia psykopaatteja. 

Tavallaanhan nukkehallitsija Quislingin oikeuskäsittely ja keskustelut hänen luonnetyypistään antavat mahdollisuuden pohtia, millainen maailmansodan loppunäytös olisi ollut, jos Hitler (tai vaihtoehtohistoriassa Stalin) olisi saatu ’historian tuomittavaksi’, kuten eräässäkin laulussa lauletaan. Tätä ajatellessa on pakko myöntää, että tietenkään noiden ihmishirviöiden persoonasta ei voi tehdä historiallisia(kaan) elokuvia, koska muuten heidän hirmutekonsa saisivat ikään kuin inhimillisesti ymmärrettävän eli vähintäänkin narratiivisesti (miljoonien kärsimyksen ”selittävän”) mielekkään motiivin. Samasta syystä tähän elokuvaan on ympätty selittelyltä kalskahtava alaotsikko ”viimeiset päivät”. Näin tehdään selväksi, ettei ”Quisling” tarkoita nyt AIHETTA (oman kansansa pettävää ihmistyyppiä) vaan historiallista HENKILÖÄ.

Kaikista taiteaanalan rajoituksista taas juohtuu mieleen, miksei sitten Quislingin oikeudenkäynnin yhteydessä käsitellä kaikkia niitä ihmisiä, jotka päästävät Quislingin kaltaiset ihmiset valtaan? Aivan ohimennen elokuvassa todetaan, että Quisling oli Norjassa ministerinä jo ennen maailmansodan puhkeamista. Miten sellainen on mahdollista, jos hän kerran oli pienen puolueen edustaja?

 

Taas kerran saa todeta saman kuin monen muun isolla budjetilla vesitetyn filmin kohdalla, että Quisling-elokuva on kaikkiaan sarja hukattuja mahdollisuuksia. Se on venytetty kahteen ja puoleen tuntiin keskittymällä liiaksi tuomiotaan odottavan führerin vankilapappiin, Pederiin. Papin on tarkoitus olla tarinan varsinainen draamallinen hahmo, koska oikeudenkäynnin aikana hän tajuaa, miten Quislingin päätökset kytkeytyvät hänen moraaliseen heikkouteensa miehitysvuosina. 

Pappia esittää Anders Danielsen Lie, yksi kansainvälisesti edustavimpia norjalaisia
näyttelijöitä, ja olemukseltaan aivan liian nuori ja siloposkinen hahmo kärsivän papin rooliin. Miksi näin? Olisiko syy roolivalintaan se, että näyttelijä A.D. Lie esitti elokuvassa 22 July (2018) puolestaan oman aikamme arkkinatsia, A.H. Breivikiä? Eli olisiko tarkoitus aktivoida katsojien ajatukset näkemään tätä kautta Quislingin yhteys nykypäivään? Miten tahansa, valinta on järjetön lapsus, samaa luokkaa kuin muut klaushärömäiset pahuuden historiaa siistivät kiiltokuvamaisuudet.

Jos elokuvan olisi leikannut puoleentoista tuntiin keskittyen tiiviisti Gard B. Eirdsvoldin kasvoihin ja päättänyt sitten vartiksi pidennettyyn käsivaralla kuvattun teloituskohtaukseen, tulos olisi ollut aihettaan kohtaan yhtä brutaalin rehellinen kuin nyt tuo aivan liian lyhyeksi jäävä lopetus.


Elokuvan mahdolliset heikkoudet ennalta aavistaen päädyin katsomaan Quislingin vain siksi, että tämä oli viimeinen päivä käyttää vuoden vanha Niagaran sarjalippu. Teatterista lähtiessä harmittivat hukkaan käytetyt tunnit, mutta sentään tuli mieleen etsiä käsiin Jan Troellin versio norjalaisesta fasistista, elokuva Hamsun (1996). En ole nähnyt sitä kuin kerran televisiosta, mutta muistelisin sen olleen aivan eri tavalla vaikuttava historiallinen henkilökuva kuin Quisling.

Junailemassa Norjassa 27.6.-7.7.

 

Lensimme Osloon maanantaina 27.6., vaikka monet kerrat olemme päättäneet ettemme koskaan enää lennä. Seisottuamme turvatarkastuksen jonossa tunnin verran oli helppo vannoa jälleen. Olihan se jono myös ensimmäinen versio pitkää kärsivällisyyttä vaativasta junailusta. 

Itse lento sujui niin kirurgisen siististi kuin aikatauluihin luottava eurooppalainen matkailu voi sujua. Oslossa oli kuumaa ja sateista, norjaan sopeutuminen alkoi lentokentältä, kun vasta puolen tunnin turhan jonottamisen jälkeen tajusimme, että UTGANG ei ole norjaksi uloskäynti vaan lentokoneen portti (gate)!

Juna toi kuitenkin täsmällisesti kentältä keskustaan. Oslon keskusta oli muuttunut eli siistiytynyt siitä millaisena muistin sen 30 vuoden takaa. Mutta kun kävelimme hotellille kohti Grunelökkan asuinaluetta alkoivat alkuasukkaiden leipäjonot näyttää siltä millaisena Oslon muistin. Hotelli oli erikoinen vartiotorni keskustamaisen kurjan asuinalueen ja boheemin Grunelökkan välillä. Haimme pitsaa ja olutta jälkimmäisestä. Ilman lapsirasitetta olisimme viihtyneet Grunelökkassa varmaan pidempäänkin.

 

Oslo valuu kohti merta

28.6. tiistaina ehdimme katsella sateista, merta kohti valuvaa Osloa. Mielikuva kaupungista, jossa kaikki on vinossa johonkin suuntaan, vahvistui minne kävelikin. 

Iltajunamme Bergeniin oli seitsemän tunnin mittainen kyyti paikallisjunan tasoisella kokoonpanolla. Junassa ei ollut kuin kaksi vessaa ja ravintolavaunun sijaan kahviautomaatteja. Maisemat vuorten päältä olivat tietysti aivan jotain muuta kuin missään muualla Euroopassa. Siksihän tänne päin Eurooppaa itsekin uudelleen halusin. 

 

Oslo-Bergen -rata 1200 metrin korkeudesssa.

Perillä Bergenissä oli helppo suunnistaa ja löytää hostelli. Huoneemme osoittautui täydelliseksi näköalapaikaksi yli kaupungin.

Bergeniä varten meillä ei ollut mitään sunnitelmia. Kaupungissa oli paljon helteisempää kuin sääennusteet olivat lupailleet eikä lainkaan sadetta. Emme siis päässeetkään aivan erilleen koko Eurooppaa koettelevasta helleaallosta. 

Bergenin vanhaa keskustaa, näkymä huoneemme ikkunasta

 

Kävimme jopa eläintarhassa, 30 euron lippuja vastaan näimme sekä krokotiileja että pingviinejä ja merileijonien sirkustemppuja. Kaipa krokotiilit ovat välttämättömiä jos ne voittavat ilmastonmuutoksessa sekä pingviinit että merileijonat. Lopulta.

 

Bergenin satama, oikealla hansarakennukset

 

Mutta sitten tulin yhtäkkiä kipeäksi. Oli pakko maata hostellissa koko päivä, kuumeessa ja päänsäryssä. Mitään koronalta vaikuttavia (hengitys)oireita ei kumminkaan ollut. Perjantaina olin jo matkustuskunnossa, kun lähdimme vuorten keskelle Flåmin kylään. 

Flåmin oli tarkoitus olla matkamme kohokohta. Se olikin kaikin tavoin juuri sellaista syrjäistä ja karua vuoristoa mitä olimme odottaneet. Suurin osa kylään tulevista reissaajista näkyi asettuneen Youth Hostelin campingiin autoineen ja telttoineen. Me söimme campingilla vain tacoja. Olimme varanneet ison ullakkohuoneen Brekke Gard -hostellista, joka on museomainen rakennus siinä kohtaa missä Flåmiin kiemurteleva sola aukeaa. Kaikki hostellissa narisi 300 vuoden historiaa. Vesiputous kohisi vieressä.

Brekke Gard -hostel vuorten huomassa

 

Läheskään terve en kyllä ollut. Kiipeäminen viereiselle vesiputoukselle vei kaikki voimat – ja sitten seuraavana päivänä, lauantaina, puolestaan A ja S olivat samalla tavoin kipeitä kuin olin itse ollut. Aivan kuin hengästyttävä kiipeäminen olisi laukaissut kuumetaudin.

Oli minun vuoroni kävellä kylälle hakemaan ruokaa ja särkylääkettä. Lukeminen alkoi loppua sekin. S oli ostanut Bergenistä viikinkikirjan ja YA-vampyyritarinoiden kokoelman, jotka eivät minua innostaneet. Itse jätin Adam Robertsin Purgatory Mountin hostellin kierrätyshyllyyn; niin helvetin surkea ja tyhjänpäiväinen se kirja oli, että olisi pitänyt laittaa jokin varoitustarra pokkarin päälle. 

Paperitavaran sijaan kulutin junamatkoilla vanhoja äänikirjojani uudelta mp3-soittimelta. Yhteisenä matkakirjana meillä oli Astoundingin historiikki ja se oli kyllä mainion viihdyttävää tietoluettavaa juuri kipeänä maatessa.

Sunnuntaiaamuna S oli edelleen niin kipeä. että menin hostelin receptioniin kysymään yhtä lisäyötä buukattavaksi. Mutta reception oli kiinni, ja muutenkin koko paikan hallinnointi oli aivan mitä sattui. 

Päädyimme hylkäämään kalliit Flåm-radan junalippumme ja ostamaan bussiliput takaisin Voss'in kaupunkiin, jonka tiesimme Bergen-matkaltamme isoksi ja keskeiseksi paikaksi. Voss'issa S yritti poliklinikalle, mutta jonotus olisi vaatinut päiviä tuntien sijaan. Söimme päivällistä sushi-paikassa, ostimme väliliput Vossista Myrdaliin, jonne olisimme päätyneet edellisellä reittisuunnitelmalla, ja pääsimme tällä yhdistelmällä takaisin Osloon iltakymmeneen mennessä – jälleen tolkuttoman matkustelun väsyttäminä.

 

Norjalaisia kulttuurilehtiä kirjakaupassa

Oslossa asetuimme nyt kahdeksi yöksi (3.-5.7.) Cochs-pensionaattiin, joka osoittautui samanlaiseksi nappivalinnaksi kuin Bergenin hostelli: aivan keskellä kaupunkia helppojen raitsikkayhteyksien vierellä, ja silti hieman rauhallisemmalla ja halvemmalla paikalla kuin jättimäiset hotellit sen naapurissa. Pensionaatti oli lisäksi  profiloitu taiteilijoille ja kirjailijoille, vaikka ei se kyllä missään meidän kannaltamme tuntunut eikä näkynyt muissakaan asiakkaissa.

Sillä välin kun S oli edelleen hieman toipilas minä kävin kirjakaupoissa. Paikallinen spefi-krääsän ketju on SF-Bokhandelin tapainen Outland, jossa kirjojakin on kiitettävästi, vaikkei yhtä kattavasti kuin ruotsalaisessa ketjussa. Ostin 18 eurolla Baxterin Galaxias-pokkarin, jonka olisin joka tapauksessa ostanut Suomeen palattua. Vieläkin parempi löytö oli pensionaatin kierrätyshyllystä löytynyt Sight&Soundin kesäkuun numero, jota en jostain syystä ollut saanut postissa! Lehdellä olisi ollut norjalaisittain suolainen hinta 19e eli tuplasti sen mitä Suomessa.

Yleensähän Norjan ja Suomen hintoja verrataan lähinnä alkoholin perusteella, mutta esimerkiksi ulkomaiset viinit olivat Vinmonopolissa ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Tavallinen paikallinen keskari oli sen sijaan tuplasti (noin 8 e / litra) sen mitä Suomessa keppana maksaisi. Flåmin kehuttu käsityöläisolut (Aegir-panimon) oli kaupassa 13e/litra, mutta ei se mitään ihmeellistä omasta mielestäni ollut.

 

Vigelandin puistossa nakutoteemin aukiolla

Keskiviikkona 6.7. ehdittiin taas verrytellä jalkoja ennen päivän pitkää matkailua. Kävimme Vigelandin puistossa, joka aurinkoisena päivänä on parhaimmillaan hiekkakiveltä näyttävien atleettisten nakunorjalaisten ihmettelyyn. Ainoa turistikohde, johon olisin oikeasti halunnut, oli Ibsen-museo, mutta se oli tietysti suljettu remontin vuoksi, kuten myös Viikinki-museo.

Korvaavien bussien etsintää Oslossa

Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä jälleen seitsemän tunnin junamatkalle, mutta puhelimeen oli tullut yllättäen (?) ilmoitus Norjan puolen ratatöistä ja junavuoron alkupuolikkaan korvaamisesta bussivuorolla. Oslon juna-asemalla oli pienoinen kaaos ihmisten etsiskellessä oikeaa korvaavaa bussia eikä tiedotus ollut lainkaan sen parempaa kuin VR:llä, vaikka ratapihalla oli työntekijöitä monta kertaa enemmän. 

Bussi ja bussivuoro olivat onneksi jälleen mukavan pehmeitä, rajaa ylittäessä kuski antoi jopa viiden minuutin jaloittelutauon. 

Kristinehamnissa eli hyvän matkaa Ruotsin puolella vaihdettiin junaan, jossa oli runsaasti tilaa koko matkan ajan, ja olisi ollut kahvilavaunukin, mutta me nappailimme Oslon juna-aseman Vinmonopolista (hyvä palvelu!) ostamaani valkkaria. Olimme siis jo varsin terveitä, vaikka ei järin valppaita. Aivan nenämme edessä, lasiseinän toisella puolen joku junapummi ryösti pasuunansoittajalta tietokoneen tämän puuhatessa laukkujensa kanssa, mistä seurasi lyhyt dekkariselvittely ja onnellinen loppu, kun pasunisti löysi pummin ja puhui koneensa tältä pois.

Tukholmassa kännykkätauko

Tukholmassa viimeisenä hotellina oli Queen's hotel, sekin onnekkaan hyvä valinta, sillä vanhan rakennuksen huone sisäpihan puolella oli täydellisen hiljainen. Olimme ennalta päättäneet, että tällä kertaa emme edes yritä kiirehtiä päivälaivalle, koska lapsi muisteli edellistä moista Tukholman herätystä erityisen ahdistavana. Nousevien sadepilvien alta valuimme Drottningatania koko matkan etelään ja rantaa myöten Vikingin terminaalille. Mitään turistimpaa emme enää tehneet kuin vakiokäynnin "pyhiinvaelluskohteessa" eli SF-Bokhandelissa, missä näimme kirjailija Mäkelän puolisoineen. Puolitoista viikkoa olikin mennyt seuraamatta Suomen uutisia ja maailman tapahtumia.

Viimeinen yö nukuttiin laivassa Helsinkiin. Mutta ihan helpolla emme päässeet vielä tänäänkään junien kanssa, sillä VR:n aamujunat oli myyty loppuun. Tulimme viimeisen etapin lähijunalla Sauna Openiin matkaavien elämäntapajunttien kaljanhuuruisessa seurassa. Tiesi lähestyvänsä Tamperetta.

 

Matkan saldo? Käytimme hieman yli 1200e yhdeksään hotelliyöhön, mikä kolmelle hengelle jaettuna on ihan siedettävän keskiluokkainen budjetti. Junamatkoja varten olisi voinut ostaa myös IR-kortit, mutta monet junista ovat Norjassa loppuunmyytyjä joten paikkaliput olisi kuitenkin pitänyt ostaa erikseen, samoin Flåmiin vievät ja sieltä tuovat vuorot, olipa juna tai bussi. Jos ei sairastuminen olisi tuonut ylimääräistä mutkaa matkailuun niin olisimme päässeet ajoissa ostetuilla lipuillamme halvemmalla kuin IR-korteilla. Yksikään täysipäinen ihminen ei tietenkään ota lasta mukaan tällaiseen väsyttävän pitkien reittivuorojen matkailuun – mutta täysipäisyys ei ole perkeleellisiä kompromisseja edellyttävän perhe-elämän mittari muutenkaan, kuten hyvin tiedämme. 

Lomailun sijaan voisi tällaista raidematkailua ajatella itsensä hukkaamisen keskiluokkaisena salonkipelinä.