KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2025

- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- tietokirjani 50 rakkauselokuvan klassikkoa on ilmestynyt

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2026

- Mies joka ampui... -kirjani on ilmestynyt
- Fantastiset historiat -kirjani on ilmestynyt
- Kirjani Sota kaunokirjallisuudessa (Vastapaino) ilmestyi elokuussa
- Myös kirjani Pelko on paheeni (Warelia) on nyt ilmestynyt!
- Marsin ikävän uusi editio on nyt saatavilla.
- Tampereen Kirjafestareilla 28.11. Riffi klo 14:30


Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perhetietoisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perhetietoisuus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 21. marraskuuta 2025

Liikuntaa harjoittavat ruumiit 2025

 

Kaikki jumpparyhmien vetäjät ovat olleet tehtävässään niin erinomaisia kuin opistotason ryhmässä voi toivoa, mutta nykyinen on muitakin parempi. Jumppatunneilla hän opastaa lähes joka kerta sellaisiin iikesarjoihin, jotka ovat erilaisia kuin mihin keho on tottunut, minkä vuoksi aivotkin saavat uutta orientoitumista. Mutta lisäksi hän liikkuessamme selittää liikesarjojen hyötyperustaa ja tutkimuksia joilla tiettyjen liikkeiden paremmuutta, etenkin alaselälle ja tasapainolle, on perusteltu. Esimerkiksi tänään hän kertoi, että vastoin yleisiä uskomuksia tasapainon heikkeneminen vanhetessa ei johdukaan kehon ikääntymisestä vaan elämäntapojen muutoksesta: mitä vähemmän vanhana seisoskelee ja tekee töitä seisaallaan, sitä vähemmän on reaktiokykyä kun tasapainovarmuutta tarvitaan.

Perjantaisin jumppaan lähteminen tuntuu aivan eri tavalla vaivalloiselta kuin työhuoneelle - jonka vuokrasin kahdeksi kuukaudeksi ensi vuoden kirjoja editoidakseni - lähteminen muina talvisina arkiaamuina. Jokin äijäjumpan ihmisiä yhtenäistävässä luonteessa tuo mieleen kaiken sen keskiluokkaisen pakkosuomalaisuuden mitä olen aina inhonnut, mutta siis pikemminkin grouchomarxilaiseen kuin karlmarxilaiseen henkeen. Silti eli siksi pidän siitä, kun ryhmänvetäjä pudottelee joskus ironisen yksilöiviä kommentteja että "Soikkeli kiertää ihan omaa reittiään" tms. Eniten pidän tietysti siitä ironista, että olen miltei nuorin isossa jumpparyhmässä, notkeampi mutta aivan lihakseton verrattuna muihin äijäihmisiin. Ja että taustamusiikkina soi jo toista vuotta aina sama rock-pitoinen musiikki. Mick Jacker ärisee, ettei voi saada satisfactonia, samalla kun salintäysi "senioreja" etsii vatsalihaksiaan.



Mistä tulikin mieleeni, että tänään on taas kansainvälinen vasektomiapäivä. Virallisesti se on kunkin vuoden marraskuussa kolmas perjantai, mutta joissakin maissa sitä vietetään vähän virallisesta poiketen erilaisten kampanjoiden juhlistamiseksi. Valitettavasti vasektomian käyttö on 2000-luvulla vähentynyt maailmanlaajuisesti (yli kolmanneksen), vaikka ehkäisyn käyttö muuten on kasvanut vuosi vuodelta. Vuoden 2022 tilastovertailussa kärjessä on Etelä-Korea, jossa lisääntymisikäisistä 16.8% käyttää vasektomiaa ehkäisyssä. Seuraavina ovat Australia (14.0%), Bhutan (12.6%), Yhdysvallat (11.3%) ja Uusi-Seelanti (10.1%). Suomen kaltaista väestöpoliittisesti sairasta maata ei ole mukana vertailussa, mutta naapurissamme Ruotsissa vastaava luku on 1.1%. Väestöfasistien ohjailema kehitysmaa siis sekin. 

Järkyttävintä on se, että mediaani-ikä vasektomian hankkimiseen on Suomessa lähes 40 vuotta, kun eniten iloa ehkäisyttömän seksin iloista olisi viriileille kaksikymppisille pariskunnille. Tämän ilon tunnistamisessa esteenä on Väestöliitto. Tänä vuonna se on sentään pysytellyt ihmeen hiljaa ja sivussa mediasta, vaikka tilastolukemia syntyvyyden alenemisesta ja siitä juontuvasta työvoiman katoamisesta käsitellään uutisissa päivittäin. Kaipa Väestöliitossakin on varovasti todettu, että sota-ajan tarpeisiin perustettu f-henkinen järjestö on hävinnyt uusperheretoriikalla pitkitetyn taistelunsa yksilövapautta vastaan.

 Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf


tiistai 12. elokuuta 2025

Kuolinpesän tyhjennys osa III

 

Kuolinpesän tyhjennyksen I vaihe on paperisodan aloittaminen. Se ei tunnu loppuvan koskaan, kiitos verottajan, mutta sentään se on kerran alulle pantuna kuin koneisto, joka toimii aivan omassa todellisuudessaan erillään arjesta. Pankki esimerkiksi vaati minua lähettämään elossaolotodistuksen (!), huolimatta siitä, että olen heidän asiakkaansa. En sitä viitsinyt hakea ja lähettää – ja sitten sitä ei lopulta enää kyseltykään. Ties miksi.

Kuolinpesän tyhjennyksen II vaihe on jäämistön sortteeraaminen. Sekin jatkuisi loputtomiin, jollei jossain vaiheessa tulisi pimahdus, että nyt saa riittää. Se tuli minulle kolme viikkoa sitten. Onnekseni tehokas asunnonvälittäjä lupasi hoitaa asian, pyysi kaksi tarjousta kuolinpesän täydelliseen tyhjentämiseen: toinen oli 900e ja toinen 1600e, sisältäen sen, että ostavat vähäiset arvotavarat (?) asunnosta.

Tänään tulin Kuopioon katsomaan miltä asunto näyttää tyhjennyksen jälkeen. Hyvin olivat tehneet tehokasta jälkeä, vieneet jopa pesukoneeseen unohtamani likaiset astiat, vessapaperit, verhot, mausteet, kaiken. Näin oli tarkoituskin. 

Tämä on se kuolinpesän tyhjennyksen III ja vaikein vaihe: hitaasti tilasta irtaantuvat ja liukenevat muistot, kun huoneet ovat paljaat elämästä.


Vain pakastimeen olivat tyhjentäjät jättäneet koskematta. Niinpä laskin rinkan selästä, hain kaupasta rullan biopusseja ja aloitin hävitystyön, joka olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Pakastimesta nimittäin löytyi, kuten tiesin aiempien kairausten perusteella, jopa vuodelta 2016 äitini ostamia lihapakkauksia. Ekologisen hukan määrä on aivan tolkuton, mutta montaa kertaa en uskalla myöskään ottaa riskiä, kuten kesän alulla, että syömme näistä ikivanhoista lihoista tehtyjä keittoja. Eikä minulla olisi sellaiseen tarmoakaan kuten Saaralla, jonka energia oli välttämätön apu tyhjennyksen II vaiheessa.

Nyt kuolinpesä on sitten pyyhitty lähes viimeisistä edeltävien elämien merkeistä. 

Äitini hautapaikkaa en ole käynyt katsomassa, koska sellainen ei minulle merkitse mitään. Silti se pitäisi käydä tarkistamassa, kun siitä seurakunnalle kerran joutuu maksamaan pitkät rahat. 

Mutta selvää on, etteivät ihmiset mitään surutyötä tarvitse, kun puhdistustyössä riittää tekemistä, joka saa ajattelemaan elämää PINTTYNEISYYTENÄ. 

Vielä pitäisi saada asunto myydyksi. Sitten voin pyyhkiä koko Kuopion kartaltani.

 

keskiviikko 19. helmikuuta 2025

Maija Holmström (1939–2025)

 
Ikävä velvollisuuteni on tiedottaa, että Maija Holmström nukkui tänään pois puolelta päivin. Hän eli 8 vuotta ja 4 kuukautta pidempään kuin puolisonsa Pertti Soikkeli. Koska kumpikaan ei tehnyt uraa ja koska he olivat minulle ikään kuin vanhemmat, lienee paikallaan lausua muutama sana myös Maija Holmströmistä.


Hän syntyi 1939 Nilsiässä, niin köyhään maalaistorppaan, että yksi sisaruksista piti antaa huutolaiseksi naapuriin. Hänellä oli kaksi sisarta ja kaksi veljeä.
Hänen ainoa oppinsa oli kaupallisen alan peruskoulutus Kuopiossa.
Hän työskenteli 1960–1970-luvuilla Larismaan perheen omistamissa kuopiolaisissa maitokaupoissa, ensin lähellä Haapaniemeä ja sitten Suokadun ja Haapaniemenkadun risteyksessä sijainneessa kaupassa.
1970–1990-luvuilla hän työskenteli R-kioskin myyjänä, ensin Puijonkadulla ja sitten linja-autoaseman kioskissa.
Hän jäi työttömäksi alle kuusikymppisenä. Työvoimaviranomainen sanoi, että ei me enää tuon ikäistä ihmistä töihin laiteta, elelkää rauhassa. Hän eli. Mutta jalat ja selkä olivat lopun ikää tuskallisen kipeät kaupallisen alan seisomatyöstä.

Hän tunsi kaikki. Kenestä tahansa kuopiolaisesta tulikaan puhe, hän tiesi kyseisen henkilön, monet asiakkaina. Hän oli aina hyväntuulinen, joten monet kuopiolaiset tunsivat puolestaan hänet.
Hän oli pyöreä naurava savolaismuija, jos kuka.

Hän osasi laskea nopeasti ja tinkiä sujuvasti.
Hän luki vain lehtiä, katsoi paljon televisiota, eikä harrastanut mitään.
Hän ei kuulunut puolueeseen eikä hänellä ollut vahvoja aatteellisia mielipiteitä mistään. En edes tiedä mitä puoluetta hän äänesti, paitsi viimeisinä vuosina vihreitä ja vasemmistolaisia naisia, muttei silloinkaan puoluepoliittisista syistä.
Hän erosi kirkosta 1986 ärtyneenä naispapeille vihamielisistä mielipiteistä.

Hän tapasi tulevan puolisonsa Snellmanin puistossa. Romanssin kannalta on kohtalokasta, että hänen puolisonsa kasvatusperhe oli ollut nimeltään Holm ja hän esittäytyi Holmströmiksi.
Hän meni naimisiin Pertin kanssa joulukuussa 1962.
Hänen ainoa lapsensa syntyi joulukuussa 1963.
Hän olisi halunnut toisenkin lapsen, mutta ensimmäisen synnyttyä Pertti ei halunnut enempää.
Hän kävi turistimatkoilla puolisonsa kanssa 1990-luvulla, kun siihen oli säästynyt riittävästi rahaa, jopa Malesiassa ja Dominikaanisessa tasavallassa.
Hän viihtyi kesämökillä Vehmersalmella ja ajoi sinne puolisonsa kanssa loputtoman monia kertoja. Sielläkin hän tunsi kaikki naapurinsa.

Hän asui puolisonsa ja lapsensa kanssa vuokrayksiössä Mäkikadulla vuodet 1963–1977. Sen jälkeen hän muutti arava-kaksioon Taivaanpankolle ja asui siellä miltei kolmekymmentä vuotta. 

Joko mainitsin, että hän oli aina hyväntuulinen?

Hänen parhaat ystävänsä olivat samoja kuin hänen puolisonsa parhaat ystävät.
Hän oli puolisonsa kanssa saattohoitajana ystävälleen Ossille.
Hän itse ehti olla saattohoitojonossa kaksi vuorokautta.

Viimeiset vuodet hän asui Kuopion keskustassa. Hänen lähimmät ystävänsä olivat naapureita.

Hänet haudataan jahka saan tämän asian ymmärretyksi.

 

*

 

Edit 21.2.2025: Hautajaisjärjestelyissä selvisi, että Maija oli viimeisillä vuosillaan liittynyt takaisin kirkon jäseneksi. Sellaisia ne savolaiset. Tästä johtuen tiedoksi kirkollisesti raskautetuille, että luterilainen siunaustilaisuus on 28.2. klo 10:30 pyhän markuksen kappelissa. Muistotilaisuus ystäville ja sukulaisille järjestetään 29. maaliskuuta.


tiistai 18. helmikuuta 2025

Jumpataan konkluusioita (kammokuun 49. päivä)

 
On kammokuun 49. päivä, jatkan pelon semiotiikka -projektini kenttätutkimusta.

Aiemmista kenttähavainnoista opettavaisin oli siinä Ruotsin sweconissa, jossa FIKTIIVISTEN haavoittumisten realistisuutta analysoinut lääkäri sai yleisöstä yhden ihmisen pyörtymään ja monenkin tuntemaan lievää huimausta. Sanojen suggestiivisesta voimasta toiseksi paras esimerkki oli vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa, jossa mentalisti havainnollisti, miten helposti ihminen voidaan suggeroida kaatumaan, kunhan hallitsee verbaalisesti vaativan tekniikan. Muistan myös turhan elävästi sen kerran, kun Tillikan pöydässä psykologi H selitti näkemäänsä implanttileikkausta kallon sisälle...

Aivan eri tavalla suggeroivia – en parempaakaan sanaa keksi – olivat lääkärin
eiliset puhelinsoitot, kun hän velvollisesti kertoi ”Kuopion tilanteesta”.

Kirjaan nyt ylös, että olennaista on se, miten ajattelee ajattelevansa sen jälkeen, kun huomiokyky takertelee ja silti pysyy täysin aktiivisesti mukana ympäristössään. Opettelin jopa uutta lautapeliä toisen puhelinsoiton jälkeen. Tätä pelko on puhtaimmillaan: epästabiilien ajatusten olettamista tunteiksi, KAMMOA jota me alan asiantuntijat sanomme KUMMAKSI. Tätä kaikkea pelko ei tietenkään ole, edes puhtaimmillaan, mutta tällaisessa muodossa se on kenttätutkimuksessa tarkkailtavissa.

Tämän todettua luulen ymmärtäväni paremmin miksi vankiloissa, laivoilla ja kouluissa elää oma slanginsa, ja miksi suomeen tarvitaan yhä enemmän anglismeja. Jotta voisimme jumpata konkluusioihin pelkoja sanoittamatta. Tai vieläkin paremmin: jumpata konkluusioita.




N
yt matkustan jälleen kerran Kuopiota kohden, mutta enää ei tarvitse arvailla mitä siellä odottaa. Se on oikeasti jonkinlainen helpotus, lohtu kuten emootio-uskoiset sanoisivat.

Sanallistamisen tavat ovat nyt helpottavasti rajallisempia, myös siinä, millä muodoin on oltava kontaktissa sukulaisiin ja ystäviin, etenkin tuttaviin, joille asia täytyy voida esittää samalla tavoin kahvikupin tapaisena arkisena asiana kuin mitä kaikki muukin elämässä. Näin se on säännötettävä/säännösteltävä: tragedioiden ARKISUUTEEN redusointi on ihmisten tärkein velvollisuus ihmisenä, jos mikä.

Pidemmälle konkluusioita jumpatakseni yritin nyt löytää tältä läppäriltä tiedostoja siitä kuolema-aiheisesta kurssista, jota joskus 30 vuotta sitten pidin Mäyrän kanssa. Silloin meitä yhdisti kiinnostus kuolemaan kauhufiktion aiheena, mutta muuten työmme jakautui taustamme mukaisesti: Mäyrä puhui ja ohjasi oppilaita ulkomaisten klassikkojen filosofiseen käsittelyyn, minä kotimaisten esimerkkien narratiiviseen analyysiin. Mutta en löytänyt yhtäkään kyseisen kurssin tiedostoa vanhoista kurssikansioista.

Näin historia ottaa ihmistä kiinni jokaisesta unohduksen nurkasta. Se on jonkinlainen… VAIHTELEVA NOLLATASO, joka sumuttaa aihetta koskevat havainnot ja tulkinnat. Että eri ihmisten kanssa on erilainen nollataso kaikelle mikä pelkoa edustaa. 

Jos arvovaltaista esimerkkiä kaipaa, niin sen voi siteerata eiliseltä otsikoista, kun paavin terveydentilan uutisoitiin olevan "monimutkainen". Niinpä varmaan. Kun "jumalan sijainen" tekee kuolemaa niin sehän on kuin Unstoppable Force Meets Immovable Object. Supersankarifiktiota. Mahdotontahan sellaista on kansainväliseen uutisoinnin nollatasolle selventää.


I
tsekään en lapselle – joka todennäköisesti lukee tätä, niin juuri, sinä siellä – osaisi tätä aihetta tai ”Kuopion tilannetta” (se olisi hyvä nimi kirjalle, mutta dekkarina aiheelle on parempikin nimi, vrt. kuva yllä) selittää, koska en tiedä mikä on teini-ikäisen ihmisen nollataso pelkojen suhteen. Eivätkä he luultavasti tiedä itsekään, niin jatkuvaa uusille kynnyksille siirtymistä teini-ikä edustaa. Onneksi S osaa hänelle sanallistaa ”Kuopion tilanteen” tarkan suorasukaisesti ja rationalisoiden, tavalla johon aniharva opettajakaan kykenisi.

Tälle Kuopion matkalle en pakannut muuta olennaista mukaan kuin uikkarit. Ajattelin että käyn eka kertaa uimassa Kuopion uudessa uimahallissa. Että merkitykset kelluisivat. Aikuisten oikeasti juu.


perjantai 15. marraskuuta 2024

World Vasectomy Day 15.11.

Vuosikymmenten ajan Väestöliitto julisti tavoitteekseen, että jokaisella suomalaisella tulisi olla mahdollisuus toivomaansa määrään lapsia. Tänä syksynä todellinen tahtotila on paljastunut Väestöliiton esittäessä, että valtiovallan pitäisi palkita suomalaisia lasten tekemisestä. Liitto siis myöntää viimeinkin, että lasten saamiselle ei ole ihmisistä itsestään lähtevää ”toivetta”, vaan että etenkin naisia on manipuloitava ”luonnollisen” kutsumuksen löytämiseen. Kyse on enää väestöpoliittisista ohjailuista eli siitä, miten suurilla verohelpotuksilla ja tukisummilla luonnollisuus taataan.

Tästä ns. Unkarin mallista on lyhyt askel muihin ydinperheeksi velvoittaviin poliittisiin ohjelmiin. Erityisen vaarallisena pidän Väestöliiton oman professorin, Anna Rotkirchin lausuntoa, että Suomen ”pitää siirtyä yhteiskuntaan, joka on sopusoinnussa lisääntymisbiologian kanssa” (HS 11.10.) Sen selvempää vaatimusta lapsipakkoon eivät poliitikotkaan uskaltaisi suoraan esittää.


Reaktiona uusimpiin syntyvyyslukujen tilastoihin on mediassa näkynyt viimeisen kuukauden ajan ennätysmäärä äitiys-positiivisia feature-juttuja. Esimerkiksi YLEn tv-uutisten käsitellessä tuoreeltaan Väestöliiton uutta ohjelmanjulistusta oli uutiseen tehty kömpelö insertti synnytysosastolta. Insertissä vastasyntyneen tuore isä sai nääntynein kasvoin pinnistetyksi positiiviseksi tarkoitetun kommentin: "Ei elämä tähän lopu." Mutta se, että juurikin tuon ajatuksen ("Tähän omin elämäni loppuu") torjuminen koetaan pakolliseksi miehen esittää ja uutisen välittää, tulee osoittaneeksi, että täsmälleen sitä se lapsen isälle merkitsee. Edes tuntemusta ei vain saa lausua ääneen, ei missään mediassa eikä missään muistelmissa.



Ainoa uutiskynnyksen ylittänyt järjen ääni oli Hesarissa (30.10.) julkaistu tutkija Tarmo Valkosen haastattelu, jossa tämä totesi tilastojen perusteella, ettei syntyvyyden lasku ole oikeasti mikään ongelma, kuten Väestöliitto väittää. Jutussa todettiin ensimmäistä kertaa suoraan, että Rotkirchin raportti on poliittinen ja sellaisenaan tasan sitä, mitä hallitus on Rotkirchiltä tilannut. 


Valkonen myös muistuttaa, että hallituksen politisoima syntyvyyskeskustelu pyrkii siirtämään huomion pois siitä, miten positiivisia lukemia Strategisen Tutkimuksen Neuvosto on julkaissut maahanmuuton vaikutuksista. Tämä ei sovi Persuille, joten shokkidoktriinia tässäkin noudattaen hallitus pyrkii käyttämään alentuvia syntyvyyslukuja kriisitilan perustelemiseen ja oman perheideologiansa edistämiseen.


Se mitä Valkonenkaan ei tuo esille, on lapsituottavuuden varsinainen kuilukohta. Oikeasti tabuaihe ei olekaan se, tekeekö vastavihitty heteropari välittömästi lapsen vai ei. Todellinen vaiettu aihe kaiken lapsikeskustelun alla on se, miksi yhden lapsen tehnyt pari ei halua enempää lapsia tai enintäänkin se haluaa vain toisen lapsen ensimmäisen "seuraksi". Tilastojen perusteella lapsituottavuuden kansallinen kuilu sijoittuu kuitenkin juuri tähän kohtaan: yhteen tai kahteen lapseen tyytyviä on yhteensä 82% kaikista perheistä; kolmilapsisia on vain 13%. [Virallinen tilasto 2019: Perheet, verkkojulkaisu].


Väestöliiton suurin huoli piileekin siinä, että 2010-luvulla kaksi- ja kolmilapsisten perheiden määrä on edelleen kutistunut. Ja että yli puolet aborteista tekevät kertaalleen synnyttäneet naiset. Mutta näistä asioista ei Väestöliitto halua keskustelua. Silloin kävisi ilmi, mitä suomalaiset oikeasti haluavat.



Tänään (kuten aina marraskuun kolmantena perjantaina) vietetään World Vasectomy Day -juhlaa kaikkialla maailmassa, paitsi Väestöliiton hallitsemassa Suomessa. Jos haluat löytää tai jakaa tietoa siitä, mitä vasektomiassa tehdään, löytyy netistä pdf:nä oma kuvaukseni operaation vaivattomuudesta:

https://illusionisti.net/Mita_vasektomiassa_tapahtuu.pdf


torstai 16. marraskuuta 2023

Vasektomiapäivä vs sunnuntaisuomalaiset


 Viime sunnuntain (12.11.) Hesarissa toimittaja Tuomo Yrttiaho kehuskeli hesarilaiseen tapaan eli understatementilla lehtijuttunsa omakohtaisuutta etäännyttäen neljällä lapsellaan. Yrttiahon sanoma oli, että lapsien runsaus merkitsee runsaampaa "iloa", koska hän ja puolisonsa ovat säilyttäneet optimistisen asenteen (= pätkätöistä ei valiteta) elämään. Mitään todistetta puolisonsa ilosta ja mielipiteistä ei Yrttiaho tietenkään tuonut esille, ei myöskään mielipidettä siitä, miksi lapsien on oltava juuri (geneettisesti) "omia", jos kerran niistä niin iloitsee. 

Lähetin Yrttiaholle tarjouksen, että voisin postittaa hänelle luettavaksi Pakollisesti lapselliset, jotta hän näkisi toisenkinlaisen näkökulman aiheeseen. Mutta hesarilaiseen tapaan Yrttiaho ei vaivautunut edes vastaamaan.


Hesari
ja hesarilaiset julkaisut eivät myöskään mainitse mitään tänään 16.11. vietettävästä kansainvälisestä vasektomiapäivästä, etenkin kun se suomalaisittain osuu pilkallisen lähelle ns. isäinpäivää. 

Ennemmin valtamedia toistaa yhä uudestaan samaa juttuformaattia, jossa kauhistellaan lapsisyntyvyyden jatkuvaa kutistumista ja haastatellaan Väestöliiton Rotkirchiä tai jotain hänen alaisistaan tutkijoista, joka vakuuttaa, että edelleen suomalaiset haastatteluissa TOIVOVAT keskimäärin kahta lasta. 

Niin, sunnuntaisuomalaiset TOIVOVAT myös, että jokin taho tulee ja pelastaa maailman ilmastokatastrofilta. Hoitaako Erkko-mafia senkin? Puhuu metsät puhtahiksi...

 

Todellisuuteen tuolla Hesarin sunnuntaijournalismilla ja suomalaisten "toiveilla" ei ole ollut mitään kytkentää vuosikymmeniin. Mitkä tahansa muut tilastotiedot kelpaavat mediassa vähintäänkin viitteeksi siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu, mutta ei suomalaisten syntymättömyystilastot. Todellinen tabuhan ei ole se, miksi ensisynnyttäjien määrä vähenee, vaan se, miksi niin monet perheet tyytyvät yhteen lapseen. Aihe olisi aivan mahdoton Erkko-mafian perhelehdistössä, Hesari mukaan lukien.

Väestöliitto ja perhelehtimedia yksinkertaisesti kieltäytyvät tekemästä tulkintoja, jotka veisivät pohjan niiden olemassaololta instituutioina. Päinvastoin, tällä viikolla Hesari ilmoitti, että sen lukijakunta haluaa "toiveikasta journalismia" viikonlopun lehtiin, vastapainoksi sille todellisuudelle josta se arkipäivien numeroissa joutuu vielä toistaiseksi uutisoimaan: 

 "Uudessa Lauantai-osiossa on parhaiden kulttuurijuttujen lisäksi laaja kattaus elämän ja hyvinvoinnin aiheita, kuten ihmissuhteita, terveyttä ja perheaiheita." (HS, Laura Saarikoski)

 

Näin kansainvälisenä vasektomiapäivänä voisikin miettiä, mitä muita todellisuutta tarkistavia kansainvälisiä teemapäiviä Suomeen pitäisi vielä saada. Esimerkiksi kriittisen median teemapäivä? Vaikkapa jollekin sunnuntaille?


torstai 17. elokuuta 2023

Taloustaito lapsen ja pressan kypsyytenä

 
Onko taloustaito pohjimmiltaan kielitaitoa? Niin olen aina uskonut. Tosin kun katsoo yläasteen yhteiskuntaopin opetussuunnitelmaa, niin taloustaitokin vaikuttaa filosofialta.

Yläasteen OPS näyttää niin vaativalta, että pressaehdokkaista suurin osa (= kaikki paitsi Haavisto) jättäisi pelin kesken jos joutuisivat osoittamaan valmiuksia kaikissa yhteiskuntaopin TAIDOISSA (eikä pelkissä tiedoissa):

  • oikeusvaltion periaatteiden ja toiminnan hahmottaminen
  • yhteiskuntaa, mediaa, taloutta ja taloudenpitoa koskevat tiedot ja taidot
  • yrittäjyys- ja työelämätaidot
  • eri yhteisöjen ja vähemmistöjen tarkastelu
  • yhteiskunnallisen päätöksenteon periaatteiden hahmottaminen sekä demokraattisten pelisääntöjen ja toimintatapojen tunteminen
  • talouden perusteiden hahmottaminen
  • yhteiskunnalinen ajattelu, osallistumis- ja vaikuttamistaidot.


On siinä lapsemme äidille hikoilemista kun auttaa lasta ulkoa-oppimaan noihin vastaukset.
Sillä kaiken tuon jos sisäistäisi TAITOINA niin voisi siirtyä suoraan ysiluokalta presidentiksi.

Tai on ehkä toinenkin mahdollisuus. Se mikä piilee tiedon ja taidon välissä. Verbaliikka.

Otan esimerkin joka ei periydy geeneissä. Muistelmathan tässä pitäisi kirjoittaa.

Joskus 1970-luvun lopulla osallistuin yläasteen ysiluokille (vuodesta 1966 alkaen) järjestettyyn talous_tieto_kilpailuun. Olin luokan priimaa ainoastaan äidinkielessä, mutta silti voitin kisan luokkani osalta ja pääsin johonkin Kuopion Osuuspankissa (silloin Anttilan talossa) järjestettyyn juhlaan, missä luokkavoittajat saivat palkinnoksi taloussanastokirjan. Ainoa selitys omalle pärjäämiselle oli se, että osasin verbalisoida näpsäkästi asioista, joista en mitään ymmärtänyt.

 

OPSn mukaan kansalaiselta edellytettävät taloustiedon/taidon kriteerit vaihtelevat korkolaskennan perusteista raskaan sarjan talousfilosofiaan. Otetaan esimerkiksi vuoden 2023 talous_taito_kilpailun viimeinen kysymys:

a. Millaisia talouspoliittisia keinoja Suomen hallitus voi käyttää talouden eri suhdannevaiheissa?
b. Milloin valtion velkaantumisesta pitää olla huolissaan ja milloin se on taloudellisesti järkevää?  Käytä vastauksessasi alla olevia tilastoja. 
[https://www.hyol.fi/assets/files/Taloustaitokilpailu/TTK2023_tulostettava_lomake.pdf]

Kyllähän noihin kysymyksiin pressaehdokas osaa vastata _poliittisesti_ uskottavasti, jos on päässä median koulimia sitaatteja, joita kaikilta ehdokkailta pakostakin löytyy, jopa Mikä-Mikä-Aaltolalta.

Mutta miten vastata talous_taidon_ kysymyksiin objektiivisesti, niin kuin 'taito' edellyttää? Eiväthän edes taloustieteen gurut ole yksimielisiä valtion velkaantumisen vaatimista todellisista toimista.

Vai onko talous_taito_, kuten kilpailu on profiloitu 2000-luvun kasvatuspolitiikan mukaisesti, lopultakin vain verbalisoinnin taitoa... ja lopulta kaikki muukin yhteiskuntaopissa?

Jos näin on niin pressakisasta voi odottaa yllätyksiä, kun Kokomusta hevonen vetääkin totolaput kursiiville.

Tarkoitan tietysti Alexander Stubbia.

Kun kuuntelin Stubbin uutishaastattelua (16.8.) niin hän oli verbaliikaltaan kuin eri aikajatkumosta verrattuna muihin pressaehdokkaisiin. Pelkkää pateettisinta riikinretoriikkaahan puhe on sisällöltään ("Kun isänmaa kutsuu...") mutta kellään muulla pressaehdokkaalla ei ole koskaan ollut vastaava sujuvuutta surffailuun diskurssista toiseen kuin Stubbilla. Minäkin voisin aivan vaivatta äänestää tuota umpipimeintä porvarisehdokasta ihan vain siitä ilosta, että presidentin puheissa olisi ensimmäistä kertaa Suomen historiassa jotain KIRJALLISESTI suvereenia, siis kirjaimellisesti kansallisen päähenkilön arvoista. Äänen antaminen on isossa kuvassa oikean äänen etsimistä...

Mutta näköislaman kriisipuheita treenaava Stubb saattaa olla jo myöhässä Kokomustan hevosena. Viime maanantaina minä ja lapsemme äiti kävimme jo täyttämässä Pekka Haaviston kannattajalomakkeet. Oman puolueeni Li Andersson tai demarilatinaa jokeltava Urpilainen eivät ole edes muodollisina protesteina vaihtoehtoja, joita voisi ajatella Haavistoon verrattuna.

Syksyn ehdokaskeskusteluista voi sentään odottaa hyvää teatteria. Ja parhaita tärppejä lapsen luokkasulkeisiin. Molemmissa merkityksissä.


 

Alan Moir, Sydney Morning Herald, October 17, 2007


sunnuntai 16. huhtikuuta 2023

Tukholma on Länsi-Suomen pääkaupunki

 

Kun kasvoi Kuopion kaltaisella saarella, oppi ajattelemaan ympäröiviä vesiä rajoina jotka ovat vapautta. Oikeampi sana sellaiselle ympäristölle olisikin 'saareke'. Liekö muissa kielissä yhtä monipuolista metaforatapaa kuin nämä suomen -ke't?

Myös Suomi on saareke. Mutta kun ei ole taitoja eikä rohkeutta merenkäyntiin, ovat meret oikeasti rajoja, jotka vahvistavat tunnetta valtiosta vankilana. Saarekkeessa on sama sävy kuin 'pesäkkeessä'.

Se oli Hannu Taanila joka halusi toistuvasti sumentaa rajaa Suomen ja Ruotsin välillä nimittäen Ruotsia "Länsi-Suomeksi". Tuolla Länsi-Suomessa olen yhden nuoruuskevään saanut viettää sen pääkaupungissa Tukholmassa. Siihen nähden vuodet Turussa olivat kuin elämää Euroopan takakujalla eikä Helsinki ollut yhtään parempi... koska kaikki vuodet sielläkin tuntuvat nyt välivuosilta... 

Joten edelleen lähden keväällä Tukholmaan kuin Länsi-Suomen pääkaupunkiin, josta voi nähdä ja tuntea kauaksi Eurooppaan juuri silloin kuin lämpimimmät tuulet alkavat puhaltaa etelästä ja mustarastaat ovat juuri alkaneet laulaa Lappiksen puistossa muttei vielä Juslenian pihassa..


Laiva Helsingistä Tukholmaan tärisi ja keinui niin että ajattelin sen olevan SKP:n puolueristeily. Sekin tuntui kohtalolta, että merellä kuohuu "aina" juuri silloin kuin minä valitsen laivan maasta poistumiseksi. Ja milloin se ei tunnu kohtalolta niin ainakin draamalta jonka tunnen liiankin hyvin.

Olisi pitänyt sittenkin lähteä Turun kautta. Käydä nostalgisoimassa elämää, joka siellä oli omimmllaan Juslenian takaa kampuksen mäelle kiivetessä, alituisessa välitilassa kirjoista kirjoittamiseen ja takaisin.

Mutta nykyäänhän ei Jusleniaakaan enää ole. Eikä Tukholman Lappiskaan ole samaa kuin 30 vuotta sitten.

Läheisempiä Tukholmassa ovat sen turistipitoisimmat vyöhykkeet, Gamla Stan ja rannat. Tällä matkalla otin hotellin Östermalmilta ajattelematta miten kamalia sen juppivyöhykkeet ovat juuri viikonloppuna. Hotelli oli luxusmaisin mitä turistihintaan saattoi saada, ja kyllähän sellainenkin taiteilijaelämän larppaus jättää jotain erilaisia näkyjä kuin taiteilijaelämän larppaus Tampereella.

 



'Näkyinä' olen itselleni selittänyt sitä mitä Euroopan railausmatkoistakin itselle etsi ja jäi. Sellaista irrallisuutta kaikesta arkisesta, että uskoo edes hieman enemmän sen ERITYISYYTEEN mitä näkee. Tölkillinen vahvaa olutta tai puoli pulloa valkoviiniä vahvistaa yhtä aikaa irrallisuuden ja erityisyyden tunnetta. Nuorena sitä tietysti tapasi kaltaisiaan näkyjä janoavia ihmisiä helposti, junista ja retkeilymajoista. Taiteilijaelämän larppaajana ei sellaiseen ole toivoakaan, mutta jokin taika siinä ajattomassa ja paikattomassa vapaudessa edelleen on, että näkyjä osaa arvostaa... kuten lauantaina kuninkaanpuistossa istuksiessa näin identtiset veljekset joista toiselta puuttui oikea käsi ja kuitenkin hän jäljitteli kaikki veljensä voltit ja parkour-hypyt pitkin puistoa...

Paluulaiva Tukholmasta tuntuu nöyryyttävältä tavalta poistua Länsi-Suomen pääkaupungista takaisin kohti sota- ja energiahullujen hallitsemaa vankilavaltiota. Se on niin kuin kielikylpy happoaltaassa. Silti siinäkin on oma nostalgiansa, etenkin iltalähdöllä – ja helpotuksen tunne kuin pelastuisi Euroopan kokoiselta totuudelta siihen, mitä kaikkea elämässään olisi voinut nähdä ja kokea. 

Sulkeudun hyttiin, katson Suomen kanavalta elokuvaa lapsigangstereista, haen laatikollisen tuliaiskaljaa niille ihmisille joita minä ja S olemme Tampereella kynätyöläisinä. Ilman luokkaretkiä, ilman puolueristeilyjä.


perjantai 21. lokakuuta 2022

Jerisjärvi 16.-21.10.

 



Neljäs syyslomamme Jerisjärven maisemissa, tällä kertaa löysimme tyhjenevän Lapin: iso mökkikylä on käytännössä autio, Muoniosta on lopettanut pesulan lisäksi ainoa ravintola ja retkeilyvälinekauppa. Meille autottomille tällaisilla muutoksilla on iso merkitys, jopa pesulan osalta, koska aiemmin Liitto tarjosi petivaatteet ja pyyhkeet, nyt jouduimme tuomaan omamme täysien rinkkojen ja ruokakassien lisäksi. 

Mökkielämän ylellisyys on täällä tietysti ennallaan, ikään kuin saisimme lomaa sekä kodista että mökkioloista sellaisina kuin olemme niihin tottuneet Savossa. Mökkikylän autius vain korostaa sitä... tosin voihan se olla että kaikki muut tyypilliset syyslomalaiset ovat ennemmin lentäneet etelään kuin ajelleet rohnean isoilla autoillaan tänne pohjoiseen missä ruskan ja hiihtokauden välissä liikuttavat vain karun hiljaiset kuusimetsät. Kylän tyhjettyä eivät ne paikalliset hengettäret eli kuukkelitkaan vaivaudu tutkimaan keitä olemme. Jopa revontulet ke-to -yönä olivat niin hölmön haaleat, ettei niillä sytyttäisi eteläisempääkään turistia.

Maisemat  meille kelpaisivat ilman lumikuorrutustakin. Oli tuuria, että kiipesimme Keimiölle jo ensimmäisenä leudon kirkkaana päivänä, koska sen jälkeen sää viileni nollan alle ja lunta saatiin sokeroiva kerros metsiinkin. Tunturille nousu tuntui paljon raskaammalta kuin mitä siitä muisti, mutta S sai yllytettyä lapsetkin jatkamaan nousemista. Puurajan yläpuolella tuuli oli todella arktinen.




Muuta pidempää retkeä emme tehneet tälläkään reissulla. Pallaksen luontokeskus oli suljettu ja sen tunturilla olisi pitänyt sinnitellä viiden tunnin kävely kahden bussivuoron välissä pysyäkseen lämpimänä. Tunturiporon kahvila oli ihme kyllä auki edelleen ja menussa nyt poropurilaista, lohikeittoa ja sienipastaa. 

Mökissä luin hyllytarjonnan sijaan vain tuomiani pokkareita: Wisdom of Psychopaths, Stevensonin erinomainen vuorimatkakuvaus Ranskasta, sekä paras lautapeliaddiktion (Scrabblen) kuvaus, Word Freak. En olisi tullut näitä kotihyllystä poimineeksi ellei juuri tälle matkalle, missä saa unohtaa kaikki pakolliset tekstit ja kirjatyökirjat.


Helposti voisimme vahvistaa tämän talvisen idyllin idyllisyyttä jonain tulevana vuonna: jättämällä kotiin sekä maailmaan kytkevät medialaitteet että kotiin kytkevät lapsiliitännäiset.

Edellinen matkamme 2021 näihin maisemiin oli talvisempi mutta olipa maailmakin toinen, mistä vetäydyimme, ainoastaan pandemian ahdistama:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2021/10/tunturimokissa-2021.html



lauantai 20. elokuuta 2022

Tallinnassa 19.-21.8.

Meillä on taloudessamme sopimus, että jos lapsiperhe tulee kylään niin saan poistua maasta. Tästä saisi erittäin tasoittavan pykälän kaikkiin avio- ja avoliittoihin, vaikka harva sitä tajuaa, että tällainen (binäärisesti ikävä, toki) sopimus edustaa spefimäisen uneksinnan lisäystä arkimaailmaan.  Poistuisin Maasta jos se olisi mahdollista. Poistuisin ihan minne vaan missä ei ole suomalaisia eikä siis varsinkaan lapsisuomalaisia, sehän siinä on ideana. Olisin voinut mennä viikonlopuksi vaikka Siuroon, jos siellä olisi majataloja, ja palvella heidän ensimmäistä kirjallisuusfestariaan 24h siitä hyvästä.


Sen sijaan tulin Tallinnan kauniiseen Vanhaan Kaupunkiin, jossa minua palvelee viereisessä talossa suomalainen Prisma 24h. Kun eilen hain sen valtavalta viinaosastolta kylmää olutta (ulkona oli 30c) niin ainoan kassan jono juuttui suomalaisiin jotka halusivat ostaa laatikollisen lonkeroa eikä kassapoika löytänyt sille koodia. Pitkään asiasta riideltyään (kukaan ei tiennyt miten toimia) kassapoika ja toinen myyjä päättivät pingata koodin yksittäisestä tölkistä ja kertoa sen 24llä. Tämä vei enemmän aikaa kuin Tallinnan Hansa-historian kertominen veisi. 

Mutta kaikki jonossa seisovat turistit näytivät suorastaan hillityiltä aatelisilta verrattuna kotimaamme perseetolalla-pääministeriin. Niin suhteellista on 2000-luvun suomalaisuus, tämä identiteettipeli, jossa leikitään, että julkkiksilla olisi yksityisyyttä ja meillä taviksilla julkisuutta.

Mitään enempää en minäkään odota Tallinnasta saavani kuin Liudentuvan Erilaisuuden kokemuksen. Huomasin kyllä, että Virossa ilmestyy nykyään jopa englanninkielinen uutislehti Estonian News, mutta se on sisällöltään mitätön b2b-julkaisu. Mikä tahansa kassajono kertoo Virosta enemmän.


Hotellini (Brunn) on sekin vintageturismin ja instant-turismin eli Vanhan Kaupungin ja hypermodernin kauppa-alueen alati liudentuvalla rajalla. Rakennus on siisti ja moderni, kohtuuhintainen, mutta ensimmäinen hotelli jossa olen nähnyt korvatulpat osana huoneen varustelua. Syy on läheisyydessä sijaitseva yökerho, jonka diskobiitti kaikaa läpi hotellinkin alkaen kello 22 ja jatkuen jonnekin aamuyölle. 

Tällaiset huijaukselta tuntuvat hotellit ärsyttäisivät helvetillisesti, mutta on tässä huoneessa ylellisyys joka pelastaa kaiken: ilmastointi jolla saa jäähdytettyä huoneen vaikka 20 asteeseen. Voin luoda ilmastokuplan jossa ei ole mitään arkielämäni sidoksia. Luen vanhaa scifi-pulppia ja Bill Brysonin muistelmia keskilännen osavaltioista. Nyt huomaan, että vuoden 2016 Viro-kierroksella ensi kertaa löysin Brysonin lahjat.


Tänään tapasin onnekseni Jaakon myötä kaupunkiin pistäytyviä suomalaisia. Hetkessä tunsin olevani ENEMMÄN ei-turisti, koska olin sentään ollut jo vuorokauden maassa. Tämä riittää siihen ihmiselämän tärkeimpään tarpeeseen olla edes kerran vuodessa poissakaikestatutusta. Kyse on tosiaankin viime kädessä määrällisistä eroavuuksista. Näin helpon irtioton voisi kuka tahansa toteuttaa paljon helpommin (ja ekologisemmin) kuin täydellisen erottautumisen illuusion tarjoavilla etelänmatkoilla, missä ilmastollinen eroavuus on fyysinen takuu semiosfäärin laadullisesta erosta. Tätä tällaista sietäisi suomalaisillekin opettaa. Pelasta-planeetta-uhkauksella jos ei muuten.


Semiosfääri. Miten täsmällisen kaunis sanana ja ideana. Eikä tarvinnut tulla Tallinnaa kauemmaksi sitä arvostaakseen. Haen kohta lisää kylmää olutta naapurin Prismasta ja kuvittelen tapaavani Ville Hytösen SEN paikan kassajonossa eikä suinkaan Kalamajan indiebaarissa, jossa olisin niin outo että tuntisin itseni VÄHEMMÄN yhtäänmiksikään. 

Tämä vintage-alueen raja-arvo riittää: että on päässyt sen pienimmän ja kliseisimmän turistitietoisuuden ylitse, ja lisää siihen tarinoissaan itseään nuoremmille että hei, kyllähän 'tämä kaikki' nähtiin jo vuonna 1989 vanhan vallan aikana. Maailma on kääntynyt ympyrän hei! Että eilen laivalla oli korviinpistävän paljon venäläisiä, koska tästä lauantaista 20.8. alkaen ne eivät pääse enää Viroon turistiviisumilla. Millaista päättäväistä rohkeutta se edustaakaan Virolta verrattuna Suomeen! 

Siihen(kin) voi peilata ja korostaa omaa vierauttaan nössömaan toistuvana nössöturistina, joka näkee paljon vaikkei osaa riittävästi koskaan tulkita näkemäänsä.



Solidaarisuutta aina? Virossa näkyvämmin kuin Suomessa!





torstai 7. heinäkuuta 2022

Junailemassa Norjassa 27.6.-7.7.

 

Lensimme Osloon maanantaina 27.6., vaikka monet kerrat olemme päättäneet ettemme koskaan enää lennä. Seisottuamme turvatarkastuksen jonossa tunnin verran oli helppo vannoa jälleen. Olihan se jono myös ensimmäinen versio pitkää kärsivällisyyttä vaativasta junailusta. 

Itse lento sujui niin kirurgisen siististi kuin aikatauluihin luottava eurooppalainen matkailu voi sujua. Oslossa oli kuumaa ja sateista, norjaan sopeutuminen alkoi lentokentältä, kun vasta puolen tunnin turhan jonottamisen jälkeen tajusimme, että UTGANG ei ole norjaksi uloskäynti vaan lentokoneen portti (gate)!

Juna toi kuitenkin täsmällisesti kentältä keskustaan. Oslon keskusta oli muuttunut eli siistiytynyt siitä millaisena muistin sen 30 vuoden takaa. Mutta kun kävelimme hotellille kohti Grunelökkan asuinaluetta alkoivat alkuasukkaiden leipäjonot näyttää siltä millaisena Oslon muistin. Hotelli oli erikoinen vartiotorni keskustamaisen kurjan asuinalueen ja boheemin Grunelökkan välillä. Haimme pitsaa ja olutta jälkimmäisestä. Ilman lapsirasitetta olisimme viihtyneet Grunelökkassa varmaan pidempäänkin.

 

Oslo valuu kohti merta

28.6. tiistaina ehdimme katsella sateista, merta kohti valuvaa Osloa. Mielikuva kaupungista, jossa kaikki on vinossa johonkin suuntaan, vahvistui minne kävelikin. 

Iltajunamme Bergeniin oli seitsemän tunnin mittainen kyyti paikallisjunan tasoisella kokoonpanolla. Junassa ei ollut kuin kaksi vessaa ja ravintolavaunun sijaan kahviautomaatteja. Maisemat vuorten päältä olivat tietysti aivan jotain muuta kuin missään muualla Euroopassa. Siksihän tänne päin Eurooppaa itsekin uudelleen halusin. 

 

Oslo-Bergen -rata 1200 metrin korkeudesssa.


Perillä Bergenissä oli helppo suunnistaa ja löytää hostelli. Huoneemme osoittautui täydelliseksi näköalapaikaksi yli kaupungin.

Bergeniä varten meillä ei ollut mitään sunnitelmia. Kaupungissa oli paljon helteisempää kuin sääennusteet olivat lupailleet eikä lainkaan sadetta. Emme siis päässeetkään aivan erilleen koko Eurooppaa koettelevasta helleaallosta. 

Bergenin vanhaa keskustaa, näkymä huoneemme ikkunasta

 

Kävimme jopa eläintarhassa, 30 euron lippuja vastaan näimme sekä krokotiileja että pingviinejä ja merileijonien sirkustemppuja. Kaipa krokotiilit ovat välttämättömiä jos ne voittavat ilmastonmuutoksessa sekä pingviinit että merileijonat. Lopulta.

 

Bergenin satama, oikealla hansarakennukset

 

Mutta sitten tulin yhtäkkiä kipeäksi. Oli pakko maata hostellissa koko päivä, kuumeessa ja päänsäryssä. Mitään koronalta vaikuttavia (hengitys)oireita ei kumminkaan ollut. Perjantaina olin jo matkustuskunnossa, kun lähdimme vuorten keskelle Flåmin kylään. 

Flåmin oli tarkoitus olla matkamme kohokohta. Se olikin kaikin tavoin juuri sellaista syrjäistä ja karua vuoristoa mitä olimme odottaneet. Suurin osa kylään tulevista reissaajista näkyi asettuneen Youth Hostelin campingiin autoineen ja telttoineen. Me söimme campingilla vain tacoja. Olimme varanneet ison ullakkohuoneen Brekke Gard -hostellista, joka on museomainen rakennus siinä kohtaa missä Flåmiin kiemurteleva sola aukeaa. Kaikki hostellissa narisi 300 vuoden historiaa. Vesiputous kohisi vieressä.

Brekke Gard -hostel vuorten huomassa

 

Läheskään terve en kyllä ollut. Kiipeäminen viereiselle vesiputoukselle vei kaikki voimat – ja sitten seuraavana päivänä, lauantaina, puolestaan A ja S olivat samalla tavoin kipeitä kuin olin itse ollut. Aivan kuin hengästyttävä kiipeäminen olisi laukaissut kuumetaudin.

Oli minun vuoroni kävellä kylälle hakemaan ruokaa ja särkylääkettä. Lukeminen alkoi loppua sekin. S oli ostanut Bergenistä viikinkikirjan ja YA-vampyyritarinoiden kokoelman, jotka eivät minua innostaneet. Itse jätin Adam Robertsin Purgatory Mountin hostellin kierrätyshyllyyn; niin helvetin surkea ja tyhjänpäiväinen se kirja oli, että olisi pitänyt laittaa jokin varoitustarra pokkarin päälle. 

Paperitavaran sijaan kulutin junamatkoilla vanhoja äänikirjojani uudelta mp3-soittimelta. Yhteisenä matkakirjana meillä oli Astoundingin historiikki ja se oli kyllä mainion viihdyttävää tietoluettavaa juuri kipeänä maatessa.


Sunnuntaiaamuna S oli edelleen niin kipeä. että menin hostelin receptioniin kysymään yhtä lisäyötä buukattavaksi. Mutta reception oli kiinni, ja muutenkin koko paikan hallinnointi oli aivan mitä sattui. 

Päädyimme hylkäämään kalliit Flåm-radan junalippumme ja ostamaan bussiliput takaisin Voss'in kaupunkiin, jonka tiesimme Bergen-matkaltamme isoksi ja keskeiseksi paikaksi. Voss'issa S yritti poliklinikalle, mutta jonotus olisi vaatinut päiviä tuntien sijaan. Söimme päivällistä sushi-paikassa, ostimme väliliput Vossista Myrdaliin, jonne olisimme päätyneet edellisellä reittisuunnitelmalla, ja pääsimme tällä yhdistelmällä takaisin Osloon iltakymmeneen mennessä – jälleen tolkuttoman matkustelun väsyttäminä.

 

Norjalaisia kulttuurilehtiä kirjakaupassa
Oslossa asetuimme nyt kahdeksi yöksi (3.-5.7.) Cochs-pensionaattiin, joka osoittautui samanlaiseksi nappivalinnaksi kuin Bergenin hostelli: aivan keskellä kaupunkia helppojen raitsikkayhteyksien vierellä, ja silti hieman rauhallisemmalla ja halvemmalla paikalla kuin jättimäiset hotellit sen naapurissa. Pensionaatti oli lisäksi  profiloitu taiteilijoille ja kirjailijoille, vaikka ei se kyllä missään meidän kannaltamme tuntunut eikä näkynyt muissakaan asiakkaissa.

Sillä välin kun S oli edelleen hieman toipilas minä kävin kirjakaupoissa. Paikallinen spefi-krääsän ketju on SF-Bokhandelin tapainen Outland, jossa kirjojakin on kiitettävästi, vaikkei yhtä kattavasti kuin ruotsalaisessa ketjussa. Ostin 18 eurolla Baxterin Galaxias-pokkarin, jonka olisin joka tapauksessa ostanut Suomeen palattua. Vieläkin parempi löytö oli pensionaatin kierrätyshyllystä löytynyt Sight&Soundin kesäkuun numero, jota en jostain syystä ollut saanut postissa! Lehdellä olisi ollut norjalaisittain suolainen hinta 19e eli tuplasti sen mitä Suomessa.

Yleensähän Norjan ja Suomen hintoja verrataan lähinnä alkoholin perusteella, mutta esimerkiksi ulkomaiset viinit olivat Vinmonopolissa ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Tavallinen paikallinen keskari oli sen sijaan tuplasti (noin 8 e / litra) sen mitä Suomessa keppana maksaisi. Flåmin kehuttu käsityöläisolut (Aegir-panimon) oli kaupassa 13e/litra, mutta ei se mitään ihmeellistä omasta mielestäni ollut.

 

Vigelandin puistossa nakutoteemin aukiolla

Keskiviikkona 6.7. ehdittiin taas verrytellä jalkoja ennen päivän pitkää matkailua. Kävimme Vigelandin puistossa, joka aurinkoisena päivänä on parhaimmillaan hiekkakiveltä näyttävien atleettisten nakunorjalaisten ihmettelyyn. Ainoa turistikohde, johon olisin oikeasti halunnut, oli Ibsen-museo, mutta se oli tietysti suljettu remontin vuoksi, kuten myös Viikinki-museo.

Korvaavien bussien etsintää Oslossa
Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä jälleen seitsemän tunnin junamatkalle, mutta puhelimeen oli tullut yllättäen (?) ilmoitus Norjan puolen ratatöistä ja junavuoron alkupuolikkaan korvaamisesta bussivuorolla. Oslon juna-asemalla oli pienoinen kaaos ihmisten etsiskellessä oikeaa korvaavaa bussia eikä tiedotus ollut lainkaan sen parempaa kuin VR:llä, vaikka ratapihalla oli työntekijöitä monta kertaa enemmän. 

Bussi ja bussivuoro olivat onneksi jälleen mukavan pehmeitä, rajaa ylittäessä kuski antoi jopa viiden minuutin jaloittelutauon. 

Kristinehamnissa eli hyvän matkaa Ruotsin puolella vaihdettiin junaan, jossa oli runsaasti tilaa koko matkan ajan, ja olisi ollut kahvilavaunukin, mutta me nappailimme Oslon juna-aseman Vinmonopolista (hyvä palvelu!) ostamaani valkkaria. Olimme siis jo varsin terveitä, vaikka ei järin valppaita. Aivan nenämme edessä, lasiseinän toisella puolen joku junapummi ryösti pasuunansoittajalta tietokoneen tämän puuhatessa laukkujensa kanssa, mistä seurasi lyhyt dekkariselvittely ja onnellinen loppu, kun pasunisti löysi pummin ja puhui koneensa tältä pois.

Tukholmassa kännykkätauko


Tukholmassa viimeisenä hotellina oli Queen's hotel, sekin onnekkaan hyvä valinta, sillä vanhan rakennuksen huone sisäpihan puolella oli täydellisen hiljainen. Olimme ennalta päättäneet, että tällä kertaa emme edes yritä kiirehtiä päivälaivalle, koska lapsi muisteli edellistä moista Tukholman herätystä erityisen ahdistavana. Nousevien sadepilvien alta valuimme Drottningatania koko matkan etelään ja rantaa myöten Vikingin terminaalille. Mitään turistimpaa emme enää tehneet kuin vakiokäynnin "pyhiinvaelluskohteessa" eli SF-Bokhandelissa, missä näimme kirjailija Mäkelän puolisoineen. Puolitoista viikkoa olikin mennyt seuraamatta Suomen uutisia ja maailman tapahtumia.

Viimeinen yö nukuttiin laivassa Helsinkiin. Mutta ihan helpolla emme päässeet vielä tänäänkään junien kanssa, sillä VR:n aamujunat oli myyty loppuun. Tulimme viimeisen etapin lähijunalla Sauna Openiin matkaavien elämäntapajunttien kaljanhuuruisessa seurassa. Tiesi lähestyvänsä Tamperetta.

 

Matkan saldo? Käytimme hieman yli 1200e yhdeksään hotelliyöhön, mikä kolmelle hengelle jaettuna on ihan siedettävän keskiluokkainen budjetti. Junamatkoja varten olisi voinut ostaa myös IR-kortit, mutta monet junista ovat Norjassa loppuunmyytyjä joten paikkaliput olisi kuitenkin pitänyt ostaa erikseen, samoin Flåmiin vievät ja sieltä tuovat vuorot, olipa juna tai bussi. Jos ei sairastuminen olisi tuonut ylimääräistä mutkaa matkailuun niin olisimme päässeet ajoissa ostetuilla lipuillamme halvemmalla kuin IR-korteilla. Yksikään täysipäinen ihminen ei tietenkään ota lasta mukaan tällaiseen väsyttävän pitkien reittivuorojen matkailuun – mutta täysipäisyys ei ole perkeleellisiä kompromisseja edellyttävän perhe-elämän mittari muutenkaan, kuten hyvin tiedämme. 

Lomailun sijaan voisi tällaista raidematkailua ajatella itsensä hukkaamisen keskiluokkaisena salonkipelinä.




 


perjantai 24. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Perjantai

 

Perjantai 24.09.

 

Onhan minulla sentään seitsemän tuntia unta alla, kun herään viideltä enkä saa enää unta. Menen suosiolla olohuoneen sohvalle, katselen japanilaista kauhufilmiä pädiltä; kauhupätkät jaksavat tehdä vaikutuksen edelleenkin, kunhan niiden äänimaisema pääsee oikeuksiinsa kuulokkeissa ja kaikki minkä näkee on pädin pieni kuvaruutu pimeässä.

 

Torkahtelen ehkä joskus ennen 9:ää, jolloin tuleekin jo lievästi tahdittava kiire syödä aamiainen ja pyöräillä jumppapaikkaan. Nyt talon ala-aulaan on ilmestynyt virallisen näköinen tarra, jossa lukee: "Alkuverryttely portaisiin". Tarkoittaa sitä, että jumppasali on seitsemännessä kerroksessa eikä hissi yleensä toimi. Äijiä on perjantain ryhmässä kuutisentoista, paljoa enempää ei tähän tanssijoille tarkoitettuun saliin mahtuisikaan. Ikkunoista näkee hyvin Tammelan ylitse, se on säästynyt toistaiseksi paremmin kuin Kaleva, mutta kaupunki aikoo täyttää sieltäkin kaikki aukeat tontit uusilla kerrostaloilla. Gryndereiden sorakuoppa koko kaupunki.

 

Yleensä käyn 11:ltä syömässä Gopalissa maanantaisin ja perjantaisin, mutta nyt kun jumppaa on aikaistettu ehtisin hikisine paitoineni paleltua ravintolan aukeamista odotellessa. Haen kotimatkalla kaupasta salaattia Saaralle ja itselleni evästä junaa varten, syön kotona taannoista jauhelihaa. Pari tuntia on aikaa viimeistellä vielä huomistakin opetusta, tämän illan osuus menee eilen läpikäydyn kertauksena. Jotain kirjojakin pitäisi ottaa mukaan Poriin, jotta ei puhuisi kirjoista kuin kesäperhosista, mutta havainnollistavia tietokirjoja on painavampi kanniskella kuin kaunoa.

 

14:n junalla kohti Poria. Junavuoro on uskomattoman täynnä, aivan kuin kaikki muut tietäisivät paljon paremmin kuin minä mitä Porista löytyy. Katselen valmiiksi nettikartalta reitin mitä kulkea kaupungin halki, sillä viime reissusta Poriin on ainakin kaksikymmentä vuotta. Asemalta keskustaan kävellessä mikään ei näytä tutulta. Suunnistaminen ruutukaavalla on täällä sentään helppoa, etenkin kun kadut ovat likimai tyhjillään. Hotelli sijaitsee aivan opetuspaikan, kansanopiston vieressä, joten sekin tuntuu palkanbonukselta.

 

Kurssilla on paikalla yhdeksän kymmenestä, osa paljon kokeneempia tietokirjoittajina kuin tulen koskaan itse olemaan. Täytyy vain toivoa, että oma näkökulma luovaan tietokirjoittamiseen on tarpeeksi erilainen kuin mitä he ovat tulleet käytännöissään ja perusopinnoissa ajatelleeksi. Oppituntien jälkeen kävelen sen verran, että haen lohisalaattia, sipsejä ja saunakaljan. Hotellin sauna on kuin betonipunkkeri eikä ketään muita ole miesten vuorolla. Tätä mainostetaan saunakäytävään avautuvassa ovessa aitona suomalaisena kokemuksena. Asteikolla siisti-siistimpi-steriili ei ole kerta kaikkiaan olemassa sisustusmallia saunalle, muutoin kuin hotelliarkkitehtien papereissa. Aistit nollaavana, universaalina deprivaatiokokemuksena tällainen sauna on kuitenkin juuri sitä mitä tarvitsen.

 

Hotellihuoneeseen palattua huomaan, etten muistanut ottaa mitään luettavaa mukaan. McEwanin sikiö-Hamletista kertova "Nutshell" olisi äänikirjana ämppärisoittimessa, mutta en ole siitä järin innostunut. Kai katselen tv-kanavia niin kuin jälkisaunasuomalaiset.

 

Sinun säkeilläsi, porilaisten farssi, olen taannoista jauhelihaa...

 

No niin, viimein tuli jotain kirjallista luoduksi tälläkin viikolla.

 

torstai 23. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Torstai

 

23.09. 2021 TORSTAI

 

Tällä kertaa heräsin puoli neljältä. Muistin unesta vain jättiläismäisen viiksekkään miehen, jonka kanssa kuljin pitkin talvista ja öistä kaupunkia järjestettyä festivaalia, kunnes mies äkkiä ilmoitti että hänen pitää mennä sairaalaan, ja siellä olin paikalla kun hänelle sanottiin että häneltä on jokin piuha katkennut sisältä.

 

Avasin pädin ja aloin lukea Tudoreiden historiaa siitä mihin se oli jäänyt kesällä kesken, itsensä Bloody Maryn hallituskauteen. Ackroydin tarinointi tästä vastareformismin roviokaudesta oli niin jännittävää ja täynnä uskomattomia anekdootteja, että äkkiä kello olikin puoli kuusi eikä nukuttanut vieläkään, mutta pakko oli yrittää.

 

Aamiaiselle ja kouluun lapsi tuli tänäänkin reippaasti, koska tiesi pääsevänsä matkaan kohti Mikkeliä koulun jälkeen. Tämä on mutkikas järjestely vanhempien työtehtävien helpottamiseksi, mutta myös korvaus lapselle hänen karanteenijaksonsa turhauttavasta vankeudesta. Itse en olisi uskaltanut lähteä matkustamaan Suomen halki junalla 13-vuotiaana, mutta fillarointi Kuopiosta Helsinkiin Pinen kanssa ei ollut kummoinenkaan seikkailu: valtatiet me tunsimme omaksemme. Enää en tuntisi mitään paikkaa omakseni tässä maassa, paitsi joskus hiljaisen sinisen hetken savolaisessa järvimaisemassa sen kylmennettyä niin, että kaikki koneväki on vetäytynyt vesiltä.

 

Jäin taas olohuoneeseen veistelemään tekstitiedostoja, mitään tarkkaa en saanut aikaiseksi, koska väsytti niin ja odotus uuden opetuskurssin aloittamisesta piti aivot ylivireinä. Lisäksi päivän aikataulu oli repaleinen ja ulkona talvisen kylmä tuuli, etäkokous juuri ennen opetusta.

 

Hyvissä ajoin ennen viittä lähdin yliopistolle, arvasin ettei omalla läppärillä yhteys salin koneeseen kumminkaan onnistu. Lainakoneella pp-sulkeiset pyörivät sen sijaan sujuvasti. Saliin tullut porukka oli kaikki tuttuja edeltävästä virtuaalikurssista, nyt maskien takaa ei vain kaikkia tunnista. Kahdeksan tienoilla vaksi kävi kurkistelemassa, joko kohta lopettelemme, se sopi minulle, kurkku tulee kuivaksi ja sitten kipeäksi puhuessa kolme tuntia maskin läpi. Huomenna joudun puhumaan kaikki samat asiat läpi Porissa, samoin opintovaatimuksin. Enemmän pitäisi keksiä yhteisen keskustelun aiheita ja uusia luovuutta haastavampia pikaharjoituksia.


Satoi kaatamalla ja myrskysi, mutta opiskelijat pitivät fuksisuunnistusta pimeässä Sorsapuistossa kuin oppipolultaan eksyneet, repaleisia jätesäkkejä leikkinaamioinaan. Kotona S katseli "Valkoinen kuningatar" -sarjaa, liityin sohvalle joukkoon, ruokaakin oli taas valmiina. Puoli kymmeneltä käytiin nukkumaan, pitkästä aikaa saisi arkiperjantaina venyttää heräämistä puolitoista tuntia myöhemmäksi.

 


 

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Keskiviikko


22.9. 2021 KESKIVIIKKO

 

Univelkaa oli sen verran, että nukuin seitsemään. En muistanut unista muuta kuin että olin sellaisen kaksikerroksisen bussin kyydissä, jonka kuski teki outoja parkkikäännöksiä aivan jyrkänteen laidalla; näitä unia joissa epätodellisinta on epävarmuus uhkan välittömyydestä.

 

Ja tänään on kuin eilen, samat kaksi ruispalaa joissa kaksi palaa paistettua kananmunaa tai juustoa ja kurkkua, kahvia ja mehua. Tänään Saara sieppaa Hesarin A-osan, mutta kulttuuriosastossa on sentään juttu Agricola-romaaneista, ja sillä välin kun Saara käy keittiössä vaihdan lehdet eikä hän edes huomaa mitään, vaan jatkaa kulttuuriosaston lukemista. Lapsi saadaan ylös kun sen pitäisi olla jo kaverinsa tapaamispaikalla, ottaa leivänpalan mukaan koulutielle. S arvelee, ettei ET-opettaja anna merkintää myöhästymisestä, mutta lapsi on skeptinen. Koulu rankaisee ET-lapsia sillä, että heidän on herättävä keskiviikkoisinkin kaikkia kristinlapsia aiemmin. Tämän häpäisyperiaatteen lapset itsekin ymmärtävät.

 

Saara avaa koneensa makuuhuoneessa ja se muuttuu hänen työhuoneekseen. Toimistolla olisi varmaan tänäänkin tyhjää, mutta voin kuvitella miten kylmä se on pakkasyön jäljiltä. Täälläkin minulla olisi koko iso olohuone työhuoneeksi, jopa kirjahyllyllä erotettu työnurkkaus, mutta myös liikaa houkutuksia lukea vääriä kirjoja eikä niitä joita pitäisi lukea Lem-juttuun tai Orwell-juttuun, näihin projekteihin, joista valtio maksaa minulle apurahaa, jotta LUON taiteilijana mutta TYÖSKENTELEN toimittajan tarkkuudella.

 

Joskus ihmettelen miten oikeat toimittajat jaksavat jatkuvasti aloittaa uuden tekstitiedoston aina vain uusia aiheita varten, kun itse en jaksaisi pitää yllä kahtakaan tiedostoa kuukaudessa. Mutta toisaalta. Uusimmassa Journalistin numerossa oli juttu tyypillisestä free-toimittajasta, joka laskutti lehdiltä kuukaudessa 4300 euroa sillä, että kirjoitti niille kaksi aukeamajuttua, kaksi henkilöjuttua ja kaksi pitkää reportaasia. Se kuulostaa tolkuttomalta määrältä työtä, mutta tarkemmin ajatellen kirjoitan itsekin kiireisinä kuukausina saman verran lehtitekstiä. Siihen ei vain suhtaudu samalla tavoin JOURNALISMINA, koska suurin osa on kritiikkitekstiä Portin kaltaiseen piskuiseen genrejulkaisuun – ja koska siitä ei makseta, paitsi nyt poikkeusaikana taiteilijatoimittajana, mistä saan 1970 euron taiteilija-apurahan. Palkan suuruudestakin voi jo päätellä, miten pelleilynä valtio pitää taiteilijan työtä verrattuna vaikkapa journalisteihin, tosin apurahasysteemi sallii marginaaliset sivutyöt, kuten opettamisen.

 

Lueksin Orwell-kääntäjän toista käännöstä, James Hogg -kirjaa, koska sen saaminen suomeksi on vieläkin isompi tapaus kuin uusi käännös Orwellista. Sitten kello tulee 11, menen kiireesti lounaalle Papu & Pataan.. Tänään se täyttyy vieläkin nopeammin kuin yleensä, koronasuluista vapautuminen tuntuu ajaneen puolet Kalevan asukkaista nauttimaan lounasravintoloiden vapaudesta. Sentään joka neljännellä asiakkaalla on edelleen maski sisään tullessa. Sitten fillarointia, jotta tulee saaneeksi edes jotain liikuntaa. Tavallisin ja helpoin kohde on fillaroida lenkki Koivistonkylän kierrätyskeskuksen ja City-Marketin Zywiec-hyllyn kautta. Tällä kertaa löytyy Zywiecien lisäksi John Hustonin devariharvinaisuus.

 

Kotona postailen toiselle Orwell-suomentajalle selkokielisestä versiosta, vastauskin tulee saman tien. Teen hieman lisäyksiä Lem-juttuun, syön eilistä jauheliharuokaa, sitten juutun hölmöön väittelyyn postilistalla ja olemme myöhästyä Portti-lehden postitustalkoista. Talkoolaisiakin kertyy kahdeksan, enemmän kuin koskaan normaalioloissa, joten lehdet saadaan tarroitettua ja paketteihin tunnin töillä. Palkkiosämpylöillä pistäydytään kahvila Runossa, enpä ole sielläkään eläessäni käynyt, kun ei sen kirjallinen atmosfääri lainkaan vastaa sitä mitä Turussa on Kirjakahvila. Silti Runossakin on niin paljon asiakkaita, ettei porukkamme mahdu edes samaan kerrokseen. Jos Runossa olisi edes B-oikeudet niin sinne voisi kuvitella palaavansa, mutta ikävän tamperelainenhan se on söpöilevässä keskiluokkaisuudessaan.

 

Kotona katselen Youtube-opetusvideota sunnuntain lautapeliin, säännöt on syytä osata hyvin, sillä Saksan vaalien simulaatio tulee kestämään ainakin viisi tuntia. Yhdessä katsotaan striimijakso "Kohtauksia avioliitosta", muistelen nähneeni alkuperäisteoksen lyhennettynä elokuvaversiona, mutta en muista juonesta kerrassaan mitään.  Tylsähköä näyttelemistä ja rutiinimaisesti sovitettu sarja, mutta yhdessä katsottavia sarjoja/elokuvia ei juuri muutakaan löydy, vaikka meillä on kolme maksettua striimipalvelua.

 

Eikäpä sitten tänäänkään tullut tehtyä mitään luovaa, vaikka talkoissa paljonkin puhuttiin luovan työn merkityksestä ja motivoivuudesta.

 

 

Kukahan maksaisi pelkästä taiteen arvovaltaisesta tunnistamisesta?

 

 

tiistai 21. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Tiistai

 

 21.9. 2021 Tiistai

Joku on aina hereillä kello neljä. Usein se olen minä, paitsi tänä yönä heräsin kello viisi. Muistin nähneeni unta, että suomalaiset olivat keksineet kuorma-auton näköisen liikkuvan tulostimen, jonka metallinhohtoisesta perästä tipahteli tyhjälle kadulle rokotustodistuksia. Muuta en unesta muistanut kuin että otin yhden todistuksista käteeni.

 

Tiedän pitkästä kokemuksesta, etten saa uudelleen unta ellen lue jotain. Äänikirja toisi unen nopeammin, mutta vieressä makaava puoliso saattaisi herätä siihen. Hain pädin olohuoneesta ja lueksin sähkökirjasta Lavie Tidharin haastattelua. Olin saanut luettua vastikään Shaun Bythellin "Confessions of a Bookseller", joka oli pakollinen jatko-osa "Elämäni kirjakauppiaana" -teokselle – jota Saara oli tarjonnut minulle luettavaksi jo vuosia sitten – ja sen jälkeen samojen kirjojen vaihtoehtoisen eli naisnäkökulmaisen version "Three Things You Need To Know About Rockets". Ne olivat kuin pohjaton karkkikuppi: höpsön kepeää sanailua kirjakeräilyn ja Skotlannin ihanuudesta. Mutta niiden jälkeen on ollut vaikea löytää yhtä kevyttä yölukemista.

 

En muista nukahtaneeni, mutta heräsin silti kellon soittoon 7:15. Taloudessamme olen ainoa joka herää täsmällisesti. Etuoikeuteni on kiusata vaimo ja lapsi hereille, vaihtelevalla menestyksellä, ja jakaa lehti siten, että saan kelvollisen osan Hesaria enkä naistenmakasiiniksi muuttunutta kulttuuriosastoa. Lapsi tuli olohuoneeseen syömään pakollisen leipäpalan 7:50, minkä jälkeen lähti kouluun poikkeuksellisen sujuvasti, ehkä siksi, että sai eilen kympin alkuainetentissä. Niin, tämä on scifi-talous eikä keräilytalous. Köksässä hän ei menesty lainkaan yhtä hyvin. 

 

Lapsen lähdettyä menin sohvalle yrittäen päättää nukahtaisinko uudelleen vai lukisinko jotain. Kello yhdeksään mennessä olin päättänyt lähteä yhdistyksen toimistolle, koska todennäköisesti siellä ei olisi ketään muita. Lämpöpatterit ovat aina tähän aikaan vuodesta niin kylmillään ettei rakennus kelpaisi eläimellekään, hädin tuskin siis kirjailijallekaan. 

 

Toimiston keittiöön oli joku jättänyt sähkölämmittimen päälle, joten siellä pystyi istumaan läppärin kanssa. Aloin hahmottelemaan rakennetta Stanislaw Lem 100 vuotta -artikkelille, ja niinhän siinä kävi kuin sohvalta poistuttua parhaimmillaan käy, että kello on yhtäkkiä yhden tienoilla ja artikkelista puolet valmiina ja vatsa kurnii niin että selkää koskee. Poljin syömään Gopaliin, joka oli aivan täynnä, ihan kuin pandemia olisi juuri tänään julistettu hävitetyksi ja viimeisetkin joogaurpot lähteneet etsimään syötävää. Tätäkö uneni tiesi?

 

Palasin toimistolle kahdeksi, katselin Lem-juttua, eipä siinä ollutkaan kuin ehkä kolmannes valmista materiaalia. Poljin kotiin, tiskasin, jotta en väsähtäisi sohvalle. Saara kokkasi minulle ja lapselle jauhelihakastiketta, tein sillä välin lisäyksiä Lem-juttuun. Zlibrarystä löytyi kolme Peter Swirskin teosta Lemistä, mutta ne ovat ajatukseltaan ja hyödyltään erittäin epätasaisia, etenkin Lemin omat jorinat. On pakko löytää jotain omaa sanottavaa yksittäisistä teoksista. Laitoin varaukseen Lemin Kuolemattoman planeetan, Isännän äänen, Voittamattoman ja Futurologisen kongressin. En ole niitä lukenut vuosiin, vaikka olevinaan muistan ne hyvin, jos en tarkkaan. Silti Nuhakin oli yllätys, kun sitä viime vuonna luin, miten se oli säilyttänyt monikerroksisen maailmankuvansa.

 

Sohvapöytä toimii usein työpöytänäni.

Söin kastiketta spagetin kanssa, jälkiruoaksi jäätelön. S lähti tapaamiseen, lapsi nukkui kouluväsymystään, katselin keskittymättä Zulawskin elokuvaa "Yön kolmannes" (1971). Se on vieläkin omituisempi kuin Zulawskin kuuluisa "Possession", joka on oikeastaan ihan perinteistä kauhufilmiä, mutta tehty piittaamatta genrekauhusta. Sellaista ihmettä ei scifin puolelta löydy. Mutta en minä tästä Zulawskista kärryille pääse. Osa tuotantoa on ilmeisen höynähtänyttä kitschiä ja pehmopornoa, osa taas tällaista pelottavan maanisesti näyteltyä kirkollista kafkaa. Ja wikipediasta sitten sattumalta luin, että elokuva sijoittuu Zulawskin isän kokemuksiin Ukrainan Lvivissä – siis samaan kaupunkiin mistä Lem oli kotoisin! Mielipuolinen yhteensattuma? Onneksi kukaan ei väitä Lemiä ukrainalaiseksi.

 

Saara palasi vähän ennen kahdeksaa, leipoi lapsen kanssa murekekakkua. Tein sillä välin päivityksiä torstain ja perjantain kurssidioihin. Kun murekekakku oli valmis, kello olikin jo yhdeksän. Aika mennä nukkumaan, paitsi lapsi joka saattaa valvoa ties miten myöhään.