KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syyslomalla 16.10.-22.10. Jerisjärvellä

Syksyyn siirtyi runokirjani Arpapapitar julkaisu




sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Eemeli metkuilee (näytelmä)

 

Kukaan ei kaivannut minua asiantuntijaksi Finnconiin, joten lähdin talkoolaiseksi kesäteatteriin. Kahtena iltana sain ohjailla teatterille saapuvia autoja niin kuin tetrispaloja, jotta ne mahtuisivat Ylöjärven museomäelle, jota ei ole alkuunkaan suunniteltu 150 asiakkaan motoroiduille massoille. 

Tukkateatterin tämänvuotinen kesänäytelmä Eemeli metkuilee oli melkoinen menestys vielä viimeisissä esityksissään. Jopa sää oli esityksen puolella. Viimeisen esityksen viimeisillä minuuteilla ripotteli muutaman pisaran, mutta muuten tunnelma museomäen historiallisessa miljöössä vastasi hyvin sitä, mitä katsojat "Eemeli metkuilee" -näytelmästä hakivat: lapsille tilannekomiikkaa, aikuisille nostalgiaa.

Näytelmäksi tiivistettynä Astrid Lindgrenin Eemeli-tarinat ovat sarja päähenkilönsä hyväntahtoisia kepposia, "metkuja", johon pienen sivujuonen tuo maalaiskomediaan kuuluva subrettipari, renki Aatu ja piika Liina. Eniten odotuksia luodaan sillä, saako Eemeli opetettua sisarensakin tekemään "metkuja" ja tuleeko samalla selitetyksi, mitä "metkuilu" oikein tarkoittaa.

Eemelin muistilappu.
Katri Hätin ohjauksessa (Mats Huddénin sovituksesta) näyttämön ja toiminnan keskipisteessä oli museomäen keskelle rakennettu iso verstashuone, Eemelin turvapaikka, johon hän pakenee isäänsä "metkun" paljastuttua. Tällaisella painotuksella Eemeli näyttäytyy yhteiskunnallisen murroksen esitaistelijaksi: vanhaa agraarimaailmaa edustava isä Anttoni on kömpelön koominen hahmo, yleisön sympatiat kerää toisaalta erikoistuvaa käsityötaitoa edustava Eemeli ja toisaalta kaiken raskaan työn maatilalla suorittava renki Aatu. Näytelmässä pikku Iida kysyy viattomasti Aatulta, että eikös ole kiva tehdä joka päivä töitä, mihin Aatu toteaa jotain sarkastista rengin vaihtoehdoista. 

Piika Liinan jatkuva jankutus Aatulle kihloihin ja avioliittoon menosta on katsojan kannalta saman vanhan maailman ideologiaa mitä isäntäperhe edustaa. Liina on näytelmässä yllättävänkin iso ja vahva hahmo kirjoihin ja elokuviin verrattuna, koska hän juonittelee Eemeliä vastaan, onhan tämä Aatun ainoa uskottu ja toveri Kissankulman talossa. 

Lapsi Eemelin ja aikuisen Aatun ystävyys onkin oikeastaan samanveroisten toveruutta – ja asettaa uuteen valoon vaahteramäkeläisten naapurien suunnitelmat lähettää vanhaa yhteiskuntajärjestystä uhkaava Eemeli meren taakse Yhdysvaltoihin. Tältä osinhan näytelmä menee jo hämmästyttävän pitkälle poliittisen allegorian ja fantisoinnin puolelle: kyläyhteisö kerää rahaa karkottaakseen pienen pojan kuin antikristuksen pois yhteisöstään! Ehkä poika harjoitteleekin kapinaa verstaassa? Ovathan hänen rakkaimmat esineensä upseerimainen sininen "mössykkä" ja itse veistetty ase, "pössykkä".

Tulevasta tehtävästään vaistomaisen varma Eemeli kuvittelee tulevaisuuden yhteisöä. Näin hän veistää verstashuoneessa kaikkiaan 369 puu-ukkoa seurakseen: muuttaa rangaistukset pokaaleiksi joiden merkityksen hän itse yksin ymmärtää. 

Muuta selvää ratkaisua Eemelin epävarmaan asemaan ei näytelmä(kään) tarjoa. Draama loppuu siihen, että Iida-sisar tulee vahingossa tehneeksi "metkun" hänkin tutkiessaan mitkä kananmunista voisivat olla mätiä. Isä syyttää munien rikkomisesta automaattisesti Eemeliä, mutta pyytää reilusti anteeksi totuuden selvitessä. Sovun syntymistä isän ja Eemelin välillä on pohjustettu jo sillä, että heidän hyppykilpailussaan isä osoittautuu heikoksi ja pelokkaaksi poikaansa verrattuna. Lopussa vallitsee epävakaa luokkarauha.


Tämä yhteiskuntakriittinen näkökulma tuskin avautuisi Lindgrenin alkuperäisestä teksistä. Huddénin näytelmäsovitus on tiivistelmä ja tulkinta Eemelin edustamasta aikakaudesta sellaisena kuin hän on kuvitellut sen kiinnostavaksi modernille hyvinvointiyhteiskunnan edustajalle, jolla ei ole enää kosketuspintaa agraarimaailmaan.

 


Mutta mitä "Eemelistä" jää mieleen katsojille? Ehkäpä kuitenkin vain se lapsisankareiden ajaton lupaus lapsuuden edustamasta loputtomasta energiasta ja uteliaisuuden itseisarvosta. Tukkateatterin tulkinnassa Eemeliä esitti Jenni Saaristo asianmukaisella hyväntuulisella energialla. Näyttelijäkaartia oli mukana enemmän kuin yleensä Tukan tuotannoissa, koska talonväen lisäksi tarvittiin kyläläisiä ja eläimiä museomäen lavean tilan elävöittämiseksi. 

 

Viimeisen esityksen jälkeen koko näyttelijäkaarti alkoi sitten purkamaan Eemelin verstashuonetta. Lavastaja Make oli rakentanut verstashuoneen niin isoksi ja tukevaksi, että neljä poraajaa puuhasi vähintään kaksi tuntia tauotta ruuvi ja lauta kerrallaan, jotta puutavara saatiin purettua – ja talteen ensi kesän näytelmää varten. 

Tuo perinteisen käsityötaidon performanssi jäi mieleen selityksenä Eemelin universaalille tarinalle.

 

Verstashuonetta puretaan, keskellä lavastaja Make.

Näyttelijän arki: puolitoista tuntia esitystä, kaksi tuntia purkutöitä


 

torstai 7. heinäkuuta 2022

Junailemassa Norjassa 27.6.-7.7.

 

Lensimme Osloon maanantaina 27.6., vaikka monet kerrat olemme päättäneet ettemme koskaan enää lennä. Seisottuamme turvatarkastuksen jonossa tunnin verran oli helppo vannoa jälleen. Olihan se jono myös ensimmäinen versio pitkää kärsivällisyyttä vaativasta junailusta. 

Itse lento sujui niin kirurgisen siististi kuin aikatauluihin luottava eurooppalainen matkailu voi sujua. Oslossa oli kuumaa ja sateista, norjaan sopeutuminen alkoi lentokentältä, kun vasta puolen tunnin turhan jonottamisen jälkeen tajusimme, että UTGANG ei ole norjaksi uloskäynti vaan lentokoneen portti (gate)!

Juna toi kuitenkin täsmällisesti kentältä keskustaan. Oslon keskusta oli muuttunut eli siistiytynyt siitä millaisena muistin sen 30 vuoden takaa. Mutta kun kävelimme hotellille kohti Grunelökkan asuinaluetta alkoivat alkuasukkaiden leipäjonot näyttää siltä millaisena Oslon muistin. Hotelli oli erikoinen vartiotorni keskustamaisen kurjan asuinalueen ja boheemin Grunelökkan välillä. Haimme pitsaa ja olutta jälkimmäisestä. Ilman lapsirasitetta olisimme viihtyneet Grunelökkassa varmaan pidempäänkin.

 

Oslo valuu kohti merta

28.6. tiistaina ehdimme katsella sateista, merta kohti valuvaa Osloa. Mielikuva kaupungista, jossa kaikki on vinossa johonkin suuntaan, vahvistui minne kävelikin. 

Iltajunamme Bergeniin oli seitsemän tunnin mittainen kyyti paikallisjunan tasoisella kokoonpanolla. Junassa ei ollut kuin kaksi vessaa ja ravintolavaunun sijaan kahviautomaatteja. Maisemat vuorten päältä olivat tietysti aivan jotain muuta kuin missään muualla Euroopassa. Siksihän tänne päin Eurooppaa itsekin uudelleen halusin. 

 

Oslo-Bergen -rata 1200 metrin korkeudesssa.


Perillä Bergenissä oli helppo suunnistaa ja löytää hostelli. Huoneemme osoittautui täydelliseksi näköalapaikaksi yli kaupungin.

Bergeniä varten meillä ei ollut mitään sunnitelmia. Kaupungissa oli paljon helteisempää kuin sääennusteet olivat lupailleet eikä lainkaan sadetta. Emme siis päässeetkään aivan erilleen koko Eurooppaa koettelevasta helleaallosta. 

Bergenin vanhaa keskustaa, näkymä huoneemme ikkunasta

 

Kävimme jopa eläintarhassa, 30 euron lippuja vastaan näimme sekä krokotiileja että pingviinejä ja merileijonien sirkustemppuja. Kaipa krokotiilit ovat välttämättömiä jos ne voittavat ilmastonmuutoksessa sekä pingviinit että merileijonat. Lopulta.

 

Bergenin satama, oikealla hansarakennukset

 

Mutta sitten tulin yhtäkkiä kipeäksi. Oli pakko maata hostellissa koko päivä, kuumeessa ja päänsäryssä. Mitään koronalta vaikuttavia (hengitys)oireita ei kumminkaan ollut. Perjantaina olin jo matkustuskunnossa, kun lähdimme vuorten keskelle Flåmin kylään. 

Flåmin oli tarkoitus olla matkamme kohokohta. Se olikin kaikin tavoin juuri sellaista syrjäistä ja karua vuoristoa mitä olimme odottaneet. Suurin osa kylään tulevista reissaajista näkyi asettuneen Youth Hostelin campingiin autoineen ja telttoineen. Me söimme campingilla vain tacoja. Olimme varanneet ison ullakkohuoneen Brekke Gard -hostellista, joka on museomainen rakennus siinä kohtaa missä Flåmiin kiemurteleva sola aukeaa. Kaikki hostellissa narisi 300 vuoden historiaa. Vesiputous kohisi vieressä.

Brekke Gard -hostel vuorten huomassa

 

Läheskään terve en kyllä ollut. Kiipeäminen viereiselle vesiputoukselle vei kaikki voimat – ja sitten seuraavana päivänä, lauantaina, puolestaan A ja S olivat samalla tavoin kipeitä kuin olin itse ollut. Aivan kuin hengästyttävä kiipeäminen olisi laukaissut kuumetaudin.

Oli minun vuoroni kävellä kylälle hakemaan ruokaa ja särkylääkettä. Lukeminen alkoi loppua sekin. S oli ostanut Bergenistä viikinkikirjan ja YA-vampyyritarinoiden kokoelman, jotka eivät minua innostaneet. Itse jätin Adam Robertsin Purgatory Mountin hostellin kierrätyshyllyyn; niin helvetin surkea ja tyhjänpäiväinen se kirja oli, että olisi pitänyt laittaa jokin varoitustarra pokkarin päälle. 

Paperitavaran sijaan kulutin junamatkoilla vanhoja äänikirjojani uudelta mp3-soittimelta. Yhteisenä matkakirjana meillä oli Astoundingin historiikki ja se oli kyllä mainion viihdyttävää tietoluettavaa juuri kipeänä maatessa.


Sunnuntaiaamuna S oli edelleen niin kipeä. että menin hostelin receptioniin kysymään yhtä lisäyötä buukattavaksi. Mutta reception oli kiinni, ja muutenkin koko paikan hallinnointi oli aivan mitä sattui. 

Päädyimme hylkäämään kalliit Flåm-radan junalippumme ja ostamaan bussiliput takaisin Voss'in kaupunkiin, jonka tiesimme Bergen-matkaltamme isoksi ja keskeiseksi paikaksi. Voss'issa S yritti poliklinikalle, mutta jonotus olisi vaatinut päiviä tuntien sijaan. Söimme päivällistä sushi-paikassa, ostimme väliliput Vossista Myrdaliin, jonne olisimme päätyneet edellisellä reittisuunnitelmalla, ja pääsimme tällä yhdistelmällä takaisin Osloon iltakymmeneen mennessä – jälleen tolkuttoman matkustelun väsyttäminä.

 

Norjalaisia kulttuurilehtiä kirjakaupassa
Oslossa asetuimme nyt kahdeksi yöksi (3.-5.7.) Cochs-pensionaattiin, joka osoittautui samanlaiseksi nappivalinnaksi kuin Bergenin hostelli: aivan keskellä kaupunkia helppojen raitsikkayhteyksien vierellä, ja silti hieman rauhallisemmalla ja halvemmalla paikalla kuin jättimäiset hotellit sen naapurissa. Pensionaatti oli lisäksi  profiloitu taiteilijoille ja kirjailijoille, vaikka ei se kyllä missään meidän kannaltamme tuntunut eikä näkynyt muissakaan asiakkaissa.

Sillä välin kun S oli edelleen hieman toipilas minä kävin kirjakaupoissa. Paikallinen spefi-krääsän ketju on SF-Bokhandelin tapainen Outland, jossa kirjojakin on kiitettävästi, vaikkei yhtä kattavasti kuin ruotsalaisessa ketjussa. Ostin 18 eurolla Baxterin Galaxias-pokkarin, jonka olisin joka tapauksessa ostanut Suomeen palattua. Vieläkin parempi löytö oli pensionaatin kierrätyshyllystä löytynyt Sight&Soundin kesäkuun numero, jota en jostain syystä ollut saanut postissa! Lehdellä olisi ollut norjalaisittain suolainen hinta 19e eli tuplasti sen mitä Suomessa.

Yleensähän Norjan ja Suomen hintoja verrataan lähinnä alkoholin perusteella, mutta esimerkiksi ulkomaiset viinit olivat Vinmonopolissa ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Tavallinen paikallinen keskari oli sen sijaan tuplasti (noin 8 e / litra) sen mitä Suomessa keppana maksaisi. Flåmin kehuttu käsityöläisolut (Aegir-panimon) oli kaupassa 13e/litra, mutta ei se mitään ihmeellistä omasta mielestäni ollut.

 

Vigelandin puistossa nakutoteemin aukiolla

Keskiviikkona 6.7. ehdittiin taas verrytellä jalkoja ennen päivän pitkää matkailua. Kävimme Vigelandin puistossa, joka aurinkoisena päivänä on parhaimmillaan hiekkakiveltä näyttävien atleettisten nakunorjalaisten ihmettelyyn. Ainoa turistikohde, johon olisin oikeasti halunnut, oli Ibsen-museo, mutta se oli tietysti suljettu remontin vuoksi, kuten myös Viikinki-museo.

Korvaavien bussien etsintää Oslossa
Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä jälleen seitsemän tunnin junamatkalle, mutta puhelimeen oli tullut yllättäen (?) ilmoitus Norjan puolen ratatöistä ja junavuoron alkupuolikkaan korvaamisesta bussivuorolla. Oslon juna-asemalla oli pienoinen kaaos ihmisten etsiskellessä oikeaa korvaavaa bussia eikä tiedotus ollut lainkaan sen parempaa kuin VR:llä, vaikka ratapihalla oli työntekijöitä monta kertaa enemmän. 

Bussi ja bussivuoro olivat onneksi jälleen mukavan pehmeitä, rajaa ylittäessä kuski antoi jopa viiden minuutin jaloittelutauon. 

Kristinehamnissa eli hyvän matkaa Ruotsin puolella vaihdettiin junaan, jossa oli runsaasti tilaa koko matkan ajan, ja olisi ollut kahvilavaunukin, mutta me nappailimme Oslon juna-aseman Vinmonopolista (hyvä palvelu!) ostamaani valkkaria. Olimme siis jo varsin terveitä, vaikka ei järin valppaita. Aivan nenämme edessä, lasiseinän toisella puolen joku junapummi ryösti pasuunansoittajalta tietokoneen tämän puuhatessa laukkujensa kanssa, mistä seurasi lyhyt dekkariselvittely ja onnellinen loppu, kun pasunisti löysi pummin ja puhui koneensa tältä pois.

Tukholmassa kännykkätauko


Tukholmassa viimeisenä hotellina oli Queen's hotel, sekin onnekkaan hyvä valinta, sillä vanhan rakennuksen huone sisäpihan puolella oli täydellisen hiljainen. Olimme ennalta päättäneet, että tällä kertaa emme edes yritä kiirehtiä päivälaivalle, koska lapsi muisteli edellistä moista Tukholman herätystä erityisen ahdistavana. Nousevien sadepilvien alta valuimme Drottningatania koko matkan etelään ja rantaa myöten Vikingin terminaalille. Mitään turistimpaa emme enää tehneet kuin vakiokäynnin "pyhiinvaelluskohteessa" eli SF-Bokhandelissa, missä näimme kirjailija Mäkelän puolisoineen. Puolitoista viikkoa olikin mennyt seuraamatta Suomen uutisia ja maailman tapahtumia.

Viimeinen yö nukuttiin laivassa Helsinkiin. Mutta ihan helpolla emme päässeet vielä tänäänkään junien kanssa, sillä VR:n aamujunat oli myyty loppuun. Tulimme viimeisen etapin lähijunalla Sauna Openiin matkaavien elämäntapajunttien kaljanhuuruisessa seurassa. Tiesi lähestyvänsä Tamperetta.

 

Matkan saldo? Käytimme hieman yli 1200e yhdeksään hotelliyöhön, mikä kolmelle hengelle jaettuna on ihan siedettävän keskiluokkainen budjetti. Junamatkoja varten olisi voinut ostaa myös IR-kortit, mutta monet junista ovat Norjassa loppuunmyytyjä joten paikkaliput olisi kuitenkin pitänyt ostaa erikseen, samoin Flåmiin vievät ja sieltä tuovat vuorot, olipa juna tai bussi. Jos ei sairastuminen olisi tuonut ylimääräistä mutkaa matkailuun niin olisimme päässeet ajoissa ostetuilla lipuillamme halvemmalla kuin IR-korteilla. Yksikään täysipäinen ihminen ei tietenkään ota lasta mukaan tällaiseen väsyttävän pitkien reittivuorojen matkailuun – mutta täysipäisyys ei ole perkeleellisiä kompromisseja edellyttävän perhe-elämän mittari muutenkaan, kuten hyvin tiedämme. 

Lomailun sijaan voisi tällaista raidematkailua ajatella itsensä hukkaamisen keskiluokkaisena salonkipelinä.