KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





maanantai 23. joulukuuta 2013

Vuoden parhaat näköesteet

Vuoden parhaat elokuvat -listat ovat harraste meille, jotka tarvitsemme näköesteitä tälle uutisiltaan ja ilmastoltaan ikävälle maailmalle. Näköesteet ovat oikeastaan näköhidasteita muistuttaen lähemmin ominta makua osoittavia lasimaalauksia kuin tiettyjen ihmisryhmien tarvitsemia, niin ikään huolenpiirin harrasteita edustavia ampuma-aukkoja maailmaa vastaan.

Itselleni tämän vuoden elokuvina elävintä taidetta edustivat:

  • Beasts of the Southern Wild
  • Frances Ha
  • Jotain ilmassa
  • The Pervert's Guide to Ideology
  • Take This Waltz


Vuodelle 2013 leimallista elokuvasatoa edustivat kuitenkin ne filmit, jotka olivat vastenmielisimpiä hypetyksessään ja osoittautuivat joko viihteenä tai tekotaiteena ontoiksi tekeleiksi:

  • Adelen elämät 1&2
  • Amour
  • Gravity
  • The Great Gatsby
  • The Place Beyond the Pines
  • Rakkautta ennen keskiyötä
  • Spring Breakers
  • To the Wonder

Näistä elokuvista 2013 valitettavasti muistetaan, jollei sitten kinofiilien viimeisistä vinkaisuista digitalisaatiota vastaan.




sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Parisalem 2013

PARISALEM 14.-21.12. 2013


Pakomatka ja pyhiinvaellus, kaupunkiin johon kaikki muut kaupungit perustuvat, kaupunkiin joka on väsyttävyydessään yhtä ylivoimainen kuin valovomaisuudessaan, kaupunkiin jonka lävitse liikutaan tunnelikoneiden vauhdilla ja jonka yössä uneksitaan mustavalkoisen lelukalugangsterin levottomuudella… dekadenteista jotka menivät jo 200 vuotta sitten varoen kylpyynsä….

Ja silti näimme enemmän aurinkoa seitsemän päivän aikana kuin Suomessa talvikuukausina yhteensä, silti joimme enemmän viiniä kuin väsyneen ihmisen soisi olevan mahdollista, ja taidettakin näimme enemmän kuin olisimme ansainneet minkään esteettilahkon rangaistuksissa… sillä Parisalem 2013 on yhtä aikaa pitkät jäähyväiset 1900-luvun kaupunkilaiselle modernismille ja veltto tervehdys 2000-luvun sukupolville joille turismi on yksi medium muiden joukossa…

Pakomatkan tarkoituksiin Parisalem on oikea paikka kadota hetkeksi omasta elämästään, paeta omaa surkeaa vuosijuhlaansa, antikliimaksia "puolen vuosisadan" täyttymisestä, aivan kuten Parisalem on yhtä eloisaa antikliimaksia kuin vanhus jonka pitäisi jo olla polvillaan mutta jatkaa vain bilettämistä ohi Mouffetarden kojujen ja kapakoiden…

Parisalemiin matkustaminen kahdestaan on hapanta kitchiä, mutta ei se tee viiniä etikkaisemmaksi eikä öitä janoisemmiksi, kunhan on asemastaan ajassa tietoinen, tietoinen antikvaarisen sivilisaation samanhenkisyydestä ja koko tuon eurooppalaista sivistystä siivilöivän ranskalaisen kulttuurin suopeudesta tällaista happaman romanttista turismia kohtaan…

Eikä minulla itselläni mitään muuta ajatusta ollut Parisalemin valitsemisesta kuin että halusin olla Versailles'in linnassa antikliimaksin hetkenä… antaa Galaksin Valtiaana juhlapäivälleni omat koordinaattini, jotka eivät ole 2000-luvun katsannossa yhtään sen hupsummat kuin Aurinkokuningas oli omana aikanaan…

Ja niin, Versailles talvella on sekin antikliimaksi jos mikä, paskanruskeaksi ruostunut Neptunus keskellä lehdetöntä maisemaa, jossa monarkkinen pöyhkeys näyttäytyy yhtä elottoman avarana kuin koko eurooppalainen historia jonka keskellä me itse kukin, sentään, joudumme kohtaamaan kuninkaallisiksi oletut juhlahetkemme… ja siksi hyvästi hyvästi Ranska hyvästi hyvästi Parisalemin kadut ja lyhdyt, jotka niin pitkään olette antaneet outoa suuntavaloa unelmiini siitä mitä olisi elämä Euroopan kokoisessa maailmassa…



keskiviikko 4. joulukuuta 2013

"Gravity" on höyrypunkkia

Steam- eli höyrypunk ei ole genre vaan pintavaahtoa isosta ilmiöstä, jota on kuvailtu
"historiantajuttomuudeksi" ja yrityksiksi simuloida historiaa valmiiden tekstitapaisuuksien kadottua. Tässä merkityksessä höyrypunk ei ole pelkästään spefin laidalla tapahtuvaa intoilua, jossa roolipeliskenen ulkopuolella katkeroituneet myöhäisteinit kokeilevat larppaamisen larppaamista, vaan asenne joka näkyy kaikessa historian kuvittamisessa nykypäivän katsojaa hyväilevällä tavalla.

Ja tässä merkityksessä vuoristoratafilmi "Gravity" on tämän vuoden paras esimerkki ja kirjaimellisestikin korkein saavutus höyrypunkista: huikean komea ja rohkean naiivi kuvitelma siitä miten helpolla ihmiskunta valloittikaan taivaat, ja olisi pysynyt siellä jollei Neuvostoliiton perintö (=Venäjä) olisi pilannut tätäkin yhteistä unelmaa ampumalla omaan taivasjalkaansa…

>> SPOILEREITA EDESSÄ PÄIN <<

"Gravity" on myös elokuva, jonka ainoa sisältö on sama kuin sen spoilattavuus: miten tämä ajelu taivaalla oikein päättyy. Jonkinlaista juonentynkää on muotoiltu päähenkilön psykologisesta kehityksestä, joka Hollywoodin tavoin tapahtuu sujuvasti 180 minuutissa (elokuvan tarina-aikaa), ja tematiikkaa rakennettu niin ikään H-standardilla kristillisestä allegoriasta (= ihminen on lähimpänä metafyysistä hiljaisuudessa ja erillään ihmiskunnasta; päähenkilön syvin huoli: "Kukaan ei opettanut minua rukoilemaan"; Matt-astronautti hehkuu valkoisimmillaan enkelin asennossa lähtiessään irtaantumaan syvään avaruuteen), joka on yhtä ärsyttävän pinnallinen kuin näyttelijävalinnat.

Mutta tekniikaltaan "Gravity" on täydellinen simulaatio, ja sehän se on mikä ratkaisee. Pitkät kamera-ajot ja ihmiset esineisiinsä saumattomasti liittävä CGI-universumi antavat vaikutelman täydellisestä kontrollista niissäkin oloissa, joissa ihminen on vähiten ympäristönsä herra. Tämä kontrollin illuusio on niin täydellinen, että ammottavat aukot rakennetun maailman logiikassa ohittaa täysin siihen asti kunnes tulee ulos teatterista ja pysähtyy kummastelemaan, että miksikäs se venäläinen avaruusasema ei ollut saanut enempää vahinkoa ensimmäisestä satelliittisirpaleiden kuurosta? Ja miksei se kiinalainen asema, niin ikään, ollut saanut enempää vahinkoa, vaikka Maata kiertävä sirpalekuuro olisi pitänyt iskeä siihen jo kahdesti aiemmin? Miksi se iski siihen juuri kolmannella kerroksella niin tuhoisasti, juuri samaan aikaan kun päähenkilö oli pyrkimässä sinne sisälle?

"Gravityn" kuvaamana 2000-luvun avaruusteknologia ei ole yhtään sen kehittyneempää kuin "Apollo 13" -elokuvan kuvaama teknologia vuodesta 1970. Ilmeisesti tämä pitää monessa suhteessa paikkansa toteutuneessa historiassa, etenkin rakettiteknologian suhteen, mutta REALISMIN VAIKUTELMA, johon "Gravity" pyrkii on aivan toista kuin vuonna 1995 tehty elokuva Apollo 13 -avaruuslennosta. Rakettiteknologia voi olla edelleen lapsenkengissä, mutta REAALISEN SIMULAATIOSSA teknologia (ja tarve sille) on kehittynyt huimasti.

Kaappikonservatiivisen Ron Howardin ohjaama "Apollo 13" oli tarina amerikkalaisesta rajaseudusta, jossa miehet yhteistyöllään selviävät mahdottomilta näyttävistä olosuhteista. Elokuva korosti sitä, miten tietoisuus HISTORIALLISEN TILANTEEN tärkeydestä ylitti teknologiset ongelmat: että historia ON yhtä kuin tietoisuutta oikein tehdyistä ajoituksista. Realismin vaikutelma, johon pyrittiin, perustui ajankuvalle ennen kaikkea ihmisten vaatetuksen ja kommunikaatioteknologian autenttisuudessa.

Höyrypunkin aikakaudella, historiatajuttomuuden muodostuttua viihteen normiksi, autenttiseksi tarkoitettu tarina avaruusohjelman epäonnistumisesta pyrkii realismin vaikutelmaan HÄVITTÄMÄLLÄ HISTORIALLISEN KONTEKSTIN. "Gravity" ei ole edes tieteisfiktiota, koska siinä ei esiinny minkäänlaista johdonmukaista ajatusta siitä, miten kuvattuun tilanteeseen on päädytty meidän historiallisesta jatkumostamme käsin. Elokuvan tarinan voi ymmärtää osaksi nykypäivää, viitataanhan siinä mm. miljoonien Facebook-sivujen katoamiseen satelliittien tuhoutuessa, mutta samalla se rakentaa spektaakkelin uskomattomasta selviytymistarinasta, joka ylittää niin perinteiset ajallis-paikalliset mittasuureet kuin kansalliset (avaruusasemia erottavat) rajat - siis kaiken sen mihin käsityksemme HISTORIASTA PAIKKANA on perustunut. Tältä osin on olennaista, ettei elokuvassa edes vitsailla teknologioiden kansallisista eroista vaan samankaltaisuudesta: päähenkilö voi aivan sujuvasti kerrata lentomodulin manuaalin kriisitilanteessa ja käyttää yhdessä aluksessa oppimiaan nappeja toisenkin ohjaamiseen.

"Gravity" on vaikuttavimpia elokuvia mitä olen KOKENUT, jopa ainoa jonka 3D-katsomista voin suositella, mutta elokuvataiteen ja tieteisfiktion kannalta niin tyhjänpäiväinen, ettei se voi näyttää tietä kuin taiteen ja genren omannavantutkintaan.








perjantai 29. marraskuuta 2013

Simpsonit - ainoa animaatio aikuisille


Aikuisen ikäni aikana en ole törmännyt kuin yhteen animaatiosarjaan, joka kestää katsomisen sarjana: Simpsoneihin. Meni kuitenkin vuosia ennen kuin löysin sen katsottavuuden sekä sarjana että omanlaisenaan animaationa. Kohutun sarjan huumori tuntui aluksi niin väkisin väännetyltä , etten viitsinyt katsoa edes satunnaisia jaksoja kokonaan. Vasta 3-4 vuotta sitten, kun sain käsiini "Simpsons"-elokuvan ja katselin sen jouluna pariin kertaan devarilta, se alkoi ensi kertaa naurattaa.

Mitä oli tapahtunut? Elokuvassa sarjan anarkistisuus pääsi oikeuksiinsa, ja tilaa voitiin antaa tasaisesti sekä huumorille että vitsit sitovalle juonelle. Ja tärkeintä oli tietenkin se, millaisiin alluusioihin päähenkilöt kompastuivat ja millaisilla löivät toisiaan. Kun tavallisessa slapstick-komiikassa riittää epäsuhta hienostuneen akrobatian ja raa'an luonnonvoiman välillä, niin animoidussa tilannekomiikassa tarvitaan hienostunutta alluusioiden käyttöä kontrastina kuvapintojen pettävyydelle ja ihmissuhteiden barbarialle.

"Simpsons"-elokuvasta muistan, että eniten minua nauratti Spiderpig-kohtaus eli Homerin tapa käyttää lemmikkisikaansa, nostaa se kävelemään ylösalaisin katossa niin että kattoon jäivät sorkkien jäljet,
samalla kun hän lauloi "Spidermanin" tunnaria. Moiset tilanteet ovat harvinaisia herkkupaloja sarjassa, sillä niiden tulisi kärjistää juoni (esim, Homerin suhde sikaan) samalla kun ne kärjistävät alluusioiden käytön: viitteillä populaarikulttuurin "sisustetaan" animaatiomaailmaa sisältä käsin. Tähän jos mihin osuu sarjan nimi: apinamaista ("CHIMPsons") simulaatiota ("SIMsons") kulttuurin kautta selittyvästä elämäntavasta.

Toki isona osasyynä "Simpsoneiden" seuraamiseen lähes päivittäin on se, että vitsit tarjoavat aina jotain katsottavaa myös seurassa olevalle päiväkoti-ikäiselle lapselle. "Simpsons" on yhtä aikaa turvallinen ja anarkistinen silloinkin, kun sen tv-animaatiota kommentoivat sisäistarinat ovat  pelkkää verta ja suolenpätkiä. Rakkausjuonille omistetut jaksot ovat sarjassa heikoimpia, koska ne vievät yksittäisen hahmon niin kauaksi perheen edellyttämistä mielipuolisen loogisista toimintamalleista.

Yksittäisten herkkupalojen vastakohta ovat ne uusimpien esityskausien tavattoman teennäiset ja toiminnan katkaisevat kohtaukset, joissa vain viitataan johonkin julkkiksen häpeälliseen ominaisuuteen. Keskimääräisen hyvissä jaksoissa vitsaillaan riittävän usein amerikkalaisen konservatiivisuuden kustannuksella, mutta ajankohtaisia aiheita karttaessaan Simpsonit tietysti pelaa enimmäkseen konservatiivisen tuottajansa pussiin. Mitään toivoa sarjan sisäisen lämpökuoleman estämiseksi ei taida olla, mutta onhan se jo toiminut sitcomin historiassa viimeisenä kunniallisena suorituksena.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Sahlberg voittaa Finlandian?

Jotain on aidosti muuttunut siinä, miltä kirjallisuuden nykyhetki tuntuu. Edellisinä vuosina Finlandia-tilaisuuden juontaminen kirjastolla tuntui siltä kuin saisi olla osallisena kansallisen kirjallisuuden instituutiossa. Tänä vuonna pääkirjastolla järjestetty tilaisuus oli sinänsä ihan samanlainen, mutta siitä puuttui jostain syystä edellisen vuosien osallistumisen ilo, sanataiteen SAAVUTTAVUUDEN (eri asia kuin "saavutus", mikä on museoivan taidejournalismin kieltä) ja yhteiskunnan läpäisevyyden ilo.

Jotain on muuttunut, eikä se johdu kirjallisuudesta sinänsä, vaan siitä, miten maailma median tapahtumapaikkana tuntuu vetäytyneen yhä kauemmaksi Suomesta ja kirjallisuudesta ja Tampereestakin, vaikka Tampere muutoin on edelleen kiinni myös Finlandia-tason julkisuudessa, niin kuin Kivimäen voitto Tieto-Finlandiassa osoittaa - tai se että Johanna Sinisalon uusinta oli veikattu hyväksi romaaniosaston F-ehdokkaaksi.

Toissa vuonna vastaavassa kirjaston tilaisuudessa yleisö veikkasi äänestyksessään oikein voittajan, Rosa Liksomin teoksen. Viime vuonna yleisön suosikki oli puolestaan Aki Ollikaisen Nälkävuosi, mikä osoitti hyvin yleisön lukeneisuuden - vaikka voitto menikin sitten mummodiktaattorin päätöksellä Lundbergin Jäälle.

Tänä vuonna yleisöäänestyksen tulokset olivat suht tasaiset, mutta voittajasuosikki Sahlberg erottui selvästi:

17 Asko Sahlbergin Herodes
8 Kjell Westön Kangastus 38 
7 Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme
7 Hannu Raittilan Terminaali
4 J-P Koskisen Ystäväni Rasputin 
2 Leena Krohnin Hotel Sapiens

Opiskelijoiden laatimissa esittelyissä korostui historian merkitys ja käsittämätön suosio, mikä ei tietenkään ole yksistään suomalaisten kirjailijoiden yritys saada aiheelleen auraattisuutta vaan sama oire näkyy maailmallakin. Opiskelijoiden esittelyissä tuotiin esille myös se, miten historia aiheena saa kuitenkin erityisen käsittelyn: Herodeksessa Joosafat-välikertojan käyttö kommentaarina,  Pelon romaanissa eettisenä vetoomuksena historian muistamiselle, Westöllä ainutlaatuisena asetelmana menneen ja tulevan sodan välisessä paineessa, Koskisella tahallisen naiivin kertojahahmon ja rakkausjuonen soveltamisena synkän tapahtumasarjan vastapainoksi.

F-ehdokkaista en ole itse lukenut kuin Leena Krohnin romaanin, joka omasta mielestäni edustaa sitä heikointa ja rutiinimaisinta uusvanhakummaa kirjailijansa tuotannossa. Hannu Raittilan Terminaali on puolestaan ainoa, jonka olisin ehdottomasti halunnut lukea ehdokaskirjoista, mutta kuulemani esittelyn perusteella kyseisessä kirjassa paistavat myös ne Raittilalta tutut rasistiset ja takakireät punaniska-asenteet, joiden takia Canal Grandekin oli pitkälti tympeä lukukokemus - joten joulupukin toivelistaan taidan laittaa ennemmin F-tason tieto- kuin kaunokirjallisuutta. 



torstai 21. marraskuuta 2013

50272 sanaa taakse katsomatta

En ole viikkoon tarkastanut sanamäärää nanowrimo-romaanista, koska maratoniin olen käyttänyt vanhaa kannettavaa, jonka tekstieditorilla ei voi tarkistaa tekemäänsä, ei huomata virheitä, ei selata sujuvasti katsoakseen miltä juoksun jälki kokonaisuutena näyttää. On vain tekstimassaa, ja kun tänään sen kokeeksi mittasin, jotta viikonloppuna ei kiroilisi maratonin katkeamista, nanowrimon validaattori näytti 50272 sanaa.

Koskaan ennen ei ole romaani-maraton tullut täyteen näin nopeasti kuin nyt yhdettätoista kertaa osallistuessa. Syyt sujuvaan juoksuun ovat ilmeiset:
- Muut tekstityöt ovat enimmäkseen telakalla kevyen editoinnin kohteena, odottamassa isompaa inspiraatiota.
- Valmiita nanowrimo-teoksia on jo kymmenen, joten takana on runsaasti kokemusta siitä, millaisten skenaarioiden varassa voi helpoiten edetä luku kerrallaan. Tänä vuonna käytin kaiken varalta kahta näkökulmakertojaa.
- Muistiinpanoja nanowrimoa varten oli kertynyt kesäkuun alusta alkaen, ennen kaikkea 1500-luvun Venetsiasta. Aikakautta käsittelevää fantasiaromaania en ollut ehtinyt edes aloittaa ja miltei samaan aikaan sijoittuvaa historiallista romaania ehdin lukea vasta parina iltana. Suomalaisen, Firenzeen sijoittuvan "Kupolin" haluan lukea vertailun vuoksi joskus myöhemmin.

Suunnilleen kolmannes romaania on kuitenkin edelleen kirjoittamatta. Vähän niin kuin juoksisi aavikolle ja vasta tyhjyyden keskellä tajuaisi, että on aivan sama juokseeko vai käveleekö takaisin. Vai lainkaan.

“Bid me run, and I will strive with things impossible.” 


Finlandia-voittaja parkkipaikalla

Sattuma kuin kohtalo: eilen yliopistolla käydessä tulin PinniB:stä pihalle juuri kun Kivimäen Ville seisoskeli siellä ajatustauolla. Hänellä oli pekkahimas-huivi ja tupakka sormien välissä ja näytti niin pohtivalta filosofilta kuin voi näyttää, joten sanoin: "Siinä se Finlandia-voittaja nyt kävelee." Ville harkitsi hetken sanojaan, mutta paljasti sitten, että muutama hetki (?) aiemmin hänelle oli soitettu ja kerrottu että hän tosiaankin on tietokirjallisuuden F-voittaja tänä vuonna.

Ja sehän oli niin ilmeinen sarkastinen vitsi, etten ihan heti tajunnut, että hiljaisemmalla äänellä kerrottu vitsi olikin totuus: Villen sisyfosmainen työ valtavan arkistomateriaalin ja tunnehistorian tutkijana oli tosiaankin palkittu, juuri niin kuin topeliaanisissa tarinoissa ahkera työ & jalo asenne lopulta palkitaan - mutta sen kaiken todistaminen yliopiston parkkipaikalla oli yhä todennäköistä kuin mikäkin evankelinen ilmestys.

Aivan pienen hetken Tampere oli Suomen keskipiste. Enkä voinut edes kertoa sitä kellekään muulle kuin kotona  vaimolle.

torstai 14. marraskuuta 2013

Miesten Parnasso

Kotimaisten kulttuurilehtien laatu on pysynyt korkealla, samalla kun sanomalehtien kulttuuriosastot ovat kutistuneet ja köyhtyneet. Maailman moninaisuutta seuratakseni olen valinnut joka vuosi uuden kotimaisen kulttuurilehden tilattavaksi. Tänä vuonna oli vuorossa Lähikuva, jonka kautta on saanut pitää elokuviin ja kotimaiseen elokuvatutkimukseen freesin näkökulman. Ehkä jonain päivänä tilaan Filmihullunkin, jahka pääsevät eroon siitä renessanssinerostaan, Petteri Vompatista.

Ensi vuodelle suunnittelin tilaavani ensimmäistä kertaa Parnasson. Mutta uusimpaan kirjastossa olleeseen lehteen (5/2013) tutustuessa mieli muuttui nopeasti.

Lehden jutuista suurin osa on mieskirjailijoiden navankaivelua. Vielä pahempi tilanne on sinänsä tuhdissa arvosteluosastossa. Arvostelijoista 13 on miehiä, 3 naisia. Kohteena olevista kirjailijoista miehiä on peräti 17, naisia 3.

Tuskinpa tilaan lehteä, jonka maailmankuva on kapea kuin vuosisadan takaa.


tiistai 12. marraskuuta 2013

Finlandia-ehdokkaat kirjamarkkinoidensa näköiset

Väitteet Finlandia-palkinnosta kirjamarkkinoiden kuusipyöräisenä veturina saivat taas tuntuvasti todistevoimaa, kun tämän vuoden F-ehdokkaat julkistettiin:

 J-P Koskisen Ystäväni Rasputin (WSOY), Leena Krohnin Hotel Sapiens (Teos),Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme (Teos), Hannu Raittilan Terminaali(Siltala), Asko Sahlbergin Herodes (WSOY) ja Kjell Westön Hägring 38 / Kangastus 38 (suom. Liisa Ryömä, Schildts & Söderströms / Otava).

Ehdokkaat olisi voinut valita myyntilistoja seuraava tietokone, paitsi J-P Koskisen, joka edustaa joukossa ainoana kirjallista mielikuvitusta, niin luovalla puolella kuin raadin toiminnassa.
Muuten viisikkokuusikko on koottu minkä tahansa kirjakaupan tarvelistaa seuraten:

Krohn: se pakollinen naiskirjailija
Pelo: se pakollinen taiteilijaromaani
Raittila: se pakollinen anttihyry
Sahlberg: se pakollinen historiallinen romaani
Westö: se  pakollinen ruotsinkielinen

Ryhmäkuvan mitäänsanomattomuutta ei tarvitse ihmetellä, kun sitä on ollut kokoamassa ehdokasraadin pj:na Raisa Rauhamaa, joka on se pakollinen luottohenkilö bisneksen ja journalismin välillä.
Ja kun voittajan valitse Asko Sarkola, ainoa suomalainen näyttelijä jonka taiteelliset ansiot perustuvat upseerikouluun, voi varmaksi F/M-kisan voittajaksi veikata äijäilyn moninkertaista suomenmestaria Hannu Raittilaa.


maanantai 11. marraskuuta 2013

"Playfully brainy" eli genrearvostelun ilo

Muutoin menettäisi uskonsa genrearvostelun merkitykseen kirjallisella kentällä, etenkin Isojen Palkintojen ja suomalaisen realismin ristipaineessa tähän aikaan vuoeesta, jollei lukisi välillä miten eloisasti ja älykkäästi maailmalla otetaan vastaan genrekirjatkin. Niinpä on vain seurailtava dekkarin saamaa armoa & suosiota ja odotettava että fantasian myyntilukujen myötä muutkin genrearviot saavat yhtä paljon huomiota. Ulkomaisten arvostelujen lukeminen juuri käännösteoksista auttaa niin ikään huomaamaan, milloin käännöksen kieli ei vaan mitenkään vedä vertoja alkuperäisteokselle; kielellisesti notkeat genreteokset eivät saa yhtä taitavia suomentaja eivätkä varmaankaan yhtä paljon aikaakaan käännöstyölle kuin kieleltään ylivertaiset valtavirtakirjat.

"Viimeinen ihmissusi" -tyyppisen, "playfully brainy" -asenteisen kirjan kohdalla menetys ei ole kummoinen. Jää kuitenkin kriitikon tehtäväksi muistuttaa lukijakuntaa, miten korkeatasoisia nekin genrekirjat ovat maailmalla, jotka saattavat tulla Suomessa noteeratuiksi pelkästään genren ääritapauksina. Samalla kriitikko joutuu asettumaan toistuvasti itsensä ulkopuolelle ja arvioimaan, miten genrekirjan kohtaavat ne, jotka tulevat täsmämarkkinoinnin ulkopuolelta. Arvio genre-elementeistä on silloin helpointa palauttaa siihen, mitkä elementit ovat etualalla ja mitkä tehokeinoja:

Viimeinen ihmissusi on ennen kaikkea kauhulla ja ironialla höystetty rikostarina eettisesti tiedostavasta sarjamurhaajasta. Tappajan lihalliset tarpeet ovat lukijalle helpompia nieltäväksi yliluonnollisen yhteydessä. 

Jokaisen genretyöläisen täytyy itse kaivertaa paikkaansa valtakulttuurin halkeamiin, "termiittitaiteelle", kuten sitä amerikkalaisessa avantgardessa on kutsuttu.

Viikonloppuna suunnittelimme Saaran kanssa yhteisen domainin perustamista verkkohotelliin. Saisimme siten kelvollisesti levytilaa kaikelle sille, minkä ei halua hyödyttävän googlen netti-imperiumia. Samalla oma domain olisi askel kohti sellaista spefi-verkkolehteä, josta on ollut puhetta jo usean vuoden ajan.



sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Taiteilijaeläke nörteille

Sanasto kehuskelee jakaneensa 2,8 miljoonan euron edestä lainauskorvauksia kirjailijoille, joita piisaa n. 3800 henkeä. Potista sain itsekin osani kuluneella viikolla, vähän alle 80 e bruttona ja runsaat 50 euroa nettona verojen jälkeen. Elätä sillä sitten perheesi? Ainakin numeroista saa määritelmän taiteilijaelämälle, jos vertaa, että keskiarvokorvaus on  n. 737 euroa ja minkä verran siitä jää sitten alapuolelle omalla kirjallisella tuotannollaan.

Ei oman asemansa taloudellista tilaa tulisi muuten ajatelleeksi, jollei tuo lainauskorvausjärjestelmä ajoittain muistuttaisi millainen vitsi on käyttää päivänsä pelkkään lukemiseen ja kirjoittamiseen. Ja totta on sekin, ettei sitä muutoin niin vitsiksi ajattelisi, jollei media tuuttaisi kaiken aikaa korvaan siitä mikä kulttuuri Suomessa myy: piipittäjäpelien tekeminen. Ei näytä olevan mitään rajaa siinä, montako menestystarinaa toimittajat voivat löytää Suomen peliteollisuuden lyhyestä historiasta. Luen ne kaikki, koska ne sivuavat niin tarkalleen omaa historiaa 1980-luvun Commodoreista 1990-luvun pelikulttuurin syntymiseen.

Hesarin kk-liitteen (9.11.) tuoreessa jutussa pisti ensimmäistä kertaa silmään, miten nuo ensimmäiset menestyjät olivat lähtökohdaltaan rikkaiden perheiden kakaroita, joilla oli paitsi riittävästi perusturvaa heittäytyä lukio- ja opiskeluaikana jo pelkästään nörttiharrastuksen varaan, niin ennen kaikkea "pappa betalar" -sijoittajat kustantamassa sen ensimmäisen, väistämättömään konkurssiin päätyneen firman pyörittäminen. Pohjimmiltaan nuo suomalaiset menestystarinat yrittäjistä ovat siis tasan samanlaisia kuin itse itseään renessanssinerona pitävä Nalle Wahlroos, jonka menestysuran rahoittivat valtiollisen pankin omistajat eli veronmaksajat ja jonka ainoa merkitsevä ominaisuus oli etsiä aina vain isompia isäntiä joiden avulla potkia itsensä ja pankkinsa irti niistä, jotka olivat molempien identiteetit rakentaneet.

Ja se mikä noissa pelifirmojen menestystarinoissa eniten risoo, on tietenkin se nörttiyden kaventaminen amerikkalaisen yrittähengen luovaksi muodoksi. Puuttuu enää, että Rovion ja Supercellin bittipäille maksetaan taiteilijaeläke vuonna 2040.


sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Trendikkäät nomadistit kirjassa ja elokuvassa

Takana on kaikkien aikojen pisin kesä. Edessä talvi, pitkä, pimeä ja perheellinen perkeleellinen.

Tässä taitteessa on kestettävä vielä marraskuu, sateisena ja suimuisena. Marraskuulle ei ole muuta suunnitelmaa kuin mennä viimeinkin hammaslääkärille näyttämään oireilevaa nastahammasta ja aloittaa tähän täytekuuhun kuuluva perinteinen romaanimaraton, nanowrimo.

Täytekuulla ei voi ulvoa, ei luoda muuta kuin luokatonta proosaansa. Vaimo lähti viikonlopun biletykseen Mikkeliin, joten täytekuun aloituskin tuntuu kahdestaan lapsen kanssa kuin olisi aivan itse valinnut tämän ikuisuutensa.

Lauantaina yritän viritellä halloween-tunnelmaa viemällä lapsen katsomaan hautausmaan kynttilämerta, mutta sataa kaatamalla ja punaisten toverien muistomerkki on jo niin hyvin valaistu, että viemme summittaisen kohteliaasti oman kynttilämme ensimmäisen pimeäksi jääneen vainajan ("Inga Saarto", lukee romaanihenkilön (?) kivessä) muistomerkille.

Sunnuntai-iltaan mennessä saan nanowrimosta valmiiksi 8329 sanaa. Lapsen nukkuessa yritän selata myös lukemattomien kirjojen pinoa, aivan kuin NIISSÄ olisi selitys tähän tunteeseen elämän liikkumattomuudesta. Kaikeksi onnettomuudeksi pinossa on yhä Päivi Kanniston Elämäni nomadina, jota olin jo kertaalleen yrittänyt lukea, mutta raivokynnys oli ylittynyt liian usein. Niin kävi nytkin.

Jos naiivin nousukkaan narsismille etsii oireellista edustajaa, niin Kanniston (ent. Räsänen) kirja on se teos. Se jonka VIIMEISEKSI kukaan ottaisi autiolle saarelle. Se jossa "irtolaisuus Suomessa" -luku käsittelee hyväosaisen digieliitin liikkuvuutta. Se jonka tutkaan ei vahingossakaan osu suomalaista romanikerjäläistä, vaikka Aasiassa ja Etelä-Amerikassa nähdyt kerjäläiset ovat hänelle sööttejä etnoasukkeja.

Kun tähän kirjaan vertaa toista tuoretta digitaalisen eliitin nomadismia ylistänyttä teosta, elokuvaa "Viides valta", niin voi todeta, että kaikessa äijäasenteessaan tuo elokuva sentään piirtää kuvan planeetasta yhtenä ja yhteisenä huolenaiheena.

"Viidettä valtaa" menin katsomaan torstaina sen vuoksi, että se on yksi niitä harvoja leffoja johon Saaran saa mukaan, näyttelijä B. Cumberbatchin takia. Ihan niin surkea ja sekava "Viides valta" ei ollut kuin mitä elokuvasta on kirjoitettu arvosteluissa, mutta esimerkiksi IMDb:n matalakin rankkaus (5.7) näyttää silti keinotekoisesti buustatun korkealta. Ehkä tuonkin korkuinen suosio johtuu Cumberbatchin muistettavasti rakentamasta Julian Assange -hahmosta, erittäin tunnistettavasta ikävän itseihmisen stereotyypistä. Jolla tosin ei ole välttämättä paljoakaan tekemistä todellisen Julian Assangen kanssa, mutta sen pitäisi olla toissijaista, niin isosta ajankohtaisesta myyttihahmosta on Assangessa kysymys. Enää puuttuu aito mediakritiikki, ihan kuten nomadisteilta.

perjantai 1. marraskuuta 2013

"Jerusalemin tanssi" - sekahaku aiheista ja ideoista


Viimeinen kunniallinen asia nykypäivän teatterissa on se, että niin useat näytelmät tai niiden ohjaukset hylkivät niin selvästi ajatusta päähenkilöistä. Yhä useammin pääosassa on tasapäinen joukko ihmisiä tai aihe, jonka esittelyssä yksikään hahmo ei saa tärkeintä temaattista vastuuta.


Kunniallista aiheiden sekahakua edusti myös näyttelijäntyönlaitoksen tämänsyksyinen työnäyte "Jerusalemin tanssi", vaikka draamana ja esityksenä yleisölle ei ollutkaan tarjolla muuta kuin tauotta muuttuva näyttämökuva huutavine ja hoilaavine hihhulihahmoineen. Ja tällainen oli siis muisto tai perintö, jonka ohjaaaja-professori Renvall halusi jättää potentiaalisille yleisöilleen lähtiessään virasta hyvin tai ainakin hartaasti palvelleena.

Jos taiteen sijaan "Jerusalemin tanssia" arvioikin taitojen näytteenä, niin siinäkin tapauksessa tällainen projekti tuntuu hirvittävältä tuhlaukselta. Hyvistä näyttelijöistä kukaan ei ennätä näyttää vahvuuttaan sekavan ja melskaavan näytelmän keskeltä, enintään vain osoittaa energiansa tai vahvan ikävaluuttansa mukaiset näyttöarvonsa: pojilla hyvin treenatut urheilijakropat ja tytöillä leffakelpoiset pärstäkertoimet. Toisaalta, voi jotenkin yrittää seurata mielessään Renvallin pedagogisia pyrkimyksiä, että tiiviiseen ryhmätyöhön pakotettuna nuoret näyttelijät joutuvat venymään pidemmälle kuin mitä useimmissa niissä produktioissa, joihin he joutuvat työelämässään.

Mutta silti. Olin hyvin pitkän aikaa katsomatta yhtäkään NÄTYn esitystä, koska ne ovat viime vuosina olleet PROJEKTEJA eikä näytelmiä. Nyt kun sitten viimeinkin oli luvassa oikea näytelmä, tulin kumminkin huijatuksi: ei Tuomarilan tekstistä ole seurattu kuin hieman draaman rakennetta, ei yritettykään soveltaa dialogia materiaaliksi nykypäivän tulkinnalle uskonnon ja politiikan sekoittavasta hihhuliaattesta. Näytelmää oli käytetty niin kuin kyse olisi jostain klassikkotekstistä, jossa kiinnostavaa on enää rivien ja kohtausten väliin jäävä harmaa aines.

Hyvästi vaan, professori Renvall. Eipä tule ikävä.

Pirkkalaiskirjailijat - historiaa 1970-luvulta


Toisaalle Pirkkalaiskirjailijoiden omaan blogiin tein raportin Yrjö Varpion alustuksesta jossa käsiteltiin yhdistyksemme 1970-luvun historiaa.

Itse olen ollut jäsen vasta muutaman vuoden ja hallituksessakin vasta toista vuotta.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Osta makkarana, pura pommina

"Runoudessa tää on vielä isompi tää pommi", sanoi päätoimittaja Heikki Valkama viitatessaan kirjanimikkeiden kasvuun ja kustannusmarkkinoiden paisumiseen. Pommi-vertausta käyttäessään Valkama rinnasti kirjallisuuden profiilittoman kustantamisen niihin sokean kilpailun varassa syntyneisiin "aikapommeihin", joita on jo nähty pörssi- ja IT-markkinoilla.

Valkama ei ollut yksin pessimismissään, mutta sali jossa hän uhkakuvansa lausui (26.10., Aino-sali) oli ideologisesti valovuosien päässä seinän takana vellovasta ihmismerestä, joka jonotti kirjamessujen kojuille sen näköisenä, ettei Valkaman ennustus inflaatiopommin räjähtämisestä kirjallisuuden markkinoilla näyttänyt alkuunkaan uskottavalta.

Tiivistäisin sen näin: Messut ovat näköiskuva kirjallisuudesta, jota lavatilassa ostetaan makkarana, vaikka sitä takahuoneessa yritetään purkaa pommina.

LIIAN VAIKEAA, KIITOS -otsikolla kokoon taitettu paneelikeskustelu oli se tavanomainen muka-kriittinen katsaus kirjallisuuden tilanteeseen, jota kirjamessuilla on tapana harjoittaa hieman syrjässä markkinaenemmistön korvista. Paneelissa oli paikalla se hesalainen eliitti, joka yleensäkin nämä kriittiset puheet käy suorittamassa, mutta yhtä tavanomainen oli se epäilijöiden joukko, jota oli käytetty edellisenä päivänä Suomen Kuvalehden artikkelissa rinnastamaan (kuvitusta myöten!) kotimainen kirjallisuus vessapaperiin: Tommi Melender, Putte Wilhelmsson, ja yksi turkulainen ranskalaishesalaisprofessori. Niinpä paneelin eliitti jutteli sitten epäilijöiden eliitin kommenteista puhuakseen edes jostakin, jonka kaikki tiesivät.

Olin toki itsekin samaa mieltä (vrt. oheinen kaavio markkinatilanteesta) kuin nuo "usual suspects", mutta messujen julkisissa keskusteluissa
ärsyttävää on se, ettei kellään ole uusia avauksia tilanteen muuttamiseksi, vaan dialogi hukataan vanhojen totuuksien kierrättämiseen - siinä määrin, että kiinnostavampaa on se mistä EI puhuta. Esimerkiksi tuossa Helsingin kirjamessujen paneelissa EI puhuttu mitään hesalaisten kirjailijoiden etuoikeutetusta asemasta suhteessa muuhun Suomeen, ei myöskään nais/mieskirjailijoiden eroista. Enimmäkseen keskustelu käsittelikin kirjallisuutta koskevaa JOURNALISMIA, etenkin sitä tunnetuinta syyllistä, KIRJALLISUUSKRITIIKIN TILAA, pääsemättä koskaan kotimaisen proosan tai lyriikan keskimäääräistä laatua koskeviin kannanottoihin.

Saman messupäivän myöhemmässä tilaisuudessa pistäydyin ihan vain saadakseni edes jotain kovaa informaatiota kotiin asti vietäväksi. Tietokirjallisuuden yleissivistävyyden vähittäismäärästä oli nimittäin TARKOITUS keskustella saksalaisella raskaan sarjan kustantajalla vahvistetussa tilaisuudessa, mutta metsään sekin meni, paljolti kiitos Esko Valtaojan, jolla ei ollut mitään kiinnostusta pysyä asiassa tai asiallisena, vaan pelkästään levittää omaa egoaan muiden näkyville. Ja tasan tällaisena olen Valtaojan aina nähnyt kun hänet on julkisuuteen päästetty. Ja miksi siis päästetään? En tiedä. Kaipa hän on hahmona yhtä jännitävä kuin Stephen Hawking, siis sillä erotuksella, että Hawking kamppailee omaa ruumiillisuuttaan vastaan tutkiessaan universumin salaisuuksia ja Valtaoja kamppailee universumin salaisuuksia vastaan tutkiessaan ruumiillisuuttaan.

Tietokirja-paneelissa olisi ollut paljon tilaisuuksia ajankohtaiseen debattiin, ja sellaista erinomainen moderoija Hiidenmaa yrittikin, mutta Valtaoja sai määrätä tunnelman kuin räyhäävä koulupoika ikään. Atenan tj Ville Rauvola ennätti kertoa, että e-kirjojen myyntivoittajaksi voi nousta toistaiseksi 17 myydyllä kirjalla ja saksalaisen suurkustantamon edustaja kertoa, ettei 3000 printtikirjan myynti vielä riitä tekemään tuottoisaksi julkaisua, vaan vasta 5000-6000 kappaleen kaupat. Näiden lukujen välille jäi sitten ilmaa niin paljon, ettei kellään ollut selvyyttä, millaista tieteen popularisaatio pitäisi julkaisuissa olla ja millaisessa muodossa; faktat venyivät fiktioksi eikä yleisölle ennätetty antaa puheenvuoroja.

Summaten: jos paneelien tarkoitus on saada messukävijät ajattelemaan enemmän ostamistaan kirjoista tai peräti ostamaan jotain mitä eivät muuten ostaisi, niin sikälikin molemmat paneelit onnistuivat vain täytenumeroina. Yhden ainoan kirjan löysin notkuvien pöytien ja huojuvien jonojen keskeltä, joka oli paljon enemmän kuin hintalappunsa (Celinen Niin kauas kuin yötä riittää, hinta 5 euroa) ja jonka kohdalla tunsin olevani kuin enkeli ikään pelastaessani sen ympärillä vellovilta massoilta. Eikö tämä sitten olisi kirjallinen epifania jos mikä?!?


Kaunokirjallisuuden tilaa käsitelleestä paneelista löytyy tarkka selonteko toisaalta päiväunibloggaajalta.

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

"Patriarkka" - äijäironiaa ilman tähtäystä

Ironia on sitä vaarallisempaa, mitä huonommin sillä tähdätään. Juha Jokelan näytelmä "Patriarkka" on tällainen teos, vaikka se ei satiiriseksi täsmäaseeksi ole tarkoitettukaan, vaan niin tasapainoiseksi ajankuvaksi, että ironiaa saavat varmaksi osakseen vanha ja nuori sukupolvi, naiset ja miehet, liberaalit ja konservatiivit.

Etenkin Kansallisteatterissa, jossa onnistuin näkemään viimeisen esityksen 26.10., esitys oli niin tarkasti hiottu ja teknisesti niin täydelliseksi rakennettu, että osapuolien keskinäinen töniminen riitti pitämään tunnelman ainutlaatuisen intensiivisenä - viemättä tarinaa minnekään.

Juhladraaman tärkein tarkoitus tuntuikin olevan, että "Patriarkka" palvelee kansallisen teatteri-INSTITUUTION esillepanoa, tuttujen hahmojen ja teemojen kohostamista, aivan kuin "Kotikatu" -tv-sarjasta olisi tiivistetty näyttämölle viidestä kuuteen jaksoa. Kaiken lisäksi näyttämötekniikka veivasi ja pyöritti näyttelijöitä sellaista kyytiä, että näytelmässä irvailtu "pieni ydinvoimala" on tarvittu siihen kaikkeen sähköä tuottamaan. Videokuvan runsaus takasi sen, että intensiteetti välittyi takariville saakka, mutta elävän draaman lumosta ja pakotteesta oli hyvin vähän todistetta.

Toisaalta "Patriarkka" on kouluesimerkki taitavasti rytmitetystä draamasta, jossa juonen käänteet ja hahmojen tyypittelyt ovat uskottavan puolikkaita, mutta eivät siten lähelläkään perinteisen draaman ihanteita. Itsepetoksesta havahtuva nimihahmo antaa näytelmän lopussa muille enemmän tilaa, mutta mikään ei osoita hänen "kehittyneen" sisäisesti; sama pätee hänen poikaansa, toiseksi eniten huomiota saavaan hahmoon.

Hämmästyttävintä tässä Kansallisteatterin juhlanäytelmäksi tehdyssä draamassa onkin se, miten vanhahtava se on huumoriltaan, tarinaltaan ja sovinismiltaan. Isoimmat naurut revitään siitä, että samaan repliikkiin liitetään orgasmi ja SDP. Tätä tasoa.

Nuoren ja vanhan polven naiset saavat kyllä omat monologinsa, mutta nuoren polven kohdalla häijy analyysi (Kristiina Haltun suulla) patriarkkojen luonnevikaisuudesta on kirjoitettu kiusallisen naiivisti, ja vanhan polven kohdalla naisten hyvitykseksi jää miehen nöyrtyminen joko dialogiin tai avioeroon, siinä kaikki. Mitään myöhäistä meriselitystä siitä, miten ja miksi miehet ovat jättäneet perheensä maailmalla "vastuuta" täyttääkseen, eivät patriarkat joudu vaimoilleen tekemään. Liian kiire on viedä näytelmä johonkin mahdolliseen lopetukseen - jota ei sitäkään saada vaan muutama värssy lisää Leonard Cohenia. Yhtä hyvin se voisi olla Paulo Coelhoa.

Vaikka "Patriarkassa" kuullaan reipas ryöpytys ydinvoiman ja demaripolitiikan valheellisuudesta, näytelmän opetus on yhtä köykäinen kuin vanhojen SF-filmien: miehet ovat isoja poikia, joista voi valita vain ahdistuneen shakinpelaajan tai kaksimielisyyksiä laukovan pelimiehen välillä. Ei ole tietenkään suoranaisesti käsikirjoittaja Juha Jokelan vika, että keski-iältään näytelmän nimihahmoa lähellä oleva yleisö hirnuu naurusta patriarkan kaverin, 'Kalen' kaksimielisyyksille, mutta vähintäänkin ohjaaja olisi voinut laittaa hahmoa edes pikkasen taustemmalle ja niitä puskafarssin tasolle tunnelman vieviä vitsejä niukemmalle. Mutta ei. Kansallisteatteria tämän pitää olla niin puskafarssi kuuluu asiaan kansallista konsensusta eli mitäänsanomattomuuden tunnelmaa haettaessa.

Kaikeksi onneksi "Patriarkka" oli Kansallisessa näyttelijöiden juhlaa, jopa 'Kalea' esittäneen Juha Mujeen roolityö, joka aivan näytelmän lopuksi sai varastaa shown eläkkeelle siirtymisen juhlarituaalissa. Liikuttava tilaisuus, kieltämättä, mutta "Patriarkan" pisteet se vei lopullisesti juuri sille sukupolvelle ja -puolelle, josta näytelmässä yritettiin aivan äsken varoittaa: miksi niiden äijien pitää antaa ottaa niin iso tila egolleen? Näin laitos voitti draaman 6-0.

perjantai 25. lokakuuta 2013

"Päivien kuohu" - metaforaelokuva hyvässä ja pahassa

"Ollaan kömpelöitä yhdessä", sanoo tyttö pojalle Päivien kuohu -elokuvan avainkohtauksessa. Siinä tiivistyy tämän elokuvan estetiikka, ja siinä kulminoituu tuttuun tapaan myös idealistisen romanssigenren välttämätön kohtaus, jossa rakastavaiset tunnustavat suhteensa väistämättömyyden.

Näitä tällaisia romanssiin vakavasti suhtautuvia elokuvia ilmestyy yhtä vähän kuin vastaavia kirjoja, muttei liene ihme, että juuri ranskalaiset ovat erinomaisen taitavia niitä tekemään, ymmärtämään romanssiperinteen filosofiaa: väistämätön rakkaus on mahdollinen vain kuoleman väistämättömyydelle omistautuneessa maailmassa, jossa jokainen pariskuntana tehty yhteinen askel on väistämättä kömpelö myönnytys yksilöt eristävälle kuolemalle. Tätä analogiaa tuovat etualalle tanssiin ja luisteluun liittyvät kohtaukset sekä eksistentialismin guruun (Sartreen) kohdistettu arvokas pilailu. Tätä rakkaus on: yhdistävän elämän rytmihäiriöitä.

Tätä kuoleman väistämättömyyden tematiikkaa kuvittaa koko Päivien kuohun vinkeästi mutta johdonmukaisesti animoitu kuvamaailma. Sitä on virheellisesti kutsuttu surrealismiksi, koska elokuvakriitikot yrittävät puhua keskivertoyleisön kielellä eikä sen perusteella, mitä ja miten kuvakerronta välittää elokuvan sisällöstä. Surrealismiksi nimittäminen on kuitenkin vähättelyä niin surrealismin perintöä kuin tätä elokuvaa kohtaan.

Ei Päivien kuohun läpensä animoitu, 'eloton esteettisesti elollisena' -motiivein rytmitetty kuvamaailma mikään erikoistapaus ole. Sitä voisi hyvin verrata vaikkapa Cherbourgin sateenvarjoihin (1964). Tällä kertaa vain eivät ihmiset ilmaise itseään laulaen vaan esineet ja tilat käyttäytyvät kiinnittäen huomion metaforisuuteensa. Hengästyttävän visuaalisen ilotulituksen alkujaksossa koettuaan elokuva rauhoittuu nopeasti ja menettää paljon maagisesta ilmapiiristään, erityisesti siksi, että sen rakastavaiset Romain "Rytmihäiriö" Duris ja Audrey Tautou eivät ole niin ... nuoria ja karismaattisia rakastavaisia, jotta heidän yhteiset hetkens alkuunkaan kilpailisivat muun kuvituksen kanssa.

Milteipä sivuosien hupsun vakavat suoritukset jäävät paremmin mieleen kuin pääpari, ja loppua kohden tämä kontrasti korostuu kuvahulluttelun vähetessä. Aivan kuin tuotannon rahat olisi tuhlattu ensimmäiseen puoleen tuntiin (tai Audrey Tautoun palkkioihin...) ja tarinaan kuuluva mustavalkoinen realismi sopinut sitenkin välineiden vähenemiseen.

Päivien kuohu on samalla tavoin omaan estetiikkaansa ehdottomasti sulkeutunut kuin Cherbourgin sateenvarjot. Siitä on helppo pitää, jos tykkää vahvasti fantisoidusta tarinasta, edes samassa määrin vanhakummaksi kelpaavasta, analogiselta näyttävien efektien lumosta kuin Michael Gondryn edelliset irroittelut Tahraton mieli (2005) ja Science of Sleep (2006). Ne ovat kuin jatsia silmälle tai eksistentialismia ensitreffeille. Niistä tokenee tolkullisempiin elokuvaestetiikan vaatimuksiin vasta kun palaa kotiin ja laittaa devarilta pyörimään italialaista neorealismia. Ihan tosi.

tiistai 22. lokakuuta 2013

Swecon 2013 - pieni mutta laadukas


Swecon - FANTASTIKA 18.-20.10. 2013



Kaikki jutut ja raportit mitä ruotsalaisten Sweconista pitivät paikkansa: tapahtuma oli tosiaankin niin pienimuotoinen, että on suorastaan koomista verrata sitä suomalaisten Finnconeihin, jotka ovat kymmeniä kertoja suurempia kävijäämäärältään, huolellisempiä järjestelyiltään ja monipuolisempia genrepitoisuudeltaan. Jopa tapahtumapaikka Swecon/Fantastikalle oli jotenkin leimallisen ruotsalaisen: keskellä 1970-lukulaista lähiömaisemaa, valtavan ostoskeskus-kompleksin kupeessa "diesel-verstaaksi" nimetyssä kulttuurirakennuksessa.

Mutta sisältöantinsa puolesta Swecon/Fantastika ei jäänyt yhtään jälkeen Finnconista.

Englanninkielistä ohjelmaa oli todella paljon tarjolla, lähes kaikki suuressa salissa järjestetyt paneelit ja esitelmät, ja kaikki kunniavieraat olivat erinomaisia esiintyjiä, etenkin se tärkein ja tunnetuin, Jo Walton, joka oli niin armoitetun älykäs kirjailijavieras kuin vain suuresta maailmasta voidaan löytää. Viereisessä kuvassa onkin tiivistetysti hyvin esillä Sweconin anti: Vasemmalla on Walton, joka esiintyi varmaankin 5-7 ohjelmanumerossa viikonlopun aikana mukaanlukien hieno (joskin Wisconista kierrätetty) kunniavieraspuheensa, keskellä Ruotsin tämän hetken kansainvälisesti edustavin spefi-kirjoittaja Karin Tidbeck, ja oikealla Johan Anglemark, ruotsalaisen fandomin elävä generaattori ja kaikkitietävä keskustelija.

Paneelien aiheet olivat tasan samat kuin Suomessa vastaavissa coneissa ja keskustelutkin kulkivat täsmälleen samoja latuja, tosin niin ne kyllä kulkevat WorldConissakin. Olisi voinut vetää rastin per aihe kun oli kuullut tutut jutut steampunkista, dark fantasystä, sf/f-eroavuuksista, maailmanrakennuksesta, jne. Mutta kun keskustelijat olivat niin eloisia ja nokkelia sanankäänteissään, paneelikeskustelut olivat mielestäni latautuneempia ja vähintäänkin parempaa asiaviihdettä kuin mitä Finnconissa on tähän mennessä onnistuttu. Waltonin ainoaksi miinukseksi on sanottava, että hän otti liiankin halukkaasti puheenvuoron, vaikka esiintyi kuin Hitchcock-buddha, liikkumattomana ja ilme peruslukemilla, kunnes pääsi kertomaan herkullista anekdoottia ja repesi nauramaan, itselleenkin.

Kaikki oheishäröily oli niin ikään pienempää kuin Suomessa, jo siksikin, että laskin aktiivistä yleisöä olleen liikkeellä alle sata, vaikka jäsenyyksiä  (n. 35 euroa) oli kuulemma myyty jopa kolmatta sataa. Swecon siis tosiaankin näytti samalta kuin paikallinen TamFan ja ympäristökin oli kuin Vapriikista: samassa rakennuksessa oli kirjasto, kaksi ravintolaa, elokuvateatteri, museo, ja kuntosaleja. Ja mikä parasta, kaljamuki kädessä sai kuljeksia ihan minne tahansa festarialueella, joka koostui yhdestä isosta salista, kahdesta pienestä, sekä porrasaulasta, jonka yläpäästä löytyivät halpispokkareiden markkinapöydät.

Oikeastaan ainoat ohjelmanumerot, joissa ruotsalaiset eivät vaivautuneet tekemään yhtä perusteellista työtä kuin suomalaiset, olivat iltajuhlat (niitä ei ollut) ja huutokauppa (vain ruotsiksi ja liian myöhään).

Suomalaiset itsessään olivat tietysti näkyvästi edustettuina Sweconissa, etenkin kun finnfandom oli juuri ilmoittanut bidaavansa vuoden 2017 WorldConin saamisesta Helsinkiin. Suomalaisista kirjailijoista oli mukaan kutsuttu ruåtsinkielinen genrepätevistö, Hannele Mikaela Taivassalo ja Mia Franck.

Sympaattisin ulkomaisista vieraista oli israelilaislähtöinen Lavie Tidhar, joka oli toiminut monessa aktiiviroolissa niin kirjailijana, kustantajana kuin "world-sf"-kirjallisuuden toimittajana. Tidhar totesi jokaisessa paneelissa olevansa oppositiossa genreen nähden, etenkin steampunk-intoilijoihin, mutta esitti omat mielipiteensä harkitusti, keskustelevasti ja analyyttisesti. Omista kirjoistaan hän puhui kriittisesti, silloinkin kun tuloksena oli ollut markkinoita miellyttäviä cross-over-teoksia. Itselleni Tidhar oli tuttu entuudestaan vain "Osama"-teoksen saamista kehuvista arvosteluista. Ihan kirkkaaksi ei itselleni tullut, miten paljon Tidhar muistuttaa genrekentän toista suurta satiirikkoa, Adam Robertsia, jonka kirjat niin ikään ovat älykkäitä ja osuvia mutta tuskallisen tylsiä lukea... mutta se taisi olla Tidhar itse joka ruoti Robertsia tasan samoista syistä.

Waltonilta aion etsiä nyt jälkikäteen käsiini hänen vaihtoehtohistoria-kirjansa. Waltonin fantasiaa olen kerran yrittänyt, mutta se oli niin geneeristä romanssifantsua että kirja jäi kesken jo alkumetreiltä. Kolmas sympaattinen kirjailijahahmo oli Michael Cobley, joka on kirjoittanut sekä geneerisintä mahdollista fantsua että scifiä (= uutta avaruusoopperaa). Mukana muutamissa paneeleissa oli myös Cobleyn agentti, John Berlyne, joka sai osakseen puolen yleisön vihat kyseenalaitettuaan tilastotiedot naiskirjailijoiden katoamisesta sf-kentältä.

Tarkemmissa puheenvuoroissa vahvistettiin, että tyhjä vuosi oli ollut vain 2010, ja että silloin, kuten jossain määrin edelleen, ongelma ovat brittiläiset kustantamot, jotka eivät kiinnostu edes nimekkäistä naispuolisista genrekirjailijoista. Genderkiistan sivussa kiinnostavampia ärtyisiä puheenvuoroja käytettiin siitä, vaikuttavatko palkinnot kirjojen myyntiin. Berlyne vakuutti useita kertoja ettei palkinnoilla ole mitään merkitystä, mutta muu paneeli ei ottanut uskoakseen.

Enemmän se sukupuoliero kuului oikeastaan dark fantasy -paneelissa jossa mieskirjailijat keskittyivät hehkuttamaan miten "cool" ovat tosi rankat ja väkivaltaiset aiheet, kun taas naispanelistit (kuvassa Kisu Leikomaa ja Linnea Anglemark) puhuivat ennemmin yksittäisten df-kirjojen vaikuttavuudesta. Pätevät lukuvinkit jäivät uupumaan.

Itselleni paras hetki oli saada käsiini Jerry Määtän loppuunmyyty väitöskirja, Raketsommar.  Sitten olikin jo valmis palaamaan kotiin. Sunnuntaihin mennessä alkoi olla jo niin väsynytkin ja turtunut tuttuihin paneelikeskusteluihin, että hyvin olisi Sweconin suorittamisen jättää yhteenkin päivään. Mutta Waltonia ja Tidharia näkisi erittäin mieluusti joskus Suomessakin fandomin vieraana. Hyvänä esimerkkinä voi pitää myös sitä, kuinka paljon keskustelu muuttaa suuntaa kun mukana on kirjallisuusagentin kaltainen toimija. Esimerkki ruotsalainen veteraaniagentti John-Henri Holmberg totesi ajankohtaisena ennusteena, että puolen vuoden sisällä kolmesta suuresta ruotsalaisesta kustantamosta kuolee yksi, kutistuu yksi, ja vain iso jää jäljelle. Apokalyptiaa? Ehkä ei nykyisessä talousilmastossa.

Kuvapitoisempi raportti Sweconista löytyy suomeksi esim. Raija Pietilän taikakirjaimet-blogista.





torstai 17. lokakuuta 2013

"Kädet ylös" - lapset antautuvat järjestelmälle


Kun herruusjärjestelmä edellyttää kuuliaisuuttasi, jotta voit pitää edes oman paikkasi yhteisössä, et suinkaan osoita alamaisuuttasi millään ulkoisella eleellä esivallan edessä: muutenhan kyse ei olisi osallisuudesta järjestelmään sen edellyttämillä (ehdollisilla) merkeillä, vaan panttivangin asemasta, subjektista joka osoittaa antautuvansa TOISTAISEKSI.

Vaan entäs kun lapset osoittavat antautuvansa järjestelmälle - toistaiseksi?


Valtasuhteiden analyysinä "Les Mains en l'air" (englantilaiselta turhan osoittelevalta ja yksinekertaistavalta nimeltään "Hands up!") on hienoimpia lapsielokuvia mitä olen nähnyt ja ylipäänsä erinomainen esimerkki siitä, miten Ranskassa tehdään 2000-luvun kiinnostavimmat analyysit yhteiskunnasta juuri lasten asemaa kuvaamalla. Lista näistä poliittisesti vahvoista, älykkään omaperäisistä elokuvista on huikea: Tavernierin "Tänään se alkaa" (1999), Nicolas Philibertin dokumenttielokuva "Nytpä tahdon olla mä" (2002),  Laurent Cantetin puolidokumentaarinen "Luokka" (2008), ja aivan edellisten rinnalle kelpaavana tämä Romain Goupilin ohjaama "Les Mains en l'air".

Tarina itsessään voi kuulostaa helpon mustavalkoiselta: monikulttuurisessa koulussa joukko lasten vanhempia uhkaa joutua karkotetuksi maasta, koska heillä ei ole oleskelulupaa, ja muiden lasten vanhemmat päättävät kätkeä näiden lapset perheisiinsä turvaan. Lapset eivät kuitenkaan luota aikuisiin, vaan pieni joukko digipiratismin yhdistämiä 10-12 -vuotiaita karkaa ja piiloutuu kellariin. Elokuva käsittelee sekä piiloutumista edeltäviä päiviä että noiden päivien aiheuttamaa kärjistymistä kaikissa valtasuhteissa: pariskuntien ja perheiden sisällä, siviilien ja poliisien välillä, median käyttäjien ja tekijöiden välillä. Vain lapset pysyvät solidaarisina toisilleen, vaikka eivät tosiaankaan ole mitään enkelimäisiä olentoja, vaan kiusaavat toisiaan ihan siinä missä aikuisetkin.

Yleensä inhoan lapsifilmejä, mutta tämä elokuva vie sydämen mukanaan jo ensi metreiltä, etenkin kun se rohkeasti ideoi sellaisia fiktiivisiä joukkoistumisen keinoja, joiden suhdetta todellisuuteemme saa miettiä vielä pitkään jälkikäteen. Kehyskertomus esimerkiksi alkaa vuodesta 2067 keskushenkilö Milanan selittäessä oman aikansa oletetulle vastaanottajalle että voi tuntua uskomattomalta miten vielä vuonna 2009 lapsia kasvatettiin isoissa ryhmissä. Toiseksi, lapsilla on kännyköissään oma ultraäänen taajuudella toimiva soittoääni, jota aikuiset eivät voi kuulla. Jos nämä ideat tuntuvat katsojasta utopistisilta, niin hän joutuu miettimään kahdesti mitä pitää utopistisena varsinaisessa pakotarinassa. Miten itsestään selvältä, luonnollisimmalta vastarinnan eleeltä alkaa näyttää ilmaan kohotettu käsi, kun lapset tekevät siitä tässä elokuvassa kansainvälisen joukkoprotestinsa tunnuksen?!?

"Les Mains en l'air" toi mieleeni joskus aikoinaan leffakerhossa näkemäni ranskalaisen teinifilmin "Nuori Werther" (1993), jossa Goethen tarinaa sivuten joukko nuoria pohtii keskenään miksi eräs heidän ystävistään on tehnyt itsemurhan.

Melkoista sattumaa oli sekin, että tämän Goupilin elokuvan onnistui näkemään, sillä filmi ei taatusti tule yleiseen levitykseen ja sen onnistui näkemään Tampereella osana ranskalaisen elokuvan viikkoa: katsojia oli yhteensä viisi, kun esimerkiksi viime lauantaina Cannes-leimalla varustettua taidepornoa oli katsomassa salintäysi yleisöä. Tasan eivät käy Ranskan lahjat maailmalle.





sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Taidepornoa Cannesin laskuun


Taidepornoa on yhtä helppo tehdä kuin muutakin pornoa, mutta sen sujauttaminen taidemedian alueelle on verraten vaikeaa. Taidemedian portit kuitenkin aukeavat, jos teoksen mainetta puhdistaa palkinto postmodernin identiteettipolitiikan nimissä. Elokuvataiteen puolella keino näyttää olevan erityisen
suosittu.

"Adelen elämä 1&2" on kolmetuntinen kasvukertomus, joten siihen mahtuu paljon muutakin kuin pornonaturalistisesti kuvattuja seksikohtauksia. Mutta syy siihen, miksi elokuva sai Cannesin pääpalkinnon, löytyy epäilemättä siitä luovaksi oletetusta epäsuhdasta, joka vallitsee pornopätkien ja muun elokuvan välillä. Realismiin elokuva pyrkii muutenkin niin kamerankäytössä kuin leikkauksessa kuin turkkamaisen räkä roiskuu -näyttelijätyön käytössä, mutta ne pornopätkät on toteutettu aivan eri sortin realismissa kuin Adelen muut elämänalueet: koti, koulu, ystävät, baarit, bileet, työ koulussa. Pornokohdissa pariskunta on asemoitu kirkkaaseen valoon siten, että kamera pystyy seuraamaan sitä mikä milloinkin on aktin alku-keskikohta-loppuvaiheessa näyttävintä.

Oikein somasti ajatellen tämä erilainen kuvaustapa johtuu siitä, että elokuva tällä tavoin ottaa kantaa siihen dialogissa esitettyyn kommenttiin, jonka mukaan kaiken seksuaalisen nautinnon metaforana on käytetty naisen nautintoa - ja että Adelen leimaava rakkaus samansukupuoliseen tai ylipäänsä hänen tarpeensa saada jotain henkilökohtaista maailmasa liittyisi siihen, mitä hän jää vaille rakastumisessaan. Tätä ajatusta, menettääkö ihminen jotain rakastuessa vai tuleeko häneen jotain lisää, tuetaan jo elokuvan alulla lukiolaisten keskustellessa samaisesta tematiikasta, joka sitten hallitsee koko elokuvaa.

Kytkentä kirjallisuuden kautta elämän suuriin kysymyksiin on ranskalaiselle kasvutarinalle tyypillinen - mutta harmittoman tyypillinen tämä elokuva on muutenkin, lukuun ottamatta noita omituisen eksploitatiivisia pornopätkiä, joiden pituus ja perusteellisuus selittyy ensisijaisesti ohjaajan tarpeella rahastaa ja menestyä, ihan niin kuin muillakin taidepornoa elokuvamarkkinoille tunkevilla miesohjaajilla.

"Adelen elämä" on pornopätkät poislukien hyvinkin viehko romanssi, etenkin kun se jatkaa niin määrätietoisesti juuri siitä kohtaa päähenkilönsä elämää johon pelkkä nuorisoromanssi loppuisi, kodista partnerin luokse muuttamiseen. Elokuvan kaksi puoliskoa toisaalta jakautuvat tarinallisesti ja tunnelmallisesti kahteen selvästi erottuvaan puoliskoon, toisaalta Adelen henkilötarina jatkuu täysin saumattomasti ohi sen vaiheen, että hänen rakastamansa nainen ei olekaan enää sinitukkainen mysteeri vaan ammattitaiteilija joka tyhjentää Adelen oman mysteerin, kunnes elokuvan lopulla seuraa johdonmukainen siirtymä: sama rakastumista symboloiva rumpuhelinä soi taustalla ja nyt puolestaan Adelesta tulee suuren rakkauden kohde.

Adelea esittävä näyttelijä on tosiaan itse luonnollisuus kameran edessä, muttei siinäkään kummempaa taikaa tarvita kuin että on kokenut teatterinäyttelijä ja osaa eläytyä luonnerooliinsa kaikella sydämellään - ja kestää sen samanlaisen heittäytymisen myös pornokohtauksissa toisen naisen kanssa. Ja se kolmetuntinen vierähtäisi tätä elokuvaa katsoessa ihan ilman niitä pornopalojakin, niin taitavasti ihan arkisen elämän kerronta on rytmitetty, ja niin paljon sympatiaa sekä päähenkilöt että taiteelliset sivuhahmot herättelevät.



torstai 10. lokakuuta 2013

Kohti ratkaisukeskeistä taidetta

Taiteen kehittymisen este on se, että konfliktitilanteista ei edetä nopeisiin ratkaisuihin, vaan jätetään rahan ja sisällön väliset mittailut byrokraateille. Ylipäänsä "kulttuuriministeri" on imaginäärisin virka mitä hallitukseen voidaan sisällyttää eikä siitä alaspäin ole samalla asteikolla typerämpää virkaa kuin ehkä päiviräsäsellä, jonka jäljiltä maailma näyttää Monty Pythonin sketsiltä.

Kulttuuriministerin virka pitäisikin oitis lakkauttaa ja päästää se urpo vasemmistolainen pallokavereidensa pariin, mutta siirtää samalla suomalaisen taidemaailman konfliktit suoraan presidentin päätettäväksi. Saisi samalla Sauli eläytyä venäläiseen hallintomalliin.

1.
Konflikti: Guggenheimin kassapäätemuseo pitäisi pikaisesti rakentaa johonkin päin Helsinkiä, jotta turistitaiteen turhuudesta tai tarpeellisuudesta ei tarvitsisi nähdä enää yhtään "asiantuntevaa" mielipidettä.
Ratkaisu: Guggenheim rakennuttaa vuosia odotetun lasten sairaalan ja taideteokset ripustetaan sairaalan käytäville. Vierailijat saavat itse tykönään päättää, kumpi on tärkeämpää, fragmentoitu taide vai fragmentoituva lapsi. Vastaukset voi postittaa herra Kallela-Guggenheimille.

2.
Konflikti: Kustantamo Ntamon johtaja Leevi Lehto haluaisi vetää tuottamansa runoteokset pois Tanssiva Karhu -kilpailusta, koska kilpailun tuomari sanoi ääneen saman asian, millä Lehto on kehuskellut jo vuosia sitten: Vain täyttämällä kirjamarkkinat runoteosten tulvalla voi aiheuttaa semanttisen inflaation sanataiteen kentällä ja kyseenalaistaa runouden erityistehtävän.
Ratkaisu:Yleisradio perustaa erillisen palkinnon, jonka raati valitsee voittajan kvantitatiivisin eikä kvalitatiivisin perustein. Esimerkiksi: työntääkö Lehto kuulaa pidemmälle kuin Ihalainen?

3.
Konflikti: Vanhan polven elokuvaohjaaja Matti Kassila on väittänyt, että kaikki uudet suomalaiset elokuvat ovat surkeita käsikirjoitukseltaan. Vanhan polven elokuvahullu Petteri Vompatti on puolestaan väittänyt, että kaikki uudet digitaaliset elokuvat ovat kelvottomia katsoa.
Ratkaisu: Kaikki uudet suomalaiset elokuvat siirretään herkästi syttyvälle nitraattifilmille ja toimitetaan sikariportaan katsottavaksi.


"Ben Affleck's Batman, when viewed in IMAX 3D, has the power to reset broken bones."

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Turku 3/3: Protovanhusten kohtauspaikka

Turku on oiva paikka kohdata ihmisiä aikuisuuden ja vanhuuden välissä, viettää virtuaalista eläkeaikaa, tavata kaukomatkaajia kahden tunnin etäisyydellä kotoa.

Välissä oli mennyt taas vuosiakin, ettei samoja ihmisiä tavannut kuin samaisilla messuilla, ja koko kirjallisen matkan kohokohta oli sopia kaukotapaaminen teatteriin, olipa näytelmä miten keskinkertainen tahansa.

Kalliiksihan tällainen teatterireissu tulee kun liikuttelee ja majoittaa mukana koko perhearsenaalia, mutta kun vaihtoehtoja ei enää ole, niin Turku on sitten yhdistävä vaihtoehto monelle asialle mitkä elämästä ovat hukassa. Lapsikin on Turussa poikkeuksellisen kiltti.

Ja jopa se nolostuttava tilanne, ettei kirjamessuilta palatessa ole repussa yhtään uutta kirjaa, korjautuu kun pistäytyy Kirjakahvilassa, jonka laarista löydän Botho Straussin kieliromaanin "Nuori mies" ja ihan sen vierestä devarin Dylan Thomasista, hinta yhteensä puolitoista euroa. Kun vaimo lähtee molempina iltoina bilettämään turkulaisten kanssa, jään hotellihuoneeseen lapsen kanssa ja luen tuota vimmaista saksalaiskirjaa kuin se olisi antiteesi koko tämän pitkän viikonlopun veltolle messujulkisuudelle.

Turku 2/3: Kirjamessut kassan kautta

Presidentti Niinistö on tuoreeltaan arvioinut tämänsyksyisiä Turun kirjamessuja. Presidentti muistuttaa, että merirosvo Haukio otti ison ja tietoisen riskin houkutellessaan kirjallisuudesta kiinnostuneita kansalaisia Turun rannikolle. Niinistö on luvannut Kultarannassa odottavalle Haukiolle kaiken mahdollisen dollariavun. Kaupalliseen menestykseen yltäneiden Suomen kansalaisten auttaminen on presidentin keskeinen tehtävä, toteaa Niinistö.

Presidentin mielipiteeseen, saati vaimoon, ei voi toimittaja yhtyä. Aiempina vuosina oli kirjamessujen pressi-huoneessa saatavilla kustantajien uutuusteoksia, jotta kriitikko ei aina olisi sen varassa, minkä syksyn kirjoista ennakolta arvelee arvostelun arvoiseksi. Vaan eipä ole enää makupaloja tarjolla, vain lukukappaleita "selailtavaksi".

Se, että kustantajat vuosi vuodelta niukentavat teosten markkinointia ja odottavat kirjailijahenkilöiden edustavan teoksiaan kävelevinä makkaramainoksina, olisi hyvä suurenkin yleisön ymmärtää. Mutta messuilla tämän asiantilan tajuaminen on liki mahdotonta, niin lyhyiksi pätkiksi on kirjallinen julkisuus pilkottu. "Selailtavaksi".

Turku 1/3: "Korhosen lääkäriromaani"

Riku Korhonen on niin käsite Turussa, että hänestä otetaan kaupungin teatterissakin irti kaikki mitä mediailmiöstä saadaan revittyä.

Korhosen ei-omakohtaisista jätkämuistelmista tehty teatteritulkinta muistuttaa nimeään myöten, että kyse on "KORHOSEN lääkäriromaanista". Siten kellekään ei jää epäselväksi, että kyseessä on omakohtainen tarina kirjailijasta, joka vielä tuoreessa Tylkkärissäkin esitellään 180 petikumppanilla

Näytelmä itsessään ei ole hassumpi aikalaisromanssi, jos kohta turkulainen kohdeyleisö on hukassa. Lauantain päivänäytöksessä (5.10.) tätä myöhäiskypsää teinitarinaa on katsomassa vanhusten enemmistö.

"Korhosen lääkäriromaanin" voi sentään katsoa monin tavoin hyvänä esimerkkinä siitä,  miten epätasaista nykyteatteri on laadultaan:

- Älykkäitä repliikkejä, kömpelöä dialogia
- Nokkela lavastus, kuollut näyttämökuva
- Ohkaisia rooleja, vahvoja roolitöitä

Ja raikkaiden roolitöiden lisäksi "Korhosen lääkäriromaani" on sentään kohdettaan suoraan puhutteleva kuvaus myös turkulaisista uusnatseista, millaista suorapuheisuutta, varsinkaan rakkaustarinan vastapoolina, aniharvoin näkee. Se ei ole hyvä syy lähteä Turkuun, mutta jo riittävä syy nähdä tämä näytelmä, jonka kirjallisen kiemuraisista repliikeistä näyttelijät niin luontevasti selviytyvät.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kun Guggenheim tarkasti joukkojaan





- Sota teidän johdollanne, herra marsalkka, on suurin festivaali minkä sukupolvi saa kokea!
- Herra marsalkka, katsokaa, hehän tanssivat kuin liekit!
- Saanko täyttää maljanne, herra marsalkka?

Pisara punaista viiniä roiskahti marsalkan valkoiselle hansikkaalle, mutta tämä katsoi kohteliaasti toisaalle, sinne missä tulenliekit kohosivat Helsingin raunioista ja missä sen viimeiset puolustajat ennemmin kuolivat kun myönsivät tilaa maailmantaiteen mestariteoksille.

- Herra marsalkka, kysyi marsalkan adjutantti, saanko esitellä upseerit, jotka ovat vastanneet tämänkertaisesta operaatiosta? Tämä on kenraali Ernrooth, joka on johtanut kaupungin keskelle tunkeutunutta Egoport-osastoa. Tässä, puolestaan, on kapteeni Sirén. Hänen sukunsa tunnetaan mediaurkujen ja rahahanojen mestarillisesta käytöstä. Ilman heitä Helsingin piiritys olisi voinut venyä viikkojen sijaan vuosiksi.

- On suuri kunnia tavata teidät, herra marsalkka! huudahtivat maansa myyneet upseerit.

Marsalkka ojensi datahansikkaansa suudeltavaksi. Taantumuksen vastainen sota oli hajottanut eurooppalaisten avantgardistien rivit ja yhdistänyt sukupolven, jonka eturintamaan nämä suomaalaiset upseerit kuuluivat. Heidän kasvoillaan hohti varmuus siitä, että edessä häämöttävä 21. vuosisata merkitsi maailman yhdistämistä aatteista suurimman alle.

Adjutantti ojensi upseereille libreton, jonka marsalkka oli omakätisesti laatinut tätä voitonretkeä varten.

- ”Taide! Mikä ihana sana se on piirrettäväksi barbaariseen maaperään!” ulvoi kapteeni Sirénin tenori.
"- Kansainvälinen verikosto tekee Guggenheimin ainutlaatuiseksi!" lausui kenraali Ehrnroothin basso.

Teltan viereen oli tuotu verkkolennätin, joka purskahti twiittauksia Katajanokan kautta etenevästä rintamasta ja uusimmat tiedot Turkuun tehdystä maihinnoususta.

- ”Niin kohtaavat länsi ja itä, kun matkaa Töölönlahdelle on enää… syltä kolmekymmentä”.
- ”Niin ovat kolmekymmentä mittaa maaperää kansanmuseon haamut, jotka tuupertuvat todellisen taiteen alle!”

Huomatessaan upseerien epäröivän adjutantti rykäisi varoittavasti. Karttalehtensä tarkoin tutkineet upseerit tiesivät kyllä, että etäisyyttä Töölönlahden kuumaan mediapisteeseen oli reippaasti vähätelty taiteellisen vaikutelman ja temaattisen koherenssin luomiseksi. Mutta epäröinti tänä suurena HETKENÄ merkitsisi myönnytystä sille, että marsalkan sotamenestys olisi jonain päivänä alisteinen historian makumieltymyksille:

- Eläköön maailman puhtaaksi tekevä taide! huudahti Sirén hätäisessä inspiraation puuskassa.

Eikä Ehrnrooth jäänyt koskaan huonommaksi:
- Eläköön marsalkka Guggenheim!