KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Muoniossa 12.-18.10.
- Helsingin kirjamessuilla 25.-26.10.
- Fantastika Tukholmassa 1.-3.11.
- Tampereen Kirjafestarit 30.11.-1.12.






perjantai 25. elokuuta 2017

Mars Crossing (romaani)

Geoffrey A. Landis oli WorldConin parhaita esiintyjiä kommenteissaan siitä, mihin tiede oikeasti pystyy Marsiin matkatessa. Niinpä ostin Landisin palkitun romaanin "Mars Crossing" (2000) conin myyntipöydästä.

Pettymyshän se oli, mutta vain sen verran kuin odotinkin olevan. Kun NASA-fyysikko tekee tarinan Mars-lennosta, henkilökuvaus on isompi este kuin lento itsessään. Hyvää romaanissa onkin kaikki muu kuin ne kuusi henkilöhahmoa, jotka Marsiin laskeutuvat. Rasittavan huonoa on se, että henkilötaustoja kuvataan joka toisessa luvussa. Kuvauksilla ei ole muuta tarkoitusta kuin luoda persoonan sijaan taustoitus hahmoille.

Tiedoksi fyysikoille: Ensinnäkin, taustoitus EI ole sama asia kuin perusteltu henkilöhahmo, joka edellyttää henkilöiden interaktiota. Toiseksi, taustoituksen tulisi antaa lukijoille pohdittavaa teeman kannalta. Yksinäisyyden tarve ja pelko, mitä Landis toistuvasti pohtii, ei syvene toiston avulla.

Voi olla varma, että mr Landis ei ole kuullutkaan Bechdel-testistä. Kaksi naisastronauttia tämän kirjan Mars-matkalla eivät muuta mieti kuin millä vokottelisivat retken johtajan sänkyynsä. Toisilleen heillä ei ole  sanottavaa. Eipä juuri miehilläkään. Yksi on päässyt mukaan arpalipulla. Voisi ehkä ihmetellä miten tällaista porukkaa päästetään miljardeja maksaviin laitteisiin. Näiltä osin lajikohtainenkin realismi falskaa. Raskaasti.

Mutta se mitä Marsiin saavuttua sitten tapahtuu on tarinaltaan yhtä huikeaa vyöryrystä kuin Weirin "Yksin Marsissa". Vain sillä erotuksella, että Weirinkin proosa on kuin paimenrunoutta verrattuna Landisin faktioivaan kuvaukseen. Olennaista on olosuhteista kasvava ihmetyksen tunne: miten ne voivat selvitä vielä TÄSTÄKIN vastoinkäymisestä kaikki toimivat laitteensa jo menetettyään. Weirin tavoin Landis muistuttaa, että pienimmät tekniset virheet kumuloituvat ällistyttäviksi katastrofeiksi.

WorldConin paneeleissa mr Landis paheksui Weirin kirjan myrskykuvauksien fiktiivisyyttä. En ihmettele miksi. Landis itse on erityisen huolellinen sään ja geologian yllättävyyksissä. Niihin verrattuna dekkarimainen sivujuoni tuntuu erityisen turhalta ja koomiselta.

Lopetus on juonen, olosuhteet ja jännityksen muutamaan sivuun tiivistäessään komea. Kunpa koko romaani olisi rohjettu tehdä samoin: tuloksena olisi ollut sadan sivun mittainen kovan scifin klassikko.

torstai 24. elokuuta 2017

818:n merkitys


"Suomi on ensimmäinen maa maailmassa, joka liputtaa luonnon kunniaksi", julistaa tämän viikon radiomainos. Syy on ilmeisempi kuin suomalainen luontosuhde, jonka kunnioittamiseksi jotkut julkaisevat tiiliskiven paksuisia romaanejakin, ihan siitä metsäluonnosta revitylle paperille, tietenkin. Mikään muu maa maailmassa ei ole niin hölmön omahyväinen, että pitäisi "luontoa" jonain kaapin päälle asetettavana pystinä. Jolle liputetaan. Jolle julkaistaan romaaneja. Jonka hyvinvointi jätetään Metsähallituksen harvesterien vastuulle.

Perjantain 18.8.2017 merkitys on nostettu vastaavalla tavalla kaapinpäälle, tapauksena, jonka oletetaan tuovan kansakunnan yhteen maailmallisuutta  vastaan.

Mutta 818 ei vain miltään osin täytä samoja "tipping point"-kriteereitä kuin 911 Yhdysvalloille. Mikään ei ole muuttunut itseymmärryksessä. Murhapäivän iltana telkassa pyörivät samat hömppäohjelmat kuin aina. Seuraavan päivän (819) tuparibileissä kukaan ei edes maininnut Turun tapahtumaa. Ilman nettiä koko puukotustapaus olisi sulanut osaksi muuta uutisvirtaa. Niin turtuneita me olemme.

Kukaan ei sano, ei edes oleta:
NYT suomalaiset ovat alkaneet välittää edes toisistaan ja leipäjonot katoavat.
Kukan ei sano, ei edes odota:
NYT rikkain prosentti tajuaa itsekkyytensä ja auttaa sadat tuhannet köyhimmät jaloilleen.

Vain netin nopeus ja someraivoa yllyttävät tahot antoivat "Suomen ensimmäiselle terrori-iskulle" sen momentumin, jolla valtiovalta ja hallituspuolueet saattoivat siepata sen käsitteelliseksi jakoavaimeksi tälle syksylle.

818:n merkitys on toistaiseksi eristetty Turkuun, samalla tavoin kuin joulurauhan julistus. Turun kaupungista tuli marttyyri, koska järjetön veriteko keskellä Turun toria tuntuu yhtä mahdottomalta kuin Venäjän ydinhyökkäys Ouluun. Kyse on todennäköisyyksien semantiikasta. Jos 818 olisi tapahtunut Helsingissä, se ei olisi herättänyt lainkaan samassa mitassa kohua EIKÄ olisi kelvannut jakoavaimeksi poliittiseen koneistoon. Sama pätee siihen, jos 818 olisi tapahtunut vaikkapa Imatralla. Teko olisi pian rinnastettu viime joulukuun murhiin siellä. Olisi, siten, ehkä puhuttu muustakin kuin terrorista.

"Kaikkihan on tässä maailmassa mahdollista, mutta aika vähän on asioita, jotka ovat todennäköisiä", lausui komisario Veikko Koiranen eräässä uutislähetyksessä vuosituhannen alulla. Se on aforismi, jonka voi kuulla vain turkulaiselta. En suhtaudu siihen vitsinä. Niin ainutlaatuisesta kaupungista on kyse. Kukaan täysipäinen ei siellä kykene asumaan, mutta näköjään täysipäätön pystyy siellä tekemään sellaista, mikä vie asuinrauhan koko ympäröivältä Suomelta. Juuri siksi että se on Turku.

Siinä missä Helsinki on alati päivittyvä totuus Suomesta ja jokainen Helsingissä tapahtuva veriteko pyyhkiytyy uuden mediapäivän myötä, samassa suhteessa Turku on MUUTTUMATON totuus siitä mitä Suomi on ollut. Turku on kaikki eilispäivän uutiset yhteen läjään kerättynä. Siksi 818 ei jätä suomalaisia rauhaan, vaikka sen merkitys ei tuota tulkintoja, joita tarvittaisiin.



 818:n helvetillisyydestä huolimatta sen merkitys liudentuu jo kaiken aikaa osana uutisvirtaa. Mitään tapahtumasta ei kommentoida erillään "terrorismista", nykypäivän superkäsitteestä. Uskontojen, nuorten miesten ja väkivaltakulttuurin kytkentä on täysin yhdentekevä niille kolumnisteillekin, jotka makustelevat tapahtumalla vielä seuraavaan jouluun saakka. Ennustan, että joulumarkkinoille joku päivystävä kulttuurintutkija julkaisee esseeteoksen 818:n merkitys. "Suomi kiittää", lukee takakannessa. Kansi suljetaan.

Keväällä aiheeseen palataan vain pressanvaalien retoriikassa. Kynttilät Turun torilla eivät muutu liekkimereksi vaikka persut kuinka puhkuisivat. Asiantuntijoiden media-aika puolestaan hupenee siihen, että he joutuvat vastailemaan porvaripuolueiden uuskielisyyksiin. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg kuulosti eilisessä (23.8.) uutishaastattelussa ainoalta täysipäisyytensä ja suomenkielisyytensä säilyttäneeltä taholta. Niin omituista että huolestuttavaa.

Poliitikoilla on kiire vahvistaa 818:n merkitystä, mutta ei edistää tulkintoja. He tietävät, että jakoavain on kyllä väline, joka sopii vähän mihin tahansa käsitteitäkin kiristävään käyttötapaan, mutta pitkässä käytössä jopa jakaritkin löystyvät. Turku on palannut Suomeen jäädäkseen.



maanantai 14. elokuuta 2017

WorldCon 2017 (9.-13.8.)


WorldConin avajaisten fandomia

Maailman ensimmäinen Pasilassa järjestetty Worldcon (9.-13.8. 2017) ylitti kävijäodotukset, mutta tuskin kävijän odotuksia, edes ensikertalaisten osalta. Enimmän aikaa huomasin miettiväni, tältäkö kuusituhatta ihmistä näyttää? Tai: miten hyvin seitsemän länsimaista kunniavierasta (GoH) riittää edustamaan miljoonia spefi-harrastajia eri puolilta maailmaa?

Vasemmalta: joulupukki, kunniavieraat, ja toastmaster Karen Lord

Todellinen kävijämäärä kasvoi kuulemma yli 7K:n, mutta fandomin MITTALUOKKA oli se mihin nähden con-tapahtumien sisältöä punnitsi: eikö kumminkaan mitään tätä syvällisempää eli analyyttisempää ole tarjolla? Taasko pitää aloittaa nollasta, kun puhutaan vaikkapa avaruusoopperan militarismista tai hard sf:n kovasta ytimestä?

Samanlainen fokuksen puute tuntui jopa yksittäisten kirjailijoiden esittelyistä. GoH John-Henri Holmbergin ja GoH Walter Jon Williamsin haastattelut etenivät lupsakkaina anekdootteina henkilöistä eikä niistä genrehistorian vaiheista, joiden asiantuntijoita nämä herrat olisivat.


Kovan scifin paneeli ja helteessä pehmenneet panelistit

WorldConin kävijöistä oli kolmannes ensikertalaisia, mutta uskoakseni heistäkin suurin osa tuntee ihan riittävän hyvin alalajien estetiikan - ainakin jos jonottaa vartin verran kuumaan hapettomaan saliin aiheesta kuullakseen, niin kuin monet tekivät. Jos siis paneelien aiheet olisivat tiukemmin rajattuja, saataisiin kaikkia kiinnostavampia aiheita, joista parhaiden soisi jatkuvan 2x45 minuuttia.

Chairhat Jukka Halme tapaa kv-fanejaan
Itse pyrin välttämään jonotusta saleihin, joten  kiinnostavimpia paneelikeskusteluja jäi kuulematta. Turhauttavin oli tapahtuman ensimmäinen päivä keskiviikkona, joka oli yhtä kaaosta järjestäjien kehnon ennakkosuunnittelun vuoksi. Seuraavina päivinä tilanne sentään parani ja järjestäjät onnistuivat siirtämään suosittuja ohjelmanumeroita isompiin saleihin. Kouluarvosanalla WorldConin järjestelyt saavat kyllä ysiplussan. Kiitosta suomalaisille on satanut kv-kävijöiltäkin, tai heiltä eritoten.

Vuoden 2005 Glasgowin tavoin tämä Pasilan WorldCon tuntui tapahtumalta, joka on ennen kaikkea fandomin hengailutapaaminen. Conin ohjelma on toissijaista; hengailun varassahan paikallisetkin conit toimivat.

Oli vain muutaman onnekkaan yhteensattuman ansiota, että kaltaiseni fandomista syrjäytynyt ihminen sai niinkin paljon irti maailmanluokan tapahtumasta ja loi edes uusia suomalaisia tuttavuuksia, kun ulkomaalaisten kanssa en löydä yhteistä taajuutta eli kieli- tai alkoholipohjaa.

Auringonpaistetta riitti - conin terassilla
Jälkikäteen matka WorldConiin tuntuu vierailulta jollain maaperästä irtaantuneella avaruudenkappaleella, missä kiinnostavinta ovat 7000 ihmisen energiavirroista juontuvat yllätykset.

Tapahtuman huipentumaksi tarkoitettu Hugo-gaala jäi tällä kertaa minulta näkemättä, mitä pidän onnekkaana sitäkin: vältyin jälleen tolkuttomalta jonotukselta tapahtumaan, jonka amerikkalainen sisäpiirihenki olisi kumminkin vain ärsyttänyt. Esimerkiksi eräs Hugo-palkituista (A.N.) näkyi kiittelevän, että tämä con-vuosi oli se "a year that has seen the Hugos return to the hands of the people they belong to". Tuollaisessa kiitoksessa on vähän ikävä soundi, vaikka se viittaakin sad puppies -natsien poisajamiseen fandomin tärkeimmältä näyttämöltä.

Conin sisäpiirimäinen näyttämöllisyys käy ikävästi ilmi myös siitä, miten tärkein Hugo-palkinnoista annettiin jälleen N.K. Jemisinille, jonka romaanit ovat niin kaukana spefistä kuin mahdollista. Jos moinen fantasiaksi naamioitu psykoproosa korotetaan parhaaksi todisteeksi alan romaanitaiteesta, syyt sellaiseen ovat yhtä kylmän taktiset kuin sad puppies -konservatiiveja vastaan käydyssä mediasodassa.


Ilmapiiri itse conin käytävillä ja saleissa on tietysti ainutlaatuisen kannustava ja suvaitsevainen. Se ylittää poliittisen korrektiuden vaatimukset ja on uskoakseni mahdollista vain scifin sisällä kypsyneistä "kaikki samaa ihmiskuntaa" -ajattelumalleista. Sen ilmapiirin kokeminen on epäilemättä paras suositus tuoda uusia ihmisiä tällaiseen maailmanconiin, ja maailmanconin tuomiseen Suomen Pasilaan.

Ja jotain jää aina bonuksena reppuun. Tämä aivot nollassa vietetty viikko huipentui lauantai-iltana myrskyyn, jonka kaltaista spektaakkelia en ole ennen saanut osakseni. Satuin olemaan juuri ulkosalla Pasilan aseman vieressä, kun myrsky romahti niskaan. Ehdin bussipysäkin katokseen, seisoin penkillä sateen ryöpytessä monsuunin tavoin vaakasuoraan aseman ja rakennuksen välistä. Tuuli tärisytti pysäkkiä niin että se tuntui lähtevän irti maasta, työmaan aitarivi repeytyi irti ja balettimaisesti kaartoi keskelle nelikaistaista tietä pysäyttäen viimeisenkin liikenteen, ja hetken päästä jatkoi liikettään kaartuen uudelleen auki. Tärinää ja myrskyä kesti vain viitisen minuuttia. Pelottavinta olikin se, ettei tiennyt jatkuuko tai peräti yltyykö myrsky viskoen ehkä Pasilan työmaalta kaiken irtotavaran alas kadulle. Mutta jo varttia myöhemmin olinkin sitten keskustassa ja STk:n julkkareissa ikkunattomassa pubikappelissa kuin bunkkerissa ikään.

*


Espoolaiset täsmäfanit naurattivat Joe Abercrombieta
Lista niistä kaikista hienoista genrekirjailijoista, jotka jäivät näkemättä ja kuulematta conissa, on melkoisen pitkä. Nähdä livenä Robert Silverberg oli turistimainen elämys, vaikka mitään ainutlaatuista ei hänen puheissaan kuullutkaan. Tutustua Jack Campbelliin oli puolestaan käytännöllisintä, mitä genren kynätyöläisiltä saattoi saada oppia. Fandomissa nämä tähdet ovat kuitenkin omalla tavallaan eliittiä, jonka auraattisuudesta conit sitten päästävät muunkin harrastajakunnan nauttimaan genresolidaarisuuden nimissä. Sellaisen rokkistara-tyyppisen auraattisuuden hengittämisestä Campbellin ja Joe Abercrombien seurassa jään kiitoksen velkaa Jalavalle.



Geoffrey Landis & Mikko Suominen
Muut bonukset WorldConista:
1. Paras fanitapaaminen - haastatella Joe Abercrombieta seitsemän hengen yleisölle Espoon kirjastossa

2. Paras kirjahankinta - Patrick Rothfussin Tuulen nimi (lauantain myrskytuulen jälkeen)

3. Paras illanvietto - Britt-Marien olutterassi Linnunlaulussa (myrskyn jälkeen)

4. Paras paneelikeskustelu -  Mikko Suomisen vetämä johdatus Marsin asuttamiseen

5. Paras faniseura - Saaran ansiosta sain äksessin pienimpiin oheistapahtumiin

6. Paras paneelipuhuja - Geoffrey A. Landis, kirjailija ja NASA-fyysikko


Ja tietysti: paras con-julkistus


tiistai 8. elokuuta 2017

Intergalaktista kaljakelluntaa odotellessa


Huomenna se sitten alkaa, suomalaisen spefin uskomattomin saavutus: WorldCon tungettuna Helsingin messukeskukseen. Se on mittaluokaltaan yhtä ällistyttävä temppu kuin jos Ridley Scott kuvaisi Blade Runner III:n  Tampereen bussiasemalla tai Stephen Hawking luennoisi Nilsiän Shellillä.

Silti torjuin aluksi ajatuksen koko coniin osallistumisesta. Siinä määrin kotimainen fandom on käynyt vieraaksi ja vieraannuttavaksi, kiitos sen akateemisen osaston. Mutta, kuten monet vanhan polven aktiivit ovat sanoneet, tällainen tilaisuus avautuu vain kerran elämässä. Jos jättäisi menemättä, katuisi viimeiset päivänsä. Niinpä tarjouduin jopa paneeleihin, koska se on ainoa tapa varmistaa, että ajattelee aktiivisesti kaikkea mitä ympärillä tapahtuu, pakottautuu tutustumaan uusiinkin ihmisiin ja niiden kirjoihin. Siirtymistä fandomin miniversumiin toki pehmentää se, että olen kerran tämän mittaluokan conin jo kokenut, vuoden 2005 Glasgowissa.

Nyt viimein klikkailin ohjelmapohjan sille, mitä tähtiä intergalaktisessa kaljakellunnassa nähdä. Yli 900 ohjelmanumerosta valikoitui nelisenkymmentä. Huomenna keskiviikkona on tarjolla vielä lämmittelyohjelmaa, isot kirjailijanimet selvästikin saapuvat Suomeen vasta perjantaille, näyttäytymään Hugo-gaalassa. Ehkäpä sen ajaksi voi itse mennä leffaan tai pussikaljalle Pasilan liikenneympyrään.




sunnuntai 6. elokuuta 2017

Haapsalu (31.7.-4.8.)





Kaikki matkat ovat patomatkoja. Ihminen kulkeutuu niin kauaksi virtausten mukana kuin voi antaa myöten itsestään, kunnes saavuttaa sen luonnollisen tai kulttuurisen patomuodostelman, missä meri tai vuoristo avautuu selvittämättömän suurena. Siihen sitten pysähtyy, ikään kuin vapauden tavoittaneena, mutta kumminkin padottuna muiden kulkeutujien tavoin, kaltaistensa joukkoon.

Haapsalussa meitä ajopuusuomalaisia oli runsaasti muitakin, muttei lainkaan sellaisia määriä kuin mitä vähän matkan päässä etelämpänä Pärnussa. Itse asiassa olimme kernaasti hämmästyneitä siitä, miten uskomattoman hiljaisia Haapsalun kadut ja rannat olivat, etenkin kun pysyttelimme vanhan kaupungin puolella. Onnekkaita olimme sikäli, että viivyimme kaupungissa maanantaista perjantaihin, kun taas turistimassat piipahtavat Tallinnasta Haapsaluun viikonloppuisin. Matkaa on vain sata kilometriä, bussilla vajaat kaksi tuntia.

Haapsalu itsessään näyttäisi kuihtuvan ja rapistuvan talo talolta, mutta tapaamamme suomalainen vakuutteli vanhojenkin kortteleiden itse asiassa kohentuneen vuosi vuodelta.



Kaupungin länsipuoliselle lahdelle pystyi kahlaamaan puoliväliin saakka polviaan kastelematta. Avoimelle merelle ei ollut Haapsalusta näkymää kuin kapea salmi kohti luodetta, mutta muuten meren läheisyys tuntuu kaikessa. Elokuun yöt ovat valoisampia, rannat täynnä lintujen ja ruovikkojen laveaa liikettä kuin rannikko keinahtelisi puoliksi veden varassa. Näimme haukan kamppailevan korkeudessa haikaroiden kanssa.


Myös hotellimme Fra Mare tuntui rakenteelliselta osalta tätä kapeaa viipaletta, Viron ja luonnonhistorian rajaviivalla sinnittelevää... seisahtanutta... patofyysistä elämää. Hotelli oli aivan täynnä venäläisiä ja suomalaisia, täysin toistensa oloisia, mutta moiset massoittumat eivät täällä häirinneet. Kylpylähotellin ilmapiiri on niin velvoittavan retriittimäinen.

Kaupungilla näimme täsmälleen yhden kaljatölkit kädessä kulkevan suomalaisen pariskunnan, jotka karjuivat lapsilleen humalapäissään. Oma yhdistetty nesteenkulutuksemme oli litra sangriaa ja kaksi litraa olutta päivässä. Yhtenä päivänä poltimme hartiat viereisellä hiekkarannalla, mutta siltä ei olisi nestevoitelukaan pelastanut. Luimme yksiä ja samoja kirjoja, pelasimme yhtä ainoaa korttipeliä (VotK: Last Rites), söimme yhden lämpimän ravintolaruoan päivässä. Olimme yhdessä kaksin.

Historiasta opimme sen verran kuin jaksoimme kävellä, rantakortteleiden kujilla ja piispanlinnan muureilla. Enempää emme patopaikalta odottaneetkaan. Tuuli pauhasi etelästä ja lännestä.



Sillä tältä sen pitääkin matkalla tuntua: mitä pysähtyneempää elämää, sitä enemmän tuntee olevansa osallisena äärilleen täyttyneen historian jättömaalla...

Täältä pohjoiseen palatessa Tallinna näytti pelkältä perkeleelliseltä terminaalilta.