KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





perjantai 23. syyskuuta 2022

Triangle of Sadness (elokuvahko)

 

Neljänkymmenkahdeksan vuoden iässä ohjaaja Ruben Östlundin ura on jo ohitse. Mitään säällisempää ei voi päätellä sen jälkeen, kun teos toisensa jälkeen huikeampaan suoritukseen pystynyt ohjaaja tekee jotain niin mitäänsanomatonta kuin Triangle of Sadness (2022). Vuoden isoimmaksi tapaukseksi odotettu taidefilmi osoittautuu väkinäiseksi satiiriksi, jossa miljonäärin ruho nytkähtelee oksennuksen peittämällä lattialla samalla kun marxilainen risteilykapteeni lukee hälytysradiosta Noam Chomskya. Tätä tällaista alleviivaamalla överiksi vedettyä osoitelmaa kestää tunnin joka tuntuu kahdelta. Sitten elokuva jatkuu vielä sen toisen tunnin.

Triangle of Sadness -elokuvan aloitus on kuin improvisoitu mockumentary, josta ei ole ollut alunperin tarkoituskaan jatkaa pidemmälle. Tämä viiden minuutin prologi naurattaa samalla tavalla ja samoista syistä kuin Östlundin takahuoneiden todellisuutta tutkiskeleva realismi Turistissa (2014) ja Squaressa (2017). Prologin jälkeen voisi kävellä ulos teatterista ja tyytyä siihen, että tästä miesmallien ruumiinkieltä havainnollistavasta jaksosta on maksanut sentään vain 8 euroa eikä niitä Finnkinon riistohintoja. 

 

Mutta jos jää teatteriin niin on hyvin-huonon-hyvän uskon varassa, että odottaa ensin tunnin, sitten toisen, lopulta yhteensä 149 minuuttia, että tästä luxusristeilyn tarinasta kehittyisi vielä jotain edellisistä elokuvista tuttua. Sitten sitä vain istuu ja odottaa ja ihmettelee, lähtikö Östlund tämän filmin kuvauksista aiemmin kuin viisas katsoja teatterista.

Jotain on apokalyptisesti pielessä niin filmiviihteen kuin -taiteenkin RAKENTEISSA, jos sekä James Bond että ruotsalainen taidefilmi näyttävät SAMALLA TAVOIN epäonnistuneilta. Että näin käy kun käsikirjoittamiseen ei enää uskota. Että koronan jälkeisessä maailmassa heille välttää tehdä mitä vaan mikä saa apokalyptian näyttämään vaivattomalta.


Ei tätä siis Östlundin elokuvaksi uskoisi. Niin heikko on jo käsikirjoitus, ja vaikka improvisaation makua tuntuukin joissakin kohtauksissa niin ne eivät erotu tosiaankaan edukseen. Shampanjan oksentaminen ja pakkohymyilevän palvelusväen nöyryyttäminen eivät osoita omaperäisyyttä edes ideoina. Joka ainoa poliitinen vitsi ("Onko tämä käsikranaatti meidän tuotteemme?") on vielä erikseen toteutettu kuin sketsinä, välittämättä siitä, miten vitsi erottuu kokonaisuudesta.

Kolmas jakso elokuvaa kertoo apokalyptian jälkeisen yhteiskuntajärjestyksen perustamisesta. Miten tähän päädytään on arvattavissa siitä pitäen, kun laivan allegorinen yhteiskuntamalli on esitelty kolmen kansiluokan hierarkiaksi, jota vain lähtötilanne pitää aisoissa. 

Kolmannessa jaksossa tarina palaa alkujaksossa esiteltyyn pariskuntaan, mies- ja naismalliin. Alkujaksossa dramatisoitu heteroparien hyötysuhde käännetään nyt ympäri, mutta niin kuin gender-inversioissa heikoimmillaan niin tässäkin on ironia ja kritiikki korvattu "viimeinen pari maailmassa" -vitseillä jotka olivat rutiinia jo screwball-kauden Hollywood-komedioissa. Paitsi että ne olivat hauskoja. Ja älykkäitä. Kuten McCareyn "My Favourite Wife" vuodelta 1940. Katsoisin sen vaikka kolme kertaa peräkkäin, mutta tästä Östlundin mukahauskasta ja mukaälykkäästä sekasotkusta en halua koskaan enää kuullakaan.

Mieluusti pyytäisin teatterilta rahat takaisin näin paskasta elokuvasyksyn avauksesta. Mutta taidan lähettää sen reklamaation ennemmin Östlundille.

 


sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Mökki ja Savo 9.-12.9.

 

"Tuo on legendaarinen kortti", sanoi kirjastonhoitaja, "minä en kyllä vaihtaisi uuteen."

En sitten minäkään. Olin samaa mieltä kortin legendaarisuudesta, sillä olin saanut sen miltei 40 vuotta sitten, kun itse istuin toisella puolella Kuopion pääkirjaston lainaustiskiä. Mutta sitä en tuolle kirjastojen ja kirjastokorttien arvon ymmärtäneelle bibliopapittarelle kehdannut kertoa. Moinen kommentti olisi siirtänyt merkityksenannon kortista minuun, lainaajaan, ja vähentänyt sitä ainutlaatuista arvoa, minkä pystyimme hetkeksi osoittamaan 1980-luvun estetiikkaa edustavalle kirjastokortille. Ja olihan se tavallaan ihme, että kaikkien digimullistusten jälkeen sama kortti viivakoodeineen kelpasi edelleen käyttöön. Piti vain keksiä salasana, koska sellaisia ei 80-luvulla ihminen tarvinnut, ja tietysti päivittää muutama henkilötieto...

Tosiasiassa en edes tarvinnut korttia käyttööni, niin kuin en ole tarvinnut niiden vuosikymmenten aikana mitä olen Kuopiosta kasvanut erilleen. Halusin Kuopion kirjastokortin vain sen itsensä vuoksi. Se on ikäänkuin takapihan avain sellaiseen nostalgiaan, jota kaupungissa itsessään ei enää koe, ei ole kokenut aikoihin. Takapiha tarkoittaa Kuopiota ympäröiviä maakuntia. Voin halutessani käyttää korttia Siilinjärvellä tai Nilsiässä, koska niissäkin olen käynyt tänä kesänä useammin kuin Kuopiossa. Samalla tavoin paikallisen bussikortin saldo merkitsee vapautta liikkua Kuopiosta POIS eikä kaupungin sisällä, missä en ole sitä koskaan vielä käyttänyt.

Kuopion asukkaissa riittää edelleen ihmeteltävää, kunhan ne osuvat kohdalle muualla kuin lapsuuden maisemissa Suokadulla tai Taivaanpankolla. Aivan kuten tuo kirjaston bibliopapitar yllättävine sanoineen. Näistä tällaisista sattumista mielikuvitus keksii enemmän kuin muistot. Kuten kirjaston vierellä sijaitsevasta Lehtilinnan divarista. Se mainostaa isosti englanninkielistä spefi-kirjallisuutta, vaikka oikeasti mr Kreivin spefi-kokoelma on varsin vaatimaton. Silti mitään Lehtilinnan kaltaista ei ollut Kuopiossa nuoruudessani. Perjantaina mr Kreivi tiesi kertoa, että 400 kirjan spefi-kokoelma oli aivan äskettäin kulkenut hänen kauttaan. Tuumin mielessäni, liekö ystävämme J hänelle myynyt turhimpia teoksiaan, mutten kehdannut esiintyä kuin tietäisin jotain paikallisista, vaan sanoin vain käyväni "säännöllisesti" Kuopiossa, mikä ei sekään ole ihan liioiteltua.

 

Säännölliseltä koska rituaaliselta tuntuu sekin, että olen yksin mökillä viikonlopun hyvästelläkseni kesän. En muista metsän ja järven tuntuneen koskaan niin murheelliselta, vaikka onhan tässä kriisiaikoja vietetty mökilläkin jo monta kertaa. 

Lämmintä oli edelleen 9-12 astetta, ei yölläkään alle yhdeksän asteen, ja niin tyyntä, että lauantaina saunan terassilla tuntui kuin olisi maailma pysähtynyt. Ei niin syvää hiljaisuutta täällä yleensä koe kuin jouluaattoyönä, sillä maantien ja kaivoksen äänet kantavat yleensä ympäri vuorokauden, ja tähän aikaan vuodesta myös vastapäisen maatilan. Jotain mustavalkoisia sukeltajalintuja seilasi salmen ylitse ja säikähtivät siitä vähästä, kun terassin laudat narahtivat kohottautuessani hakemaan kiikareita. Niin vahva oli hiljaisuus, vaikka ne itse pitivät tauotonta vikinää ja uikutusta. Ei niiden hermostuneisuudessa mitään sen syksyisempää ole, välttämättä, kuin niemen takaa kuuluvien sorsastajien laukaukset. Mitä harvemmassa sitä tappavammassa.

Ainoana kirjana oli tällä reissulla mukana Tade Thompsonin avaruusoopperaa. Se on poikkeuksellisen vetävää genreproosaa ja silti vailla sellaista omaperäisyyttä ja lumousta, joka pakottaisi pitämään ajatukset kirjan maailmassa. Helpompi on vain katsella ulos näkemättä mitään. Eilen orava tuli niin nopeasti halkopinoa pitkin ikkunan taakse että säikäytti minut ja itsensä ilmaantuessaan puolen metrin päähän kasvoistani. Muuten ei mikään liiku metsässä sään pilvistyttyä lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Vielä perjantaina tikka ja rastaat rapistelivat pihapiirissä kuin ei mitään, ja ampiaisia oli liikkeellä aitan pensaikoissa uskomaton määrä. Pilvipeitteen tultua metsät ja vedet ovat vain harmaavihreää kuvaa.

 


 

Myöhäisenä vihreänä piirittävä hiljaisuus on täysin erilaista kuin mikään mitä syksyn alkamisesta muistaa. Sillä ei ole paikkaa ja merkitystä vuodenkierrossa samalla tavoin kuin Saaran villiintyneellä kasvimaalla tai kauas vedenrajasta kellahtaneella kanootilla. Sitä sellaista vihreää ei kukaan käsittele kirjoissa eikä edes elokuvissa. Sille ei ole edes sanoja. Se ei tunnu edes luonnolliselta.

 

Kokeilin tällä reissulla pitää tuvan lämpimänä pelkästään takkamuurin avulla. Perjantaina käytin kolme klapitelineellistä puita ehkä neljän tunnin aikana eikä lämpö tuvassa silti noussut pellit suljettuakaan kuin +15 asteeseen. Siinä se toisaalta pysytteli ympäri vuorokauden, kun yölläkään ei ulkolämpö pudonnut alle yhdeksän asteen. Suljetun kamarin lattia pysyi yön yli niin kylmänä, että saatoin säilyttää siellä ruokiani.

Lauantain saunasta tultua käytin kaksi klapitelineellistä puita ja nostin tuvan lämpötilan +20 asteeseen. Sekin kesti tasaisesti vuorokauden ympäri ja takasi aivan erilaisen olon siihen, miltä tuntuu olla syksyisen metsän keskellä mökissä. Jotain marginaaleja tämä tällainen antaa  KUVITELMILLE siitä, millainen on suomalaisten talvi energiakriisin kanssa.

Tänään en ole viitsinyt lähteä mihinkään pihapiiristä, istunut vain sisällä, piirustellut lautapelin ideoita, lueksinut Tampereelta tuotuja S&S-lehtiä ja katsellut kaksi elokuvaa läppäriltä. Aivan sattumalta löysin äskettäin archive.org- sivuston, jonne amerikkalainen kirjasto- ja arkistolaitos on tallettanut elokuvia (ja muutakin mediaa) ihan lailliseen käyttöön. Sieltä löysin mm. Ingrid Bergmanin "Elena ja miehet", Ginger Rogersin "Myrskyvaroituksen" ja Kim Novakin "Pushoverin", jotka voi joko katsoa striimattuina tai ladata ihan laadukkaassa formaatissa. 

Tällaisen mökkihöperön päivän päätteeksi tietysti miettii (jälleen) sitäkin, miten kauan tätä tällaista mökkielämää kestäisi ja miten alkaisi suhtautua sähköisten medioidensa demonisen välttämättömään kanssaelämään? Viikon? Kaksi? Minkä verran tekstityötä OIKEASTI kuvittelisi saavansa valmiiksi sellaisessakaan ajassa, kun viikonloppureissulla ei tee mieli edes avata läppäriä? Tätä tällaista luovaa laiskuutta mökkielämä oli toki silloinkin, kun yliopistolta lainattu mäkkiläppäri oli niin painava, että sitä piti raahata pulkassa pitkin Jänissalontien piennarta. Aikuisten oikeasti.

Onneksi huomenna täältä saa lähteä niin aikaisin, ettei ehdi liiemmälti miettiä, mitä kaikkea tänne tuntuu jäävän taakse. Pian tulemme tänne uudelleen 'sulkemaan vesiä' tältä kesältä, mutta se ei kyllä lohduta yhtään enempää kuin ajatus että 'sulkisi happia' tältä kesältä. 

Tänä iltana lämmitän takkamuuria vielä yhden klapitelineellisen verran. Tuvan lämpötila pysyisi  unettavan mukavana ilmankin ja aina voin kaivautua makuupussiin, mutta toive on saada takkamuurin lämmöstä jotain sellaista säilymään nahassa mitä koko kesän helteet eivät jättäneet.




torstai 8. syyskuuta 2022

J.R.R. Tolkien: Kirjoituksia Keski-Maasta (tietokirja)

 

J.R.R. Tolkien: Kirjoituksia Keski-Maasta

Toimittanut Carl F. Hostetter

Suom. Jaakko Kankaanpää

516 s.

2022, WSOY

 


 

Liekö keneltäkään käännöskirjailijalta on suomennettu niin paljon postuumeja tekstejä kuin vuonna 1973 kuolleelta J.R.R. Tolkienilta? Suomestakaan ei tule mieleen vastaavaa kirjailijaa, jonka jälkeenjääneet paperit olisi seulottu kustantamon koriin yhtä tarkasti.

Tutkija Carl F. Hostetter on käännellyt esiin nekin muistiinpanot, joita sotavuosien niukkuuteen tottunut Tolkienin oli raapustanut virallisten papereiden marginaaleille ja kääntöpuolelle. Näitä muistiinpanoja Hostetter on aiemmin julkaissut haltiakielille omistetussa lingvistilehdessä Vinyar Tengwar ja koonnut niitä – ja muitakin löytöjään – toimittamaansa teokseen Kirjoituksia Keski-Maasta. Kirjan alkuperäinen nimi The Nature of Middle-Earth tuo esille, että kokoava aihe ei ole lingvistiikka, vaan Keski-Maan luonto kansoineen ja olentoineen aina sankareiden parrankasvusta "puhdasveristen" númenorilaisten päähineisiin.

Viitteineen ja hakemistoineen tämä tuhti tietojärkäle on suunnattu raskaan sarjan Tolkien-asiantuntijoille. Kirjassa on kaikkiaan seitsemisenkymmentä lukua, joista suurin osa on Tolkienin hajanaisia muistiinpanoja. Mukana on muutama esseenäkin kantava teksti, kuten fiktiivisen historioitsijan tekstiä referoiva "Tutkielma kanssakäymisestä mielen välityksellä".

Ilmeisesti muistiinpanoista ja esseekatkelmista kootun kirjan oletetaan löytävän lukijoita jopa tv-fantasian innoittamana. Suomennoksen julkaiseminen juuri ennen Tolkienin fantasiaan perustuvan tv-sarjan avausta kielii siitä, että Keski-Maa -trivialle uskotaan löytyvän meiltäkin riittävästi faneja, jotka janoavat tietoa esimerkiksi siitä, kuinka monella tapaa haltialapset saattavat leikkiä sormillaan.

Hostetter ei tosiaankaan ole tehnyt mitään toimituksellisia valintoja Tolkienin rivilukijaa miellyttääkseen. Kirjoituksia Keski-Maasta alkaa tylsimmällä mahdollisella aiheella, fantasiamaailman vaihtoehtoisilla ajanlaskutavoilla ja Tolkienin pohdinnoilla miten yhtenäistää maailmansa historia sukupolvi kerrallaan.

Kronologisilla skaalauksilla on toki kiinnostavia temaattisiakin vaikutuksia. Tolkien esimerkiksi pohtii, että jos hän pidentää 350 vuoden ajanjaksoa, joka paholaishahmo Melkorilla on aikaa vaikuttaa haltioihin näiden "heräämisen jälkeen", on alemmilla luojaolennoilla (valar) isompi syyllisyys siitä, että heidän "olisi pitänyt olla valppaampia, eivätkä he olisi saaneet antaa Melkorin vakiinnuttaa asemiaan".

Näin Tolkienin itselleen laatimat muistiinpanot paljastavat maailmanluonnin kirjallisia rakenteita ja vuosikymmeniä jatkuneen ajatustyön niiden takana.

Jälleen täytyy nostaa velhonhattua kustantajalle, että sillä on käytettävissään Jaakko Kankaanpää, joka tuntee Keski-Maan akateemisen tarkasti ja osaa käännöksessään eläytyä Tolkienin korkeaan tyyliin:

"Niinpä petoksella, valheilla sekä henkeä ja mieliä piinaamalla, ynnä uhkaamalla piinalla niitä, jotka olivat rakkaita muille, taikka oman olentonsa herättämällä silkalla kauhulla yritti Melkor aina pakottaa niitä lihaksitulleita, jotka olivat langenneet hänen valtaansa tai tulivat hänen ulottuvilleen, ja hän yritti saada heidät puhumaan kaikesta, mitä hän halusi tietää."

Suurin osa kirjaa ei valitettavasti ole noin näpsäkästi järkeen ja korvaan käyvää kuin tuo Tolkienin kielitaituruutta esittelevä esseeteksti.

Kaltaistani sunnuntaifantastikkoa Hostetter kehottaa käyttämään kirjaa ensyklopedisesti selaillen. Mutta Tolkienin Silmarillion pitäisi osata kannesta kanteen nauttiakseen edes murto-osasta luettelomaisia muistiinpanoja.

Jotain uutta tarjoava tulkintakehys löytyy vasta kirjan liitteistä, missä Hostetter kertoo Tolkienin katolisen uskon laadusta ja sen vaikutuksista Keski-Maahan moraalisesti haastavana palapelinä. Puuttuu enää se kielinero, joka osaisi soveltaa Tolkienin luomusta uuden fiktionkin puolelle.

 .

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2022