KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2023

Proosaklubilla Helsingin Lääkäripäivillä 26.1.

Työväen näyttämöpäivillä 27.-29.1.

Keväällä ilmestyy kirjani Fantastiset vankilat Kulttuurivihkoilta

Syksyllä ilmestyy kirjani Alfred Hitchcockin 30 klassikkoelokuvaa Avain-kustantamolta

8.-11.6. Eurocon Uppsalassa




sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Työväen Näyttämöpäivät 27.-29.1. 2023

 



Mikkelissä järjestettävät Työväen Näyttämöpäivät on edelleen suurin säännöllinen harrastajateatteritapahtuma Suomessa. Viikonlopun mittaiseen tapahtumaan osallistuu tusinan verran harrastajaryhmiä, jotka on valittu mukaan hakemuksen ja demon perusteella.

Muuta virallista kilpailua ryhmien välillä ei ole kuin äänestys yleisön suosikista. Jokainen ryhmä saa ammattilaisraadilta palautteen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Palautteen laatu kuulemma vaihtelee melkoisesti raadin kokoonpanon mukaan. 

Vanhemman polven harrastajat muistelevat mielellään, että aikoinaan TNP:n merkitys näkyi myös mediassa. Jotain tuntuu kuitenkin 2000-luvulla muuttuneen asenteissa harrastamista kohtaan. TNP:n kannalta isoin järistys on taidehallinnon yllättävä vihamielisyys. Vuosi sitten Taiteen edistämiskeskus, Taike, lopetti tapahtumalta kymmenien tuhansien eurojen tukensa. Syyksi ilmoitettiin se, että Taike tukee ensisijaisesti ammattimaista taiteilijatoimintaa.

Vielä tänä talvena TNP saatiin järjestettyä korona-vuodesta siirtyneiden rahojen turvin. Tapahtumalla ei ollut yhdistävää teemaa, mutta ohjelmistosta vastannut näyttelijä Wenla Reimaluoto tuntui poimineen enemmän klassikoita kuin aiempien vuosien valitsijat. Syy klassikoiden runsauteen saattaa olla myös harrastajakentän tarjonnassa. Koronan jälkeen halutaan saada katsojat palaamaan pieniin teattereihin.

Järjestäjien mukaan lipunmyynti oli tapahtumassa edelleen nousussa ja 20 esityksestä 11 loppuunmyytyjä. Mikkelin jäisillä kaduilla festivaalitunnelmaa ei tosin huomaa. Melkoinen vastakohta on myös esitysten nuorekkuudessa ja yleisöpohjan iäkkyydessä. Tältä osin TNP muistuttaa mitä tahansa taideinstituutiota.

Tänä vuonna tyylilajit olivat klassikoissa toki monipuolisesti edustettuina kuten esiintyjäryhmien kotikaupungitkin:

AdAstra: Pasi was here (Jyväskylä)

Jo-jo teatteri: Älä pukeudu päivälliselle (Turku)

Nokun näyttämö: Kuningatarleikit (Pori)

Teatteri Akseli: Maaninkavaara (Turku)

Teatteri Kultsa: Yhesti yhes paikas (Helsinki)

Tikkurilan Teatteri: Piilopaikka eli siat (Vantaa)

Työttömien teatteri: Hämähäkkimies (Joensuu)

Vapaa työryhmä: Äidinmaa (Kouvola)

Ykspihlajan Työväen näyttämö: Reviisori (Kokkola)

+ Teatterikorkean opiskelijoiden monologeja 1+2

 

 

Näistä ennätin nähdä puolet: Pasi was here (ainutlaatuinen uusioklassikko), Älä pukeudu päivälliselle (standardifarssi), Kuningatarleikit (ajankohtaisuuden myötä draamansa menettänyt kolmen tekstin kudelma),  Äidinmaa (mummotietoista feminismiä mutta hienot esiintyjät), Reviisori (vahvaa fyysistä teatteria, kuin neljän tähden kiljua), teatterikorkean monologeja osa 2 (kaksi karismaattista esitystä Harry Salmenniemen novelleista, muut tekstivalintoina pliisuja).


 

 

Voitto millenniaalien polvelle 

 

Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.
Työväen Näyttämöiden Liittoon kuuluu kaksisataa ryhmää, mutta joillakin teattereilla on jo legendaarinen maine  TNP:llä. Näihin kuuluu jyväskyläläinen AdAstra, joka tänäkin vuonna voitti yleisöäänestyksen, tällä kertaa Veikko Nuutisen kirjoittamalla ja Erika Hastin ohjaamalla näytelmällä Pasi was here.

AdAstran esitys oli itsellenikin ylivoimaisesti parasta viikonlopussa, ja sentään tämä oli ensimmäinen kerta kun 'enimmäkseen' pidin jokaikisestä TNP:ssä näkemästäni näytelmästä. Pasi was here on niin tuore klassikko, että sen kuvaama millenniaalien polvi on hädintuskin ehtinyt oppia sisäsiistiksi, mutta lama-ajan opit nielleenä se osaa analysoida omaa luokkapudokkaiden traumaansa tarkemmin kuin yksikään muu sukupolvi. 

Periaatteessa Pasi was here on niitä punavuorelaisen kuplan sisällä kypsyteltyjä proosamaisia draamoja, joissa itseironian väkinäisyys tekee tekstistä tympeää ja vastenmielistä. Mutta AdAstra on saanut näytelmään tukevan otteen juuri 1980–90 -lukujen maailmankuvan kautta. Näytelmän hesalaiset pölinät, se muodollisuudeksi jäävä akateeminen itseironia, olisi voitu jättää kokonaan pois, etenkin näytelmän jälkipuoliskon venähtäneistä ja loppupäätelmää hapuilevista kohtauksista.

Näytelmän keskeistä mieskaksikkoa on ohjaaja Erika Hast auttanut löytämään itseironian sijaan itseanalyysiä. Sen ansiosta näytelmässä piisaa yleistettävyyttä yli sukupolvien. Etenkin nimiosan Pasia esittävä Teemu Kalliokoski on teinimieshahmo, jonka stereotyypistä kasvaa pelottavan uskottava arkkityyppi. Nämä tällaiset roolityöt ovat niitä suorituksia, joiden jäljiltä ei ole enää väliä puhua harrastajan ja ammattilaisnäyttelijän eroavuuksista vaan suvereniteetista jota on yhdellä tuhannesta näköismillennniaalista.

Teatteri joukkuelajina rohkaisee yksittäisiä taiteilijoita sellaiseen löytämiseen mihin mikään muu taide ei kykenisi. Se löytämisen myötäilo on tuskin missään vahvempi kuin teatterifestivaaleilla. 

Terkkuja vaan Taikelle joka ennemmin tappaa ja karsii kuin rakentaa ja rohkaisee  ihmisiä yhdistävän taiteen merkitystä. Ammattilaisuuden nimissä, mutta asiantuntijaa roolileikkien.

 

Pidempi ja kohteliaampi versio tästä raportista ilmestyy Kulttuurivihkoissa 2/2023



Aiempia juttujani TNP:ltä:

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html


keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Ensimmäinen persoona (novellikokoelma)

 


Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Suom. Antti Valkama

196 s.

2022, Tammi

 

 

Novellikokoelma Ensimmäinen persoona on peräti viidestoista suomennos Haruki Murakamilta. Jaarittelevan paksujen romaanien sijaan Murakami on parhaimmillaan novelleissa, joiden aiheet ovat sitä samaa kuin pitkässä proosassa: todellisuudentajua koettelevia tyttöystäviä, musiikin herättämää kohtalontuntua, harrastusten muuttumista elämäntehtäväksi.

Murakamin kansainvälinen suosio tuskin perustuu hänen kirjojensa fantisoiville kohdille, vaan parisuhteiden romantisoinnille, joka japanilaisen tapakulttuurin yhteydessä tuntuu länsimaisista lukijoista ilmeisen tuoreelta. Murakamin tarinoista sovitetut elokuvatkin, kuten Norwegian Wood (2010), Burning (2018) ja Drive My Car (2021), ovat perustuneet maanisen romanttisille ihmissuhteille.

Ensimmäinen persoona on tuore suomennos Murakamin kahdeksan novellin kokoelmasta (alunp. 2020). Kirjan nimeä voi pitää tuttavallisena silmäniskuna lukijakunnalle. Mitään muuta näkökulmaa ei Murakamilta voi odottaakaan, ja seitsemänkymppisen kirjailijan kohdalla voi pitää yhä todennäköisempänä, että minämuoto edustaa kirjailijaa itseään. Miltei kaikki kirjan tarinoista on julkaistu aiemmin lehtinovelleina, joten yhdistävä tekijä on sikälikin tekijä itse.

Ja Murakami tosiaan tuntuu olevan enemmän etualalla kuin aiemmissa tarinoissaan. Esimerkiksi novelli "Kerma" on kehystetty tilanteella, jossa kertoja varautuu selittämään nuoruuskokemuksensa omituisuutta. Kadonnutta tyttöystävää etsiessä hänelle on ilmestynyt zeniläisen koanin lausunut vanhus: ajattele ympyrää jolla on useita keskipisteitä muttei lainkaan kehää.

Toisessa novellissa kertoja muistelee nuoruuden keppostaan Charlie Parkerin kuvitteellisesta bossa nova -levytyksestä. Amerikan matkallaan kertoja on löytänyt ja hukannut levyn jonka pitäisi olla hänen omaa keksintöään. Myös tästä syntyy omanlaisena koan: jos musiikin kuulee vain unessaan, miten sitä voi kuvailla musiikkina?

Korottaessaan miesten ensirakkaudet luovaa epäilyä herättäviksi uskonkappaleiksi Murakami tuo mieleen vuosisadan takaiset eurooppalaiset modernistit. "Ensimmäisyys" on varmin tae sekä modernismin eturintamasta että autenttisesta persoonasta. Eroottinen esineistäminen on osa tätä ensimmäisyyden romantiikkaa. Tuskinpa kenenkään nykykirjailijan kohdalla pidettäisiin sööttinä sitä, että kertoja asennoituu kaikkiin naisiin mysteerinsä säilyttävinä "tyttöinä".

Markkinoinnissa Murakamin tyyliä on nimitetty maagiseksi realismiksi, koska fantisoivat kohdat tulevat niin harvakseltaan ja korostamatta vastaan hänen tarinoissaan. Spefi-lukijasta tällaiset yhteensattumiin ja mystisiin katoamisiin perustuvat tarinat voivat tuntua laimeilta.  Toisaalta ne ovat kuin se koanin monikeskeinen ympyrä, jonka on tarkoitus herättää ihmetys eikä esittää sitä.

Aiheiden kierrätykseltä tuntuvien novellien joukosta on suorastaan vallankumoukselliselta löytää tarina, jossa villiä ideaa käsitellään perusteellisesti. Novellissa "Shinagawan apinan tunnustuksia" kylpylän apina nappailee olutta kertojan kanssa ja juttelee elämästään ihmisten orjana. Tarinaa lukee väistämättä vertauskuvana japanilaisen yhteiskunnan rasistisuudesta, mutta voi siinä nähdä myös kommentin mielikuvitukselle omistautuneen taiteilijan asemasta.

Markku Soikkeli 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 4/2022 tammi-helmikuussa 2023.

 

LISÄÄ AIHEESTA:

Arvio Murakamin romaanista Tanssi tanssi tanssi (2020):
https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/05/tanssi-tanssi-tanssi-romaani.html

Raportti japanilaisen proosan kääntämisestä suomeksi:
https://bitteinsaari.blogspot.com/2015/09/japanissa-kieli-on-maisema.html


 

 

 

 

Avatar 2 (sota-animaatio)

 

On monta syytä miksi James Cameronin "Avatar"-tuotteista on turhauttavaa puhua elokuvina eikä videopelitallenteina, mutta jos ne kerran on pakko luokitella filmimediaksi niin miksi ei sitten animaatiofilmeiksi? Niin ohutta kuin pitkääkin on tämä cameronilainen sota-animaatio, jonka pikselipinta laineilee väreissä riippumatta siitä, ollaanko viidakossa, vuorilla vai merellä.

Animaatiohan edustaa periaatteessa sitä "puhdasta elokuvaa", mistä Hitchcockin ohella moni muukin ohjaaja on haaveillut: vain viivoja, ääniä ja väripintoja. Näin abstraktissa esitystavassa mikä tahansa voi venyä ja muuttua miksi tahansa, mutta animaationtekijät ovat ymmärtäneet käyttää tätä maailmakohtaista väkivaltaisuutta kurinalaisesti naurattaakseen katsojia juuri niissä kohtauksissa, jotka ovat tuttuja slapstick-komiikan troopeista. Näin katsoja voi nauraa sekä visuaalisen vitsin yllättävälle venytykselle että tutun vitsin parodialle.

Mutta Cameronin "Avatarit" ovat läpensä huumorittomia. Ne myös paketoidaan mainonnassa vakavaan ekologiseen sanomaan, joka on niin hölmön läpinäkyvä muodollisuus, että potentiaaliset katsojat (ja jopa jotkut median edustajat) ymmärtävät, ettei mitään muutakaan voi elokuvasta pitää 'sisältönä' fiktiotuotteen perinteisessä mielessä. 

Näin isoimmaksi uutiseksi "Avatareista" jää aina ja ainoastaan niiden tekemiseen käytetty teknologia. Multiplexiin "Avataria" mennään katsomaan TODISTEENA digiteknologian uskomattomasta vääntövoimasta. 

 

Urospuolisen smurffin erottaa vain isommista aseista.
 

"Avatar 2" -filmin (2022) myötä jopa korona-aikana haudatut 3D-lasit on tuotu takaisin teattereihin. Tarkoitushan ei ole katsoa MITÄ valkokankaalla tapahtuu vaan käyttää laseja niin kuin hevoset silmälappuja muun maailman poissulkemiseen. Jos lasien lävitse kuva muuttuu sumuiseksi, vika on katsojassa.

Yli kolme tuntia tätä kolmiulotteista sumutusta kuulosti vihoviimeiseltä filmikokemukselta mihin haluan aikaani käyttää. Mutta näinä loputtoman harmaina talvipäivinä lupaus sinisen meren sinisestä smurffiperheestä alkoi houkuttaa juuri väripinnnan itseisarvona, etenkin kun huomasin, että päivänäytöksiin oli Finnkinolla varauksia vain 5-10 katsojalla, vaikka isoon saliin mahtuisi 400. 

Tänään sitten maksoin tämän ylellisyyden eli 20€ lipun siitä hyvästä, että sain tuntea istuvani valtavassa salissa lähes itsekseni. Ja katsella isosta 3D-kuvasta sen tarkennettua 2D-aluetta. 

Välillä kokeilin miltä valkokangas näyttäisi 3D-lasien lävitse, mutta vaikutelma kolmiulotteisuudesta toimi vain muutamissa kirkkaimmin valaistuissa ja vahviten kontrastoiduissa kohtauksissa, ei esimerkiksi pitkissä vedenalaiskohtauksissa, missä niiden pitäisi olla parhaimmillaan. 3D-tekniikka on yhtä tuhtia huijausta kuin ennenkin.

Tarina tässä "Avatarin" jatko-osassa on yhtä tyhjänpäiväinen kuin ensimmäisessä filmissä, mutta uusia scifistisiä ideoita on vähemmän ja kulttuuriryöstöä vähintään yhtä paljon. Tatuoitu valas on kyllä aidosti cool idea, etenkin kun sitä sielusisarenaan puhuttelevalla smurffilla on yhtä tatuoitu odottavan naisen vatsa.  Avaruussmurffien luonnonläheisyydestä ei paljastu enempää, mutta ovathan heidän planeettansa kansat kaikki nyt todistetusti tasa-arvoisia, koska kaikki ovat yhtä sinisiä ja jokaisella on sama fallinen häntä.

Mitä uutta digianimaation seuraava sukupolvi voi avaruussmurffien "Avatar"-maailmaan tuoda?
Yhä näyttävämpiä tapoja hävittää sitä. 

 




tiistai 17. tammikuuta 2023

Yskin kotona, osa XXX

 

Tänään oli 30. päivä yskänäisenä. Sain tarpeekseni ja varasin ajan lääkärille. Periaatteessa kukaan ei mene lääkärille vain siksi, että on yskänäinen, mutta kun tarpeeksi kauan on yskikseen niin tuntuu, ettei päässä ole enää kuin konsonantteja ja on pakko saada jokin muutos tilaansa. 

Normaali ihminen menisi yskin tein terveyskeskukseen. Mutta kun lukee lehtijuttuja niidenkin kafkamaisista jonoista, niin mieluummin maksan 117.30 € siitä hyvästä, että kuka tahansa valkotakki kirjoittaa minulle nopeasti sen paperin, jolla saan jotain helpotusta tilaani, olipa sitten tervasnapseja tai homeopaattisia laastareita. 

 

Viime vuoden aikana juttelin erinäiset kerrat Raimon kanssa siitä, miten lääkärin vastaanottotilanne on absurdi kohtaaminen. Nyt sain kokea sen itse. Kuin olisin harjoitusteatterin sivuosassa ymmärtämättä sen paremmin omaa rooliani kuin tilanteen draamallista tarkoitusta. Miten selittää pelkkä yskä niin isoksi asiaksi, että sillä kehtaa vaivata jopa lääkäriä, mutta samalla niin pieneksi, että kuulostaa täysipäiseltä ihmiseltä. 

Yksityisen terveystalon vastaanotolla potilaan roolia helpottaa se, että hän on sentään MAKSAVA ASIAKAS ja siksi periaatteessa oikeassa. Mutta tämän talven tautitilanteessa juuri me räkätautiset ihmiset olemme lukuisia kuin vihreä vitsaus itsessään. On pakostakin nöyrä, että ylipäänsä pääsee sisään johonkin terveystaloon ja saa tavata lääkärin kuin gurun, joka muistuttaa hengityksen alkeista.

Apteekin jonossa laskeksin mielessäni, että olen elämäni aikana käynyt lääkärillä ehkä kymmenisen kertaa ja niistä neljä on ollut täysin turhia, siis väärän itseanalyysin vuoksi tehtyjä käyntejä. Näin kehnolla itseymmärryksen tarkkuudella on vieläkin suurempi kynnys mennä lääkäriin edes 30 päivää jatkuneen potemisen jälkeen – mutta toisaalta lääkkeiden sivuplacebovaikutus on sitäkin suurempi. Yksi ainoa nenäsuihke tuntuu avaavan koko pään ja nielun. (Sain myös inhalaattorin kuukaudeksi...)


Vain aivot ovat edelleen lukossa. Yskänäisyydestä tulee niin nopeasti elämäntapa, ettei halua poistua kotona, ei lähteä käymään missään kirjastoa kauempana. Sikäli torstaiden kurssityöt ovat kuin norpalle avanto jäälakeudella. Pakolliset kurssityöt vievät tammi- ja helmikuun ylitse, ja sitten onkin jo hiihtoloma ja kevät ja maailmassa ehkä jokin ihan toinen sota tai pandemia jonka etäisyydestä vuodattaa räkäkyyneleitä.


perjantai 13. tammikuuta 2023

Emily St. John Mandel: Asema 11 (romaani)

 


Emily St. John Mandel: Asema 11

Suom. Aleksi Milonoff

400 s.

2022, Tammi

 

 

 

Korona-pandemian jälkeen nopeat ja kliiniset apokalyptiat ovat saaneet uutta uskottavuutta. Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 on kuvaus pandemiasta, jollaista kukaan ei ota uskoakseen ennen kuin on liian myöhästä. Romaanin suomentaminen kahdeksan vuotta alkuteoksen jälkeen ei kuitenkaan johdu siitä, että todellisuus olisi saavuttanut apokalyptiat, vaan romaanin pohjalta äskettäin ilmestyneen tv-sarjan suosiosta.

Ilmestyessään Asema 11 voitti kyllä arvostetun Arthur C. Clarke -palkinnon ja nosti kanadalaisen Mandelin kuuluisuuteen, jollaisesta nuori kirjailija voi vain haaveilla. Kyseessä sattui olemaan sama vuosi kun Emmi Itärannan vastaavanlainen apokalyptia, Memory of Water, oli sekin Clarke-ehdokkaana.

Clarke-palkinnosta ja nimestään huolimatta Asema 11 ei ole mikään avaruusteknologialla herkutteleva scifistinen kuvitelma. Kirjan nimi viittaa kahden päähenkilön, sankarittaren ja profeetan, ihailemaan sarjakuvateokseen, joka antaa heille toivoa täysin vastakkaisilla tavoilla.

Vain kolmasosa romaania kertoo elämästä pandemian jälkeisessä maailmassa. Päähenkilö on orpo Kirsten, joka vaeltaa taiteilijaseurueen mukana esittämässä Shakespearea henkiin jääneiden yhteisöille. Tunnelma maailmanlopun maailmassa ei ole lähelläkään sitä toivotonta henkiinjäämiskamppailua millaisena sivilisaation romahdus yleensä kuvataan vastaavissa tarinoissa. Autoista on tehty hevoskärryjä ja pandemian uhrit ovat kuivuneet harmittomiksi kuoriksi.

Tämä romahduksen arkisuus on se sumea kohta apokalyptiaa, jota aniharva kirjailija on käsitellyt yhtä perusteellisesti kuin Mandel. Arkisuus on eduksi yksinäisyyden tematisoimiselle, mutta silti tarinalta odottaisi mielikuvituksellisempia visioita. Kun steriilissä hotellissa loppuaan odottava taiteilija pohtii mitkä olisivat paremmat puitteet maailmanlopulle niin samaa pohtii lukijakin.

Kirjan henkilökaarti koostuu näyttelijöistä ja taiteilijoista, koska heidän kauttaan romaani toistaa suurta väitettään: me tarkkailemme ja kadehdimme niiden etuoikeutta, joita muistellaan kuolemansa jälkeen. Sarjakuva ja Shakespeare tarjoavat taiteilijoille yhtä arvokkaita tapoja jakaa unelmaansa kuolemattomuudesta.

Star Trek -sarjalta mottonsa ("Eloonjäänti ei riitä") lainaavassa kirjassa kauneinta on kuvitelma eräänlaisesta maanpäällisestä avaruusasemasta. Kyseessä on viimeiset kansainväliset matkaajat pelastanut lentoasema jossain päin Michigania. Asemalle perustettu Sivilisaation museo on yhtä absurdi ja välttämätön tapa koota ihmisiä muistelemaan menetettyä maailmaa kuin Shakespearen esittäminen yhteisöjen raunioilla.

Muuta juonta romaanissa ei olekaan kuin avata vähitellen arvoitusta siitä, mikä kytkös teinityttöjä sieppaavalla profeetalla on Kirsteniin. Kirjan henkilöitä yhdistää kuuluisa näyttelijä Arthur, jonka lavakuolema sattuu olemaan merkkikohta vanhan ja uuden maailman välillä. Enin osa romaania käsittelee tätä yksinäisten ihmisten normaaliksi kokemaa vanhaa maailmaa, jossa kellään ei ole aavistusta kuinka arvokkaalta normaali tulee pian vaikuttamaan. 

 

Station Eleven, kerrankin tv-sarja joka on parempi kuin lähtöteoksensa

Aikatasojen välillä hyppelehtivä lukurakenne ei tuo uusia tulkintatasoja Mandelin romaaniin, mutta kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa (2021–2022) on samanlaisella rakenteella syvennetty sekä henkilöitä että juonta hämmästyttävän hyvin. Tunnustan pitäneeni sarjasta paljon enemmän kuin kepeähkön maailmanlopun visioineesta romaanista.

 

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti 4/2022 -numerossa tammihelmikuussa 2023.