KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- helmikuussa hiihtolomaillaan Savossa ja Virossa
- 13.3. käyn teatterissa Helsingissä
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 26. joulukuuta 2023

Algernon Blackwood: Panin puutarha (kertomuksia)

 


Algernon Blackwood: Panin puutarha
Suom. Ronja Erkko
229 s.
2023, Abraxas


Abraxas on vuonna 2019 perustettu, esoteeriseen kirjallisuuteen erikoistunut kustantamo, joka on julkaissut muutamia kauhukirjallisuuden klassikkoja tyylikkäinä kovakantisina painoksina. Ainakin meillä Tampereen kirjastoissa Abraxasin teoksia on hyvin saatavilla, vaikkei niitä aivan tavallisen kirjakaupan hyllyiltä löytäisikään. Viime vuonna ilmestyivät Arthur Machenin Suuri jumala Pan (1894) ja Willis George Emersonin Savuinen Jumala (1908), tänä syksynä Algernon Blackwoodin erinomainen Panin puutarha (1912).

Kirjojen nimistä ja julkaisuvuosista voi päätellä miten runollisesta myyttien kierrätyksestä on kysymys. Blackwoodin suomennos tosin on sisällöltään makupala paksusta alkuteoksesta sisältäen kaksi alkuperäistä kertomusta ja kolmannen kokoelman ulkopuolelta. Julkaisussa ei mainita, että kyse on vain ulkoisesti samasta teoksesta. Tätä voisi pitää kuluttajan huijaamisena – vaikkakin todennäköisesti tämän sortin kirjallisuudelle omistautunut bibliofiili tietää tarkoin millaista editiota on ostamassa.

Kirjan kaksi pitkää kertomusta muodostavat eräänlaisen kaksoisrungon. Ensimmäinen kertomus kuvaa englantilaisen metsän (aina isolla kirjoitettuna Metsäksi) pyhyyttä ja kätkettyä kauneutta, toinen itäeurooppalaisten rantapajukkojen demonista uhkaavuutta. Molemmissa kertomuksissa on pääosassa ihmispari, joista toinen yrittää tulkita kumppaninsa vajoamista yliluonnollisen armoille. Kertomusten välissä on hengähdystauon mittainen kuvaelma siitä, miten luonnon kauneus parantaa itsemurhaa hautovan ihmisen.

Pienoisromaanin mittainen, metsän pyhyyttä ylistävä ”Mies jota puut rakastivat” on filosofista kauhusatua parhaimmillaan. Useissa kohdin kerronta hidastuu ensin oudon tilanteen tai tunnelman kuvailuksi, seisahtuu sitten päähenkilön ajatuksiin tai repliikkiin sijoitetuksi esseeproosaksi. Tarinassa vastakkain ovat kristinuskon suojakertoimeen luottanut vaimo ja metsän pakanallisille voimille avoin puoliso. Kyseessä on siis todella isoja myyttejä pyörittävä kolmiodraama, jossa viettelijänä toimii sekä metsän aistikas kauneus että tuolle aistikkuudelle omistautunut luontomaalari.

Kirjan toinen pitkä kertomus, ”Pajut”, vie yllättäen Tonavalle, lähelle Bratislavaa. Kauhuhistoriikkien mukaan kyseessä on Blackwoodin ihailluin kertomus, johon myöhemmät alan kirjailijat ovat kunnioittaen viitanneet. ”Pajut” on ilmestynyt aiemmin suomeksikikin Englantilaiset aaveet -kokoelmassa (1994).

Tonavalle kanootillaan lähteneet britti ja ruotsalainen tajuavat maisemien olevan autiompia kuin he ovat ennakoineet. Kaikkia rantoja peittävät pajupensaikkojen ”armeijat”, jotka näyttävät ”tanssillaan” kätkevän jonkin suuremman yliluonnollisen voiman, jota itse Tonavakin ilmentää. Brittikertoja palauttaa mieleensä kaupungin turvallisen arjen torjuakseen pelkoja, kun taas ruotsalainen on niin herkkä ymmärtämään oudon puumaailman pakanuutta, että haluaa uhrautua lepyttääkseen luonnonvoimat.

Tällaisen kauhutarinan kerronta hyödyntää minäkertojan rakoilevaa itsevarmuutta, jossa yhä tarkemmat havainnot saavat yhä ristiriitaisempia tulkintoja. Matkakumppanin yliherkkyys ja tihenevät vihjeet nimettömästä uhkasta ovat tällaisten tarinoiden rutiinia nekin, mutta Blackwood ei lopussa tarkenna kerrontaa mihinkään selityksiin, vaan päinvastoin tuntuu lopuksi siirtävän havainnot aivan toisaalle.

Ruotsalainen mystikko äänenään Blackwood toteaa painavasti, että mysteerissä ei ole kyse mistään ”vanhoista jumalista”, vaan jostain suuremmista ja vanhemmista ”entiteeteistä”. Sikäli Blackwoodin teoksen luonnehtiminen esoteeriseksi tai edes goottilaiseksi kauhuksi antaa käsityksen vain siitä perinteestä, jota vasten hän haluaa kuvailla mysteerien universaalia paikallisuutta. Siinä mittakaavassa metsäkin on vain ”Panin puutarha”.

Panin puutarha täydentää hienosti Blackwoodilta äskettäin julkaistua novellikokoelmaa Nukke, jossa nähdään urbaanimpaa ja leikkisämpää puolta kirjailijasta. Lisäksi Panin puutarha sisältää Antti Litmasen perusteellisen artikkelin Blackwoodin asemasta vanhakumman (weird'in) klassikkona.


Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portissa 4/2023

torstai 21. joulukuuta 2023

Herbert: Dyynin lapset (romaani)

 


Frank Herbert: Dyynin lapset

Suom. Natasha Vilokkinen
586 s.
2023, WSOY


Käsitellessään galaktisia valtakamppailuja avaruusooppera luiskahtaa mieluusti fantasiasta tuttuihin yksinkertaistuksiin. Vanhaa imperiumia ei kumoa poliittinen liike, vaan jokin heimo tai järjestö. Tunnetuin esimerkki tällaisesta anakronistisesta politiikasta löytyy Frank Herbertin Dyyni-romaanisarjasta (1965–1985). Sarjalle nimensä antaneessa ensimmäisessä romaanissa, avaruusoopperan ylivoimaisessa klassikossa, universumin hallinto ratkaistaan huumemarkkinoilla, joista päättää uudeksi keisariksi kohoava uskonnollinen heimopäällikkö.

Dyyni oli aikoinaan huikea menestysteos. Maailmanrakennus perustui avaruusoopperan parhaille piirteille, dynastioiden hovijuonille ja armottomille planeettakohtaisille kulttuureille, joihin valtiaidenkin oli sopeuduttava.

Jälkikäteen on hämmästyttävää huomata, miten vähän Dyynissä ollaan varsinaisesti avaruudessa, tähtilaivastojen taisteluista puhumattakaan. Avaruudellisuus on korvattu esoteerisella hippimystiikalla. Dyyni-planeetalta kerätty, tähtinavigaation tarvitsema rohto on toki verraton metafora. Öljyn sijaan harvinainen huume on ratkaisu armeijoiden mobilisaatioon.

Herbert jatkoi ensimmäisen romaanin tarinaa väkinäisessä Dyynin messiaassa (1969; suom. 1987). Tarina hyppäsi jälleen ylitse parhaalta juoniainekselta tuntuvat galaktiset taistelut. Alkuteoksen sankari Paul Atreides oli nyt sekä hiekkaplaneetan uskonnollinen päämies että uskonsotureillaan galaktisen vallan vakiinnuttanut keisari. Taaskaan tarinassa ei vaivauduttu avaruuteen. Kirja keskittyi matriarkaaliseen uskontoon, pääosaan nousi Paulin rinnalla hallitseva sisar Alia.

Dyynin messias ei menestynyt ensimmäisen romaanin tavoin, ei alkukielellä eikä suomeksi.

Seuraavan jatko-osan suomennosta, Dyynin lapsia, piti odottaa tähän syksyyn saakka. Uudesta suomennoksesta saamme kiittää uusia filmisovituksia. Dyyni-elokuvan maaliskuussa 2024 ilmestyvä jälkiosa tulee olemaan taatusti vuoden puhutuimpia tapauksia.

Odotukset kolmannen Dyyni-kirjan suomennoksesta eivät olleet yhtä korkeat kuin elokuvan kohdalla. Romaani osoittautui sentään paremmaksi ja paksummaksi kuin välinäytökseltä tuntunut kakkososa. Uudet päähenkilöt, Paulin lapset Leto ja Ghanima, ovat Dyynin valtaistuinpelissä uusia toiminnallisia hahmoja. 

Silti kirja ei ole lähelläkään ensimmäisen romaanin juonivetoisuutta ja maailmoja törmäyttävää mittakaavaa. On odotettava sivulle 230 saakka päästäkseen edes ensimmäiseen pieneen toimintakohtaukseen.

Vaikka Dyynin lapset on julkaistu vuonna 1976, se on – edeltävien romaanien tavoin – lähempänä avaruusoopperan alkuaikoja kuin tietotekniikan, avaruusohjelman ja robottien innostamia 1970-luvun scifi-tarinoita. Tietokoneiden puuttuminen on Dyyni-sarjassa selitetty niitä kohtaan tunnetulla universaalilla epäluulolla ja lähitaisteluiden tarpeellisuus sillä, että suojausjärjestelmien läpi ei pääse muutoin kuin atomiaseilla.  

Dyynin messiaassa yksittäisen ”atomiliekinheittimen” leimahdus riitti muuttamaan juonen ja päähenkilöt. Myös Dyynin lapsissa scifille ominainen teknobabble sekoittuu häiritsevän arkiseen rupatteluun: ”Sisäaavikon taikauskoinen rupusakki pelkää ekologista transformaatiota”, tokaisee valtiatar Alia. Alkuteoksessa sama repliikki ei ole ihan yhtä kömpelö kuin suomeksi: "The superstitious riffraff of the Inner Desert fear the ecological transformation."


Alkuperäisen Dyynin tarinassa tuntuivat 1960-luvun kuuma radikalismi ja kylmä politiikka. Suurvaltojen konflikti oli dramatisoitu Lähi-Idän kriisialuetta muistuttavalle aavikkoplaneetalle. Jatko-osissa politiikka on korvattu uskonnollisella mystiikalla. Sekä Bene Gesserit -papittarilla että hiekkamadon rohdossa jalostuneilla päähenkilöillä on kyky ennustaa tulevaa. Suurin osa Dyynin messiaasta ja Dyynin lapsista pyörii toiminnan sijaan keskusteluissa siitä, miten ennustusten tulisi täyttyä. Loputtoman tylsiäkin moiset dialogit ovat, vailla oikeiden kuningasdraamojen hienostunutta julmuutta.

Viittauksia Maan historiaan on hieman enemmän, mutta vieläkään ei selitetä, miten arabiavoittoinen sanasto ja islamia muistuttava uskonto kytkeytyvät meidän maailmaamme vai onko kyseessä jonkinlainen rinnakkaismaailma. Jihadiksi nimetystä uskonsodasta intoilu tuo kirjan eetoksen jopa vastenmielisen lähelle nykypäivää.

Hyvän fantasian lailla Dyynin lapsissa on kyllä aivan omanlaistaan kammottavaa taikuutta. Rohtohuumeen ansiosta Paulin sisarella ja lapsilla on käytössään edeltävien sukulaistensa muistot. Seksuaalisuus, aatelinen velvollisuudentunto ja demoninen luonne voivat possessoida elävän ruumiin vainajan luonteella. Näin Herbert kierrättää kirjaansa jo kertaalleen kuolleeksi uskottuja henkilöhahmoja. Päähenkilö Paul kokee hänkin eräänlaisen inkarnaation, jonka aitoutta arvuutellaan läpi romaanin.

Silkkaa fantasiaa edustaa myös aavikkomaailman hirviö, lohikäärmeen sijalla maailmaa hallitseva hiekkamato. Vaikka Dyyni-sarjaa on kehuttu ekologisen scifin varhaiseksi edustajaksi, sen koko habitaatti on dramatisoitu yhdeksi lajiksi, jättimäiseksi hiekkamadoksi. Mitään uutta ja kiinnostavaa ei maailmasta saada tältäkään osin enää irti.

Dyynin lapset luettuaan ei pahemmin piittaa enää siitä, vieläkö lisää Herbert-suomennoksia on luvassa. Niiden sijaan toivoisi kustantajien aktivoituvan uudemman ja scifistisemmän avaruusoopperan kääntämiseen.


Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portissa 4/2023


tiistai 19. joulukuuta 2023

Tällä tavalla hävitään aikasota (romaani)

 



Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota
Suom. Kaisa Ranta
221 s.
2023, Hertta



Kirjeromaanit, nuo analogisen maailmaan hitaat ja aukkoisuudessaan jännittävät dialogikertomukset, eivät yleensä toimi scifille ominaisessa aikaskaalassa. Onneksi fantastikot löytävät kirjeromaanillekin luovaa käyttöä ja vieläpä mittakaavassa jollaista ei ole ennen nähty: ihmiskunnan historian ylittävässä aikasodassa.

Tällä tavalla hävitään aikasota on nimensä mukaisesti pastissi aikamatkailua ja etenkin sen paradokseja käsittelevistä tarinoista. Päähenkilöt edustavat kahta mysteeriksi jäävää tahoa, jotka pyrkivät muuttamaan aikajatkumoita mieleisekseen lähettämällä agentteja muokkaamaan historian huomaamattomia solmukohtia. Toinen osapuoli luottaa teknologiaan, toinen biologiaan ja geneettiseen manipulaatioon. Aikajatkumon varovainen manipulaatio voi kestää vuosia, mutta agenteilla on loputtomasti aikaa.

Taidostaan ylpeät agentit, naiset nimeltä Punainen ja Sininen, lähettävät toisilleen pilkkaavia viestejä, joissa kollegiaalinen ihailu muuttuu vähitellen rakkaudeksi. Sininen edustaa ”haltiahippimaailmaa”, Punainen ”teknodystopiaa”, kuten vakoojat toisiaan nimittelevät.

Koska kaikesta, mitä aika-agentit tekevät, jää jälkiä historiaan, heidän on naamioitava kirjeet osaksi maisemaa tai kasveja, sekä kätkettävä viesteihinsä piilomerkityksiä, joita ainoastaan toinen voi ymmärtää. Punaisen esikunta saa kuitenkin selville viestienvaihdon ja pakottaa tämän järjestämään Sinisen murhan.

Miten Punainen selviää mahdottomalta vaikuttavasta tilanteesta, jossa hänen on tapettava rakkaansa ja samalla pelastettava tämä, perustuu tietysti aikamatkailuun sekin. Juonen loppukäänteet ovatkin oikeastaan kirjan parasta scifiä.

Yleensä tällaiset tarinat ironisoivat itsensä puhki yrittäessään selittää peräkkäisiä ja päällekkäisiä aikaparadokseja, mutta tässä kirjassa riittää pieniä johdonmukaisia yllätyksiä ihan loppuun saakka.

Kerronta nojaa erittäin kunnianhimoisesti kahden genrekirjailijan pyrkimyksiin häikäistä toisensa juuri scifille ja tieteisfantasialle ominaisella tyylittelyllä. Punaisen vakoojan kirjeet ovat amerikkalaisen Max Gladstonen laatimia ja Sinisen kirjeet kanadalaisen Amal El-Mohtarin kynäilemiä. Välillä viestien romanttinen paisuttelu on raskaan imelää ja itseisarvoista, mutta kirjeromaanin perinteessä ryöppyävän romanttiset puhuttelut ovat tietysti sääntö eikä poikkeus.

Lisäksi molemmat kirjailijat näyttävät tuntevan erinomaisesti aikamatkatarinan kliseet. Aikakoneiden sijaan he keskittyvät siihen, miltä ajalliset olennot ja tapahtumat vaikuttavat taiteilijamaisten agenttien käyttämänä materiaalina.

Ihan englanniksi en olisi näin imelää tyylittelyä jaksanut lukea. Suomeksi korkealentoisetkin jaksot tuntuvat konkretisoivan ihailua genreä kohtaan: 

”Kun mahtava Gallumfry kallistuu päin planeettaa ja sen kyljestä sataa pakokapseleita, kun taisteluasemat näivettyvät kuin liekkeihin viskatut kukat, kun radiotaajuudet ritisevät voitonriemua ja kiiturit pyyhältävät pakenevien tyhjiöhäntien perään, kun aseet jyrähtävät viimeisen argumenttinsa mykkään avaruuteen, hän livahtaa tiehensä.”

 

Romanttisuudesta huolimatta tarinassa tuntuu samanlainen viileän byrokraattinen näkökulma aikamatkailuun kuin Isaac Asimovin klassikossa Ikuisuuden loppu (1955), mutta metatasoja on kosolti enemmän. Agenttien kuittaillessa toisilleen siitä, miten he editoivat vastapuolen kertaalleen muuttamaa historiaa, voi kommentteja lukea kirjailijoiden kunnianosoituksina toistensa genretaituruutta kohtaan.

Sekä aikamatkatarinoiden että scifin perinteen päälle rakennettuna Gladstonen & El-Mohtarin teos edustaa ainutkertaisen lajitietoista suoritusta. Se muistuttaa, että scifi on myös omanlaistaan ylevää historianfiktiota.

Ilmestyessään (2019) kirja voitti kaikki mahdolliset alan palkinnot mitä pienoisromaanille voi suoda: Hugo, Nebula, BSFA, Locus. Palkintojen tulva ei herätä muuta ihmetystä kuin että miksi kirjaa ei ole aiemmin saatu suomeksi.

Nyt julkaisusta vastaa tuore pienkustantamo Hertta. Se on hyvin onnistunut täsmällisissä käännösvalinnoissaan. Sydämellistä palautetta sietää antaa siitäkin, että heidän julkaisunsa ovat huolellisemmin toimitettuja kuin isojen kustantamojen teokset.


Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 4/2023

perjantai 15. joulukuuta 2023

Nguyen: Pelien filosofia (tietokirja)

 


C. Thi Nguyen: Pelien filosofia

Suom. Tapani Kilpeläinen
310 s.
n&n, 2023


Vähänpä ilmestyy yleistajuista pelitutkimusta suomeksi, joten amerikkalaisen C. Thi Nguyenin tuore Pelien filosofia - toimijuus taiteena vaikuttaa välittömältä klassikolta jo nimensä puolesta. 

Kirjan suomalainen nimi kuitenkin lupaa aivan liikaa pelien syväluotausta; alkukielinen nimi on lyhyesti Games. Agency As Art (2020). Mutta jos tietää, että kustantaja n&n julkaisee hyvin käytännönläheistä, yleensä kasvatukseen liittyvää filosofista kirjallisuutta, niin teokseen kannattaa tutustua ja keskittyä niihin lukuihin, joissa puhutaan enemmän peleistä ja vähemmän filosofiasta. Suomentaja on Tapani Kilpeläinen, minkä pitäisi olla itsessään suositus filosofiankin muuttumisesta sujuvasanaiseksi.

 

Pelien filosofia käsittelee pelaamista pelaamisen itsensä vuoksi eli ”ponnistelupelaamista”. Tällainen pelaaminen on lautapeleissäkin yleisintä pelaamista, sanoo Nguyen, verrattuna voittoa (tai huipputaituruutta) tavoittelevaan ”saavutuspelaamiseen”. Hän vertaa ponnistelupelaamista Jesper Juulin määritelmään (The Art of Failure, 2013) pelaamisesta emotionaalisena uhkapelinä: ”Kun onnistumme peleissä, kohtelemme niitä normaaleina tilanteina, joissa menestyksellä on merkitystä. Mutta kun epäonnistumme peleissä, kohtelemme niitä tyhjennetteyinä tilanteina sanoen itsellemme, että menestys ja epäonnistuminen peleissä ei oikeastaan merkitse mitään.” Tätä itsepetoksen muotoa, hieman kömpelösti suomentuvaa asennetta ”epäonnistumisen uskottava kiistäminen”, Nguyen ei pidä riittävänä selityksenä sille, miksi pelaamme silloinkin kun tiedämme, että todennäköisesti emme voita.

Nguyenin selitys on, että pelin ajaksi ihminen omaksuu ”väliaikaisen toimijuuden”, joka pyrkii voittamaan, mutta johon voi ottaa etäisyyttä epäonnistuessa. Tätä siis tarkoittaa, että pelit ovat toimijuuksia tallentavaa ja opettavaa taidetta ja että peleissä olemme sekä autonomisempia että turvatumpia (vastustajan hyökkäys ei ole aggressio vaan ratkaistava este) toimijoita kuin muilla elämänalueilla.

Kirjassa on hieman enemmän esimerkkejä digipeleistä ja sen määritelmä ”pelistä” toimii pikemminkin välineenä sille, mitä Nguyen haluaa sanoa ylipäänsä ihmisestä, ei niinkään peleistä itsestään. Lautapelien osalta on tarjolla muutaman rivin esimerkkiluonnehdintoja 183X-peleistä, Go'sta, shakista, High Frontier -pelistä 'vaimonkanssa'-pelityyppinä, COIN-peleistä ja Root'ista, ja ihan partypeleistäkin, niukkoja varsinaisen pelin analyysissä, koska havainnollistavat pikemminkin teoriaa pelaamisen itsetuntemuksest ja asenteista. Esimerkiksi 1830-peliä hän kuvailee oppitunneiksi sosiopaattisesta bisneskäyttäytymisestä: ”Näin tuhoavien toimijuuksien tunteminen [–] voi olla hyväntahtoiselle toimijalle hyödyllistä ymmärrettäessä pahoja toimijoita, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin.”

Jos tämä kuulostaa kovin karkealta määritelmältä 1830-pelin nautittavuudelle, niin vieläkin karkeampaa ja karmeampaa on se, miten mekaanisena elämänoppina Nguyen kuvailee romaaniklassikkojen hyötyä. Tai ne Nguyenin itsekehut, miten Go on opettanut häntä arvioimaan”yksittäisen taistelun arvoa koko maisemaa vasten”. Näin varmasti. Mutta valitettavan pinnallisia ovat kaikki Nguyenin peliluonnehdinnat. Ainoa lyhyt analyysi (s. 196), josta erityisesti pidin, koski The King Is Dead -peliä, joka on omakin suosikkini. Pelin "masokistisuutta" Nguyen ei kuitenkaan halua tai osaa selittää pelin mekaniikoista käsin, kuten kuka tahansa pelistä BGG:n foorumeille kirjoittava tekisi.

Oikeastaan siis pelit ovat kirjassa väline filosofian sisäiseen keskusteluun ihmisiä motivoivista arvoista. Paras analyysi koskeekin ponnistelupelaamisen asenteita niiden pelien osalta, joissa haluamme oppia pelin yhdessä muiden (etenkin kumppanin) kanssa, sen sijaan, että lukisimme netistä paremmuuttamme nopeuttavia strategiaoppaita. Kirjassa on kokonainen luku, jossa Nguyen vastaa yksitellen erilaisiin epäilyksiin ja vastaväitteisiin siitä, että ponnistelupelaajakin tosiasiassa odottaa lopulta voittavansa. Se osuus ainakin kannattaa lautapelaamisesta kiinnostuneen lukea.

Kustantaja mainostaa kirjan saaneen vuonna 2021 Amerikan filosofisen yhdistyksen kirjapalkinnon. Ilmeisesti elämänalueiden pelillistyminen muuttaa jännittävästi ihmistä koskevaa filosofista keskustelua, vähintäänkin kielipeleinä ja käsiteleikkeinä.

Markku Soikkeli

 

Netistä löytyy Nguyenin haastattelu kirjan aiheesta.




torstai 14. joulukuuta 2023

Klaani (Tampereen Teatteri)

 
Taiteet ovat niin väsähtäneitä perinteeseensä, että ne tekytyvät toisikseen uutta arvovaltaa saadakseen. Taiteeksi tekeytyessään proosa pyrkii esiintymään runoutena, musiikki performanssina, elokuvat kollaaseina ja kuvataide digipeleinä. Teatteristakaan ei ole muuta jäljellä kuin esitysten kaupittelu musikaaleina tai standuppina - tai näyttämöitynä kirjallisuutena.

Tätä jälkimmäistä, tarkkaan laskelmoitua kompromissia idioottivarman ohjelmamyynnin ja teatteritalon perinteen välillä edustaa myös Tampereen Teatterin sovitus Tauno Kaukosen paikallisomaanista Klaani (1963). Sovitus on pelkkää näyttämöityä kirjallisuutta, jossa pääjuonen olennaiset kohtaukset seuraavat toisiaan vailla minkäänlaista pyrkimystä dramatisoida niitä. Lastenteatterissa tällaiset ratkaisut ovat tyypillisiä, mutta onhan se kylmäävää nähdä, että aikuisellekin yleisölle voidaan tarjota pelkkä tasapaksu kuvaelma. 



© Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

 

Ainoa merkittävä taiteellinen ratkaisu on tehty lavastuksen poisjättämisessä; näyttämöllä ei ole mitään muuta kuin korotettu takalava ja yksi sänky. Romaanin tapahtumien laaja liikkuvuus tulee tällä tavoin helpommaksi, ilman, että jokainen uusi paikka pitäisi kehystää uudelleen. Konepajan tilanne käy selväksi sillä, että esimies tulee esiin haalareissa, poliisilaitos vastaavasti virkapuvuista, ja kesäinen saari näyttelijöiden repliikeistä.

Tällaiseen kansanteatterin pelkistettyyn kerronta-asetelmaan luottaminen on aina hienoa, mutta sitäkin vahvempaa paikallisuutta odottaisi sitten dialogilta - ja vuorovaikutuksesta yleisöön. Ja niin taatusti tehtäisiinkin, jos sovitettavana teoksena olisi Viidan Moreeni tai Linnan Musta rakkaus. Ei niitä kukaan uskaltaisi tuoda paikalliselle näyttämölle ilman vahvaa tulkintaa hahmoista ja teemasta. Toisin käy Kaukosen Klaanille, joka on sekin ihailtua paikalliskirjallisuutta, mutta jota ei tarvitse kohdella arvokirjallisuutena. Se saadaan käsitellä miten lystää, opettavaisena nuorisonäytelmänä, jonka loppukohtaus on yhtä eloton ja epädraamallinen kuin kansanvalistajan silmänisku.

"Mitä paskaa!" voisi nuori katsoja huudahtaa katsomon takarivistä. Jos sellaisia katsojia olisi. Mutta tavallisen tamperelaisessa teatterinäytöksessä yleisö koostuu siitä ylemmästä keskiluokasta, joka ei teatteritalolta enempää odota kuin keskiviikon tv-draamaltakaan. Ja tasan sitä samaa tv-sarjatasoista käsikirjoittamista tämä ohjaaja Pasi Lampelan Klaani-sovituskin edustaa. Näyttelijöillä ei ole paljoakaan liikkumatilaa niin ohuissa teeveemäisissä hahmoissa, etenkään pääosahahmon itkuisella nuorukaisella. Kaukosen pispalalaisnaturalismi on korvattu tohloppilaisella tapateatterilla.

Ainoa teatterimaisen magian taannut komponentti keskiviikon 13.12. esityksessä oli Esa Latva-Äijö, joka pienessäkin roolissa (setä Leevi Sammakkona) rentoutuu ja rentouttaa ilmapiirin hämmästyttävällä karismallaan. Ehkä siksikin, että hänen pieni roolinsa on ainoa, jossa kansanteatterin edellyttämä, realismin takuumerkiksi kohotettu äijäkohkaaminen ei ole pääasia.

Naisnäyttelijöillä ei sen äijäkohkaamisen ohessa ole enempää tehtävää kuin eläinhahmoilla lasten satunäytelmissä: näyttää söpöiltä ja artikuloida huolella elämänviisauksia.


keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Me käymme kuoloon kohtalon (Luciferuksen yölaulu)

Taas on se yöpäivä vuodesta,  kun kohotamme perinteisen tervehdyslaulun herrallemme Luciferukselle.


Sävel: M. Turunen
Sanat: M. Isola ja M. Soikkeli

Me käymme kuoloon kohtalon
taa huussin synkin öin,
luut, virheet paskaan lohkomme
me nopein kirvestöin.
Vai maustammeko maistellen?
Jos tietäisin niin kirkuisin.

Me käymme kuoloon kohtalon,
rattaisiin riettaisiin
nuorekkaat köyttää taattosi,
vie nieluun shoggothin.
Sen huuli kuolas' marraskuun
raskaiten roikkuu, ruokottuu.

Turhuuden turhuus kaikki on,
myös hurmahousut nää;
me kylmin käymme kynttilöin,
siks' kipuun vaimot jää.
Me uhrit tuomme runsahat,
katkomme kädet ihanat.

Oi veistäjät, jos myöskin te
kuin riistäjämme nuo,
veisimme hullut kirjani
puolikkaan patsaan luo,
niin meille tuska maaninen
ois' alku kauhun ainaisen.

 


 

maanantai 20. marraskuuta 2023

The Marvels (elokuvahko)

 

Naisyleisönsä huomioivat naissupersankarielokuvat Wonder Woman (2017) ja Captain Marvel (2019) regressoivat genrepitoista naiselokuvaa neljäkymmentä vuotta taaksepäin ihannekuviin naisista, jotka ovat voimaantuneita vain irrotettuina kulttuurikontekstista, universaalin valkoihoisina ja seksikkäinä. 

Uusin, naisyleisöt tiedostava naissupersankarifilmi The Marvels (2023) taannuttaa naisihanteet vähintään sata vuotta taaksepäin. Jopa Freud oli eturivin feministi näihin DC/MCU-utopioihin verrattuna esittäessään vuonna 1925 kysymyksen, jota näennäisesti tulevaisuuteen kurkottavat elokuvat eivät rohkene esittää, saati pohtia vastausta: "Mitä (super)nainen haluaa?"

The Marvels -elokuvan kolme supersankarinaista eivät halua muuta kuin että kaikki olisi kuten joskus epämääräisiä vuosikymmeniä aiemmin, jolloin perhe oli varma kiinnekohta avaruusaikansa jatkumot menettäneessä kosmoksessa. The Marvels -elokuvan malliperhe on teinisankarin amerikkalais-aasialainen ydinperhe, johon kuuluvat isä, äiti, supersankaritytär ja nössö kolmikymppinen isoveli. Muuta vaihtoehtoa ei ole genren standardista poikkeamiseen kuin rakentaa ydinperheen ihanne etnisestä ja sillä perustein autenttisuutensa säilyttäneestä perheestä.

Supersankarigenren standardiin nimittäin kuuluu, että OIKEAT supersankarit ovat aina rikkinäisistä, dysfunktionaalisista perheistä, koska perheet ovat välttämätöntä sankarin maallisuuden paljastavaa kryptoniittia. Isiä ole tapana edes mainita supersankareita taustoitettaessa, koska isät edustavat niin isoa konfliktia, että mainintakin johtaisi tolkuttomiin odotuksiin juonen sivupolusta.

Naissupersankarit = unisexvormut + nyrkkiposeeraus.

The Marvels -trion afro-amerikkalainen sankaritar (Teyonah Parris) on menettänyt sekä äitinsä että korvikeäitinsä, itsensä kapteeni Marvelin. Tämä kapteenitar Marvel (Brie Larson) taas on toiselta planeetalta saapunut messiashahmo, joka Teräsmiehen tavoin on immuuni ihmisten tunnepyrähdyksille. Silti sijaisperhe on selvästikin jotain mitä tämä superseksikkäissä t-paidoissa rentoutuva messias tietämättään tarvitsee kiinnittyäkseen edes hetkeksi samaan ihmisfysiikan rajat tunnustavaan universumiin kuin muut naiset.

Muistutuksena siitä, että supernainenkin on vain nainen, putkahdetaan tarinassa Bollywood-planeetalle, jossa kaikki kommunikoivat laulamalla ja tanssimalla. Siellä supernainen (kapteeni Marvel) on saanut täyttää naisten perimmäiset quilty pleasure -haaveet päästessään koko planeetan prinsessaksi! The Marvels -tyttötrion muut jäsenet kuittailevat lempeästi kapteeni Marvelille tämän näennäisestä vastentahtoisuudesta prinsessarooliin. Toki he Maan kasvatteina tietävät mitä nainen pohjimmiltaan haaveilee, vaikkei tämä tiedäkään haluaako sitä, mitä haaveilee. Ja siksi ne prinsessaleikit niin nopeasti keskeytetäänkin. 

Ehkä tämä onkin kapteeni Marvelin jörötyksen syy? Toistuva cantus interruptus?


Toimintakohtauksissa the Marvels -tyttötrio mäiskii avaruuden ökkömönkijäisiä ("Kreet") siinä missä äijäsankaritkin. The Marvels'in ohjaajan, Nia DaCostan on kehuttu olevan kaikkien aikojen nuorin MCU-tuotteen ohjaaja ja se tosiaan näkyy lopputuloksessa. Muuta erityistä supersankarivoimaa ei naisilla – nuoren polven mukaan – voi ollakaan kuin että he pystyvät VAIHTAMAAN KESKENÄÄN PAIKKOJA. Tämä on siis uuden sukupolven MCU:n sanoma siitä miten naiset voimaantuvat, ja näin naiset sitä harjoittelevat: harrastamalla musiikin tahtiin naruhyppelyä ja pallonheittoa avaruusaluksessa!

Siispä hei vaan kaikki teini-ikäiset ja -henkiset naiset, MCU:n naiskäsikirjoittajilla ja -ohjaajilla on teille vahva sisäpiirin sanoma: TE KAIKKI OLETTE KORVATTAVISSA TOISILLANNE!

 


Scifi-ainekset ovat The Marvels'issa tuotannollisesti kohdallaan, mutta vailla täysipäistä käsikirjoitusta ja konseptia siitä, mitä hittoa naissupersankarielokuva voisi oikein ollakaan, tuloksena on MCU-elokuvien sekavin ja heikoin viihdetuote, kuten flopanneet lipputulot ovat osoittaneet.

Genrehybridinä se on myös aivan hukassa. Teiniä esittävä näyttelijä Iman Vellani esiintyy kuin kyse olisi pelkästään faniyleisölle suunnatusta parodiasta näyttelemällä sitcom-huumorin rytmissä eli keskittymällä reagoimaan siihen mitä vakavahenkinen päähenkilö (isällisen äidillisesti jöröttävä kapteeni Marvel) tekee. Tällaisesta näyttelemisestä on yleensä vastuussa sankarin sidekick, mutta nyt sidekickin pitäisi täyttää kokonaisen päähenkilön roolihahmo. Myötähävettävimmissä kohtauksissa tämä näyttelijä, jolla sentään pitäisi olla kokemusta Ms. Marvel -tv-sarjasta, jää seisoskelemaan green screenin eteen kuin koulunäyttämölle vailla ohjaajan ohjeita mitäs nyt teketään. Toisaalta pahista esittävä näyttelijä (Zawadde Ashton) on hänkin poikkeuksellisen epäluonteva ja -karismaattinen roolissa, jossa sentään ei muuta tarvittaisi kuin edes oikein ajoitetut irvistykset.

Koko elokuvassa on yksi hyvä scifistinen idea (miten evakuoidaan iso avaruusasema) ja yksi hyvä kahden sekunnin vitsi (isoveli yrittää sammuttaa kaukosäätimellä äitinsä). 

Niin yllättävän kehno tämä 33. MCU-tuote kokonaisuutena on, että mieluusti näkisi MCU-taskuversumin hiipuvan esifreudilaiseen vaihtoehtohistoriaansa. Tätä on toki toivottu siitä pitäen, kun Avengers-juonilinja suljettiin, sankareista alettiin rahastaa helpohkoja tv-tuotteita ja MCU-elokuvien viimeinen yhdistävä idea on tunnustaa, että vaihtoehtoisessa maailmassa mikä tahansa leffa olisi parempi kuin se mitä katsot.

Tänään maanantain päivänäytöksessä MCU-tuotetta oli katsomassa yhteensä kuusi asiakasta Finnkinon 500-paikkaisessa salissa. Sentään siis tuplasti enemmän kuin suomalaista naiselokuvaa.


torstai 16. marraskuuta 2023

Vasektomiapäivä vs sunnuntaisuomalaiset


 Viime sunnuntain (12.11.) Hesarissa toimittaja Tuomo Yrttiaho kehuskeli hesarilaiseen tapaan eli understatementilla lehtijuttunsa omakohtaisuutta etäännyttäen neljällä lapsellaan. Yrttiahon sanoma oli, että lapsien runsaus merkitsee runsaampaa "iloa", koska hän ja puolisonsa ovat säilyttäneet optimistisen asenteen (= pätkätöistä ei valiteta) elämään. Mitään todistetta puolisonsa ilosta ja mielipiteistä ei Yrttiaho tietenkään tuonut esille, ei myöskään mielipidettä siitä, miksi lapsien on oltava juuri (geneettisesti) "omia", jos kerran niistä niin iloitsee. 

Lähetin Yrttiaholle tarjouksen, että voisin postittaa hänelle luettavaksi Pakollisesti lapselliset, jotta hän näkisi toisenkinlaisen näkökulman aiheeseen. Mutta hesarilaiseen tapaan Yrttiaho ei vaivautunut edes vastaamaan.


Hesari
ja hesarilaiset julkaisut eivät myöskään mainitse mitään tänään 16.11. vietettävästä kansainvälisestä vasektomiapäivästä, etenkin kun se suomalaisittain osuu pilkallisen lähelle ns. isäinpäivää. 

Ennemmin valtamedia toistaa yhä uudestaan samaa juttuformaattia, jossa kauhistellaan lapsisyntyvyyden jatkuvaa kutistumista ja haastatellaan Väestöliiton Rotkirchiä tai jotain hänen alaisistaan tutkijoista, joka vakuuttaa, että edelleen suomalaiset haastatteluissa TOIVOVAT keskimäärin kahta lasta. 

Niin, sunnuntaisuomalaiset TOIVOVAT myös, että jokin taho tulee ja pelastaa maailman ilmastokatastrofilta. Hoitaako Erkko-mafia senkin? Puhuu metsät puhtahiksi...

 

Todellisuuteen tuolla Hesarin sunnuntaijournalismilla ja suomalaisten "toiveilla" ei ole ollut mitään kytkentää vuosikymmeniin. Mitkä tahansa muut tilastotiedot kelpaavat mediassa vähintäänkin viitteeksi siitä, mitä todellisuudessa tapahtuu, mutta ei suomalaisten syntymättömyystilastot. Todellinen tabuhan ei ole se, miksi ensisynnyttäjien määrä vähenee, vaan se, miksi niin monet perheet tyytyvät yhteen lapseen. Aihe olisi aivan mahdoton Erkko-mafian perhelehdistössä, Hesari mukaan lukien.

Väestöliitto ja perhelehtimedia yksinkertaisesti kieltäytyvät tekemästä tulkintoja, jotka veisivät pohjan niiden olemassaololta instituutioina. Päinvastoin, tällä viikolla Hesari ilmoitti, että sen lukijakunta haluaa "toiveikasta journalismia" viikonlopun lehtiin, vastapainoksi sille todellisuudelle josta se arkipäivien numeroissa joutuu vielä toistaiseksi uutisoimaan: 

 "Uudessa Lauantai-osiossa on parhaiden kulttuurijuttujen lisäksi laaja kattaus elämän ja hyvinvoinnin aiheita, kuten ihmissuhteita, terveyttä ja perheaiheita." (HS, Laura Saarikoski)

 

Näin kansainvälisenä vasektomiapäivänä voisikin miettiä, mitä muita todellisuutta tarkistavia kansainvälisiä teemapäiviä Suomeen pitäisi vielä saada. Esimerkiksi kriittisen median teemapäivä? Vaikkapa jollekin sunnuntaille?


lauantai 11. marraskuuta 2023

TTT: Saituri (näytelmä)

 


Saiturin ohjauksessa on enemmän tyhjyyttä kuin ajatusta
TTT:n isolla näyttämöllä en ole vuosiin nähnyt mitään, koska mitään nähtävää ei ole ollut, pelkkää musikaalimössöä mummoluokalle. 

Tänään menin katsomaan "Saiturin", kun ei parempaakaan teattereissa ollut, ei edes Helsingissä junamatkan päässä. Katsomo oli enintään puolillaan, minkä aluksi oletin johtuvan siitä että mössöön tottuneella vakioyleisöllä on niin vähän luottamusta Oikean Näytelmän esillepanoon. Mutta viidakkorumpu taitaa olla todennäköisempi selitys. Sana on levinnyt, että TTT:n "Saituri" on muotopuoli tuotanto, epäonnistunut yritys lisätä selittävä metataso muutoin perinteitä noudattavaan esitykseen. 

Tällainen puhvettipitoinen teatterikäsitys on tullut TTT:ssä voimaan nykyisen johtajan Otso Kauton aikakaudella. Sikäli on kohtuullista, että johtajan ja ohjaajan hatun riisunut Kautto itse paikkasi tämäniltaisen (11.11.) esityksen sivuosanäyttelijää – mutta tapa jolla hän sen toteutti, tepastelemalla näyttämöllä plari kädessä, vahvisti esitykseen kömpelösti ympättyä metakommentaaria. Tekipä törpön vaikutelman.

Jos tuo näytelmän metataso olisi sovitettu esitykseen alusta alkaen jonkin dramaturgisen näkemyksen mukaisesti, eivät esitystä keskeyttävät pätkäluennot rahan ja velan merkityksestä olisi haitanneet, ei myöskään Kauton herrastelu talonsa ykkösnäyttämöllä... ja korona-aikanahan jo opittiin että mikä tahansa esitysratkaisu on isossakin teatterissa parempi kuin ettei esityksiä lainkaan... mutta nuo Hesarin taloustoimittajan laatimat pätkäluennot ovat kuin wikipediasta copypastettuja. 

Teatterissa 101-luennot eivät toimi, vaikka ne kuinka osoittaisi täsmäyleisölle, laitosteatterissa halpaa kuoharia litkivälle keskiluokalle, kuten hesarilainen Raeste & Kautto kritiikkinsä muotoilevat... ja vaikka yleisö hörähtelisi pilkalle kuuliaisesti. 

Hei, Otso Kautto, minulla on sinulle terveisiä: ironian laatu ei piile osumatarkkuudessa, vaan omaperäisyydessä. Muutenhan voisitkin korvata näyttelijät stand-up-pelleillä.


Onneksi "Saiturin" käännös oli alkuteoksen kielellisille nokkeluuksille uskollinen, ja näyttelijät niin sisällä riimittelevien repliikkien välttämättömissä rytminmuutoksissa, että esitystä voi sinänsä (kuulokuvina?) suositella klassikkojen ystäville. Lisäksi saituri Harpagonia esittävässä Auvo Vihrossa on sellaista ilveilijän luonnonlahjakasta karismaa kuin miten voisi Vesa Vierikon kuvitella tekevän vastaavan roolin. Hän pitää esityksen arvokkuuden kasassa ja näytelmän keskeisen motiivin, ahneuden, liikkeessä. Pidin erityisesti siitä, että Vihro ei tee saiturin hahmosta lipevää tai niljakasta. Kun muut näytelmän hahmot ahnehtivat sokeasti jotain lisää, rahaa tai rakkautta, Harpagon on saituudessaan myötäelettävä pragmaatikko: hänelle uudessa on arvoa vain jos se on halpaa.

Isolle näyttämölle "Saituri" on ikävä kyllä lavastettu miellyttämään silmää eikä aivoja, koska ohjaaja Kautolla ei ole ollut näkemystä minkä verran hän haluaa sovittaa tekstiä ESITYKSEN ehdoilla. Tolkuttoman suureellisten taustalavastusten edessä näyttelijät on ohjattu läiskimään sulkapalloa ja juoksemaan ympyrää ja tasapainoilemaan keskeltä nousevalla lavalla, jotta he eivät täysin hukkuisi valtavan tyhjän lavan hämäryyteen. Musiikki tuntui soivan taustalla lähes kaiken aikaa, koska niin vähän ohjaaja Kautto luottaa näyttelijöidensä ja yleisönsä kykyyn sulattaa Molièren kieltä.

Mielenkiintoinen muistutus isonkin näyttämön LUOVASTA tilan käytöstä on ylälämpiöön katettu näyttely Hannu Lindholmin lavastusten pienoismalleista. Sitä alansa ja talonsa historiaa voisi Kauttokin joskus opiskella.


Michelle Min Sterling: Nollaleiri (romaani)

 


Michelle Min Sterling: Nollaleiri

Suom. Kirsi Luoma
350 s.
2023, Like



Nollaleiri on enemmänkin trilleri kuin scifi-tarina eikä edes trillerinä järin vetävä ja jännittävä. Dystopian olot ja ekologiset mittasuhteet on kuvattu kuitenkin sen verran uskottavasti, että romaanin maailma tuntuu aikuisemmalta kuin monessakaan scifin nimissä julkaistussa ekodystopiassa. Vain juonen niukkuus ja loppua kohden yltyvä feministinen saarna syövät kirjan luettavuutta.

Tarina sijoittuu 2030–2050 -luvuille, ajankohtaan jossa globaalin ilmastokatastrofin peruuttamattomuus riittää murtamaan sivilisaatiot. Sijoittamalla tapahtumat Kanadan arktiselle vyöhykkeelle voi ympäristöä kuvailla samanlaisena kuin mitä se on nykyisin. Vyöhykkeelle etelästä tuodut keikkatyöläisevät ovat jo sukupolven verran pettyneempiä ja alistuneempia ilmastokatastrofin jyrkentämään ekonomiseen kuiluun.

Nollaleirin kolmesta päähenkilöstä yksi on salaista tehtävää suorittava prostituoitu Rose, toinen akateemisen sukunsa vaatimuksia pakeneva taiteilijasielu Grant, kolmas anonyymi minäkertoja osana itsemurhatehtävään lähetettyä tutkijaryhmää. Jokainen päähenkilöistä joutuu opettelemaan uudenlaista itsenäisyyttä tehdäkseen päätöksen paeta murenevaa sivilisaatiota.

Muutos vaatii eniten naisilta, joiden odotetaan syrjäseudullakin noudattavan vanhan maailman mieskeskeisiä hierarkioita. Syrjäisyydestä ja maailmanlopun ilmapiiristä tulee käännekohta militantin ryhmähengen syntymiselle. Naisista koostuva tutkijaryhmä treenaa itsestään integroituneen sotilasjoukon. Utopia pysyttelee hengissä rajatessaan sen naisten utopiaksi, jonne tarvitaan satunnainen kuhnuri jatkamaan sukua.

Useimmat kirjan henkilöistä on nimetty lyhyesti ammattinsa perusteella, koska heillä ei ole enempää persoonastaan jäljellä kuin työ, jota he tekevät sen tarkoituksesta välittämättä. Päähenkilöiden Rosen ja Grantin avuttomuutta puolestaan alleviivataan nimien käänteisellä merkityksellä. Seksityöläisenä Rose ei ole tosiaankaan mikään kukkanen ja Grant on nimenomaan paennut sukunsa varallisuutta.

Kirjan ainoa scifistinen elementti on täydellisen AR-aistimuksen takaava implantti, jonka ansiosta ihmiset näkevät todellisuuden kuten se heille esitetään. Romaani kuitenkin keskittyy implantista vapautettuihin työleirin asukkaisiin eikä siihen, mitä he ovat virtuaalitodellisuuden myötä jättäneet taakseen.

Mutta kovin totinen ja mekanistinen käsitys ihmisryhmien toiminnasta tässä romaanissa annetaan. Kirja on samalla tavoin tympeän väkivaltainen ja poliittisesti kapeakatseinen kuin Naomi Aldermanin kohuttu Voima (2016), kostofantasia naisten globaalista vallankumouksesta. Infodumppaukset on korvattu saarnadumppauksilla.

Ekologinen dystopia yhdistettynä sukupuolitettuun vallankäyttöön tuo kieltämättä mieleen Margaret Atwoodinkin teokset, kuten Nollaleirin mainospuheissa hehkutetaan. Michelle Min Sterling ja Atwood ovat kumpikin kanadalaisia, jotka dystopioissaan kommentoivat eteläisen valtionaapurin pinnallista elämäntapaa.

Yllättävää on se, että Sterling ei hyöynnä Yhdysvaltojen ja Kanadan välisiä jännitteitä senkään vertaa kuin Atwood esimerkiksi Orjattaresi-teoksessa (1986). Haastattelussa Sterling on kertonut, että amerikkalaisille Kanada näyttäytyy jo nykyään toiveikkaana pakopaikkana ilmastonmuutokselta, joten hän vain käänsi kyseisen utopian dystopiaksi.

Hyvä idea, mutta heikko toteutus.

Ainoa atwoodilaiselta satiirilta maistuva osuus on nuoren miehen, Grantin näkökulmaa seuraava tarina. Sanataiteen opettaminen nälkäpalkalla puurtaville miehille osoittautuu epätyöksi, josta yllättäen avautuu näköala menneisyydestä luopumiseen.

Seksi- ja tutkimustyöläisen orja-asemassa kiteytyy niin ikään atwoodilainen ironia siitä, miten nykypäivänä yksilönvapaus kuvitellaan itsesäätelyksi, vaikka yksilöt tosiasiassa pannaan vastuuseen niistä myöhäiskapitalismin piirteistä, joihin heillä ei ole vaikutusvaltaa. Tämän opetuksen ymmärtääkseen ei kuitenkaan tarvitse kahlata lävitse keskinkertaista romaania.


Markku Soikkeli


Tämäkin arvio ilmestyy arvosteluna Portissa 3/2023


perjantai 10. marraskuuta 2023

Fritz Leiber: Noitavaimo (romaani)

 



Fritz Leiber: Noitavaimo
Suom. Mika Renvall
223 s.
2023, Jalava



Fritz Leiberin klassikkomaineen huomioiden on ihme, että häneltä on tähän mennessä suomennettu vain yksi romaani (Vaeltaja, 1964) ja yksi novellikokoelma (Lankhmarin varkaat, 1970). Uusin käännös Noitavaimo on Leiberin esikoisromaanina pidetty teos, vaikkakin alunperin kyse oli pitkästä lehtitarinasta (1943), joka sittemmin suosionsa ansiosta laventui ja julkaistiin romaaninakin.

Noitavaimo on yllättävän sutjakkaasti etenevä humoristinen kauhutarina. Sen nimestä käy heti ilmi, miten pakanalliset ainekset asetetaan vastakkain modernin avioelämän kanssa. Asetelma lienee tuttu vanhoista kauhufilmeistä eikä Leiber yritä hänkään laventaa pikkukaupungin noitapiiristä mitään sen syvällisempää tai okkulttisempaa kuvausta.

Kertoja, college-professori Norman, aloittaa suoraan siitä paradoksista, jonka kirjan nimi pohjustaa. Vaimonsa noitavärkkeihin törmätessään Norman selittää niitä aluksi neuroosilla ja yliherkkyydellä saaden vaimon itsensäkin uskomaan selityksiin. Kun noituus sitten paljastuu todelliseksi, käy ilmi myös noitien salaliiton laajuus.

Genresekoituksena Noitavaimo on ehdottoman suositeltava lukuromaani, vaikka sen löysästä rakenteesta näkyykin, ettei kirjaa ole alunperin aiottu romaaniksi. Toisaalta alkuperäinen lehtijulkaisun konteksti on voinut antaa Leiberille vapauksia genrejen sekoittamiseen.

Genretietoisuus näkyy siinä, että Leiber käsittelee magiaa samalla tavoin paikallisena ja käytännöllisenä asiana kuin kuvailisi taikuuden toimintaa seikkailufantasiassa. Päähenkilö Norman selittää noituutta ensin psykologialla, mutta muuttaa – itsekritiikistä tinkimättä – käsityksiään ja näkökulmaansa tajutessaan, että noituus muistuttaa kokeilevaa tiedettä.

Yleensähän tällaisen tarinan aviomies on ressukkamainen kotihiiri, mutta professori Normanista kuoriutuu nopeasti toimintasankari. Romaanin varsinainen vetovoima on siinä, että kertojana Norman muistuttaa varhaisten scifi-tarinoiden antropologia, joka osaa tarkastella mitä tahansa toimintaa vieraan kulttuurin kielenä ja tapoina. Romaanin selittävät osuudet ovat huumorissaankin omaperäisempiä kuin päähenkilön vainoharhaiset kommellukset yliopiston hierarkiassa ja pikkukaupungin seurapiireissä.

Uhkaavan ilmapiirin ja tilannekomiikan tasapainottamisessa Leiber on parhaimmillaan. Niin usein noitavaimon ideaa on käytetty helpon huumorin lähteenä, etenkin tv-sarjassa Vaimoni on noita (1964–1972), että Leiberin tarina tuntuu satiirissaan peräti tuoreelta, jos kuinkakin konservatiiviselta. Lähin vertailukohta tällaiselle sukupuolten sotaa satiirisoivalle tarinalle olisi oikeastaan Ira Levinin The Stepford Wives (1972), tosin sillä tärkeällä erotuksella, että Leiber ei liitä supernaisiin mitään seksuaalista mysteeriä.
 

Näinkin vanhaa genreklassikkoa julkaistaessa toivoisi kirjan oheen taustatietoja edes kirjailijasta. Kirjan kansi on lisäksi kiusallisen amatöörimäinen ja kustantajan verkkosivu vähän mitä sattuu, vaikka Jalavalla on klassikkokauhulle oma julkaisusarjansakin. Noitavaimon esimerkiksi väitetään saaneen Hugo-palkinnon jo 1944, vaikka Hugot perustettiin vasta 1953. Historioivana kunnianosoituksena annetun retro-Hugon Noitavaimo sai 2019.

Ja päinvastoin kuin kustantaja väittää ei kirjaa ole ”filmattu kahdesti”, vaan sen ideaa modernista noitapiiristä ja -vaimosta on mukaeltu vähintäänkin kolmeen kauhufilmiin. Ensimmäinen mukaelma on jo vuodelta 1944, Lon Chaneyn tähdittämä versio. Viimeisin yritys kokonaiseksi romaanisovitukseksi on uutisoitu vuonna 2008, mutta jäänyt silloin toteutumatta. Noituus ja uuspakanuus jaksavat vetää puoleensa uusia sukupolvia.


Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2023


Algernon Blackwood: Nukke ja muita kauhutarinoita (novelleja)

 


Algernon Blackwood: Nukke ja muita kauhutarinoita

Suom. Jari Penttilä
140 s.
2023, Oppian



Kauhukirjallisuuden hitaasti kasvavilla käännösmarkkinoilla riittää yllätyksiä, kuten tämä Algernon Blackwoodin (1869–1951) novellikokoelma Nukke. Vaatii lukijalta hitusen vaivaa löytää kokoelma ja sen viehätys. Teoksesta puuttuvat esittelyt tekijästä ja kokoelman valintaperusteista, minkä lisäksi puiseva kansikuva voi karkottaa sen perinnetietoisen kauhuproosan ystävän, jolle novellit olisivat omiaan.

Kokoelmaa voi kuitenkin varauksetta suositella kaikille niille, jotka pitävät brittiläisen gotiikan perinnettä soveltavista, modernisoituvaan yhteiskuntaan yliluonnollisia kauhuelementtejä sekoittavasta kerronnasta. Tällaista murroskauden modernia kauhua on viime vuosina saatu etenkin Basam Booksilta.

Kustantajien kiinnostusta toki kannustaa sekin, että pulp-kauden varhaisvaiheessa menestyneet ja viimeistään vuonna 1953 kuolleiden genrekirjailijoiden teokset ovat nyt vapautuneet tekijänoikeuksista.

Paras suositus uudelle suomennokselle on Blackwood itse. Tämähän on se sama herrasmieskirjailija, joka on laatinut tunnetuimman proosaversion (1910) Wendigo-myytistä. Pienoisromaanin mittainen tarina on julkaistu suomeksikin samannimisessä, yliluonnollista kauhua esittelevässä kokoelmassa (2016). Blackwoodin alkuperäisiä tekstejä löytyy luettavaksi sivustolta https://algernonblackwood.org/

Nukke-kirja näyttää ohkaiselta, mutta sen tarinat ovat tuhtia kielen ja mielen syövereiden pyörittelyä. Viidestäkin novellista saa hyvän käsityksen Blackwoodin monipuolisuudesta ja omaleimaisuudesta. Pidemmät tarinat sisältävät seikkailutarinoista tuttua eksotiikkaa olematta kuitenkaan seikkailuja. Parasta novelleissa ovat yllättävät, tarinan mysteeriä syventävät kielikuvat sekä lyhyiden tarinoiden scifimäisen perustellusti vääristynyt aistimaailma.

Elämänsä aikana Blackwood julkaisi tusinan verran romaaneja samoin kuin novellikokoelmia. Historiikeissa Blackwood esitellään erityisesti kummitusjuttujen sepittäjäksi, mutta hänen tavoitteenaan ei ollut lukijoiden pelottelu, vaan ihmetyksen ja spekulaatioiden herättely.

Myös Nukke-kokoelmassa yliluonnollista on pikemminkin tietoisuuden laajeneminen kuin outouksien hyökkääminen meidän maailmaamme. Tietoisuuden laajenemiseen motivoivat monenlaiset asiat kuten sota-aika, lapsen yksinäisyys, ekstrovertti taiteilijaluonne ja kulttuurien väkivaltainen törmääminen. Vieraiden kulttuurien villiä taikauskoisuutta eivät kuitenkaan edusta julkaisuajankohdan, 1910-luvun proosalle ominaiset aasialaiset tai afrikkalaiset, vaan venäläinen aateli ja irlantilainen kokki.

Kirjan nimikkonovellissa yläluokkaiseen taloon ilmaantuva nukke muistuttaa kyllä kauhufilmien liikkuvia tappajanukkeja, mutta näkökulma on tiiviisti talon emännöitsijässä. Hänellä on velvollisuus tarkkailla lasta, vaikkei hän tiedä kaikkea talon isännästä eikä tämän säädystä. Yläluokkaisuudessa on tiettyä maagisuutta, jonka teatraalisuudella Blackwood leikittelee hillitysti muissakin tarinoissa.

Ulkoisia tapahtumia tarinoissa on mitättömän vähän, mutta epäilevän ihmetyksen kourissa kamppailevia tulkintoja pulppuaa vuolaasti. Blackwoodin kummitusjuttuja ei tosiaankaan lueta iltamyöhään väsynein silmin, vaan päivänvalossa kerronnan kiemuroista huvittuen ja hämmentyen. Suomennos pysyy kohtuullisen hyvin mukana verbaalisissa nokkeluuksissa ja käännettäväksi valitut tekstitkin on oletettavasti valittu tätä iloittelua silmällä pitäen.

Kirjan parhaassa novellissa ”Toinen siipi” on kyllä tehty perin oikovaa tulkintaa, kun alkutekstin naispuolinen kummajainen 'Sleep' on suomennettu tavalliseksi Nukkumatiksi. Paikoin on kielen sävyjäkin karsittu, esimerkiksi Blackwoodille ominainen tarkennus päähenkilön kypsyydestä (”for a little boy”) on voitu jättää kääntämättä.

Julkaisun oikoluvussa on lisäksi unohtunut ylimääräisiä merkkejä niin outoihin paikkoihin, ettei niitä hyväntahtoisesti selitä kuin painovirhepaholainen.


Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2023

perjantai 3. marraskuuta 2023

Työnantajille tiukat ohjeet työläisten nahkontaan (uutinen)

 


Työnantajille tiukat ohjeet työläisten nahkontaan


Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto on lähettänyt yksityiskohtaiset ohjeet ideologisesta suojauksesta ja turvallisista menetelmistä työläisten irtisanomisessa. Ohjeet on laadittu työ- ja elinkeinoministeriön johdolla.

Ministeriö muistuttaa, että työnantajalla on suurin vastuu ideologisesta suojauksesta työpaikoilla ja alueellisissa työnhävitystoimistoissa. Työpaikoilla on seurattava, että työnantajat noudattavat ohjeita ja käyttävät ideologisia suojaimia.

Teollisuus- ja rakennusaloilla nahkontakausi alkaa parin viikon sisällä, palvelualoilla arviolta kuukauden kuluttua. Nahkonnassa voi levitä työväenaatetta sisältäviä kommentteja.

Ministeriö on laatinut ohjeet jokaiselle irtisanomisvaiheelle. Lisäksi erillisiä ohjeistuksia on kirjattu muun maussa sosiaalitilojen supistamisesta, nollasopimustyöläisten valvonnasta sekä luottaushenkilöiden vaihtamisesta eri työvaiheissa.

Irtisanomisvaiheissa on riskinä, että työläisten puheista leviää mediaan aatteellisia sisältöjä. Siksi mediapäästöihin on kiinnitettävä erityistä huomiota. Osa irtisanomisvaiheista, esimerkiksi ravistelu ja kamppaus, ehdotetaankin tehtäväksi eristetyssä tilassa, jossa on tehostettu luottamushenkilöiden kierrätys.

Esimerkiksi rummutus-työvaiheessa työnantajien on käytettävä muiden suojavarusteiden lisäksi vähintään naamiomallista silmien suojainta.



Yli 300 000 työläistä irtisanotaan ja nahkotaan tällä kaudella

Elinkeinoelämän tutkimuskeskus arvioi tällä viikolla työväestön aatteellisen tilanteen laantuneen. Aatetta on todettu 31 rakennus- ja teollisuusalan työpisteessä. Valtaosa aatteellisista tartunnoista on todettu heinä–marraskuussa pohjalaismaakunnissa eli Keski- ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Pohjanmaalla.

Työ- ja elinkeinoministeriö on määrännyt yhteensä yli 300 000 rakennus- ja teollisuusalan työläistä irtisanottavaksi. Taustalla on pelko siitä, että aatteellinen ymmärrys muuntuu akateemisilla ammattialoilla leviävään muotoon ja käynnistää vallankumouksen.


>> Lue: ”En ole koskaan nähnyt niin sairaita nollasopimustyöläisiä”, sanoo työleirien parakkeja tarkastava EK-tutkija AY23-tartunnoista.



torstai 2. marraskuuta 2023

Mika Waltari: Kuolleen silmät (kokoelma)

 



Mika Waltari: Kuolleen silmät ja muita kauhukertomuksia
Toimittanut Juri Nummelin
WSOY 2023, 292 s.



Alkuperäinen Mika Waltarin Kuolleen silmät -kokoelma (1926) on yksi himotuimpia keräilyharvinaisuuksia Suomessa. Eräässäkin antikvariaatissa siihen on lätkäisty 2625 euron hintalappu.

Kiinnostavaa on nähdä, muuttuuko obskuurin kauhuteoksen arvo, kun siitä nyt viimein on saatu uusi painos ja teoksen voi ostaa kolmella kympillä vaikka Prisman hyllyltä.

Aikoinaan Kuolleen silmät -kokoelman julkaisi Schildtsin suomenkielinen osasto, nyt uudelleenjulkaisun on mahdollistanut perikunnan siunaus ja WSOY. Kokoelman toimittanut Juri Nummelin on liittänyt mukaan myös niitä Waltarin kauhurunoja, jotka sisältyivät julkaisematta jääneeseen nuoruuskokoelmaan ”Lauluja Saatanalle”. Kaiken lisäksi bonuksena on mukana kuusi kokoelmiin kuulumatonta lehtinovellia!

Kyseessä on siis vähintäänkin kaksi Waltari-kirjaa yhden hinnalla, vaikkei kustantaja sitä tuplajulkaisuna mainostakaan. Ehkä kanteen painettuna ”Lauluja saatanalle” olisi pelästyttänyt ne lukijapolvet, joille Waltari edustaa turvallisinta porvarillista sanataidetta.

Provokaatioksi on Waltarin arveltu kirjoittaneen monet kauhutarinoistaan, etenkin kun hän itse väheksyi nuoruudentyötään ja kielsi sen uudelleenjulkaisun. Tyylillisesti tarinat ovat kuitenkin niin yllättävän kypsiä, että menisivät täydestä kokeneenkin kirjailijan tuotoksina. Eksotiikkakaan ei ole päälleliimattua, vaikka sitä käytettäisiin kuinka harkitusti lukijan koukuttamiseen. ”Tänään jouduin ostamaan vanhan, lahoavan pääkallon ja persialaisen tikarin”, alkaa eräskin tarina. Kohta sitten jo nautitaankin kokaiinia, luetaan Baudelairea ja pohditaan pyhää geometriaa.

17-vuotias Mika Waltari oli kaikin tavoin varhaiskypsä ja monilahjakkuus kirjoittajana. Hän oli julkaissut uskonnollisen esikoisteoksensa tilaustyönä jo vuotta aiemmin. Vaikka Kuolleen silmät näyttää esikoisen vastakohdalta eroottisine ja demonisine tarinoineen, on sekin tavallaan sormiharjoitelma tarjotessaan taitavia mukaelmia 1920-luvun ulkomaisisista esikuvista, jopa soturifantasian sävyjä sisältävästä viikinkitarinasta.

Jotkut aiheista ovat sentään niin pölyisen kotimaisia, ettei niiden yliluonnollinen elementti jaksa vetää läpi tarinan. Näihin kuuluu laadukkaana pidetty ”Pyhän Barbaran kuva”, jossa kirkkoon lukittu taiteilija kirjaa yliluonnollisen kostajan herättämiä tuntemuksia.

Kokoelmassa on muitakin tarinoita, joissa vihjeet huumehoureiden aiheuttajasta ovat tärkeämpiä kuin draamallinen loppuselvittely tai novellimaisen metaforan viimeistely. Lukijan hätkäyttäminen yllättävällä tarinanseisautuksella on tietysti kauhutarinan perinteinen efekti.

Runo-osasto ei ole kestänyt aikaa yhtä hyvin, mutta sama pätee kyllä muidenkin tulenkantajien lyriikkaan parhaana pidettyä Katri Valaa myöten. Waltarin runoissa kauhumotiivit ovat jo toiston toistoa, samaa mitä kokoelman proosapuolella näkee paljon paremmin sovitettuna kirjailijan omaan ilmaisuun. Toki runot ovat tärkeä täydennys bibliofiilin kannalta.

Waltarin uskomaton työteliäisyys ja lajityypeissä sukkuloiminen ovat saaneet jälkipolvet kiistelemään siitä, mitä kirjailija pyrki teoksillaan sanomaan. Kokoelman jälkisanoissa toimittaja Juri Nummelin kartoittaa mistä kaikkialta Waltari sai vaikutteita ja motiiveja kauhuunsa. Kyse ei ole tosiaankaan vain tulenkantajalaisesta eksotiikasta tai Edgar Allan Poen yliluonnollisten aihelmien kierrätyksestä. Nummelin esittelee esikuviksi Arthur Conan Doylen, Friedebert Tuglasin ja kotimaisen Heikki Toppilan, runojen osalta Anatole Francen ja Charles Baudelairen. Läpi uransa Waltari jatkoi kauhuainesten käyttöä, ne vain eivät olleet yhtä fantasiallisia kuin nuoruuden tarinoissa.

Yksittäisten tarinoiden kaavamaisuudesta huolimatta Waltarin tekstien julkaisu tuplakokoelmana jatkaa hienosti sitä kotimaisen kauhuperinteen herättelyä mitä Nummelin on tehnyt myös historiikissaan (2020).

Markku Soikkeli


Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehdessä 3/2023

 

sunnuntai 22. lokakuuta 2023

Suomi 22.10.

Niin kuin oppipakomatkatkin pakosta päättyvät suuntansa määrän menettäneinä, niin meidätkin herätettiin Turun saaristossa viinalaivan värisevillä käskykielillä, ja silmät sataman portilla avattuamme me näimme ettei mikään ollut muuttunut matkamme aikana vaan pysyvän idän uhka peitti maat ja vedet läpäisemättömänä pimeytenä, ja me näimme että kansa johon palasimme pikisi kovettuneissa kaunavaatteissaan nin kuin kultasula heidän herrojensa kukkaroissa, ja heidän ikävästä harmaiden kasvojensa kieltotaulut paljastivat minne kaikkeen he eivät olleet viime päivissään ehtineet niin kuin me olimme heidän edestään rajojaan rikkoneet ja sentään jotain pakomatkan pakottavuudesta oppineet.

Ja tähän märkiville lehdille löyhkäävän kaamoksen eteiseen meidän oli käytävä asumaan niin kuin telkät tuulikaapeissaan, ja tämän hämäräänsä säteilevän kukkarokansan pelipimiöihin meidänkin taas taannuttava niin kuin reset ja delete ovat meitäkin opettaneet...