Angels in America (näytelmä)

 

Mikä: Angels in America (Tony Kushner)

Mitä: Näytelmä aids-epidemiasta 1980-luvun amerikkalaisessa homoyhteisössä

Missä: Kansallisteatteri (ohjaus Linda Wallgren)

Miten: Puolet alkuteosta (400 minuuttia) lyhyemmäksi sovitettuna

Milloin: Ensi-ilta 9.10. 2024, nähty 22.11.2025

Miksi: Näytelmä on eräs modernin teatterin klassikkoja, ja takuuvarma älykködraama dialoginsa nokkeluudella. Itseäni kumminkin kiinnosti enemmän sen tapa käyttää fantisoivia elementtejä kuin valaista americanaa aiheensa lävitse.

Millainen: "Ihan hyvä", muttei enempää, ei etenkään mitään mikä perustelisi neljän tunnin keston. Jos näytelmää esitettäisiin alkuteoksen tapaan kahdessa osassa, en ensimmäisen nähtyäni menisi edes katsomaan toista osaa. 

Mitäköhän... olisi voitu tehdä toisin, jotta tekstistä olisi saatu koskettavampi tai draamallisesti vetävämpi? Draaman kannalta tuskin mitään voisi tehdä toisin, jos alkuteoksesta (1991) halutaan saada kerralla kaikki irti - ainakaan teatterin lavalla, tai ainakaan SUOMALAISEN teatterin lavalla. Kaiken aikaa tuntui kuin katsoisi jotain aikuisten satua kun keskushahmona on rutkasti demonisoitu republikaani-spindoctor Roy Cohn ja satirisoidaan  "vain Amerikassa" -aatteita ja legendaaristetaan siirtolaisuutta ja työnnetään juutalaista mytologiaa höpsöksi tehtyjen mormonihahmojen taakaksi. Ne uteliaisuuteni herättäneet fantisoidut ainekset, enkeli ilmestyksineen, näyttivät yksinomaan koomisen hölmöiltä.

Mutta? No juu, näyttelijöistä kaksi pääsi loistamaan ylitse muiden: Markku Haussila petollisena Louis'ina joka kykenee verbaalisesti luovimaan poliittisesti mutkikkaissa valtasuhteissa, ja Aksa Korttila yksinäisenä puolisona, luovasti addiktiostaan uuden ajan mystiikkaa ammentavana hahmona. Haussilalla on uskomaton taito tuottaa vauhdilla harkitun oloisia monologeja ja Korttilalla on elinasalomainen ääni ja olemus kuin olisi peloton pikkumyy aikuisten Amerikassa. Tällaiseen näytelmään näiden nuorehkojen näyttelijöiden taidot sopivat täydellisesti.

Mutta toisaalta... näytelmän toteutuksessa on samoja tylsiä ratkaisuja kuin muissa Kansallisen esityksissä: 

1. Liian isoja teatteritemppuja tekniikalla. Vaikka alkutekstissä Kushner nitä suosittelee, pienemmälläkin pärjäisi.

2. Liikaa dialogin peittävää musiikkia ja liialla kiireellä tehdyt ensimmäiset kohtaukset katsojien vakuuttamiseksi, että neljä tuntia tulee sujumaan samaa vauhtia - eikä se edes pidä paikkaansa.

3. Liikaa sensaation hakua mainonnassa ja paikoin näyttämökuvan runsastamisessa eli aihetta väärään suuntaan painottaen tehdyt mainokset näyttelijöistä nahkabaariasuissa samoin kuin esityksessä kohdat, joissa toistetaan tanssin tapaista mimiikkaa itseään ja toisiaan hiplaavista näyttelijöistä. "Keho on sielun puutarha", sen iki-idean kaikki merkitykset käyvät kyllä esille ihan riittävästi perinteisellä näyttelijätyöllä viitteellistetyissä panokohtauksissa. Häveliästä sensuuria on, sen sijaan, harjoitettu siinä, ettei näytelmää markkinoida koko nimellään, onhan sen paljon merkitsevä alaotsikko "A Gay Fantasia on National Themes".

4. Liikaa Hollywood-aineksia: Valtaa edustava hahmo, Roy Cohn, huutaa kaikki repliikkinsä kuten Al Pacino näytelmästä tehdyssä HBO-sarjassa. Se alkaa käydä puuduttavaksi jo ensimmäisessä näytöksessä. Samoin tv-lainalta näytti se miten Ethel Rosenbergin hahmo oli ohjattu muistuttamaan Meryl Streepin tapaa tehdä sama hahmo ko. sarjassa.

Muttei? Well, Angels in America -näytelmästä on tehty myös ooppera, ilmeisesti mitään olennaista draamasta menettämättä, paitsi politiikka. Ehkä ooppera olisi ollut parempi lähtökohta suomalaisellekin esitykselle. Tai ideoida ihan oma "Peikkoja Pirkanmaalla" -versio...

Sormet pitävät varpaillaan eli hermopinne täyttää vuoden

Tänään hermopinne täyttää vuoden. Tämän vuoden aikana en ole oppinut yhtään mitään uutta käden hermopinteestä enkä varsinkaan sen toipumisesta. Silti se on hitaasti toipunut ajan myötä. Syksyn aikana vasemman peukalon ja etusormen taivutus parani milli kerrallaan. Nyt ne taipuvat jo kuten normaalisti. Peukalon ja sormen nipistysotteessa ei kuitenkaan ole vieläkään voimaa ja kyynärvarressa on edelleen tunnoton alue, josta en ole varma, onko se pienentynyt lainkaan. Arkeen näillä puutteilla ei ole juuri lainkaan vaikutusta, kun kerran näppiksellä sormet toimivat siinä rauhallisessa rytmissä millä kirjoitan. On vain muutamia arkitoimia, joissa tarvitaan nipistysotteen voimaa, kuten kahvipussin avaaminen ja muu sellainen.

Kaikissa toimissa vasemman hauiksen voima ei ole kyllä entisellään sekään. Silti olisin ollut helvetin kiitollinen jos lääkäri tai fysioterppa olisivat voineet edes sen verran luvata, että vuoden kuluttua sormet sentään taipuvat normaalisti. En kerta kaikkiaan ymmärrä, miksi edes fysioterppa ei saa sellaista ennustaa millä tahansa disclaimerilla. Hänhän lisäksi sanoi, ettei todennäköisesti kyseessä ole edes oikea hermopinne. Mitä sitten – se jäi ikuisesti arvoitukseksi.


Tietysti nämä käden käsittämättömyydet ovat mitättömiä kiusoja siihen nähden, miten mielipuolisen hauraana ihmiselämä ylipäänsä näyttäytyy 50 päivää jatkuneen Kammokuun jälkeen. Kaikkia ruumiintoimintojaan tulee ajoittain tarkkailleeksi enemmän, vaikka ruoka- ja juomavalio ovat aivan yhtä epäterveelliset kuin ennenkin eikä ole motivaatiota kuntoilla sen enempää kuin perjantaiden äijäjumpassa on itselle tuomittu velvoite. Ilmojen lämmettyä on toinen velvoite siirtyä ratikasta fillarointiin, ja silti olisi houkutus ostaa vielä kerran TKL:n korttiin kuukausisaldo, jotta voisi hypätä ratikkaan kuin kevättuulen mukaan mennäkseen edes vähän kauemmaksi kuin vain kirjastoon tai keskustaan.

Eilen olimme Hesassa S:n kirjan julkkareissa, se tuntui isommalta tapahtumalta kuin mikään vuoteen tai puoleentoista. Ajankulun sietämätön hidastuminen oli onneksi tosiasia jo ennen Kammokuun ja Kuopion tapahtumia. Vailla apurahoja ei ole mitään velvoitteita avata mitään tiettyä läppärin kansiota eli kirjoitusprojektia, ja kun kustantajatkin istuvat käsispäätösten päällä kuin…. hmm…. piispat pyhäinjäännöksillä… niin optimaalista mielentilaa mittaan mieluummin päivän hitaasti kohoavasta maksimilämmöstä kuin tiliotteen numeroista. 

Viime syksynä laitoin hakemuksen Visbyn retriittiin, mutta siitäkään ei ole kuulunut kerrassaan mitään. Joten koko keväältä ei ole muuta odotettavaa kuin että minkä verran saa edistettyä kuolinpesän selvitystä ja että milloin pääsee seuraavan kerran mökille lämmittämään saunaa. Ja ettei tuo kirottu hermopinne ainakaan uusisi yhtä mystisesti kuin mitä se ilmaantui viime keväänä tolkuttomine sivuoireineen. 

Jotain hyvääkin? Kyllä. Sormet pitävät ihmisen varpaillaan.

EDIT 11. maaliskuuta: Tänään kaduillani tanssitaan, kustantaja näytti vihreää valoa sotakirjallisuuden historialle. Editoin sen siis nyt hyvillä mielin valmiiksi ja alan suunnitella jotain muuta suurprojektia eläkevuosiksi.... ehkä sotaelokuvien historiaa... vaikka mieluummin minä siitä Bergmanista kirjan tekisin, jos edes apurahan muodossa sellaiselle maailmankaikkeus suostumustaan näyttäisi... ja aivan ensiksi pitäisi saada välipäätökseen yksi paperisota kuolinpesän päältä.

 

Unelma eläkevuosista pupuliinini keralla...

Maija Holmström (1939–2025)

 
Ikävä velvollisuuteni on tiedottaa, että Maija Holmström nukkui tänään pois puolelta päivin. Hän eli 8 vuotta ja 4 kuukautta pidempään kuin puolisonsa Pertti Soikkeli. Koska kumpikaan ei tehnyt uraa ja koska he olivat minulle ikään kuin vanhemmat, lienee paikallaan lausua muutama sana myös Maija Holmströmistä.


Hän syntyi 1939 Nilsiässä, niin köyhään maalaistorppaan, että yksi sisaruksista piti antaa huutolaiseksi naapuriin. Hänellä oli kaksi sisarta ja kaksi veljeä.
Hänen ainoa oppinsa oli kaupallisen alan peruskoulutus Kuopiossa.
Hän työskenteli 1960–1970-luvuilla Larismaan perheen omistamissa kuopiolaisissa maitokaupoissa, ensin lähellä Haapaniemeä ja sitten Suokadun ja Haapaniemenkadun risteyksessä sijainneessa kaupassa.
1970–1990-luvuilla hän työskenteli R-kioskin myyjänä, ensin Puijonkadulla ja sitten linja-autoaseman kioskissa.
Hän jäi työttömäksi alle kuusikymppisenä. Työvoimaviranomainen sanoi, että ei me enää tuon ikäistä ihmistä töihin laiteta, elelkää rauhassa. Hän eli. Mutta jalat ja selkä olivat lopun ikää tuskallisen kipeät kaupallisen alan seisomatyöstä.

Hän tunsi kaikki. Kenestä tahansa kuopiolaisesta tulikaan puhe, hän tiesi kyseisen henkilön, monet asiakkaina. Hän oli aina hyväntuulinen, joten monet kuopiolaiset tunsivat puolestaan hänet.
Hän oli pyöreä naurava savolaismuija, jos kuka.

Hän osasi laskea nopeasti ja tinkiä sujuvasti.
Hän luki vain lehtiä, katsoi paljon televisiota, eikä harrastanut mitään.
Hän ei kuulunut puolueeseen eikä hänellä ollut vahvoja aatteellisia mielipiteitä mistään. En edes tiedä mitä puoluetta hän äänesti, paitsi viimeisinä vuosina vihreitä ja vasemmistolaisia naisia, muttei silloinkaan puoluepoliittisista syistä.
Hän erosi kirkosta 1986 ärtyneenä naispapeille vihamielisistä mielipiteistä.

Hän tapasi tulevan puolisonsa Snellmanin puistossa. Romanssin kannalta on kohtalokasta, että hänen puolisonsa kasvatusperhe oli ollut nimeltään Holm ja hän esittäytyi Holmströmiksi.
Hän meni naimisiin Pertin kanssa joulukuussa 1962.
Hänen ainoa lapsensa syntyi joulukuussa 1963.
Hän olisi halunnut toisenkin lapsen, mutta ensimmäisen synnyttyä Pertti ei halunnut enempää.
Hän kävi turistimatkoilla puolisonsa kanssa 1990-luvulla, kun siihen oli säästynyt riittävästi rahaa, jopa Malesiassa ja Dominikaanisessa tasavallassa.
Hän viihtyi kesämökillä Vehmersalmella ja ajoi sinne puolisonsa kanssa loputtoman monia kertoja. Sielläkin hän tunsi kaikki naapurinsa.

Hän asui puolisonsa ja lapsensa kanssa vuokrayksiössä Mäkikadulla vuodet 1963–1977. Sen jälkeen hän muutti arava-kaksioon Taivaanpankolle ja asui siellä miltei kolmekymmentä vuotta. 

Joko mainitsin, että hän oli aina hyväntuulinen?

Hänen parhaat ystävänsä olivat samoja kuin hänen puolisonsa parhaat ystävät.
Hän oli puolisonsa kanssa saattohoitajana ystävälleen Ossille.
Hän itse ehti olla saattohoitojonossa kaksi vuorokautta.

Viimeiset vuodet hän asui Kuopion keskustassa. Hänen lähimmät ystävänsä olivat naapureita.

Hänet haudataan jahka saan tämän asian ymmärretyksi.

 

*

 

Edit 21.2.2025: Hautajaisjärjestelyissä selvisi, että Maija oli viimeisillä vuosillaan liittynyt takaisin kirkon jäseneksi. Sellaisia ne savolaiset. Tästä johtuen tiedoksi kirkollisesti raskautetuille, että luterilainen siunaustilaisuus on 28.2. klo 10:30 pyhän markuksen kappelissa. Muistotilaisuus ystäville ja sukulaisille järjestetään 29. maaliskuuta.

Setä käy yksityisellä

 

Ei kahta kolmannetta. Mutta tämä kurkunpään turvotus alkoi jo ennen hermopinnettä ja kasvohalvausta. En vain ole viitsinyt viedä äänipäätäni huoltoon, kun on ollut noita isompia ja akuutimpia huolia. En myöskään uskoa, että nielun oireet liittyisivät kasvozombeiluun...

Tänään väsymyksen veltostamana annoin periksi ja varasin ajan yksityiselle eli kaupalliseen terveydenhuoltoon. Kurkunpään turvotus ei ole kipeä, mutta on tuntunut viikko viikolta selvemmin, mikä voisi johtua myös katupölystä tai ties mistä elämän ensimmäisestä allergiasta. Haluan vain että edes tähän yhteen vaivaan saisi jonkin selkeyden. Kohta kuulen, osaako erikoislääkäri sanoa siitä täsmätulkinnan. Veikkaan että jälleen on edessä labrakierros ja sitten diagnoosi, että moinen kurkunpään kuivuminen kuuluu ikään...

 

Tuntia myöhemmin: vaara ohitse, taas.

Diagnoosi tällä kertaa on kurkunpään refluksitauti. Se ei ole sinänsä yllätys, koska vuosi sitten oli refluksimaista yskää aamiaisen ja mausteisten ruokien jälkeen, ja sitä jatkui talvesta miltei kesään asti. Kuulemma jopa kaksi kolmasosaa refluksioireista johtuu kurkunpäästä eikä varsinaisesta närästyksestä. Ikä lisää todennäköisyyttä, samoin puhetyöläisen tai laulajan elämäntapa.

Nyt hoidoksi suositeltiin kahvin, alkoholin ja mausteisten ruokien poisjättämistä vähentämistä. Maksoin tästä tuomiosta tiedosta 127 €. Mutta iloinenhan pitäisi olla kaikesta siitä, mitä diagnoosi poissulkee. Ja jokin lääkekin tuli taas, toki, tueksi.

Ohimennen nopsakka kurkkulääkäri totesi, että Bellin pareesi on parantunut 100%:sti. Käden hermopinteestä en kehdannut mainita tai varsinkaan kysyä. Vaikka varsinaiset kivut siitä katosivat, se ei edelleenkään kestä vähääkään pidempää hypähtelyä näppiksellä, eivätkä peukalo ja etusormi taivu kuten pitäisi. Teen edelleen "kuminauhamaisia" harjoituksia, mutta mikään ei tunnu kädessä muuttuneen kahteen viikkoon. Ilmeisesti sitten vaan odottelen sitä Acutan lupaamaa lähetettä neuropolille. Joka voi toteutua yhtä hyvin vuosien kuin kuukausien päästä.

Puoliterve ei ole (edes) toipilas

 

By Patrick J. Lynch, medical illustrator

Puoliterve ihminen ei ole edes toipilas. Toipilaalla on sentään jotain mihin nähden odottaa
paranemista. Puoliterve ihminen on nolo ja häilyvä. Yksikätiseksi puolittava hermopinne ja puolikasvoiseksi zombinoiva Bellin pareesi eivät yhdessäkään riitä SELKEÄSTI puzzlettamaan kokokuvaa itsestä. 

Sängystä on silti noustava. Vain lapselle voi väittää olevansa sairas. Tekstitöitä ei saa aikaiseksi kuin murunen kerrallaan, mutta kone on joka päivä avattava. Ei päivääkään ilman... rivinvaihtoa.

Oikeastihan oireeni ovat erittäin LIEVIÄ siihen nähden, miten jumissa käsi ja kasvot voisivat pahimmillaan olla. Ja tietysti pelkkiä hyttysenpistoja verrattuna siihen, mitä monillekin ystävilleni on tässä maailmassa jo tapahtunut. Arjen jatkuvuuteen tottuneen kirous "miksi juuri nyt" sumentaa kuitenkin suhteellisuudentajun. Juuri tätä tarkoittaa se, että on häilyvä, puoliterve: puoliksi todellisuuden kynnyksellä; kuvainnollisestikin vain puoliksi omilla kasvoillaan. 

 

Oikea käsi voi terapoida vasenta kättä hieromalla sitä, mutta tulos on enemmänkin spirituaalinen kuin psykofyysinen. Tulee mieleen Stanislaw Lemin Rauha maassa. Lemin kuvaus vasemman käden itsenäistymisestä ja eksistentiaalisesta petollisuudesta vastaa hirtehisen hyvin sitä miltä oma itse tuntuu juuri nyt.

Torstaina kävin jälleen fysioterpalla. Ei hänelläkään ollut mitään sanottavaa siihen, kuinka ihmeessä kipulääke tai käden hermopinne voisi aiheuttaa kasvojen perifeerisen halvauksen. Sain lisää ohjeita, kuinka treenata vasenta kättä. Periaatteena on nyt, että kättä ja hermoa pitäisi varovasti "liu'uttaa" eikä provosoida käden ja (pahiten) peukalon jumittavaa keskushermoa.

Käden toipuminen voi kestää ties miten pitkään. Sehän tässä eniten rassaa. Mitään normatiivista toipumisaikaa tällaiselle hermopinteelle ei ilmeisestikään ole. Terppa ei maininnut edes mitään esimerkkitapausta siitä, että olisi NÄHNYT jotain vastaavaa aiemmin.
 

Tänään kortisonikuurin yhdeksäntenä päivänä on oikeanpuoleinen kasvopuolisko kuitenkin tuntunut venyvän monta milliä enemmän kuin edellisinä päivinä. Muutos tuntuu tapahtuneen jopa puolen vuorokauden sisällä. Yhtä nopeasti kuin alussa halvauksen eteneminen. Varsinainen kevätpäivien ihme.

Ehkä kortisonikuurin pikainen aloitus, vrk oireiden alkamisesta, oli juuri niin ratkaisevaa kuin väitetään. Mutta 95% Bellin pareesin tapauksista paranee joka tapauksessa, sanovat nettilähteet. Tosin kolmannekselle meistä jää ilmeisesti jotain vaivaa kasvoihin. Tähän mennessä ärsyttävintä ei ole ollut syömisen ja juomisen vaivalloisuus, vaan oikean silmän jatkuva kuivuminen. Tuntuu ettei sitä saa tarkennettua kunnolla edes silmätippoja tiputeltuansa.

Käden suhteen ei voi olla yhtä toiveikas kuin kasvojen. Se on tietysti ratkaiseva muutos, että viikon on nyt pystynyt nukkumaan ilman kipulääkettä. Edes käden puutuminen ei tunnu enää yhtä vaivalloiselta. Viime yö taisi olla eka kerta kolmeen viikkoon, että sain täyden pitkän yöunen. 

Mutta yksikätinen läppärinkäyttö on kuin aivopuoliskolla ajattelua. Pelkästään yhdellä kädellä näppäily ei ole edes puoliksi niin nopeaa kuin kahdella kädellä kirjoittaminen. Yhdellä kädellä saan naputelluksi vain 1-2 sormella, joten kirjoittamistyö on enintään kymmeneksen normaalista vauhdista.

Kuitenkin pitäisi pohjustaa kaiken aikaa seuraavaa kirjaprojektia. Välittämättä siitä, ettei apurahan kaltaista ole näköpiirissä edes siihen hetkeen, kun molemmat kädet taas ajattelevat näppiksen yllä ja molemmat silmätkin tarkentuvat vaivatta kuvaruudulle.
 

Lemin sijaan lohtukirjallisuuttani ovat tällä kärsimysviikolla olleet Richard Shepherdin muistelmakirjat. Brittiläisen herrasmiespatologin ammattiylpeä ääni kuvailee niissä mukaviileästi tutkimiensa uhrien tilastopoikkeamia. Lukija näkee karmivan selvästi, että patologisin tapaus on Shepherd itse. Moinen yhdistelmä suolenlämmintä narsismia ja veitsenterävää anatomianluentoa on juuri sitä suhteellisuudentajuista tekstiä mitä tällä viikolla olen tarvinnut.

 

Shepherdin jälkeen mikään ei tuntunut yhtä tämänmaailmalliselta asiaproosalta luettavaksi. Otin kokeeksi hyllystä joulukirjaksi ostetun,  Greg Eganin mammuttimaisen Best of -kokoelman. Assosiaatiohyppy näiden kahden kirjoittajan välillä osui oikeaan. Lisää spekulaatioita todellisuuden mielivaltaisuudesta. Mutta nyt pitkinä tarinoituina ajatusleikkeinä. "Radical hard sf" on liioiteltu luonnehdinta niistä perinteiseen kyberpunkkiin verrattuna, mutta omaperäisten ajatusleikkien määrässä ja skaalassa Egan on omaa luokkaansa.  

Jo Eganin Axiomatic-kokoelmasta olin valmis sanomaan, että se on scifin top10-kirjoihin kuuluva teos. Mutta Best of on ahmaissut sen parhaat novellit ja vielä kahden seuraavankin kokoelman.

Tänään avasin sivuprojektin mahdollisuuden kirjoittaa Eganista ja muutamasta muusta kovan scifin viimeisestä mohikaanista. Ilman sivuprojekteja isot projektit pimentävät horisontin eikä eteensä näe kohta edes kvartaalia.

Lääkärijatkosarja

 

Kakelle jo sanoinkin, että biologisen iän jälkeen asenneikään siirryttäessä kehon vkpvm menee umpeen kuin konekaupan takuu. Takuun umpeuduttua koneen osaset eivät enää tunnista toisiaan samaan kehosysteemiin kuuluviksi. Näin alkaa asenneikäisen lääkärijatkosarja, jossa kukin käynti korjaa yhtä osaa ja vikaa. Jännityksen ainoa takuu tällaisessa sarjassa on se, että uhkaavat oireet ajoittuvat perjantaille kun polit ovat jo sulkeutuneet.  

 😷

Tänään perjantaina lähdin jälleen Acutaan kuin hengenhädässä. Miltei kuin. Päivystyksen puhelinarvio käski soittaa heti 112 koska kasvojeni toinen puoli oli menettänyt lihasvoimansa. Lähdin kuitenkin taksilla, koska matka on niin lyhyt ettei siinä montaa minuuttia menetä vaikka kulkisi taksilla tai fillarilla ambulanssin sijaan. Ja olinhan jo matkustanut puolen päivää junassa näiden oireiden kanssa ja halusin vain nukkumaan. Enkä, joopa joo, suostunut uskomaan, että tilani voisi olla tälläkään kerralla kriittinen, kun viimeksikin lähetettiin kotiin "hyväkuntoisena".  

Kello 15:55 nousin Sayedin kyytiin. Hän kertoi hyvän anekdootin suomalaisten rehellisyydestä. Ajattelin että tällaisilla tarinoilla on elämää suurempi merkitys tällaisessa tilanteessa, kun odottaa tietävänsä matkan suoritettuaan, olenko tyypillisen suomalainen mies liiankin tyypillisellä matkalla. Tämä tyyppitietoisuus saa toivomaan, että olenkin vain romaanihahmo Douglas Couplandin tarinassa. 

 Kello 16 saavuin arvioinnin aulaan. Hoitaja kysyi lekurin arvioimaan paikalle, joka puolestaan arveli, ettei kyseessä ole kriittinen tilanne, vaan tässäkin olisi kyse hermopinteestä! Ja aivan sattumalta samaan aikaan kun kädessäni on hermopinne! Sattumalta! Miten voi olla sattumaa, että heti vahvempaa kipulääkettä kokeiltua tulevat tällaiset oireet? Mahdollinen syy voisi olla tulehdus, sanoi lekuri, jopa vesirokko. Vaikka 2 viikkoa sitten, jatkosarjani ensimmäisessä osassa, täällä todettiin, ettei minulla ole merkitseviä tulehdusarvoja. Mmhm. 

 Kello 16:15 pääsin varsinaiseen odotusaulaan. Sali on tällä kertaa aivan täynnä väkeä. Lääkäreitäkin on useita, mutta edellisen Acuta-kokemuksen jälkeen en odota oman jatkosarjani etenevän yhtään sen nopeammin kuin viimeksi. Todennäköisesti olen osunut taas siihen strategiseen vuoronvaihtokohtaan päivää, kun edellisen päivystysvuoron lääkärit lähtevät kotiin ja seuraavan lekurit vielä fundeeraavat potilaiden kiireysjärjestystä uusiksi. 

  Ainoa ero mielikuviin Acutasta on, jälleen, se ettei täällä ole kuin työikäisiä. Eikä kukaan ole verissä päin. 

  Yhtä hyvin tämä voisi olla verotoimiston odotusaula. Ikkunattoman tilan tunnelma olisi aivan yhtä raskaan näköalaton.

 😷

  Tekstailin S:n kanssa. S ja A tulivat sushille tänne Taysille, toivat minulle smoothien 16:55. Meille Kalevan asukkaille tämä sairaalakompleksi on kuin naapurilähiö, joten kai tätä voisi sanoa myös tee-se-itse -lähiösarjaksi.

  17:45 olen yhä odotusaulassa... täällä on muutama odottaja vähemmän kuin tänne tullessa mutta yhä vähintään 20 ihmistä...

 😷

Yritän ajatella tilannetta terveysjärjestelmän kannalta. Juuri järjestelmän tehokkuudelle on tärkeää, että asiakkaat  pidetään tarpeeksi pitkään odottelemassa. Mitä pidempään asiakas odottaa, sitä todennäköisemmin hänestä näkyvät merkitsevät oireet. Tai ainakin vessahädän oireet. Vessaan ei voi mennä, koska lääkärin kuulutus voi tulla milloin tahansa.

😷
Vähän ennen 18:aa eli kahden tunnin odottelun jälkeen pääsin lääkäri Villen tutkittavaksi. Niin epätodellisen mukava nuori mies, ettei hänen laistaan voisi tavatakaan kuin lääkärisarjassa! Tunsin heti pelastuneeni Couplandin kirjoittamalta kohtalolta. Ennemmin olen, sittenkin, omituisen sairas kuin sairaan omituinen.

Lääkäri Ville arvioi että oireeni muistuttavat borrelioosia - mutta kun vuodenaika on väärä niin hän toteaa suoraan, ettei syy kasvojen osittaiseen halvaukseen ehkä koskaan selviä. Varalta hän ottaa "pään kuvan". Kuulostaa hyvältä. 'Pään kuva' on diagnoosi joka riittää takaamaan  suurmiesmäisen kuolemattomuuden, vaikka osa naamasta roikkuu kuin zombilla.

Lääkäri Ville toteaa myös, ettei hänellä ole mitään selitystä hermopinteen ja kasvohalvauksen yhteensattumaan.

😷

18:10 olen takaisin aulassa, mutta jo 18:17 kutsutaan 'pään kuvaan'. Kahdessa minuutissa tuo replikaattorin näköinen laite ottaa jonkinlaisen... varmuuskopion? ... päästäni.

Ja sitten taas odotellaan... ulomman aulan numerovuoroista näen että jälkeeni on tullut jo 38 asiakasta, siis runsaan kahden tunnin sisällä...

 😷

Vasta vähän vaille 19 sain seuraavan kutsun sisään... ja sitten alkoikin tapahtua. Ei reaalimaailman tapaan vaan sairaalatodellisuuden tapaan. Oletin saavani vain kortisonireseptin ja passituksen kotiin, mutta kehoni otettiinkin sisälle polin puolelle ja säikähdin perinpohjaisesti kun laitatettiin sairaalapaita päälle. Ajattelin että tästä ei nyt ole paluuta. Syy ohjelman muutokseen selvisi: pääni varmuuskopiossa oli näkynyt harmaa kohta merkkinä joskus koetusta infarktista. Neurologi Saaga otatti taas verikokeet jne, mutta tarkastelun ja odottelun (jonka sain nyt käskystä viettää pitkälläni) päätteeksi (joskus klo 20:40) totesi että kyse on periferisestä kasvohalvauksesta, jonka syy on virus eikä infarkti, koska halvaus yltää myös yläosaan kasvoja ja infarkti vaikuttaisi vain alaosaan (ja aiheuttaisi huimausta yms). Viruksen laatu ei kylläkään selvinnyt.

Eikä mitään yhteyttä voinut olla käden hermopinteen kanssa, vahvisti neurologi Saaga. 

 

Jätin toistamatta liiankin alkeelliselta kuulostavan kysymykseeni: miten voi olla mahdollista, että kaltaiseni perusterve ihminen saa 2 viikon sisällä ensin käteen hermopinteen ja sitten kasvoihin hermon halvauksen?  Kai se sitten jää länsimaisen lääketieteen ikuiseksi arvoitukseksi... eli kuuluu vain lääkärijatkosarjan todellisuuteen...

😷

Lopulta klo 21 sain sitten sen ekan kortisonilääkkeen ja sen kortisonireseptin, jonka lääkäri Ville oli maininnut, mutta myös lähetteen neuropolille tarkempaan aivokuvaukseen ja korvalääkärille silmän kuivumisen tarkastamiseen, halvaus kun vaikuttaa silmän räpyttelyynkin. 

Lähdin kuin tervehtinyt ihan siitä ilosta että pääsen pois polilta. Vaikka kaikki hoitajat ja neurologi olivat yhtä uskomattoman ystävällisiä ja huomioivia - ilmiselvästi kiireestään huolimatta - kuin heidän kuvittelee olevan sairaalasarjoissa. Suomalainen terveydenhoito on ihmiskohtaamisessa huippua. Vaikkei se LÄÄKEtieteen edustajana taaskaan muuhun pystynyt kuin antamaan NIMEN vaivalle, jonka syytä, seurauksia ja merkitystä se ei osaa selittää. Mutta HOITOtieteen edustajana se saa jälleen arvosanaksi kymppi plus.

😷
Kävelin kotiin, jossa S oli tehnyt minulle keittoa. Täytyy totutella että osa lurpsahtelee suupielestä... ja totutella siihen pelkoon että jatkosarjalle tulee lisää juuri sellaista jatkoa jota en osaa päähenkilönä kuvitella..

 

Isä (Kuopion kaupunginteatteri)

 

Tarkistin pääsylipusta kolme kertaa, olenko tosiaankin oikeassa paikassa. Florian Zellerin näytelmä Isä (2012) on kamaridraaman normatiivisin tai suorastaan patologisin esimerkki, joten en voinut kuvitella sitä kuin huoneteatterin kokoiselle pikkunäyttämölle. 

Mutta Kuopiossa tämäkin on toisin, totesin. Kuopion kaupunginteatterissa Isä on sovitettu keskelle suuren näyttämön hallimaista avaruutta.

Näyttämön valintaa ei selitä muu kuin aiheen myyvyys isoille katsomoille. Isä onkin ollut viime syksystä saakka kuopiolaisten kassamenestys.

Niinpä intiimin klaustrofobista muistisairauteen vajoamista esitetään valtavalla näyttämöllä ikään kuin sairauden syy olisikin ympäristössä ja vieraantumisessa eikä yksilössä ja neurologiassa.

Muuten kuopiolaisten sovitus ei tätä tulkintaa tue eikä muutenkaan nosta Zellerin älykkäästä draamasta esiin mitään sellaista mitä ei olisi nähty jo tunnetussa elokuvaversiossa (2020).

Kuva: Sampo Jaakkola

Sentään Isä on takuuvarma käyttödraama. Sen voisi katsoa vaikka pari kertaa vuodessa muistaakseen mitä psykologinen realismi voi tarkoittaa teatterissa. Tämän muistutuksen tärkeyttä ei voi liioitella, kun vertaa Isää siihen helppoon sosiorealismiin, jota nykydraama ja laitosteatterit tyrkyttävät.

Isän poikkeuksellisen subjektiivinen (muistisairaan ihmisen) näkökulma tuntui nerokkaan simppeliltä idealta kun sen näki elokuvassa. Mutta idea toimii vieläkin hypnoottisemmin teatterissa, jopa kuopiolaisella puolen hehtaarin näyttämöllä.

Isää katsoessa on pakko ajatella, että kaikki teatteritaide on pohjimmiltaan esineteatteria: kaikki henkilöt ja asiat nimetään esityksessä tietyiksi draaman elementeiksi. Ainoastaan sosiorealismin tylsä paradigma (”pienoiskuva teeman yhdistämistä ihmisistä”) saa ajattelemaan näitä nimeämisiä pysyviksi. 

Isässä ihmiselämän absurdi rajallisuus saadaan näyttämään tihennetyltä todellisuudelta. Näkökulman subjektiivisuus ja aiheen 'luonnollinen absurdius' ovat melkoinen haaste ohjaajalle. Miten paljon antaa aiheelle myöten sivuhahmoja esitellessä, etenkin jos näkökulmahahmo ei ole paikalla kohtauksessa? Miten paljon antaa myöten väistämättömälle komiikalle? Laitosteatterimaisen tarkasti mutta yllätyksettömästi ohjaaja Taava Hakala on näihin haasteisiin vastannut.

 

Kuva: Sampo Jaakkola

Kuopiolaisten sovituksessa pääosaa esittävä Esko Roine on vastustamattoman karismaattinen, mutta tuo traagiseen hahmoon mukanaan myös sen ”kiva höppänä” -huumorin, joka on hänelle liiankin omiaan. Aiheen ja Roineen vetämä yleisö naurahtelee pakostakin synkälle tilannekomiikalle. 

Enimmäkseen tunnelma on kuitenkin synkempi kuin missään perhetragediassa. Tätä puolta psykologisessa realismissa senioriyleisö osaa arvostaa. Esityksen loppuessa yleisö aplodeeraa seisaaltaan. Sellaista en ole Kuopiossa ennen nähnyt.

Dramatisoituja dementikkohahmoja sen sijaan olen nähnyt jo liikaakin, etenkin elokuvissa. Kukapa ei. Yksikään niistä ei ole päässyt lähellekään sitä, mitä muistisairaan omainen ja omaisen omainen kokevat. Helppoihin sosiodraamoihin verrattuna Zellerin valitsema näkökulma erottuu pelottavan rehellisenä ja myötäelettävänä.

Näytelmäsovituksen vertailut Oscar-palkittuun elokuvasovitukseen (ranskalaista vuoden 2015 filmisovitustahan ei kukaan ole nähnyt) ovat silti väistämättömiä. 

Elokuvassa Anthony Hopkinsin esittämä muistisairas isä on paljon aktiivisempi tutkimaan oudoksi käynyttä ympäristöään, minkä ansiosta katsojalla on jotain johon odottaa ratkaisua; edes lupaus henkilödraamasta. Näytelmässä itsessään on draamaa vain sen odotuksen verran, mitä isälle tapahtuu jos viimeinenkin tajuisuutta kiinnittävä muisto (”se rakkaampi tytär”) osoittautuu pettäväksi. Tähän Kuopionkin sovitus tyytyy.

Florian Zellerin perhetrilogiassa Isä on edelleenkin se ainoa kestävä teos, elävä klassikko. Äiti (2019) ja Poika (2019) täydentävät sitä vain niin kuin taiteilijan jälkikäteiset sormiharjoitukset Isään upotetusta esineteatterin ideasta.

Arvioni ”Äidin” näytelmäsovituksesta (2022, Turun kaupungint.)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/03/aiti-naytelma.html

Arvioni ”Pojan” elokuvasovituksesta (2022)
https://bitteinsaari.blogspot.com/2022/11/the-son-elokuva.html

Käden kanssa setähuollossa 9.3.

Sitä ei usko ennen kuin kokee, miten kafkamaisen turhauttavaa terveydenhuolto on silloinkin kun se toimii. Siten kuin se toimii.

Vasen käteni on niin kipeä etten pysty nukkumaan, mutta huoltojärjestelmän arvion mukaan en ole sairas, joten kivulle voin hakea hoitoa ja selitystä fysioterapiasta maanantaina. Kivun kokemukseen ei järjestelmässä ole mittaria eikä mittaajaa.

Eilen kello 16:n tienoilla kun heräsin sohvalta huomasin vasemmasta olkapäästä säteilevän kivun. Oletin sen rasitusvammaksi liiasta tabletin pitelemisestä tunnista ja päivästä toiseen samassa asennossa. Saunassa käytyä kipu ei kuitenkaan helpottanut. Harteiden rentouttaminen käsiä heiluttelemalla tuntui sekin vain levittävän kipua. Missään asennossa kättä ei saanut rennoksi ja kivuttomaksi, jotta voisi nukahtaa. Kun osa kädestä kävi puolittain tunnottomaksi, päätin lähteä Acutaan peläten veritulppaa. Soitin varalta päivystysarvioon, jossa hoitajan asenne muuttui vasta kun hän kuuli ikäni.

Kävelin TAYSin Acutaan, kello oli 3:50. Ketään ei näkynyt ulommassa salissa, joten pääsin arvioivalle hoitajalle samantien. Hän oli ainoa tapaamani ammattilainen, jolla oli ehdottaa diagnoosi: "jäätynyt olkapää". Mutta iän jne ansiosta pääsin sisempään saliin. Siellä oli vain neljä ulkomaalaista lisäkseni, yhdellä jalkavamma, pariskunnalla aivotärähdyksen saanut lapsi, neljännellä jokin huolistressi sen perusteella, mitä kuulin isossa hoitohuoneessa. Vain verhot erottavat hoitohuoneessa ihmisten yksityisimmät asiat.

Ruuhkistaan kuuluisa TAYsin Acuta kello 5:50.

Odotin vartin,  jotta pääsin hoitohuoneessa verikokeeseen,  mutta sitten 5:een saakka  seuraavaan vaiheeseen: sydänkäyrä ja uusi veriarvojen testi ja verenpainemittaus. Ei mitään poikkeuksellista missään, sanoi hoitaja. Takaisin isoon aulaan. Siellä ei ollut enää ketään muuta odottamassa. Seinällä pauhasi kaiken aikaa televisio lujalla, jotta kukaan ei nukahtaisi istualleen. Siis minä. Aikaa vietin yksi tuossa tilassa, kunnes vähän ennen kuutta sinne laahusti lämmittelemään kaksi koditonta. Acutan verkossa julkaistava reaaliaikainen "ruuhkamittari" väitti aulaodottajia olevan kaksi. Tehokas terveydenhuolto? Ainakin nettijulkisuutena. Tosiasiassa lääkäreitä näytti olevan vain yksi ja hänelläkin vuoronvaihto, joten asiakkaat saavat arvailla meneekö aulassa vielä kolmaskin tunti.

Siinäpä onkin terveydenhuoltojärjestelmän eetos: että asiakas on itse se triage-seuloja, joka miettii, onko hän ykkösyksikön kakkonen vaiko kakkosyksikön kolmekymmentäseitsemäs. Että minne sen perusteella edes larppaa menevänsä.

 
Odotin kello 6:05:een asti ennen kuin lääkäri kysyi sisään. Käteni oli yhä niin kipeä etten voisi nukkua, mutta testien ja käsieni "liikkuvuuden" perusteella lääkärillä ei ollut muuta sanottavaa kuin että minun pitäisi hakeutua fysioterapeutille. Kun kysyin kipulääkkeistä, hän hetken epäröityään lupasi kirjoittaa reseptin jollekin buranaa vahvemmalle. Välittömästi tuli mieleeni, josko näytin lenkkivaatteineni ja reppuineni liiaksi samalta kuin aulassa lämmittelevät herrat. Ehkä suorat housut ja salkku olisivat saaneet lääkärin edes kysymään kuinka kova kipu oli kyseessä. Viidessä minuutissa olin takaisin aulassa. Kävelin kotiin, kerroin S:lle että olen terve vaikka vasemmalla kädellä pystyy hädintuskin näppäilemään reseptiä netistä.

Julkisesta terveydenhuollosta fysioterapiaa ei näköjään noin vain saada, joten ilmeisesti menen sitten maanantaina yksityiselle. Luultavasti halvemmalla ja helpommalla olisin päässyt ottamalla heti saunan päälle suomalaisen kokovartalopuudutuksen.

 

EDIT 11.3. Julkisestakin terveydenhuollosta voi saada helposti ajan fysioterapiaan, jos vaiva on akuutti. Soitin tänä aamuna ja sain ajan jo torstaille. Tila ei ole merkittävästi muuttunut. Kipu kyllä katosi lähes kokonaan eilen, yhtä äkillisesti kuin oli alkanutkin, mutta käden osittainen tunnottomuus ja heikkous ei, joten googlailun perusteella siinä on jonkinlainen hermopinne. Käden koukistusvoima ja sormien pinssiote on samalla heikentynyt, mikä on raivostuttavaa, vaikkei kovin paljoa arkea hankaloittavaa. Ja nukkumaan mennessä on edelleen hankala löytää kädelle asentoa, jossa ei jomottaisi. Kipulääkkeitä sain kahdenlaisia, mutta mieluummin olisin ottamatta, koska lääkkeiden käytöstä en periaatteessa pidä, olipa buranaa tai mitä vaan.

Yanagihara: Paratiisiin (romaani)

 

 

Hanya Yanagihara: Paratiisiin

Suom. Arto Schroderus

912 s.

2022, Tammi

 

 

Kolmesta romaanin mittaisesta tarinasta koottu Paratiisiin lienee pisin vaikkei perusteellisin vaihtoehtohistoria mitä yksiin kansiin on painettu. Ainakin se on perusteellisin kaunokirjallinen reaktio mitä korona-pandemia on aiheuttanut.

Kirjan osiot linkittyvät toisiinsa hyvin väljästi. Erittäin mielelläni suosittelen aloittamaan lukemisen kolmannesta, 2090-luvun New Yorkiin sijoittuvasta osiosta. Se toimii kuin itsenäinen kuusisataasivuinen romaani.

"Vyöhyke kahdeksan" -nimellä merkitty osio sijoittuu maailmaan, jossa kansainvälinen korona-kriisi on ollut alku jatkuvien, limittäisten epidemioiden aikakaudelle. Ihmiskunta tulee niin lähelle maailmanloppua vuosien 2056 ja 2070 pandemioissa, että tarvitaan globaali torjuntajärjestelmä – Pekingistä käsin johdettuna.

Tässä vaihtoehtohistoriassa Kiina on maailman viimeinen supervalta. Yhdysvaltojen tilalla on perinteisen dystooppinen, vankilavyöhykkeiksi muuttunut Amerikka, josta puuttuvat televisio, internet ja suklaa. Kertojana on naispuolinen "Charlie", joka elää järjestetyssä avioliitossa ja jonka läheisin luotettu on samanniminen isoisä, Charlie. Isoisä on ollut aikoinaan hyvinkin vaikutusvaltainen tiedemies, mutta vie aikansa ennen kuin pojantytär tajuaa, että karanteenileirejä suunnitellut isoisä voi myös auttaa häntä pakenemaan Amerikasta.

Puolet kirjan kolmannesta osiosta koostuu isoisän vanhoista kirjeistä miesrakastetulleen. Niissä kuvaillaan tiedemiesten ja yhteiskunnan kamppailua pandemioita vastaan. Kiinnostavinta ovat pohdinnat siitä, miksi dystopiaan on niin helppo sopeutua: ihmisten on pakko oppia unohtamaan mitä entinen elämä oli. Lopulta primitiivinen politiikka ja teknologinen kontrolli sulautuvat toisiinsa, epidemiologit muuttuvat "hallintoviranomaisiksi".

Kirjan ensimmäinen ja toinen osio pohjustavat vaihtoehtohistoriaa. Osioita sitoo eräänlainen sukukronikka, jossa kuitenkaan verisukulaisuus ei ole merkittävä sitouttava tekijä, vaan omaisuus ja luokka-asema.

Kirjan ensimmäisessä osiossa eletään vuotta 1890 sisällissodan jäljiltä moneksi valtioksi hajonneella Pohjois-Amerikan mantereella. New York on pienten vapaavaltioiden kyseenalainen paratiisi, jossa sukudynastioiden vallan takaamiseksi suositaan homoavioliittoja. Lapset adoptoidaan orpokodeista ja kasvatetaan kuuliaisiksi sukunsa perinnölle.

Tämän osion päähenkilö on haaveiluun taipuvainen taiteilijaluonne David, joka niin ikään elää isoisänsä suojeluksessa. Erittäin pikkutarkkaan tapakulttuurin ja tunteiden kuvailuun luottava proosa ei mitenkään eroa kuivakkaimmista historiallisista romaaneista. Ilmeisin vertailukohta tällaiselle seurapiiriromanssin kuvaukselle on Henry Jamesin samoille kulmille (tosin 1840-luvulle) sijoittuva Washingtonin aukio (1880). Kirjailija Hanya Yanagihara on kertonut aloittaneensa oman, homoromanssiksi muutetun seurapiiritarinansa reaktiona Jamesin teokselle, mutta lisänneensä siihen kaksi muuta tekeillä ollutta tarinaa.

Mitään vaihtoehtohistoriana kiinnostavaa ei nouse esille kirjan tässä osiossa eikä myöskään kirjan toisessa osiossa. Paikka on kartanomaista rakennusta myöten sama, mutta ajankohta on 1990-luku ja päähenkilönä havaijilaiset aatelisjuurensa salaava nuorukainen. Hänenkin nimensä on David, kuten myös kolmannessa osiossa on Charlesin isä. Nimillä on teoksen sisällä henkilötyyppejä mytologisoiva ominaisuus, jota ei tarkemmin selitetä eikä sovelleta.

Olennaista tässä toisessa osiossa on 1990-luvun kuvaaminen murroskautena, kun AIDSin kaltainen sairaus muuttaa yhteiskunnan käsityksiä miesten rakkaussuhteista. Välillä näkökulma siirtyy Havaijille. Omaakin sukuperintöään tätä kautta perkaava kirjailija käsittelee Havaijia menetettynä paratiisina, saarekkeena maailmassa, jossa imperiumit piirittävät ja tarkkailevat kaikkia assimiloimista vältteleviä osakulttuureita.

Vaihtoehtohistorian isossa kuvassa kyse ei ole vain seksuaalisen identiteetin inversioon perustuvasta peilauksesta, jossa avioliittojen luonnollisena mallina pidetään kahden miehen rakkautta. Romaanin todella massiivinen spekulaatio koskee sitä, miten väestökadon kokenut yhteiskunta yhtäkkiä alkaakin suosia ja sitten pakottaa kansalaisiaan heteroliittoihin uuden sukupolven syntymiseksi.

Kirjassa rinnastetaan sukupuoli- ja etnisiä vähemmistöjä pakottavat hegemoniset asenteet. Poikkeuksellisen lavea historiallinen skaalaus ja vaihtoehtohistorian ylimalkainen käsittely vievät kuitenkin lukijan huomion yksityiskohtiin, joilla lopultakaan ei ole merkitystä kokonaisuudelle. Paratiisiin on komea kattaus aiheita, mutta silti kirjallinen pannukakku.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy Portti-lehden numerossa 1/2023 arvosteluna.

 

Yskin kotona, osa XXX

 

Tänään oli 30. päivä yskänäisenä. Sain tarpeekseni ja varasin ajan lääkärille. Periaatteessa kukaan ei mene lääkärille vain siksi, että on yskänäinen, mutta kun tarpeeksi kauan on yskikseen niin tuntuu, ettei päässä ole enää kuin konsonantteja ja on pakko saada jokin muutos tilaansa. 

Normaali ihminen menisi yskin tein terveyskeskukseen. Mutta kun lukee lehtijuttuja niidenkin kafkamaisista jonoista, niin mieluummin maksan 117.30 € siitä hyvästä, että kuka tahansa valkotakki kirjoittaa minulle nopeasti sen paperin, jolla saan jotain helpotusta tilaani, olipa sitten tervasnapseja tai homeopaattisia laastareita. 

 

Viime vuoden aikana juttelin erinäiset kerrat Raimon kanssa siitä, miten lääkärin vastaanottotilanne on absurdi kohtaaminen. Nyt sain kokea sen itse. Kuin olisin harjoitusteatterin sivuosassa ymmärtämättä sen paremmin omaa rooliani kuin tilanteen draamallista tarkoitusta. Miten selittää pelkkä yskä niin isoksi asiaksi, että sillä kehtaa vaivata jopa lääkäriä, mutta samalla niin pieneksi, että kuulostaa täysipäiseltä ihmiseltä. 

Yksityisen terveystalon vastaanotolla potilaan roolia helpottaa se, että hän on sentään MAKSAVA ASIAKAS ja siksi periaatteessa oikeassa. Mutta tämän talven tautitilanteessa juuri me räkätautiset ihmiset olemme lukuisia kuin vihreä vitsaus itsessään. On pakostakin nöyrä, että ylipäänsä pääsee sisään johonkin terveystaloon ja saa tavata lääkärin kuin gurun, joka muistuttaa hengityksen alkeista.

Apteekin jonossa laskeksin mielessäni, että olen elämäni aikana käynyt lääkärillä ehkä kymmenisen kertaa ja niistä neljä on ollut täysin turhia, siis väärän itseanalyysin vuoksi tehtyjä käyntejä. Näin kehnolla itseymmärryksen tarkkuudella on vieläkin suurempi kynnys mennä lääkäriin edes 30 päivää jatkuneen potemisen jälkeen – mutta toisaalta lääkkeiden sivuplacebovaikutus on sitäkin suurempi. Yksi ainoa nenäsuihke tuntuu avaavan koko pään ja nielun. (Sain myös inhalaattorin kuukaudeksi...)

Vain aivot ovat edelleen lukossa. Yskänäisyydestä tulee niin nopeasti elämäntapa, ettei halua poistua kotona, ei lähteä käymään missään kirjastoa kauempana. Sikäli torstaiden kurssityöt ovat kuin norpalle avanto jäälakeudella. Pakolliset kurssityöt vievät tammi- ja helmikuun ylitse, ja sitten onkin jo hiihtoloma ja kevät ja maailmassa ehkä jokin ihan toinen sota tai pandemia jonka etäisyydestä vuodattaa räkäkyyneleitä.

Yhdessä (elokuva)

 

"Yhdessä" ("Deux", 2019) edustaa vuoden laadukkainta filmidraamaa ja vuosiin omintakeisinta romanssia mitä teattereissa on nähty, vaikka aivan loppuun saakka sen tiiviin tehokas käsikirjoitus ja hämmentävän hieno leikkausrytmi eivät kanna, aivan kuin tuottaja olisi pelästynyt, jaksaako maksava katsoja istua edes puoltatoista tuntia vanhusten rakkaudesta kertovan tarinan äärellä. Minä pidin tästä jopa enemmän kuin samaan aikaan teattereissa pyörivästä toisesta vanhuuskuvauksesta "Isä" (2020), joka sekin on tämän laihan filmivuoden helmiä. "Yhdessä" on kuitenkin ehdottomasti elokuvakerronta edellä etenevä taideteos, kun taas "Isä" jähmettyy auttamatta aiheensa ja näytelmäpohjaisen asetelmansa rajoituksiin juuri niin kuin kaupallinen laskelmointi edellä tuppaa käymään.

Jo "Yhdessä"-elokuvan aloittava parin minuutin prologi johdattelee siihen, että tässä romanssissa on taikaa, jota ilman se ei olisi mahdollinen konservatiivisen ranskalaisen yhteiskunnan varjossa: unenomaiset ja uniin tulevat lyhyet välikuvat selittävät vähitellen, että Mado ja Nina ovat pelastaneet toisensa kuoleman kaltaiselta kohtalolta. "Yhdessä" onkin parhaimmillaan kuin kiltin humoristinen kauhufilmi, kun draama tapahtuu kahden puolijulkisen asunnon välillä konservatiivista perhejulkisuutta edustavia ihmisiä vältellen. Samaa suljetun tilan kauhua ja lumoa tähän tilojen suhteellisuudella pelaavaan kerrontaan latautuu kuin toisessa ranskalaisessa vanhusromanssissa, Haneken "Amour" -elokuvassa (2012). Joka taas oli omasta mielestäni hölmistyttävän tylsä ja yhdentekevä ollakseen Hanekea.

Ensimmäinen puoli tuntia "Yhdessä"  etenee niin näppärästi, että isoimman juonenkäänteen myötä tuleva hidastuminen ärsyttää tavattomasti, samoin ikävän lattea lopetus: näin vain lopuksi tapahtuu, selvittämättä miten merkittävästi ihmisten asenteet ovat muuttuneet. Kohtuuttomalta tuntui sekin, miten työväenluokkaa edustava hoitajan hahmo on tyypitelty, kun kerran muuten filmin sanoma on hienoisen saarnaavakin kategorisia ennakkoluuloja vastaan. Ja näitä tarinamaailman harsoja jäi törröttämään kyllä muitakin: siis mitenkäs sille kissalle (=tyttären tyrkyttämälle lapsikorvikkeelle) lopulta kävikään? Olihan se hauskan symbolinen ele juuri lopetukseen, mutta alleviivasi sekin loppuratkaisun sietämätöntä helppoutta.

Heinäkuussa uutisoitiin, että "Yhdessä" tulee saamaan uudelleenversioinnin englanniksi. Ainoa kiinnostusta herättävä ominaisuus kulttuurikohtaisessa sovittamisessa on rakastavaisten unelmakaupungin nimeäminen. Voiko Rooma merkitä brittirakastavaisille samanlaista nuoruuden toiviopaikkaa kuin ranskalaisille?

Terveysbyrokatria gotiikan alalajina

 

Gotiikan tutkijat käyttävät nimitystä "financial gothic" siitä 1700–1800 -lukujen romanttisesta kirjallisuudesta, jossa seteliraha nähdään luokkayhteiskunnan uhkana ja, ennen kaikkea, symbolina identiteettien vaihtoarvolle ja monitulkintaisuudelle. Gotiikan tutkija Rebecca Nesvetin mukaan painettu kirjallisuus osaltaan 'naturalisoi' painettuun setelirahaan suhtautumista, kunnes vuosisatojen vaihteessa lukuisat väärennösskandaalit räjäyttivät epäluottamuksen molempiin. Upea tilanne gotiikan kannalta!

Finanssiaihelmat ovat tietysti vain pieni juonne goottisen kirjallisuuden sisällä ja eroavat siitä, miten dekadentteja hirviöitä käytettiin vertauskuvina. 1800-luvun aateliset nousukkaat, jotka eivät tienneet mitä tehdä perimällään omaisuudella, olivat varsinaisten (aatelisten) verenimijöiden JÄLKELÄISIÄ. He edustivat jäännettä siitä, mikä oli menneisyydessä pelottavaa ja tutkimatonta, mutta samalla jotain mikä oli maailmasta kulumassa loppuun...

Varsinaiset 1800-luvun hirviöt, finanssialan rahan/identiteetin väärentäjät, olivat osa kehittyvää järjestelmää. Olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten kirjalliset keksinnöt näiden hirviöiden kustannuksella muuttuivat suullisen perinteen tarinoiksi pankkirakennuksia riivaavista kummituksista. Nämä taas muuttuivat vähitellen kuvitelmiksi täydellisesti identiteettinsä häivyttävistä, kummitusmaisesti liikkuvista rikollisista, ja lopulta dekadentin sympaattisiksi, identiteettipelit tunteviksi sarjamurhaajiksi.

Mutta yrittäessäni etsiä linkityksiä Kafkan ja gotiikan välillä mieleen juolahti, että tämä finanssimaailman omalakisuudesta noussut pelko jatkui luontevasti byrokratian omalakisuutta koskeneena pelkona. Toinen puoli "kafkamaisuutta" ovat tietysti kertomushierarkiat, joihin lukija on tarkoituskin eksyttää, mutta järjestelmän ja yksilön sadistisille merkkipeleille en oikein keksi muuta mallia kuin joko finanssijärjestelmän tai militäärisen järjestelmän kirjalliset kuvaukset.

Kritiikeissä ja joskus tutkimuksessakin "kafkamaisuutta" käytetään selittämään lähes mitä tahansa johdonmukaisen mieletöntä fiktiomaailmaa. Kukaan ei ole kuitenkaan tohtinut kysyä, millä nimellä näitä teoksia sitten kutsuttaisiin jos ei olisi koskaan ollut erästä Franz Kafkaa. Tai Kafkan kääntäjiä. Joiden onnistuneisuudesta on siitäkin ilmeisesti kielialuekohtaisia kiistoja. Yhtä vähän on tunnustuksia sille, että Kafka on goottisen kirjallisuuden tärkein edustaja 1900-luvulla. Ei tätä kukaan ryhtyisi hartaasti kieltämäänkään, mutta Kafkan asema valtavirtakirjallisuudessa on estänyt... tai ainakin häirinnyt paikantamasta häntä genreperinteeseen.

Itse en ole koskaan syttynyt Kafkan proosalle. Silti kiinnostaisi nähdä mitä kaikkea Kafka peittää taakseen kirjallisuushistoriasta, ja edestäänkin. Miksi ei ole ilmaantunut ketään Kafkan veroista sadististen järjestelmien kuvaajaa?  Miksi nykypäivänkin kauhukirjallisuus pelaa ennemmin paranormaaleilla retroaineksilla kuin kuvaisi sitä, mikä on aidosti kauheinta elämässämme? Miksi tieteiskirjallisuudessa goottiset ainekset on keskitetty vain kehokauhuun, kun sitä samaa teinimäistä goretusta on jo media tulvillaan elokuvien puolella?

Johtuuko se vain maailmansotien jättämästä järkytyksestä, ettei 1900-luvulta osata kuvitella Kafkan työnjatkajaksi kuin muutamia  ABSTRAHOIVIA mestareita, kuten Orwellin kaltaisia, dystopiaksi rajatulle vertauskuvalle omistautuneita kirjoittajia? Siksikö, että maailmansodat nollasivat käsitykset sadismista - vai siksikö, että elämme niin tasapainossa byrokaattisten järjestelmien kanssa, ettei siinä tasapainon nollapisteessä ole enää mitään kerrottavaa? Tai keinoa nähdä järjestelmät ulkoa käsin?

Vai johtuiko goottisen perinnön hiipuminen kirjallisuudessa vain siitä, että visuaalinen media pystyy käyttämään perinnettä hyväkseen niin paljon tehokkaammin kuin sanataide?

Jos korona-ajasta jotain hyvää haluaisi löytää niin voisi kuvitella sen tarkentavan käsityksemme terveysbyrokratiasta kafkamaisena järjestelmänä, joka hallitsee ihmiselämää syntymästä kuolemaan. Ehkä seuraava suuri kafkamainen tai orwellimainen (tai dickensiläinen) kertomus nouseekin globaalin ja kansallisen koronakriisin moniselitteisistä/identiteettisistä hankauspisteistä...

 

*

SAMAAN AIKAAN VIIDAKOSSA on Agricolassa ilmestynyt lisääntymispolitiikkaa käsittelevä kolumnini. Se antaa esimakua "Pakollisesti lapselliset" -kirjan sisällöstä.

 

Babyteeth (elokuva)

En matkustanut 300 km Kuopioon vain nähdäkseni "Babyteeth"-elokuvan, mutta olisin voinut, jos olisin tiennyt että kyseessä on vuoden vaikuttavin filmi. 

Paikallinen mullikkabladet noteerasi sen olevan "nuorisoelokuva", joten tein päätöksen teatteriin menemisestä 5 minuuttia ennen sen alkua. Täällä ruttovapaalla susivyöhykkeellä tällainen cityelämä on edelleen mahdollista.

Mutta mitä sainkaan kasvoilleni. Elokuvan joka kertoo kuolemansairaudesta.

"Babyteeth" (2019) on niitä festarijulkisuuteen luottavia indiefilmejä, jotka voivat käyttää läpikotaisin pateettista aihetta, nuoren ihmisen syöpäromanssia, tehdäkseen jotain omaa sen perustalta. Elokuvaa oli mennyt ehkä viisi minuuttia kun metaforinen genreleukani loksahti vertauskuvalliseen valtavirtalattiaan. Ja tätä jatkui läpi filmin. _Jokainen_ kohtaus (2-10 minuuttia) oli rakennettu ensisijaisesti draaman ehdoilla eli niissä tapahtui uskottavan yllättävä käänne, jonka katsoja joutui tulkitsemaan ilman edellä esitettyä informaatiota henkilöistä ja näiden suhteista. 

Ensimmäisen tarinakolmanneksen ajan joutui toistuvasti tarkistamaan käsityksiään _millaisia_ nämä hahmot oikein ovatkaan. Aluksi tarina oli vaikuttanut olevan kuin australialainen "American Beauty" yhdistettynä "Tähdissä on virhe" -syöpämelodraamaan. Pidemmälle nähtynä alkoi tuntua siltä, että kohtausten ylättävyys perustui ihan vain emotionaaliselle rehellisyydelle: millaisissa sijaistoiminnoissa hahmo paljastaa tunnetilansa. Arvata siis saattoi, että kyse oli näyttelijä-ohjaajan (Shannon Murphy) tilanteittain syventämästä kerronnasta. Pidin siitä kovin. Tällaista kohtaus kerrallaan tehtyä filmidraamaa on enää harvoin nähnyt sitten 1990-luvun X-sukupolvifilmien. Edes indietuotannoissa.

Ja silti "Babyteeth" pelaa täysin sen traagisen genreromantiikan varassa mitä syöpäromanssit, etenkin nuorten tarinat ovat, jopa sitä pakollista (K-12 -ikärajaa asiallisesti noudattavaa) eksistenssin-todistavan-ensiseksin kohtausta myöten. Elokuvan käsikirjoitus on onneksi niin tunneälykäs, että kaavamaiset hahmotkaan (emoteini, rankka poikafrendi, terapoiva isä, taideuransa uhrannut äiti) ja pliisun helppo musaraita eivät haittaa, tai ne "American Beauty" -tyyppiset lähiösatiirin odotukset. Ennen kaikkea näyttelijät ovat hahmonsa erityisen särmän tajuavia, ja käsivarakuvaus poimii kuin ohimennen oivaltaen ympäristöstä elämänvoimaa kirkuvia lintuja ja sormivärimustekaloja.

Elokuvan lopetus on syöpäromansseissa se mikä ratkaisee kerronnalle suotavat rohkeusmitalit. Tässäkään "Babyteeth" ei petä. Antaisin sille viisi tähtimitalia. Otsikoilla "Love" ja "The Beach" tehdyt lopukohtaukset kykenevät yllättämään vielä sittenkin, kun kuvittelee tietävänsä miten tällainen tarina loppuu. Anarkistista "kaikki on sallittua tartu hetkeen -periaatteen todistamiseksi" asennetta ovat monet muutkin syöpäkuvaukset alleviivanneet, mutta aniharvassa filmissä uskalletaan pelkistää tärkeimmät hetket niin pienesti kuin tässä filmissä. 

Lopulta kyse onkin ehkä vain siitä, miten empaattisesti katsoja suhtautuu _myötäkärsijöiden_ hahmoihin keskushenkilön, teininä kuolemaa tekevän Millan sijaan, ja sikäli näyttelijävalinnoista. Itselleni jopa hollywoodpatetiaa tihkuva "Tähdissä on virhe" on ainutlaautuisen koskettava nuorisofilmi, kun taas Valkeapään "He ovat paenneet" on kamalinta tekotaiteellista potaskaa mitä tiedän. Näiden kahden eksistentialistisen ääripään väliltä "Babyteeth" on vähintäänkin tärkein memento mori -filmi mitä tänä karmeana ruttovuonna saimme puheenaiheeksemme.

Kuvakukko-teatterin isossa salissa istui 12.12. näytöksessä takanani vain kolme ihmistä. Aluksi tunsin, lopulta tiesin olevani etuoikeutettu nähdessäni tämän melodraaman sääntöjä murtavan indiefilmin valkokankaalla. Kiitos indie-teatterille tästä tilaisuudesta.

Kalenteritytöt (näytelmä)

Miten syövän kaltaista aihetta käsitellään tappavan pandemian aikana? Periaatteessa kuten ennenkin. Mutta analyyttisen sarkastiseksi tarkoitettu näkökulma voi epäonnistua poikkeuksellisen raskaasti juuri tällaisena aikana, juuri tällaisen aiheen kohdalla, kuten viime viikolla nähty "Näkemiin professori" osoitti.

Sitäkin suuremmalla kiinnostuksella menin (18.7.) katsomaan syöpäaiheista näytelmää "Kalenteritytöt". Sekin lähestyy aihetta viisaan epäsuorasti ja tilannekomiikan sävytyksellä, mutta onnistuu kaikessa missä tuo elokuva epäonnistui.

Ihan helpolla kuolemanvakavan aiheen humoristinen käsittely ei onnistuisi, jollei näytelmän teksti perustuisi tunnettuun elokuvaan (2003), josta Ylöjärven museomäellä pyörivässä versiossa käsikirjoitus on (erillisellä luvalla) perinpohjaisesti lokalisoitu. Tekstin tunnettuus, etenkin tarinan tosipohjaisuus, tuo huumoriin arvokkuutta ja leppoisa paikallisuus maanläheisyyttä. Tämä on ilmeisen toimiva ja yleinen kaava kesäteatterien näytelmissä.

Erityistä "Kalenterityttöjen" huumorissa on se, miten tarinan arvokkaat henkilöhahmot uhraavat oman arvonsa (alastomuus tyttökalenterissa) saadakseen tukirahaa tabuna pidetylle elämänalueelle (syöpäsairauksien stigmaattisuus). Huumoria on kevennetty peribrittiläisellä vitsailulla riisumisesta ja alastomuudesta, mikä meikäläisen saunakulttuurin kontekstissa kuulosti monin paikoin hassun vanhahtavalta. No, sehän ei ole välttämättä haitaksi kesäteatterille.

Lisäksi draamasta paistaa sen alkuperä elokuvana. Ensimmäisen puoliajan näytelmä toimii sen varassa, miten marttakerhon aktiivit saadaan suostuteltua tabuja murtavaan projektiin, poseeraamaan tyttökalenterissa. Toinen puolisko näytelmää on toiminnallisempi, mutta draaman ainekset on jo käytetty, kun jäljellä on naisten yksittäisten konfliktien käsittely julkisuuden paineessa.

Katri Häti ohjaa museomäellä.

"Kalenterityttöjen" ohjaajaa Katri Hätiä voi siltikin kiitellä erinomaisesta tekstinvalinnasta. Harva draama antaa niin tasaisesti tilaa useille eri näyttelijöille, ja saa nämä vielä lisäksi profiloitumaan osana kollektiivia. Sekä aiheensa että rakenteensa puolesta "Kalenteritytöt" muistuttaakin läheisesti kotimaista näytelmäklassikkoa "Lumikit" (1988). Tosin "Lumikit" on surumielisempi, personoivampi, ja tietysti ajan & paikan kaavoihin tukeutuessaan ihan oikea draama verrattuna "Kalenterityttöihin".

Kuoleman kahtalaisilla (oma/muiden) merkityksillä pelaaminen jää toki etäiseksi "Kalenteritytöissä" verrattuna moniin syöpäfilmeihin, joissa tavanmukaisesti potilas itse saa verbalisoida sairauteen liittyvän kahtalaisuuden. Päätellen "Kalenterityttöjen" suosiosta eri paikkakuntien teatteriohjelmistoissa etäännyttäminen on kuitenkin se ainutkertainen ratkaisu, joka tekee näytelmästä universaalin: tappava sairaus on niin yhdistävä vihollinen, että sitä vastaan kamppaillessa kaikki keinot ovat kauniin karnevalistisia. Tämä sanoma verbalisoidaan "Kalenteritytöissä" monipuolisesti. Julistava verbalisointi voisi johtaa sietämättömään sentimentaalisuuteen (kuten monissa syöpäelokuvissa), jollei kesäteatterin kirjaimellisesti pystymetsäläinen ilmapiiri tasoittaisi tunnelmaa. Syöpään kuolleen muistolehdon voi nähdä sekä sankoihin istutetuissa auringonkukissa (symbolina) että lavasteiden takana kohoavassa hongikossa (tekstin lokalisointina).

Erityistä "Kalenteritytöissä" on tietty sekin, että se on Tukkateatterin ensimmäinen projekti kesäteatterina. Onneksi se toteutui. Yleisöä oli näkemäni perusteella jopa enemmän kuin ehkä tavanomainen kesälauantai vetäisi paikallisia ihmisiä. Koronan edellyttämät turvamääräykset hoituivat nekin kuin tappavat epidemiat olisivat jo osa arkeamme... jossa tällaiset näytelmät ovat nyt entistäkin universaalimmin koskettavia, kieltämättä...

Näkemiin professori (elokuva)

Näkemiin filmitaide, hyvästi elokuvateatterit. Jos viiden kuukauden korona-tauon jälkeen teatterit tarjoavat sellaista roskaa kuin "Näkemiin professori" niin mitään kiirettä ei ole pandemian tai sen toisenkaan aallon ohimenemisellä.

"Näkemiin professori" (2018, "Richard Says Goodbye") on kaikin tavoin alamittainen elokuva, joka on maahantuotu teatterilevitykseen vain paremman puutteessa. Se on mitä matalamielisintä miesmelodraamaa, jossa katsojan pitäisi välillä nauraa sille miten Johnny Depp imitoi kännisuorituksiaan ("Pelkoa ja inhoa", "Rommipäiväkirjat", "Pirates of C" -filmit) ja välillä osoittaa myötätuntoa Deppin tartu hetkeen -monologeille.

Depp esittää kirjallisuuden professoria joka saa tietää elämänsä viimeisten kuukausien olevan edessä pitkälle edenneen keuhkosyövän vuoksi. Elokuvassa ei ole mitään juonta, vaan se koostuu kohtauksista, joissa professorihahmo päästelee aivopieruja arvokkaan yliopiston luentosaleissa ja seurapiiritilaisuuksissa. Lähes kaikkien sivuhahmojen motivaatio perustuu sille, miten heidän on lopultakin pakko ihailla vallattomasti käyttäytyvää professoria.

Jos kykeni katsomaan oksentamatta tieteisfantasian "Transcendence" (2014), jossa Deppin esittämä tiedemies muuttuu digitaaliseksi jumalaksi, saattaa tämänkin professorikuvitelman kestää loppuun saakka. Me istuimme teatterisalissa, jonka kymmenestä katsojasta vain yksi jätti kesken. Itsekin istuimme sinnikkäästi loppuun saakka, sillä olimme valinneet "Näkemiin professorin" deittileffaksi, osittain sen vuoksi että Hesari sentään antoi ymmärtää sen olevan keskimääräistä kelvollisempi syöpämeloraama.

Mutta Hesari valehteli. "Näkemiin professori" on oikeasti keskimääräistäkin kelvottomampi leffa, kliseistä koottu muka-positiivinen, muka-radikaali, muka-draamallinen, juuri sellainen johnnydepp-egotrippi, joka äijäasenteidensa ja loputtomien penis-vitsiensä vastapainoksi yrittää kerätä vastapuolenkin pisteet kuvaamalla professorihahmon (verbaalista) suopeutta tyttärensä kaapistatuloa kohtaan. Kaiken lisäksi elokuva loppuu juuri sellaiseen tartu hetkeen -kohtaukseen, josta oikeasti kiinnostavan pandemia-ajan melodraaman pitäisi alkaa.

Mikäli syöpää ei olisi, Hollywood olisi sen keksinyt. Ei ole ilmeisesti mitään rajaa siinä, miten paljon tartu hetkeen -oppia hokevia sairausmelodraamoja voidaan tuottaa aivan ilman juonenkulkua. On sitä Suomessakin kokeiltu, yhtä heikoin tuloksin.

Pitkän ja tahmean perinteen päälle on onneksi Amerikassakin tehty taitavia, empatiastaan tinkimättömiä elokuvia kuten "Tähdissä on virhe" (2014) tai "Minä ja Earl ja kuolemansairas tyttö" (2015). Mutta niistä ei "Näkemiin professori" -elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Wayne Roberts ole varmaan kuullutkaan. Jännittävää kyllä, hänen edellinen ja ainoa ohjauksensa on "Katie Says Goobye" (2016) joka kertoo 17-vuotiaan unelma-ammatista prostituoituna. Ilmeisesti samaa Will Ferrell -sarjaa melodraamana kuin penis-vitseihin fokusoiva syöpäfilmi.

Roy Andersonnin "Om det oändliga" saattaa olla ainoa erityinen filmi, jonka siirtymistä epidemian alta hamaan tulevaisuuteen voi murehtia. Muuten vuoden 2020 ensi-illoilta ei ilmeisestikään kannata odottaa mitään merkittävää. Finnkinon viimeiset sarjaliput voi tuhlata sellaisena päivänä kun täytyy pitää sadetta keskustassa.