KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024


- tietokirjani Eroottinen elokuva on ilmestynyt
- Savossa 3.-10.6. ja 18.-30.6.
- Muoniossa 27.7.-2.8.
- Helsingissä 13.8.






tiistai 27. helmikuuta 2024

Past Lives (einestuote)

 

Past lives (2023) on niin yhdentekevä ja laimea romanssidraama, että se herättää enemmän kysymyksiä siitä, mitä sen pitäisi olla kuin siitä, mitä kliseitä siihen on pakattu päätyäkseen jopa tamperelaisen kunnalliskinon iltapäivänäytökseen.

  • Eikö valtavirtaromansseja tarvitse enää käsikirjoittaa, vaan copypastetaan zoom-keskusteluja dialogiksi?
  • Eikö indie-filmejä enää tehdä tai tuoda Suomeen saakka, kun levityksessä tyydytään ylikansallista einestä muistuttaviin kevytfilmeihin?
  • Eikö tällaisissa einestuotteissa emootiot voisi muutenkin jo korvata emojeilla?
  • Eikö mitään muuta Aasian maata keksitä genrefilmien turvalliseksi eksotiikkabonukseksi kuin Etelä-Korea?

 

Romanssigenrellä menee surkeasti, jos aikuisille eivät tee romansseja enää muut kuin suomalaiset ja korealaiset. Britit keskittyvät seksiin ja ranskalaiset avioliittoihin, italialaiset muotiin, saksalaiset historiaan, jenkit vakuumipakattuihin supersankareihin.

Ikävä tulee New Yorkiin sijoittuvia 1980-luvun aitoamerikkalaisia rom-comeja, joissa dialogi oli kuin dildotappelu sovituskopissa ja rakastavaiset eläviä seksuaalisia olentoja eivätkä korealaisia kiiltokuvia höpisemässä edellisistä elämistä (="Past Lives").

Ehkä Past Lives -elokuvan myymiseen identiteettiherkille filmimarkkinoille on riittänyt, että se sivuaa ohjaajansa Celine Songin omaa elämää, emigranttiutta kanadankorealaisena.

Päähenkilöiden taustoittaminen näytelmäkirjailijaksi (kuten Song) ja insinööriksi (kuten miljardi korealaista amerikkalaisessa mielikuvituksessa) on ainakin riittänyt romassin pitimiksi. Muuta motiivia heillä ei ole rakkaudelleenkaan kuin olla joku jollekin jossakin. Katsomossa moni toivoo myös. Olevansa ihan jossakin muualla.

Se, että romanssifilmi ei läpäise edes Bechdel-testiä, ei nykypäivänä ilmeisesti haitanne ketään, kunhan tarinassa on monikulttuurista vibaaa, joka pyhittää kaiken elottoman parisuhteilun, älyttömän henkilötyypittelyn ja särmättömään turistiromanssiin kuuluvan kuvankäytön.

Näyttelijät ovat kyllä sympaattisia. Jaksuhaleja heille.


perjantai 23. helmikuuta 2024

Opettajainhuone (elokuva)

 

Jos olisi koulumelodraamalle oma alagenrensä, niin saksalainen Opettajainhuone (Das Lehrerzimmer, 2023) olisi siinä normitapaus. 

Mutta keskellä keskinkertaisten Oscar-ehdokkaiden talvea "Opettajainhuone" erottuu mestarillisena esimerkkinä siitä, miten koulua voi käyttää tilojen tematisointiin sen mukaan millaista toimintaa draama seuraavaksi edellyttää.

Tavallisten koulupäivien kuvaukseksi Opettajainhuone onkin kerrassaan hengästyttävän täynnä toimintaa. Se lähtee välittömästi liikkeelle siitä, että rikoksia on tapahtunut ja selvittelyt ovat meneillään ja jatkaa tästä herätellen dekkarimaisia epäilyksiä sellaista tahtia, että menee hyvän aikaa ennen kuin tajuaa koulupäivien vaihtuneen toisiksi. Päähenkilö, opettaja Nowak ryhtyy vastentahtoiseksi salapoliisiksi ja joutuu yhä vaikeampaan asemaan kollegoidensa ja oppilaidensa välissä. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka psykologinen silmä ja kutsumusopettajien peruskyky ratkaista jokainen ongelmatilanne toiminnalla, mikä aiheuttaa enemmän ongelmia kuin ratkoo, muttei suinkaan hänen itsensä takia, vaan sen opettajanhuoneen takia, jossa haluttaisiin asiat ratkaistavan porukalla.

Elokuvan viimeinen kuvamontaasi antaa ymmärtää, että pohjimmainen ongelma ei ole edes opettajien pakollinen, ahdistava kollegiaalisuus, vaan koulu maailmasta eristettyinä tiloina: koulun kaikki huoneet ovat opettajainhuoneita.


Yhtä lyhyttä juoksupyrähdystä lukuunottamatta koko tarina sijoittuu koulun sisälle, joten Nowakin ison oppilaslauman tyypittäminen nopeasti erottuviksi hahmoiksi ja vielä lisäksi kollegoiden tyypittäminen sivuhahmoiksi vaatisi periaatteessa kokonaisen tv-sarjan, mutta elokuvan käsikirjoitus osoittaa tässäkin sitä korkeinta ammattitaitoa tehdessään kaikki helposti tunnistettaviksi.
 


Päähenkilö Nowakin taustoittaminen puolalaiseksi ja hänen perustelemisensa siten opettajakunnan ulkopuoliseksi on käsikirjoituksen ainoa lurpahdus. Aivan kuin Nowakin psykologinen silmä ei itsessään riittäisi selitykseksi hänen poikkeavuudelleen riviopettajista? Tai kolmikymppisen Leonie Beneschin taito näytellä, että romahduspisteessäkin tällainen Nowak tietää heti mitä tehdä? Hänen persoonansa määrittyy pelkästään sillä, että hän on liikunnan ja matematiikan opettaja, mutta melodraamassa ne riittävät luomaan odotukset ja tulkinnat hänen tomerasta käytännöllisyydestään.




Pieni näpistelysarja uhkaa paisua oppilaiden organisoimaksi kapinaksi, jossa draama valitettavasti vaihtuu dramatiikaksi. Se osuus elokuvaa on hupsusti irrallaan muuten juurevasta koulunkäytävien realismista. Tarina tuntuu paisuttelevan paranoiaa auktoriteettiyhteisöstä tavalla, joka on ehkä väistämätöntä Saksan historiataakassa, muttei sovi lainkaan melodraamaan.

Absurdeiksi paisuvat tapahtumat ovat Nowakinkin kannalta niin mielettömät, että hän jälleen toimii oppilaiden kanssa pedagogiasta piittaamatta... ja siten palauttaa tarinaan realismin.
 

Ihan on mahdollista sekin, että kaikesta tuttuudestaan huolimatta saksalaisen koulun kuvauksessa on ironisia pistoja, jotka jäävät suomalaiselta huomaamatta. Mitä esimerkiksi pitäisi ajatella opettajainhuoneen könsikkäästä, jonka nimi on Liebenwerda???


Kaikki lapsinäyttelijät ovat onneksi tasaisen hyviä, tunnekuohujen sijaan olennaista on se, että he pystyvät esittämään uskottavasti pikkuvanhan älykkäitä 12-vuotiaita, jotka ainakin tämän elokuvan mukaan pystyvät jo 7. luokalla selittämään mitä eroa on matemaattisella todistelulla ja väitteellä. Jos suomalaista katsojaa moinen nerokkuus epäilyttää niin kylläpä myös vanhempainillan kohtauksessa saksalainen isäkin huutaa hämmästystään. Koulumaailma on nykypäivänä aivan muuta kuin mitä vanhempien sukupolvi edes tietää, saati ymmärtää.

 

Elokuvan lopetus on melodraamaksi niin yllättävä, että kerrankin/taas toivoin vielä jotain konventionaalisen juonipitoista epilogia. Mutta ainoa loppuselitys kuitataan loppukrediittien alla yhdellä hidastetulla kuvalla. Näin ohjaaja osoittaa, että tämä elokuva tehtiin TEEMAN eikä juonen (whodunit opettajainhuoneessa) tai varsinkaan aiheen (koulumaailma 2020-luvulla) ehdoilla. Taas sen sietää todeta ääneen: sellaista rohkeutta ei suomalaisissa elokuvissa ole nähty vuosikymmeniin.

Teemansa ensisijaisuudella ja dekkariodotusten torjunnalla myös teattereissa pyörivä ranskalainen Putoamisen anatomia kiusoittelee rivikatsojia. Minusta Opettajainhuone on sitä parempi ja vähintäänkin tärkeämpi elokuva – etenkin kun se muistuttaa, että Saksassa on muitakin älylliseen filmikerrontaan luottavia ohjaajia kuin aikamerkin tavoin kerran vuodessa  suomalaisiinkin teattereihin pyörähtävä Petzold-romanssi. Ohjaaja
Ilker Çatakilta Opettajainhuone näkyy olevan neljäs pitkä elokuva, joten tarjokkuus Saksan Oscar-ehdokkaaksi ei ole niin suuri yllätys kuin Putoamisen anatomian kohdalla.

 

perjantai 9. helmikuuta 2024

Putoamisen anatomia (elokuva, ei spoilereita)

 

Putoamisen anatomia (2023) on kaksi ja puoli tuntia ranskalaista oikeussalidraamaa. Kelle sellaista voisi suositella? Ei edes oikeussalidraamojen ystäville, koska kyseessä on realismiltaan ja draamaltaan jotain aivan muuta kuin genreä tyypittäneet amerikkalaiset oikeussalidraamat.  

Putoamisen anatomia ei ole tarinaltaan Tärkeä Elokuva tai tyyliltään Suuri Elokuva, vaan yksinkertaisesti niitä sellaisia teoksia, joita kaikkien elokuvien pitäisi olla: käsikirjoitukseltaan tarkan dokumenttimainen ja kerronnaltaan perusteellisen kirjallinen. 

Tällaista elokuvan normitapausta voisi ihailla – Grenoblen alppimaisemat poislukien – yhtä hyvin videolta tai suoratoistosta. 


 

Selvää on, että tällaista elokuvaa ei voisi syntyä muualla kuin vahvan filmikulttuurin Ranskassa, missä oikeuskäytännöt ovat dialogisempia ja missä filmirealismille riittää vaihtoehtoja fiktion ja dokumentin välimaastossa. Cannesin pääpalkinnon antaminen tällaiselle elokuvalle on kuin omahyväinen kättely metrimitan säilyttämisestä Pariisissa.

Rikoksen lähtökohta, kahden turhamaisen kirjailijan toisiaan syövä luomiskriisi, tuntuu sekin niin periranskalaiselta taiteilijaromantiikalta, ettei sellaisen luonteva käsittely oikeussalissa onnistuisi naapurimaissa... ja tässäkin filmissä romaanien siteeraaminen oikeussalissa on se ainoa myötähävettävä kohta.


On hyvät rikoksen samankaltaisuudesta juontuvat syyt leikitellä ajatuksella, millainen olisi vastaava suomalainen oikeussalidraama Anneli Auerin tapauksesta ja miten hukassa suomalaiset olisivat realismin vaihtoehtoja miettiessään. Milloin viimeksi Suomessa on edes tehty elokuvaa, joka olisi kiinnostava juuri realismin haastajana? Jos itkuisen autistinen näytteleminen ja sinisessä valossa kuvatut pätkätyöpaikat ovat realismia, niin Suomi on yhtä etäällä elokuvataiteesta kuin Kaurismäki on todellisuudentajusta.

Putoamisen anatomia (Anatomie d'une chute) käyttää vartin verran rikoksen, mahdollisen tapon esittelyyn, sitten runsaan vartin sen tutkimiseen. Sitten miltei kaksi tuntia keskusteluihin oikeussalissa. Epäilty rikos on niin äärimmäisen yksinkertainen, että katsojan pohdinnat keskitetään siihen, minkä verran henkilöistä voi tietää heidän oman todistuksensa ja toistensa lausuntojen pohjalta. Mitään ei psykologisoida, ketään ei tyypitellä, mihinkään yllättävään selitykseen ei vihjata. Enimmän aikaa rikosta käydään läpi oikeussalissa, mutta sielläkään dialogi ei perustu – kuten amerikkalaisissa oikeusdraamoissa – katsojan oikeustajun kääntämiseen vuoroin jonkun puolesta ja vuoroin jotakuta vastaan. 

Dokumenttimaista kamerakuvaa tarvitaan harvoin, koska vaikutelma todentunnusta rakennetaan oikeusprosessin eikä tarinan tai varsinkaan draaman ehdoilla. Mitään muuta vertailukohtaa en tälle elokuvalle oikein keksi kuin YLE:ltä aikoinaan näytetty dokumentti Hetkiä oikeudessa (Chambre — Instants d'audience, 2004), jossa seurataan pikkurikosten oikeusprosesseja tuomarin ja syytettyjen eettiseen yhteisymmärrykseen pyrkivinä dialogeina. Suoraan sanottuna ennemmin maksaisin kympin sen näkemisestä uudelleen kuin iltapäivästä Putoamisen anatomian parissa.

Näyttelijät tekevät isoja tunteita vaativat roolinsa pienellä sordiinolla. Keskipisteessä on jälleen saksalainen Sandra Hüller, jonka viikko sitten näin Auschwitzin madamena. Hänen olemuksensa on sillä tavoin suomalaisen arkinen, että siitähän ne vertailut suomalaisen filmirealismin köyhyyteen väistämättä heräävät... ja myös niistä koiristakin joiden läsnäoloa on perusteltu Hüllerin kohdalla (hän toi oman koiransa Auschwitz-elokuvaan) samalla tavoin kuin Kaurismäelläkin realismin takeena!

Putoamisen anatomia voisi menettää uskottavuutensa jos lapsinäyttelijä esiintyisi hiemankin eri rekisterissä kuin aikuiset. Onneksi käsikirjoituksessa on hänen sulkeutuneelle esiintymiselleen hyvä selitys: poika on miltei sokea mutta hänellä on tarkka auditiivinen muisti, joten hän on kuin tallennuslaite, jonka todistusta katsoja voi pitää luotettavana... paitsi jos hän on se joka valehtelee...


Paras puolto tälle elokuvalle voisi olla se, että siitä pitävät väistämättä sekä koiria rakastavat ihmiset että koiraihmisiä vihaavat katsojat kuten minä. 

Ja, kyllä, jopa se ranskalainen koira näyttelee paremmin kuin Kaurismäen elokuvissa koirat. Ja sen nimi on ENSIMMÄISENÄ krediiteissä.