Richard Byrdin Antarktika-muistelo Alone oli niin äärimmäinen lukukokemus, että sen jälkeen kaikki muut arktiset seikkailut tuntuivat loskakirjallisuudelta. En muista toista kirjaa, jossa vielä toimittajan jälkipuhe muuttaisi kertaalleen kaiken muistelossa kerrotun: Byrd oli oikeasti paitsi aikansa rohkeimpia seikkailijoita myös suurimpia huijareita (mukaanlukien väitetty lento pohjoisnavalle), alkoholisti, narsisti, ja kaiken huipuksi lentofobinen lentäjä!
Byrdin kirjan perään luin seikkailuhenkisen, 1980-luvun arktiselle vyöhykkeelle sijoittuvan retkeilykirjan, Lawrence Millmanin Kartan reunalla (1990). Se on kieleltään ja asenteeltaan niin beat-henkinen kuin arktisissa oloissa voi kovanahkainen jenkkiboheemi olla. Kirja oli nautinto lukea mutta yhtä helppo unohtaa, kun teos oli pelkkä kabinettikooste: tässäpä hassummat ihmis- ja eläinkohtalot arktisilta rannoilta, Fär-saarilta aina Newfoundlandiin.
Luin myös viimeisen Matti Laineman kirjasarjasta, Kilpajuoksu pohjoisnavalle. Näkökulman kääntäminen Robert Pearyn afroamerikkalaiseen apulaiseen Matthew Hensoniin teki naparetken kuvauksesta aidosti kiinnostavan, mutta radikaaliin näkökulmaan verrattuna Laineman oma kirjoitustyyli on kammottavan vanhahtava hänen nimitellessään umpiamerikkalaista Hensonia toistuvasti "tropiikin pojaksi" ja näin korostaessaan kontrastia inuiitteihin. Robert Peary aikansa miestyyppinä kuitenkin dramatisoituu hyvin Henson-näkökulman ansiosta: ihailtu herrasmies joka pitää arktiselle päästyään jalkavaimoa ja monen muun napaseikkailijan tavoin tarkkailee sadistisesti että saa yksin kaiken mahdollisen julkisuuden mitä kukin seikkailu voi tarjota.
Vielä odottavat vuoroaan kirjastosta löytyneet John Harrisonin Forgotten Footprints ja Barry Lopezin Arktisia unelmia.
Kammokuun lopulla eteen osui jäälohkareita seuraten yökirjaksi Sherlock Holmes: The Titanic Tragedy. Se oli kammokuun kummallisin yhteensattuma, koska Titanic-variaatiot on yksi keskeneräisistä "lukemalla kirjoitan" -projekteistani. Eilen sitten huomasin, että Yleltä tulee kaiken lisäksi kaksiosainen tuore dokkari Titanicista. Eikä ole edes mikään juhlavuosi.
Tuo Sherlock Holmes -variaatio osoittautui niin surkeaksi kuin voi vapaata tuotemerkkiä rahastaen rutiinilla tehdä, ja epäilemättä juuri tällaisia ison konseptin (Titanic) ja vapaan tuotemerkin (Holmes) yhdistäviä kirjoja tulevat tekoälyt tuottamaan vaikka sata tusinaa tunnissa, jos vain joku jaksaa editoida niistä jonkin variaation lukukelpoiseksi. Guardianissa oli juurikin kirjailijan testauksesta syntynyt leikkisä mutta toimiva esimerkkijuttu siitä, miten seikkailutarinaa voi vaivatta generoida vaikkapa skottilaisemmaksi ison kielimallin avulla.
Sherlock Holmes -kirjan ainoa hyöty oli siinä esitelty tosielämän kirjailija Jacques Futrelle. En ollut koskaan kuullut hänestä, vaikka sentään Titanicista kaikenlaista lukenut, ja vieläkin kummallisempaa oli todeta, että Futrelle oli ollut aikansa tunnetuin scifististen dekkaritarinoiden tekijä. Suomeksi häneltä löytyi vain pari antologianovellia, esimerkiksi viihdyttävässä Mahdottomat murhat -kokoelmassa (jonka on sattumoisin suomentanut naapurimme R).
E-kirjana löytyi kokoelma Futrellen suosituinta keksintöä, holmesmaisen salapoliisin tutkimuksia nimellä The Great Thinking Machine. Eivät ne kirjallisesti eikä dekkarimaisesti ole läheskään yhtä taitavia kuin Doylen tarinat, mutta amerikkalaisuudessaan viihdyttävän lyhyitä ja käytännöllisiä, pelkästään mahdottoman rikoksen ratkaisuun keskittyviä. Täydellistä yölukemista, kun kehon unelle otollinen lämpörytmi on 20 minuuttia ja yhden tarinan lukee 10-15 minuutissa.
Päivälukeminen keskittyy sotakirjallisuuden lähdeteoksiin, tylsiin mutta välttämättömiin. Paras motiivi on edelleen se, että näen sellaisia pitkittäisviipaleita sekä sodan että kirjallisuuden historiasta mitä muut eivät näe, vaikka kuvittelevat näkevänsä jonkinlaisen kokonaiskuvan seuratessaan uutisointia Kylmän sodan ja nykypäivän kytköksistä.
Eilen kävin EKFssä kuuntelemassa yhden scifiä liipanneen paneelikeskustelun, jossa kukin puhui ihan omaansa ilman mitään keskustelua, ja istuin Pirkkalaisten pöydässä myymässä yhden runokirjani, Jyrkille, joka sentään kirjoittaa oikeaa runoutta eikä käyttökirjallisuutta niin kuin minä. Tuntui että taittelin paperisen päivän origamiksi itseni ulkopuolelle.
Illalla pelattiin 2p yksi sessio Arnakia ja voitin vaimon 80-65. Oli siis sittenkin hyvä fiilis vetäytyä muukalaismaisesta päivästä ja viikosta tekemään muistiinpanoja omaan Titanic-kirjaan.
Noin muuten olen sitä mieltä, että jokaisen luovan ihmisen pitäisi päättää uransa kirjoittamalla oma Titanic-versionsa. Myös Douglas Adamsin. Hänen versionsa kirjoitti Terry Jones kolmessa viikossa ja myi kymmeninä tuhansina kappaleina Douglas Adamsin nimellä. Ikävintä proosaa millä nuo alansa jättiläiset, Adams ja Titanic, on nimellä nolattu.
