KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syyslomalla 16.10.-22.10. Jerisjärvellä

Syksyyn siirtyi runokirjani Arpapapitar julkaisu




perjantai 18. maaliskuuta 2022

The Worst Person in the World (elokuva)

 

Onko tekosyvällinen ärsyttävämpää kuin tekotaiteellinen? Juuri kummempaa ajateltavaa tämä taidetuotteena markkinoitu The Worst Person in the World -filmi (2021) ei anna kaksituntisensa aikana. Se on kuin mikä tahansa sinkkufilmi, jonka kerronta alkaa poikkeuksellisen tiheällä kohtaustahdilla (=päähenkilö vaihtelee kumppaneita ja opintojen pääainetta) ja hidastuu loppua kohden ikään kuin katsojan odotettaisiin mielellään viipyvän päähenkilöiden lähikuvien äärellä hahmojen luonnekuvaa pohtiakseen.

 

No ei kyllä viipyisi jollei olisi pakko.

 

Jo ensimmäisen puolituntisen aikana on käynyt selväksi, miten latteaa sinkkuromanssin kierrätystä tämä elokuva on käsikirjoitukseltaan. Ainoa suositeltava tapa kuluttaa tällaista telkkumaista sinkkufilmiä on katsoa se porukalla juomapelin moodissa: aina kun päähenkilö Julie sävähtää nähdessään lapsen (muistuttaen hänen suurimmasta puutteestaan) saa katsoja ottaa ryypyn, ja aina kun päähenkilö näkee bileissä kivan kundin niin saa ottaa kaksi ryyppyä, ja aina kun päähenkilö alkaa riisua vaatteitaan niin kolme ryyppyä. Ja jos katsoja huomaa kirjallisen viitteen niin saa korkata oman pullonsa ja romaaninsa.


Yksi viiden minuutin fantisoiva jakso, jossa trikkikuvilla pysäytetään maailma rakastavaisten tapaamiseksi la-la-landia -tyyppisessä hymistelykohtauksessa, virkistää kaavamaisten juonenkäänteiden keskellä, mutta siinäkin kohtauksen draamallinen sanoma on yhtä lattea kuin missä tahansa sinkkutarinassa: nuoren naisen elämässä ratkaisevin päätös on tuhman ylikypsän taiteilijamiehen ja kiltin kolmikymppisen joogamiehen välillä.

 

Näitä tällaisia muka-syvällisiä, ironisen naiivisti maailmantuskaan kytkettyjä elämänkysymyksiähän suomalaisetkin sinkkufilmit käsittelivät jo 1990-luvulla ja tekivät sen paljon paremmin kuin tämä supinorjalainen The Worst Person in the World, jonka nimeä ei ole kehdattu suomentaa, kun ei ole ihan tiedetty, josko nimen ironia ('Verdens verste menneske' on se kiltti joogamies) ylittää sinkkuyleisön ÄO-kynnyksen.

 

 

Ainoa syy, miksi kaavamainen sinkkufilmi on saatu myytyä taidetuotteena maailmalle ja poiminut kaksi Oscar-ehdokkuutta, on se eurooppalaisten äijäfilmien satavuotinen perintö, jossa freesi ja seksikäs naisnäyttelijä riittää nostamaan elokuvan arvoon arvaamattomaan – etenkin jos hänen HYMYNSÄ näyttää yhtä luontevalta läpi koko kaksituntisen. Joachim Trierin ohjauksessa otetaan tietysti kaikki efektihyöty irti sinkkuromanssille olennaisista alaston- ja seksikohtauksista. No niin, missäpä ei, nykyään - vaikka tämä filmi tekeytyy painokkaasti #metoo-ajan tarinaksi.


Läpi elokuvan käsittelemien vuosien on, kuten genreen kuuluu, jatkuvasti kesä ja Oslo saadaan näyttämään jalankulkijan utopialta, paitsi siinä ainoassa talvikohtauksessa, missä päähenkilö treenaa piukan  hihattomissa kuntosalilla ja ulkona pyryttää digitaalisen somasti leijuvaa lunta.


 [Spoiler-varoitus...]


Yksittäisten kuvien laskelmoivuuden vielä sietäisikin, mutta tarinaankin tuodaan (yllättäen?) romanssikliseistä se typerin mahdollinen: että entäs kun tällä yhdellä henkilöllä olisikin nopeasti etenevä sairaus ja sitten nämä muut joutuisivat arvioimaan elämäänsä uudelleen...

 

The Worst Person in the World on yksi todiste lisää sille, miten aallonpohjassa eurooppalainen taidefilmi on koronavuosien jäljiltä. Rikas Norja voi pumpata öljyrahaa tällaisiin elokuviin, jotta niiden tuotannolliset arvot olisivat sentään korkealla. Joachim Trierin aiheissaan hapuilevalla ohjaajauralla liika raha johtaa kuitenkin niin pitkälliseen laskelmointiin, että genrepläjäykseen on lisätty jopa KERTOJAÄÄNI ja ROMAANIMAINEN rakenne antamaan taiteellisempi vaikutelma sukupolvitarinasta, joka tulee ei-mistään ja päätyy ei-mihinkään. Ja jolla ei lopultakaan ole yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään. Elokuvan epilogi on sekin pelkkä veltohko vitsi elokuvateollisuudesta: olihan tämä nähty elämäkerta sentään parempi kuin mitä se olisi voinut olla jonkun toisen äijäohjaajan tekemänä?

 

Ehkä. Mutta kyllä se ainoa merkitsevä tekijä on pääosan Renate Reinsve, joka on freesi kuin tunturituuli ja seksikäs kuin indiesarjisten ihmenaiset. Mikäli tällainen karikatyyri on ollut mielessä sekä käsikirjoitus- että castaus-vaiheessa, se onkin sitten ainoa oivallettu osa tämän miesluonteiden lapsekkuutta testaavan sukupolvitarinan tuotantoa.


torstai 17. maaliskuuta 2022

Äiti (näytelmä)

 

Äiti ja sen poika (kuva: Turun Kaupunginteatteri)
Kävin katsomassa Turun Kaupunginteatterin "Äidin" melko tuoreeltaan (ensi-ilta 11.2. 2022), mutten vieläkään tiedä mitä siitä ajatella. Syy ei ole esityksen laadussa tai draaman mutkikkuudessa, sillä ne olivat niin TARKOITUKSENMUKAISEN täydellisiä kuin voi toivoa. Ja silti (jokaiselta) näytelmältä jää odottamaan jotain enemmän kuin täsmällisyyttä ja tarkkuutta. 


Jälkikäteen mietittynä syitä sille, miksi "Äiti" jätti niin kylmäksi, on kolme:


1.  "Äidin" konsepti on liian tuttu saman kirjailijan, ranskalaisen Florian Zellerin käsikirjoituksensa pohjalta ohjaamasta elokuvasta "Isä" (2020). Tuttuus antaa liikaa välineitä tulkita nimihenkilöä patologisena erikoistapauksena, jolloin huomio siirtyy pois niistä vähistä henkilökuvan aineksista, jotka tekisivät "Äidistä" ainutkertaisen. Itse asiassahan "Äiti" on julkaisu näytelmänä aiemmin (2010) kuin "Isä" (2012).

2. "Äiti" rakentuu mysteerille: näemme lavalla maailman yhtä omituisena kuin dementoituva keskushenkilö sen havaitsee, aivan kuten "Isässä", mutta mysteeri myös korvaa odotukset draamalta: miten henkilöiden suhteet voisivat vielä muuttua ja miten suhteiden TASAPAINO silloin keikahtaisi.

3. "Äidin" epävarmuudesta syntyvät syytökset miestä kohtaan ja takertuminen poikaan herättävät väistämättä komiikkaa, johon yleisö reagoi naurulla, kunnes äidin psyyken tila paljastuu vaarallisen heiveröiseksi. Sitten ei enää naurata, mutta sitten tämä jostain syystä "farssiksi" mainostettu näytelmä pian jo loppuukin.

 

Teatterissa istuessa ja sieltä kävellessä muistan ajatelleeni eniten sitä, miten näyttelijät rytmitetään puhumaan ja käyttäytymään eri rytmeissä, ja miten siitä jo itsessään syntyy kiehtovia tilanteita. Se on sellaista ammattiohjaajan taitoa, josta ei osaa edes kuvitella, mistä sellaisten rytmitysten valitseminen lähtee näytelmäprojektissa liikkeelle – ja kuinka paljon rytmitys riippuu näyttelijätyypeistä. 

 

Äiti ja sen mies (kuva: Turun Kaupunginteatteri)

Esimerkiksi  äitiä esittävä Kirsi Tarvainen tulee sellaisella voimalla ja vauhdilla moniin kohtauksiin, että vastassa on oltava näyttelijä jonka olemuksessakin on jotain mitä iskevä replikointi ei saa palasiksi. Sikäli Carl-Cristian Rundmanin kaltaisen 'ylikomean' näyttelijän valitseminen anteeksipyyteleväksi aviomieheksi on samanlainen fakkia soveltava keksintö kuin jos kiinnittäisi koomikon ylivakavaksi pahikseksi: voimme vain arvailla mitä ulkokuoren alla liikkuu. 

 

Jotain "Äidin" dialogista ja konseptista meni itseltäni ilmeisesti täysin ohitse, koska ajattelin läpi näytelmän, että äidin tarrautuminen poikaansa on se farssimaisin osa teosta eli SEURAUKSIEN absurdiutta painottava osa draamaa. Sen sijaan esimerkiksi Turun Sanomien kriitikko näkyy käsitelleen näytelmän henkilösuhteita "tyhjän pesän syndroomana", jolloin se mitä äidin käytöksestä näemme selittäisikin syitä eikä seurauksia äidin tilaan. Hmm. Minusta se kyllä tuntuu draamaa väheksyvältä ja latistavalta tulkinnalta.

Hämmentävintä näissä "Isän" ja "Äidin" keskenään toistensa tulkintaa ohjaavissa ominaisuuksissa ei kuitenkaan ole niiden täsmällisen sama asetelma (epäluotettava näkökulmahahmo), vaan se, että kyseessä on kaksi osaa trilogiasta, jotka pohjustavat "Poika" -nimisen näytelmän (2018), jonka filmisovitus on niin ikään tulossa teattereihin, ilmeisesti jo tänä vuonna. Ehkä "Isän" ja "Äidin" todellinen teema paljastuukin vasta "Pojan" nähtyään?



lauantai 5. maaliskuuta 2022

Lautapelaajien JunaConissa 5.3. 2022

 


Opintoreissuani turkulaiseen JunaConiin motivoi samalle lauantaille sopinut teatteriesitys. Katsoin, että aktiivista peliaikaa jää klo 12-17, vaikka aavistustakaan ei ollut mitä pelejä ja millaisin järjestelyin olisi tarjolla. Turussa lauantaiaamuna oikeaa bussia etsiskellessä päätin, että harrastajaprofiilini olkoon vastedes 'lauantaipelaaja'. Jotain hc-nörttien ja sunnuntaicatanistien väliltä. 


Bussi Turusta Kaarinan puolelle vei läpi tuttujen (=1996-2006) maisemien mutta siltikään en hahmottanut minne olin tarkalleen menossa. Siinäpä vertauskuvaa kronotooppisista laatoista koostuvalle pelilautaelämälle. Murtuneessa maailmassa, varsinkin. Paikan päällä osoittautui, ettei ennakkosuunnitelmien puute haitannut mitään. Ilmapiiri oli niin lokoisa, että päivän olisi voinut viettää lootaröykkiön vierellä soolopelienkin parissa. Juuri tätä tällaista turkulaisuus merkitsee.




Toisaalta pienistä bussivuorojen sattumuksista se oli kiinni, että päädyin irrallisten pelaajien pöytään mr M1ksun följyssä. Tästä seuraerityisyydestä johtuen ainoa peli minkä voitin oli Timelinen versio jossa piti aikajanoittaa pelien ja pelifirmojen julkaisuvuosia.  Arkistopitoisista (eli ei-pelillisesti haastavista) peleistä osallistuin ruotsinkieliseen Ruotsin historian Timeline-versioon ja itäsaksalaiseen veturikilpaviritelmään. 




Päivän oikeita pelejä olivat Fleetin Wharfside-sovitus ja Railroad Dice 2, joista jälkimmäinen oli niin pitkänhäsmäinen rakennussäännöiltään, ettei siitä kukaan (4p) pitänyt ja jäi itseltäni kesken Turun bussiin kiirehtiessä. Fleetin nimissä julkaistu korttisettien optimointi oli kyllä yllättävän hyvä ja kompakti, vaikkei sillä perinteisen Fleetin kanssa ole enää yhteistä kuin teema ja kuvitus.


Yhden co-op junapelinkin (en muista nimeä) ehdimme pelata päivän aikana ja epäinnovatiivisuudestaan huolimatta sekin tuntui oikealta junateemaiselta peliltä jonka yhdessä hävisimme.  Toinen co-op, jossa pelastettiin omenaa madoilta, tuntui puolalaisen typerältä kunnes osoittautui ranskalaiseksi. Siksi se olikin semi-co-op.


Pelipaikka Kaarinan srk-talolla oli valoisuudessaan täydellinen tila tällaiseen tapahtumaan. Vain tuolit loppuivat kesken kun pelaajamäärä ylitti jotakuinkin kolmenkymmenen. Osallistujien solidaarisesti paikalle kantamissa lootissa olisi ollut niin valtavasti kiinnostavia pelejä, että järkevää olisi ollut tulla tänne koko viikonlopuksi.


Ilo oli jälleen nähdä että hc-pelaajien keski-ikä on lähempänä omaani kuin tyttäreni ikää. Näin tuntee itsensä vähemmän friikiksi matkustaessaan jonnekin Turun lähiöön uutta peliseuraa ja uudenlaisia pelejä kokeakseen - ja pari vanhaa peliään myydäkseen. Kiitos kiitos kiitos turkulaisille. Kerrankin.


perjantai 4. maaliskuuta 2022

Mökkiretriitti 27.2.-3.3.

 

Ainahan talvinen hiljaisuus on tuntunut ylellisyydeltä. Aina lumihankien korkeus tuntunut ennätykselliseltä, aina mökin lämpiämistä uskonut arkaaiseksi taidokseen eikä ydinsähkön vahvaksi väistämättömyydeksi. Aina parhaat juorut kuullut bussi- tai taksikuskeilta eikä paikallisesta Mullikasta.

Ja aina mökille on lähtenyt kuin pakoon suuren maailman tapahtumallisuutta. Mutta se, että nykyään viemme tuohon taskuversumiin mukanamme nettilaitteet, osoittaa, ettei retriitti itsessään enää riitä. Haluamme puolet molemmista maailmoista.

Nytkin, kun suuren maailman uutiset ovat yhtä shokkivirtaa, ei tullut mieleenkään jättää pädiä edes Kuopioon, josta sen olisi voinut ottaa mukaan paluumatkalla. Kirjoja otin mukanani vain yhden pokkarin (MacLeodin uuden avaruusoopperan), kun yleensä valinnanvaraksi täytyy olla vähintään kolme.


Mökillä maailma oli kyllä läsnä ilman uutisiakin. Läheisen lennoston koneilla oli ilmeisesti se "kohotettu valmius", joten niitä jyrisi yllämme pitkin päivää. Kerran kuului hälytysireeni, mutta onneksi tiesimme sen kuuluvan kaivokselta, jota laajennetaan juuri mökin suuntaan. Tätä on suomalainen maaseutu vuonna 2022. Vain oravat uskovat sen elpyvän omillaan. Muut odottavat kiinalaisia kauppasopimuksia.

Sivistyksen meluvallista huolimatta talvimökki on edelleen kuin vuosisadan takainen hirsieriö. Juuri se takaa, että ajatukset pysyvät käsillä olevissa asioissa, kuten tällaisena kriisiaikana suojatunkin ihmisen täytyy suhteellisuudentajunsa säilyttääkseen: "On täällä paljon pieniä, ja sitten vähän isompia pieniä, mut nekin on niin kovin kovin pieniä" (laulaisi Hector). 

On lapioitava polut kuin tekisi kylää perheelleen, kannettava vedet avannosta ja puut vajasta niin kuin luontoa annostellen annostelisi itseäänkin, ikäänsä ja voimiaan. Pidettävä tulta muurissa, rakkautta kamarissa. Käveltävä jäitä myöten niinkin kauaksi, että tuntisi päässeensä uudelle kartalle.

 


Autenttisin osa tätä(kin) lomaa oli se, että jälleen kerran vilustuin heti mökille tultua. Ehkä lattioiden jäätävyyden vuoksi, ehkä tuulen purevuuden takia. Montaa päivää ei olisi tällaista lomaa jaksanutkaan iskevässä yskässä kärvistellen. Torstaina palasimme keskuslämmityksen ja tikittävän uutisvirran pariin.

Evakkosimulaatiolta tämä loma ei tuntunut, vaikka sekin kuvitelma välähti ajoittain kuin jokin taajamascifille ominainen pakollinen vitsi. Että maailma ei ole enää kalakukon muotoinen lämpiö vaan kuin venäläispanssarin yliajama pitsa. Lähtöä edeltävänä päivänä kävimme nimittäin Mänärin isoilla pitsoilla. Niiden jämiä olen syönyt vielä Tampereellakin aamiaiseksi ja illalliseksi. Ehkä ne sitten ovat nykypäivän evakkoruokaa – littanalta einekseltä näyttävässä maailmassa.