Reynolds: Jäälinnun lento + Hutchinson: Essence (scifi, romaanit)

 

Viime yönä nousi metsiin kylmä usva, aamulla paistoi aurinko maanrajassa tummaksi käyneisiin mansikoihin. Suomalaista kesää ei säistä määrittäisi, ei ainakaan sillanpääläiseksi. 

Tämän viikon matkakirjat osoittautuivat yhtä epätasaisiksi.

Arvosteltavaksi tullut Alastair Reynoldsin Jäälinnun lento (Halcyon Years, 2025) on genretietoisena teoksena niin rohkea hybridi kuin avaruusscifin viimeiseltä suurelta nimeltä voi odottaa, mutta Reynoldsin omat tyypilliset heikkoudet tekevät siitä myös sietämättömän löperön lukuromaanin. Kirjassa ei koskaan selitetä, miksi sukupolvialuksen sivilisaatio on päätetty rakentaa 1930-luvun amerikkalaisen dekkarin tapaan. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan asetelma tuntuu kutkuttavalta niin mysteerinä kuin maailmanrakennuksena, sillä releitään poksauttelevaan teknologiaan kuuluvat jopa alkeelliset robotit. Niistä Reynolds irrottelee säästäväisesti huumoria, samoin kuin siitä, että salapoliisina on matkaa varten henkiinherätetty Juri Gagarin. 

Romaanin heikkoudet alkavat siitä, kun kirjan jälkipuoliskolla Jäälintu-aluksen salaisuuksia aletaan paljastaa ja selittää. Jälkipuolisko on ylinokkeluudessaan kuin huima akrobaattisuoritus, jossa plässähdetään ajoittain pärställeen. Hyvää on se, että aniharva kirjailija edes yrittäisi näin erikoista yhdistelmää sukupolvialuksen massiivista teknologiaa ja toimintaseikkailuksi muuttuvaa välienselvittelyä, jossa murhajuonen perustana on vielä kahden sukupolvialusta hallitsevan dynastian välienselvittely sekä Romeo&Julia-romanssi. Mutta nuo runsaat toimintajaksot ovat erittäin kömpelöitä ja maailmanrakennukseen verrattuna tarpeettoman tarkkaan kuvailtuja. Eikä sukupolvialuksen konseptista oteta lopulta mitään uutta irti, kuten kirjan alkupuolisko on kaiken aikaa lupaillut. 

Tämä analog noir -hybridi jättää niin ammottavia aukkoja tarinan logiikkaan ja maailmanrakennukseen, että jotain tuntuu perusteellisesti muuttuneen Reynoldsin asenteessa insinööriproosansa genrepitoisuuteen. Näin tekee scifi kuolemaa taas yhden tähtikirjailijan hiipuessa...?

Toki pitäisi iloita siitä, että Reynolds jaksaa tehdä kirjasarjoistaan riippumattomia romaaneja ja kokeilla jotain uutta avaruusscifissä. Mutta juuri näiltä osin Jäälinnun lento on iso pettymys, jonka lennokkuuteen jaksanevat uskoa vain hartaimmat Reynolds-fanit.


Viikon toisena scifiromaanina on mukanani englantilaisen Dave Hutchinsonin
tieteisfantasia Essence (2025). Luettuani loppuun Hutchinsonin Fractured Europe -sarjan (2014–2018; romaani Cold Water (2022) on sarjan jälkirahastus) vannoin, etten enää koske yhteenkään hänen teoksistaan, koska kirjailija itsekään ei tiedä, eikä välitä, mihin hänen palapelimäinen Eurooppa-maailmansa lopulta perustuu. Vain luettujen arvostelujen vuoksi tartuin Essenceen. Mutta ihan samanlaista tarkoituksetonta vakoojatarinoiksi naamioitua mukavuusproosaa se edustaa kuin Hutchinsonin Eurooppa-sarja. 

 

Tällä kertaa kirja pysyy sentään romaanina kasassa verrattuna edellisten teosten (ja sarjan) tilkkutäkkimäisyyteen. Mutta mitä pidemmälle tarinassa etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei kirjailija taaskaan tiedä eikä välitä, mihin EU-allegoriallaan tähtää ja miten tosissaan lukija ottaa hänen vakoojakuvitelmiensa paranoidisuuden. Lukijan uteliaisuutta ylläpidetään samanlaisilla pienillä esinetodellisuuden säröillä kuin vastaavissa stalker-tarinoissa. Nyt stalkattavana vyöhykkeenä on koko Eurooppa.

Jälleen Hutchinson kuljettelee tarinaa läpi eurooppalaisten valtioiden tiekartta polvillaan. Edellisiin romaaneihin verrattuna kaikki vieraillut paikat ovat nyt mukavia hotelleja, mukavia ravintoloita ja mukavien ihmisten ylläpitämiä turvataloja, joista löytyvät kaikki brittivakoojan edellyttämät mukavuudet, kuten hyvä viski ja kannullinen teetä. Tätä tarkoitan lukukokemukseksi pehmustetulla mukavuusproosalla. Ikävää ja turhauttavaa on kaikki se mikä kirjasta puuttuu. Kuten teema ja tarkoitus.

Vasta Essenceä lukiessa huomaa, miten läpensä valkoinen ja keskiluokkainen on Hutchinsonin Eurooppa, samoin kuin hänen Englantinsa. Ja miten rajoittunut, tässä romaanissa vain pohjoiseen ja Eurooppa-sarjassa lähinnä pohjoiseen ja keskiseen Eurooppaan. Välimeren maat olisivat hänelle kai harmillisen monikulttuurisia.

Hutchinson ivailee sille, miten mantereella salaliitotkin ryhmittyvät kansakuntakohtaisesti yliluonnollisten ilmiöiden omimiseksi, mutta hänen tarkatkin kuvailunsa Hollannista, Saksasta ja Puolasta ovat yhtä romantisoivan latteita, siis tasan sellaisia mihin brittituristi tyytyy mukavissa mannermaisissa pikkukaupungeissa AITOUDEN nimissä. 

Tässä hutchinsonilaisessa Euroopassa ei nähdä köyhiä eikä maahanmuuttajia. Suurinta pahuutta edustavat lopultakin ostoskeskukset, älypuhelimet ja internet. Mitä paskaa, sanoisi kriittinen lukija, ehkä jo kirjan kannen perusteella. Mutta niin vain tätä tällaistakin spefiä pidetään poliittisesti pätevänä vertauskuvana 2020-luvun Euroopalle ja Britannialle. Kirjan ainoa aidosti hauska kohta on se, jossa kieltäydytään lähtemästä Suomeen, koska suomalaiset ovat ”batshit crazy” jopa verrattuna puolalaisiin.


Eilen illalla Essencen suljettua oli pakko ottaa hyllystä jotain millä huuhdella aivonsa. Otin summassa Donna Leon -dekkarin Oman käden oikeus, joka näkyy olevan 12. romaani Brunetti-sarjassa. Sarjamaisista elkeistään huolimatta se on niin tarinassaan kuin poliittisuudessaan jotain paljon kirkkaampaa ja harkitumpaa kuin ajankohtaiseksi oletettu spefi. Dekkarigenre voitti aivot puolelleen kuusi-nolla ja nukuin sen jälkeen hyvin.

Mökkimysteeri: kuka asukkaista on jäljellä?

Disclosure Day (elokuvahko)

 

Onkohan Disclosure Day (2025) tänä vuonna 80 täyttävän Steven Spielbergin testamentti?

Toivotaan. Elokuva on niin läpensä kehno, että toive on olla näkemättä enää yhtäkään uutta ohjaaja Spielbergin elokuvaa.

Testamentilta Disclosure Day vaikuttaa lukuisten edellisistä Spielberg-filmeistä kierrätettyjen ainesten vuoksi, ikään kuin veteraaniohjaaja haluaisi vielä kerran palata niihin fantisoituihin ideoihin, joista hänet parhaiten tunnetaan: Kolmannen asteen yhteys, E.T., AI ja Minority Report ovat kaikki kierrätyksen kohteina, vaikka tarina sinänsä on kuin venytetty versio mistä tahansa X-files -jaksosta…

…tosin sillä erotuksella, että mikä tahansa X-files-jakso näyttäisi oikealta draamalta verrattuna tähän hirvittävän laiskasti käsikirjoitettuun ja pöyristyttävän pateettiseen ”Paljastuspäivä”-elokuvaan, jonka jokainen "paljastus" on koomisen tuttu klisee kymmenistä scifi-elokuvista.

 

On omanlaisensa suoritus, että Disclosure Day ei sisällä mitään omaperäistä ratkaisua edes kerrontakeinoissaan, kuten yleensä herra Spielbergiltä on totuttu odottamaan. Ilmeisesti ohjaaja ei kerta kaikkiaan enää välitä, miten satunsa kertoo. Hänen filmografiaansa katsoessa on helppo palautella mieleen, etteipä hän ole tainnut välittää enää viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen… sitten War of the Worlds ja Munich -elokuvien, jotka molemmat näyttäisivät ilmestyneen 2005. Sen jälkeen Spielberg on kokeillut eri genrejä, mutta kenties pikemminkin tuotannollisista syistä kuin elokuvallisin ambitioin. Bridge of Spies (2015) ja The Post (2017) olivat vielä kerronnaltaan spielbergmäisen vetäviä, omassa genressään laadukkaita elokuvia, mutta Ready Player One (2018) ja West Side Story (2019) jo täysin tarpeettomia, puhtaasti tuotantoarvoihinsa luottavia viihdetekeleitä.

Kaikkiin edeltäviin elokuviin verrattuna jotain aivan uutta Disclosure Day -tuotteen tarinassa edustaa kristinuskon ja uskovaisuuden ylistys. Sekin antaa syytä olettaa, että pelimies Spielberg tässä voitelee mainettaan jälkimaailmaa varten. Elävälle teatteriyleisölle nuo ”alienit ovat lähempänä jumalaa kuin me” -sokerikuorrutteet ovat joka tapauksessa ainutkertaisen kiusallista katsottavaa. Onko tämä tosiaankin saman ohjaajan työtä, joka on tehnyt Schindlerin listan (1993) kaltaisen mestariteoksen ihmisyyden säilyttämisestä keskellä barbariaa?

 

Lattean genreymmärryksen, kliseisen tarinankuljettelun ja oksettavan pateettisen ydinperhe-herkistelyn lisäksi Disclosure Day muuttuu vielä loppujaksossaan niin läpensä hölmöksi, että sitä voisi olettaa parodiaksi CGI-tehosteiden varaan rakennetuista scifi-filmeistä. Jo loppujakson edellä kaikki symboleiksi tarkoitetut CGI-eläimet ja "Neljännen asteen yhteydeltä" näyttävä lapsuustakauma piparkakkutaloineen ovat ällistyttävän kömpelösti toteutettuja. Aivan kuin niiden keinotekoisuus olisi tarkoitettukin pohjustamaan loppujakson katsomista digikulttuurin ja nettijulkisuuden nihiloivana antikliimaksina.  

Ainoa tuore ajatus, minkä Disclosure Day -elokuva herättää on se, että pääosan Emily Blunt näyttää aivan kristillisen kitschin ikoniselta jeesukselta. Sekö sitten lienee ihmeenkaltainen lähtökohta, että peliherra Spielberg on tämän elokuvan halunnut testamentikseen ohjata?

 --

Guardian 17.6. 2026:

"How is it that a film-maker who once had us believing in dinosaurs should now struggle to conjure believable woodland creatures?"

Åcon 14.-17.5. 2026

 

Tämä järjestyksessään 14. Åcon on itselleni viides kerta osallistua,  ja kolmas kerta kun olen mukana ilman Saaraa. Tälläkin kertaa tärkein syy osallistumiseen oli ennakoiva kesäloman tarve ja conin mahdollistama fandom-vyöhyke ajatella vain spefiä. Kirjaksi otin mukaani vain kunniavieraan, Emily Teshin pienoisromaanin Silver in the Wood. Se mahtuu hyvin reisitaskuun ja on muutenkin parempi kuin Teshin palkittu sf-romaani, joka omaan makuuni lienee ollut liian juveniili eli YA.

Torstaina tänne Ahvenanmaalle tullessa oli viileää, Turussakin oli satanut koko edellisen illan. Laivalla syötyä jaksoi  samalla energialla pysytellä hotellien tuntumassa. Olin varannut huoneen Cikadasta, jossa on parempi äänieristys kuin con-hotelli Adlonissa. Periaatteessa. 

Ekana iltana ehdin osallistua paneeliin kovasta scifistä. Eipä siinä oikein konsensusta syntynyt kuin siitä että Andy Weirin kirjat ovat parempia kuin niiden filmatisoinnit. Tärkein kysymys, välittääkö nykyscifi enää tieteiden sisältöä, jäi vaille vastausta. Weir yksinäänkin ansaitsisi perusteellisemman paneelin.

Perjantai aukeni aurinkoisena, kadut silti lähes tyhjinä, vaikka laiva ja hotellit olivat tullessa täysiä. Päivällä oli conissa paneeleita rikosspefistä ja romantasiasta ja sisäoppilaitos-fantasiasta. Parasta antia oli taaskin kerran lukuvinkkipiiri. Sieltä merkkasin ylös vähintäänkin googlattaviksi: The West Passage, Changing-trilogia, Wandering Inn -verkkosarja, Lovecraft investigations -podcast, Quality land, Slow Gods, Last Day, (1968), The Carpet Makers, Mother of Learning, sekä Upstart Crow -tv-sarja.

 

Eniten väkeä, varmaankin kaikki conin kahdeksisenkymmentä osallistujaa, keräsi illan perinteinen Halme-tietovisa, itsessään instituutio. Myöhäistä klassikkokeskustelua (Simakin Väliasemasta) en jaksanut jäädä seuraamaan,  vaikka arvasin ettei hotellissakaan voi heti nukahtaa... ruotsalaisten teinien jugend-ryhmä metelöi käytävillä, niillä on vihreät baretitkin merkkinä eliitistä... saattavat siis olla suomenruotsalaisiakin.

Odottelen con-päivän vaihtumista lauantaille ja että Ruotsinkin nuoriso saisi vielä osansa eksyilevien droonien tuottamasta suhteellisuudentajusta. Jos ei muusta.

Lauantaina sää on kuten eilen,  merellisen kylmää tuulisilla paikoilla, mutta tyynisillä kaduilla pärjää t-paidassa. Kesälomasta tämä kävisi. Jo kuukauden vaivannut vatsa vain on tällaisessa reissumoodissa pahimmillaan. Mieluummin istuksii hotellin terassilla lukemassa kuin lähtee luontopolulle. 

Iltapäivän paneelissa puhuttiin Robinsonin Red Mars -kirjan ennustavuudesta, koska sen tarina sijoittuu vuoteen 2026. Paras huomio oli se että Robinsonin Antarktikassa tulevat samat aiheet ja teemat kehitetymmin esille kuin Mars-trilogiassa. Kuultiin pari lukuvinkkiäkin lisää, valitettavasti spoilereita säästämättä...

Paneelin jälkeen kuultiin GoH Emily Teshin puhe, hyvin kirjallinen ja oppinut ja silti omapäisesti kirjailijatyötään pohjustava. Genret kiinnostavat häntä siinä, miten erilaista totuutta maailmasta ne esittävät, scifissä tulevaan suuntaava optimismi ja fantasiassa menneisyyden surumielisyys ("moon vs doom ", pelkisti Tesh). Tulevan "minecraft-maailmansa" tarinaa hän esitteli Vergiliuksen elysiumina, jossa vietetään "eternal sportsday". Myös aiemmissa esiintymisissä Tesh korosti miljöön merkitystä luovalle kirjoittajalle: tarina jatkuu kunnes paikka on kulutettu loppuun.

Iltapaneelissa osallistuin itse keskusteluun "romanscifystä", alalajista jota ei ole vielä olemassa, koska markkinat eivät ole löytäneet sitä. Siihen sopivia kirjoja kuitenkin olisi,  riippuen siitä, miten kukin romanssia ja scifiä lähestyy. Avaruusoopperan puolella olisi paljonkin tähän sopivia teoksia, joissa tosin se romanssisin osuus menee kauaksi scifistä. Sikäli puristinenkin suosikki, kuten aikamatkaromanssi, voi jäädä tieteisfantasian alueelle tai sitten romanssi on vain traagisuuden korostusta, kuten Kukkia Algernonille -kertomus.

Illan lopuksi kuuntelin vielä kauhu-paneelia, jossa esiintynyt vanha kirjailijapari (Gunilla Jonsson & Michael Petersen) oli niin universaalia vanhakummaa itsessäään, että Suomen borishurttakin olisi nurkkatonttu heihin verrattuna. Kannatti valvoa.

Sitten alkoi taas väsyttää, enkä jäänyt snoozefest-ryhmäkeskusteluun tylsistä klassikoista. 

Sunnuntaina ei ole enää ohjelmaa, jäljellä vain hidasrytminen odottelu hotellihuoneessa, conin kokoustilassa, terminaalissa, laivassa ja junassa. Sää lupaa kirkasta ja viileää meripäivää. Näillä silmillä,  tällä vatsalla. Luettavana vielä viimeiset sivut Teshin pienoisromaania ja jonkin matkaa ehkä Turing Option -romaanista printtaamiani sivuja. Se on vanhahtavampaa kovascifinä kuin edes minun genremakuni, mutta nostalgian hengessähän conit ja fandom tällaiseen motivoivat. 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/acon-9-125-2024.html

http://bitteinsaari.blogspot.com/2022/05/acon-26-295-2022.html

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

The Year's Top Robot and AI Stories (antologia)

 

Pääsiäislomalla oli matkalukemisena ihan muuta kuin Shakespearea. Scifi-novellien antologiat ovat nykyään ainoa keino löytää edes sattumankaupalta uusia osaavia genrekirjailijoita maailmalta... eli anglovyöhykkeeltä. Tämä The Year's Top Robot and AI Stories -antologia (2025) on tyypillinen tapaus, jossa on pari kirjallisesti fiksua yllätystä, muutama koominen viihdepala veteraanikirjoittajilta (Liu, Morrow, Larson), ja sitten runsaasti tasapaksun toimintafilmin tapaan eteneviä kertomuksia. 

Antologioita (siis ulkomaisia!) ei pitäisi koskaan ostaa kuin käytettyinä, sillä koskaan ne eivät ole hintansa väärti, ETENKÄÄN milloin niiden väitetään koostavan "vuoden parhaat" jostain aiheesta.

Tässä The Year's Top Robot and AI Stories -kirjan (2025) novelliluettelo kustantajan juonitiivistelmin ja perässä ("OIKEASTI") oma makuarvio kustakin:

“The Lark Ascending” by Eleanna Castroianni — A robot aids a girl whose memory has been erased by the government. OIKEASTI: Tynkä ja pointiton scifi-satu *
“The Best Version of Yourself” by Grant Collier — A corporation offers a brain procedure that allows everyone to become the best version of themselves via nanobots.  OIKEASTI:  Dystooppisella singulariteetilla pelaava ajatusleikki, aidon filosofinen, kokoelman ainoa aidosti yllättänyt novelli ****
“Death and the Gorgon” by Greg Egan — A sheriff investigates the collapse of a cryogenic storage facility with the help of an AI.  OIKEASTI: Ylipitkä kuin pala romaania, hyvä idea ilman kehittelyä, Egania heikoimmillaan *
“The Indomitable Captain Holli” by Rich Larson — An AI with unclear motives presents itself as a pirate to a young girl who’s eager for adventure.  OIKEASTI: Kyberpunkkia lapsen ja teinin näkökulmasta, hyvä toimintakeskeinen flow  ***
“Three Views of a Parking Lot” by Ken Liu — A parking lot becomes a lens into humanity's forgotten spaces as viewed by a small robot searching for meaning.  OIKEASTI: Somaa ja näppärää kuvailua, ei tarvitse kertomusta, tarkka mutta turhan pixarimainen maailmanrakennus **
“The Optics of Infinity” by James Morrow — An AI aboard a space telescope suffers from anxiety attacks as it travels toward the Alpha Moment.  OIKEASTI: Huumoriscifinä venytetty, silti omalla tavallaan kovaa scifiä **
“Burned Like Coal” by T. R. Napper — Two women and an AI infiltrate a power plant.  OIKEASTI: YA-scifiä tylsimmillään, tympeän moralisoiva ja laskelmoitu *
“Arazem-2 Is Waiting for a Letter” by Amal Singh — A robot grows frustrated with its retirement. OIKEASTI: Söötti lo-tech robottitarina, mutta vailla omaa ideaa ** 
“The Robot” by Lavie Tidhar — A general-purpose robot goes about its duties for nearly six hundred years.  OIKEASTI: Ylipitkä robottisatu, liian perinneuskoinen; aivan muuta kuin mitä odotin Tidharilta *
“Tepid War” by Jay Werkheiser— A product manager in Manhattan goes about his daily routine amidst a war that does not target civilians.  OIKEASTI: Rutiinimaista huumoriscifiä jossa bisnes rinnastetaan sotaan; tylsä romanssirakenne *
“Nine Billion Turing Tests” by Chris Willrich — During a flooding event in Silicon Valley, a software engineer grieving the loss of his wife struggles with both people and AIs.  OIKEASTI:  Cli-finä pätevä ja aidosti sympaattinen henkilökuvaus, jossa täydellinen loppuyllätys ***

 

Luettua ja kuunneltua kirjallisuutta (joulu-tammikuu)

 

Milloin olen viimeksi lukenut todella hyvän spefi-kirjan? Tietokirjat erottuvat edukseen genrenkin puolesta, Simulaatioteoria ja A City on Mars, mutta viime vuoden kaunospefi ei jättänyt taaskaan positiivisia muistijälkiä, jos muutenkaan mitään jälkiä.

 

Isoimmin odotettu spefi-teos viime vuodelta, Ken Liun ensimmäinen scifi-romaani All That We See Or Seem (2025), oli myös viime vuoden isoin genrepettymys, aivan kammottavan löysää YA-juonittelua digitarkkailun ja some-manian takahuoneissa. Kirjan toimintakohtaukset ovat niin hätäisiä ja hölmöjä, että niiden varassa voisi perustaa genren oman Razzie-palkinnon. Scifististen mediakeksintöjen osuus kirjassa on kyllä erittäin kekseliästä ja asiantuntemukselle perustuvaa kuvitelmaa parhaimmillaan, ihan katu-uskottavaa kyberpunkkia, mutta henkilöhahmot ja juoni ovat niin puisevat, että kirja on lähes lukukelvoton; hulluinta on se, että kirjan pitäisi aloittaa uusi sarja päähenkilönsä varassa. Eipä ole tämän jälkeen tarvetta lukea Liun fantasiateoksiakaan... 

Yli vuosikymmenen Liu on edustanut lupaavinta mitä scifi-novellistiikassa on nähty, mutta seuraavaan, jo 2026 ilmestyvään kokoelmaan on nyt kiinnostus pakkasen puolella.

Viikko sitten kävin ainoalla varsinaisella joululomalla eli päiväristeilyllä Tukholmaan. Tällaisella matkalla läppärillä voi avata vanhoja tekstitiedostoja pitkään pysähtyneistä kirjaprojekteista ja saada hieman niitäkin eteenpäin. Mutta matkalukeminen osoittautui onnekkaaksi valinnaksi sekin, Hal LaCroix'n sukupolvialusromaani Here and Beyond (2025). Pimeällä merellä keikkuva laiva on juuri sopiva paikka lukea asiallisen klastrofobista kuvausta sukupolvialuksesta, ja LaCroix on keksinyt tästä poliittisiksi allegorioiksi kuivuneesta alalajista yllättäviä uusia ideoita juurikin itse aluksen perusteella. Sukupolvittain vaihtuvat päähenkilöt ovat tällaisissa tarinoissa se väistämätön heikkous, mutta näkökulmahahmoja tiukasti rajaamalla LaCroix saa 600 avaruuspioneerin maailman pysymään erittäin seurattavana, ja viivyttelemään riittävästi muutaman mysteerin paljastamista.

Tukholmassa sf-bokhandelin hyllyjä katsellessa osui silmiin kaksi muutakin tuoreehkoa sukupolvialus-romaania. Kolme teosta riittää tekemään ilmiön näin pienessä alalajissa – tai se, että nimekäs sf-kirjailija (Peter F. Hamilton) tekee ensimmäisen YA-sarjansa (2021–) juuri sukupolvialustarinaksi.

 

Öisin olen lukenut kahta kovan scifin novellikokoelmaa, mutta ne ovat olleet molemmat verraten tylsää tarinapuffettia; ylipäänsä antologioissa tuntuu olevan vain 1-2 todella hyvää tarinaa. Siinäkö Clarken neljäs laki?

Tuossa Carbide Tipped Pens -kirjan (2014) esipuheessa toimittajat kehuvat kirjailijaryhmäänsä, (sama nimi kuin antologialla) jonka jäsenyys velvoitti kirjoittajia tarjoamaan toistuvasti (olisiko ollut peräti 3 kk välein) spefi-lehdille laadukkaita kovan scifin tarinoita tätä alalajia ylläpitääkseen. Mutta edes tiede ei ole kokoelman novelleissa omaperäisesti sovellettu, paitsi kirjan avaavassa Daniel H. Wilsonin tarinassa "The Blue Afternoon That Lasted Forever", jossa maailmanloppu tapahtuu hyytävän simppelillä kosmologisella yllätyksellä. No, lyhyitä kirjan novellit sentään ovat. Siitä kurinalaisuudesta kiitos ja hyvästi.

Viime vuonna ostetuista spefi-teoksista on muutama yhä lukemattakin, niin kuin edellisiltäkin vuosilta juu, mutta vuotta 2026 tähyilee silti jotain... 'tuoreempaa' odotellen, olisiko jotain parempaa horisontissa. Ei ainakaan tutuilta ja varmoiksi uskotuilta kirjailijoilta. 

Noiden antologioiden jälkeen vaihdoin yölukemiseksi Stephen Kingin elämäkerran (Haunted Heart, 2009), jossa sentään on paljon hupaisia anekdootteja... kirjailijan miljonäärimenestyksen yksityiskohdista. Itse teoksista ei kerrota juuri muuta kuin parin lauseen juoniluonnehdintoja. Ei haittaa, King on itse ollut aina kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa; poikkeuksena uskottavan ilkeä alter ego -tarina Piina. Ainoa klassikoksi kelpaava kirja Kingin uralla on hänen kirjoitusoppaansa eikä sekään ohjeiden vaan asenteen vuoksi.

Syksyn lopulla Proust-projekti hidastui, kun kuuntelin yhä uudelleen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan 7. ja 8. kirjaa, mp3-soittimen akku hyytyi aina ennen kuin pääsin lähellekään seuraavaa isoa kokonaisuutta tarinassa. Joulukuussa sain 8. kirjan loppuun ja 9. kirjan alkuun, mutta edes näiden teosten välillä (suomalaiseen laitokseen tehty jako) tapahtuvien riipaisevien juonenkäänteiden yllättävyys ei vetänyt vertoja sille yllätykselle, minkä äänikirjasarjan tuottaja YLE on tehnyt: 8. kirjan lopulta alkaen lyhyisiin äänitiedostoihin on lisätty kanavajingle. 

Vaikutelma on sama kuin jos viiden minuutin välein sinfonia keskeytyisi makkaramainoksin. 

Tämä on se periaate, jolla YLE toimii ja jolla se tuhoaa vähä vähältä kaiken hyvän mitä sen pitkä asiantuntemus on tuottanut: YLE keskittyy brändinsä "kirkastamiseen" välittämättä mitään medioidensa tarkoituksesta sisältöjen välittämiseen tai peräti taiteen esittämiseen ihmisille.

 

Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen (ilmestynyt)

JT Lindroosin kansitaidetta

 

Viime viikolla tämä messiaanisten tarinoiden kokoelma meni painoon ja ilmeisesti ennättää ilmestyä vielä tammikuun aikana. Niminovellin ohella se sisältää tällaisen kokoelman scifiä, fantasiaa ja vanhakummaa:

• Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen
• Vain kun tuulee
• Armohurma
• Unikaveri
• Partaveden perikunta
• Materian aika
• Nollakohdassa
• Jeesuksen neljä olomuotoa
• Byrokrathos manalassa
• Hissimusiikki ei kuole koskaan
• Kilimanjaron joulu
• Uusi Uljanov
• Ehkä tähtein tuolla puolen
• Lukijamatka
• NASARETin ihme

 

Aivan uusia näistä tarinoista on vain niminovelli, muut ovat syntyneet vuosikymmenten aikana. Proosaani yhdistävän messiaanisen aiheen huomasin vasta äskettäin vanhoja tiedostoja yhteen kootessa. Niminovellin tyylilaji, vanhatestamentillinen western, toi mieleeni Helmivyö-kustantamon, joten tarjosin kokoelmaa sinne. Kehuin, että tässä on varma Vuoden Kristillinen Kirja -ehdokas. Eipä liene spefiä pahemmin nähty niissä palkintopiireissä.

 

Tarinoiden ”Materian aika” ja ”Kilimanjaron joulu” alkuperäiset versiot tein Hemingway-pastisseiksi Spin-lehteen 1990-luvulla. "Vain kun tuulee" on Hemingway-pastissi sekin, ennen julkaisematon. Tarjoan tuopin sille, joka ensimmäisenä tunnistaa esikuvan.

 

”Ehkä tähtein tuolla puolen” ilmestyi Portti-lehdessä 2/1994. Se on ainoa tarinani, josta on sovitettu (lyhyt)elokuvakäsikirjoitus, alan opiskelijan opinnäytteenä. Tähän kirjaan novellin tyyliä on hieman korjailtu. ”Lukijamatka” oli mukana vuosituhannen vaihteen Joenpolvi-novellikisassa, mutta mahtui vain leikeltynä voittajista valittuun antologiaan. Ohessa se on aidossa pituudessaan. ”NASARETin ihmeessä” (Portti 2/1999) paljastetaan, että aurinkomme onkin jumalan synnytysaukko. Novelli pääsi Portin kisassa muinoin toiselle sijalle. 

Muut kirjan novelleista ovat aiemmin julkaisemattomia. Pois olen jättänyt messias-aiheeltaan yhden julkaistun novellini: Viides testamentti -antologian (2007) niminovellin, jossa pohditaan uhrautuvaa syyllisyyttä dekkarin varjolla. Ei siis tarpeeksi spefiä.

 Kokoelmaa on saatavilla nettikaupoista ja myös minulta kohdatessa. Iso kiitos Helmivyölle kirjan ottamisesta julkaisuohjelmaan!

 

 

Sissi Enestam: Simulaatioteoria (tietokirja)

 

 Sissi Enestam: Simulaatioteoria 
– Mitä jos todellisuus ei ole sitä mitä luulemme?
291 s.
Tammi 2025

 

Vuoden ylivoimaisesti paras scifi-kirja on jälleen tietokirja, Sissi Enestamin huikeita ajatusleikkejä avaava Simulaatioteoria. Kustantaja on antanut kirjalle luokitukseksi tietoteorian (16.1), mutta paremmin se löytäisi oikean yleisönsä fysiikan hyllystä (53.1) ja vieläkin varmemmin säihkymässä scifi-hyllyn nurkalta. 

Kirjan leikkisä kansiasu johtaa sekin harhaan. Kyseessä ei ole teineille tehty viihteellinen tietokirja. Aikuinenkin lukija alkaa kaivata vertaisryhmää simulaatioteorian seurauksista keskustelemiseen – juuri siksi, että kirja on niin selkeän yleistajuinen ja järkeenkäypä, mutta mullistaa monet todellisuuden perustana pidetyt käsitykset. Mukaan lukien sen, että oikeastaan simulaatioteoria onkin simulaatiohypoteesi, vaikka aihetta popularisoidessa tavataan puhua teoriasta.

Tieteen peruskäsitteidenkin selittäjänä astrofyysikko Enestam on erinomaisen selkeä ja havainnollistava ottaen kantaa liian helpolta vaikuttaviin analogioihin, kuten simulaatiomaailman vertaamista tietokonepeleihin, etenkin niihin ilmeisimpiin eli Sims-peleihin (2000–). Teoksen lopussa on lista simulaatiohypoteesille perustuvista fiktioista, tosin kovin vähän niitä on löydetty aiheen trendikkyyteen nähden, vain kuusi kirjaa ja kymmenen elokuvaa.

Jotta todellisuutemme perustumista simulaatiolle, eräänlaiselle kosmiselle tietokonepelille, voitaisiin käsitellä teoriana, meillä pitäisi olla jotain tieteellisiä keinoja testata teoriaa, toteaa Enestam. Oikeastaan kyse ei ole edes hypoteesista, sillä hypoteesikin pitäisi olla sellainen, että se sentään voidaan todistaa vääräksi. Enestam kuitenkin huomauttaa, ettei hypoteesin nimittäminen teoriaksi ole pelkkä trendioikku: fysiikan ns. säieteoria ei ole sekään teoria, vaan matemaattinen malli. Vakiintuneita nimityksiä on silti johdonmukaista käyttää tiedettä kansanomaistaessa.

Ensimmäiset yhdeksänkymmentä sivua kirjasta ovat tiivistelmä filosofian tietoteoriaa eli koottuja selityksiä sille, mitä ja miten voimme saada tietoa todellisuudesta ja mitä ihmiselle ominainen tietoisuus oikeastaan tarkoittaa. Ne tuntuvat kohtuuttoman jaarittelevilta teoksen kirkkaasti säteileviin osiin verrattuna. Simulaatiohypoteesin teoreettiset syntyvaiheet ja muuttuminen trendiksi (2003) kerrotaan sivulla 27, mutta menee kohtuuttoman pitkään ennen kuin päästään kovaan ytimeen, hypoteesin argumentointiin puolesta ja vastaan.

Toistaiseksi simulaatiomaailman testaamiseen on tarjolla vain ajatusleikkejä ja oletuksia, esimerkiksi kyseenalainen tavoite todistaa, että luonnonvakio ei olisikaan kaikkialla vakio. Ajatusleikkien perustana on muutamia nykyisenkin tieteen haastavia outoja ilmiöitä, etenkin kvanttifysiikan alueelta.

Tunnetuin oudon ilmiön havainnollistus on klassinen kaksoisrakokoe, jolla kiusataan koululaisia myöntämään, että valo on sekä aalto että hiukkanen. Mutta Enestam jatkaa pidemmälle perinteisistä kvanttikenttäselityksistä. Hän referoi Carlo Rovellin tulkintaa, jonka mukaan tutkittavan ja tutkivan järjestelmän välinen vuorovaikutus tuottaa todellisuudelle sen ominaisuudet, joita pidämme luonnollisina. Simulaation ohjelmointi siis renderöisi meille ”todelliseksi” vain sen osan simulaatiota, mitä kulloinkin havaitsemme, mikä vähentää simulaatiossa tarvittavan datan määrää ja antaa vaikutelman vapaasta tahdosta.

Aalto-hiukkasdualismi on vain yksi tusinasta selityksestä, joita Enestam avaa perusteellisesti kirjansa siinä luvussa, joka on omistettu argumenteille simulaatiohypoteesin puolesta. Näistä selityksistä monet ovat scifi-harrastajalle tuttuja, vaan eipä ole suomeksi muuta teosta, jossa moiset argumentit käytäisiin lävitse vertaillen niiden vahvuuksia.

Scifi-harrastajaa suosittelen hyppäämään suoraan syvään päähän kirjaa eli neljännen luvun argumentteihin simulaatiohypoteesia vastaan. Nämä selitykset ovat vieläkin villimmin todellisuuskuvaa mullistavia kuin puoltavat argumentit.  Tämä johtuu siitä, että luotettavia todisteita maailmastamme simulaationa voi kerätä vain puolesta, ei sitä vastaan. Ajatusleikkejä simulaatiomaailmaa vastaankin voidaan silti kehitellä sen pohjalta, mitä tiedämme meille itsellemme mahdollisista tavoista toteuttaa simulaatioita, kuten Enestam osoittaa. Useimmat näistä ajatusleikeistä pohjautuvat siihen, että elämme tulevaisuuden ihmisten ohjelmoimassa simulaatiossa, jota Enestam kutsuu esivanhempisimulaatioksi. Tällaisen simulaation haasteeksi, nykytietämyksellä esteeksi, tulevat maailmankaikkeudesta löytyvien resurssien ja energian rajallisuus.

Scifistille jännittävimpiä ovat tietysti ajatusleikit simulaation tarkoituksesta sekä pohdinnat ihmiskunnan ja ihmistietoisuuden ainutlaatuisuudesta. Miksi esimerkiksi aika ja kausaalisuus toimisivat simulaation luoneessa ”oikeassa” todellisuudessa samoin kuin meillä simulaation sisällä? Argumentiksi simulaatiota vastaan riittää sekin, toteaa Enestem, ettei ole järkevää tapaa selittää kaiken ihmismaailmaan kuuluvan kärsimyksen tarpeellisuutta, eipä myöskään kaiken tylsämielisen televisioviihteen merkitystä simulaatiokaikkeudelle.

Jotkut kirjan luvuista toimisivat irrallaankin esseenovelleina, joilla Sissi Enestam pärjäisi Ken Liun ja Greg Eganin kaltaisten kirjailijoiden sarjassa. 

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2025. 

 

Hannu Rajaniemi: Varjomi (romaani)

 

Hannu Rajaniemi: Varjomi
Suom. Juha Ahokas. 
266 s.
2025, Gummerus


Ei hyvä mutta tavattoman taitava.
Ei lajissaan edes omaperäinen. 
Silti alalajissaan häikäisevä taidonnäyte.

Onneksi en saanut tätä Hannu Rajaniemien Varjomia (2025) arvosteltavaksi, vaikka se toivelistalla olikin, vaan luin sen vasta nyt mökkikirjana. Vaikea olisi ollut siitä muodostaa mielipidettä, jonka takana seistä kriitikkona. 

Mieluiten siitä puhuu ”toisaalta… ja toisaalta…” -vertailuin:

Toisaalta Varjomi on tavattoman lapsellinen, lähes disneymäisen kliseinen perhemelodraama.
Toisaalta taas henkeäsalpaavan ajankohtainen visio biohakkeroinnista. 

Toisaalta se edustaa mitä tylsintä ja pinnallisinta keskiluokkaista flirttailua amerikkalaiselle hipsterikulttuurille.
Toisaalta se on eetokseltaan monisävyisempi kuin monikaan muu kyberpunkin perillinen 2000-luvulla.

Hannu Rajaniemen edellisiin kirjoihin verrattuna Varjomin rakenne, tarkoitus ja deeänaa on aivan muuta. 

Spefin lavealle näyttämölle Rajaniemi tuli aikoinaan Kvanttivaras-trilogialla (2010–2014), joka oli (lähes) pelkkää kielellisestä lahjakkuudestaan huumaantuneen kirjoittajan happoscifiksi paikantuvaa sanapölytystä. En trilogiasta tykännyt alkuunkaan, etenkin kun Rajaniemen novelleista oli nähnyt, että tässä oli viimeinkin suomalaisen scifin ensimmäinen ja viimeinen valkoinen toivo. En ymmärtänyt - enkä tänäkään päivänä ymmärrä - miksi kirjailija halusi kirjoittaa sellaista tieteisfantasiaa ja -satua yhdistelevää hölyntähtipölyä.

Sitten tuli romaani Kesämaa (2018), joka oli omassa kauhufantasian alalajissaan koherentti teos, mutta jätti ihmettelemään, mihin se scifi-visionääri nyt oli kadonnut.

Vastaus saatiin 2024, kun Rajaniemen viides romaani Darkome eli Varjomi ilmestyi hänen nykyisellä kotikielellään eli englanniksi.

Varjomi on juonivetoisen tiivis teos, jossa ajattelu määrää toimintaa, kuten Oikeassa Scifissä kuuluukin ja pitäisi aina tehdä. Päähenkilö on nuori biotekniikkaan erikoistunut häkkeri, jonka perinnöllinen geenivirhe pakottaa etsimään äärimmäisiä torjuntakeinoja syöpäsairauteen, joka väistämättä puhkeaa jossain vaiheessa. Yhtäkkiä sairaus itse osoittaa vallankumouksellisen keinon parannukseen ja koko bioteknologian kumoukseen. Kirjan lopulta löytyy myös perinteinen action-kohtaus, joka on juuri niin kömpelön pakollinen lipeämä pois scifistä ja ajatteluproosasta kuin mitä myös Risto Isomäen kirjoissa. En ymmärrä miksi... mutta...

Mutta (taas) TOISAALTA: Varjomi on niin tyylipuhdas genreteos, että sen puhtauden selittää vain taiteellisista ambitioista vapautuminen ja kustantajan vahva punakynä. Tämä on tärkeä signaali genrefandomille ja sen toivoisi olevan signaali myös kotimaista scifiä väheksyville kustannustaloille: tässäpä on viimein genreteos joka jysähtää nuoriin lukijoihin kuin reagenssicocktail – ja saa heidät näkemään että elämme bio- eikä digivallankumouksen kynnyksellä.

Genrepiireissä on Varjomista puhuttava edellä mainituilla ”toisaalta... toisaalta” -etäännytyksillä ja tarkennettava teoksen arvoa vaikkapa sanomalla että teennäisessä nuorekkuudessaan ja kapinahengessään se on lähempänä Doctorowia kuin Gibsonia. Piireissä ymmärretään, että tämä on kirjalle suositus.

 

Mutta piirien ulkopuolella Varjomia kelpaa... kelpaisi... mainostaa parhaaksi suomalaiseksi scifi-romaaniksi.

Näillä varauksilla:
1. Kirjailija on nykyään jenkkifinno, joka sirottelee kirjaansa suomiviitteitä yhtä kepeästi kuin rennyharlinit.
2. Kirja EI ole itsenäinen romaani vaan alku sarjaan; tätä ei kerrota mainoksissa eikä takakannessa joten genretuotteena kyse on myös PUHTAASTI kuluttajan huijaamisesta...

Tähän huijaukseen on sorruttu myös alkukielisessä teoksessa. Kriitikko Niall Harrison reagoi siihen julkaisemalla kritiikin joka sekin katkeaa kesk -


https://locusmag.com/2024/12/darkome-by-hannu-rajaniemi-review-by-niall-harrison/

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri (romaani)

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri
Suom. Aleksi Milonoff
254 s.
Tammi, 2025

 

 

Tammen Keltainen kirjasto -sarja on Suomessa käännöskirjallisuuden arvostetuin brändi, jossa on julkaistu sadoittain maailmankirjallisuuden klassikoita, usein tuoreeltaan. Joskus sarjaan osuu kuitenkin teoksia, jotka tuntuvat olevan mukana vain siksi, että kustantamolla on kaupalliset syyt jatkaa menestyneen kirjailijan näkyvyyttä laadusta riippumatta.

Tällainen teos on kanadalaisen Emily St. John Mandelin Rauhallisuuden meri (alunp. 2022). Kirja on temaattista ja paikoin juonellista jatkoa Mandelin edelliselle suomennokselle Lasihotelli (2023), mutta romaanina kyse on ikävän pinnallisesta ja kirjailijan omaa imagoa makustelevasta teoksesta.

Erityisen ärsyttäväksi tällaisen napanöyhtämäisen kepeyden tekee se, että kyse on Mandelin scifi-pitoisimmasta kirjasta.

Rauhallisuuden meri kuvaa tulevaisuuden maailmaa 2200-2400 -luvuilla. Ihmiskunta on asuttanut Kuun ja kykenee avaruusmatkailuun yhtä vaivattomilla turistilennoilla kuin nykypäivän lentoliikenne. Vuosiluku voisikin olla yhtä hyvin nykypäivässä.

Kirjailija asennoituu tulevaisuuden maailmaan kuin kirjoittaisi aikuisten satua, jossa ei tarvitse miettiä, miten avaruuslennot suoritetaan tai miten Kuun heikko painovoima vaikuttaa valtavien siirtokuntien perustamiseen. Ihmiset elävät ja liikkuvat aivan kuin olisivat nykypäivän Amerikassa. Samanlainen outo kepeyden tunne vaivasi Mandelin läpimurtoromaania, tappavaa pandemiaa ennustanutta Asema 11 -romaania (2014). Hirvittävintä ei olekaan se, että 99% ihmiskunnasta menehtyy, vaan se, miten henkiinjääneet tarrautuvat kiinni muistoihin.

Rauhallisuuden meressä on aiheena iso filosofinen kysymys, miten selvittää, elämmekö itse asiassa todellisuuden simulaatiossa. Tämän selvittämiseksi on rakennettu aikakone, jolla lähetetään aika-agentteja menneisyyteen tutkimaan omituisia ajan ja paikan lait rikkovia anomalioita. Loppuselitys on tuttu jokaiselle aikamatkatarinoihin tutustuneelle, mutta tämähän ei sinänsä haittaisi, jos aikamatkailuun ideana ja psykologisena haasteena suhtauduttaisiin edes puolivakavasti. Vaan ei tämä kirjailija.

Ainoa tyylipuhdas osuus romaania on vuoden 1912 anomaliaa käsittelevä alkujakso, jossa brittiläinen nuorukainen kuljeksii läpi Kanadan päätyäkseen syrjäiselle saarelle. Tällaisia kuljeksijoita Mandel tuntuu ihailevan ja keksivän heitä varten romanttisia selityksiä, miksi kohtalo on tarkoittanut tietyt henkilöt tapaamaan ajallisesti (Rauhallisuuden meri) tai paikallisesti (Asema 11) romahtaneessa maailmassa. 

Mutta edes henkilökuvina, saati kertomuksena, ei tämä uusin kirja tarjoa riittävästi ahmittavaa, saati naposteltavaa, hyvän lukuproosan ystäville.

Suomennoksesta voisi nipottaa sen verran, että kirjassa kuvailtu ”hovercraft” ei varmaankaan ole ”ilmatyynyalus”, vaan ihan scifin kliseistä lainattu lentoauto (hovercar).

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2025

  

Archipelacon 26.-29.6.

 

 

Con = irroita pääsi ja käytä harrastustasi peilinä

Tänä vuonna Archipelacon korvasi sekä Åconin että Finnconin, mutta silti olin jättää sen väliin, koska olennaisin kiinnostuksen aihe, uudet ja ajankohtaiset kunniavieraat, oli korvattu vanhoilla ja tutuilla kirjailijoilla: VanderMeerin pariskunnalla, Mats Strandbergilla ja Emmi Itärannalla. Ei heissä esiintyjinä mitään vikaa ole, tietenkään, mutta oletan kuulleeni jo kaiken olennaisen mitä heillä on spefistä ja maailmasta kerrottavaa. 

Lisäarvoksi Archipelaconiin osallistumiselle oli se, että Ahvenanmaalla on mukava käydä kerran kesässä ja ettei muutakaan conia ollut luvassa. Ja olihan luvassa EuroConin mittasuhteet täyttävä tapahtuma. Ja poikkeuksellisen hyvä sää verrattuna tämän kesän edeltäviin viikkoihin...

 

Tutut esiintyjät täällä silti parhaan sisällön takaavat, myönnetään. Cheryl Morganin esitelmä walesilaisen mytologian osuudesta artturiaanisiin tarinoihin oli kevyt ja älykäs juuri sellaisella tavalla kuin miten esiintyjä parhaimmillaan tuntee sekä aiheensa että yleisönsä. Aikaisesta kellonajasta ja esitelmän akateemisesta kehyksestä huolimatta pieni sali oli aivan täynnä.

Torstaina, conin alkajaispäivänä, ohjelma oli käynnistynyt jo ennen saapumistamme Maarianhaminaan, joten totaalisen con-kokemuksen takaamiseksi olisi täällä pitänyt majoittua viisi yötä, tapahtuma kun kestää sunnuntai-iltaan saakka. Ohjelmaa on paljon ja jäsenyyden tapahtumaan ostaneita periaatteessa yli 800, mutta ei tapahtuma yhtä isolta tunnu kummallakaan kriteerillä kuin mitä viimeksi vastaava EuroCon oli Uppsalassa. 

Tässä on hyvätkin puolensa, kotoisan pienessä mittakaavassa ja että monet kongressikeskuksessa liikkuvista ihmisistä ovat tuttuja kasvoja Suomen tai Ruotsin fandomista. 

Silti conissa on vain yksi ohjelmanumero, joka on välttämätön nähdä, vuodesta toiseen toistuvan 'raadin' toraisallekin keskustelulle rakentuva Hugo-palkintopaneeli. 

Tänä vuonna Hugo-paneeli on kasvanut niin, että se on jaettu kahdelle päivälle. Kirjallisuudelle omistettu osa täytti jo/taas tehtävänsä antaessaan jotain mielikuvia siitä, mitä maailmalla kohotetaan fandomin suosimiksi romaaneiksi, novelleiksi ja formaateiksi (novella, novelette, romaanisarja, ja poikkeuskategoriana runous) niiden väliltä. 

Kirjallisuuden Hugo-ehdokkaista ainoa, jonka itse olen lukenut, on Tchaikovskyn Alien Clay ja sitä paneeli piti suosikkinaan romaanikategorian voittajaksi. Omasta mielestäni kirja oli tyypillisen tylsä ja teennäinen nyky-scifin edustaja, mutta ehkei vuoden 2024 scifistä edustavampaa lukuromaania löydy. Niin surkeasti scifillä menee. Edelleen. Jne.

No, jos Hugo-paneeli vielä jatkaa perinnettään ja suosionsa kasvua, sille täytynee perustaa oma spinoff-coninsa (HugoCon?). Niin paljon fandom elää palkintopystien suoman selkääntaputtelun/puukottelun varassa... ja on siitä täysin tietoinen juu...

Ulkomaisia kirjailijavieraita on conissa muutama VanderMeerien lisäksi. Heitäkin on tuntuvasti vähemmän kuin oli Uppsalan EuroConissa. Toistaiseksi raikkainta ja analyyttisintä kommenttia olen kuullut vanhan ikäpolven amerikkalaisilta rouvilta (Jo Walton, Diane Duane, Ann Vandermeer), niin keskeltä genrekenttää kuin he tulevatkin. Vähistä kunniavieraista on valitettavasti jäänyt pois ruotsalainen Mats Strandberg, joka olisi nyt ajankohtainenkin ruotsinlaivalle sijoittuvan tv-sarja-sovituksensa (Färjan) vuoksi. 

Kahden päivän ajalta kirjatärppejä olen bongannut vasta seuraavat:

• John M. Fordin Growing Up Weightless
• Reading Like Writer -kirjoitusopas
• Bennettin The Tainted Cup -romaani (Hugo-ehdokas) 

Ainoa skuuppi, jolla pysäyttäisin sanomalehtien sijaan kustantamojen painokoneet, on Ann VanderMeerin ilmoitus, että hänen seuraavaksi kokoamansa antologia on omistettu alalajille nimeltä petrol horror (!).  Jos siis 20 vuoden kuluttua mietin missä ikiolin silloin, kun ihmiskunnan viimeinen apokalypsille omistettu spefi-trendi paljastettiin, vastaus on Ååå.... land... tällä petroolihurjastelijoiden luvatulla paratiisisaarella...

 

 

Bomarsundin muistomerkki brittivalloittajien muistolle!

Tänään launtaina aamun sää oli taas aurinkoinen ja lähes lämmin, kunnes iltapäivää kohti viileni ja pilvistyi uudelleen.  Saara järjesti meille Leinosten autossa kyydin lounasretkelle. Kävimme piknikillä Bomarsundin linnalla, jonka raunioissa oli hassuja hexan muotoisia graniittikiviä kuin kolmiulotteisesta lautapelistä. Bomarsundin salmelta löytyi myös "visitor centre" eli linnan ja sen hävityksen (1854) historiaa museoiva (ylihinnoiteltu) näyttely isossa möhkälemäisessä rakennuksessa. 

Kansanperinnettä esittelevästä materiaalista huolimatta en vieläkään oppinut, miten itsenäisiksi 1700–1800-luvun ålandilaiset itsensä tunsivat suhteessa vaihtuviin emämaihin. Ehkä se on poliittisesti tabu aihe täällä?

 

Kahden kerroksen fandomia.

Aamulla kuuntelin myös yhden tylsän tiede-esitelmän (miten luonnonlait ja -teoriat eroavat) sekä virkistävän hauskan mr. VanderMeerin haastattelun. Hugo-paneelin kakkospuoliskonkin ehdin kuulla, mutta siinä ei enää ollut senkään vertaa tärppejä nykyspefiin kuin eilisen kirjallisuusosiossa.

 

Osuuskumman, Nysalorin ja Mikko Rauhalan julkkarit...

Piknikiltä palattua olisi tarjolla ollut kolmen englanniksi käännetyn suomalaisteoksen julkaisutilaisuus. Tilaisuuden alkajaisiksi kävi kumminkin selväksi, että ahtaan pienessä juhlatilassa oli paikalla lähinnä suomalaisia, joten sama oli häipyä päivälliselle. Nysalorin keräämässä runoantologiassa Afterglow (2025) olen itsekin edustettuna runoillani, mutta Ahvenanmaata kauemmaksi eivät ne näytä maailmaa valoittavan. Eikä tarvitsekaan. Sunnuntaihin mennessä antologia oli Nysalorin pöydästä loppuunmyyty.

Tätä on fandom: paikallisia larppauksia kosmisesta merkityksestä.

 

 *

Sunnuntai 29.6. päivä oli conin viimeinen päivä. Yöunet olivat jääneet hajanaisiksi, joten kunto oli väsähtänyt eikä yhtään pidempään con-ohjelmaa olisi pystynyt seuraamaankaan. Jo kauan sitten vannoin, etten enää toista kertaa yövy hotelli Adlonissa, mutta sinne me taas päädyimme ja juuri yhtä omituisen meluisaan huoneeseen kuin aiemmin: ilmastointikanavan kautta äänet kantautuvat viereisestä huoneesta aivan selvästi. Askartelin muovipussista tukkeen ilmastointiin, mutta ilman korvatulppia ei nukkumisesta olisi tullut mitään. Vaikka hotellia on viime vuosina renovoitu siistiksi, se on käytännössä kolho ja ylihinnoiteltu motelli. Kesäsesongin aikaan turisteilla ei juuri vaihtoehtoja ole eikä uusia hotelleja näy Maarianhaminaan nousevan.

Conin kongressipaikalla oli sunnuntaina jo selvästi hiljaisempaa. Oma esitelmäni osui tähän sunnuntaiaamuun, pidin sen suomeksi, koska call for papers akateemiseen ohjelmaan sen salli – olin silti ainoa joka tätä vapautta käytti Finfarin ja Fafnirin (joita olin itsekin aikoinaan perustamassa...) juhlavuoden kunniaksi. Yleisöä oli onneksi tusinan verran, joten eräänlainen "tutkimusraportti" kahdeksan viime vuoden elämästä sotakirjallisuuden ja -gotiikan parissa tuntui mielekkäältä pitää juuri tässä ympäristössä.

 

Mies joka toi uuden kummaan ja taikoi yleisön kadoksiin...

Oman esitykseni edellä ehdin kuunnella erittäin akateemisen alustuksen Moderan-scifi-romaanin (1971) plastisuudesta ja oman esityksen jälkeen vielä mr. VanderMeerin shown Annihilation-romaanin eriskummallisesta julkaisuhistoriasta sekä varsinkin filmiadaptaation vieläkin kummallisemmista vaiheista. Ehkä joskus luen jopa kirjankin... mutta todennäköisemmin tuon Moderan-teoksen, jonka avantgardius kiinnostaa paljon enemmän kuin miljoona kopiota myynyt floridalainen stalker-tarina. Ainakaan ei tarvitse miettiä, miten iso on mr VanderMeerin henkilökohtainen hiilijalanjälki hänen lentäessään ympäri maailmaa mainostamassa ekologisen romaaninsa erinomaisuutta.

Sitten kohti mannerta ja kotia. Jonot ja tungos paluulaivaan olivat taas tolkuttomat, koska Viikkarilla mikään ei toimi niin kuin pitäisi. Paitsi sentään laiva itse. Aurinkoa oli tarjolla koko paluumatkaksi, vaikka terminaalit olisivat miten dystooppisia. 

Siinäpä ainekset seuraavan sukupolven spefille.