No Other Choice (elokuva)

 

Amerikkalaiseen rikosromaaniin perustuva korealainen jännärikomedia, joka on omistettu poliittisen elokuvan mestarille, kreikkalaiselle Costa-Gavrakselle?

Yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin, vaikka miltään osin tämä No Other Choice (2025) ei ylitä lajiaineksiaan sellaiseksi klassikoksi, joita ohjaajansa uralta löytyy useitakin – kaikki yhtä nikotellen katsottavia, iljettävyyksillä pelaavan asenteensa ja suorasukaisen väkivaltansa vuoksi.

Mutta juonipitoiseksi elokuvaksi No Other Choice on poikkeuksellisen nokkela niin kuvakerrontansa monikerroksisuudessa kuin arvokkuutensa rippeillä elävien sivuhahmojen henkilöohjauksessa.

Ja vielä kun luulee nähneensä jo kaiken olennaisen siitä, mihin miehisen turhautumisen tematiikka saadaan liittymään pitkänpuoleisessa epilogissa, tulevat loppukrediittien alla kuvat, jotka antavatkin yllättäen uuden, ekologisen merkityksen kaikelle nähdylle.

Siinäpä saavutus, johon yleensä vain taidefilmit pystyvät. No, ei mikään tätä elokuvaa estä taidefilmiksi sanomastakaan kuin sen satunnaisen brutaali kuvasto, joka tuntuu täysin tarpeettomalta… mutta jota ohjaaja Chan-Wook Parkilta on totuttu odottamaan, tulkitsemaan sitä ehdottomuutta sikäläisen auteur-asenteen todisteeksi kuten monissa muissakin korealaisissa mediatuotteissa.

Suomalaiselle katsojalle elokuvassa on onneksi erityinen huvinsa vastapainona ylikekseliäänkin ehdottomalle kuvankäytölle: päähenkilö on kunnianimeltään "Vuoden Sellumies 2019" ja kaikki rikoksiin pakottava turmelus johtuu selluteollisuuden alasajosta Koreassa. Kovin tuttua?!? Kyllä suomalaisetkin voisivat tehdä tällaisen elokuvan. Jos vain löytyisi osaamista käsikirjoittamiseen, rohkeutta genreohjaamiseen ja rahoitusta oikeasti yhteiskunnalliseen fiktioon.

 

Ohjaaja Parkin uralla on myös suoranaisia floppeja, joista No Other Choice tuo lähiten mieleen omituisen lapsekkaan elokuvan I'm a Cyborg, But That's OK (2006), sekin ihmistyön ja arjen mekanisoitumista ironisoiva tarina. Nyt ironia ja musta tilannekomiikka pysyvät hyvin hallussa, epäilemättä täydellisen lainatarinan, Donald E. Westlaken romaanin (1997) varassa – paitsi nuo tarpeettoman tarkat kekkeröinnit ruumishuumorilla. Lisäksi, jos tätä vertaa Parkin ohjaukseen The Handmaiden (2016), tämän elokuvan romantiikka nojaa terveesti isoon teemaan eikä siinä ole mitään imellytettyä tai taidevoihkeella täytettyä silloinkaan, kun siihen olisi tarinan tarjoama tilaisuus.

Toisaalta, jos tätä elokuvaa vertaa Parkin uran tasapainoiseen jännitysromanssiin, Decision to Leave (2022), niin tämähän on suorastaan sävytön filmi, lähempänä sitä sellaista osoittelevaa allegoriaa, mistä pöljän helppo korealainen Parasite (2019) palkittiin jopa Oscarilla.

Silti, No Other Choice on sujuvaan lukuromaaniin rinnastuva, ainutkertaisen viihdyttävä ja lopulta ajatuksiakin herättävä elokuva, jännärinä lajinsa huippua, ja luultavasti vuoden 2025 ainoa teatterielokuva, jota voi pitää taiteensakin laadukkaana edustajana. 

Poliittista piilosanomaa sen sijaan on turha etsiskellä. Krediiteissä näkyvään omistukseen Costa-Gavrasille riittää ihan se, että hänen perheensä on ollut tuottajana, ja onhan C-G itse tehnyt romaanista edellisen filmisovituksen (Kirves / Le Couperet, 2005). Se jos mikä on pakko löytää ja nähdä.

 

 

 

 

Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen (ilmestynyt)

JT Lindroosin kansitaidetta

 

Viime viikolla tämä messiaanisten tarinoiden kokoelma meni painoon ja ilmeisesti ennättää ilmestyä vielä tammikuun aikana. Niminovellin ohella se sisältää tällaisen kokoelman scifiä, fantasiaa ja vanhakummaa:

• Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen
• Vain kun tuulee
• Armohurma
• Unikaveri
• Partaveden perikunta
• Materian aika
• Nollakohdassa
• Jeesuksen neljä olomuotoa
• Byrokrathos manalassa
• Hissimusiikki ei kuole koskaan
• Kilimanjaron joulu
• Uusi Uljanov
• Ehkä tähtein tuolla puolen
• Lukijamatka
• NASARETin ihme

 

Aivan uusia näistä tarinoista on vain niminovelli, muut ovat syntyneet vuosikymmenten aikana. Proosaani yhdistävän messiaanisen aiheen huomasin vasta äskettäin vanhoja tiedostoja yhteen kootessa. Niminovellin tyylilaji, vanhatestamentillinen western, toi mieleeni Helmivyö-kustantamon, joten tarjosin kokoelmaa sinne. Kehuin, että tässä on varma Vuoden Kristillinen Kirja -ehdokas. Eipä liene spefiä pahemmin nähty niissä palkintopiireissä.

 

Tarinoiden ”Materian aika” ja ”Kilimanjaron joulu” alkuperäiset versiot tein Hemingway-pastisseiksi Spin-lehteen 1990-luvulla. "Vain kun tuulee" on Hemingway-pastissi sekin, ennen julkaisematon. Tarjoan tuopin sille, joka ensimmäisenä tunnistaa esikuvan.

 

”Ehkä tähtein tuolla puolen” ilmestyi Portti-lehdessä 2/1994. Se on ainoa tarinani, josta on sovitettu (lyhyt)elokuvakäsikirjoitus, alan opiskelijan opinnäytteenä. Tähän kirjaan novellin tyyliä on hieman korjailtu. ”Lukijamatka” oli mukana vuosituhannen vaihteen Joenpolvi-novellikisassa, mutta mahtui vain leikeltynä voittajista valittuun antologiaan. Ohessa se on aidossa pituudessaan. ”NASARETin ihmeessä” (Portti 2/1999) paljastetaan, että aurinkomme onkin jumalan synnytysaukko. Novelli pääsi Portin kisassa muinoin toiselle sijalle. 

Muut kirjan novelleista ovat aiemmin julkaisemattomia. Pois olen jättänyt messias-aiheeltaan yhden julkaistun novellini: Viides testamentti -antologian (2007) niminovellin, jossa pohditaan uhrautuvaa syyllisyyttä dekkarin varjolla. Ei siis tarpeeksi spefiä.

 Kokoelmaa on saatavilla nettikaupoista ja myös minulta kohdatessa. Iso kiitos Helmivyölle kirjan ottamisesta julkaisuohjelmaan!

 

 

Hämähäkkinaisen suudelma (elokuvahko vaikkei oikein sitäkään)

 

 

Floppi? Kupla? Kalkkuna? Kornihybridi?

Teollisuustuotteen epäonnistumiselle on vaikea keksiä oikeaa termiä, kun siitä pitäisi puhua taiteenalan yhteydessä.

”Hämähäkkinaisen suudelma” (2025) on rutiinimaisen epäonnistunut filmituotanto, jo syntyessään kuollut todiste siitä, mitä ”viihdeteollisuus” merkitsee ja millaisia elokuvia syntyy, kun niitä tehdään puhtaasti teollisuuden ehdoilla. 

Ja sitten tätä dollareilla tuotettua näyttävyyttä ihailee Hesarin ns. kriitikko, jolle silmänlumeeksi riittää blondiksi ja hämähäkiksi roolitettu Jennifer Lopez.

Siis – sukupolvensa kuumin latina-tähti roolitettuna blondiksi?

Siis – Argentiinan synkimpään historiaan sijoitettu tarina, jossa poliittiset vangit lörpöttelevät hollywood-englanniksi eli toisiaan kuuntelematta?

Realistiseksi tarkoitettua tarinaa leikkaavat musikaalinumerotkin ovat niin kuin samba-koulun kevätjuhlasta, jossa sama koreografia toistetaan kuusi kertaa.

Eikö tällaisen kalkkunan läiske pitäisi muistuttaa, että alansa epäonnistumisia mittaavat Razzie-palkinnot keksittiin aikoinaan juuri musikaalin (Xanadu, 1980) innoittamana?

 

Minä menin katsomaan ”Hämähäkkinaisen suudelmaa”, vaikka olin nähnyt trailerilta, miten väkinäiseltä lajihybridiltä, vankilaromanssi + musikaali, se näytti. Valitsin sen vaimon kanssa deittifilmiksi, koska mitään muutakaan ei siihen aikaan (kello 17 lauantaina) ollut Tampereella saatavilla mikä sopisi moiseen käyttöön. Yleisöä oli salissa lisäksemme neljä. Luultavasti yhtä pakottavan marginaalisista syistä.

Ehkä joku oli utelias näkemään senkin, mitä romaanisovituksen kasariversiosta (1985) oli jäljellä. Juu, ei mitään. Lukekaa kirja eikä Hesaria.

 

Ainoa elävä osa ”Hämähäkkinaisen suudelmaa” on sen päähenkilöä, Luisia esittävä Tonatiuh Elizarraraz, jolla näkyy olevan kokemusta saippuaoopperan edellyttämästä hillitystä ylinäyttelemisestä. Roolityö identiteettipoliittisen herätyksen kokevana homovankina on takuuvarma Oscar-tyrkky, kun lajihybridinä kyse on takuuvarmasta teollisuustuotteesta eikä taidefilmistä. Näin elokuvan on kuviteltu olevan takuuvarmaa jatkoa viime vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla huomioidulle brasilialaiselle ”I’m still here” -filmille ja sen poliittiselle sanomalle.

Näin Hollywood yrittää tehdä latinoamerikkalaista ulkopolitiikkaa, vaikka tulos on yhtä kammottavaa kuin Washingtonin kanssakäynti etelän suuntaan.

”Hämähäkkinaisen suudelma” on täysin disneyfikoitu kuvitelma Argentiinan historiasta. Viisi sekuntia kestävää seksikohtausta lukuunottamatta sen voisi pikselöidä kokoperheen animaatioksi.

Tätä poliittiset karheudet ja kaiken draaman siloittavaa, puolitoistakertaisella leikkausnopeudella repliikit litistävää kerrontaa voisi soveltaa mihin tahansa vankilaflmiin ja tehdä siitä jonkinlaista suoratoistoon muussattua melodraamaa, joka ei mitenkään eroa ”Barbiesta”.

Seuraavaksi sitten ”Keskiyön pikajuna” kohtaa Tuomas-veturin turkkilaisessa metrossa?

Maailmalla ”Hämähäkkinaisen suudelman” on uutisoitu olleen ”box-office bomb” tuottaessaan 2 miljoonaa 30 miljoonan budjetilla. 

Täytyy olla Hesarin ns. kriitikko pitääkseen päänsä todella syvällä turkkilaisessa metrossa ja nähdäkseen tällaisessa muovivalussa jotain elokuvataidetta muistuttavaa.