Sonettikuu: #33

 

 

 

Sonetti #33

Shakespeare	Full many a glorious morning have I seen Flatter the mountain tops with sovereign eye, Kissing with golden face the meadows green, Gilding pale streams with heavenly alchemy;
Tynni	Näin, kuinka moni aamu loistossaan hiveli vuorta hallitsijankatsein, nurmien vihreyttä suudellen, kullaten virrat, taivaan alkemisti;
Simonsuuri	Monen uljaan aamun olen nähnyt palvovan kuninkaan katsein vuorenhuippuja, kultakasvoin suutelevan niityt vihreiksi, kultaavan kalvaat virrat luojan alkemioin;
Saukkoriipi	Hopeisten vuorten huiput hohtavat paljasti ylväät palatsinsa varhain, vihreät niityt aamun kultaamat, purojen välke purppuroista parhain.

 

Cajanderin suomennosten poisjääminen tuntuu siltä kuin menettäisi koodiavaimen Shakespearen runokieleen. Mutta mahdotonta on valita, kuka kääntäjistä on paras sonettien tulkitsija. Hyvin he täydentävät toisiaan, jopa Saukkoriipi, jonka suomennokset tuntuvat tekevän lempeää väkivaltaa alkutekstille selkokielistäessään sonettien runsaat metaforat ja runnoessaan rytmin niin omituisen elliptisiksi säkeiksi, ettei niitä enää soneteiksi tunnistaisi. Simonsuuri tuntuu puolestaan keskittyvän enemmän kieleen kuin ajatukseen. Tynnin käännökset ovat hyvä kompromissi runokielen ja kontekstoinnin välillä. 

Kiinnostava olisi tietää, miten paljon Tynni ja Simonsuuri rakensivat käännöksiään edeltävien suomennosten päälle. Saukkoriipi siitä mainitseekin, samoin akateemisesta tuesta tulkinnoilleen. Lopputuloksen omapäisyyttä pitäisi sikäli arvostaakin. Simonsuuri kertoo tarkasti käännösvalinnoistaan ja pyrkimyksestään "luontevaan nykykieleen". Hän on hylännyt riimittelyn ja muistuttaa, että alkutekstin vaillinnaiset riimit tuovat runoihin "karheutta" joka on eroottista ja melankolista. Erinomainen yksityiskohta! Mutta Simonsuuri onkin oppinein kääntäjistä ja selittää tarkkaan myös yksittäisten sonettien sävyjä ja piilomerkityksiä. 

Tynnin kirjan esipuheessa todetaan vain lyhyesti, että jättämällä pois sonetin loppusoinnut (paitsi kahdesta viime säkeestä) on päästy "ytimekkääseen" tulkintaan. Mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan. Kiiltomadon Simonsuuri-arvostelusta (2005) löytyy hyvää vertailua suomennosten onnistuneisuudesta.

Näytelmäsuomennoksissa kompromissit ovat toisenlaisia, jotta kieli toimii nykysuomea muistuttavina repliikkeinä. Matti Rossi on uskomattoman suvereeni näissä kompromisseissa. Södikan uutta suomennossarjaa olen keräillyt sitä mukaa, kun sitä löytyy kirjastojen poistoista.

Cajanderin kohdalla ytimekkyys ja rytmin ehdottomuus on johtanut keskeistenkin sisältöjen muuttumiseen. Otetaan esimerkiksi sonetti #6 ja verrataan Cajanderin käännöstä viihdetaiteilija Syrjän suomennokseen Parnassossa (2007):

Cajander:

Siis talven kolkon kouran älä suo
  
Kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
  
Mahlas' maljaan vala, aartees tuo,
  
Ennenkuin itselles' se tekee turmaa.

Syrjä:

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.

Cajander on jättänyt neljännestä säkeestä pois kielikuvan "beauty's treasure", minkä Syrjä palauttaa takaisin, mutta tekee säkeestä liian suomenvoittoisen, ehkä sellaisen, mikä sopisi iskelmälauluun, mutta ei kuulosta enää sonetin tapaan laulavalta.

Tampereen kirjastoissa Tynnin suomennosteosta on neljä kappaletta ja Simonsuuren teosta vain kaksi kappaletta. Tynnin versiot ovat siis ilmeisesti kanonisoituja. Saukkoriiven kirjaa löytyy yksi kappale ja sekin on nyt minulla lainassa. Parnasson vuosikertoja löytyy valikoiden eli esimerkiksi vuodet 2006–2012 puuttuvat. Ehkä ne edustavat kirjakulttuurin alennuskautta kirjaston mielestä.

Tänä iltana menemme katsomaan lapsen ja kumminsa kanssa Romeo & Juliaa TT:iin. Syksyllä jätin sen katsomatta ihan sen kolmetuntisen pituuden vuoksi, mutta pakkohan tilaisuus on nyt käyttää eikä sitten vuoden lopulla harmitella, miten vähän oli taas Tampereen teattereissa katsottavaa.

 

Sonettikuu: #30

 

 

 

Sonetti #30

Shakespeare	When to the sessions of sweet silent thought I summon up remembrance of things past, I sigh the lack of many a thing I sought, And with old woes new wail my dear time’s waste:
Cajander	Kun menneisyyden muistot alan haastaa    Hiljaisten aatosteni neuvostoon,    Kun näen kuink' aika kaiken multa raastaa,    Niin taaskin vanhain tuskain vallass' oon.
Tynni	Kun haastan menneisyyden muistoineen hiljaisen ajatuksen käräjille, niin huokaan monta etsimääni seikkaa, kallista ajan viemää vaikeroin.
Simonsuuri	Kun lempeiden ja hiljaisien ajatusten käräjille kutsun menneen ajan muistot, huokaan monen tilaisuuden menetystä, suren vanhaa murhetta, tuhlattua aikaa.
Saukkoriipi	Kun pohdiskelun päätösistuntoon saan koolle kaikki menneisyyden haamut, kun armain aika vanhain haaskioon ja puuttuvia huokaan pitkät aamut,

 

Sonettikuu: #29

 

 

 

Sonetti #29

Shakespeare	When in disgrace with fortune and men’s eyes I all alone beweep my outcast state, And trouble deaf heaven with my bootless cries, And look upon myself, and curse my fate,
Cajander	Kun onnen hylkynä ja ihmisten    Osani kurjuutt' itken yksinäni    ja turhaan huudan kuuroon taivaasen    Ja inhostuen kiroon päiviäni,
Tynni	Kun ihmisten ja onnen syrjimänä osani katkeruutta itken yksin ja suotta huokaan kuuroon taivaaseen, itseeni katson, tähdet kiroan,
Simonsuuri	Kun onnen epäsuosiossa, syrjässä katseilta itken yksin hylättyä asemaani, kiusaan avuttomin huudoin kuuroa taivasta ja tutkin itseäni kiroten kohtaloa;
Saukkoriipi	Niin ihmisten kuin Onnen vieroma yksinään itken osaa outolaisen, kuuroa taivasta saan kiusata, kirota kohtaloa kurjimmaisen,

 

Sonettikuu: #27

 

 

 

Sonetti #27

Shakespeare	Weary with toil, I haste me to my bed, The dear respose for limbs with travel tir’d; But then begins a journey in my head To work my mind, when body’s work’s expired:
Cajander	Kun vuoteeseen mun ajaa uupumus    Ja raukeet raajat lepoa kun haukoo,    Niin päässän' uusi alkaa vaellus,    Ja hengen alkaa työ, kun ruumiin taukoo.
Tynni	Väsyttää vaiva, riennän vuoteeseen, ojennan matkan jälkeen jäsenet, vaellus alkaa silloin aivoissani, kun ruumis lepää, mieli askaroi.
Simonsuuri	Vaivoista uupuuneena riennän vuoteeseen, väsyneiden jäsenten omaan lepopaikkaan, vaan päässä alkaa päivänmatka, vaivaa mieltä kun ruumis vaipuu uneen.
Saukkoriipi	Uuvuttaa taival, kiire nukkumaan, jäsenet on raskaat jälkeen matkan. Jos ruumis väsynyt, pää valveillaan ja mielessäni vielä matkaa jatkan.

 

The Year's Top Robot and AI Stories (antologia)

 

Pääsiäislomalla oli matkalukemisena ihan muuta kuin Shakespearea. Scifi-novellien antologiat ovat nykyään ainoa keino löytää edes sattumankaupalta uusia osaavia genrekirjailijoita maailmalta... eli anglovyöhykkeeltä. Tämä The Year's Top Robot and AI Stories -antologia (2025) on tyypillinen tapaus, jossa on pari kirjallisesti fiksua yllätystä, muutama koominen viihdepala veteraanikirjoittajilta (Liu, Morrow, Larson), ja sitten runsaasti tasapaksun toimintafilmin tapaan eteneviä kertomuksia. 

Antologioita (siis ulkomaisia!) ei pitäisi koskaan ostaa kuin käytettyinä, sillä koskaan ne eivät ole hintansa väärti, ETENKÄÄN milloin niiden väitetään koostavan "vuoden parhaat" jostain aiheesta.

Tässä The Year's Top Robot and AI Stories -kirjan (2025) novelliluettelo kustantajan juonitiivistelmin ja perässä ("OIKEASTI") oma makuarvio kustakin:

“The Lark Ascending” by Eleanna Castroianni — A robot aids a girl whose memory has been erased by the government. OIKEASTI: Tynkä ja pointiton scifi-satu *
“The Best Version of Yourself” by Grant Collier — A corporation offers a brain procedure that allows everyone to become the best version of themselves via nanobots.  OIKEASTI:  Dystooppisella singulariteetilla pelaava ajatusleikki, aidon filosofinen, kokoelman ainoa aidosti yllättänyt novelli ****
“Death and the Gorgon” by Greg Egan — A sheriff investigates the collapse of a cryogenic storage facility with the help of an AI.  OIKEASTI: Ylipitkä kuin pala romaania, hyvä idea ilman kehittelyä, Egania heikoimmillaan *
“The Indomitable Captain Holli” by Rich Larson — An AI with unclear motives presents itself as a pirate to a young girl who’s eager for adventure.  OIKEASTI: Kyberpunkkia lapsen ja teinin näkökulmasta, hyvä toimintakeskeinen flow  ***
“Three Views of a Parking Lot” by Ken Liu — A parking lot becomes a lens into humanity's forgotten spaces as viewed by a small robot searching for meaning.  OIKEASTI: Somaa ja näppärää kuvailua, ei tarvitse kertomusta, tarkka mutta turhan pixarimainen maailmanrakennus **
“The Optics of Infinity” by James Morrow — An AI aboard a space telescope suffers from anxiety attacks as it travels toward the Alpha Moment.  OIKEASTI: Huumoriscifinä venytetty, silti omalla tavallaan kovaa scifiä **
“Burned Like Coal” by T. R. Napper — Two women and an AI infiltrate a power plant.  OIKEASTI: YA-scifiä tylsimmillään, tympeän moralisoiva ja laskelmoitu *
“Arazem-2 Is Waiting for a Letter” by Amal Singh — A robot grows frustrated with its retirement. OIKEASTI: Söötti lo-tech robottitarina, mutta vailla omaa ideaa ** 
“The Robot” by Lavie Tidhar — A general-purpose robot goes about its duties for nearly six hundred years.  OIKEASTI: Ylipitkä robottisatu, liian perinneuskoinen; aivan muuta kuin mitä odotin Tidharilta *
“Tepid War” by Jay Werkheiser— A product manager in Manhattan goes about his daily routine amidst a war that does not target civilians.  OIKEASTI: Rutiinimaista huumoriscifiä jossa bisnes rinnastetaan sotaan; tylsä romanssirakenne *
“Nine Billion Turing Tests” by Chris Willrich — During a flooding event in Silicon Valley, a software engineer grieving the loss of his wife struggles with both people and AIs.  OIKEASTI:  Cli-finä pätevä ja aidosti sympaattinen henkilökuvaus, jossa täydellinen loppuyllätys ***

 

Tukkateatteri: Rikhard III (näytelmä)

 

William Shakespeare: Rikhard III
Tukkateatteri, ensi-ilta 31.3. 2026
Ohjaus: Katri Häti
Lavastus: Antonio Canals 

 

Kesken sonettikuuta lienee syytä sanella muutama muistiinpano tuoreimmasta paikallisesta Shakespeare-toteutuksesta, Tukkateatterin Rikhard III:sta, etenkin kun kyseessä on sen suurin tuotanto, ainakin teatterin omalla kamarinäyttämöllä. Myös ohjaajalleen Katri Hätille se on ollut isoin ohjaustyö, tavallaan myös henkilökohtaisin, koska Katri on aikoinaan tehnyt opinnäytteensä kyseisestä näytelmästä.

Sovitukseltaan näytelmä on kaikin tavoin perinteitä kunnioittava eli luvassa on paljon sisääntuloja ja poistumisia näyttämölle/ltä, sekä kaikki alkutekstin runolliset sävyt säilyttävä dialogi. Se, mikä aina yllättää – vaikkei pitäisi – Shakespeare-toteutuksessa, on kielen sujuvuus harrastajanäyttelijöidenkin ilmaisussa. Vielä ensi-illassa Rikhardin repliikkien aloitukset tuppasivat muutaman kerran unohtumaan näyttelijöiltä, mutta sisällä kielessä he olivat milteipä liiankin sujuvasti eli piilomerkityksiä makustelematta. 

Rikhardissa isoin vastuu on nimiosaa esittävällä näyttelijällä. Hänen on kannettava
'juontajamainen', voisi sanoa esikertojamainen asemansa ja osoitettava repliikkinsä ironinen kääntöpuoli yleisölle, kolkon kohtelias julkipuoli suostuttelemalleen hoviväelle. En muista aiemmin nähneeni Katja Ikosta Tukan tuotannoissa, joten hänen tekemänsä itsevarma pahis, joka jaksaa erottua näyttämökuvasta, oli jo itsessään esityksen sellainen elementti, joka sähköisti aina tilanteet, kun Rikhard saapui näyttämölle.

Pitkää klassikkonäytelmää seuratessa tuli taas mieleen sekin, miksi harrastajateatterit pitävät yllä kiinnostusta teatterin mahdollisuuksiin: harrastajat joutuvat käyttämään mielikuvitusta niihin ratkaisuihin, joita laitosteatterit hoitavat rahalla ja rutiinilla. Siksi kohtausten vaihtuessa katsojan tarkkaavaisuus saa aina uuden sytykkeen: mitenkäs ne selviävät tämän kohtauksen toteutuksesta... 

Näyttelijäkiinnityksissä harrastajateatteri pystyy puolestaan käyttämään sellaisia luovia ratkaisuja, jotka laitosteatterissa olisivat lähes mahdottomia. Esimerkiksi Rikhardissa oli noitamaisen kuningattaren, Margaretin rooliin kiinnitetty seniorinäyttelijä, joka deklamoi pitkät hurjat kiroukset tavalla jollaista en ole teatterissa ennen kuullut. Lähinnä se hengästymätön totinen ilmaisu muistutti vanhasuomalaista loitsemista, joka toi Rikhardiin kauhufantasian ilmapiiriä yllättävän roolituksen ja vakaasti paahtavan esitystapansa vuoksi. Moinen sovitusratkaisu on sillä rajalla, särkeekö se kamarinäyttämöllä käytävän seurapiirimäisen varovaisen pallottelun korkeakirjallisilla repliikeillä, mutta saa Tukan sovituksen hyvällä tapaa erottumaan ja muistumaan katsojien mielessä.

 

Rikhardin ohjaaja ja näyttelijät kumartavat ensi-illassa

Pienen näyttämön ja ison roolikatraan yhdistämisessä ammattimaisin osa Tukan toteutusta oli Maken eli Antonio Canalsin laatima lavastus, jonka konseptia ehdotin patentoitavaksi, niin erikoisen modulaarisesti se mukautui kohtauksittain. Loppuhuipennuksena nähtävässä taistelussa lavasteet vedettiin kokonaan sivuille, jonne näyttämöä oli levennetty puoli metriä molemmin puolin. Näin pienillä muutoksilla näyttämötila muuttui isommaksi kuin mitä olen koskaan Tukalla nähnyt, ja taistelun koreografiaan oli saatu juuri sen verran tilaa, että se näytti siltä kuin Shakespeare-sovituksen lopputaistelun pitääkin, viitteellisen kunniakkaalta... missä Rikhardin kuolema on lopultakin aika vaatimaton tapahtuma, mutta niin kai sen pitää perinnettä (eikä Hollywoodia) kunnioittaen käydäkin. 

Monella tapaa Rikhard III on Tukkateatterin näyttävimpiä projekteja, ja silti siinä noudatetaan nuorisofutiksen tapaan periaatetta, että kaikki ketkä tohtivat pääsevät pelaamaan. Harrastajateattereiden pyöriessä paljolti naisvoiman varassa nähdään lavalla melkoinen määrä irtopartoja ja -viiksejä, mutta housuroolien huumori ei syö paljoakaan näytelmän tunnelmasta – ja Shakespearen kirjoittama komiikka näkyy ylipäänsä toimivan sujuvammin ja suvereenimmin harrastajateatterissa kuin tragiikka... mutta tämähän johtuu enemmänkin aikakaudesta kuin teatterilaitosten erilaisuudesta. 

Itse asiassa koomiset kohtaukset ovat niinkin hervottomia, että ne yhdistämällä Tukkateatteri saisi ympäri vuoden täydet katsomot vetävän pikkujoulunäytelmän. Mutta Rikhardin jälkeen toki toivoo, että muitakin WS:n klassikkoja nyt uskalletaan tuoda kamarinäyttämölle kuin muutama vuosi sitten pyörinyt Macbeth ja nyt Rikhard III.

Yli kolmetuntinen esitys (väliaika lukien) on harrastajateatterin tuoleilla maratonmainen kokemus myös katsojalle, mutta erittäin vahvasti tätä sovitusta suosittelen kokemaan jo pelkästään siitä ilosta, mitä on päästä kuulemaan Shakespearen kieltä, Matti Rossin käytännöllisen (näyttämöilmaisun) ja runollisen (kielikuvarunsaan) puolen taiten yhdistävänä suomennoksena.

Btw: Vasta loppuhuipennuksen yhteydessä tajusin, miten tasaisen varovasti taustamusiikki oli soinut. Kiitän siitä. Mikään ei teatterissa niin ärsytä kuin elokuvamaisesti tunnelmia pakkaava musiikki. 

 
Lisätiedot näytelmästä ja vuoden 2026 esityksistä:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/rikhard-iii/

 

 

Sonettikuu: #24

 

 

 

Sonetti #24

Shakespeare	Mine eye hath play’d the painter and hath stell’d, Thy beauty’s form in table of my heart; My body is the frame wherein ’tis held, And perspective it is best painter’s art.
Cajander	Mun silmän' taituri on verraton:    Se sydämmeeni kuvaa sinun sulos,    Poveni taulun kehyksenä on,    Ja näköisyys on taituruuden tulos.
Tynni	Silmäni maalari on kauneutesi kuvannut kankaallensa, sydämeeni, ja ruumiini on taulun kehyksinä. Korkeinta luokkaa on sen perspektiivi –
Simonsuuri	Silmäni esittivät taiteilijaa, kaiversivat kauneutesi muodon sydämeni tauluun; ruumiini on kehys jossa kuva pysyy, ja parhain maalari taitaa perspektiivin.
Saukkoriipi	Silmäni kauneutesi maalasi ja sydämeeni syntyi siitä kuva, sen kehyksenä oma ruumiini ja maalaus perspektiiviin pohjautuva.

 

Sonettikuu: #23

 

 

 

Sonetti #23

Shakespeare	As an unperfect actor on the stage, Who with his fear is put beside his part, Or some fierce thing replete with too much rage, Whose strength’s abundance weakens his own heart;
Cajander	Kuin ujo näyttelijä arkuudessaan    Osansa näyttämöllä turmelee,    Tai peto, joka liiaks' raivotessaan    Vihansa vimmaan vihdoin heikkenee,
Tynni	Kuin puolivalmis näyttelijä, jonka saa pelko roolistansa eksymään, tai villi peto, jolta liika raivo sydämen kuohunnallaan herpaisee,
Simonsuuri	Kuin puolivalmis näyttelijä näyttämöllä unohtaa vuorosanat peloissaan tai kuin raivopää liian kiihkeänä näännyttää sydämen hurjalla voimallaan,
Saukkoriipi	Kuin näyttelijänalku lavalla pois roolistansa eksyy hätäilyllään tai villipeto vihaa puhkuva saa kuolla oman voiman yltäkyllään,

 

Sonettikuu: #22

 

 

Sonetti #22

Shakespeare	My glass shall not persuade me I am old, So long as youth and thou are of one date; But when in thee time’s furrows I behold, Then look I death my days should expiate.
Cajander	En usko peiliin, että vanha lien, Niin kauan kuin on nuoruus seuranasi;    Mut kun sun poskiis kurtut löytää tien,    Niin multa tyhjiin juoskoon tiimalasi.
Tynni	Ei vanhuuttani näytä kuvastin, niin kauan kuin on nuoruus ikäisesi, vaan sinussa kun huomaan ajan uurteet, niin päivieni mitta täyttyköön;
Simonsuuri	Peili ei voi uskotella että vanhenen kun olet samanikäinen kuin nuoruus, vaan kun näen ajan uurteet sinussa, aavistan: elämäni päättyy kuolemaan.
Saukkoriipi	Ei peili vanhuuttani vakuuta, vaan kasvoillasi Ajan uurrosjuovat, kun nuoruus loitontuu pois sinusta myös oman kuolemani eteen tuovat.

 

Sonettikuu: #19

 

 

 

Sonetti #19

Shakespeare	Devouring Time, blunt thou the lion’s paws, And make the earth devour her own sweet brood; Pluck the keen teeth from the fierce tiger’s jaws, And burn the long-liv’d phoenix, in her blood;
Cajander	Jalopeuralt', ahma aika, kynnet katko,    Maan anna niellä oma pereensä,    Rajulta tiikeriltä hampaat ratko    Ja Phoenix-lintu polta vereensä:
Tynni	Kuluta, Aika, jalopeuran kynnet, maan anna niellä omat poikueensa, terävät hampaat nyhdä tiikeriltä ja polta Fenix, pitkäikäinen;
Simonsuuri	Ahmatti aika, leikkaa kynnet leijonalta, pane maa nielaisemaan luomistyönsä, kisko hampaat hurjan tiikerin kidasta ja polta elävältä ikivanha feeniks.
Saukkoriipi	Leijonan kynnet loppuun kuluta, vie maalta kasvu kaunis kukinnolta, pois tiikeriltä kisko hampaansa ja Feeniks-lintu verevänä polta,

 

Sonettikuu: #18

Sonetti #18

Shakespeare	Shall I compare thee to a summer’s day? Thou art more lovely and more temperate: Rough winds do shake the darling buds of May, And summer’s lease hath all too short a date:
Cajander	Sua päivään kesäiseenkö vertaisin? Se kauneuden vertailussa hukkaa. Pianpa kuluu suvi herttaisin, Ja tuimat tuulet raastaa kevätkukkaa.
Tynni	Sinua vertaisinko suven aikaan? Ei, olet vakaampi ja lempeämpi: suloiset kevään ummut viima raastaa ja suvi joutuin irtisanotaan.
Simonsuuri	Kesäpäivään vertaisinko sinua? Olet suloisempi, tyynempi, tuulenpuuskat ravistavat nuput toukokuun ja kesän laina kestää liian lyhyeen.
Saukkoriipi	Vertaanko kesäpäivään sinua, selkeän seesteisempää, lempeämpää? Toukokuun versot taittuu tuulissa ja kesän aika ei sen kestävämpää.

Sonettikuu: #3

 

 

 Sonetti #3

Shakespeare	Look in thy glass and tell the face thou viewest Now is the time that face should form another; Whose fresh repair if now thou not renewest, Thou dost beguile the world, unbless some mother.
Cajander	Sa katso peiliis, muodollesi väitä, Nyt uuden luomiseen sa kypsä liet. Jos nyt et uusi piirteitäsi näitä, Niin petät mailman, äidilt' onnen viet.
Tynni	Katsahda peiliin, sano kasvoillesi: on aika nyt nuo kasvot jäljentää; tee uudeksi tuo raikkaus tai ryöstät sen maailmalta, petät jonkun äidin.
Simonsuuri	Katso peiliisi ja sano kasvoillesi: on tullut aika luoda toiset kasvot, tehdä niiden nuoruus uudelleen, tai petät maailman, jätät naisen hedelmittä.
Saukkoriipi	Peiliisi katso, kerro kasvoilleen: on aika teettää kuva samanlainen. Jos niin et tee ja synny uudelleen, niin pettyy maa, jää siunaamatta nainen.

 

Sonettikuu: #1

Huhtikuu on sonettikuu. Kevyellä tutustumisella William Shakespearen ihailluimpiin sonetteihin valitsin huhtikuun makupaloiksi ensisäkeet 30 suosituimmasta sonetista, jotka järjestysnumeroltaan ovat: 1  3  18 19  22  23  24 27 29 30  33 53 55 65 73 75 80 86 98 104  106 107 116 121 129  130 136 138 142 144. Boldaus numeron kohdalla tarkoittaa, että kyseessä on erityisen tunnettu sonetti.

Suomennosten lähteinä ovat:
1. Paavo Cajander: Runoelmia, 1914
2. Aale Tynni: Sonetit, 1965
3. Kirsti Simonsuuri: Nautintojen ajan aarre, 2005
4.  Leo Saukkoriipi: Sonetit, 2007

Jokaisesta suomennoksesta olen lainannut vain sitaattioikeuden mahdollistamat muutamat säkeet. Käännösten erilaisuus tuo toivottavasti esille Shakespearen sonettirunouden sävyt. Alkukielisenä vuonna 1609 julkaistun kokoelman runot löytyvät esimerkiksi Gutenberg-projektista.

Paavo Cajanderin suomennoksia tulee mukaan kymmenen kappaletta, sillä Paavo ehti kääntää vain sonetit 1-30; käännöstyö jäi kesken Paavon kuollessa 1913. Tamperelaisen viihdetaiteilijan, Martti Syrjän, suomennokset (soneteista 2,6, 18, 94) puuttuvat esimerkeistä, koska käsilläni ei nyt ole sitä Parnasson numeroa, jossa ne ilmestyivät. 

Jos Shakespearen runokieli viehättää ja olet tamperelainen, olet onnekas, sillä kaupungissa pyörii parhaillaan kaksi sovitusta WS:n näytelmistä, Tampereen Teatterissa Romeo ja Julia ja Tukkateatterissa juuri ensi-iltansa saanut Rikhard III.

 

 Sonetti #1

Shakespeare	From fairest creatures we desire increase, That thereby beauty’s rose might never die, But as the riper should by time decease, His tender heir might bear his memory:
Cajander	Me kauniilt' odotamme hedelmää, Ei ihanuuden ruusu kuolla saisi; Vaan kun sen kukka maahan häviää, Sen muiston perillinen tallettaisi.
Tynni	Kasvua toivoisimme kauneimmista, niin ettei kauneuden Ruusu kuole, vaan kun on aika kuolla kypsyneen, niin hento jälkeläinen muiston kantaa.
Simonsuuri	Ihanien olentojen toivomme lisääntyvän, ettei kauden ruusu kuihdu, ja kun kypsä kuolee aikanaan, nuori perijä saa kantaa muiston.
Saukkoriipi	Jaloimmat meistä saakoot jatkoa, kauneuden ruusu ei saa koskaan kuolla ja kypsyneen kun aika korjaava, jää muistonsa jos vesa varhain tuolla.

Tukholmaan 23.-25.3.

 

Lähdin maanantaina Tukholmaan. Siksi sää viileni ja annettiin tuulivaroitus Ahvenanmerelle.

Tällaisista läppärin kanssa ja vuoksi tehdyistä retkistä voisi tulla tapa. Olutta, suklaata ja kevyt kierros editointia. Viiden minuutin kävely kannella horisontin ilossa.

Aurinko paistoi kunnes päästiin merelle. Yö oli yllättäen tyyni verrattuna tammikuun retkeen, matkaajia vieläkin vähemmän.

Tiistaiaamuna söin laivassa puuron ja kahvin kello 7 paikallista aikaa. Likityhjässä kahvilassa tuntui kolkolta ja kotoisalta. Aiemmin kahvilan puuro maksoi 3 euroa, nyt 5 euroa, mutta siihen sisältyy maitolasi. Pakollinen ihmisöljy.

Aurinko ilmestyi mereltä ja katosi maihin päästyä. Sf-bokhandel, kirpparin kirjahylly,  Södermalmin pitseria ja kirjasto. Alkoi sataa ja väsyttää. Kello ei ollut edes kahta, kun olin takaisin satamassa. Päivän pelastus: juuri tänään laivaan pääsi aikaisin autokannen kautta, koska kapteeni käänteli alusta satama-altaassa. Monia muitakin risteilijöitä pelastautui sateesta laivaan saman poikkeuksen tuomana.

Enemmän saisin luetuksi ja kirjoitetuksi jos olisin mennyt mökille, mutta siellä olemme jo viikon kuluttua. Siksi on luvassa takatalvi. Nyt ollaan välitilassa, ei-enää-talvi, ei-vielä-kevät. Ruotsissakin.

Lähdin matkaan ajatellen,  että öljysodan edetessä loppuvat pian kaikenlaiset lomareissut. Ja imartelen itseäni, että minulla on oikeutena tämä yksi työmetodi: lähteminen. Tehdäkseni käsikirjoituksen valmiiksi. En tietenkään sitä, jota pitäisi viimeistellä, vaan sitä, joka saatava etenemään pois koneelta. Kiireisiäkin keskeneräisiä projekteja eli tiedostokansioita on jo liikaa. Ikuisuusprojekteista puhumattakaan.

Läppärin kanssa reissuun lähteminen on kuin lähestyisi tekstimassaa vieraana matkalukemisena. Sitä on helpompi leikellä kirjaksi ja unohtaa mitä se on ollut rönsyilevänä pusikkona, jonka uskoo juurtuvan koneelle ja kasvavan itsekseen.

Paluumatkalla muisti olevansa merimatkalla. Yöllä tuli se "keskiasteen" varoituksena ennustettu merituuli. Ahvenanmerellä laiva keinui niin ettei unta saanut. Vasta puoli neljän aikoihin laiva pääsi Suomen lounaiskulman ohitse Suomenlahdelle ja aallokko muuttui sivumyötäiseksi.

Valvoessa ratkoin yhdistyksen sähköpostipalvelimen vikaa. Nettiyhteys oli keskellä mertakin niin hyvä, että olisin voinut kirjoittaa Aamulehdelle sekunnintarkan raportin m/s Cinderellan "keskiasteen" katastrofista. Mutta tuollaiset tuulet tuntuvat olevan arkea tuolla osaa Itämerta. Muualla meri ja tuulet lienevät vielä ala-asteella? Lietsooko siis meri tuulia vai tuulet merta? Ilmaistiede ei tunne vastauksia, vain tekoälykkäitä ennusteita.

Aamulla kello 8 söin taas 5 euron puuron. Ohikulkija kysyi maistuiko vitosen arvoiselta. Yöllä höykytetyn vatsani mielestä kyllä. Kaikki tällä laivalla toistaa samaa erikoistuneen kitschin sanomaa: mitä vähemmän maksat, sitä kalliimmalta se tuntuu. Kun 5 sentin arvoinen puuron hinnoitellaan 5 euroksi, matkaaja voi syyttää vain omaa halpuuttaan. Mitäs en mennyt 20 euron aamiaispuhvettiin.

Sumu peittää rannikon. 

Matkalle lähdetään latautumaan. 

Hidaspostista hidasvaluuttaan

 

Sain tänään (12.3.2026) sähkölaitoksen 25.11.2025 lähettämän paperikirjeen. Se on siis kulkenut Postissa kolme ja puoli kuukautta. Lähetin Postille onnittelut uudesta ennätyksestä. 

Ei ihme, jos syksy, talvi ja kevät sekoittuvat kokemuksessa.  

Instituutiotkaan eivät pysy, eivätkä välitä pysyä, kalenteriajassa. 

Vielä marraskuussa lähetin Sight & Soundille valituksia, kun lehteä ei syyskuun jälkeen kuulunut. Eivät vaivautuneet edes vastaamaan. 

Välttämättähän lehdet eivät katoa Englannin ja mantereen välillä. Ihan on mahdollista, että jossain kohtaa Suomen Postissa vain toimitaan italialaiseen malliin eli työnnetään ylimääräiseltä tuntuvart postisäkit tuleen tai "unohdetaan" johonkin tutkimattomaan nurkkaan. 

Myös kirjastossa S&S on aina myöhässä kuukausikaupalla. Akateemisen kirjakaupan hyllyistä se katosi kokonaan vuodenvaihteessa.


Printtilehdet ovat niin katoavaa kansanperinnettä, etteivät niiden julkaisijatkaan paljoa välitä, tilaako lehtiä kukaan. Joulukuussa tein Filmihullusta vuositilauksen, mutta kukaan ei koskaan kuitannut tilausta eikä lehteä ole näkynyt. Käänteinen tapaus on Sarjainfo. Siellä printin arvostus kuuluu taiteenalan perintöön. Sarjakuvaseura lähettää meille tilausnumeron tuplana, toisen Saaran vanhana (lopetettuna) tilauksena ja toisen minun (uutena) tilauksenani. Kommunikointi on senkin lehden kanssa mitä sattuu.

Lehtimedian inflaation huomaa parhaiten siitä, miten aggressiivisesti sanomalehtien tilauksia kaupitellaan netissä ja markettien auloissa. Ties miten monta vuotta olemme tilanneet Aamulehteä ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi erilaisia alennuskampanjoita vaihdellen. Varmaan moni muukin. Marketin aulassa teiniltä näyttävät nuorukaiset tulevat silmille yrittäessään myydä tarjouksia, jotka ovat aina kalliimpia kuin ne, mitä lehden verkkosivuilta löytyy. Olen sen niille sanonut, mutta eivät usko. Ei kuulu siihen ikään eli asenteeseen.

Vinyylilevyjen ja VHS-kasettien nostalgiabuumissa olen kuvitellut, että pian myös printtilehdet palaavat takaisin kunniaansa. Mutta omaan postiluukkuun niitä on turha kuvitella saavansa. 

Slow food -kulttuurin voi kyllä olettaa leviävän muillekin kulutuksen alueille. Jospa sitä varten kehittyy oma hidasvaluuttansa, tosin aivan eri syistä kuin mitä Charles Stross on sellaista visioinut Neptune's Brood -kirjassaan. Esimerkiksi lukijat voisivat maksaa kirjoista  kirjailijoille jo silloin, kun teokset ovat tekeillä ja maksu saapuisi perille julkaisupäivänä. Saman tarkoituksen ajavat joukkorahoitukset, mutta ne ovat epäilyttävän kapitalistisia ja jostain syystä muutenkin Suomeen huonosti kotiutuneita systeemejä. Hidasrahaan asennoituminen tekisi elämästä eli kuluttamisesta hitaampaa ja harkitumpaa.

Hidasrahaan törmäsin kuin singulariteettiin tänään. Hain verottajan sivuilta uutta verokorttia, mikä yleensä edellyttää vain klikkailua, mutta nyt systeemi ei päästänyt minua eteenpäin. Se vaati tietää, miksi minulla ei ole ollut lainkaan tuloja kuluvana vuonna. Vaihtoehtoja tarjottiin tusinan verran mistä valita, mutta yksikään ei sopinut freelance-kirjoittajan elämään. Viimeinen vaihtoehto, viiden sentin pituinen tekstikenttä, oli "muu syy". Mietin minkä verran verottajalla riittäisi huumorintajua, jos kertoisin free-ihmisen slow-elämäntavasta. Sitten kirjoitin vain "epäsäännölliset tulot". Näkyi kelpaavan.

 

Päiväkirjat vs yökirjat (Mammay, Grann, Townshend)

 

Julistamaton kilpailu päivä- ja yökirjojen välillä on tasainen. En itse kirjoita päiväkirjaa, joten minulle päiväkirjat tarkoittavat kirjoja, joita luen päiväsaikaan, yleensä kyllä lähinnä illalla ennen nukahtamista, joten miltei ne menisivät yökirjoista nekin. Niiden tarkoitus on sis nukahduttaa hitaasti ja rauhallisesti. Tylsyydessään unettava ei kirja saa olla, koska en halua käyttää aikaani tylsiin kirjoihin. Yökirjat taas ovat niitä kirjoja, joita luen yöllä kello 4 kun en saa millään uudelleen unta ja toivon nukahtavani nopeasti. Tylsä kirja ei tähänkään käy, koska sen vain vaihtaa toiseen.

Jos pääsisi pian taas mökille – ehkä jo huhtikuussa? – niin siellä tulisi luettua enemmän ja intensiviisemmin myös päiväsaikaan. Se jo itsessään riittää tavoiteltavaksi idylliksi, sama miltä (= valkoiselta paperilta) luonto ja lumet näyttävät mökin ulkopuolella.

Viimeisimpiä päiväkirjoja ovat olleet Michael Mammayn scifi-romaani Generation Ship (2023) ja David Grannin The Devil and Sherlock Holmes (2010), jonka olin antanut Saaralle joululahjaksi, mutta kulkeuduttuaan mökille kirja oli unohtunut molemmilta.

Mammayn teos oli erikoisimpia scifi-lukukokemuksia, koska kirja on paksu ja tarina pitkä, mutta scifiä siinä ei ole juuri mitään, mikä on hämmästyttävä suoritus tähtialukseen sijoittuvan yhteisön tarinalta. Mammay kuvailee sukupolvialuksen matkaa kuin kyse olisi umpioon suljetusta amerikkalaisesta pikkukaupungista, jossa vakavin uhka ovat poliittiset juonittelut. Aluksen teknologiasta ei kerrota juuri mitään, sen rakennekin jää aivan ylimalkaiseksi, eikä edes aluksen nimeä kerrota ennen kuin jossain 150. sivun paikkeilla (Voyager). Aluksella on käytännössä kaksi johtajaa, sen kapteeni ja maaherra (eli kirjassa governor), konfliktit syntyvät häkkerin ja poliisivoimien ja eräänlaisen kansalaispuolueen välillä. 

Valtakuviot Mammay hallitsee juonivetoisella sujuvuudella, mutta muutenhan en tällaista tarinaa lukisi – ja hyppäsin ylitse idioottimaisimmat dialogit joita on paljon – jollei se ainoa scifi-elementti olisi ainutkertainen: kirja keskittyy pelkästään siihen osuuteen sukupolvien mittaista matkaa kun ollaan jo miltei perillä, muttei ihan... ja poliittiset konfliktit nousevat kysymyksestä miten aluksen armoton perustuslaki (charter) pitäisi muuttaa, kun elämä ei olekaan enää matkaamista. Tämähän on helppo nähdä käänteisenä analogiana Maan nykytilanteeseen. Mammay pyörittelee kysymystä faktioita luovana ongelmana johon ei ole kellään hyvää ratkaisua. Aivan viimeiset luvut kirjaa ovat sitten sitä scifimpää osastoa eli planeettascifiä, jossa Mammay ottaa viimein jotain genrekalustoakin käyttöön... niin hörhösti, että kirja voisi olla 1950-1960-luvun scifiä. 

Grannin esseekokoelma The Devil and Sherlock Holmes oli puolestaan ahmittavaa tietokirjallisuutta, epätasaisuudessaankin sitä samaa hämmästyttämisen iloa eriskummallisilla, rivien välissä romantisoiduilla ihmikohtaloilla kuin The Wager (2023). Etenkin tuo nimiessee. Mutta kokoelmassa on myös täysin yhdentekeviä, amerikkalaisuuden ylistykselle rakentuvia juttuja, kuten essee 911-katastrofin palomiehestä joka menetti muistinsa, ja juttu ikääntyneestä baseball-legendasta. 

Tämän päiväkirjan luettua valitsin yökirjaksi Grannin lyhyen esseekirjan antarktisella seikkailleesta britistä. Mutta The White Darkness (2018) se vasta pettymys olikin, kirjoitettu niin lipevän ihailevassa ja tuttavallisessa sävyssä, ettei sellaista käytetä kuin perheenjäsenen ponnisteluja kuvaillessa. Päähenkilö Worsley on epäilemättä ainutkertainen luonne, mutta vastaavia antarktisen seikkailuja olen lukenut paljon empaattisemmin ja kaunokirjallisemmin kuvailtuina. No, tämän jälkeen oli sitten pakko etsiä myös Grannin kuuluisin kirja (2009) amatsonian kadonneesta kaupungista... se vaikuttaa onneksi yhtä romanttiselta seikkailutarinalta kuin The Wager. David Grannin inkkarikirja, Killers of the Flower Moon, näkyy suomennetun sekin, mutta ensin haluaisin nähdä sen pohjalta tehdyn elokuvan. Jostain syystä se on niitä leffoja, joista ei julkaista kirjastokäyttöön dvd:tä, eikä sitä saa kolmelta isolta suoratoistokanavalta. Jääköön siis.

Tammi-helmikuussa lueksin yökirjana myös Pete Townshendin muistelmia Who I Am (2012). Aloitin kirjan suoraan siitä kohdasta, missä The Who on jo kasassa ja alkaa saada mainetta, koska ei minua mr T:n elämä kiinnostanut vaan bändin musiikki... josta aikoinaan kovasti pidin mutta joka vuosien varrella on jäänyt täysin pois tiskimusiikkilistalta, ainoalta paikalta mistä musiikkia nykyään kuuntelen. 

Muistelmana Townshendin kirja osoittautui juuri sellaiseksi mitä olen olettanut tähtimuusikkojen muistelmien olevan, egomaanista ylistystä omille saavutuksille & rikkauksille ja äijäpaatoksellista ruikutusta miten olisi pitänyt antaa enemmän aikaa vaimolle & lapsille eikä viinalle & bändäreille... Lisäksi mr T antaa ymmärtää että hänen ansiotaan ovat suurin piirtein kaikki rock-musiikin välineelliset ja taiteelliset keksinnöt mitä 1960–1970-luvuilla on tehty, ja hänhän muuten oli se joka keksi kaupallisen käytön internetille jne jne. Kirjan loppuun kahlattua yritin eräänä päivänä löytää The Who'n parhaista koostuvan tupla-cd:n sängyn alta, mutta kun en löytänyt en sitä harmitellut. 

Osittain tämä kiinnostus musiikkia analysoivaan tietokirjallisuuteen johtuu siitä, että pääsivuprojektina etenevässä kirjassa ei ole toistaiseksi mitään moisesta esseistiikasta, vaikka sen pitäisi olla vähintään yhtä olennaista kuin urheilukirjoittelu. Ainoat esimerkit, mitä Suomestakaan tulevat mieleen suositeltavaksi, ovat Eero Hämeenniemen Intiaan sijoittuvat esseekirjat, jotka nekin ovat kiinnostavia ihan muista (eksoottisista) syistä kuin musiikin yleistajuistajina. 

Kevään kotimaisista ja suomennetuista kirjauutuuksista on hyvin hämärä käsitys. Vähät toiveet Portin arvostelupalstalle ovat toistaiseksi nämä kuusi:

Leena Krohn: Näköisyys

R.F. Kuang: Katabasis

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Jussi Moila: Kullervon tarina

Alastair Reynolds: Jäälinnun lento

Niilo Sevänen: Unten kruunu 

 

 

 

Tallinnassa 26.-28.2.

 

 

Terveisiä Tallinnasta. Kävimme niin nopeasti, että olimme takaisin ennen kuin tunsimme kunnolla lähteneemme. Niin lähellä Tallinna on Helsinkiä ja Helsinki Tamperetta, etenkin kun otimme läppärit mukaan ja sen kuvaruutu korvaa sohjonhuuruisen maiseman ulkona. Menomatkalla keinutti sentään hieman, jotta muistaa olleensa laivassakin, paluumatkalla oli aivan tyyntä, jääkenttä alkoi täsmälleen puolivälissä, mistä päätellen merijää kertyy tukevasti kyllä Suomen etelärannikolle muttei paljoakaan Viron pohjoisrannikolle.

Yövyimme jälleen Pyhän Barbaran hotellissa, joka on hieman erillään keskustasta ja sen turismeista. Vasta pe-la yöksi hotelliin oli ilmaantunut paljon muitakin suomalaisia turisteja. Muuta emme nähneet ja tarvinneet kuin yhden museon, koska siellä sattui olemaan Hansa-liitosta kertova näyttely. 

 

 

Ensimmäistä kertaa kävimme Tallinnan English Book Shopissa, kuvittelin sen tietäväni entuudestaan enkä siksi kukkulalle kiipeämisestä sen vuoksi innostunut, mutta kauppahan olikin käymisen arvoinen ihan jo tunnelmansa ja pienen divarihyllynsä vuoksi. Esittelyhyllyllä näkyi mm. Antti Tuomaisen kirja, takahuoneessa oli useampiakin suomalaisia teoksia, ne kaikki turisteille tarkoitettuja historiatiivistelmiä. Mutta enimmäkseen kaupassa oli tietysti samoja uutuusteoksia kuin missä tahansa ketjukaupan enkkuosastolla, lievästi painottaen identiteettikirjallisuutta, kuten tällaisen kaupan kai täytyy. 

Minulta kauppa sai piponnoston ihan sillä, että löysin sieltä Dirk Bogarden muistelmateoksen (An Orderly Man) vitosella. Vasta kirjan avattua tajusin, että DB on kirjoittanut peräti 7 osaa muistelmia ja muutaman romaaninkin. Kokemus ja varmuus näkyy teoksen tyylissä, sitä jaksaa lukea ilokseen vaikka DB jutustelee laveasti talon ostamisesta ja asettumisesta Cannesiin. Elokuvanteon Venetsiassa hän kuittaa parilla lauseella, mutta sitten käyttää pari lukua sen käsittelyyn, miten vaikea on markkinoida moista (Kuolema Venetsiassa) elokuvaa... ja sen jälkeen hän näyttelee tietysti Yöportieerissa joka osoittautuu vieläkin vaikeammaksi... Omanlaistaan kirjallista piilostelua DB käy lukijan kanssa, kun kumppaninsa (näyttelijä Anthony Forwood) ilmaantuu yhtäkkiä esiin puutarhasta tai matkan varrelta pelkän managerin roolissa, selittelemättä lainkaan miksi manageri hengaa mukana hänen elämänsä jokaisessa hetkessä. Tässä muistelmien 3. osassa DB on jo viisikymppinen ja harmittelee, että joutuu yhä tekemään töitä, koska tarjotut roolit ovat toistuvasti erilaisia masentavan dekadentteja hahmoja. Filmitaiteesta ja suurista ohjaajista, kuten Viscontista ja Loseysta, arvonsa tunteva brittinäyttelijä on vähemmän kiinnostunut kuin oliivipuiden kasvatuksesta.

 

Muuta kulttuuria emme Tallinnassa kuluttaneet, paitsi tietysti oluita, kuten piparkakun makuista portteria, ja georgialaista makeaa viiniä, jota pieni lähikauppa näkyi importtaavan. Ketjukaupan alennusmyynnistä löytyi Strugatskien The Snail on the Slope, mutta se taitaa jäädä kesken vakiotestin eli 20 sivun jälkeen. Hauskaa mutta jotenkin väkinäistä. Ei ihme, ettei ole suomennettu koskaan, vaikka kuulemma (sanoo prof. Roberts) veljekset pitivät teosta parhaanaan. Näkyy käännetyn englanniksikin vasta 2018.

Muuta emme matkalta kirjojen lisäksi tuoneet kuin lisää pelikaljaa. 

Nyt sitten onkin yhtäkkiä maaliskuu ja kevät, kaupungilla alkavat lyhytfilkkarit, vaan eipä nekään kiinnosta kuten ne kiinnostaisivat ("kansainvälisyydessään"), jos olisi Tampereella turistina. Mieluummin katson kotona suoratoistosta jotain pommittajakansan toimintaviihdettä kuin tylsistyn teatterissa maailmallisuudellaan pönöttävien tynkäfilmien parissa. Terveisin nimimerkki Kokemusta löytyy jo liikaakin.

 

 

Mökkitalvea 12.2.-16.2.

Sanon syylliseksi VR:ää joka nykyään pakottaa käyttämään sarjaliput 4 kuukaudessa. Mutta tottahan jokin oikeasti vetää meitä tänne Savon syrjämaille myös talvella. Ärsyttää vain se säämagia, että lämpötila putoaa aina välittömästi kun lähdemme mökkioloihin. 

Kuten tänään. Eilen oli 7-8  pakkasastetta , tänään -16, kun tulen iltapäivällä bussilla Kuopiosta 13:45.

Sama asteet ovat mökissä sisällä. Tuumin uudeksi taktiikaksi laittaa patterit päälle ja palata Kuopioon yöksi halpaan matkakotiin. Mutta eihän täältä raaski lähteä kaupunkiin.

Niinpä kokeilen uutta taktiikkaa paikanpäällä: ensin perinteisesti kamariin iso patteri, tupaan vain pienet ikkunapatterit, ja uusi puhallin mukaan saunalle. Vaikuttaa hyvältä: tunnissa pieni saunakamari on lämmennyt plussan puolelle kun mökissä on yhä pakkasta. Tärkeintä että edes jossain on plussaa, muuten alkaa hyytyä ennen kuin aurinko laskee.  Yöksi on luvattu 23-25 pakkasta.

Senkin olen oppinut, että takka laitetaan (pakkasilla) kiertovedolle vasta kun vähintään tunnin lämmennyt, muuten ei horni ime, viileyttään, vaan savuttaa sisälle.

Ja toiseksi tärkeintä: jos on täällä valoisan aikaan niin kaikki tuntuu ja näyttää elävältä eikä pakkasen puristamalta...

Kello 16:en mennessä tupa on lämmennyt vain 3 astetta eli -13:een. 

Kamari onneksi jo -3. Aurinko alkaa laskea,  mutta sauna lämpenee. Se on paras vastalääke vuodenajan armottomuuden herättämälle huolelle: "miten ihminen tällaiseen olisi tarkoitettu..?"

Hämärän hyssyttely vaihtuu jäisen pimeän sierrättelyksi. Ensin sauna, siten terassi ja mietiskelevä jäähy,  ylhäällä odottaa kamarin makuupussi. Niin sanottu kolmen vuodenajan pussi takaa että tässä neljännessäkin jää henkiin helposti kamarin puolella. 

Jäniksen jälkiä täällä näkyy nyt paljon enemmän kuin edellisellä retkellä tammikuussa. Lunta on niin vähän, että puput suhtautuvat huvittuneen uteliaasti pihapiiriin. Yksi oli hyppinyt tarkalleen Saaran lapioimaa polkua myöten metsästä pihaan, kääntynyt kohti portaikkoa ja vasta sitten vaihtanut hankeen.

Edellisen matkan saunoittelussa syntyneet jääveistokset ovat tallessa kuin tämä olisi maisemaan avautuva luonnongalleria.

Nyt on kello 17, tuvassa yhä -10, kamarissa-2, saunakamarissa +11, vaikkei se siltä tunnu. Lattialla sankoveden pinta on jäässä.

Sauna lämpiää hitaasti mutta sehän ei haittaa. Haen mökistä kamariluettavaksi Tuurin kolumneja ja kuolinpesän kellarista löydetyn Runoja noppapikarista. Lauteilla luen kuitenkin vain lehtiä.

Nyt on kello 19, lämpö tuvassa ja kamarissa etenee yhtä hitaasti kuin ulkona pakkanen joka tekee mittariin nyt 20 asteen palkin. Mikään idylli tämä ei ole, ei korpikaan, vastarannalla talojen idioottilapset huudattavat skiidojaan. 

Kello on 21 kun luovun viisi tuntia kestäneestä saunavuorosta. Missään vaiheessa kiuas ei antanut ökylöylyjä, kunhan takasi, että jossain on oikeasti lämmintä. Puolen tunnin välein kävin mökissä lisäämässä puita takkaan. Saunakamari lautaseinineen oli alkanut viiletä nopeasti heti kun laitoin puhaltimen kiinni, mutta se onkin vain välitila, aivan kuten kamari on lauantaihin mennessä,  jahka tuvan puoli on lämmennyt ja kamarin voi päästää kylmäksi. Nyt siellä on edelleen  +5, tuvassa -3. Mutta pakkanenkaan ei ole koventunut 20 asteen alle. Kylmä rauha. 

Nyt saa takkakin hiipua, liikaa olen lukenut tarinoita liian kauan kuumana pidetyistä tulimuureista. Väsyttää muttei ole vieläkään nälkä. Ehkä säästelen oloa aamuun. Mänäri aukeaa 8:lta.

13.2. Perjantai

Huonosti nukutti, ei niinkään viileyden vuoksi vaan tottumaton pussin kahinaan. Aamulla on pakkasta -24, kamarissa lämpöä jo +16, tuvassa +1. Haen puhaltajan kamariin ja siirrän ison patterin tuvan puolelle, avaan välioven. Tupa on saatava pysymään plussan puolella, sitten takkamuuri tekee sen asuttavaksi. Sauna on lämmitettävä tänäänkin.

Pakkokin on nyt lähteä kävelylle Mänärille saakka, koska juomavesi on lopussa. 

Ketään ei näy pihoilla eikä teillä, vain Ukko-heppa seisoo aitauksessaan lilakuvioinen luomi yllään.  Liekö se siis transori? Transistori?

Mänärin kauppias tarjoaa tuoreen munkin aaamukahvini avuksi. Olen niin hämmästynyt etten tajua edes kiittää. Sokeriaamiaista kahvitellessa on se hetki, jossa tähän seutuun kiinnityn lukiessa Nilsiän paikallislehteä ja kuunnellessa savolaisäijien juttuja ("Kasurilassa kahtakymmetäseittemää näytti!").

Mökkiin palattua takka lämpenemään. Saara tulee jo neljän tunnin kuluttua. Leikkiseikkailuahan tämä arktinen mökkeily meille on. Ukrainassa se on tappavaa arkea, jolle ei näy loppua. Mutta jos epäsuhta kauhistuttaa ei tarvitse kuin vilkaista miten sivistyskansat viettävät urheilujuhlia talven merkeissä ja jakavat toisilleen siitä onnittelumetalleja. Paitsi Suomelle, joka kinuaa mitä kinuaa eikä saa silti kuin kuparipänikän. Tämä kansa joka kuvittelee talvisotaakin kansallislajikseen.

Hops, S saapuikin jo puoli kahden bussilla tehtyään ostokset kymmenessä minuutissa. Kamari saa vielä tänään olla päämaja, tupaa lämmitetään vähitellen,  jotta muukin elämä täällä mielekkään lämmintä. Päivä alkaa hämärtyä neljän jälkeen,  mutta hitaammin kuin kaksi viikkoa sitten, kun olimme viimeksi täällä.

14.2. Lauantai 

Aamu tuskin hämärtää niin oravaperkele rapistelee seinän tai katon takana. Myöhempi tarkastus paljastaa,  että se on nakertanut pitkästä aika uuden aukon välikaton rajaan, nyt niin leveän kuin ymmärtäisi, että en voi tukkia sitä klapilla kuten edellisiä. Ei ole myöskään enää siirrettäviä tikapuita, kun nuohooja vaati seinässä pysyvän tikaston.

Kylmintä on taas aamunkoitteessa,  -22. Vähitellen kirkastuu, lähdemme kävelylle ja ystävänpäivänpitsalle, vaikka mieli janoaisi oravamureketta. Rakastan luontoa vain pitkien puiden etäisyydeltä.

Mänärillä on lisäksemme vain yksi kahvioasiakas, niin paikallinen, ettei voi päätellä onko humalassa, kyselee muilta kyytiä Sänkimäelle, josta lienee valunut aamuliukkailla huoltsikalle. 

Huoltoon mekin tulimme. Pitsat syötyä ostamme eväiksi lisää vettä ja olutta.

Säätiedotus varoittaa edelleen "kohtalaisen kylmästä säästä". Tämä on sitä ilmaistieteen retoriikkaa, jolla ei ole kiinnekohtaa edes niiden omissa malleissa, saati todellisuudessa. Vai tarkoittaako "kohtalainen" oikeasti jotain? Onko sietoasteikko sama kuin "kohtalaisella" tuulella? Oliko Napoleonin armeijan talvimarssi "kohtalainen" vetäytyminen?

Tänään viimein oikea löylysauna, se lämpeni nopeasti vaikka takka hitaasti.  Oli iso möhläys varastoida huhtikuussa tulleet tuoreet polttopuut vajaan, siellä ne eivät ole kunnolla kuivuneet vaikka oli kuinka kuuma kesä. Tai sitten syksy oli jotenkin poikkeuksellisen kostea, koska pakkasten jäljiltä sekä halot että klapit ovat pinnalta jäässä. Ei tällaista ole aiemmin koettu. Pitänee vertailun vuoksi kokeilla huomenna ulos varastoituja saman ostoerän puita.

Oravan paraatiaukon sain tukittua tökkimällä sinne muovikangasta. Nyt odotellaan oravan seuraavaa siirtoa. Yleensä se antaa tässä vaiheessa periksi, koska pesäpaikkoja riittää naapuriston tyhjissä mökeissä.

Tuvassa ei millään nouse lämpö yli 14 asteen. Silti lämmitetään kertaalleen takkaa. Kohta menen tyhjentämään saunan padasta vedet, varalta. Ensi yölle luvataan vielä -19. Mutta maanantain aamulle vain -9. Koska silloin olemme lähdössä.

15.2. Sunnuntai 

Oravaherätys 6:41, katson kelloa, sillä vihollisen rutiinit on opittava tuntemaan. Rapina ei etene välikattoon. Menen ulos, mutta on yhä niin hämärää, etten näe eläintä. Pakkasta on 11 luvatun 19:n sijaan. Taas terkkuja ilmaistieteelle.

Tupa lämpiää nyt helpommin, iltapäivällä voimme istua pelaamassa ikkunan ääressä. Ulkona enää -8.

Huussia kauemmas emme tänään liiku, harmaa sää piirittää tehokkaammin kuin kova pakkanen. Talvea tarvitaan jotta oppisi kestämään pelkoa, sanoo Simonsuuri Pohjoisessa yökirjassa nimittäen itseään "vuodenaikanarriksi". Mitä tahansa mieltä kirjasta onkaan 50 vuotta sen skandaalihehkun jäähdyttyä, on se sentään suhteellisuudenhakuisinta asiaproosaa mitä Suomessa on kirjoitettu. Vain kirjan runot ovat sellaista kiusallista poseerausta, jollaista kotimainen esseistiikka keskimäärin. 

15.2. Sunnuntai

Eipä kuulunut oravaa tänä aamuna! Herätys kellolla 7:30, kahvit ja leipää, sähköt päältä ja rinkat selkään, eipä siellä muu paina kuin läppärit. Hyssyttelyn tunnelmissa en omaani avannut kertaakaan.

Pakkasta kevyet -7. Pysäkillä on lisäksemme vartomassa oikea matkustaja, ensimmäinen kerta koskaan. Syyksi matkaan paljastuu kaasun loppuminen lämmittimestä. Tämän viikonlopun pakkasissa olisimme mekin olleet oikeasti pulassa, jos olisi tullut pidempi katko sähköihin.

10:ksi Kuopioon, odottelemaan junaa oikeaan kotiin.

Valhe, valheempi, ilmatiede

 

Suomalainen tyhmyys sai 2000-luvulla myyttisen mittatikun niistä Soneran ja valtion herroista, joille 21 miljardin kaupat kuumaa mannermaista ilmaa olivat mahtava idea.

He, me ilmehditään! nauroivat herrat veronmaksajien miljardeja hävittäessään.

Mutta onpa tyhjän ilman ilmeilymarkkinoille oma tieteenalansakin, ilmatiede. Aivan vakavissaan ilmatieteen asiantuntijat voivat ilmoittaa saman säätilan luovan vakautta läpi koko kuukauden, kun kuukausi on hädin tuskin alkanut. 

Vielä perjantaina 6.2. Ilmatieteen laitoksen pitkät ennusteet lupasivat tätä vakautta kartoilla ja numeroilla. Ei kuitenkaan mennyt kuin kaksi päivää niin akateemiset tuuliviiri pyörähtivät ympäri: säässä tapahtuukin "dramaattinen" muutos ja kovat pakkaset muuttuvat tavalliseksi helmikuun sääksi. 

"Dramaattinen" on alan vakiintunut sumuverho sille, että sään ennustaminen supertietokoneiden mallinnuksella on edelleen "käsityötä" eli yhtä alkemistista ja artistista puuhastelua kuin ennusteet sammakonkudusta. 

Ilmatieteen laitoksen täytyy pitää yllä jotain uskottavuuden julkisivua, joten laitos julistaa tällaisia läpi kuukauden jatkuvia säätiloja kansallisen vakauden merkeissä riippumatta siitä, miltä mallinnukset oikeasti näyttävät. Ilmatieteen laitos siis valehtelee instituutionsa jatkuvuuden nimissä.

Kun vertaa jälkikäteen viime perjantain valtiollisen laitoksen ennustetta Hesarissa samana päivänä julkaistuun sääennusteeseen ja Googlen tuolloin näyttämään ennusteeseen, niin jälkimmäiset olivat selvästi osaavampia eli ne "tiesivät" jo kaksi päivää aiemmin miten paljon sää tulee muuttumaan. Hesari käyttää itse asiassa ennusteessa samoja Ilmatieteen laitoksen lukemia, mutta ei ILMEISESTIKÄÄN pelkästään niitä, koska sen lukemat poikkeavat merkittävästi - ainakin tällaisissa jatkuvuutta koskevissa ennusteissa - kansallista instituutiota sitovista valheista. Googlella voi olla käytössään isommat koneet, ja ainakaan sitä ei sido tarve kansallisen vakauden klimatisoimiseen.

Tuollainen valtiollinen toimijuus, jossa säätä ennustetaan mielipiteillä eikä tiedolla, ottaa vallan helvetisti aivoon, jos yrittää tehdä viikon päähän päätöksiä siitä, onko kesämökki lainkaan talviasuttava eli saako sen lämpimäksi miinus kymmenen vai miinus kahdenkymmenen asteen lähtötilanteesta.

Tulee mieleen se Matti Pulkkisen anekdootti, miten 1980-luvulla Ylen meteorologin tulkittiin "ilmehtineen poliittisesti" kertoessaan uutislähetyksessä, että säärintamien itäiset vaikutukset ovat usein lyhytaikaisia. 

Ja eivätkös iltauutisten lopussa esitettävät sääennusteet näytäkin, edelleen, koko perheelle suunnatulta iltasatuhetkeltä? Nyt lopuksi Anne kertoo tulevan viikon säästä, hymisee uutisankkuri. Sitten mielensivelijä Anne ilmaantuu kuvaruutuun ja hymyilee rauhoittavasti alkaessaan ohjailla kansakunnan tilaa tulevalle viikolle.

Maailma muuttuu ja ilmasto romahtaa, mutta suomalainen säädyllisyys vain ilmehtii muistaessaan Siperian opetukset.

Hamnet (elokuvahko jos sitäkään)

    

 

Kaikenlaista taidetauhkaa on valkokankaalle tuotettu William Shakespearen brändinimeä hyödyntäen, mutta tämä Hamnet (2025) on niistä taatusti ankeimpia ja väkinäisimpiä.

Elokuvan nimikin on pelkkä brändikusetus, viite WS:n tunnetuimpaan näytelmään, jota sitten lopussa nähdäänkin pitkä siivu, tosin ei silloinkaan näytelmän sisällön tai historiallisen merkityksen vuoksi, vaan eräänlaisena surutyönä. Tämä on juu sitä naisnäkökulmaa… jonka ovat tuottaneet herrat Spielberg & Mendes, ja sen on näköistä tekotaiteellista tunnelmointia koko elokuva alusta loppuun kuin nuo herrat olettavat naiskatsojien suosivan.

Kun yleensä Hollywood-draamassa on kertovien ja tunnelmoivien jaksojen suhde jotakuinkin 10:1, on se ”Hamnetissa” tasan toisinpäin. 

Jos edes aikakauden, 1500-luvun Englannin historialliseen näköisyyteen olisi panostettu, niin tunnelmoivia jaksoja voisi jotenkin sietää. Mutta ensimmäiset puolitoista tuntia elokuvasta vietetään enimmäkseen yhden talon hämärän ankeissa huoneissa. Ulkokuvissa on aina kesä, pari kertaa nähdään kaupungin raitti, joka koostuu neljästä talosta ja kymmenestä ihmisestä. Eivätkä päähenkilöt, rouva ja herra Shakespeare, vanhene lainkaan, vaikka lapset kasvavat vähintään teineiksi. Tätä on Hollywood halvimmillaan.

Jopa elokuvan nimi on pelkkä brändiviite. Oikeasti kyse on Shakespearen lasten äitiin keskittyvästä tarinasta, tässä versiossa nimellä Agnes – ja siten elokuvan nimikin pitäisi olla ”Agnes”. Mutta edes hesarilainen femmokratia ei vaivautuisi katsomaan naisnäkökulmaista äitiysdraamaa, jonka nimi on ”Agnes”. Etenkin kun Agnesin hahmo jää kepoisen käsikirjoituksen vuoksi kolkon ulkoiseksi. Ei selviä, miksi hän haluaa juuri Williamin puolisokseen ja miksi sovinto puolisoiden välillä on lopulta niin tavattoman helppoa.

William taas on tässä naisnäkökulmaisessa tulkinnassa, tietysti, pelkkä suurkaupungin bisneksiin haikaileva taiteilijanahjus. Ei nähdä merkkiäkään siitä, että kyse on taiteenalansa suurimmasta nerosta. Eihän se sopisi naisnäkökulmaiseen tarinaan, että mies on nero ja vaimo rikkaruohojen keräilyyn erikoistunut luonnonlahjakkuus.

Viimeinen puolituntinen elokuvaa on yllättäen tapahtumapitoisempi, mutta kovin hitaasti, tunnelmissa vatvoen, sekin laahustaa kuolemansurusta kohti mitä hollywoodmaisinta loppuratkaisua, jossa perheen yksityinen tragedia saa sovituksen isoimmalla julkisella eleellä.

Avoimeksi jää, mikä elokuvan perustana olleessa Maggie O'Farrellin romaanissa (2020) on niin erinomaista ja ainutkertaista, että juuri siitä on pitänyt sovittaa elokuva. 

Hollywoodin kannalta muuta ei lie tarvittu kuin brändäykseen kelpaava nimi ja idea plus kirjan kohtalainen maine taideromaanina.

Elokuvan ainoa laadukas elementti, Jessie Buckley, on Agnesina uransa loistoroolissa. Elokuvasta olisi saanut vaivatta oikean draaman, aidosti luontevan surututkielman, kuvaamalla vain ja ainoastaan hänen kasvojaan läpi kaksituntisen. 

Williamia esittävä Paul Mescal on sitä vastoin aivan omituisen laimea ja särmätön, ja nimiroolia esittävä lapsinäyttelijä juuri sellainen kerubimaisen hyvinvoiva pallinaama, jollaista ET HALUAISI nähdä historiallisessa draamassa muutoin kuin animaatiohahmoa muistuttavana parodiana.

Amerikankiinalaisen ohjaajan Chloé Zhaon edelliset kaksi elokuvaa olivat aivan erilaisia kuin tämä alituotettu ja ankeuttava taidetauhka. Tuntuu uskomattomalta, että sama ohjaaja on voinut tehdä Nomadlandin (2020) kaltaisen rennon indie-filmin pätkätyöläisten arjesta.  Toisaalta taas, yliluonnollisen köykäinen ja kaavamainen suoritus Marvel-tuotteen (Eternals, 2021) toteuttajana olisi pitänyt varoittaa, millainen ura Zhaolla on Hollywoodissa luvassa. Edes tekoäly ei tällaiseen ankeuteen pystyisi. Vielä.