KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2024

- 15.3. ja 22.3. käyn Kuopiossa
- toukokuussa osallistumme taas Åconiin
- tietokirjani Eroottinen elokuva ilmestyy syksyllä Oppianilta





tiistai 30. maaliskuuta 2021

Hallituksen suositukset pääsiäisliikenteeseen

Hallitus suosittelee, että Kehä III:lle juuttunut jumala irrotetaan käsiä pesemällä ja huuhaahan yskimällä. Exit Given -jumala on määrä ohjata Olympos-terminaaliin, jotta kehäpäätelmässä odottavat 300 000 pääkaupunkilaista pääsevät jatkamaan matkaansa Himokselle ja Thanatokselle. Viranomaiset arvioivat, että jumala pysäytti jälleen pääsiäisliikenteen, jonka arvo on noin kolme kuolemantapausta päivässä.

Exit Given ajautui pulmasunnuntaina toistaiseksi tunteettomasta syystä teologisesti poikittain ja juuttui kiinni kirkon kuoriin. Jumalaa yritettiin irrottaa arkeologisten kaivausten ja kirjanoppineiden avulla, mutta ennen hallituksen uusia liikkumissuosituksia Exit Given ei suostunut irtoamaan.

Kauppakamarin ylipappi kertoi tänään aamupäivällä, että toistaiseksi jumala on kääntynyt 180 astetta oikeaan ja tottelee ohjausta. Olympokselta nostetaan samalla esille kehityspolkuja, joiden avulla jumalan vahvuuksia, luovaa osaamista ja tehtyjä maanpäällisiä investointeja voidaan hyödyntää kirkkopyhien kasvattamiseen merkittäväksi liikennetoiminnaksi. 


perjantai 26. maaliskuuta 2021

Hallituksen uudet liikkumisrajoitukset



1. Kadulla liikuttaessa tulee noudattaa pystyasentoa, jossa leuka on painettuna rintaa vasten ja kukkaro rintalastan kohdalla, missä se antaa parhaiten suojan suoralle kansalaispalautteelle. Kaikessa julkisessa liikkeessä on huomioitava tarkoin, että oikeanpuoleinen liike on tärkeämpää kuin vasemmanpuoleinen päämäärä.

2. Kotona liikuttaessa ruumiinosa, jota nimitämme lyhykäisesti demariksi, on asetettu kumppanin vastaavaan sylinpuoleiseen ruumiinosaan (jota kutsutaan myös toisinaan demariksi, mutta jota ei tule sekoittaa edellä mainittuun ruumiinosaan) ja työnnellään siten jälkimmäistä ruumiinosaa kunnes tarvittava ay-liike on saavutettu. Aivan erityisesti on varottava, etteivät molemmat demarit liiku yhtä aikaa toisiaan kohden.

3. Puolueesta kaaderiksi liikuttaessa voidaan edetä toistamalla samoja lauseita, kunnes ollaan parlamentaarisen järjestelmän yläpäässä. Järjestelmän kenttäpäätyyn pääsee helposti takaisin kevyellä liikkeenjohtajan vaihdoksella. Kaaderin liikkuessa puolueen kenttäväen on kuitenkin pysyteltävä liikkumatta, kunnes Viiden Tähden Liike, Seitsemän Tähden Liike ja Liike Nyt ovat ohittaneet sekä kenttä- että työväen oikealta puolelta.

4. Konfliktitilanteessa on liikuttava ideakartan osoittamaan suuntaan, mutta vältettävä ylittämästä Tarton rauhassa merkittyä rajaa ilman toisen osapuolen suostumusta. Ideakarttaan voi merkitä tapahtuneet faktat ja erikseen vuoden 1918 tulkinnat. Valittavana on siis yleinen horisontaalinen vaikeneminen tai paikallinen vertikaalinen kiipeäminen, mikä voi tietysti johtaa ay-liikkeen surkastumiseen.

5. Ristinsaatto tulee suorittaa huhtikuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä Pasilan poliisitalolta Arkadianmäelle merkityllä osuudella. Ristinkantajaksi valitun sangen hyvämaineisen puoluejohtajan tulee kannatella ristiä vasemmalla hartialla, jotta oikeanpuoleinen profiili on käytettävissä ulkomaisten lehtikuvaajien tallennettavaksi ja Jussi-ehdokkuuksien noteeraamiseksi. Poikkipuu sivellään kynsilakkaan sopivalla helmiäisvärillä. Mannerheimintielle tultaessa saattoliike tulee tapahtua Katri Kyreneläisen puoleista jalkaa laahaten.


Hallituksen uudet liikkumisrajoitukset ovat voimassa seuraaviin liikuntavaaleihin saakka.




lauantai 13. maaliskuuta 2021

Learning the World (romaani)

 

Projektini lukea sukupolvialus-romaaneja ei ole oikein edennyt. Artikkeli aiheesta tulee perustumaan lähinnä Simone Carotin tietokirjaan, taustaksi löytyy tietysti muuta scifistä kirjoittamaani ja muistiin merkintsemääni. Isoin argumenttini lienee se, että sukupolvialukset edustavat väistämätöntä lopputulosta, milteipä kuin hauta-arkkua kaikille scifin sisällä kehittyneille troopeille, ja siksi sukupolvialuksista on kirjoitettu harvakseen – tai sitten niitä käytetään rutiinimaisesti kuin pitkänmatkanbusseja avaruusoopperassa. Fandomissa saattaa olla mielikuva sukupolvialuksista, että nekin ovat kultakautena syntyneitä trooppeja, mutta itse asiassa niillä oli aatteellinen ja konseptuaalinen pohja jo edellisessä sukupolvessa. 1950-luvulle mennessä sp-alus oli pikemminkin jo menettänyt kirjallisen ja aatteellisen jännittävyytensä, ja siitä oli tullut kaavamainen pala genren "metahistoriaa" (tai metatekstiä).

Mutta yksi erinomainen sukupolvialuksen tarina osui käsiini Carotin maininnoista, Ken MacLeodin romaani Learning the World (2006). Voin vain ihmetellä miksi se on jäänyt aiemmin huomaamatta. Vaikka onhan siihen ilmeiset syyt. MacLeod tuli meidän suomalaistenkin horisonttiin rytinällä romaanillaan Tähtijaosto (1995), joka oli rehvakasta kyberpunkkia mutta myös poliittisempaa kuin mikään mitä olin varmaankaan koskaan lukenut genren alta, tietyt utopiat ja dystopiaklassikot poislukien. Kirjan väljähkö jatko-osa The Stone Canal (1996) oli kuitenkin yhtä iso pettymys kuin Tähtijaosto oli ollut kiehtovan ärsyttävä poliittisessa pessimismisssään. MacLeodista ei myöhemminkään saanut selkoa kuinka tosissaan hän scifiä kirjoitti. Varmaankin Newton's Wake (2004) viimeisteli sen käsityksen, että MacLeod yrittää kirjoittaa yhtä aikaa myyvää äijä-actionia ja alagenrejen parodiaa.

Learning the World (2006) on sukupolvialuksen tarinana monipuolinen sekä poliittisena allegoriana että genretuntemukseltaan. Se tuo ensimmäiseksi mieleen Vernor Vingen ähkypitkäksi paisuneen Taivaan syvyydet (1999), jossa niin ikään ihmiskunnan tähtimatkaajat kohtaavat ällöttävän oudolta vaikuttavan alien-lajin, jättimäiset hämähäkit, jotka autoilevat ja varustautuvat sotaan jahka syväjäädytyksen aikakaudesta heräilevät. 

MacLeodin tarinassa jännittävintä on juuri se asetelma, että sukupolvialuksen keskeinen konflikti on kiteytetty kahden (elämäniältään pitkitetyn) sukupolven skismaksi: nuoren sukupolven tehtävä ja elämänlaatu on päätetty etukäteen välineellisesti. Jännitystä kasvattaa sitten se, että pitkän tähtimatkan päässä saadaankin kontakti niin ikään ällöttävän oudolta vaikuttaviin alieneihin, tällä kertaa lepakkomaisiin humanoideihin, jotka ovat kehittyneet teollisen vallankumouksen kynnykselle, mutta hoidattavat kaikki raskaat työt orjilla. Ja tätä asetelmaa MacLeod lähtee sitten purkamaan sekä perinteisillä kommunikaatiota koskevilla kysymyksillä että isommilla maailmankatsomuksellisilla kysymyksillä. Kirja on erittäin perinnetietoista avaruus-scifiä pystyen käsittelemään ensikontaktin etenemistä omaperäisesti, tosin välillä hölmölläkin juhlavuutta tyrmäävällä ironialla ("Shit", tokaisee ihmiskunnan diplomaatti uuden maailman muukalaisille).

Mukavalla tavalla yllättävää MacLeodin romaanissa oli se, että vaikeimmin hahmotettavaa eivät ole ne maailmankatsomukselliset kysymykset – ne tiivistetään hyvin konkreettisiin asioihin niin ihmisten kuin lepakkokansan keskuudessa – vaan ihan se, millainen jättimäinen tähtialus on arkkitehtuuriltaan. Kun ei hahmota henkilöiden välisiä suuntia ja etäisyyksiä, hukkaa toisinaan senkin, mitä he toisilleen merkitsevät.

Romaanin innostamana aloin katsomaan viimein myös Expanse-scifi-sarjaa. Ensimmäiset kaksi kautta menivät vilauksessa, vaikka eihän se yhtä harkittu ole draamaltaan eikä edes suurelta kuvioltaan kuin oli Galactican uusi versio. Ja hyvin, hyvin vähän mitään omaperäistä sarjaan on vaivauduttu keksimään scifin kannalta, ja näyttelijät... Lisäksi kolmannen kauden puolivälissä sarja jostain syystä buutataan ihan uusiin alkuasetelmiin. Siinä vaiheessa kiinnostukseni lopahti samalla tavoin kuin kävi alkuperäisten romaanien kanssa: en päässyt ensimmäistä kirjaa pidemmälle, koska ainoa tapa kasvattaa jännitystä ja draamaa oli uusien ihmeenaiheiden tunkeminen aurinkokunnan aina vain ahtaammaksi käyvään laatikkoon. Tämä onkin se ongelma joka yhdistää kirjallista ja visuaalista "domestic space opera" -alagenreä: miten käyttää planetaarisen avaruuden välimatkoja juuri sopivan lyhyinä TAPAHTUMIEN kannalta mutta samalla sopivan pitkinä RAJASEUDUN seikkailtavuuden korostamiseksi. 

Puolustukseksi näille "domestic space opera" -kirjoittajille voi tietysti sanoa, että olemme niin äskettäin saaneet uuden buustauksen planetaarisen avaruuden uudelleenarviointiin, kiitos uusien Mars- ja Kuu-ohjelmien ja uuden avaruuskilpavarustelun, että kirjailijat tulevat horjahdellen perässä. Kokeneimmat veteraanit eivät tiedä miten kutistaa ideoitaan lähiavaruuden kuvitelmiin ja uudet genretulokkaat, kuten Andy Weir, eivät tunne kiinnostusta amerikkalaisen rajaseutukamppailun kierrättämiseen. 

Katseet kääntyvät odottavasti – Kiinaan.

 


torstai 4. maaliskuuta 2021

Yhdet vielä (elokuva)

Sisäsiisti Dogma-elokuva! Äijäpatetiaa toksisen maskuliinisuuden nostalgialla! Alkoholismikuvaus jossa juopotkin ovat kauniita ja kunnollisia! 

Tylsää kuin tanskalainen lager.

Oli ilo päästä (taas Kuopiossa!) pitkästä aikaa oikeaan elokuvateatteriin, mutta sääli nähdä kuivin suin jotain näin yhdentekevää kuin Thomas Vinterbergin "Yhdet vielä" ("Druk", 2020), jossa neljä opettajakaverusta päättää testata miten heidän persoonansa muuttuvat pysyttelemällä puolen promillen humalassa. Haasteen ja elokuvan ideana on se, että juopottelu täytyy olla osa sosiaalista elämää mutta ryyppääminen pitää lopettaa iltakahdeksalta ja viikonlopuiksi. Tavalliselta duunariltahan tällainen haaste ei onnistuisi työn ohessa, vaan onneksi alkoholismikuvausten perinteessä juopot ovat aina ylemmän keskiluokan taiteilijoita tai pikkuvirkamiehiä. Näinpä Vinterbergin elokuvakin voi näyttää lähes realistiselta. Jopa keskushahmon,  Mads Mikkelsenin esittämän historianopettajan aviokriisi saa onnellisen käänteen ihan vain viinanjuonnin ansiosta.

Draamaa ei elokuvassa ole kuin sen äijäpateettisen kaverikilvoittelun osalta, ja sen päätöksen voi hyvin arvata ennalta. Naisilla, puolestaan, on tässä elokuvassa yhtä vähäinen osuus kuin jumppaopettajan koiralla, oikeastaan pienempikin. Ei mikään yllätys Vinterbergin tuotannossa.

Muutamin synkin kuvin käsitellyt rypemiset ja häpeätilanteet pohjustavat katsojaa siihen, että nämä neljä miestä tulevat keski-iän kriisissään johonkin johtopäätökseen kovenevan ihmistestin tuolla puolen. Mitään argumenttia alkoholin merkityksestä tanskalaisille, pikkuporvareille tai mieskunnalle ei kumminkaan lopulta esitetä. Elokuvan illusorinen kesäinen Tanska on kuin tuulahdus 1980-lukua, jolloin miehet olivat vielä miehiä ja ymmärsivät miten tanskalaista nuorisoa tulee kasvattaa kaljalla, futiksella ja historian suurmiehillä. 

Hei katsokaa, me ollaan kansallisesti juovuksissa ihan ilman ironiaa!

Muuta erityistä näiden virkamiesjuoppojen alkoholismissa ei ole kuin luokkanousua osoittavat makukokeilut kalliilla vodkalla ja asiantuntevilla absinttidrinkeillä. Siinäkö koko elokuvan yhteiskunnallinen piikki?

Kouluympäristössä alkoholismi saa tietysti korostetun yhteiskunnallisen merkityksen, mutta todellisen sosiodraaman mahdollistavista tilanteista Vinterberg painelee ylitse vitsihuumorilla. Käsikirjoitus on ylipäänsä sivuseikka dogmahenkeen, tahallinen ja tahaton naiivius vuorottelevat tavalla, joka jaksoi hurmata vielä Vinterbergin kommuunikuvauksessa (2016) muttei tässä filmissä.


Loppukohtauksessa väännetään aihe vielä uusille kierroksille. Mads Mikkelsenin hurmioitunut vapautuminen katubalettiin on itsessään näkemisen arvoinen puoliminuuttinen, mutta muuten kohtaus on vain viiva ö:n päälle tässä kansankomediaa kuorolaulun joukkohengessä kierrättävässä taideturhakkeessa.

Ainoa ajatus, mitä tällainen filmi jättää jälkeensä on se, miten helposti jopa suomalaiset olisivat saaneet tehtyä aiheesta uskottavamman elokuvan. Niin lähellä sentimentaalista puskafarssia tämä ohjaajansa "henkilökohtaisin" suoritus viistää.