KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Syksyn kirjoituskurssini:
- Dekkarikurssi Sampolassa alkoi 18.9.
- Tietokirjoittaminen II alkoi 23.9.
- Tietokirjoittaminen II alkaa 4.11.
-Tietokirjoittaminen Porissa 24.-25.9., 1.-2.10. ja 29.-30.10.
-Tietokirjakritiikki Turussa 9.10. ja 11.12.

17.-23.10. käymme Muoniossa.

19.-21.11. menemme SweConiin jos tilanne sallii.




perjantai 22. lokakuuta 2021

Tunturimökissä 2021

 

Kolmas syysloma Lapissa, majassa jota monin syin voi kutsua Liiton Arkiksi. Jopa sohvanjalka on tehty kirjoista.


Tällä lomalla lumen varhaisuus oli yllättänyt paikallisetkin. Talveksi näitä puolimetrisiä hankia ei silti kukaan kutsunut. Ehkä en sitä oikeaa Lapin talvea haluaisi kokeakaan, katsella vain junan tai bussin ikkunasta.




Lappi on pelkkiä välimatkoja, etäisyyksiä joiden päätyttyä aukeavat uudet etäisyydet. Tällä lomalla pääsimme viimein Pallas-tunturiin, kun olimme huomanneet mökin päiväkirjasta Sasan maininnan bussivuorosta. Tosin menetimme mahdollisuuden nähdä tunturi kirkkaana tiistaina, koska meillä ei ollut maksaa käteisellä - kuskille joka ei liiemmin kirjoittele kuitteja eikä jakele lippuja. Torstaina tunturiin päästyä tuuli lujaa ja pyrytti, Saara yllytti meidät kuitenkin tarpomaan kirjaimellisesti hankien lävitse, jotta pääsimme edes puoli kilometriä erämaahan, lämmittelemään kodassa ja juomaan termarikaakaot. Sitten palasimme tunturin luontokeskukselle ja tilasimme taksin takaisin mökkikylään.


Vasemman jalan rasitusmurtuma on tehnyt tänä koronavuonna entistäkin laiskemmaksi lähtemään metsään. Köllöttely majan lämpimässä sopi siis hyvin, eikä meillä olisi ollut välineitäkään kokeilla ympäristön luontopolkuja. Onneksi löysin pitkävartiset saappaat Muoniosta, kun vaelluskengistä toinen oli niin puhki, että imaisi luntakin paakkuina. Kirjoja saimme luettua entiseen malliin, mutta muita retriitin etuisuuksia luovaan lomailuun ei tullut taaskaan käytetyksi. Onpahan sitten isompi paine palat keskeneräisiin teksteihin kotiin päästyä...


Kerran vuodessa koettuna Lappi näyttäytyy yhdistelmänä naurettavan pihejä turistilavastuksia ja pelottavan vapaana kutsuvaa erämaata. Kun Jeriksellä avautui torstaina talven ensimmäinen SaunaWorld, järvenranta ruuhkautui suomalaisista turistiautoista, koska 50 km säteellä ei ollut mitään muutakaan attraktiota jonka avulla tuntea olevansa Jossakin Erityisessä. Ja sitähän tämä erämaaturismikin merkitsee, erityisen erilaisen löytämistä keskeltä erämaata, onpa se sitten kaakaotuokio savuttavassa kodassa tai kiinalaiseen makuun kuumennettu eukalyptus-sauna parhaan siikajärven partaalla.


Paluumatkalle Rovaniemeä kohti lähdemme kirkkaan kevätmäisessä säässä. Bussin ikkunasta näemme liiankin selvästi ne tunturit, joille emme tällä kertaa kiivenneet... muistuttamaan niin monista muista huipuista, joille on jäänyt nousematta... ja että autenttinen aikomus on se matkanteon testitunne.

Levin kohdalla tuntee olevansa jo Lapin toisella laidalla.


Levillä vain lumi on aitoa...



keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Vuonna yhdeksänyksi (kasarijatkot)

 

Millaista elämä oli kolmekymmentä vuotta sitten, lokakuussa 1991? 

Suomalaista eskotologiaa vuodesta 1991...
Vain pari kuukautta aiemmin Neuvostoliiton vallankaappaus oli vaikuttanut pysyvältä järistykseltä. Lokakuuhun mennessä se oli jo unohtunut. Voiko kokonaista VUOTTA edes luonnehtia yhden tai kymmenenkään TAPAHTUMAN varassa? Vain poliitikoilla on tarpeeksi valikoiva muisti sellaisiin luonnehdintoihin. Ehkä minusta olisikin pitänyt tulla politrukki eikä kynätyöläinen.

Päiväkirjan mukaan arki oli hyvinkin pienten asioiden kanssa puuhastelua, raivostuttavan yksinäistä ja epävarmaa. Näin etäältä katsoen se oli silti moninverroin sosiaalisempaa kuin koskaan sen jälkeen. Verkotuin yhtä aikaa opiskelijan, opettajan ja tutkijan roolissa. Jopa vanhat  toverini Villa & Miettinen kävivät vielä tuona syksynä Tampereella. 

Ja kuitenkin elämästä puuttui jotain sellaista jatkuvuutta, joka olisi saanut suhtautumaan vakavammin lisurin tai ties minkä romaaniprojektin valmistumiseen. Mitä iloa oli edes ikimuistoisissa bileissä, jos niistä ei jäänyt muistoja kuin päiväkirjaan?

 

 "10.10.[1991] Torstai. Kiireinen päivä taas. Aamulla PEK, ei ollutkaan Donneria; Metso, laitos, en ehdi kirjoittaa omiani, kokeilen vain giffien tekemistä. Attilassa opastamassa tiedonhakuryhmää, illemmalla [pidän] Hyvä&Paha -kurssia, menee helposti, toivottavasti porukka jaksaa vastedeskin, toivottavasti minä.

11.10.Sählyssä vain viisi ja TAMYn Tiina. Laitoksella ilta, kotona piirrän lokakuu-kuvaa.

12.10. Laitoksella, syön ruokalassa. Illalla luettava loppuun kirjoja, arvostelut saatava kirjoitetuiksi.

13.10. Sunnuntai. Donner-juttu valmiiksi, illalla Hosikselta "Mustaa valkoisella". Leffoja, lukemista, sadetta.

14.10. Vielä B:ltä kirje, luulin jo luovuttaneen, kun piruilen eli "loukkaan". Yliopistolla selviää, että opettaja Hannu halvaantunut, kurssejaan jatkaa Ossi, yllättäen jäätävä tunnille 12-16. Omalla laitoksella uusi apulainen, Pirkko-mummo, mutta ehkä se lähtee kun väsyy meihin. Illalla viittomakielessä Toini tuntuu härnäävän esimerkkilauseillaan, kun olen ainoa mies ryhmässä. Sitten kiusajais-naamareiden talkoot Jurin luona. Telkassa Bond-leffa, korjailen yhä lisurin viikko sitten printattua versiota. 

15.10. Kosteaa, silti kirkasta, ei sinistä. Aurinkoa kaipaa. Kinastelen nyt uskonnon sijaan autoista netissä. Asia kerrallaan. Eilen tuli painosta "Hevosen sulkia". Saan korjattua laitoksen projektorin sulakkeella ja teipillä. Testaan sivuhommina opiskelijarekisteriä, Ruusua.

16.10. Aamuisin yhä väsyneempi, ei kylmempää. Hitaasti päivän läpi, riidellen.

17.10. Torstai. Mitä enemmän yksin, sitä vaikeampi pitää luentoa, mennä puhumaan ihmisille. Neljältä jutellaan laitoksella opetussuunnitelman sisällöistä, katselen ulos, ajattelen huutaa "Hei katsokaa lohikäärme" ja juosta ikkunaan, pois. Hyvän & Pahan proosa -kurssi sujuu onneksi, en jaksa improa.

18.10. Sataa, kirkasta, sataa, tuulee, vituttaa. Sähly menee lujaa, hienoja maaleja. Puoli neljä lopetetaan, haetaan E:n kamat lännestä, takas itään ja viidestään Kintulammen majalle. Sauna lämpiää, kossua ja vinkkua, tulee vielä Jarin porukka. Yksin omalla saunavuorollani, uin kahdesti, kämpälle palatessa viina ja löyly nousevat päähän. Puhutaan sekaisin, saatetaan Jarin porukka autolle, E jo nukkuu, sitten S ja U, me T:n kanssa puhutaan valoameeboista.

19.10. Neljä rasteriväriä erottuu taivaslampimaisemasta, kävellään lammen ympäri, keitetään vettä, tytöt heräävät, nukahdan muutaman minuutin, siivotaan. 11:ltä kaupungissa, jään kirkolla ja haen laitokselta sählykamat, vittuilen kaikille, ystävillekin. Kotona en jaksa mitään, nukun ja katson pari videota, tv-leffan."


Vielä 3.11. olen kirjoittanut itselleni päiväkirjaan näinkin kyynisesti: "Kenties sinä olet juuri se, jota muistelet". Mutta jos 1991 tuntui päivittäiselle eläjälle jotenkin hullulta ja epätoivoiselta vuodelta, niin vielä hullumpi oli seuraava vuosi 1992. Eikä sitä osaa vieläkään muutoin selittää kuin laman viivästyneenä shokkivaikutuksena.

Vuodet vain ovat menneet sekaisin muistissani ja vasta päiväkirjaa lukiessa tajuan, että puhuessani vuodesta 1991 isona murrosvuotena tarkoitankin vuotta 1992. Jos joku olisi eilen sanonut, että juu sehän Estoniakin upposi juuri 1991, niin olisin pitänyt sitäkin eskatologisena todisteena tuon vuoden kirouksesta. Niin muisti toimii suostutellen. Siksi siihen on turha turhautua.



maanantai 11. lokakuuta 2021

Nokia (näytelmä)

 


Mitä me katsomme, kun katsomme Nokia-fetissin ympärille rakennettua näytelmää suomalaisuudesta? Spektaakkelia spektaakkeliyhteiskunnan synnystä ja vakiintumisesta? Puuttuu vain, että Turun kaupunginteatterin näyttelijät käyttäisivät nokialaisiaan soittaakseen katsojille lavalta ja vahvistaakseen täten yhteistunnetta spektaakkelin sisällä elämisestä. 

Enemmänhän me katsomossa istuvat näytimme näyttelijöiltä paperinaamioihin kätkettyinä, kun taas median valmiiksiohentamat henkilöhahmot (Jorma Ollila, Risto Siilasmaa, Stephen Elop, Steve Jobs, liuta ministereitä) olivat lavalla elävämpiä kuin kukaan katsomossa.

 

Ja olihan se (8.10. 2021 esitys) uskomattoman viihdyttävää. Vieläpä sellaisella tavalla, jota en yleensä teatterissa siedä: esittävää teatteria ilman perinteistä draamaa ja draamalle ominaisia henkilöjännitteitä, vailla sitä mysteerin ilmapiiriä, joka syntyy väistämättä, kun elävää elämää muutetaan draaman muotoon. 

En muista, milloin olen viimeksi viihtynyt yhtä vaivattomasti Turun kaupunginteatterin SUURELLA puolella. Aikoinaan Turussa asuessa iso näyttämö oli se kirottu paikka, jossa jokainen esitys tuntui muuttuvan sirkukseksi suureellisessa näyttämöllepanossa, kun taas pienellä näyttämöllä näki useitakin onnistuneita esityksiä.

"Nokiaa" kantaa ainutlaatuisen vahva tarina. Kun tarinaan on poimittu ne erikoisimmat, monesti aivan uskomattomat yksityiskohdat Nokia-firman taipaleelta, on tuloksena sellainen kohtausten jatkumo, jota seuraa aivan yhtä jännittyneenä kuin parasta draamaa. Nokian yrityshistoriaa seuraten käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä on uskaltanut pienentää suuren maailman hahmot (Jobs ja Gates) aiheensa mittakaavaan, minkä ansiosta tarina tuntuu koko ajan kasvavan aihettaan ja henkilöitään suuremmaksi – aivan kuin kyse olisi perinteisestä tragediasta, jonka loppukohtauksessa sankarit joutuvat ymmärtämään pahimmat virheensä. Tätä loppuhelpotusta ei "Nokia" kuitenkaan suo, aivan kuin sen tekijät olisivat halunneet pitää kiinni jatkuvan kasvun illuusiostaan ja päästää katsojat lähtemään teatterista siihen Suomeen, jonka Nokia ja muut mediayhtiöt ovat verkottaessaan hajoittaneet; realismin illuusiosta ulos illuusioiden realismiin, jota juurikin spektaakkelin yhteiskunnaksi kutsutaan.

Suurella näyttämöllä suurtenkin ihmisten osoitetaan katoavan esineidensä joukkoon, samalla kun näyttämökuva on kaiken aikaa liikkeessä tuskin viittäkään minuuttia yhden ja saman lavastuksen varassa. Tätä siitä seuraa: esineteatteria, jossa esineiden näkee kontrolloivan ihmisiä. Jos yleensä lavastus luo odotuksia toiminnalle, niin "Nokiassa" lavastus luo odotuksia siitä, mikä tulee erottamaan ihmisiä, vangitsemaan heidän huomionsa, kahlitsemaan heidät tuoleihinsa, korottamaan yksilöt (johtajat) ryhmän yläpuolelle. Pidin tästä kovasti – siitä miten johdonmukaisen kylmän maailman välinepitoinen lavastus loi kuvaamastaan kännykkä-Suomesta.

 

Mutta onko "Nokia" poliittinen näytelmä? Ei se ainakaan mitään uusia ajatuksia herätä Nokian merkityksestä suomalaisille, ei edes insinööriluonteiden ratkaisevasta asemasta. Siilasmaasta nuorena joukahaismaisena hahmona olisi saanut paljon enemmänkin irti Ollilan haastajana, mutta tällaiseen henkilödraamaan keskittäminen olisi tehnyt näytelmästä tuplasti pidemmän. 

Ollilan jääminen loppupuolella taka-alalle tuntuu joka tapauksessa turhauttavalta, ihan kuten Kari Kairamon hahmon tyypittäminen tolkuttomaksi klovniksi. Miksi ihmeessä? Mihin tarvitaan näin kärjistettyä karikatyyriä? Enimmäkseenhän näyttelijät tekevät järjellisen pienesti isotkin karikatyyrit, ministerit ja Steve Jobsin kaltaiset mediapellet, jotta huomio ei siirry tarinasta kerrontaan.


Olen aiemmin nähnyt käsikirjoittaja Keski-Vähälältä vain puolikkaan näytelmästä "Euroopan taivaan alla" (2010). Vain puolikkaan siksi, että lähdin kesken pois; näytelmä oli yhteiskunnan muutosta selittäessään niin kädestäpitelevän lapsellinen, etten välittänyt moista seurata aikuisille suunnatussa näytelmässä. 

Mutta Nokiassa Keski-Vähälä onnistuu täydellisesti, ehkä siksikin, että Turun kaupunginteatterista hän on saanut tekstilleen sekä aiheensa edellyttämät suuruudenhullut puitteet että liudan vaivattomasti hahmogalleriassa vuorottelevia näyttelijöitä. Tärkeää on totisen Ollilan totisesti tekevä Taneli Mäkelä, tahattoman luontevalla roolityöllä, sanoisin. Sitä vastoin ylikomea ja ylihauskaan rekisteriin irroitteleva Carl-Kristian Rundman tuntui monin paikoin häiritsevältä. Naisilla ja naisnäyttelijöillä ei, puolestaan, tässä tarinassa tilaa ole... niin kuin poliittisen teatterin perinteeseen Suomessa kuuluu? Kö?

Kyllä "Nokiasta" olisi satiirinkin saanut, kuten Rundmanin revittelyt osoittavat. Onneksi ohjaaja Kouki ei ole siihen suuntaan lähtenyt. Aivan varmasti joku vielä keksii sovittaa "Nokiasta" televisiosatiirinkin. Jos vain teevee elää yhtään pidemmälle mediana kuin puhelin.


keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Turhin Bond-filmi ikinä (No Time to Die)

 

Jos kesäiltana avaa television, siellä ilmeilee Roger Moore eikä Erland Josephson kuten olettaisi. Kesäiltojen jatkumoksi pakatut James Bond -filmisarjat ovat toistuneet niin monena vuotena, että Bond-filmien ja Bond-näyttelijöiden keskinäistä paremmuutta on ehtinyt pohtimaan jokainen mökinmummokin. 

Myös elokuvaharrastajalle Bond-filmit ovat alansa viihdeteollisuuden metrimitta, pitipä asiasta tai ei. Ja monet pitävät, minäkin. Kasvoin elokuvaharrastajaksi 1970-luvulla, jolloin Bondit olivat niin ehdoton kohokohta teatterivuodessa, että muistan paremmin "Kuuraketin" herättämän jännityksen kuin "Star Wars" -elokuvan jättämän lumouksen.

 

2000-luvun Craig-jatkumossa Bondit ovat niin ikään merkinneet idioottivarmoja teatterikokemuksia. Esimerkiksi "Casino Royalen" parkour-takaa-ajojakso on yksittäinen kohtaus, jonka voin katsoa loputtomiin uudelleen ihan vain sen vuoksi, että missään muussa elokuvassa ei tehtäisi samanlaista HENKILÖHAHMON ympärille, vaan yritettäisiin jäljitellä ainoastaan kohtauksen kineettisyyttä.

Tuskin olen ainoa, jonka mielestä "Casino Royale" (2006) on ylipäänsä paras Bond-filmi kautta aikojen.

Mutta olenkohan ainoa, jonka mielestä "No Time to Die" (2021) on turhin Bond-flmi ikinä?

Syyt ovat tuotannolliset, toki, mutta... miksi juuri nyt juuri Bond-brändi epäonnistuu? 

Sukupolven päästä, kun tätä elokuvaa katsotaan, voidaan ehkä uskotella, että korona-pandemiastahan se johtui. "No Time to Die" näyttää nimittäin siltä, että sen tekijöillä ei ole ollut aikaa eikä yhteisymmärrystä millaista elokuvaa ollaan tekemässä, koska haluttaisiin olla jo tekemässä jotain ihan muuta. Esimerkiksi sitä Bond-filmiä, jossa saa tehdä luovia ratkaisuja konseptin ja hahmon aloittamiseksi tyhjältä pöydältä.

Nyt Bond-tuotteen jälleenkehittelyä on pitänyt ajatella samalla kun yksi tuotekokonaisuus on pitänyt saada katkaistua. Tällaista ristiriitaa ei ole koskaan aiemmin kohdattu Bond-historian aikana. Eikä moni muukaan elokuvan puolelle tuotu viihdebrändi ole sellaista uskaltanut tehdä. 

 


"No Time to Die" on tehty lopettamaan viiden elokuvan Craig-jatkumo (2006–2021), mutta samalla kertaamaan kaikki ne kohtaukset, joita Bond-filmiltä odotetaan: liikunnallinen introjakso, uuden superpahiksen esittely, vierailu muutamassa pahiksen juonittelut todistavassa turistikohteessa, loppukamppailu pahiksen piilopaikassa. 

Ja näiden kahden tavoitteen yhdistämisessä uuden Bond-elokuvan käsikirjoitus on todella hukassa. Koska sen todellisuuskuva on hukassa. Ei ole enää sellaista Lontoota eikä MI6-auktoriteettia, johon Bond olisi kiinnittynyt edellisissä elokuvissa liioitellun sisäisen paranoidan jälkeen. Ulkoisessa maailmassa taas Spectre-järjestö näyttää niin ylivoimaisen juonikkaalta viholliselta, ettei siitä keksi enää mitään mitä liioitella. Jäljellä on vain vaihtoehtoja kaiken Craig-jatkumossa rakennetun hävittämiseksi. 

Ja sitä hävitystähän sitten nähdään. Eikä mitenkään järkevästi pohjustettuna eikä kaikella vakavuudella dramatisoituna. Koska on aivan liian kiire tehdä myös sitä perinteistä ETEENPÄIN rientävää Bond-filmiä. Ei voi tehdä tunnelmoivaa kohtausta, jos pitää jo samalla juoksuttaa päähenkilöä kohti seuraavaa toimintakohtausta. Parhaiten tämä epäröinti näkyy introjaksossa, joka ensimmäistä kertaa kautta aikojen on jaettu kahteen ajallisesti täysin erilaiseen osaan: pitkään hitaahkoon takaumaan ja pitkään toimintajaksoon. 

Tällaisenaankin, vähän vellovana ja paljon kiirehtivänä, elokuva kestää miltei kolme tuntia. Ei ole mitään syytä arvioida, onko "No Time to Die" huonoin Bond ikinä, mutta turhin se on. Moisen mainearvon tulee antaneeksi nykyään useallekin elokuvalle, totta kyllä, vaan harva viihdetuote epäonnistuu niin raskaasti omassa sarjassaan kuin Bond-tuote.


Katsojalle tämän elokuvan intensiteetti ei henkilöidy niinkään päähenkilön sisäiseen kelloon ("no time to die") kuin turhana seisoskelevaan sivuhenkilöiden kaartiin, jolla on "too much time to think". Että mitä tuo äijä tuossa vielä pyörii ympyröissä, kun olisi tämä uusikin 007 tarjolla. Tämä UUTTA AIKAA edustava musta naisnäyttelijä, jonka oli tarkoitus ottaa rooli haltuun.... mutta mutta.... päästetäänkö uutta aikaa edustava musta naisnäyttelijä toimintaan vanhan Bondin taistelutoverina vai sidekickinä vaiko kenties "Bond-tytön" tutussa sivuhahmossa?

No, ei päästetä. Ei yhtään mihinkään. 

Poliittisesti korrektin Bond-hahmon rooliin castattu Lashana Lynch ei pääse näyttelemään lainkaan, koska hänet on jokaisessa kohtauksessa sijoitettu statistia vastaavaan asemaan, jonka repliikeilläkin on merkitystä vain väkinäisiksi kommenteiksi siitä, että näyttämön etuala kuuluu vanhalle Bondille. Toimintakohtauksissa hän tekee osuutensa ilman, että kamera koskaan korostaisi hänen fyysisyyttään – mikä arvo suodaan lyhyessä Bond-tytön roolissa nakuilevalle Ana de Armasille, joka yksin saa muistuttaa Bond-tuotteelle olennaisesta seksikkyyden glamourista. 

Ylipäänsä Lashana Lynchin valinta 007-surrogaatiksi tuntuu tuotantoportaan keskisormen kohotukselta 2000-luvun mediakeskustelulle: jos kerran haluatte etnisen tai naisnäyttelijän esittämään Bondia, niin tästäpä näette miten kömpelöltä se vaikuttaisi.

Eikä tietenkään ole Lynchin vika, ettei hänelle ole käsikirjoitettu mielekästä toimintaa tai replikoitavaa tai että hänet on ohjettu Daniel Craigin kuorotytöksi. Kovin kaksinen ei ole myöskään Craig-Bondin elämänkumppaniksi kirjoitetun Madeleine Swannin rooli, jota Léa Seydoux joutuu tekemään aina vain traumaattisemmaksi muuttuvalla taustatarinalla. 

Ainahan Bondeja on käsikirjoitettu aikuisten sankarisaduiksi, joissa tilannekohtaista toimintaa seuraa Bondin vitsikäs loppukommentti korostamaan sekä vastustajiensa että naistensa esineellisyyttä ("I’m sure we’ll be able to lick you into shape"). Mutta "No Time to Die" on ensimmäinen Bond-elokuva, jossa Bondin olisi pakko kyetä puhumaan niin omasta kuin naiskumppaninsa motivaatiosta - ja siirtämällä tämän puhetilanteen toteutumista saadaan aikaiseksi isoin draaman kaari. Ratkaisu on aivan tavanomainen sankarikeskeisessä filmissä, mutta ei Bondeissa. Ei Bond kerta kaikkiaan ole hahmo, jolle sopisi psykologisointi eli/tai vaimo. Tällaisen poikkeuksen käsikirjoittaminen Craig-jatkumon lopettamiseksi on sinänsä loistava idea, mutta se ei vain sovi Bond-formaattiin.

Muitakin tuotannollisia ongelmia elokuvasta löytyy kuin käsikirjoituksen heikkous ja castauksen epätasaisuus. Ennen kaikkea ne lokaatiot. Aloituskohtauksen labyrinttimainen italialaiskylä on hieno löytö takaa-ajotoimintaan, mutta mikään muu ei uudessa Bondissa toimi edes lokaatioiden kanssa. Norja on kuulemma maksanut miljoonia saadakseen rannikkomaisemiaan filmin oheistuotteeksi, mutta kun maisemasta sukelletaan sumuiseen metsään niin sukelletaan samalla myös studiolavasteisiin. Eikä se näytä enää Bondilta vaan halvalta. Sama tapahtuu Kuubaan sijoitetussa toimintakohtauksessa, jonka kaupunkinäkymät ovat kuin 1970-luvun elokuvan halvalla tuotetuista pahvilavasteista. 

Miksi näin? Miksi maailman kallein elokuvabrändi uskalletaan tuottaa halvan näköisesti? Mihin ne tuotantomiljoonat on oikein käytetty? 

RetroBond joka ei koskaan toteutunut...
Miksi pahiksenkaan päämaja ei näytä siltä, että siellä suunniteltaisiin maailmantuhoa, vaan joltain scifi-elokuvien studiojäämistöltä, joita ei ole ollut varaa sisustaa uudelleen? 

Edes Bondille ominaisia ihmevimpaimia ei ole jaksettu ryhtyä suunnittelemaan. Sama vaivaannuttava keskeneräisyys tuntuu kaikessa, ikään kuin kaikki uuden Bondin kanssa työskennelleet olisivat ajatelleet, että mitä tässä enää uutta keksimään, jos BOND-KONSEPTI joka tapauksessa menee pian uusiksi...

Tuskin menee. Ennustan, että seuraava Bondin reboot palaa vieläkin tukevammin vanhaan playboy-tyyppiseen retrohahmoon kuin Craig-jatkumo.


 

lauantai 2. lokakuuta 2021

Ketjuhotellista ei voi kirjoittaa mitään

 

Luovan tietokirjoittamisen kursseilla se ainoa perustelu tällaisenkin oudon asian opettelemiseen on arkisen esteettisyys ja filosofisuus. Tässä arki ja estetiikka venyvät yllättäen kauemmaksi toisistaan, vaikka niiden pitäisi erityiseti lähentyä. Mitä enemmän puhuu arjen estetiikasta, esimerkiksi esseiden kannalta, sitä etäämpänä se estetiikka tuntu olevan arjesta. Tämä johtuu avoimen korkeakoulun kurssiprofiilista: oppilaat ovat  eri tavoin asennoituneet luovaan kirjoittamiseen kuin nuoret yliopistolaiset. Elämää kokeneille kirjoittajille olennaista on luovan taidon kehittäminen jo-olemassa-oleviin-taitoihin nähden eikä yleisenä taiteilijuutena. Arjen esteettisyys on heille selviö tavalla, josta pitäisi kurssilla ravistautua irti, jotta sen voisi uudelleen löytää.

Kurssia pitäessä yritän asettua heidän asemaansa. Yritän ajatella, mistä itse kirjoittaisin ja miten, jos joutuisin heidän laillaan yhtäkkiä tekemään kolumnin ja esseen jotain arkista asiaa estetisoiden. Ajattelen, mistä aiheesta olen itse äskettäin googlaillut tietoa aihepiirin laajuutta ihmetellen. Esimerkiksi espresso-kahvien laadusta. Kohtuullisen varmasti pystyisin kirjoittamaan aiheesta kolumnin, ehkä esseenkin. Mutta en minä aiheesta innostuisi tai edes motivoituisi.

"Mitä ajattelin tänään?" on edelleen paras lähtökohta kolumnin tekemiseen ja toimiihan se esseeseenkin, kunhan etäisyyttä ja materiaalia on tarpeeksi. Mutta sekään ei auttaisi esimerkin etsimisessä. 

Tänään olen ajatellut Sokos-hotelleja. Suhteeni ketjuhotelliin on viha-pakkaus-suhde. Tämän viikonlopun reissulla Poriin se aktivoitui, koska Sokos-ketjun Vaakuna-hotelli oli kuin Majoituspaikka Helvetistä. Hotellin lisärakennuksen alakerrassa oli ja on jatsiravintola, jonka melu kaikui läpi rakennuksen. Näin koitti se ensikerta kun menin respaan pyytämään uutta huonetta. Respa kertoi minulle ja vanhalle pariskunnalle, joka oli juuri kirjautumassa sisään, että "jamit" kestävät 11:een saakka ja sitten melu loppuu. Siinä vaiheessa repesin ja aloin huutaa, että minulla on huomenna työpäivä. Silti palasin vanhaan meluisaan huoneeseen reppuni kanssa. Olin kiltti suomalainen.

Metelin ensisijaistaminen otti ja ottaa aivoon niin osana "kaupunkikulttuuria" kuin millaisena tahansa kaupunkilaisten olosuhteiden LUONNOLLISTAMISENA. Juurikin tätä eniten vihaan kaupunkielämässä, ja juuri nyt olin univelan ja saunan väsyttämä ja nukahtanut jo iltauutisten aikaan, kun yhtäkkiä seinätkin tärisevät alakerrasta kantautuvasta jatsimusiikista.

Nimenomaa jatsimusiikista. Kaikki se keskiluokkainen harrastuneisuus mitä jatsimusiikkiin liittyy on täsmälleen samaa Korkeamman Elämänlaadun imitointia mitä ketjuhotellitkin edustavat. Mitä muuta voi syyttää kuin itseä, jos majoittuu ketjuhotelliin? Mitä muuta – jos tyytyy yösijaan Porin kaltaisen kaupungin keskustassa?

Itseään tarkkailevan esseistin kääntöpuolella voisin tietysti löytää muitakin yleistettäviä aiheita, aivan kuten oppilaille suosittelen: miksi tässä viisikymppisen elämässään happamoituneen perheisän roolissa Pyhä Viha roihahtaa helpommin kuin edes kaksikymppisenä, jolloin se oli moraalisen ylivoimaisuuden ylin todiste? Miksi se roihahtaa näin tylsän kohteen edessä kuin ketjuhotellit ja jatsimusiikki?

Aamulla, tietenkin, kaikki on toisin. Syön hyvän ja runsaan aamiaisen, jätän ystävällisesti avainkortin respaan ja varmistan, että kuukauden päästä varauksessani HUOMIOIDAAN että siinä on mainittu "rauhallinen huone". Eli todistan juurikin tätä samaa saatanan perkeleen keskiluokkaista moraalisen oikeutuksen ylivoimaisuutta, jota niin kaksinkymppisenä vihasin.

Kohti opetuspaikkaa kävellessä on pakko tunnustaa itselle, että tästä lähimmästä isoimmasta aiheesta, ketjuhotelleista, ei voi kirjoittaa yhtään mitään. Että kokemus sulkee ihmisen ymmärryksensä ulkopuolelle. Ja sittenkin – ehkä vain Porin kaltaisessa kaupungissa, joka on enemmän ruutuukaavansa kuin historiansa oloinen keskiluokan lavaste elämälle? 

Pori on niin oudolla tavalla rannikkoisen avara, että  sille ei löydy vertailukohtaa Turusta tai Vaasasta, ja siksi sen tyypittelee parin viikonloppukokemuksensa mittakaavassa. 

Kuin ketjuhotellin pihamaata, tuota P-paikan primaarinäkymää.


 

Porilainen hotellihenkilö raivaa tilaa P-paikalle...


sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Sunnuntai


Sunnuntai 26.09.


Suuren urheilujuhlan tunnelmissa pöytäsimme tänään Die Macher -lautapelin. Mukaan saimme viisi pelaajaa kokeilemaan miltä tuntuu Saksan puoluejohtajista tänä Euroopan historiaa kääntävänä vaalipäivänä. Peli eteni varsin tarkalleen odotusten mukaan: eka kierros selityksineen vei alle puolitoista tuntia, toka alle tunnin, ja kolmannen kierroksen lopussa oli mennyt kolme tuntia siitä, kun kaikki istuivat pöydän ääreen. Peli saatiin tässä kiihtyvässä tahdissa loppuun varttia vaille viiteen tuntiin. Porukallamme oli kokemusta Die Macherista yksi kerta viime maaliskuulta, joten rahojen alkusäästeliäisyys ja kabinettikorttien loppuinvestointi osattiin ottaa huomioon. Kuudennella kierroksella umfrage-korttien mahdollistamasta hyvän tuurin manipulaatiosta bidattiin jo 30-40K euroa, kun rahaa oli säästelty liikaakin. Aloitusvuoron bidaus kääntyi nopeasti ympäri verrattuna kevään pelikertaan: nyt osattiin haluta ennemmin kierroksen viimeiseksi. Silti aloituksesta bidaukset olivat vain 1000-5000 e. Kokeneilla pelaajilla nekin voivat olla bgg:n legendojen mukaan kymmeniä tuhansia.


Jo ekan kierroksen pisteisiin oli niin kova kilpailu alkuasetelmassa, etten yrittänytkään siihen mukaan, joten jäin kauaksi jälkeen jäsenmäärissä neljään kilpailijaan verrattuna. Mutta siitä ei näköjään ollut mitään kumuloituvaa haittaa. Voitin vaalit kierroksilla 2-5 (jonkin niistä koalitiossa) mikä takasi hillittömät bonukset sekä mediakuutioiden rivillä että kansallista mielipidettä manipuloimalla, ja sain jäsenmäärätkin nousemaan riittävästi mielipiteiden valikoinnilla. Koalitiot eivät osoittautuneet kovinkaan merkitseviksi. Vihreillä ja kristillisillä oli kahteen kertaan koalitio, minkä vuoksi muut pudotimme heidän trendikertoimiaan, kunnes SPD:ni pääsi karkaamaan pisteissä eikä sopivia umfrage-kortteja sattunut nousemaan SPD:n vakavaksi vahingoittamiseksi. Saksan vaalien tasausjärjestelmä, jolla edustajapaikkojen määrä voi kasvaa vaalien yhteydessä, selittänee sen omituisuuden, että maksimimäärän osavaltion ääniä voi voittaa useampi puolue?


Näin SPD:ni päihitti muut puolueet yli sadan pisteen kaulalla; 368 pistettä tuntui aivan mielettömältä verrattuna keväällä kokeiltuun lyhytversioon pelistä. Yhtä ylivoimaiselta ei kuulosta todellinen SPD uutisten perusteella, vaikka puolue saattaakin voittaa. Hallituspohjan tunnustelu onkin sitten oma virtuaalimaailmansa eikä peliksi taipuisa.


Vieraiden lähdettyä jäimme odottelemaan lapsen paluuta maailmalta. Mitään ei jaksa lukea pelisession viritettyä aivot ja olut&pretzel-ruokavalion turrutettua sohvaperunaksi. Läppäri on silti pakko avata ensi viikon opetusten pohjustamiseksi. Muuten ensi viikon päivistä tulee niin repaleisia, ettei vähiäkään tekstitöitä saa aikaiseksi.

Ensi viikko tulee olemaan tämän viikon toisinto: samat opetustunnit, samat junavuorot, sama hotelli. Viikon ainoa sosiaalinen kuvio on jälleen sunnuntain lautapeli, tosin siihen ei ole ketään vielä ilmoittautunut. Ehkä joudumme improvisoimaan jotain elämällämme.

 

Ihminen ja illallinen eivät aina löydä toisiaan.



lauantai 25. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Lauantai

 

Lauantai 25.09.

 

"Koko junahenkilökunnan puolesta" toivottaa hyvää matkaa konduktööri Janne. Junassa ei oikeasti ole muuta "henkilökuntaa" kuin Janne ja junankuljettaja, mutta VR on lanseerannut tämän kuvitelman, että VR merkitsee asiakaspalvelua. Oikeasti VR palvelee yhtä vähän IHMISIÄ ihmisinä kuin Gestapo palveli ihmisiä keskitysleirikuljetuksilla. Tulomatkalla Poriin konduktööri äyski maskittomalle matkustajalle, että jos sinulla kerran on astma niin varmaan sinulla on myös astmalääkitys, joten nyt käytät sitä maskia. Tällaiseen kohteluun suomalainen tyytyy .... Mutta tästä tällaisesta karjavaunuasenteesta olen VR:lle laittanut osaltani palautetta vuosien varrella aina kun tilaisuus tulee. Koska VR yhtiönä on aivan eri asia kuin miten mukavaa on, oikeasti, istua helpossa junakyydissä, joka pysähtyy jopa Tesomalla, aivan kuin VR oikeasti kuuluisi pienimpään paikalliseen maailmankokemukseen per kaupunginosa.

 

Porin juna-asema on epätodellisempi paikka kuin Kuopion tai Siilinjärven asema, koska Pori kaupunkina on yllättävänkin iso, mutta asema syrjäinen ja eloton. Tällainen kokemus alkaa helposti todistaa itse itseään. Porissa. Istuin paistattelemassa päivää kello 13:45, oli puoli tuntia junan lähtöön, kun taitolentokone pyyhkäisi matalalla aseman ylitse ja alkoi tehdä kieppejä taivaalla. Oli Pori-päivä.


Olin herännyt, tänäänkin, jo puoli kuusi, vain huomatakseni, että mp3-soitin ei toimikaan. Kuuntelin uniplaceboksi puhelimen radiokanavalta keskustelua psykooseista, oikeasti kiinnostavaa asiaohjemaa jollaisessa Yle on edelleen parempi kuin tietääkään. Nukahdin kuunnellessa mutta heräilin ohjelman typeriin ääniefekteihin – jollaisissa Yle on turhamaisempi kuin siellä välitetään ajatella.

 

Kello 7:50 puhelin herätti aamiaiselle, ja nyt oli pakko uskoa, että hotelli on tosiaan täynnä. Osa aamiaista mussuttavista oli verkkariasuisia nuoria naisia, mikä ehkä selitti muidenkin turistien täyttöasetta: kaupungissa pelattiin tänään naisten pesäpallomestaruuden loppuottelu. Oli myös Pori-päivä, mikä sekin saattoi tuoda ylimääräisiä ex-pat-porilaisia kaupunkiin. Eivätpä ehkä tienneet, että Satakunta on edelleen koronan leviämisvaiheessa eikä täällä mitkään rajoitukset poistu niin kuin uutisissa hurrataan.

 

Opetuksen jälkeen juna-asemalle kävellessä tuli miettineeksi, miten näin iso ja kolkko kaupunki on mahtanut muokata niiden tuttujen luonnetta, jotka ovat täältä kotoisin – ja missä määrin on edes REILUA ajatella kaupunkeja omanoloisensa identiteetin muokkaajiksi. Enhän ole itsekään vähääkään 'kuopiolainen'.

 

Asiaa voisi lähestyä tältäkin kantilta: jos kaupunkien identiteetit määrittyvät naapureistaan käsin niin miksi eivät sitten kaupunkilaisten? Junamatka Porin ja Tampereen välillä on niin lyhyt, että on oikeasti mieletöntä, miksi Hämeenlinna tai Jyväskylä tuntuu läheisemmältä kuin Pori. Ikään kuin jotkut kaupungit olisivat jo vakiinnuttaneet asukkaidensakin identiteetin., joten niihin on turha matkustaa: niissä ei ole mitään sisäistä semanttista avaruutta, missä hengailla, lukea, ajatella uusiksi. Ja kuitenkin Porissa näin jopa itsenäisen kirjakaupan (Kipa), millaista kulttuurikaupunkina itseään pitävälle juntti-Tampereelle on turha haaveillakaan.

 

Neljän tienoilla olen taas Tampereella, fillaroin kotiin, yritän torkahtaa hetkeksi. Kuudelta poljemme Saaran kanssa keskustaan, syömme väliaikaisen lapsivapauden saatuamme illallista Katmandussa ja menemme sieltä pienelle lasilliselle Plevnaan. 

 

Illan kruunaa oikeasti hyvä fantasiafilmi, "Green Knight", joka on - niin kuin arvasin - aivan muuta kuin mitä traileri antoi ymmärtää: aikuisten satufantasia jossa kerrankin kunnioitetaan alkuperäisten myyttien symbolipitoisuutta. Tuskin lienee toista ritaritarinaakaan, jossa poimitaan lähikuvaan sankarin siemennestettä? Kerrontatyyli on jossain aivan omassa sfäärissään, mutta kuitenkin jossain Tarsemin ja Monty Pythonin välisellä skaalalla.

 

 

perjantai 24. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Perjantai

 

Perjantai 24.09.

 

Onhan minulla sentään seitsemän tuntia unta alla, kun herään viideltä enkä saa enää unta. Menen suosiolla olohuoneen sohvalle, katselen japanilaista kauhufilmiä pädiltä; kauhupätkät jaksavat tehdä vaikutuksen edelleenkin, kunhan niiden äänimaisema pääsee oikeuksiinsa kuulokkeissa ja kaikki minkä näkee on pädin pieni kuvaruutu pimeässä.

 

Torkahtelen ehkä joskus ennen 9:ää, jolloin tuleekin jo lievästi tahdittava kiire syödä aamiainen ja pyöräillä jumppapaikkaan. Nyt talon ala-aulaan on ilmestynyt virallisen näköinen tarra, jossa lukee: "Alkuverryttely portaisiin". Tarkoittaa sitä, että jumppasali on seitsemännessä kerroksessa eikä hissi yleensä toimi. Äijiä on perjantain ryhmässä kuutisentoista, paljoa enempää ei tähän tanssijoille tarkoitettuun saliin mahtuisikaan. Ikkunoista näkee hyvin Tammelan ylitse, se on säästynyt toistaiseksi paremmin kuin Kaleva, mutta kaupunki aikoo täyttää sieltäkin kaikki aukeat tontit uusilla kerrostaloilla. Gryndereiden sorakuoppa koko kaupunki.

 

Yleensä käyn 11:ltä syömässä Gopalissa maanantaisin ja perjantaisin, mutta nyt kun jumppaa on aikaistettu ehtisin hikisine paitoineni paleltua ravintolan aukeamista odotellessa. Haen kotimatkalla kaupasta salaattia Saaralle ja itselleni evästä junaa varten, syön kotona taannoista jauhelihaa. Pari tuntia on aikaa viimeistellä vielä huomistakin opetusta, tämän illan osuus menee eilen läpikäydyn kertauksena. Jotain kirjojakin pitäisi ottaa mukaan Poriin, jotta ei puhuisi kirjoista kuin kesäperhosista, mutta havainnollistavia tietokirjoja on painavampi kanniskella kuin kaunoa.

 

14:n junalla kohti Poria. Junavuoro on uskomattoman täynnä, aivan kuin kaikki muut tietäisivät paljon paremmin kuin minä mitä Porista löytyy. Katselen valmiiksi nettikartalta reitin mitä kulkea kaupungin halki, sillä viime reissusta Poriin on ainakin kaksikymmentä vuotta. Asemalta keskustaan kävellessä mikään ei näytä tutulta. Suunnistaminen ruutukaavalla on täällä sentään helppoa, etenkin kun kadut ovat likimai tyhjillään. Hotelli sijaitsee aivan opetuspaikan, kansanopiston vieressä, joten sekin tuntuu palkanbonukselta.

 

Kurssilla on paikalla yhdeksän kymmenestä, osa paljon kokeneempia tietokirjoittajina kuin tulen koskaan itse olemaan. Täytyy vain toivoa, että oma näkökulma luovaan tietokirjoittamiseen on tarpeeksi erilainen kuin mitä he ovat tulleet käytännöissään ja perusopinnoissa ajatelleeksi. Oppituntien jälkeen kävelen sen verran, että haen lohisalaattia, sipsejä ja saunakaljan. Hotellin sauna on kuin betonipunkkeri eikä ketään muita ole miesten vuorolla. Tätä mainostetaan saunakäytävään avautuvassa ovessa aitona suomalaisena kokemuksena. Asteikolla siisti-siistimpi-steriili ei ole kerta kaikkiaan olemassa sisustusmallia saunalle, muutoin kuin hotelliarkkitehtien papereissa. Aistit nollaavana, universaalina deprivaatiokokemuksena tällainen sauna on kuitenkin juuri sitä mitä tarvitsen.

 

Hotellihuoneeseen palattua huomaan, etten muistanut ottaa mitään luettavaa mukaan. McEwanin sikiö-Hamletista kertova "Nutshell" olisi äänikirjana ämppärisoittimessa, mutta en ole siitä järin innostunut. Kai katselen tv-kanavia niin kuin jälkisaunasuomalaiset.

 

Sinun säkeilläsi, porilaisten farssi, olen taannoista jauhelihaa...

 

No niin, viimein tuli jotain kirjallista luoduksi tälläkin viikolla.

 

torstai 23. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Torstai

 

23.09. 2021 TORSTAI

 

Tällä kertaa heräsin puoli neljältä. Muistin unesta vain jättiläismäisen viiksekkään miehen, jonka kanssa kuljin pitkin talvista ja öistä kaupunkia järjestettyä festivaalia, kunnes mies äkkiä ilmoitti että hänen pitää mennä sairaalaan, ja siellä olin paikalla kun hänelle sanottiin että häneltä on jokin piuha katkennut sisältä.

 

Avasin pädin ja aloin lukea Tudoreiden historiaa siitä mihin se oli jäänyt kesällä kesken, itsensä Bloody Maryn hallituskauteen. Ackroydin tarinointi tästä vastareformismin roviokaudesta oli niin jännittävää ja täynnä uskomattomia anekdootteja, että äkkiä kello olikin puoli kuusi eikä nukuttanut vieläkään, mutta pakko oli yrittää.

 

Aamiaiselle ja kouluun lapsi tuli tänäänkin reippaasti, koska tiesi pääsevänsä matkaan kohti Mikkeliä koulun jälkeen. Tämä on mutkikas järjestely vanhempien työtehtävien helpottamiseksi, mutta myös korvaus lapselle hänen karanteenijaksonsa turhauttavasta vankeudesta. Itse en olisi uskaltanut lähteä matkustamaan Suomen halki junalla 13-vuotiaana, mutta fillarointi Kuopiosta Helsinkiin Pinen kanssa ei ollut kummoinenkaan seikkailu: valtatiet me tunsimme omaksemme. Enää en tuntisi mitään paikkaa omakseni tässä maassa, paitsi joskus hiljaisen sinisen hetken savolaisessa järvimaisemassa sen kylmennettyä niin, että kaikki koneväki on vetäytynyt vesiltä.

 

Jäin taas olohuoneeseen veistelemään tekstitiedostoja, mitään tarkkaa en saanut aikaiseksi, koska väsytti niin ja odotus uuden opetuskurssin aloittamisesta piti aivot ylivireinä. Lisäksi päivän aikataulu oli repaleinen ja ulkona talvisen kylmä tuuli, etäkokous juuri ennen opetusta.

 

Hyvissä ajoin ennen viittä lähdin yliopistolle, arvasin ettei omalla läppärillä yhteys salin koneeseen kumminkaan onnistu. Lainakoneella pp-sulkeiset pyörivät sen sijaan sujuvasti. Saliin tullut porukka oli kaikki tuttuja edeltävästä virtuaalikurssista, nyt maskien takaa ei vain kaikkia tunnista. Kahdeksan tienoilla vaksi kävi kurkistelemassa, joko kohta lopettelemme, se sopi minulle, kurkku tulee kuivaksi ja sitten kipeäksi puhuessa kolme tuntia maskin läpi. Huomenna joudun puhumaan kaikki samat asiat läpi Porissa, samoin opintovaatimuksin. Enemmän pitäisi keksiä yhteisen keskustelun aiheita ja uusia luovuutta haastavampia pikaharjoituksia.


Satoi kaatamalla ja myrskysi, mutta opiskelijat pitivät fuksisuunnistusta pimeässä Sorsapuistossa kuin oppipolultaan eksyneet, repaleisia jätesäkkejä leikkinaamioinaan. Kotona S katseli "Valkoinen kuningatar" -sarjaa, liityin sohvalle joukkoon, ruokaakin oli taas valmiina. Puoli kymmeneltä käytiin nukkumaan, pitkästä aikaa saisi arkiperjantaina venyttää heräämistä puolitoista tuntia myöhemmäksi.

 


 

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Meidän viikko: Keskiviikko


22.9. 2021 KESKIVIIKKO

 

Univelkaa oli sen verran, että nukuin seitsemään. En muistanut unista muuta kuin että olin sellaisen kaksikerroksisen bussin kyydissä, jonka kuski teki outoja parkkikäännöksiä aivan jyrkänteen laidalla; näitä unia joissa epätodellisinta on epävarmuus uhkan välittömyydestä.

 

Ja tänään on kuin eilen, samat kaksi ruispalaa joissa kaksi palaa paistettua kananmunaa tai juustoa ja kurkkua, kahvia ja mehua. Tänään Saara sieppaa Hesarin A-osan, mutta kulttuuriosastossa on sentään juttu Agricola-romaaneista, ja sillä välin kun Saara käy keittiössä vaihdan lehdet eikä hän edes huomaa mitään, vaan jatkaa kulttuuriosaston lukemista. Lapsi saadaan ylös kun sen pitäisi olla jo kaverinsa tapaamispaikalla, ottaa leivänpalan mukaan koulutielle. S arvelee, ettei ET-opettaja anna merkintää myöhästymisestä, mutta lapsi on skeptinen. Koulu rankaisee ET-lapsia sillä, että heidän on herättävä keskiviikkoisinkin kaikkia kristinlapsia aiemmin. Tämän häpäisyperiaatteen lapset itsekin ymmärtävät.

 

Saara avaa koneensa makuuhuoneessa ja se muuttuu hänen työhuoneekseen. Toimistolla olisi varmaan tänäänkin tyhjää, mutta voin kuvitella miten kylmä se on pakkasyön jäljiltä. Täälläkin minulla olisi koko iso olohuone työhuoneeksi, jopa kirjahyllyllä erotettu työnurkkaus, mutta myös liikaa houkutuksia lukea vääriä kirjoja eikä niitä joita pitäisi lukea Lem-juttuun tai Orwell-juttuun, näihin projekteihin, joista valtio maksaa minulle apurahaa, jotta LUON taiteilijana mutta TYÖSKENTELEN toimittajan tarkkuudella.

 

Joskus ihmettelen miten oikeat toimittajat jaksavat jatkuvasti aloittaa uuden tekstitiedoston aina vain uusia aiheita varten, kun itse en jaksaisi pitää yllä kahtakaan tiedostoa kuukaudessa. Mutta toisaalta. Uusimmassa Journalistin numerossa oli juttu tyypillisestä free-toimittajasta, joka laskutti lehdiltä kuukaudessa 4300 euroa sillä, että kirjoitti niille kaksi aukeamajuttua, kaksi henkilöjuttua ja kaksi pitkää reportaasia. Se kuulostaa tolkuttomalta määrältä työtä, mutta tarkemmin ajatellen kirjoitan itsekin kiireisinä kuukausina saman verran lehtitekstiä. Siihen ei vain suhtaudu samalla tavoin JOURNALISMINA, koska suurin osa on kritiikkitekstiä Portin kaltaiseen piskuiseen genrejulkaisuun – ja koska siitä ei makseta, paitsi nyt poikkeusaikana taiteilijatoimittajana, mistä saan 1970 euron taiteilija-apurahan. Palkan suuruudestakin voi jo päätellä, miten pelleilynä valtio pitää taiteilijan työtä verrattuna vaikkapa journalisteihin, tosin apurahasysteemi sallii marginaaliset sivutyöt, kuten opettamisen.

 

Lueksin Orwell-kääntäjän toista käännöstä, James Hogg -kirjaa, koska sen saaminen suomeksi on vieläkin isompi tapaus kuin uusi käännös Orwellista. Sitten kello tulee 11, menen kiireesti lounaalle Papu & Pataan.. Tänään se täyttyy vieläkin nopeammin kuin yleensä, koronasuluista vapautuminen tuntuu ajaneen puolet Kalevan asukkaista nauttimaan lounasravintoloiden vapaudesta. Sentään joka neljännellä asiakkaalla on edelleen maski sisään tullessa. Sitten fillarointia, jotta tulee saaneeksi edes jotain liikuntaa. Tavallisin ja helpoin kohde on fillaroida lenkki Koivistonkylän kierrätyskeskuksen ja City-Marketin Zywiec-hyllyn kautta. Tällä kertaa löytyy Zywiecien lisäksi John Hustonin devariharvinaisuus.

 

Kotona postailen toiselle Orwell-suomentajalle selkokielisestä versiosta, vastauskin tulee saman tien. Teen hieman lisäyksiä Lem-juttuun, syön eilistä jauheliharuokaa, sitten juutun hölmöön väittelyyn postilistalla ja olemme myöhästyä Portti-lehden postitustalkoista. Talkoolaisiakin kertyy kahdeksan, enemmän kuin koskaan normaalioloissa, joten lehdet saadaan tarroitettua ja paketteihin tunnin töillä. Palkkiosämpylöillä pistäydytään kahvila Runossa, enpä ole sielläkään eläessäni käynyt, kun ei sen kirjallinen atmosfääri lainkaan vastaa sitä mitä Turussa on Kirjakahvila. Silti Runossakin on niin paljon asiakkaita, ettei porukkamme mahdu edes samaan kerrokseen. Jos Runossa olisi edes B-oikeudet niin sinne voisi kuvitella palaavansa, mutta ikävän tamperelainenhan se on söpöilevässä keskiluokkaisuudessaan.

 

Kotona katselen Youtube-opetusvideota sunnuntain lautapeliin, säännöt on syytä osata hyvin, sillä Saksan vaalien simulaatio tulee kestämään ainakin viisi tuntia. Yhdessä katsotaan striimijakso "Kohtauksia avioliitosta", muistelen nähneeni alkuperäisteoksen lyhennettynä elokuvaversiona, mutta en muista juonesta kerrassaan mitään.  Tylsähköä näyttelemistä ja rutiinimaisesti sovitettu sarja, mutta yhdessä katsottavia sarjoja/elokuvia ei juuri muutakaan löydy, vaikka meillä on kolme maksettua striimipalvelua.

 

Eikäpä sitten tänäänkään tullut tehtyä mitään luovaa, vaikka talkoissa paljonkin puhuttiin luovan työn merkityksestä ja motivoivuudesta.

 

 

Kukahan maksaisi pelkästä taiteen arvovaltaisesta tunnistamisesta?