Sonettikuu: #75

 

 

Sonetti #75

Shakespeare	So are you to my thoughts as food to life, Or as sweet-season’d showers are to the ground; And for the peace of you I hold such strife As ’twixt a miser and his wealth is found.
Tynni	Sielulle olet samanarvoinen kuin leipä elämälle, maalle kaste, ja saman kamppailun käyn rauhastasi kuin saituri käy aarteittensa vuoksi:
Simonsuuri	Olet elämän ravinto ajatuksilleni, ihana lauha sade maalle, ja rauhaasi tavoitellen kiistelen kuin kitupiikki rikkauksineen:
Saukkoriipi	Elämän leipä olet minulle tai maalle kaste, sadekuuro lämmin, ei saita rikkauksiaan suojelle [sic] kuin minä rauhaasi, sen kiihkeämmin.

Sota tulossa (syksyllä)

 

Nyt se on virallista:

 

 

 https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

Sonettikuu: #73

 

 

 

Sonetti #73

Shakespeare	That time of year thou mayst in me behold When yellow leaves, or none, or few, do hang Upon those boughs which shake against the cold, Bare ruin’d choirs, where late the sweet birds sang.
Tynni	Minussa havaitset sen vuodenajan, kun harva valju lehti oksistoissa puu seisoo, ravistama pakkasen, rauniokuori paljas, laulu poissa.
Simonsuuri	Tuo vuodenaika jonka näet minussa kun keltaisia lehtiä, ei ainutta, tai muutama, riippuu oksilta jotka vapisevat kylmän tullessa, kuorin paljaat rauniot, joissa linnut vasta lauloivat.
Saukkoriipi	Sen vuodenajan huomaat minussa, kun keltalehvät paljaat oksat, joissa muutama lehti pelkää pakkasta rippeinä parven, jolta pääskyt poissa.

 

 

Sonettikuu: #65

 

 

 

Sonetti #65

Shakespeare	Since brass, nor stone, nor earth, nor boundless sea, But sad mortality o’ersways their power, How with this rage shall beauty hold a plea, Whose action is no stronger than a flower?
Tynni	Ei kivi, vaski, maa, ei aava meri voi karttaa kuolevaisten kohtaloita, siis kuinka puolustautuu kauneus, ei kukkaa voimakkaampi käräjillä?
Simonsuuri	Kun ei vaski, kivi, maa, ei valtameri voi vastustaa synkkää kuolemaa, niin miten kauneus voi suojautua tältä raivolta kun sen mahti ei ole kukkaa vahvempaa?
Saukkoriipi	Kun kivi, vaski, valtameri, maa ei kadotusta murheellista vältä, niin kuinka kauneus vimmaan vetoaa, kun kukka vain ja puukko puuttuu hältä?

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää (romaani)

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Suom. Jaakko Kankaanpää
366 s.
Otava, 2026

 

Liekö missään maassa tehdään niin paljon romaaneja kirjailijoista itsestään kuin Englannissa? Sukupolvensa arvostetuimpiin prosaisteihin kuuluvan Ian McEwanin romaani Mitä voimme tietää (alunp. 2025) on sisäpiirimäinen tarina kirjailijasta ja Englannin kirjallisesta kulttuurista 2000-luvun alkukymmeninä. Romaanin kirjailijahahmo, Francis Blundy, on keksitty, mutta hänen työnsä ja tuotantonsa on kuvailtu eläytyneen tarkasti ja asiantuntevasti. 

Vanhahtavista taiteilijaelämän kuvauksista pitävälle tällainen romaani on kuin pitkä lomajakso loistohotellissa. Sen ei soisi päättyvän.

Erikoiseksi romaanin tekee se, että romantisoiva näkökulma ajankohtamme kirjallisuuteen luodaan sadan vuoden päästä tulevaisuudesta. Siihen mennessä planeettamme sivilisaatiot ovat romahtaneet sodissa ja ilmastonmuutoksessa. 2010-luvun korkeakirjallinen puuhastelu näyttäytyy tulevaisuuden historioijille yhtä ihmeellisenä aikana kuin millaisena me tarkastelemme 1900-luvun alun kukoistuskautta. Voimme ihailla ja paheksua maailmansotia edeltävien ihmisten lyhytkatseisuutta, mutta niin tullaan tarkastelemaan meidänkin aikaamme omien megakatastrofiemme edellä.

”Ihmiset sokaistuivat [katastrofaalisten] tapahtumien nopeudesta”, visioi McEwan. ”He eivät pystyneet ajattelemaan selvästi edes silloin, kun vastoinkäymisistä nousi ilmeisiä hyötyjä.” Ensimmäinen ydinsota aiheuttaa vain sen kokoisen ydintalven, että Maan ilmasto viilenee ja hidastaa ilmastonmuutosta. Vasta vuoden 2042 uusi ydinsota aiheuttaa ihmiskunnan kutistumisen ja valtioiden sirpaloitumisen. Meren noustessa Britannia muuttuu saaristoksi.

McEwanin tulevaisuusvisio on kevyt konstruktio, eikä siis suinkaan scifistinen ennuste. Tarkoitus on saada meidät katselemaan omaa aikaamme siltä kannalta, millaisen fiktion siitä saisi aikaiseksi. Kirjassa 2120-luvun historioitsijat nimittävät ajanjaksoa 1990–2030 ”sekoamisen ajaksi” tarkoittaen sillä myös taiteen esittävyyden kriisiä, kirjallisuudenkin välinpitämättömyyttä ilmeisiä kriisejä kohtaan. 

Kehyskertomuksen minäkertoja on tulevaisuuden nuori tutkija Tom. Hän etsii yhtä ainoaa vuonna 2014 kirjoitettua runoa, ensin tietokannoista ja sitten Walesiin pelastetusta arkistosta. Tom uskoo kyseisen Francis Blundyn runon olevan avainteksti, joka paljastaisi menneen aikakauden hengen, varhaisen ”biofilian”, josta on tullut 2120-luvun ihmisten ideologia. Etsinnät vievät kuitenkin ihan toisenlaisen mysteerin ja käsikirjoituksen äärelle kuin hän on odottanut.

Scifistin kannalta Mitä voimme tietää edustaa perinteisen brittiläistä cosy catastrophe -kuvitelmaa, jossa köyhä ja pirstaloitunut yhteiskunta ei lopultakaan ole kovin ikävä paikka elää. Ihmisille riittää, kun he saavat proteiinipatukoita purtavaksi ja liikenne kaukaisiinkin paikkoihin sujuu kohtuullisen mukavasti vanhoilla ajopeleillä. Kaikki ihmiskunnan digitaalinen tietämys on taltioitu Nigeriaan, mutta maailmantilanne ja tulevaisuus eivät enää tunnu vaivaavan mieliä. Etenkin akateeminen elämä on yhtä lupsakkaa ja romansseja suosivaa kuin vain brittiläiseltä romaanilta voi odottaa. Tom ihastelee, että kirjallisuutta tutkittaessa ”mielikuvitus voi loikata irti ajan kahlehtivista olosuhteista ajattoman esteettisen nautinnon ja ihmisyyden kuvaamisen kirkkaaseen ilmaan.” Tällaisen ”kirkkaan” brittirekisterin suomentamisessa Jaakko Kankaanpää on omiaan.

Mitä voimme tietää ei siis ole ”varsinaista” scifiä, mutta tulevaisuusromaanina se on oikein perusteltu teos, ja mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä enemmän yllätyksiä se tarjoaa. Käy nimittäin ilmi, että tuo vuonna 2014 laadittu runo sisältää Francis Blundyn elämästä paljastuksia, jotka ovat vuosisadan ajan hautuneet piilossa. Tomin akateeminen arkistoretki muuttuu rajuksi rikosmysteeriksi, hukkaamatta silti hetkeksikään kirjan isoa teemaa ja otsikon kysymystä siitä, mitä voimme tietää edes lähimmistä ihmisistä, saati taiteilijoista, joita ihailemme heidän ”luonnollisuutensa” tähden. Olettaen, että Tom on luotettava kertoja…

Itselleni Mitä voimme tietää on sekä McEwanin että romaanikirjallisuuden tähtitapauksia, vaikka tuskin tulen lukemaan kirjaa toista kertaa, siinä määrin se on juonivetoinen mysteeri.

Spefin kannalta kirja on pieni signaali siitä, että maailmanlopun ilmapiirissä ilmestyy edelleen kirjallisuutta, joka tunnustaa aikamme barbaarisuuden ja jaksaa silti ihailla siihen kätkeytyviä kirjahyllyn kokoisia utopioita, edes taiteena kestäviä.  

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.

 

Sonettikuu #55

 

 

 

Sonetti #55

Shakespeare	Not marble, nor the gilded monuments Of princes, shall outlive this powerful rhyme; But you shall shine more bright in these contents Than unswept stone, besmear’d with sluttish time.
Tynni	Ei marmori, ei monumentin kulta iässä suurta runoani voita, kimallat siinä heleämmin kuin kivessä, jonka ajan törky tuhrii.
Simonsuuri	Ei marmori, ei ruhtinaiden kullattu monumentti säily runon voimaa kauemmin. Loistat runossani kirkkaampana kuin tomuinen kivi jota tahraa huolimaton aika.
Saukkoriipi	Ei marmori, ei kuorit kultaiset ikinä voita tämän runon voimaa, vaan kirkkaampana sinä säteilet ja kivet ajan paksun patinoimaa.

 

Romeo ja Julia (Tampereen Teatteri)

 

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Tampereen Teatteri, ensi-ilta 29.10. 2025
Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
Lavastus: Mikko Saastamoinen 

 

"No mitä vittuu?" on Romeon ensimmäinen, hahmon esittelevä repliikki. Siitä pitäen tämä Tampereen Teatterin tulkinta Romeo ja Julia -näytelmästä onkin yhtä Romeolle omistettua showta, eräänlaista kokoperheen nuorisotragediaa, joka luottaa liikaa aiheensa universaaliuteen yrittämättä etsiä tuoreuttavaa tulkintaa. 

Esityksenä Romeo ja Julia on erinomaisen viihdyttävä, sovituksena eli teatteritaiteena keskentekoinen ja ohjauksena erittäin epätasainen. 

Ensimmäinen puoliaika edetään sujuvasti alkutekstin varassa, mutta toiselle puoliajalle on jo jouduttu keksimään kohtuuttomasti alkutekstistä irralleen jäävää toimintaa tansseilla, laululla ja erilaisilla viitteellisillä performansseilla, kuten Julian kuoleman herättämää turhautumista ilmaiseva ilmapallojen joukkopoksauttelu. Täh? sanoisi kriittinen katsoja.

Tämän epätasapainon jos kriittinen katsoja ennalta tietäisi, niin tekisi viisaasti poistuessaan väliajalla. Tai nappaamalla tuplakonjakit ja asennoitumalla kakkospuoliskoon näytelmän tiimikonseptoinnista irtopaloiksi jääneenä oheisviihteenä. Vähän kuin dvd:n extroina.  

 

Jotain kai tässäkin ilmaistaan...? Kuva: Heikki Järvinen

Romeota esittävää Meri Luukkasta on kehuttu arvosteluissa ja syystäkin... tosin... paljon helpommallahan hän pääsee (loistamaan) kuin näytelmän muut roolitukset, jotka on tyypitelty vaihtelevasti. Capulet-vanhemmat on tyypitelty pelkiksi kapitalistin irvikuviksi ja ruhtinas Escalus burleskiksi vitsiksi siitä, miten ylimääräinen tämä hahmo on alkuperäisessäkin draamassa. Historian painolastista on siis tehty tulkinnan sijaan vitsi, sen sijaan, että olisi vain jätetty hahmo pois.

Myös Julian hahmo on tiukasti tyypitelty, barbimaisen siloisaksi huoliteltu nukkevaimo. Tosin hänkin saa välillä käyttää slangipitoista puhekieltä, mutta enimmän aikaa hän on ulkoista olemustaan myöten pakotettu blondipokaaliksi, jolla ei ole muuta sisäistä elämää kuin Romeon palvominen. 

Ja tällaista sovitusta tulisi pitää jotenkin... nykyaikaisena? 

Ilmeisesti draaman oletetaan säilyttävän romanttisuutensa niin kauan, kun toinen osapuoli tätä maailman kuuluisinta romanssia on tahdoton aseksuaalinen objekti. Eroottisia väreitä ei sovituksessa uskalleta käyttää, ennemmin mennään roisin puolelle imettäjän ja Mercution rehvakkaissa puheissa. Pussailua on paljon. Se lienee ohjaaja Paavo Westerbergin mielestä raikkaan eroottinen signaali, kun toinen rakastavaisista on sovitettu muunsukupuoliseksi.

  

Vuode joka on alttari... Kuva: Emil Virtanen

 

Romantiikan osalta pidin eniten siitä, miten klassinen parvekekohtaus on muutettu katosta roikkuvaksi rakastajaksi, joka ilmaa kevyempänä keinahtelee tunteiden tuulahteluissa. Enempää ei romantiikan herättämiseksi tarvita, ja heti se ikivanha dialogikin Romeon ja Julian välillä alkaa kuulostaa kepeän elävältä.

Toki myös alkuperäisessä Shakespearen tekstissä hahmoja on tyypitelty sen mukaan, millaista kieltä he käyttävät. Mutta tässä TT:n sovituksessa Romeo saa eniten vapauksia viisastella kuin runollinen taiteilijasielu, välillä kuin nyrpeä myöhäisteini, ja muulloin kaikkea siltä väliltä. 

Lavastus ja puvustus pyrkivät tekemään näytelmästä samalla tavoin ajattoman kuin joissakin Shakespeare-filmisovituksissa, mutta ainoastaan Romeo ikätovereineen (Mercutio, Benvolio, Tybalt) kiinnittää tarinan nykypäivään. Mitään uskottavia vastavoimia ei näytelmässä asemoida. Vanhemmalla polvella ei ole mitään omia tavoitteita, he vain patsastelevat oviaukoissa tai istuksivat portaikossa yhtä ulkopuolisina tarinalle kuin TT:n katsomo.

Näin sen on ohjaaja halunnut esittää: isoimmat voimat mitkä näytelmässä liikkuvat ja vaikuttavat ovat lavasteiden jyhkeät liikeradat. 

Tulos on varsin ontto tulkinta klassikkonäytelmästä. 

Yritystä tragediaan ei ole sen minimin vertaa kuin alkuperäisessä tekstissä. Yleensähän sovituksissa on keksitty tragedian aineksiksi jokin tapa korostaa rakastavaisten (tai veli Lorenzon) toivoa ja sitten sen turhuutta. Nyt ainoa symbolinen ilmaisu tästä sisäistetystä fatalismista ovat taistelukohtaukset. Ne ilmaistaan näyttelijöiden kuoromaisesti esittämänä, itsekidutukselta näyttävänä varjonyrkkeilynä. Siitä pisteet koreografille, ei ohjaajalle.

Ohjaaja Westerberg lienee tuuminut, että 2020-luvulla on turha nostaa toivoa esille alkutekstistä, edes kokoperheen nuorisonäytelmässä. Siinä hän voi olla oikeassa. Silloin voikin kysyä, miksi romantiikanhakuinen ohjaaja valitsee juuri tragedian sovitettavaksi. Kun kerran romantiikalle otollisempaa nykyajassa tuntuu olevan koominen sävy ja koominen tilanteentaju.

Vain näyttelijätöiden vuoksi tämä sovitus on lämpimästi suositeltava, eikä vain Luukkasen leuka edellä esittämän liki hamletmaisen teinin, vaan myös aina yhtä karismaattisen Esa Latva-Äijön (terapeuttimaisena veli Lorenzona) ja hurjapäisiä nuoria esittävien Katriina Lilienkampfin (Benvolio), Ville Mikkosen (Mercutio) ja Lasse Viitamäen (Tybalt) vuoksi. Heidän ansiostaan klassikko näyttää hetkittäin tuoreelta ja elävältä.

Itse kävimme katsomassa näytelmän 11.4. oman myöhäisteinimme kanssa. Hän piti näytelmästä tavattomasti ja nauroi niissäkin kohdissa, jotka eivät edes hymyilyttäneet vanhempia. Häneltä neljän tähden suositus.

 

  

Sonettikuu: #53

 

 

 

Sonetti #53

Shakespeare	What is your substance, whereof are you made, That millions of strange shadows on you tend? Since every one, hath every one, one shade, And you but one, can every shadow lend.
Tynni	Millaista ainesta ja mitä olet: miljoonat varjot näen vierelläsi? Kun kaikilla on yksi ainut varjo, niin sinä, ainut, kaikki varjot luot.
Simonsuuri	Mikä on tosioliosi, mistä sinut tehtiin, kun moni vieras varjo seuraa sinua? Niillä on oma, yksi ainut muoto, vaan yhtenäkin lainaat itsestäsi jokaiselle?
Saukkoriipi	Mitä on sisimpäsi oleva, miljoonat vieraat hahmot luokseen tuova, kun yksi vaiva on varjo kaikilla, vaan sinä yksin varjot kaikki luova?

 

Sonettikuu: #33

 

 

 

Sonetti #33

Shakespeare	Full many a glorious morning have I seen Flatter the mountain tops with sovereign eye, Kissing with golden face the meadows green, Gilding pale streams with heavenly alchemy;
Tynni	Näin, kuinka moni aamu loistossaan hiveli vuorta hallitsijankatsein, nurmien vihreyttä suudellen, kullaten virrat, taivaan alkemisti;
Simonsuuri	Monen uljaan aamun olen nähnyt palvovan kuninkaan katsein vuorenhuippuja, kultakasvoin suutelevan niityt vihreiksi, kultaavan kalvaat virrat luojan alkemioin;
Saukkoriipi	Hopeisten vuorten huiput hohtavat paljasti ylväät palatsinsa varhain, vihreät niityt aamun kultaamat, purojen välke purppuroista parhain.

 

Cajanderin suomennosten poisjääminen tuntuu siltä kuin menettäisi koodiavaimen Shakespearen runokieleen. Mutta mahdotonta on valita, kuka kääntäjistä on paras sonettien tulkitsija. Hyvin he täydentävät toisiaan, jopa Saukkoriipi, jonka suomennokset tuntuvat tekevän lempeää väkivaltaa alkutekstille selkokielistäessään sonettien runsaat metaforat ja runnoessaan rytmin niin omituisen elliptisiksi säkeiksi, ettei niitä enää soneteiksi tunnistaisi. Simonsuuri tuntuu puolestaan keskittyvän enemmän kieleen kuin ajatukseen. Tynnin käännökset ovat hyvä kompromissi runokielen ja kontekstoinnin välillä. 

Kiinnostava olisi tietää, miten paljon Tynni ja Simonsuuri rakensivat käännöksiään edeltävien suomennosten päälle. Saukkoriipi siitä mainitseekin, samoin akateemisesta tuesta tulkinnoilleen. Lopputuloksen omapäisyyttä pitäisi sikäli arvostaakin. Simonsuuri kertoo tarkasti käännösvalinnoistaan ja pyrkimyksestään "luontevaan nykykieleen". Hän on hylännyt riimittelyn ja muistuttaa, että alkutekstin vaillinnaiset riimit tuovat runoihin "karheutta" joka on eroottista ja melankolista. Erinomainen yksityiskohta! Mutta Simonsuuri onkin oppinein kääntäjistä ja selittää tarkkaan myös yksittäisten sonettien sävyjä ja piilomerkityksiä. 

Tynnin kirjan esipuheessa todetaan vain lyhyesti, että jättämällä pois sonetin loppusoinnut (paitsi kahdesta viime säkeestä) on päästy "ytimekkääseen" tulkintaan. Mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan. Kiiltomadon Simonsuuri-arvostelusta (2005) löytyy hyvää vertailua suomennosten onnistuneisuudesta.

Näytelmäsuomennoksissa kompromissit ovat toisenlaisia, jotta kieli toimii nykysuomea muistuttavina repliikkeinä. Matti Rossi on uskomattoman suvereeni näissä kompromisseissa. Södikan uutta suomennossarjaa olen keräillyt sitä mukaa, kun sitä löytyy kirjastojen poistoista.

Cajanderin kohdalla ytimekkyys ja rytmin ehdottomuus on johtanut keskeistenkin sisältöjen muuttumiseen. Otetaan esimerkiksi sonetti #6 ja verrataan Cajanderin käännöstä viihdetaiteilija Syrjän suomennokseen Parnassossa (2007):

Cajander:

Siis talven kolkon kouran älä suo
  
Kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
  
Mahlas' maljaan vala, aartees tuo,
  
Ennenkuin itselles' se tekee turmaa.

Syrjä:

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.

Cajander on jättänyt neljännestä säkeestä pois kielikuvan "beauty's treasure", minkä Syrjä palauttaa takaisin, mutta tekee säkeestä liian suomenvoittoisen, ehkä sellaisen, mikä sopisi iskelmälauluun, mutta ei kuulosta enää sonetin tapaan laulavalta.

Tampereen kirjastoissa Tynnin suomennosteosta on neljä kappaletta ja Simonsuuren teosta vain kaksi kappaletta. Tynnin versiot ovat siis ilmeisesti kanonisoituja. Saukkoriiven kirjaa löytyy yksi kappale ja sekin on nyt minulla lainassa. Parnasson vuosikertoja löytyy valikoiden eli esimerkiksi vuodet 2006–2012 puuttuvat. Ehkä ne edustavat kirjakulttuurin alennuskautta kirjaston mielestä.

Tänä iltana menemme katsomaan lapsen ja kumminsa kanssa Romeo & Juliaa TT:iin. Syksyllä jätin sen katsomatta ihan sen kolmetuntisen pituuden vuoksi, mutta pakkohan tilaisuus on nyt käyttää eikä sitten vuoden lopulla harmitella, miten vähän oli taas Tampereen teattereissa katsottavaa.

 

Sonettikuu: #30

 

 

 

Sonetti #30

Shakespeare	When to the sessions of sweet silent thought I summon up remembrance of things past, I sigh the lack of many a thing I sought, And with old woes new wail my dear time’s waste:
Cajander	Kun menneisyyden muistot alan haastaa    Hiljaisten aatosteni neuvostoon,    Kun näen kuink' aika kaiken multa raastaa,    Niin taaskin vanhain tuskain vallass' oon.
Tynni	Kun haastan menneisyyden muistoineen hiljaisen ajatuksen käräjille, niin huokaan monta etsimääni seikkaa, kallista ajan viemää vaikeroin.
Simonsuuri	Kun lempeiden ja hiljaisien ajatusten käräjille kutsun menneen ajan muistot, huokaan monen tilaisuuden menetystä, suren vanhaa murhetta, tuhlattua aikaa.
Saukkoriipi	Kun pohdiskelun päätösistuntoon saan koolle kaikki menneisyyden haamut, kun armain aika vanhain haaskioon ja puuttuvia huokaan pitkät aamut,