Perjantai (arvioitu viikko)

 Perjantai (25.9. 2026)

Joka aamu teen täsmälleen saman aamiaisen. Laitan keittimeen 6 pienen kupillisen mittaan vettä, mutta kahvia 5 mitallisen verran, mikä tuottaa 2 mukillista kahvia S:lle ja 1 mukillisen minulle. Olen luopunut toisesta mukillisesta, koska huomannut, ettei siinä ole enää riittävästi aromia ja buustia verrattuna ensimmäiseen. Tästä huomiosta voisi laventaa vaikka elämänopin, jos olisi 16-vuotias ja maailma vielä edessä kuin tanskalainen voileipäpöytä. Sanoisi amerikkalainen. 

Kahvin ohessa syön täsmälleen 2 voileipää. Juuston syömisen lopetin viime talvena, koska kaikki kaupan juustot maistuivat samalta muovikelmulta. Nykyään leivän päällä on hummusta mutta myös kinkunviipaleita niinä aikoina, kun sitä ostetaan lapselle, joka ei sitä syö. Näin syksyllä kahvin ohessa on myös oikeaopillinen kourallinen marjoja jokurtin kanssa. Niitä näyttäisi riittävän pakastimessa ties miten pitkään marraskuulle. Pakastettu luontokokemus, samaa luokkaa kuin kaukolämmön hoivassa avautuvat kukannuput.

Kaikki tämä aamurutiini on päivän perustaa, hyvyyttä jota ei osaa arvostaa vaikka pitäisi. Tässä kohtaa päivää ei ole kiire minnekään, ajan valuutta arvokkainta verrattuna palkkavaluuttaa käyttäviin työkansalaisiin. 

Hesarin luen läppäriltä, paitsi viikonloppuisin. Se on yhtä rutiinimaista kuin syöminen, niin tyhjänpäiväisiä suurin osa HS:n jutuista on. Lehden A-osiossa syy ei ole journalismissa sinänsä, vaan enimmäkseen aiheenvalinnoissa, kuten kokonaisen sivun käyttämisessä hyvinvointivaikuttajien työtilanteeseen tai taksimersun muistelemiseen. Aamun riittää pilaamaan se, että lehdessä julkaistaan Aittokosken läpensä lapsellisia tunnelmapaloja, joita kirjoittaja kuvittelee analyyseiksi. 

Hesarin B-osio ja kulttuurisivut ovat suorastaan pakkopullaa. Niiltä pitäisi löytyä lehden isoin sisältö, mutta nykyään ne koostuvat tv-arvioista ja muusikkojen naistenlehtihenkisistä haastatteluista, täytteenä sivun mittainen juttu siitä, kuka eilen on Amerikassa canceloitu. 

Jokaisena arkiaamuna klikkaan arvosanaksi Hesarille nollan, koska arviota viimeisellä nettisivulla pyytävät. Ei lehti niin huono ole, journalistisesti, mutta tämä on ainoa tapa osoittaa mielensä siitä, että lehden tilaushinta nousee vuosi vuodelta, vaikka laatu laskee sitäkin nopeammin. Etenkin kulttuuriosasto. Aikoinaan se oli päällimmäisin syy lukea aamun Hesari. Nyt se on paras syy olla avaamatta koko lehteä. Kaiken huipuksi ne vaativat lisämaksua nettilehden käytöstä, jos kieltäytyy katsomasta heidän mainoksiaan. 

Joka perjantai, syyskauden alettua, lähden äijäjumppaan Saukkolaan. Siellä tehdään kolmena peräkkäisenä perjantaina toistuvasti samat liikkeet, mutta sehän näiden jumppakertojen tarkoituskin on. Ja opettaja on enemmän kuin hyvä, jopa parhaista paras. Hän karjalaiseen tapaan puhuu tauotta, selittää liikkeiden vaikutuksia hyvinvointiin ja yllyttää jaksamaan vielä sittenkin kun ei jaksaisi, ja silti tunnelma salissa on erittäin leppoisa. 

Joka opetuskausi levitän jumppamattoni samaan paikkaan salin kulmaukseen kaiuttimen lähelle, koska taustamusiikkikin on enemmän kuin hyvää. Kuulemma musiikki perustuu spotify-tyyppisiin listoihin, joita on koottu jumppaopettajia varten. Tänään, kuten viikko sitten, tulee listalta aluksi "Eye of the Tiger" kuin vitsiksi, sitten "Smoke on the Water", siis mitä väsähtäneintä voimamusiikkia! Mutta sitten listalta tulee kepeämpiä rokkikappaleita, eikä mitään hakkaavampaa musiikkia tarvita, jotta OMAN ITSENSÄ tuntee hyväksi koska vahvaksi liikkuessaan puolittain musiikin mukana; ei enempää kuin puoliksi, koska muuten näyttäisi naurettavalta, etenkin kun olen juniori siinä senioreiden joukossa.

Satelee koko päivän, poljen takaisin kotiin ja pysyn sohvan työpisteessä. Keksin uuden artikkeliaiheen Portin viimeisiä numeroita varten. Sen aloittaminen on varmaankin parasta päivässä, vaikka materiaali siihen on enimmin osin valmiina, ja juuri materiaalin kerääminen on yleensä mukavin osuus kaikkia kirjoitusprojekteja. Ihan sama, vieläkö artikkeli ehti mahtua kumpaakaan jäljellä olevista lehdistä. Kaikki spefiin liittyvä teksti löytää kylla julkaisunsa lopulta jossain muodossa.

Päivän raivostuttavin ja mustaavin osuus ei ole jatkuva sade, vaan Sanaston lähettämä vastaus siihen, miksi elokuva-aiheisten tietokirjojen launauskorvauksista otetaan kuudenneksen siivu kuvittajille – siis huolimatta siitä, että elokuvakirjoissa ei ole kuvituksena muuta kuin ylikansallisilta kuvapankeilta ostettuja stillejä:

"Aiemmin kuvavähennys koski satukirjoja, kuvakirjoja ja sarjakuvia. Nyt vähennys laajeni kaikkiin kirjastoluokkiin, jotka sisältävät yli 10 % kuvaa. Se koskee muun muassa matkaoppaita, lääketieteen, kasvi- ja eläintieteen sekä taidehistorian teoksia.

Tämä teos on kirjastoluokassa 77.4 (maalaustaide, piiristustaide), jolloin tekstin tekijä saa 2024 lainoista alkaen  84,6 % täydestä lainauskorvauksesta." [kts. tarkemmat tiedot Sanaston verkkosivuilta]

 
Näin elokuviin erikoistuneilta tietokirjailijoilta, kuten minä, viedään siivu kuvitteelliseen korvaukseen kuvitteellisista kuvista. Tähän Sanastoa ja sen byrokratiaa tarvitaan. Ikään kuin lainauskorvaukset eivät muutoinkin olisi niin pieniä, että niillä pikemminkin pilkataan kuin tuetaan kirjailijoita.

Perjantain päivällinen on aina noutoruokaa joko Prisman deli-pisteistä tai läheisestä kanagrillistä. Katsotaan saunan edellä ja jälkeen 3 jaksoa Mahtisormuksia ja siihen se kakkoskausi sitten loppuukin. Saadaan odottaa puolitoista kuukautta kolmatta kautta. Päivällä yritin katsoa Cineastilta Varda-dokumenttia, mutta jätin kesken, kun castaus televisioon taas katkeili parin minuutin välein.

Annan tälle päivälle arvosanaksi 2/5.  Päivä eteni aivottoman helposti, sain tekstiäkin aikaiseksi, mutta en riittävästi jotain omaksi koettavaa. Jatkuva sade ja tuo Sanaston viesti eivät päivän tunnelmaa kohottaneet. 

Lokakuu näyttää tällä hetkellä paremmalta kuukaudelta kuin tämä tapahtumaköyhä syyskuu: lokakuussa luvassa ovat kirjamessut, mökkiressut Savoon ja Muonioon, jopa yksi Tukholman retki lapsen syyslomalla.

Yölukemiseksi vaihdoin Doyle-tietokirjan, se on onneksi yllättävän hyvin tehty ja vetävä. Saunan ja kirjan lepuuttamana nukahtaa rakkaansa vierelle pitkään hyvittävään uneen.

 

Torstai (arvioitu viikko)

Torstai (24.9. 2026)

Nyt kun Sampolan kirjastossa on valoremontti pysyy sen lukusali suljettuna ties miten pitkään eikä ole senkään vertaa paikkaa lähellä, johon lähteä läppärin kanssa. Lukusalissa voisin saada kolmessa tunnissa aikaiseksi yhtä paljon kuin kotona päivän aikana. 

Tänään kyllä suunnittelimme S:n kanssa sellaisen työpöydän hankkimista, jonka korkeutta voisi säätää ja siten säästää selkää läppärityössä. Mutta mikään ei takaisi, että pöytää tulisi käytettyä eikä sille ole oikein sopivaa paikkaakaan. Ja tehokkaampaa on joka tapauksessa työpisteeen osoittaminen itselle eli aivoille kodin ulkopuolelta.

Kaksi vuotta sitten hankimme ergonomisen näppiksen, eikä sitäkään tule kumpikaan käyttäneeksi. En ole ottanut opikseni edes siitä, että sohvalla lojuessa tolkuton työasento läppärin kanssa pitää ranteet ja jostain syystä peukalotkin kipeinä. Mutta selkä siinä viihtyy. Eikä taatusti tunne tekevänsä työ-työtä. Tai ansaitsevansa leipä-leipäänsä.

Tänään sai silti kotonakin muistiinpanoja aikaiseksi ihan ok, ei määrällä väliä, kunhan unohtaa kellonajat. Kävelemässä käytiin lyhyempi lenkki Kalevanharjua myöten länteen ja Sampolan kohdalta takaisin. Lounaaksi eilisen lohipastaa, arjesta erottavana bonuksena pieni lasillinen calvadosta.

Yleensä ei kuukaudessakaan ole neljää menoa, mutta nyt tällä viikolla sen verran poikkeuksellisesti: kaksi hammaslääkärille, yksi Hyvinkäälle, ja yksi tietokirjailijoiden iltaan. Siis tänään eikä maanantaina, kuten ensin yritin. 

 

Vanha pj JPP esitelmöi...

Illan esiintyjinä olivat Jukka-Pekka Pietiäinen ja Matti Mörttinen. Edellinen kertoili Väinö Hakkilasta, Tampereen historian kannalta olennaisesta demarista, jota paikalliset mustapaidat (Haarla & Rekola & co) olivat muiluttaneet tämän ollessa kunnallispormestari! Hämmästyttävin tavoin Hakkila tuntui kytkeytyvän kaikkeen 1900–1940-lukujen valtakunnallisessa politiikassa – ja tavanneen siinä sivussa Leninin ja Hitlerin – mutta silti Hakkila on täysin unohdettu niin nykypäivän historiankirjoista kuin kansan muistista. 

Jälkimmäinen esitelmä kosketteli Mörttisen & co julkaisemaa kirjaa demokratiavajeesta ja -ylijäämästä, mutta esitelmä oli niin pitkä ja kuivakkaan hidas, että kirjankin tarkoitus (= mitä uutta?!?) jäi täysin avoimeksi. Paikalla olleen senaattorin (Satu Hassi) viisiminuuttinen kommentti oli parempi kuin tunnin mittainen esitelmä.

Muuten oikein hyvä ilta, pöytäseurastahan löytyy tässä porukassa niin ikään hämmästyttäviä asiantuntijoita. Lahjoitin pelkokirjan lämpöiskappaleen oikeuspsykologille.

Linkosuon tarjoilema ruoka tosin oli, minusta, kuivan mautonta lohikiusausta, ei edes lounaspuhvettien keskivertoa. Ilmainen illallinen maistuu tietysti lähtökohtaisesti "hyvältä" olipa sen maku mitä tahansa, varsinkin kun sen kanssa saa lasillisen erinomaista punaviiniä. Silloin on helppo unohtaa, että tästä ilosta pitää maksaa yhdistyksen jäsenmaksu. Ja useimmiten arki on sitä, että "helppo" on "hyvän" synonyymi.

Annan tälle päivälle arvosanaksi 3/5. Koska sen ei tarvinnut olla yhtään parempi kuin eilinenkään, ja koska ei tarvinnut ajatella kelloa eikä muistaa edes sitä, että on torstai. 

Keskiviikko (arvioitu viikko)

Keskiviikko (23.9. 2026)

 Tänään oli selvästi parempi päivä kuin eilinen, koska sai enemmän aikaiseksi ja ennätti ulkoillakin, vaikka aurinko oli juuri peittynyt viikon (!) kestävään pilvimassaan. Silti päivä oli kuin maanantain ja tiistain toistoa, että tapahtui ja tein tasan samoja asioita. Kävin jopa samassa hammaslääkärissäkin kuin maanantaina, tasan samassa tuolissa, kun hygienisti rapsutti ja ultraäänellä vingutti hammasvälejä puhtaaksi. Kysyin hoidon lopuksi, voisikohan ruokavaliolla vaikuttaa hammaskiven vähentämiseen, mutta kuulemma ei. Ja hintalappuna hoidosta sitten 164e. Ei ole mitään rajaa sen alan palveluissa, paljonko voivat laskuttaa.

Kotimatkalla kävin Prisman kautta ostamassa lounasta koko perheelle, kaksi lohisuikalepakettia ja pussi perunoita ja yksi ruokakerma maksoivat yhteensä 10.50e. Mutta S oli hänkin lähdössä käymään kaupassa ja toi sieltä tavanomaista helpposalaattia luvaten laittaa illalla kermaista lohipastaa tuomistani tarvikkeista.

Iltapäivän tunteja käytin kerätäkseni & suodattaakseni matskua siihen tietokirjaan, joka valmistuu joskus ensi vuonna. Aniharvoin enää kirjoitan mitään käsin, paitsi mökillä, koska siellä on näppäriä postikortin kokoisia pahveja, joihin raapustaa. Paperi on materaalina sellaista, että se syö ja latistaa kaikki ajatukset mitä paperille kirjoittaa, mutta pahvilla sanat saavat kuvan kaltaista ajattomuutta. Vähän kuin kaivertaisi rivouksia marmoriin.

Kello kolmen maissa S ehdotti hänen suosimaansa kävelylenkkiä Kissanmaan ja Takahuhdin suuntaan. Se lenkki on hieman pidempi kuin mitä itse haluaisin eli vie enemmän voimia kuin antaa ulkoiluna, mutta eilisten päivien laiskottelua piti kompensoida. Lenkki oli S:n askelmittarin mukaan 7,87 km, koska teimme sivulenkin Linkosuon suositun leipomomyymälän kautta. Kaksi leipäpussia maksoi yhteensä 2.60e. Jos vuoden jokaisena päivänä kävisi siellä ostoksilla, niin säästäisi takaisin kaikki hampaisiin kulutetut rahat. Eikä Linkosuon pullamössövaliolla niitä hampaita kauaa enää olisikaan kuluttamassa yhtikäs mitään.

Päivällistä syötiin joskus 17:n jälkeen. Jäätelöauto kävi viimeistä kertaa, siltäkin osin on siis kesä virallisesti ohitse. Päivän bonuksena jääätelöpuikero, tosin myös jokunen pala suklaata. Katsottiin kaksi jaksoa Mahtisormuksia. Minä ehdotin Supergirliä koko perheen leffaksi, mutta sen super-feminismi ei kiinnosta lasta eikä vaimoa. 

 

Televisio kummittelee kirjahyllyssä...

 

Olen pyöritellyt ajatusta ostaa Finnkinon kuukausikortti, jolla voisi istua elokuvissa joka päivä. Siten olisi joka päivä jotain mihin lähteä kotoa. Oikeasti tarvitsisin, tietysti, uimahallin vuosikorttia. Välttelen molempia korttivalintoja. Edellistä siksi, että olisi maksimaalisen noloa, leffaharrastajalle, taipua Finnkinon massakuluttajaksi. Jälkimmäistä siksi, että vasemman käden hermopinne ei ole vieläkään täysin parantunut, joten... aloitan terveellisen elämän sitten joskus eläkepäivillä... 

Annan tälle päivälle arvosanaksi 3/5. Keskiviikonhan pitäisi olla LUONNOSTAAN jo parempi kuin maanantai ja tiistai, vaikkei kukaan tiedäkään miksi. Mutta tässä päivässä erityisen hyvää oli se, ettei sen tarvinnut olla yhtään mitään, ja silti sai tehdyksi jotain tulevien oppitekstien ja ehkä omankin sivistyksensä hyväksi. 

Mitään kaunokirjallista en lukenut koko päivänä ja kohta yölampun ääressä tiedän, etten ehdi taaskaan kuin pari sivua antologian seuraavaa novellia ennen nukahtamista.

Lähelle kaunotekstejä sentään pääsin: hygienistin vastaanotolla lueksin kiireesti Kadonneet kirjallisuudenlajit -teosta, joka on ilmaisultaan yksi tyylitietoisimmista – kuten kirjan teemaan sopii – tietokirjoista mitä suomeksi nähnyt, mutta nyt se piti jo palauttaa kirjastoon enkä ollut ehtinyt lukea siitä kuin muutaman artikkelin, sellainen sohvanaluskirjahan se vähän on kuin konvehtirasia hyvällä tapaa. Siitä riittäisi esimerkkejä luovan tietokirjoittamisen kursseille, jos sellaisia vielä pitäisi, mutta kyllähän se toi mieleen myös mitä kaikkia spekulatiivisia lajeja voisi keksiä.

 

Tiistai (arvioitu viikko)

Tiistai (22.9. 2026)

Säällinen syksy alkoi tänään, kun kesän parvekkeella viettäneet kukat nostettiin sisälle. Ne näyttävät jälleen karaistuneen, mutta silti niistä useissa on nuput tuloillaan juuri nyt.

Aamupäivän käytin Tk-ehdokkaan lukemiseen. Oppiihan sitä siinäkin aina jotain uutta. 

Toisaalta aika on ainoa valuuttani, kun en ole tämän työyhteiskunnan oikea jäsen. 

Kesällä nostin sen ainoan työni hintaa, mistä tulee kysymyksiä ajankäyttööni liittyen eli käsikirjoitusten lukemista & arviointia. Eiköhän hinta ole silti samaa luokkaa kuin muilla fiktiokäsikirjoituksia kaupallisin perustein arvioivilla. Myös Pirkkalaiskirjailijoilla on sitä varten omat ateljeekritiikin projektinsa, mutta niihin ei kerrallaan montaa mahdu. Projekti perustettiin juuri siksi, että isojenkin kustantamojen sisällä on yhä vähemmän arvioivaa palautetta tarjolla. Esikoisista ne eivät ole sellaista koskaan luvaneetkaan, tietenkään.

Koko päivän vältyin työyhteiskunnan toiseltakin puolelta eli kaikilta rahan mukaan määrittyviltä valinnoilta. Autoin Saaraa viemään Osuuskumman paketteja postiin ja hän tarjosi lounaan. Sitten kävin fillaroimassa kierrätyskeskukseen, koska siten voi polkea etelän suuntaan, kohti aurinkoa. Mitään en ostanut. Kotiin palattua toki kadutti, että liki-kesäisestä (+14 C) aurinkopäivästä käytin niin vähäisen siivun ulkona olemiseen. 

Tiistai on tällainen siivutettu päivä. Päivälliseksi riitti kun söi leivän päällä lindströminpihvin.

Aurinkoinen päivä jälleen, joten lähtökohtaisesti "ihan hyvä" tämäkin viikonpäiväksi, vaikka taaskaan en tehnyt mitään omaa ja erityistä, jne. 

Kotiin tultua luin Linnunradan käsikirja olioista -opasta. Olen lukenut sitä aiemminkin, etsinyt ideoita siihen avaruusnovelliin, jota joskus Mikon kanssa suunniteltiin. Tänä kesänä olisi ollut viimeinen tilaisuus kirjoittaa oikea scifi-novelli Portin viimeiseen novellikisaan. Muuten en moiseen enää motivoidu. Enkä näköjään muutenkaan yksin. Silti on kutka, ettei tarvitsisi löytää kuin yksi hyvä idea lisää, niin se avaruusnovelli valmistuisi.

Jotenkin iltapäivä muuttui illaksi kuin itsestään. Kun S lähti taas kuoroon, laitoin devareita pyörimään tekemättä oikein mitään. Ruotsalaista Hemmet-kauhuleffaa katsoin jonkin matkaa, mutta ei siinä ollut genreä eikä järkeä. Sitten katsoin Wild Robot -animaation jota ilmestyessään kumman paljon kehuttiin. Tarina oli kumminkin tavanomainen, piirrosjälki liian tuttua, huumori vain paikoin aikuista huvittavaa. 

Elokuussa löysimme kirjastojen tarjoaman Cineast-palvelun runsaudensarven. Sen filmitarjonnassa on pelkästään laatua, mitä ei valitettavasti voi sanoa järjestelmän teknisestä toimivuudesta. Jopa Yle Areenan striimaus toimii paremmin chromecastissa. Läppäriltä taas ei huvita striimattuja elokuvia katsoa, jos televisio olisi periaatteessa käytettävissä. Kiinnostavaa on se, että esimerkiksi Hesari ei edes mainitse Cineastin uutuuksia. Osasyy on se, että Cineastin palvelu ei näy hesalaisille, mutta vieläkin isompi syy on se, että uutuuksien leffatarjonta on kansalaisille ilmainen. Tällaiset instituutiot vaarantavat Hesarin aseman kaupallisten palveluiden esimaistelijana.

 
S:n palattua katsottiin yksi jakso lisää Mahtisormusten kakkoskautta. Kertauksena. Näitä tuttuja jaksoja voi katsoa ns. "toisella silmällä" eli samalla lueksia jotain tabletilta. 

Näin tulen käyttäneeksi peräti kolmea työkonetta päivän aikana. Vanhaa läppäriä muistiinpanojen kirjoittamiseen ja e-tietokirjojen lukemiseen, uutta läppäriä muistiinpanojen editointiin ja kaikkiin virallisiin asiointeihin, tablettia nettiselailuun ja e-kaunokirjojen lukemiseen. Päivittäin saan sähköpostia lähinnä itseltäni siirtääkseni muistiinpanoja koneelta toiselle. Aina silloin tällöin jotain katoaa, kun en pidä työpäiväkirjaa projekteista. Työ ei saa tuntua työltä, se on se ainoa tae ainoalle valuutalleni.

Ja ainoa disclaimer tällaisen koneiston epäekologisuudessa on se, että vanhan läppärin ja vanhan tabletin olisi joku muu heittänyt jo kierrätyspinoon.

Annan päivälle arvosanaksi 2/5. Ei tiistailta voi paljoa odottaa osana viikon kulumista ja kuluttamista. Itsehän sen ratkaisee, miten loistava päivästä tulee, joten "ihan hyvä" arvosanana on pienin mahdollinen selkääntaputus itselle. 

"Ihan hyvää" oli se, että saimme aamulla nukkua vähän normaalia pidempään, koska lapsi oli tänään toipilas eikä koulussa. "Erittäin hyvää" oli lounas Whateverissä, jonka puffetti on omaa luokkaansa kaikkien lounaspaikkojen joukossa, mutta eihän se koko päivää kirkasta, päinvastoin oli raskaan ähky olo iltaan saakka. 

Päivän bonuksena jälleen lasillinen valkoviiniä ja laivalta tuodun keissin NEIPA.

  

 

Maanantai (arvioitu viikko)

Maanantai (21.9.2026)

Scifistin elämä  –  © Soikkeli

 

Oliko juuri tämä päivä elämisen arvoinen? Eli oliko juuri tässä päivässä jotain niin erityistä tai erikoista, että kannatti nähdä maailma juuri omin silmin?

Muuta niin erikoista en muista tästä päivästä kuin sen, että hammaslääkäri ja hoitaja keskustelivat Saksan poliittisesta tilanteesta korjatessaan haljennutta paikkaa hampaassani. Yleensähän lääkäri ja hoitaja vaihtavat sanoja vain sen välttämättömän verran mitä operaatio vaatii. Mutta ilmeisesti Saksan tilanne huolestuttaa niin kaikkia, että se on kuin säätila. Uhkakuvista puhutaan kahvikupin tai potilaan avonaisten leukojen ylitse.

Muutakin kummallista tapahtui. Huomasin kahdesti päivän aikana erehtyneeni kalenterimenoissani, vaikka koko syyskuussa on vain muutama meno. 

Ja illalla puhelimeen tuli väärä numero -soitto. Sellaistakaan en muista koskaan tapahtuneen ei-työnumeroon. Turussa työnumerooni soittivat joskus ihmiset, jotka halusivat muuttaa lipputilaustaan iltalaivalle. Kiusaus oli kova, että lupaisin heille ilmaisen sviitin.

Aivan kuin maailma olisi jotenkin tihenemässä, langattomatkin langat sekoittuvat toisiinsa. Ihan kuin nuo hammashoidon ammattilaiset.

Päivä oli siis kaikin puolin "hyvä", mutta kellä tahansa voi olla hyvä päivä, jos elää täällä kaukolämmön ja sosiaaliturvan linnakkeissa. 

Hyvää oli sää, syyskuuksi leuto ja enimmäkseen aurinkoinen. Hyvää oli jopa vuosittainen hammastarkastus, koska reikiä oli nolla ja ainoa korjattava kohta oli tuo haljennut paikka. Hinta tarkastuksesta ja korjauksesta oli 250e, mikä ei ole mieltä hyvittelevä asia, mutta eipähän tarvitse käydä lärvihuollossa vuoteen. Paitsi ylihuomenna hygienistillä, joka siivoaa hammaskivet. Hinta vähintään 150e.

Lounaaksi söin alennus-salaatin (4.90e) ja päivälliseksi toissapäivän lasagnen lopun. Ainakin päivä oli halpa, jos vuosihuolto onkin kallis. Pyöräilemällä säästää 2e per päivä sillä, ettei osta raitsikkaan kuukausilippua.

 Hyvää olivat myös Portin postitustalkoot, jotka suoritimme ylivoimaisessa ennätysajassa puoli viiteen mennessä. Oli meitä viisi talkoolaistakin Raimon lisäksi. Postitushuoneen ilmassa on jo vahvaa nostalgian henkäystä, koska vuosikymmenten toiminnan jälkeen lehteä tullaan tekemään ja postittamaan enää kaksi numeroa. Tuhti ilmanala johtuu tietysti siitäkin, että viidentoista neliön huoneessa loppuu nopeasti happi. Kaiken keskellä kimaltavat vastapainetut lehdet pinoissaan kuin tulevaisuuden valuutta, jota suomalainen fandon on takonut kahden sukupolven ajan. 

Talkoista menimme perinteisille talkookahveille, tällä kertaa pääsimme nopeutemme ansiosta viereiseen kahvilaan. Siellä keskusteltiin ihmiskunnan lisääntymisvauhdista, mikä ei ole ihan tavallisin aihe scifisteille. Teemu osti yhden kappaleen kirjaani. Jäin moraalisesti voitolle tästä päivästä. 

Kesken kahvittelun piti lähteä ja kiirehtiä läheiseen ravintolaan, koska olin merkinnyt ylös tietokirjailijoiden tapaamiseen. Mutta päivä olikin väärä. Pääsinkin ajoissa kotiin. Päivästä tuli odotettua keveämpi. Kuin saisi lomaa, vaikka ei ole töitä.

Huonoa oli päivän kuluminen kaikenlaiseen kuluttavaan silppuhommailuun, mitään uutta luomatta eli kirjoittamatta. Sentään tiskasin. Jopa ne kuoharilasit, jotka olleet pahvilootassa tiskaamatta viime keväästä saakka. Tiskatessa kuuntelin Neil Diamondin Best of -levyä. Se on nolointa voimasoittoa mitä kuunnella, jos haluaa tuntea itsensä Hyväksi Keski-ikäiseksi. Eikä yhtään enempää.

Viime perjantaina allekirjoitin sopparin seuraavasta tietokirjasta, mikä tekee monista tulevista kuukausista "hyvempiä" kuin ne muuten olisivat. Sitä varten editoin tänäänkin hieman kässäriä, joka on perusteiltaan valmiina ja jonka dedis on marraskuun alussa. Tavallaan se on sellaista Ominta toimintaa joka tekee päivästä Erityisen. Eihän sitä kässäriä kukaan muu editoisi sellaisilla tavoilla, sellaisiin tavoitteisiin kuin itse tekee oman suunnittelemansa mukaisesti. Mutta se ei tunnu samalla tavoin Erityiseltä kuin proosan tai tilapäärunojen kirjoittaminen.

Uusia arvosteltavia kirjoja ei ole nyt hyllyssä muita kuin Doyle-elämäkerta. Sillä ei ole kiire. Niinpä käytin aamupäivän ja iltapäivän välistä lukuaikaa 1) tarkastaakseni juonikuvauksia seuraavaa tietokirjaa varten, 2) lukeakseni kaksi lukua e-tietokirjaa ihan uutta projektia varten, ja 3) lukeakseni luvun verran Tulenkantaja-palkintoon liittyvää e-kirjaa, niin ikään läppäriltä. Päätin, että jos saan tänä syksynä yhdenkin apurahan, niin menen optikolle uusia silmälaseja varten.

On niin suhteellista, mihin arvioi että on varaa. Tarkkaan näkeminen on luksusta, väsymistä kestävä näkö tarpeellista, muttei välttämätöntä.

Olemme silmätyöläisiä. Siksikin jokaisessa päivässä pitäisi saada aikaiseksi edes sen yhden rivin verran jotain Uuttakin, jotain niin omaa, ettei kukaan muu sitä loisi. Edes yksi idea, jos ei kokonaista virkkeen mittaista tekstiriviä. Iltaisin unta tavoitellessa on siihen viimeinen tilaisuus. Yöpöydällä olevaa antologiaa en jaksa lukea kuin pari sivua niin alkaa nukuttaa. Oman valoni sammutettua – S valvoo lähes aina myöhempään – kuvittelen, millainen olisi Finlandia 101 -lautapelin eduskuntalauta, jonne puolueiden tavoitteita asetellaan kuin Tetris-laattoja. Tätä samaa kuvitelmaa olen käyttänyt jo vuosia aina jotain uutta keksien. Nukahdan varmuudella. Vaikka peli ei etene.

Annan tälle päivälle arvosanaksi 3/5. Päivä oli parempi kuin "ihan hyvä", koska hammaslääkäriltä sai puhtaat paperit ja koska talkoissa oli mukava nähdä ihmisiä. Pienet bonus-nautinnot valitsee illan päätteeksi vakuuttaakseen itsensä siitä, että päivä oli enemmän kuin "arkea".  Pieni lasillinen valkoviiniä, joka jäi jäljelle lauantain Hesan matkasta. Suoratoistosta Assayasin elokuva, joka on kuivakas dokufiktio Venäjän lähihistoriasta. Ei mitään ihmeellistä. Ei edes kovin hyvää. Mutta sentään omin mahdollinen valinta tässä ylimääräisessä iltarauhassa.

Lady T (näytelmä)

Kansallisteatteri: Lady T
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tiina Puumalainen
Ensi-ilta 15.4. 2026, nähty 19.9. 2026


Sen olisi pitänyt olla monologi. 

Vailla kahden hengen välille kehittyvää draamaa ei katsojalle ole paljoakaan väliä, mitä yksityisistä tarinoista paljastuu. Enimmän aikaa he puhuvat toistensa ohitse, kuten muistisairautta käsittelevässä näytelmässä on lähes väistämätöntä. 

Muitakin ratkaisuja aiheen käsittelyyn tietysti olisi, mutta ”Lady T” ei tosiaankaan ole näytelmä joka pelaisi vivahteilla ja vihjeillä. On vain kaksi elämästään kertovaa henkilöä, toinen kuuluisa ja toinen niin tavis kuin voi olla, pätkätöihin elämänsä tuhonnut nainen, kiitos sen kuuluisan eli pääministeri Margaret Thatcherin. He kohtaavat yhden pitkän hoitorupeaman verran 2012–2013, kun duunari huolehtii muistisairaan Thatcherin tyynyistä. Juuri muutakaan työtä ei hänen nähdä tekevän... mikä antaa hölmön sisäsiistin kuvan siitä, mitä yöhoitajan duuni oikeasti on. Eihän Kansallisen näyttämöllä voida esittää, miten duunari esimerkiksi vaihtaisi entisen pääministerin vaippoja.

Vasta näytelmän jälkipuoliskolla Thatcherin ja duunarin välillä syntyy hieman vuorovaikutuksen tapaista. Lady T:n kuvitellessa puhekumppaniaan kuningattareksi hän tulee laukoneeksi kaikkein häijyimmät periaatteensa. Kohtaus on hieman fantisoiduimpi kuin muut Thatcherin sisäisestä elämästä avatut puheet, joissa T palaa menneisyytensä suurhetkiin kommentoimaan päätöksiään. Tässä yhdessä kohtauksessa T puhuu kuvittelemalleen kuningattarelle niin kuin olisi karikatyyri itsestään, millaiseen hän ei muutoin sorru. Näytelmän muissa kohtauksissa hän toimii vain draamallisen perustilanteen, muistisairaudestaan ulos ja sisään lipsahtelevan vanhuksen johdonmukaisuudella. 

Mutta jos koko näytelmä olisi toteutettu rohkeasti moisen Sisäisen Tyrannin ja katkeran yöhoitajan fantisoituna kohtaamisena, niin siinä olisi ollut aineksia ajattomaan draamaan. Etenkin jos yöhoitajan katkeruus olisi sekin ollut oikeasti motivoiva voima eli pilkistänyt esiin niissäkin kohtauksissa, joissa hänen on pakko miellyttää muistisairasta tyrannia.

Toinen kokonaisuuden särkevä kohtaus nähdään aivan näytelmän lopussa. Siinä Thatcher yhtäkkiä tajuaa kirkkaaasti kaiken ympärillään, ilman, että tälle tajun kirkastumiselle annetaan mitään selitystä.* Kohtaus rikkoo sen tilannekohtaisen näyttämörealismin, jolle kaikki aiemmin esitetty on perustunut. Muutos on hätkähdyttävä ja tehokas, mutta päästää ohjaajan helpolla. Ja juuri ohjaaja Puumalaisen vuoksi tämä näytelmä on sentään tiivis ja toimiva, vaikka käsikirjoittaja Puumalainen on ollut laiskahko tai tavoitteeton.

Kaikki kevään näytökset ”Lady T” -näytelmästä olivat loppuunmyytyjä. Näytelmän nähtyä voi ihmetellä miksi. Paula Siimes nimiosassa on kyllä karismaattinen silloinkin, kun hahmo on avuttomin ja koomisin – mutta katsojathan saavat tavallaan vesitetyn version jostakin, mikä olisi ollut yksinään Siimeksen varassa viiltävän tarkka monologinäytelmä. Nyt mukaan on sekoitettu läpensä epäkiinnostava ja ilmeisimpiin murheisiin keskittyvä duunaritarina. Duunari-yöhoitajaa esittävällä Maria Kuusiluomalla on erittäin epäkiitollinen tehtävä roolissa, joka voisi olla yhtä hyvin muistisairaan öitä häiritsevä ääniraita.  Onneksi näytelmä kestää näin vesitettynäkin vain kaksi tuntia. 


Isoin ongelma ”Lady T” -näytelmässä on se, ettei siinä sovelleta aiheen peribrittiläisyyttä. Varsinkaan sellainen kulttuurikohtainen huumori ei pääse loistamaan, mitä brittien jalostama kansallinen itseironia mahdollistaisi. 

Miksi siis muistisairaan julkkispoliitikon tarinaa on ollut haettava niin kaukaa? 

Anonyymi, tyypitelty julkkishahmo samalla asetelmalla olisi työntänyt edes lähtöasetelman (tyrannin tuhoama duunari joutuu hoitamaan muistisairasta tyrannia joka luule hoitajaansa toimittajaksi) poliittiset ainekset Kansallisteatterin iltapukukatsojien kasvoille. 

Jos kerran poliittinen draama on niin ylittämätön haaste ”kansallisena” itseään pitävälle instituutiolle. Vai onko? Ison näyttämön ”Toinen tasavalta” on vielä näkemättä.


Kohtuuden nimissä: Jos olisin tiennyt millainen ”Lady T” on sisällöiltään, en olisi mennyt katsomaan sitä edes Paula Siimeksen monologina. Ei taitavinkaan näyttelijä saa elämää markkinakapitalismin kliseisiin, jotka liian helpolla täsmäävät omaankin aikaamme. 

Jotain olennaista on jäänyt puuttumaan tyrannityypin persoonasta sellaisena kuin Tiina Puumalainen on sen käsikirjoittanut omaa ohjaustaan varten. Aineksia Thatcherin elämäkerrassa mitä ilmeisimmin olisi.

* = Loppukohtauksen erilaisuuden voisi toki selittää sillä, että nyt T on kuollut, kuten huhtikuussa 2013 kävi. Tähän tulkintaan Puumalainen ohjaajana olisi voinut antaa hieman vihjeitä, jos näin sen on käsikirjoituksessa ajatellut.

Interference ja Space Station Down (scifiä)

 

Vanhojen scifi-teosten säilyttämistä on yhä vaikeampi perustella, kun uusista lähes kaikki tulevat kierrätetyiksi heti luettua. 

Yksi harvoista, jonka myymistä olen katunut, on Sue Burken Semiosis (2018), epäilemättä eräs planeettascifin ja kovan scifin parhaimmistoa. Meni silti vuosia ennen kuin sain luettua hankkimani jatko-osan, Interferencen (2019). Viimein jatko-osan luettuani ymmärsin miksi. Maailmanluonti on Semiosiksessa ainutlaatuinen, koska koko vieraan Pax-planeetan kasvisto on suunniteltu symbioottiseksi ja niin vaaralliseksi, ettei siellä ole ihmisillä sijaa selvitä. Mutta tarinassa ei ilmeisesti ollut mitään substanssia, miksi kirjaan joskus palaisi. Ihmislukija ainakaan.

Tämä pätee myös Interferenceen. Se on rakenteeltaan kerrassaan omituinen romaaniksi, niitä kirjoja, joista tulee vaikutelma, ettei kirjoittaja ole lukenut romaanin mittaista teosta eikä ymmärrä a) mikä on prologin merkitys; b) että kuvailun ohella tarvitaan kerrontaakin (jos ei kuvailu ole tyylillisesti tai informatiivisesti jotain aivan ainutlaatuista); c) että romaanissa on oltava mittaansa ja tarinaansa nähden kohtuullinen määrä henkilöhahmoja. 

Liekö Interferencellä ollut kustannustoimittajaa lainkaan? Vai onko sen rönsyily niin rakenteen kuin henkilöiden osalta katsottu osaksi kirjan aihetta? Diversiteetin jatkuvaa mukautumista olosuhteisiin?

Interferencen prologi on eräs hienoimmista ja hurjimmista mitä spefissä olen tavannut, mutta jälkikäteen ajatellen se voisi olla – ja on voinutkin olla – itsenäinen novellinsa, aivan kuten Semiosiksen alkuluku koostui Burken aiemmin julkaisemasta novellista. Prologin jälkeen tähän ihmiskunnan karmivinta joukkomurhaajaa kuvailevaan ideaan ei kuitenkaan enää palata kuin aivan romaanin lopulla, ohimennen perusteluksi sille, miksi Maa on vastenmielinen maailma verrattuna kirjan varsinaiseen tapahtumapaikkaan, ihmislajille hengenvaaralliseen Pax-planeettaan. 

Myös Paxin lukuisat faktiot on ideoitu hyvin sellaista maanläheisten valtasuhteiden analyysiä varten, jollaisista Ursula Le Guin on tunnettu. Tällä kaltaisuudella kirjan kannessakin sitten verrataan Burkea alan guruun... vaikka tyyliltään ja etenkin yhteisökuvaukseltaan Interference on ihan yhtä ryteikköä verrattuna Le Guinin tarkkaan harkittuihin fokusointeihin yhteisöjen sisältä. 

Oireellista, jos myöskin sööttiä on se, että Burken romaanin ihmishahmot ovat persoonaltaan kapeampia ja tylsempiä kuin sen alienit, Glassmakersit. 

Silti ei kirjaa voi suositella edes näillä muukalaisuuden moninaisuuden vivahteilla. Tolkuttoman pitkät keskustelut yksinkertaisimmista päätöksistä, ketkä otetaan mukaan tutkimusretkelle, syövät lukijan nopeammin kuin Paxin kasvit ja eläimet.

Kirjastosta osui sitten käsiin kaksi scifististä pienoisromaania. Adrian Tchaikovskyn The Expert System's Champion (2021) on miellyttävän tiivis planeettaseikkailu verrattuna herran muihin teoksiin, mutta huomasin vasta jälkikäteen sen olevan pariteos toiselle pienoisromaanille, The Expert System's Brother (2018). Kirjat voi ilmeisesti lukea itsenäisestikin, mutta tuo jälkimmäisen kirjan maailma kävisi taatusti paremmin ymmärrettäväksi, jos olisi lukenut ensin ekan teoksen. Tosin ei maailmanrakennuksessa mitään erityisen nokkelaa ole: se tavallinen tarina ihmisyhteisöistä, jotka historiansa unohdettuaan asennoituvat outouksiin yliluonnollisena.

Toinen kirjastosta löydetty pienoisromaani oli sen sijaan silkkaa synopsiksen venytystä. En ymmärrä miksi kirjasto vaivautuu tällaisia hankkimaan, kun niin paljon hyvääkin... tai edes välttävän tarinoivaa scifiä olisi tarjolla. Ben Bovan ja Doug Beasonin Space Station Down (2021) etenee niin kuin huono Hollywood-elokuva, jossa terroristit sieppaavat vaivattomasti kansainvälisen avaruusaseman. Kirjassa käsitellään vähintään yhtä paljon asevoimia edustavien toimijoiden pelastussuunitelmia Maassa (=USAssa) kuin tapahtumia ISS:llä. 

Hyvää kirjassa ovat, odotetusti, tarkat kuvailut ISS:n vimpaimista ja varusteista, joilla sankaritar (!) taistelee terroristeja vastaan. Ihmiskuvaus on käytännössä esinekuvausta, vaikka luvun mittainen taustatrauma on vaivauduttu keksimään niin sankarittarelle kuin hänen astronauttimiehelleen. Lyhyen luvun. Hyvin lyhyen, kuten kaikki tässä kirjassa. Mitään oikeasti scifimäistä ihmeentuntua ei kirja tarjoa enkä elokuvanakaan näin ideoista niukkaa tarinaa katsoisi.

Omina hankintoina tulivat postissa Temi Oh'in maailmanloppufiktio Not With a Bang ja Nicole Gallandin vaihtoehtoinen Shakespeare-tarina I, Iago, sekä antologia The Year's Top Hard Science Fiction Stories 10. Aloitin syyskuun yölukemiset jälkimmäisestä, jotta tulisi lavennettua edes jollain keinoin näkymää ajankohtaiseen spefiin. Mutta ainakin antologian ensimmäiset novellit ovat luokattoman latteita ja kliseisiä. Taso ei voi kuin parantua. Kai pitäisi iloita, että Bruce Sterling ja Nancy Kress ylipäänsä kirjoittavat yhä jotain. Ja Kressin novelli on virheettömän leppoisa lukea, vaikka yhtä hyvin sen tarina teinien neuro-ohjelmoinnista voisi olla copypaste jostain 50 vuoden takaa. Aivan kuin neurotiede ei olisi juurikin se tiede, josta kovalla scifillä riittäisi ammennettavaa 2000-luvulla! 

Sama pätee muihinkin tähän mennessä luettuihin novelleihin. Kovan scifin esittelijänä kirja on höttöä ja kierrätystä.

2000-luvulla aloittaneista on todella vaikea löytää uusia läheisiltä tuntuvia genrekirjoittajia. Tai edes luotettavia. 

 

 

Ice Tower (elokuva)

 

Noh, onhan se spefiä... mutta jos olisin tiennyt miten maalailevan hidas ja artsy tämä ranskalainen Ice Tower (2025) oikein on, niin olisin jättänyt elokuvan näkemättä. 

Tiedän kyllä, että tilaisuus tällaisen elokuvan näkemiseen teatterissa on etuoikeus. Kuvien värimaailmalla luotu tunnelma on tällaisessa aikuisten satufantasiassa siinä määrin omaa luokkaansa valkokankaalla, että Ice Tower'ia voi pitää vanhan elokuvakulttuurin aaveena tai jättiläisenä, jonka saaminen Suomeen saakka teatterikierrokselle on ylellistä.

Toki arvasin, mitä suurin piirtein oli odotettavissa, koska olen nähnyt ohjaaja Lucile Hadžihalilovićin edelliset menestykset Evolution (2015) ja Earwig (2021). Myös Innocence-elokuvaa (2004) muistan yrittäneeni katsoa, mutta sen hitaus ja tarinattomuus olivat liikaa...

Satufantasiana Ice Tower on ajaton ja paikaton ja kulttuurirajatkin ylittävä, vaikka se on sijoitettu hyvinkin tarkalleen 1970-luvun alun alppiiniseen Ranskaan. Hienointa elokuvassa on se, että sen värimaailma ja elokuva elokuvassa -jaksot voisivat nekin olla 1970-luvun filmiä. Värimaailma muistuttaa kylläkin enemmän neuvostoliittolaisten satufilmien kylmää sinivihreää kuin mitään technicolorin näköistäkään.

Tarinan realismiastetta pohjustetaan taitavasti ja siihen sisältyy pieni kohtaus, jossa päähenkilön kaatuminen ja hetkellinen taintuminen voisi olla merkki siitäkin, että kaikki seuraavaksi nähtävä on toivekuvitelmaa. Orvon Jeannen lähtö kotiseudultaan vuorten keskeltä avaa hyvin hitaasti odotuksia sille, milloin satu muuttuu realistiseksi tarinaksi. Eikä tätä siirtymää koskaan todella tapahdu. Jeannen yksinäisyys pitää yllä lievää kauhun ja yhtä lievää ihmetyksen tuntua. Pitää ja pitkittää...

Lähiten Jeannen 70-lukulainen tarina – vaikka elokuvan tyylilaji on ihan muuta – tuo mieleen Vardan Vagabondin (eli Kuin taivaan lintu, 1985), mutta myös ne elokuvan taikamaailmalla identiteettiä prismoittavat metafilmit, joissa päähenkilö ujuttautuu rooli roolilta syvemmälle päiväunelmaan, jota muut tuottavat. Näitä tällaisia metafilmejä on tehty niin Euroopassa kuin Hollywoodissa.

Tässä elokuvassa tuotetun päiväunelman keskipisteessä säteilee ranskalaisen elokuvamaailman todellinen kuningatar Marion Cotillard. Roolipeli filmitähden ja ihailevan teinin välillä tuo mieleen kyllä monia muitakin elokuvia, mutta niitä tämä Ice Tower ei onneksi muistuta kuin Jeannen vilpittömän luonteen korostamisella. Jeannelle viileän jumalainen filmitähti on ensisijaisesti lumikuningatar ja tietynlainen äidin korvike, kuten tarinassa vähitellen paljastuu.

Silti elokuvaa katsoessa toivoisi, että tutun sadun sovituksessa pilkottaisi jotain sen kulttuurisesta perimästä  – onhan se bosnialaistaustaisen ohjaajan ranskalainen sovitus tanskalaisen kirjailijan taidesadusta, nimettynä kansainväliseen levitykseen raflaavasti Ice Tower. 

Allegorianakin Ice Tower  on aivan silkkaa kuvapintaa ja pelkistetyintä tarinaa, jolle syvempien merkitysten tarjoaminen on turhaa ja harhaanjohtavaa. Kaikki mitä keksii sanottavaa alkuperäisestä H.C. Andersenin sadusta pätee myös Ice Toweriin. 

Lumikuningattaren kuolettava kauneus tosin dramatisoidaan tarinan huipennuksessa tavalla, joka on tylsän psykologisoiva ja jota voisi pitää asenteellisena 2000-luvun elokuvaksi, aivan kuin tuottaja olisi siepannut ohjakset ja lisännyt amerikkalaishenkisen selityksen lumikuningattaren ja Jeannen suhteelle. Mutta mitään uutta kontekstia se ei kaikelle edellä nähdylle kuitenkaan avaa, etenkään tarinan aikaan ja paikkaan nähden.

Aamulla päivän ohjelmaa harkitessa oli vaihtoehtona mennä katsomaan Almodovarin uusinta tai Ice Tower. Arvelin, että mahdollisuus osua tekotaiteellisesti unettavaan kaksituntiseen on suurempi Almodovarin kohdalla. Unettavaksi osoittautui tämäkin valinta, mutta varmasti silti elokuvana erityisemmäksi ja muistettavammaksi kuin mikään mitä Almodovar on tehnyt 2000-luvulla.

 

 

 

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa

  

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa
297 s.
Nysalor, 2026

 

 

Petri Hiltusen sarjakuvateosten (1998–2025) innoittamasta Praedor-fantasiasta on kehittynyt yllättävän iso ilmiö kotimaiseen spefiin. Syynä on maailman tuttuus roolipelaaville, mutta epäilemättä myös se, miten vähän fandomia yhdistävää fantasiaa suomeksi muuten julkaistaan. Vuodesta 2004 alkaen Praedor-kirjoja on ilmestynyt yli kaksikymmentä, mukaan lukien neljä novelliantologiaa ja BoD-julkaisuna ilmestynyt keittokirja (2022)!

Veeti Länsikunnaksen esikoisteos Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa on nimeään myöten esimerkki siitä, että nämä kepeät miekka&magia-tarinat on tarkoitettu luettavaksi (sisäpiiri)huumorin sokeroimana fanifiktiona sekä genreä että roolipelaamista kohtaan.

Kirjan seikkailutarinat muistuttavat lyhkäisiä, selkeään tavoitteeseen tähtääviä roolipelisessioita, joissa infodumppaus on kerrankin paikallaan. Kaltaiselleni Praedorin Jaconia-maailmaa ainoastaan sarjakuvista seuranneelle infopalat ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin varsinainen proosa.

Infopalojen hoidettua taustoituksen kuvailu etenee tiiviisti tapahtumien varassa. Tämä tekee tarinoista helposti sulavaa luettavaa, joskaan mikään ei houkuttele kokoelman mittakaavassa tarinasta toiseen.

Henkilöiden sisäinenkin elämä tulee kyllä huomioiduksi, mutta ei heistä kirjallisesti kiinnostavia persoonia kasva edes seikkailunsa mittoihin, jos mielenliikkeitä kuvaillaan tyyliin ”selviytymisvaisto karjaisi praedorin päässä”.

Jopa oppineen päähenkilön ajatuksia kuvaillaan luettelomaisesti ja harhaillen kauaksi näkökulmahahmosta: ”Kuninkaan ääni ja sanamuodot toivat mieleen epätoivoisen potilaan, kuninkaan seurue herätti huonoja muistoja tuoden esille patoutunutta vihaa ja katkeruutta. Hyvin epätoivoinen täytyi olla, jos uhkasi tapattaa viimeisen toivon, mikäli tämä ei suostuisi yrittämään.” Kuka tämä? kysyy lukija.

Myös toimintakohtauksissa kuvaileva kieli ryöpsähtelee tyylistä toiseen: ”Karistaessaan jymy-yllätyksenä tulleen hirmukintun kannoiltaan praedorit olivat juosseet suoraan tappuraryteikköön, jonka läpi kuljettuaan reviiriään puolustava jättiotus luovutti ja kääntyi takaisin.”

Taisteluista ja hirviön tappamisista lukiessa oppii ainakin sen, miten vaikea proosassa on ylipäänsä kuvailla kohtausta, jollainen elokuvassa kohottaa eniten pulssia ja tunteita.

Seitsemään (takakannen mukaan kahdeksaan!) tarinaan on kirjassa käytetty 280 sivua. Novelliksi tiivistäminen tekisi jokaiselle tarinoista hyvää, mutta kenties se söisi fabuloinnin ja kielellisen irrottelun riemukkuutta, joka sivuilta välittyy. Anakronismeilta vaikuttavat laboratoriokokeet ja pohdinnat tutkimuksen resursseista eivät nekään ole, ilmeisesti, Praedor-tarinoissa tyylirikkoja.

Jälkisanoissa Veeti Länsikunnas taustoittaa mihin kaikkeen kirjan sisäpiirivitsit perustuvat. Isojen kustantajien nihkeyttä miekkafantasiaan paheksuttuaan hän puolustaa spekulatiivisen fiktion kertovan ihmisyydestä ”tavoilla, joihin realistisempi kirjallisuus ei kykene”.

Praedor-tarinoista en tuota ihmisyyden avartamista valitettavasti löytänyt, vaikka Länsikunnas luonnehtii tarinoidensa olevan vähintäänkin toiveikkaampia kuin Jaconian maailma keskimäärin. Lisää kotimaista miekkafantasiaa on siis luvassa.

 

Markku Soikkeli

 

John Wiswell: Sinusta teen pesäni (fantasia)

  

John Wiswell: Sinusta teen pesäni
Suom. Kaisa Ranta
358 s.
Jalava, 2026

 

 

Muotoa muuttavat olennot ovat tavanomaista tykinruokaa scifissä, mutta fantasiassa olennaisempaa on muutos itsessään, esimerkiksi ihmissusitarinoissa. Näillä hirviökohtaisilla metamorfooseilla on pitkä perinne niin fantisoivassa taidekirjallisuudessa kuin kansansaduissa.

John Wiswellin kauhufantasiassa Sinusta teen pesäni (alunp. 2024) päähenkilö on hyytelömäinen muodonmuuttaja Shesheshen. Hänen anatomiansa on kuvailtu niin perusteellisesti, että siltä osin kirja voisi ollakin scifiä. Tarinamaailma on kuitenkin erittäin geneeristä fantasiaa, samoin se lajityypille vitsaileva asenne, jolla rakastuneen hirviön koettelemukset ihmisten keskuudessa kerrotaan.

Ja jos luolissa lymyävä hyytelöhirviö tuo ensiksi mieleen Dungeons & Dragons -roolipelit, niin romaanin huumorille ja taikuudelle voi löytää esikuvat juurikin kyseisistä syövereistä.

Rajaamalla tarinamaailman vähittäisen paljastamisen Shesheshenin näkökulmaan tulee hirviöstä empaattisempi ja ihmismäisempi hahmo kuin keskiaikaisen kuningaskunnan ihmisistä. Ihmishahmot on pelkistetty sen mukaan, miten he hirviöön reagoivat, tyhmänrohkeiksi julmureiksi tai joukkosieluisiksi pelkureiksi. Poikkeuksen muodostaa hirviön sattumalta kohtaama Saarna (alkutekstissä Homily). Saarna on prinsessamaisen hyveellinen, mutta paljastuu myös hirviön arkkivihollisen, Hukanlieskan suvun perilliseksi.

Näkökulmahahmona hirviö on paitsi oiva metamorfoosin selittäjä myös genrekohtaisen ironian fokus: fantasiahan on ideoiden varasto, joka muuttaa alati ulkoista muotoaan, vaikka suuret ideat pysyvät samoina.

Moderni hirviö, kuten Shesheshen, ei kaipaa muuttumista ihmiseksi. 2000-luvun fantasiamoodia noudattaen hän on arvokas persoona juuri identiteettinsä plastisuudessa – tässä tapauksessa siis hyytelömäisyydessä. Wiswellin tarina ottaa kaiken irti tästä elämää suuremmasta vertauskuvasta, että tärkeämpää on identifikaatio tilanteiden ja läheisten mukaan kuin suvun ja sukupuolen mukaan määräytyvä jähmeä identiteetti. Naarashirviön ja ihmisnaisen rakkaustarina on suomeksi vieläkin queer-henkisempi kuin alkukielellä, koska Shesheshenin sukupuoli ei tule ilmi persoonapronominista.

Mutta siihen tätä kirjaa koskevat hyvät uutiset loppuvatkin. Sinusta teen pesäni alkaa raflaavan toimeliaasti ja sen viimeinen juonenkäänne on aidosti nokkela, mutta se on aivan ylipitkä ja vertauskuviltaan lattea kuvaus siitä, miten vaikeaa ja ahdistavaa on kätkeä todellinen identiteettinsä ihmisten keskuudessa.

Väsyttävintä romaanissa on sen kepeys, miltei jokaiseen kappaleeseen ympätty huumori. Keskiaikaisesta valtakunnasta huolimatta kerronnassa vilahtelevat niin kirurgian kuin narratologian perusteet, mikä huumorifantasiassa on sinänsä paikallaan. Toistuvat vitsit ihmisolentojen alisuorittamisista ovat nekin nykyfantasian peruskauraa, genrekohtaista sarkasmia. Mutta Wiswellillä huumorin osumatarkkuus jää kauaksi siitä, miten taitavasti Terry Pratchett tai Neil Gaiman ovat fantasiagenren itsetietoisuudella pelanneet.

Myyttikohtainen vitsailu hirviöstä, esimerkiksi prinsessaan rakastuvasta lohikäärmeestä, lipsahtaa kirjailijoilla helposti lastenproosan kliseisiin. Näin käy amerikkalaisella Wiswellillä moneen kertaan.

Joissakin kohdin humoristinen lähtökohta, että hirviön näköhavainnot samastuvat ruokailuun, tuottaa kyllä vivahteikastakin kuvausta: ”Salissa oli monia kypsiä ihmisiä tiukasti istuvissa puvuissa, jotka vääristivät heidän ruumiinmuotonsa harkituilla laskoksilla ja tärkätyllä sileydellä, kaikissa kumppania etsivien lintujen väreissä.” Tämän vivahteikkuuden säilyttämisestä ja nimien kotouttamisesta pisteet suomentajalle. Kunpa kirja olisi saman tien lyhennetty novelliksi.

Romaanistaan Wiswell on huomioitu Nebulalla ja Locus-palkinnolla sekä Hugo-ehdokkuudella, mikä osoittaa queer-aiheiden trendikkyyden ajavan kirjallisten ansioiden ohitse. Aikuisen lukijan kannattaa harkita kolmesti näihin trenditeoksiin tarttumista, olivatpa ne miten palkittuja tahansa.

Vuoden 2025 romaanillaan näyttäisi Wiswell jatkaneen myyttejä kesyttävällä linjalla: Wearing the Lion on Herkuleen tarinasta mukaelma, jossa kiltti sankari rakastuu hirviöön. Silkkaa Disney-ainesta sekin.

 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026