Backrooms (elokuva)

 
Milloin viimeksi olen nähnyt aikuisille tarkoitetun kauhufilmin?

Varmaankin Ari Asterin Midsommar vuonna 2019. Tavallaan myös Jordan Peelen Get Out (2017), vaikka se vesitti kaikki lähtökohtansa siitä pitäen, kun rajun pidättyväisen vertauskuvan sijaan siirryttiin ihan perinteiseen kidutuspornoon.

Niihin verraten Backrooms (2026) on yhtä kypsän psykologinen ja aikuisia hahmoja päähenkilöinään käyttävä kauhufilmi. Sen tarinamaailma ja kuvasto luottavat silti tiiviisti genreperinteeseen: ahdistavan kubistiseen arkkitehtuuriin, puolikoomiseen hirviöön ja yksittäisten jump scare -kohtien odotettavuuteen. 

Genressään Backrooms on siis ihan arvostettava tapaus, koska pystyy kliseiden pohjalta luomaan jotain uudenoloista, ainakin meille, jotka emme ole tutustuneet samaan tarinamaailmaan internetissä. Ja milteipä veikkaisin, että elokuvasta nauttivat eniten ne, jotka eivät ole tuohon Kane Personsin nettivideosarjaan (2022) tutustuneet ja joille paljon tulee yllätyksenä.

Genrepitoisuus näkyy valitettavasti siinäkin, että yliluonnollisen maailman esittely on tarinassa olennaisempaa kuin ne vertauskuvat, joita maailmalle annetaan kahden päähenkilön kannalta. Genrepitoisen ikävästi tarina jää täysin kesken, heti kun tiedostamatonta esittävän maailman perusteet ja niiden merkitys päähenkilöille on esitelty. Draamaakaan ei ole, juuri muuta kuin päähenkilöiden terapeuttisuhde, ei sen vertaa kuin Asterin kahdessa ensimmäisessä filmissä (2017 ja 2019), jotka muistuvat edukseen tähän filmiin verrattuna. Vielä on kauhugenrellä matkaa kypsän aikuisiin tarinoihin.
 

Ja sitten taas toisaalta... Backrooms on oivaltavasti tuotteistettu nettimateriaalinsa pohjalta. Siksi se on maineensa mittainen poikkeuksena kauhufilmeissä, jopa siinä määrin, että sen arkkitehtoninen vanhakummaisuus on suositeltavaa nähdä juuri elokuvateatterissa, missä ahdistavan painajaismaiset tilat peittävät koko näkymän valkokankaan leveydeltä. Videolta tätä samaa katsoisi, luultavasti, kuin mitä tahansa tietokonepelin läpikävelyä. 

Jos olisin nähnyt japanilaisen, "kävelypeliin" perustuvan kauhufilmin Exit 8 (2025), arvostaisin tätä Backroomsia ehkä uuden alalajin kiteyttävänä klassikkona.
 

 

Backrooms sijoittuu analogisen elämän viimeiseen vapaaseen vuoteen 1990. Sen arkkitehtuurinen vanhakummaisuus perustuu kuitenkin 1970-luvulta näyttäville huonekaluille ja interiööreille, mikä väistämättä tuo mieleen Kubrickin Hohdon käytävät. Ehkä tarkoituksella… joskin moinen arkkitehtuuri jää täysin irralleen siitä, minkä pitäisi olla tällaisen kauhutarinan minimaalinen jännitys- ja juonielementti: kenen tiedostamatonta tämä helvetti uhkineen edustaa.

Periaatteessahan mikä tahansa tarinassa mysteeriksi merkitty tila, joka on arkisen tilan takana tai alapuolella tai suljettuna sen sisäpuolelle kelpaa edustamaan tiedostamatonta. Backroomsin etuus on sen käsikirjoituksen ja maailmanrakennuksen huolellisuus, että mitään mysteeristä ei selitetä noin vain yliluonnollisella, vaan jokaiselle outoudelle löytyy reaalimaailmasta erittäin analoginen vastine. Siksi ajankohdan valinta 1990 on välttämätön: maailma juuri ennen internetin syntyä (1991) ja lupausta kaiken todellisuuden täydellisestä äksessistä ja läpinäkyvyydestä. Jopa valojen oudolle välkkymiselle, kauhufilmien minimiefektille, löytyy oma KATKAISIJANSA tämän tarinamaailman sisältä. 

Ysärivideofilmin rakeinen autenttisuus kahdessa pitkässä sisäiskatkelmassa (prologi ja näkökulmien välinen siirtymä) sopii tämän tarinamaailman kulahtaneeseen estetiikkaan. 1970-luku ja 1990-luku saavat näyttää samalta, ja 2000-luvulla syntyneille enemmistökatsojille ne tietysti samaa edustavatkin.

Eniten pidin Backrooms-elokuvassa siitä, ettei siinä ole vähääkään gorea, vaikka kehojen esineistymistä huonekaluiksi perustellaan hyvin myös raadollisemmissa kohtauksissa, ja tematisoidaan erinomaisesti: jokainen elämä on huoneiksi sisustettu, ulkomaailman poissulkeva elämä. 

Myös kauhufilmien perusajatus, että jokainen huone on jossain määrin oma maailmansa, tulee sovitetuksi tavalla, jota ei selitetä kuin epäsuorasti tiedostamattoman tapana järjestellä sattumilla muistamaamme…  tosin tähänkin (tai JUURI TÄHÄN) nähden elokuvan päätyminen vähitellen scifistisille raiteille tuntuu kovin helpolta ja heppoiselta ratkaisulta. Ratkaisu ei ole ainutlaatuinen ja joskus se on onnistunut hyvinkin, kuten Cabin in the Woods -elokuvassa (2011), jossa muuta hyvää ei olekaan kuin lopetus. Mutta nyt scifistinen osuus johdattelee liiankin helposti lupaukseen jatko-osista, ja tekijöiden olankohautukseen, että eihän mikään muukaan kauhufilmi tarjoa siistiä sulkeumaa KAUHUN ehdoilla.

Pääosien kaksi huippunäyttelijää, Renate Reinsve ja Chiwetel Ejiofor, täyttävät tehtävänsä, vaan eipä elokuvaa heidän vuokseen kannata mennä katsomaan. Etenkin Reinsve jää viileän etäiseksi siihen nähden, mitä häneltä on draamafilmeissä tottunut odottamaan. Vaikea on ymmärtää, miksi hän tällaiseenkin genretuotteeseen lähtee, kun luulisi oikeissa draamatuotannoissa riittävän tarjouksia festarimenestysten jälkeen.

Juhannusviikko 15.-21.6. (mökkeily)

 

Juhannusviikko on kesän ainoa oikea viikko, riippumatta säästä. Nyt sekin oli niin täydellinen, että keskellä savolaista maalaismaisemaa ihmisellä on sama haaste kuin utopiaa tutkiessa: testaammeko me utopiaa vai utopia meitä? Etenkin juhannusaattona lämpö ja valo olivat niin täydelliset, että yhtä hyvin olisi voinut heitellä jalokiviä järveen kuin jäädä valvomaan vielä auringon laskettua. Mikään maallinen ei tunnu tarpeeksi arvokkaalta sellaiseen hetkeen.

Eläimiä, hyttyset ja ensimmäiset paarmat mukaan lukien, oli juhannusviikon liikkeellä vilkkaammin kuin yleensä tässä osassa kesää. Jänis ja sen poikanen liikkuivat mökin lähellä, rastas teki ilmeisesti jo toisen pesinnän ensimmäisen jäätyä kesken toukokuussa (takaoven vieressä), kirjosieppo sai oman pesintänsä valmiiksi ja katosi yllättäen koko perhe, orava kierteli tontin reunoja aktiivisesti säksättäen kuin pehtori ikään. Juhannukseksi harvinaista oli sekin, että molemmilla naapurimökeillä oli väkeä. Mutta tänä(kään) vuonna emme edes yrittäneet osallistua ympäristön elämään ja kävellä tai meloa kylän kokolle.

 

 

Kesäkirjoista Natt och Dagin Susien leikki osoittautui juuri niin täydelliseksi lukuromaaniksi kuin odotettua. Romaanin loppuun päästessä on hölmistynyt olo, että tässäkö se kaikki taas oli. "Historiaa niin että hitaampia heikottaa", kuten ruotsalainen, ylivoimaisesti paras tv-historiasarja aikoinaan piti sloganinaan. 

Toinen kesäkirja, Claire Northin uutuus Slow Gods oli genressään yhtä varma pettymys kuin N&D oli varma elämys. En ole erityisemmin pitänyt niistä Northin sf-kirjoista mitä aiemmin lukenut (The First Fifteen Lives... ja Touch), mutta arvosteluissa tätä uutta kehuttiin riittävästi avaruusoopperana, mikä harvinaisuutensa vuoksi pakotti kirjan tilaamiseen. Yhtä pakollisen 20 sivun jälkeen romaani jäi kesken. Kirjan vika on sama kuin Northin edellisissä: ei yritystäkään romaanin mittaiseen kerrontaan, vaan traagisen supersankarihahmon testaamista erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa, vähän niin kuin teini spekuloisi aikuisen elämän vaatimia supervoimia. Tuloksena on paatoksellista YA-tauhkaa, jollaista North/Webb tehtailee muillakin tekijänimillä. Saa nähdä jaksaako kirjaan palata.

Kirjaston kierrätyshyllystä löytyi ensimmäinen Brunetti-kirjoista, joten se oli pakko lukea, en muistanut juonta, ja sitten lukea myös toinen sarjan kirjoista mökin hyllystä, jonka juonen muisti heti kun amerikkalaiset tulevat tarinaan mukaan. Muistan että aikoinaan luin näitä Brunetti-kirjoja samasta eksoottisesta toiveesta kuin miljoonat muut eli nähdä Venetsia nykydekkaristin silmin enkä niistä erityisemmin siksi pitänyt, niin vähän oli ympäristökuvausta odotuksiin nähden. Nyt ne ovat olleet hyvää kesäluettavaa "vain" dekkareina, tosin yhtä nopeasti ne puuduttavat kun lukee useamman peräkkäin. Otin kokeeksi yölukuun Donna Leonin Venetsiasta kertovan esseekirjan, mutta oikeasti se koostuu kipakaksi tarkoitetuista aikalaiskolumneista Italian konservatiivisuutta vastaan; Venetsian sijaan esimerkkinä voisi olla mikä tahansa italialainen kaupunki. Näköjään Leonilta on suomennettu hänen elämäkertakirjansa, vaan eipä se tuon esseehköisen kokoelman jälkeen kiinnosta.

Vaikeinta juhannuksessa on paluu kaupunkiin, josta kesäaikaan puuttuvat vähätkin rutiinit, kun ei lapsen koulunkäynti ole arkea rytmittämässä. Liikennevälineet ovat ainoat täsmälliset kellokoneet kahden erilaisen kesänvieton välissä, maaseudun ja kaupungin. Siksi liikenteen pienetkin epävarmuudet sekoittavat kaiken... bussi Kuopioon oli myöhässä jo ennen siltatyömaan kohtaa ja lähestyimme Kuopiota miltei rinta rinnan sen junan kanssa johon meidän tuli ennättää... ja ainahan VR viimeistelee tällaisten matkojen mielikuvituksellisuuden jollain tapaa: tällä kertaa sillä että Pieksämäeltä Tampereelle vievän junan runkojärjestys oli käännetty nurin, vaunujen numerot eivät vastanneet ilmoitustaulujen tietoja ja junankin numero oli ties minkä asteroidin mukaan nimetty...

Kaupungissa vihreä ei näytä enää samalta, miltei tuntuu jo sellaiselta heinäkuulta, joka on kääntymässä elokuuksi ja syksyksi. Kaupungista puuttuvat lintujen suosimat tikapuut ja kukkien täyttämät portaikot – kaikki se mikä muuttaa tilan ajaksi.

 

Samaan aikaan aivan toisaalla: Kaltio on julkaissut Reijo Vallan raportin Helmivyön keväisestä seminaarista, jossa puhuttiin paljon genrejenkin nykytilanteesta. Kiitos Kaltio ja Reijo!

 

Luettua ja kuunneltua (kirjallisuutta)

Täytyisi pitää listaa mitä lukee, muuten kirjat unohtuvat, etenkin kirjastolainat. 

Tai sitten mieleen jäävät vain karmeimmat tapaukset, kuten Olivier Norekin Talven soturit. Paljon huonoakin sotakirjallisuutta lukeneellekin se on ällistyttävä kirja siinä, miten vähäisillä taidoilla sotaproosaa voi julkaista, jos vain asenne on tarpeeksi pönäkkä. Enkä usko, että yksikään suomalainen kirjailija edes talvisodan aikana olisi kehdannut julkaista mitään niin paatoksellisen sinivalkoista ylistystä kuin Norek. Romaani on kerronnaltaan kuin jännärifilmi, jossa äärimmäisiä pahiksia edustaa Neuvostoliitto ja hiiviskelevä kamppailu pahisten MASSAA vastaan on siirretty ja lavennettu sodan oloihin. Kirjan aatemaailma ei ole siis ainoastaan mustavalkoinen vaan mustasinivalkoinen. Päähenkilöksi korotettu perisuomalainen eli umpimielinen tarkka-ampuja Simo Häyhä lienee se syy, miksi kirja on ollut Suomessakin niin suosittu. Olin kirjaston varauslistalla jossain 200. sijalla vielä puoli vuotta jonotettuani, joten ostin teoksen äänikirjana, jotta saisin siitä sanottavaa sotakirjahistoriikkiini. Ensimmäiset luvut äänikirjasta kuunneltuani olin niin raivoissani, että kirja jäi kesken, mutta jatkoin sitten, kiitos lukija Jukka Pitkäsen, jolla on niin herkän jännittynyt kertojaääni. Hän saa kuuntelijan keskittymään tarkkaavaisesti, vaikka lukisi kirjaa, joka on yhtä puiseva ja elämälle vieras kuin kansikuvansa. Kirjailija väittää viettäneensä pitkän talven Suomessa talvisodan maisemiin eläytyäkseen, mutta viikonlopun mittaiselta mökkireissultakin saisi aikaiseksi enemmän uskottavaa paikalliskuvausta kuin tässä talvisodan gore-dekkariksi soveltavassa ranskalaistekeleessä.


Romaaneja en mielellään äänikirjana kuuntele, paitsi öisin, ja tietokirjoissa valikoima on edelleen niukka. Ostin Norekin jälkeen äänikirjan Bysantin historiasta, koska siinä riittää (alaotsikko: "Tuhat draaman vuotta") kuunneltavaa, mutta oikeastaan se on vain äänitapettia. Tämä minun olisi pitänyt tietää, koska olin selaillut kirjaa myös printtiversiona: emeritus Paavo Hohti kronikoi tuhat vuotta valtakunnan hallinto- ja sotahistoriaa eikä mikään ammattilukijakaan saisi elämää sellaiseen luettelointiin. Näin historiasta tehdään zombi, elävänäkin kuollut, ja mitä enemmän kerrotaan, sitä vähemmän lukija/kuuntelija kykenee kokonaisuudesta hahmottamaan. Näin syntyy TIETOkirjan vastakohta, joka ei siis ole yhä kuin fiktio, vaan valkoinen kohina.


Toukokuussa tuli luettua sattuneista syistä enemmän kirjallisuus- ja kulttuuritutkimuksen teoriakirjoja kuin yleensä. Niiden jälkeen olen saanut palata elokuvahistoriaan, missä kiinnostaa kaikki ja kaikella tapaa: niin alan estetiikka oppina siihen miten katsoa elokuvia kuin historia oppina siihen, mitä itse sanoa sotaelokuvista ja Bergmanista. Ja Bergman on niin iso hahmo elokuvahistoriassa, että hänestä tuntuu löytyvän jopa enemmän tietokirjallisuutta kuin sotafilmeistä. 

Samalla on pakko tunnustaa itselleen, että joistakin B:n elokuvista ei kerta kaikkiaan halua sanoa mitään, vaikka oppisikin niistä jotain uutta. Esimerkiksi Saraband. Jos en jaksa katsoa edes yhtä kohtausta alusta loppuun, niin mitä sanottavaa minulla pitäisi siitä olla? Sitten ovat B:n kaikki muut tv-elokuvat, joista olen nähnyt vain muutaman. Bergman-verkkosivustolla niistä ovat nähtävissä lähes kaikki, jos vain haluaa. Mieluummin katson varhaisia 1940-luvun töitä. Jopa Vankilassa on yksittäisiä ideoita, jotka vetävät vertoja klassikkojen puhki analysoiduille kohtauksille.


Mökkireisuilla poimin hyllystä luettavaksi Donna Leonin dekkareita. Ne ovat helppo valinta iltalukemiseksi, koska dekkarit ovat kamarissa kirjaimellisesti käden ojentaman ulottuvuudella sängystä. Olen saattanut lukea samat dekkarit aiemminkin, niin samanlaisiksi ne on rakennettu, mutta oli mukavaa yllättyä kuinka hyvin kirjoitettuja Brunetti-sarjan alkupään teokset ovat. Tämän tajusin kirkkaasti, kun hyppäsin sarjan 20. kirjaan, Turvasatamaan (2011). Siinä kirjailija lisää paikallisväriksi tarkoitetun luonnehdinnan kaikkeen mitä komisario Brunetti työpäivänään näkee. Näin tyyli muuttuu kaksinkerroin kaavamaisemmaksi, mutta myös niin jaarittelevaksi, ettei juoni etene senkään vertaa kuin edellisissä Brunetti-dekkareissa, missä juoni tuntuu niissäkin sivuseikalta verrattuna henkilöiden ja ruoka(/juoma)valioiden paikalliskuvaukseen. Turvasataman kaltaista excel-kamaa tulee 2000-luvun dekkareista, kun sitä kirjoittavat matkailuyrittäjät ja ostavat turistisieluiset lukijat. 

Mihin oikeastaan tekoälyä tarvittaisiinkaan dekkareita tehdessä, jos Excelillä saa aikaiseksi lukijakuntaan uppoavan standardituotteen? Kirjaston poistohyllystä löysin Doyle-perikunnan sertifikoiman Sherlock Holmes -romaanin Veren taide (2015), jonka suomennosta ei ole vaivauduttu edes oikolukemaan... ehkä siksi, että jokainen kohtaus on niin rutiiniminen kopio jostain Holmes-kliseestä, ettei ole väliä, kuinka se on kirjoitettu. Sisältöä ei tällaiselta kirja-einekseltä kukaan odota, joten tyyliä tai edes oikeinkirjoitusta ei tarvita.

Kiinnostus dekkareihin aktivoitui paitsi juopotteludekkareista lukiessa myös siitä, että tulin lukeneeksi keväällä John Dickson Carrin Kolme ruumisarkkua (1935; siihen viitattiin eräässä elokuvassa) ja sitten Anthony Berkeleyn Myrkytetyn suklaarasian arvoitus (1929). Nämä älykkään hirtehiset metadekkarit osoittavat, kuinka tarkkaan lajin säännöt ja mahdollisuudet tunnettiin dekkarin kultakautena. Niiden jälkeen kaiken dekkariproosan pitäisi olla pelkkää parodian parodiaa. 

Silti dekkari on nyt sata vuotta myöhemmin lukuproosan kultastandardi, ainoa mihin uskotaan alan markkinoilla. Siellä puolella lajitutkijalla olisi enemmän töitä tarjolla kuin scifin tai fantasian analysoijana. Mutta dekkariharrastajat lienevät kiinnostuneempia dekkareiden TIETOpohjasta kuin TYYLItaidosta. 

 
Itsekin luin ahmien Asta Tenhusen aivan tuoreen kirjan Rikosten Kuopio (2026). Se on toimittajan uutiskielellä kirjoitettu ja koottu tietoteos, mutta rikollisista laaditut profiloinnit ovat niin uskomattomia yksityiskohdissaan, että Kuopiota – ja etenkin Nilsiää – katsoo kirjan luettuaan toisin silmin. Puuttuu vain savolainen rämöjokinen, joka muuttaisi nämä rötöskeissit ensin proosaksi ja sitten villapaitojen ohessa myytäviksi turistituotteiksi.

Hyvää spefiäkin on kierrellyt yöpöydän lähellä touko-kesäkuussa, mutten ole saanut niitä loppuun. Sekä Sylvia Parkin Luminous että Lucy Lapinskan Some Body Like Me ovat tyyliltään hallitumpaa ja genretuntemukseltaan fiksumpaa kuin scifi keskimäärin, mutta en millään jaksa lukea niitä loppuun saakka. Näin scifi tuntuu kuolleemmalta lajilta kuin dekkari.

Nyt juhannusviikolle mökin suuntaan lähtiessä otan ennemmin mukaan David Hewsonin Juliet & Romeo -romaanin (2018). Se täyttää kerralla kolme pitkäaikaisen kiinnostuksen kohdetta: 1500-luvun Italia, rohkeat Shakespeare-sovitukset, ja historialliset romaanit. Sen perusteella mitä olen tähän mennessä lukenut, niin tässä versiossa annetaan taustoitus jokaiselle R&J-näytelmän sivuhenkilöllekin. Etenkin isä Lorenzon humanismin taustoitus on kekseliäs ja hyvin historiantilannetta soveltava. Tylsää on se, että päähenkilöt ovat luonteeltaan täsmälleen samanlaiset kuin alkuperäisessä näytelmässä, samoin juoni joka heitä kuljettaa. Muutenkin kirja on asenteeltaan kuin populaari johdatus näytelmän historiallisiin taustoihin. Luvassa ei tosiaankaan ole mitään postmodernia ironiaa historiaa tai klassikkoja kohtaan, saati ilmeisiä affekteja erotiikan puolelta. Mutta kirjan aloitettua se on pakko lukea loppuun. Myrkyilläkin on historiansa.

Myös toinen juhannuskirja on historiallinen romaani: Susien leikki, Natt och Dag’n itsenäinen jatko-osa sukuhistorialleen. Sen voi hyvin syin odottaa kesän varmimmaksi lukuromaaniksi. Saa tulla sadetta koko juhannusviikon, kiitos.

Disclosure Day (elokuvahko)

 

Onkohan Disclosure Day (2025) tänä vuonna 80 täyttävän Steven Spielbergin testamentti?

Toivotaan. Elokuva on niin läpensä kehno, että toive on olla näkemättä enää yhtäkään uutta ohjaaja Spielbergin elokuvaa.

Testamentilta Disclosure Day vaikuttaa lukuisten edellisistä Spielberg-filmeistä kierrätettyjen ainesten vuoksi, ikään kuin veteraaniohjaaja haluaisi vielä kerran palata niihin fantisoituihin ideoihin, joista hänet parhaiten tunnetaan: Kolmannen asteen yhteys, E.T., AI ja Minority Report ovat kaikki kierrätyksen kohteina, vaikka tarina sinänsä on kuin venytetty versio mistä tahansa X-files -jaksosta…

…tosin sillä erotuksella, että mikä tahansa X-files-jakso näyttäisi oikealta draamalta verrattuna tähän hirvittävän laiskasti käsikirjoitettuun ja pöyristyttävän pateettiseen ”Paljastuspäivä”-elokuvaan, jonka jokainen "paljastus" on koomisen tuttu klisee kymmenistä scifi-elokuvista.

 

On omanlaisensa suoritus, että Disclosure Day ei sisällä mitään omaperäistä ratkaisua edes kerrontakeinoissaan, kuten yleensä herra Spielbergiltä on totuttu odottamaan. Ilmeisesti ohjaaja ei kerta kaikkiaan enää välitä, miten satunsa kertoo. Hänen filmografiaansa katsoessa on helppo palautella mieleen, etteipä hän ole tainnut välittää enää viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen… sitten War of the Worlds ja Munich -elokuvien, jotka molemmat näyttäisivät ilmestyneen 2005. Sen jälkeen Spielberg on kokeillut eri genrejä, mutta kenties pikemminkin tuotannollisista syistä kuin elokuvallisin ambitioin. Bridge of Spies (2015) ja The Post (2017) olivat vielä kerronnaltaan spielbergmäisen vetäviä, omassa genressään laadukkaita elokuvia, mutta Ready Player One (2018) ja West Side Story (2019) jo täysin tarpeettomia, puhtaasti tuotantoarvoihinsa luottavia viihdetekeleitä.

Kaikkiin edeltäviin elokuviin verrattuna jotain aivan uutta Disclosure Day -tuotteen tarinassa edustaa kristinuskon ja uskovaisuuden ylistys. Sekin antaa syytä olettaa, että pelimies Spielberg tässä voitelee mainettaan jälkimaailmaa varten. Elävälle teatteriyleisölle nuo ”alienit ovat lähempänä jumalaa kuin me” -sokerikuorrutteet ovat joka tapauksessa ainutkertaisen kiusallista katsottavaa. Onko tämä tosiaankin saman ohjaajan työtä, joka on tehnyt Schindlerin listan (1993) kaltaisen mestariteoksen ihmisyyden säilyttämisestä keskellä barbariaa?

 

Lattean genreymmärryksen, kliseisen tarinankuljettelun ja oksettavan pateettisen ydinperhe-herkistelyn lisäksi Disclosure Day muuttuu vielä loppujaksossaan niin läpensä hölmöksi, että sitä voisi olettaa parodiaksi CGI-tehosteiden varaan rakennetuista scifi-filmeistä. Jo loppujakson edellä kaikki symboleiksi tarkoitetut CGI-eläimet ja "Neljännen asteen yhteydeltä" näyttävä lapsuustakauma piparkakkutaloineen ovat ällistyttävän kömpelösti toteutettuja. Aivan kuin niiden keinotekoisuus olisi tarkoitettukin pohjustamaan loppujakson katsomista digikulttuurin ja nettijulkisuuden nihiloivana antikliimaksina.  

Ainoa tuore ajatus, minkä Disclosure Day -elokuva herättää on se, että pääosan Emily Blunt näyttää aivan kristillisen kitschin ikoniselta jeesukselta. Sekö sitten lienee ihmeenkaltainen lähtökohta, että peliherra Spielberg on tämän elokuvan halunnut testamentikseen ohjata?

 --

Guardian 17.6. 2026:

"How is it that a film-maker who once had us believing in dinosaurs should now struggle to conjure believable woodland creatures?"

Yrjö Varpio (1939–2026)

 

 

Kuva: Timo Varpio

Sampolan porteilta tornitalojen suuntaan katsellessa näyttävät nuo Kalevaa hallitsevat tornit käyneen ontoiksi. Puuttuu yksi opettaja ja kirjallisuuden vartija. Ja sen mukana paljon.

Miten sen tamperelaisimmin sanoisi?

”Kuinka monta miestä sinussa me menetimmekään, Yrjö V …”


Minulle olit ennen kaikkea professori. Olit myös opettajani ja viime vuodet kirjallinen kollegakin. 

Mutta olit sitä sukupolvea, joka kerran (1984) fuksina kohdattuna on aina ensisijaisesti professori. Hieman pelottava, aina auktoriteetti. Aina hieman etäinen, jos kuinkakin ystävällinen. Varmaan sen tiesitkin, miten hämmentävä oli vaikutuksesi oppilaisiin.

 
Sanon tässä oman osani hyvästejä, koska en olisi tässä ja tällainen kirjallinen ihminen ilman sinua, Yrjö V. 

Yrjö ja Renate syksyllä 1989

Olen penkonut vanhoja valokuviani löytääkseni kuvan, joka parhaiten esittäisi sinua. Kovin virallisia ne ovat kaikki. Niitä yksityisempää kuvaa ei saisi aikaiseksi presidentistäkään. 

Tekstityöläinen minusta olisi epäilemättä tullut, vaikken olisikaan tehnyt pitkää uraa yliopistossa. En vain osaa kuvitella, millaisiin tekstitöihin olisin päätynyt ilman sinua, ilman yliopiston tarjoamaa suojaa. Sain työkseni keskittyä siihen, mistä kirjoissa pidän.

Yliopistoon tulin jääneeksi, kunnes tunsin muuttuneeni jäänteeksi. Kaksikymmentä vuotta pääsin helpolla, uudet ovet avautuivat aina kun tie kapeni. Sinä teit sen mahdolliseksi, avasit ensimmäiset ovet. Sinä ja Juhani ja Markku ja Hosis. Ensin ehdotitte paikkaa tuntiopettajaksi, sitten assistentin sijaisuuksiin. Hosikselta perin työhuoneen, Savolaisen Matilta tietokoneen, koska kukaan muu ei halunnut Mac-laitetta. Atk-nörttinä minusta olikin eniten hyötyä, niin oppiaineelle kuin laitokselle.

Tämä on se muisto, jossa ovi avautui sinun suuntaasi: Syksyllä 1989 olin vielä opiskelija, kun sain kutsun synttäreillesi. Vailla käsitystä tapahtuman virallisesta luonteesta saavuin kotiinne suoraan yliopistolta. Poikasi nauroivat katketakseen, eivätkä päästäneet minua pakenemaan, kun huomasivat, että saavuin juhliin paljain jaloin. Muistan, että esittelit taulua, johon oli kehystetty aukeama Jylhän ”Kiirastulesta”, ja sinun jalanjälkesi lapsena! 

Syksy 1989, Saltsari onnittelee Yrjöä

Kirjallisuudentutkijana sinä, Yrjö V, olit enemmän historioitsija kuin esteetikko. Paljon enemmän kuin kukaan muu alamme professoreista. On triviaalia sanoa, että myötäsi päättyi kokonainen aikakausi, niin Tampereessa kuin suomalaisessa kirjallisuustieteessä. Mutta sinun kuoltuasi niiden historia ei tunnu enää samalta. Ne eivät henkilöidy enää kehenkään.

Siksi tämäkin on sinua esittävä muistikuva: Kesällä 1990 juttelin Hakalehdon Jukan kanssa siitä, millaista kriittistä proosaa Suomi tarvitsisi juuri silloin ja siinä hetkessä. Jukka inhosi kaikkea keskiluokkaista ja sanoi että ”tee sinä romaani keskiluokasta”; ”Kirjoita siitä Varpiosta!” hän ärähti. En lainkaan ymmärtänyt hänen kommenttiaan. Mutta jälkikäteen olen ajatellut mitä kaikkea Jukan ärähdyksessä tiivistyi. Professorina, Yrjö V, edustit yliopistoa säilyttävänä, ei niinkään kriittisenä instituutiona. Silti kriittisiä opiskelijoita ja tutkijoita sinä arvostit. Muuten en minäkään olisi tässä.

Keväällä 1991 ehdotit, että hakisin Tukholmaan NordPlus-vaihtoon. Moinen ei olisi tullut itselleni mieleenkään. Sinä rohkaisit, joten asia alkoi tuntua luontevalta. Silti tunsin sinut edelleenkin vain opettajana ja professorina. Seuraavana kesänä tein pitkän pyörämatkan itäiseen Suomeen ja poikkesin kesämökillänne Miehikkälässä. Siellä näin erilaisen puolen sinusta. Renate sen minulle vinkkasi: halusit esitellä puutarhaa, muttet suoraan sitä osannut sanoa. 

Helppoa oli ajatella, siitä pitäen, että Miehikkälä oli se sisempi puoli sinua. Mutta oikeasti se oli kirjoissasi. Selitit Linnan ja Matsonin taiteilijuuden sellaisella tarkkuudella, että ymmärsimme sinuakin tarkemmin. Sasa sanoi, että voisi olla sinun fanisi. Enpä sitä osaisi paremmin luonnehtia. Etäisyys joka säilyy empatiassa. 

Syksyllä 1995, kun yliopisto hävitti auki olevia assistentuureja, järjestit minulle paikan tutkimusprojektiin. Mutta Tampereelle en halunnut enää jäädä, olipa laitos miten kotoisa tahansa. Pääsin Turkuun assistentiksi ja jäin sille urapolulle pitkäksi aikaa. Näimme enää satunnaisesti, seminaareissa ja vanhan laitoksen juhlissa.

Vasta paljon myöhemmin, Tampereelle palattuani ja Pirkkalaiskirjailijoihin liityttyäni, aloimme kohdata uudelleen. Pirkkalaisten jäsenilloissa olit tutumpi kuin kukaan muu. Oli helpompi jutella seuraavista kirjaprojekteista kuin menneistä vuosista. Siinä vaiheessa vanha laitoskin oli jo muinaishistoriaa. 

Kaikkia entisiä oppilaitasi tervehdit yhtä lämpimästi ilahtuneena. Oli outoa kuulla sinun sanovan ”no, mitäs äijä?”. Olihan se tavallaan professorin etuoikeus osoittaa, että nyt oli vapauduttu yliopistoajan rooleista. Kun kahdestaan jutellessa käytit eräästä kustannusjohtajasta ilmaisua ”kusipää”, järkytykseni varmaankin paljasti, että minulle olit edelleen samassa asemassa kuin vuoden 1984 fuksi-Markulle. Ei presidentinkään kuvittelisi käyttävän moista ilmaisua.


Syksyllä 2019 suunnittelimme Pirkkalaisten hallituksessa, että esittäisimme 80-vuotissynttäreilläsi nuorena tekemäsi näytelmän (”Hääpäivä viheriäisellä niityllä”). Minulla oli sen teksti tallessa, koska olin osallistunut sen esittämiseen vuonna 1989. Mutten löytänytkään plaria arkistostani ennen kuin juhla oli jo ohitse. Ilmoitin, että esitämme sen sinulle sitten 2029, kun täytät 90 vuotta. Se tuntui todennäköiseltä.

Olit aina ikäistäsi nuorekkaampi, yhtä muuttumaton ja ajaton. Maire sen kerran paljasti, että nuorekkuutesi salaisuus on kävellä kaikkialle. Kalevassa asuimme parin korttelin etäisyydellä, joten olin siihen tottunut, että näen sinut ja Renaten harppomassa jossain Sampolan läheisyydessä. Kunnes sinua ei enää nähnytkään, ei yhdistyksen illanvietoissa, ei kävelyretkillä. Vuosi meni ettei sinua tavannut missään. Kuolema oli silti järkytys meille kaikille. 

Viimeisinä viikkoina, saattoyksikössä, kuulemma piristyit sairaalan opiskelijaryhmiä tavatessa. Se on mielikuva, jonka haluan tehdä siteerattavaksi muistikuvaksi. Opettaja viimeiseen saakka. 

Lisää ymmärrystä muualla:

Juhani Niemen muistokirjoitus Yrjö Varpiosta

Wikipedia-sivu Yrjö Varpiosta

 

Roope Sillanpää: Attilan koira (kauhunovellit)

  

Roope Sillanpää: Attilan koira ja muita outoja kertomuksia
286 s.
Abraxas, 2026

 

Kotimaisen kauhun kirjamarkkinoilla on edelleenkin enemmän kysyntää kuin tarjontaa, etenkään omaperäisiltä kirjoittajilta. Roope Sillanpään esikoisteos Attilan koira ja muita outoja kertomuksia tarjoaa taatusti jotain erilaista kuin muu 2000-luvun pelkoproosa, joka on tyytynyt traumafiktiota muistuttavaan sairauksien, perhemenetysten ja erokriisien psykologiseen projisointiin.

Sillanpään kirja koostuu kahdesta pienoisromaanin mittaisesta tarinasta sekä niitä täydentävistä kahdesta novellista, pidemmästä ja lyhyemmästä. Mikään näistä tarinoista ei toimi aivan valitussa pituudessaan, mistä moite menee ensisijaisesti kustantajalle. Pienoisromaaneissa on kohtuuttomasti selittelevää kuvausta eikä juonenkuljetus ole sekään kirjoittajan vahvuus, eipä ehkä tavoitekaan.

Hyvää on tarinoiden kotimaisuusaste. Esimerkiksi niminovellissa vanha mies tulee myydyksi vartiokoiraksi taloon, jota ihmismäiset hiiret kiusaavat. Tämä kotoisasti nimetty Musti löytää hiirien matkassa reitin helvettiin.

Yliluonnollisen kuvaajana Sillanpäällä on silmää käyttää sellaista symboliikkaa, joka korvaa ontolta vaikuttaneen henkilöhahmon. Musti huomaa erityishelvetissä kärsivien ihmisten olevan niitä, jotka ovat jääneet ”koiravuosiin”.

Tähän symboliseen sisältöön eivät tarinat valitettavasti keskity. Ympäristökuvauksissa vyörytetään triviaaleja, rujon huumorin saattelemia vaikutelmia yliluonnollisesta. Kauhun aineksiksi oletettu sanasto on havaitsijasta riippumaton itseisarvo, mikä lienee kauhukirjoittajan yleisin houkutus ja heikotus: ”Ja kaiken pohjalla oli saastainen imevä ääni, joka jäyti sydänjuuria kuin kaikkien maailman ruttoepidemioissa siinneiden rottien haamut olisivat liittoutuneet jyrsimään pienillä, terävillä aavehampaillaan hänen murjottua sydänlihaansa.” Tällaista efektisanastoa pyöritellessä vähemmän olisi enemmän.

Kirjan takakannessa väitetään tarinoista löytyvän yhtenevyyksiä niin Kafkaan kuin Daniil Harmsiin ja Thomas Ligottiin. Ehkä Sillanpään henkilöiden yksinäisyydessä on jotain samaa kuin Ligottilla, mutta kafkamainen tai absurdi tyylilaji edellyttäisivät valikoivampaa kertojaääntä. Kirjoittajan tyylitaito ei nyt alkuunkaan vastaa hänen proosansa sisällöllistä anarkiaa.

Kokoelmaan sisältyvä pienoisromaani ”Muistoja Helvettitehtaalta I-III” on tarinoista omintakeisin ja kotoperäisin. Helvettitehdasta pyörittävät ”öövermanni” ja ”Verskaattori” jäävät yhtä mystisiksi kuin kalmoja jauhavan tehtaan byrokratia. Samaa ei voi sanoa kirjan toisesta pienoisromaanista, nimeltään ”Aatos Mönkkösen liha roikkuu päämajan varjoissa”. Sota-ajan kartoista paljastuvat portaalit jäävät sivuseikaksi jaarittelevan työpaikkahuumorin rinnalla.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2026.

 

Aleister Crowley: Salajuoni ja muita kertomuksia (kauhunovellit)

Aleister Crowley: Salajuoni ja muita kertomuksia

Suom. Ronja Erkko
166 s.
Abraxas, 2026


Miten voi vuosisatansa suurin satanisti olla aikansa hurmaavin humoristi?  

Aleister Crowleyn kirja Salajuoni ja muita kertomuksia on tämän kevään isoin spefi-yllätys. Paremmin okkultistina tunnettu Crowley (1875–1947) on ollut keskeinen innoittaja modernin kauhufiktion syntymiselle, vaan enpä tiennyt hänen olleen itsekin taitava kaunokirjailija. Yllättävintä on kirjan älykäs, monitasoinen ironia niin fantisoivaa kauhukerrontaa kuin esoteerisia aiheita kohtaan. Tuntuisi samalta jos Hitler osoittautuisi yökerhokoomikoksi.

Alunperin vuonna 1929 ilmestynyt Salajuoni sisältää kolme eri mittaista ja eri tyylistä novellia. Niissä näkyy kirjoittajan laaja lukeneisuus ja kosmopoliittisuus, samoin kuin kunnioitus sellaista mustaa huumoria kohtaan, jolla Edgar Allan Poe loi maineensa vuosisata ennen Crowleya. Silti tarinat ovat kepeän juonivetoisia. Lehtinovelleinahan nämä on alkujaan julkaistukin.

Kirjan niminovelli on aivan pähkähullu tarina Pirunsaaren vangeista, jotka suunnittelevat pakoa toistensa ylimaalliseen älykkyyteen luottaen. Tarinan kehyskertomus laittaa lukijankin älyn ja ällistyskyvyn koetukselle: mihin olen valmis uskomaan edes tällaisen pubi-tarinan omilla kriteereillä. 

Kirjan avaavan henkilöesseen leppoisuus käy ymmärrettäväksi novellin luettuaan. Molemmat täyttävät tehtävänsä kiinnostuksen herättämiseksi niin kirjailijaa kuin vuosisadan takaista mystiikkaa kohtaan. Myös kirjan kaunis, alkuteosta muistuttava ulkoasu ja erinomaisen sävykäs käännös tukevat vaikutelmaa, että vuosisadan takainen kirjallinen estetiikka on arvokasta käsityötä. 

Mitään ”hyytävää kauhua” tämä kirja ei tosiaankaan sisällä, kuten jossain uutisessa hehkutettiin. Tyylilaji on lähempänä riemukasta fantisointia kuin populaaria pelkoproosaa. 

Kaunokirjallisin ja mystisin kolmesta novellista on ”Magdalen Blairin testamentti”. Kahteen osaan jaetussa tarinassa selitetään ensin scifimäisen tarkasti nuoren Magdalenin telepatiakykyjen kehityminen, sitten näiden kykyjen käyttäminen kuolevan aviomiehen pitkään kamppailuun demonin ja kosmisen kiirastulen kourissa.  

Kirjan esittelyessee muistuttaa, että novellin syntyaikoihin tällaiselle tarinalle ei ollut tarjolla yliluonnollisen kauhun kategoriaa kuten nykyään. Telepatiaankin voitiin suhtautua kuin vastikään keksittyihin röntgensäteisiin. 

Novellin jälkimmäinen jakso sisältää sellaisia hurmioituneen esoteerisiä näkyjä, mitä odottaisikin Crowleyn kynästä. Kiirastulta kuvaillaan mädän ja eritteiden täyttämäksi ulottuvuudeksi: 

”Keskiyön tienoilla putoavan sielun alla häämötti suolien harmaa valtameri, joka näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. -- Tämä meri, vaikkakin äärettömän kylmä, kupli kuin tuberkkelit. Itsessään se oli enemmän tai vähemmän homogeenistä limaa, jonka lemu ylitti ihmisen käsityskyvyn --.”

Tämä mystinenkin tarina on kehystetty kyynisellä huumorilla, jossa uskonnolliset visiot vääntyvät kivun ja ällötyksen ylistykseksi. Tarinaa on verrattu Poen kuuluisaan novelliin ”Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat” (1845). Poella telepaattisesti raportoitu kuolema muuttaa ruumiin ulosteeksi, Crowleylla sielun.

Miten tällainen runollisen rappion kuvaaja voi perustaa demonisen kultin? Kenties samoista ihmisinhoon perustuvista syistä kuin miksi L. Ron Hubbard perusti oman kulttinsa sukupolven verran myöhemmin.

Kirjan kolmas novelli, ”Hänen salattu syntinsä”, antaa lisää perusteita uskoa, että Crowley oli pikemminkin suuri satiirikko kuin satanisti. Tarinassa yläluokkainen brittiherra vierailee Pariisissa. Paheisiin heittäytyäkseen hän ostaa pornoksi uskomansa valokuvan antiikkisesta patsaasta, Milon Venuksesta. Herrasmies säilyttää kuvaa kuin identiteettinsä suurinta salaisuutta soimatakseen sitäkin ankarammin alempisäätyisten moraalittomuutta.  

Aleister Crowleyn ironia viktoriaanista kristillisyyttä ja säätyläistä sivistymättömyyttä kohtaan ei ole edes niin hyökkäävää, saati herjaavaa, kuin olettaisi. 

 Vaikka Lovecraftinkin kauhufiktiossa on tietty humoristinen asenne goottisen perinteen ja morbidien yksityiskohtien kierrättämiseen, on hän lähinnä vastenmielinen tosikko verrattuna siihen, millaisena dekadenttina kirjoittajana Crowley näyttäytyy näiden kolmen novellin perusteella. 

Crowleyn ja spefin välillä on muitakin linkkejä, pulp-kauden toimijoita, jotka olivat yhtä innostuneita okkultismista kuin scifistä, kauhusta ja fantasiasta. Crowleyn tuotannosta uusia painoksia saavat silti ennemminkin okkultistiset oppaat. 

Pätevä suomenkielinen johdatus Crowelyn uskomattomaan elämään ja mielikuvitukseen löytyy Gary Lachmanin teoksesta Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (2014; 2015)

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2026.

Vastaväittäjänä viinaväitökselle (Itä-Suomen yliopisto)

 

Vasemmalta: Soikkeli, prof. Kati Launis, Sanna Jääskeläinen

Kyllä, Itä-Suomessa kaikki on helpompaa, koska virallistenkin töiden hoitaminen on vähemmän univormumaista. Silti väitöstilaisuus on perinteitä kunnioittava tapahtuma, jossa esiinnytään yhtä lailla paikalla istuvalle yleisölle kuin koko pitkälle traditiolle.

Tänään 20.5. akateemisen väitösprotokollan ja -juhlan syynä oli Sanna Jääskeläisen väitös Itä-Suomen yliopistossa. Väitöksen aihe ja kohdemateriaali ovat laajimmat mitä olen kirjallisuustieteen yhteydessä nähnyt: Humaladiskurssin jatkuvuudet ja katkokset suomalaisessa kirjallisuudessa, lehdistöteksteissä ja juomatapatutkimuksissa.

Edellisenä päivänä olimme jo tavanneet väittelijän ja kustoksen kanssa illallisen merkeissä, joten protokollaan valmistautuminen oli helppoa, voisi sanoa sulavan helppoa, koska ulkona Joensuuta painosti yli 30 asteen helle. Onneksi yliopiston salissa oli hyvä ilmastointi. 

Hellekuumuus olikin ainoa asia, minkä saatoin kuvitella tilaisuuden haasteeksi. Sannan väitöskirja osoitti niin vahvaa perehtyneisyyttä aiheeseensa ja teoriataustaan, humalakirjallisuuteen ja lehtien raitistumiskertomuksiin sekä diskurssiteoriaan, ettei vastaväittäjälle jäänyt paljoakaan muuta tehtävää kuin esittää toisintulkitsemisen mahdollisuuksia teoriataustan ja kohdeteosten oletettavista aukkopaikoista.

Diskurssiteorian käytöstä kyselin opponentin roolissa sen verran, mitä hegemoniset diskurssit tässä tapauksessa olisivat ja millaista on diskursiivinen vallankäyttö humaladiskurssin yhteydessä – onko vastadiskurssia löydettävissä vain huovismaisesta viinahuumorista ja 2000-luvun romaaneista, joissa humalaisen itsekontrolli toimii merkkinä uusliberalistisesta itsekontrollista.

Sosiaalihistoriallisen taustoituksen osalta (Sannan väitöksessä pitkä kolmosluku) kysyin sen tarpeellisuutta tarkkuudessaan ja pituudessaan, samoin sellaisten vuosikymmenten (1920- ja 1980-luku) tärkeyttä, jotka saavat enemmän huomiota kirjaesimerkkeinä, mutta joiden merkitystä mahdollisena murrosaikana ei pohdita analyysin yhteydessä.

Kaunokirjallisten kohdeteosten valinnasta kysyin paljonkin, oikeastaan liikaakin, koska lajien ja yksittäisten kirjailijoiden valinnoista syntyviin painotuksiin keskittyessä emme koskaan päässeet niihin varsinaisiin analyyseihin, joissa Sanna pääsee kommentoimaan isojenkin klassikkojen ryyppykohtauksia, kuten Kiven ja Linnan romaaneista. 

Huomasin kyllä jo Sannan lektiota kuunnellessa, että hänellä oli opettajamainen moodi päällä ja hän pystyi kysymyksiini vastatessaan samalla reflektoimaan sanomaansa: vastatessaan hän kommentoi hieman aina sitäkin, miten kysymys oli esitetty. 

Pitäydyin isoihin teoriaa ja kohdeteosten rajausta koskeviin kysymyksiin, koska niistä tehdyt valinnat kiinnostivat aidosti oman oppialamme eli kirjallisuudentutkimuksen laventamisen kannalta. Tältäkin osin Sannan tapa soveltaa diskurssitutkimusta on paljon, paljon perusteellisempi kuin mitä 1990-luvulla diskurssiteorian huumassa kirjallisuustieteissä yritettiin.

Jonkin verran kyselin sukupuolen merkityksestä niille artikulaatioille, joihin humaladiskurssia käytetään, ja myös siitä, miten äijäpitoisten teosten mahdollinen itseironia (etenkin brändin-rakennuksessa niin viinavireän Jari Tervon kuin Petri "sober curious" Tammisen tapauksessa) mahtaisi näkyä 2000-luvun maskuliinisuuden esityksissä. Paljon enemmänin olisin voinut kysyä vielä transgressiosta tässä yhteydessä, etenkin Pussikaljaromaanin kaltaisten teosten kohdalla. Sannan analyysit tällaisista postmoderneista teoksista tulevat lähimmäksi sitä (Joe Kennedyn määrittelemää)  "puolihumalaisen fenomenologiaa", joka on aihekohtaisesti parhaita teoriatuttavuuksia mihin Sannan väitös lukijaa tutustuttaa.

Loppulausunnossani sanoin, että Sannan tutkimus "osoittaa pätevästi diskurssiteorian sovellettavuuden tekstintutkimukseen ja kirjallisuudentutkimukseen tehden sen mielestäni perusteellisemmin kuin aiemmat vastaavat kotimaiset monografiat." Tässä tarkoitin myös omaa vuoden 1998 väitöskirjaani, jossa diskurssiteorian taustoitus jäi minimaalisen vähäiseksi. 

Ja tietysti: kaiken sen lisäksi, miten pätevä Sannan tutkimus on tekstintutkijan ja kulttuurintutkijan oppineisuuden osoituksena, se on painokasta kritiikkiä suomalaiselle alkoholipolitiikalle. Sille kelpaa nostaa tänä iltana useampikin malja.

  

Väitöksen videotaltiointi löytyy ainakin toistaiseksi:
https://uef.cloud.panopto.eu/Panopto/Pages/Viewer.aspx?id=475f42f2-cc3a-4f0d-bfba-b40b008617d6

Väitös (pdf:nä) on luettavissa ja ladattavissa täältä:
https://erepo.uef.fi/bitstreams/658bfa2b-f1a1-42bb-ab32-8d68c514604a/download

 

Kuva: Elina Arminen

 

Åcon 14.-17.5. 2026

 

Tämä järjestyksessään 14. Åcon on itselleni viides kerta osallistua,  ja kolmas kerta kun olen mukana ilman Saaraa. Tälläkin kertaa tärkein syy osallistumiseen oli ennakoiva kesäloman tarve ja conin mahdollistama fandom-vyöhyke ajatella vain spefiä. Kirjaksi otin mukaani vain kunniavieraan, Emily Teshin pienoisromaanin Silver in the Wood. Se mahtuu hyvin reisitaskuun ja on muutenkin parempi kuin Teshin palkittu sf-romaani, joka omaan makuuni lienee ollut liian juveniili eli YA.

Torstaina tänne Ahvenanmaalle tullessa oli viileää, Turussakin oli satanut koko edellisen illan. Laivalla syötyä jaksoi  samalla energialla pysytellä hotellien tuntumassa. Olin varannut huoneen Cikadasta, jossa on parempi äänieristys kuin con-hotelli Adlonissa. Periaatteessa. 

Ekana iltana ehdin osallistua paneeliin kovasta scifistä. Eipä siinä oikein konsensusta syntynyt kuin siitä että Andy Weirin kirjat ovat parempia kuin niiden filmatisoinnit. Tärkein kysymys, välittääkö nykyscifi enää tieteiden sisältöä, jäi vaille vastausta. Weir yksinäänkin ansaitsisi perusteellisemman paneelin.

Perjantai aukeni aurinkoisena, kadut silti lähes tyhjinä, vaikka laiva ja hotellit olivat tullessa täysiä. Päivällä oli conissa paneeleita rikosspefistä ja romantasiasta ja sisäoppilaitos-fantasiasta. Parasta antia oli taaskin kerran lukuvinkkipiiri. Sieltä merkkasin ylös vähintäänkin googlattaviksi: The West Passage, Changing-trilogia, Wandering Inn -verkkosarja, Lovecraft investigations -podcast, Quality land, Slow Gods, Last Day, (1968), The Carpet Makers, Mother of Learning, sekä Upstart Crow -tv-sarja.

 

Eniten väkeä, varmaankin kaikki conin kahdeksisenkymmentä osallistujaa, keräsi illan perinteinen Halme-tietovisa, itsessään instituutio. Myöhäistä klassikkokeskustelua (Simakin Väliasemasta) en jaksanut jäädä seuraamaan,  vaikka arvasin ettei hotellissakaan voi heti nukahtaa... ruotsalaisten teinien jugend-ryhmä metelöi käytävillä, niillä on vihreät baretitkin merkkinä eliitistä... saattavat siis olla suomenruotsalaisiakin.

Odottelen con-päivän vaihtumista lauantaille ja että Ruotsinkin nuoriso saisi vielä osansa eksyilevien droonien tuottamasta suhteellisuudentajusta. Jos ei muusta.

Lauantaina sää on kuten eilen,  merellisen kylmää tuulisilla paikoilla, mutta tyynisillä kaduilla pärjää t-paidassa. Kesälomasta tämä kävisi. Jo kuukauden vaivannut vatsa vain on tällaisessa reissumoodissa pahimmillaan. Mieluummin istuksii hotellin terassilla lukemassa kuin lähtee luontopolulle. 

Iltapäivän paneelissa puhuttiin Robinsonin Red Mars -kirjan ennustavuudesta, koska sen tarina sijoittuu vuoteen 2026. Paras huomio oli se että Robinsonin Antarktikassa tulevat samat aiheet ja teemat kehitetymmin esille kuin Mars-trilogiassa. Kuultiin pari lukuvinkkiäkin lisää, valitettavasti spoilereita säästämättä...

Paneelin jälkeen kuultiin GoH Emily Teshin puhe, hyvin kirjallinen ja oppinut ja silti omapäisesti kirjailijatyötään pohjustava. Genret kiinnostavat häntä siinä, miten erilaista totuutta maailmasta ne esittävät, scifissä tulevaan suuntaava optimismi ja fantasiassa menneisyyden surumielisyys ("moon vs doom ", pelkisti Tesh). Tulevan "minecraft-maailmansa" tarinaa hän esitteli Vergiliuksen elysiumina, jossa vietetään "eternal sportsday". Myös aiemmissa esiintymisissä Tesh korosti miljöön merkitystä luovalle kirjoittajalle: tarina jatkuu kunnes paikka on kulutettu loppuun.

Iltapaneelissa osallistuin itse keskusteluun "romanscifystä", alalajista jota ei ole vielä olemassa, koska markkinat eivät ole löytäneet sitä. Siihen sopivia kirjoja kuitenkin olisi,  riippuen siitä, miten kukin romanssia ja scifiä lähestyy. Avaruusoopperan puolella olisi paljonkin tähän sopivia teoksia, joissa tosin se romanssisin osuus menee kauaksi scifistä. Sikäli puristinenkin suosikki, kuten aikamatkaromanssi, voi jäädä tieteisfantasian alueelle tai sitten romanssi on vain traagisuuden korostusta, kuten Kukkia Algernonille -kertomus.

Illan lopuksi kuuntelin vielä kauhu-paneelia, jossa esiintynyt vanha kirjailijapari (Gunilla Jonsson & Michael Petersen) oli niin universaalia vanhakummaa itsessäään, että Suomen borishurttakin olisi nurkkatonttu heihin verrattuna. Kannatti valvoa.

Sitten alkoi taas väsyttää, enkä jäänyt snoozefest-ryhmäkeskusteluun tylsistä klassikoista. 

Sunnuntaina ei ole enää ohjelmaa, jäljellä vain hidasrytminen odottelu hotellihuoneessa, conin kokoustilassa, terminaalissa, laivassa ja junassa. Sää lupaa kirkasta ja viileää meripäivää. Näillä silmillä,  tällä vatsalla. Luettavana vielä viimeiset sivut Teshin pienoisromaania ja jonkin matkaa ehkä Turing Option -romaanista printtaamiani sivuja. Se on vanhahtavampaa kovascifinä kuin edes minun genremakuni, mutta nostalgian hengessähän conit ja fandom tällaiseen motivoivat. 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/acon-9-125-2024.html

http://bitteinsaari.blogspot.com/2022/05/acon-26-295-2022.html

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

Antti Leikas: Tonttu (fantasia)

  

Antti Leikas: Tonttu – Mies häviää

170 s.
Jalava 2026

 

Fantasia on kirjallisuutta, jossa yllättävyys pitäisi olla lähtökohta eikä erikoistehoste. Harvoinpa kuitenkaan osuu eteen niin aidosti yllättävää fantasiaa kuin Antti Leikaksen Tonttu – mies häviää.

Kyseessä on täydentävä kolmas osa Leikaksen edeltäviin tonttuaiheisiin kirjoihin (2018 ja 2022). Edeltävät aikuissadut eivät mediajulkisuudessa näkyneet, joten Leikas lienee päättänyt lisätä tarinamaailmansa outoutta avantgardistisella kielipelillä, laatimalla kokonaisen romaanin ilman a-kirjainta. Samaan haasteeseen ovat tarttuneet muutamat muutkin, työmetodinsa ajattelun edelle asettaneet kotimaiset kirjoittajat. Heidän esikuvaansa, Georges Perecin ”kirjainrajoiteromaaniin” Häviäminen (1969) viittaa Leikaksen teoksen alaotsikkokin.

Tätä ranskalaisilta runoilijoilta opittua tehokeinoa ei Leikaksen kirjasta edes huomaisi ensimmäisten sivujen aikana. Tämä todistaa kirjailijan tyylitajua ja ihailtavan laajaa sanavarastoa, sillä pitkissäkään kuvailluissa kohtauksissa ei ole mitään pinnistelyn tuntua. Onnistuneesti Leikas on kääntänyt trendikkään kielipelin fantasiamaailmansa voitoksi. A-kirjaimen puuttuessa on tilalla ääkköspitoista sanankäyttöä, mikä antaa teokselle synkähkön absurdin sävyn. Näin kirjassa selitetään esimerkiksi tonttujen matkaamista:

"Kun molekyyliryöppy, siis esimerkiksi minä, tulee perille nousten ylös turpeen sisältä, muodostuu molekyylien sykkeestä fyysinen rykelmä itiöitä, joiden kiinnittyminen yhteen, yhdeksi näkyväksi olennoksi, on yllättävän vikkelä prosessi."

Tarina on Tonttu-kirjassa toissijainen, samoin kuin trilogian edeltävien osien sisältö, kuten aikuisille tehdyltä satufantasialta voi odottaa. Kirjan komiikka perustuu vastakkainasettelulle sadistisesti muuttuneen todellisuutemme ja tonttujen maanläheisen näkökulman välillä. Mielettömiin sotiin suistuneessa maailmassa ovat yliluonnolliset olennot kaikessa metodisessa tarkkuudessaan viimeisiä järkeenkäypiä toimijoita. Apokalyptisiin tilanteisiin sopii sikäli myös kielen särkyminen, aivan kuten erinäisissä scifi-teoksissa.

Päähenkilönä on tontuksi muuttunut kirjailija itse, kirjan maailmassa Leik’s. Ja koska tässä tarinamaailmassa tontuilla on yliluonnollisia kykyjä, kuten sieneksi muuttuminen ja vapaus vaeltaa rajattomasti, voi Leik’s saada tonttutehtäväkseen itsensä Venäjän presidentin surmaamisen. Tästä kudotaan kirjan löysähkö juoni.

Veikkohuovismaisena satiirina Tonttu edustaa toisaalta erinomaisen tarpeellista eskapismia nykypäivän uutismedian keskellä, toisaalta tympeän helppoa kostofantasiaa, jossa Venäjän diktaattorista tehdään pelkkä pellemäinen surkimus. Ilmeisesti Ukrainassa käytävä sota on edelleen liian lähellä meitä, jotta siitä voisi kirjoittaa muutoin kuin konfliktin osapuolia ronskisti tyypitellen.

Kun kirjassa ei ole kantavaa tarinaa, ei taitavasti leikittelevä kielikään kanna pitkän proosan, edes pienoisromaanin mitassa.

Silti kirjan lopetus lupailee, että jatkoakin tonttumaailmalle olisi luvassa. Ja mikäpä siinä, kyllä suomalaiseen spefiin muutama supersankari lisää mahtuisi.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2026