KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syyslomalla 16.10.-22.10. Jerisjärvellä

Syksyyn siirtyi runokirjani Arpapapitar julkaisu




perjantai 23. syyskuuta 2022

Triangle of Sadness (elokuvahko)

 

Neljänkymmenkahdeksan vuoden iässä ohjaaja Ruben Östlundin ura on jo ohitse. Mitään säällisempää ei voi päätellä sen jälkeen, kun teos toisensa jälkeen huikeampaan suoritukseen pystynyt ohjaaja tekee jotain niin mitäänsanomatonta kuin Triangle of Sadness (2022). Vuoden isoimmaksi tapaukseksi odotettu taidefilmi osoittautuu väkinäiseksi satiiriksi, jossa miljonäärin ruho nytkähtelee oksennuksen peittämällä lattialla samalla kun marxilainen risteilykapteeni lukee hälytysradiosta Noam Chomskya. Tätä tällaista alleviivaamalla överiksi vedettyä osoitelmaa kestää tunnin joka tuntuu kahdelta. Sitten elokuva jatkuu vielä sen toisen tunnin.

Triangle of Sadness -elokuvan aloitus on kuin improvisoitu mockumentary, josta ei ole ollut alunperin tarkoituskaan jatkaa pidemmälle. Tämä viiden minuutin prologi naurattaa samalla tavalla ja samoista syistä kuin Östlundin takahuoneiden todellisuutta tutkiskeleva realismi Turistissa (2014) ja Squaressa (2017). Prologin jälkeen voisi kävellä ulos teatterista ja tyytyä siihen, että tästä miesmallien ruumiinkieltä havainnollistavasta jaksosta on maksanut sentään vain 8 euroa eikä niitä Finnkinon riistohintoja. 

 

Mutta jos jää teatteriin niin on hyvin-huonon-hyvän uskon varassa, että odottaa ensin tunnin, sitten toisen, lopulta yhteensä 149 minuuttia, että tästä luxusristeilyn tarinasta kehittyisi vielä jotain edellisistä elokuvista tuttua. Sitten sitä vain istuu ja odottaa ja ihmettelee, lähtikö Östlund tämän filmin kuvauksista aiemmin kuin viisas katsoja teatterista.

Jotain on apokalyptisesti pielessä niin filmiviihteen kuin -taiteenkin RAKENTEISSA, jos sekä James Bond että ruotsalainen taidefilmi näyttävät SAMALLA TAVOIN epäonnistuneilta. Että näin käy kun käsikirjoittamiseen ei enää uskota. Että koronan jälkeisessä maailmassa heille välttää tehdä mitä vaan mikä saa apokalyptian näyttämään vaivattomalta.


Ei tätä siis Östlundin elokuvaksi uskoisi. Niin heikko on jo käsikirjoitus, ja vaikka improvisaation makua tuntuukin joissakin kohtauksissa niin ne eivät erotu tosiaankaan edukseen. Shampanjan oksentaminen ja pakkohymyilevän palvelusväen nöyryyttäminen eivät osoita omaperäisyyttä edes ideoina. Joka ainoa poliitinen vitsi ("Onko tämä käsikranaatti meidän tuotteemme?") on vielä erikseen toteutettu kuin sketsinä, välittämättä siitä, miten vitsi erottuu kokonaisuudesta.

Kolmas jakso elokuvaa kertoo apokalyptian jälkeisen yhteiskuntajärjestyksen perustamisesta. Miten tähän päädytään on arvattavissa siitä pitäen, kun laivan allegorinen yhteiskuntamalli on esitelty kolmen kansiluokan hierarkiaksi, jota vain lähtötilanne pitää aisoissa. 

Kolmannessa jaksossa tarina palaa alkujaksossa esiteltyyn pariskuntaan, mies- ja naismalliin. Alkujaksossa dramatisoitu heteroparien hyötysuhde käännetään nyt ympäri, mutta niin kuin gender-inversioissa heikoimmillaan niin tässäkin on ironia ja kritiikki korvattu "viimeinen pari maailmassa" -vitseillä jotka olivat rutiinia jo screwball-kauden Hollywood-komedioissa. Paitsi että ne olivat hauskoja. Ja älykkäitä. Kuten McCareyn "My Favourite Wife" vuodelta 1940. Katsoisin sen vaikka kolme kertaa peräkkäin, mutta tästä Östlundin mukahauskasta ja mukaälykkäästä sekasotkusta en halua koskaan enää kuullakaan.

Mieluusti pyytäisin teatterilta rahat takaisin näin paskasta elokuvasyksyn avauksesta. Mutta taidan lähettää sen reklamaation ennemmin Östlundille.

 


sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Mökki ja Savo 9.-12.9.

 

"Tuo on legendaarinen kortti", sanoi kirjastonhoitaja, "minä en kyllä vaihtaisi uuteen."

En sitten minäkään. Olin samaa mieltä kortin legendaarisuudesta, sillä olin saanut sen miltei 40 vuotta sitten, kun itse istuin toisella puolella Kuopion pääkirjaston lainaustiskiä. Mutta sitä en tuolle kirjastojen ja kirjastokorttien arvon ymmärtäneelle bibliopapittarelle kehdannut kertoa. Moinen kommentti olisi siirtänyt merkityksenannon kortista minuun, lainaajaan, ja vähentänyt sitä ainutlaatuista arvoa, minkä pystyimme hetkeksi osoittamaan 1980-luvun estetiikkaa edustavalle kirjastokortille. Ja olihan se tavallaan ihme, että kaikkien digimullistusten jälkeen sama kortti viivakoodeineen kelpasi edelleen käyttöön. Piti vain keksiä salasana, koska sellaisia ei 80-luvulla ihminen tarvinnut, ja tietysti päivittää muutama henkilötieto...

Tosiasiassa en edes tarvinnut korttia käyttööni, niin kuin en ole tarvinnut niiden vuosikymmenten aikana mitä olen Kuopiosta kasvanut erilleen. Halusin Kuopion kirjastokortin vain sen itsensä vuoksi. Se on ikäänkuin takapihan avain sellaiseen nostalgiaan, jota kaupungissa itsessään ei enää koe, ei ole kokenut aikoihin. Takapiha tarkoittaa Kuopiota ympäröiviä maakuntia. Voin halutessani käyttää korttia Siilinjärvellä tai Nilsiässä, koska niissäkin olen käynyt tänä kesänä useammin kuin Kuopiossa. Samalla tavoin paikallisen bussikortin saldo merkitsee vapautta liikkua Kuopiosta POIS eikä kaupungin sisällä, missä en ole sitä koskaan vielä käyttänyt.

Kuopion asukkaissa riittää edelleen ihmeteltävää, kunhan ne osuvat kohdalle muualla kuin lapsuuden maisemissa Suokadulla tai Taivaanpankolla. Aivan kuten tuo kirjaston bibliopapitar yllättävine sanoineen. Näistä tällaisista sattumista mielikuvitus keksii enemmän kuin muistot. Kuten kirjaston vierellä sijaitsevasta Lehtilinnan divarista. Se mainostaa isosti englanninkielistä spefi-kirjallisuutta, vaikka oikeasti mr Kreivin spefi-kokoelma on varsin vaatimaton. Silti mitään Lehtilinnan kaltaista ei ollut Kuopiossa nuoruudessani. Perjantaina mr Kreivi tiesi kertoa, että 400 kirjan spefi-kokoelma oli aivan äskettäin kulkenut hänen kauttaan. Tuumin mielessäni, liekö ystävämme J hänelle myynyt turhimpia teoksiaan, mutten kehdannut esiintyä kuin tietäisin jotain paikallisista, vaan sanoin vain käyväni "säännöllisesti" Kuopiossa, mikä ei sekään ole ihan liioiteltua.

 

Säännölliseltä koska rituaaliselta tuntuu sekin, että olen yksin mökillä viikonlopun hyvästelläkseni kesän. En muista metsän ja järven tuntuneen koskaan niin murheelliselta, vaikka onhan tässä kriisiaikoja vietetty mökilläkin jo monta kertaa. 

Lämmintä oli edelleen 9-12 astetta, ei yölläkään alle yhdeksän asteen, ja niin tyyntä, että lauantaina saunan terassilla tuntui kuin olisi maailma pysähtynyt. Ei niin syvää hiljaisuutta täällä yleensä koe kuin jouluaattoyönä, sillä maantien ja kaivoksen äänet kantavat yleensä ympäri vuorokauden, ja tähän aikaan vuodesta myös vastapäisen maatilan. Jotain mustavalkoisia sukeltajalintuja seilasi salmen ylitse ja säikähtivät siitä vähästä, kun terassin laudat narahtivat kohottautuessani hakemaan kiikareita. Niin vahva oli hiljaisuus, vaikka ne itse pitivät tauotonta vikinää ja uikutusta. Ei niiden hermostuneisuudessa mitään sen syksyisempää ole, välttämättä, kuin niemen takaa kuuluvien sorsastajien laukaukset. Mitä harvemmassa sitä tappavammassa.

Ainoana kirjana oli tällä reissulla mukana Tade Thompsonin avaruusoopperaa. Se on poikkeuksellisen vetävää genreproosaa ja silti vailla sellaista omaperäisyyttä ja lumousta, joka pakottaisi pitämään ajatukset kirjan maailmassa. Helpompi on vain katsella ulos näkemättä mitään. Eilen orava tuli niin nopeasti halkopinoa pitkin ikkunan taakse että säikäytti minut ja itsensä ilmaantuessaan puolen metrin päähän kasvoistani. Muuten ei mikään liiku metsässä sään pilvistyttyä lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Vielä perjantaina tikka ja rastaat rapistelivat pihapiirissä kuin ei mitään, ja ampiaisia oli liikkeellä aitan pensaikoissa uskomaton määrä. Pilvipeitteen tultua metsät ja vedet ovat vain harmaavihreää kuvaa.

 


 

Myöhäisenä vihreänä piirittävä hiljaisuus on täysin erilaista kuin mikään mitä syksyn alkamisesta muistaa. Sillä ei ole paikkaa ja merkitystä vuodenkierrossa samalla tavoin kuin Saaran villiintyneellä kasvimaalla tai kauas vedenrajasta kellahtaneella kanootilla. Sitä sellaista vihreää ei kukaan käsittele kirjoissa eikä edes elokuvissa. Sille ei ole edes sanoja. Se ei tunnu edes luonnolliselta.

 

Kokeilin tällä reissulla pitää tuvan lämpimänä pelkästään takkamuurin avulla. Perjantaina käytin kolme klapitelineellistä puita ehkä neljän tunnin aikana eikä lämpö tuvassa silti noussut pellit suljettuakaan kuin +15 asteeseen. Siinä se toisaalta pysytteli ympäri vuorokauden, kun yölläkään ei ulkolämpö pudonnut alle yhdeksän asteen. Suljetun kamarin lattia pysyi yön yli niin kylmänä, että saatoin säilyttää siellä ruokiani.

Lauantain saunasta tultua käytin kaksi klapitelineellistä puita ja nostin tuvan lämpötilan +20 asteeseen. Sekin kesti tasaisesti vuorokauden ympäri ja takasi aivan erilaisen olon siihen, miltä tuntuu olla syksyisen metsän keskellä mökissä. Jotain marginaaleja tämä tällainen antaa  KUVITELMILLE siitä, millainen on suomalaisten talvi energiakriisin kanssa.

Tänään en ole viitsinyt lähteä mihinkään pihapiiristä, istunut vain sisällä, piirustellut lautapelin ideoita, lueksinut Tampereelta tuotuja S&S-lehtiä ja katsellut kaksi elokuvaa läppäriltä. Aivan sattumalta löysin äskettäin archive.org- sivuston, jonne amerikkalainen kirjasto- ja arkistolaitos on tallettanut elokuvia (ja muutakin mediaa) ihan lailliseen käyttöön. Sieltä löysin mm. Ingrid Bergmanin "Elena ja miehet", Ginger Rogersin "Myrskyvaroituksen" ja Kim Novakin "Pushoverin", jotka voi joko katsoa striimattuina tai ladata ihan laadukkaassa formaatissa. 

Tällaisen mökkihöperön päivän päätteeksi tietysti miettii (jälleen) sitäkin, miten kauan tätä tällaista mökkielämää kestäisi ja miten alkaisi suhtautua sähköisten medioidensa demonisen välttämättömään kanssaelämään? Viikon? Kaksi? Minkä verran tekstityötä OIKEASTI kuvittelisi saavansa valmiiksi sellaisessakaan ajassa, kun viikonloppureissulla ei tee mieli edes avata läppäriä? Tätä tällaista luovaa laiskuutta mökkielämä oli toki silloinkin, kun yliopistolta lainattu mäkkiläppäri oli niin painava, että sitä piti raahata pulkassa pitkin Jänissalontien piennarta. Aikuisten oikeasti.

Onneksi huomenna täältä saa lähteä niin aikaisin, ettei ehdi liiemmälti miettiä, mitä kaikkea tänne tuntuu jäävän taakse. Pian tulemme tänne uudelleen 'sulkemaan vesiä' tältä kesältä, mutta se ei kyllä lohduta yhtään enempää kuin ajatus että 'sulkisi happia' tältä kesältä. 

Tänä iltana lämmitän takkamuuria vielä yhden klapitelineellisen verran. Tuvan lämpötila pysyisi  unettavan mukavana ilmankin ja aina voin kaivautua makuupussiin, mutta toive on saada takkamuurin lämmöstä jotain sellaista säilymään nahassa mitä koko kesän helteet eivät jättäneet.




torstai 8. syyskuuta 2022

J.R.R. Tolkien: Kirjoituksia Keski-Maasta (tietokirja)

 

J.R.R. Tolkien: Kirjoituksia Keski-Maasta

Toimittanut Carl F. Hostetter

Suom. Jaakko Kankaanpää

516 s.

2022, WSOY

 


 

Liekö keneltäkään käännöskirjailijalta on suomennettu niin paljon postuumeja tekstejä kuin vuonna 1973 kuolleelta J.R.R. Tolkienilta? Suomestakaan ei tule mieleen vastaavaa kirjailijaa, jonka jälkeenjääneet paperit olisi seulottu kustantamon koriin yhtä tarkasti.

Tutkija Carl F. Hostetter on käännellyt esiin nekin muistiinpanot, joita sotavuosien niukkuuteen tottunut Tolkienin oli raapustanut virallisten papereiden marginaaleille ja kääntöpuolelle. Näitä muistiinpanoja Hostetter on aiemmin julkaissut haltiakielille omistetussa lingvistilehdessä Vinyar Tengwar ja koonnut niitä – ja muitakin löytöjään – toimittamaansa teokseen Kirjoituksia Keski-Maasta. Kirjan alkuperäinen nimi The Nature of Middle-Earth tuo esille, että kokoava aihe ei ole lingvistiikka, vaan Keski-Maan luonto kansoineen ja olentoineen aina sankareiden parrankasvusta "puhdasveristen" númenorilaisten päähineisiin.

Viitteineen ja hakemistoineen tämä tuhti tietojärkäle on suunnattu raskaan sarjan Tolkien-asiantuntijoille. Kirjassa on kaikkiaan seitsemisenkymmentä lukua, joista suurin osa on Tolkienin hajanaisia muistiinpanoja. Mukana on muutama esseenäkin kantava teksti, kuten fiktiivisen historioitsijan tekstiä referoiva "Tutkielma kanssakäymisestä mielen välityksellä".

Ilmeisesti muistiinpanoista ja esseekatkelmista kootun kirjan oletetaan löytävän lukijoita jopa tv-fantasian innoittamana. Suomennoksen julkaiseminen juuri ennen Tolkienin fantasiaan perustuvan tv-sarjan avausta kielii siitä, että Keski-Maa -trivialle uskotaan löytyvän meiltäkin riittävästi faneja, jotka janoavat tietoa esimerkiksi siitä, kuinka monella tapaa haltialapset saattavat leikkiä sormillaan.

Hostetter ei tosiaankaan ole tehnyt mitään toimituksellisia valintoja Tolkienin rivilukijaa miellyttääkseen. Kirjoituksia Keski-Maasta alkaa tylsimmällä mahdollisella aiheella, fantasiamaailman vaihtoehtoisilla ajanlaskutavoilla ja Tolkienin pohdinnoilla miten yhtenäistää maailmansa historia sukupolvi kerrallaan.

Kronologisilla skaalauksilla on toki kiinnostavia temaattisiakin vaikutuksia. Tolkien esimerkiksi pohtii, että jos hän pidentää 350 vuoden ajanjaksoa, joka paholaishahmo Melkorilla on aikaa vaikuttaa haltioihin näiden "heräämisen jälkeen", on alemmilla luojaolennoilla (valar) isompi syyllisyys siitä, että heidän "olisi pitänyt olla valppaampia, eivätkä he olisi saaneet antaa Melkorin vakiinnuttaa asemiaan".

Näin Tolkienin itselleen laatimat muistiinpanot paljastavat maailmanluonnin kirjallisia rakenteita ja vuosikymmeniä jatkuneen ajatustyön niiden takana.

Jälleen täytyy nostaa velhonhattua kustantajalle, että sillä on käytettävissään Jaakko Kankaanpää, joka tuntee Keski-Maan akateemisen tarkasti ja osaa käännöksessään eläytyä Tolkienin korkeaan tyyliin:

"Niinpä petoksella, valheilla sekä henkeä ja mieliä piinaamalla, ynnä uhkaamalla piinalla niitä, jotka olivat rakkaita muille, taikka oman olentonsa herättämällä silkalla kauhulla yritti Melkor aina pakottaa niitä lihaksitulleita, jotka olivat langenneet hänen valtaansa tai tulivat hänen ulottuvilleen, ja hän yritti saada heidät puhumaan kaikesta, mitä hän halusi tietää."

Suurin osa kirjaa ei valitettavasti ole noin näpsäkästi järkeen ja korvaan käyvää kuin tuo Tolkienin kielitaituruutta esittelevä esseeteksti.

Kaltaistani sunnuntaifantastikkoa Hostetter kehottaa käyttämään kirjaa ensyklopedisesti selaillen. Mutta Tolkienin Silmarillion pitäisi osata kannesta kanteen nauttiakseen edes murto-osasta luettelomaisia muistiinpanoja.

Jotain uutta tarjoava tulkintakehys löytyy vasta kirjan liitteistä, missä Hostetter kertoo Tolkienin katolisen uskon laadusta ja sen vaikutuksista Keski-Maahan moraalisesti haastavana palapelinä. Puuttuu enää se kielinero, joka osaisi soveltaa Tolkienin luomusta uuden fiktionkin puolelle.

 .

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2022

 

 

keskiviikko 31. elokuuta 2022

Taivaanrannan taa (romaani

 

 


Anthony Doerr: Taivaanrannan taa

Suom. Seppo Raudaskoski

554 s.

2022, Wsoy

 

 

Pitää olla hyvä tuuri tai hyvä kielipää, että edes kerran vuodessa osuu käsiin täydellinen lukuromaani. Anthony Doerrin Taivaanrannan taa ei ole järin omaperäinen spefi-aineksiltaan, mutta se on niitä romaaneja, joita voi suositella kelle tahansa, joka pitää historian ja tulevaisuuskuvitelman yhdistelystä tarkasti loksahtelevina tarinanpaloina.

Tosin Doerr tuskin suosituksia tarvitsee. Hänen edellinen, Pulitzer-palkittu romaaninsa Kaikki se valo jota emme näe nousi Suomessakin 2014 lukulistojen ykköseksi. Sen kirjoittamiseen Doerr on kertonut käyttäneensä kymmenen vuotta. Harkittu työstäminen tuntuu siinä, miten sujuvasti kuvaileva kieli vie kerrontaa eteenpäin.

Scifin lukijaa taas ei tarvitse sen kummemmin kehottaa kuin vihjaamalla, että kolmasosa tätä uutta romaania sijoittuu matalan teknologian keksinnöillä pelaavalle sukupolvialukselle. Miten se on mahdollista ja miksi – se tuo kirjaan aidosti kutkuttavan loppukäänteen, jonka voi miltei päätellä eikä kuitenkaan täysin.

Romaanissa on tulevaisuuskuvitelman lisäksi kaksi muuta aikatasoa, joita yhdistää antiikinaikainen fantasiakertomus Thulen takaiset ihmeet. Kyseisestä, oikeasti kirjallisuushistoriassa kummittelevasta kertomuksesta on säilynyt vain toisenkäden tietoa, joten Doerr on kirjailijan vapaudella kuvitellut sen sisällön filosofiseksi saduksi. Tätä fantasiakertomusta kukin kirjan päähenkilöistä käyttää apunaan selviytyäkseen mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa.

Romaanin nautittavin osuus on kuvaus 1400-luvun Konstantinopolista, missä rauniokirjaston aarteita tutkiva Anna ja muslimipiirittäjien mukana saapuva Omeir kohtaavat. Molemmat ovat lapsia, jotka joutuvat ottamaan aikuisen vastuun pitääkseen lähimmäisensä hengissä. Siinä missä heitä määräävät uskonnot lupaavat vain tuhoa ja tuomiota, löytyy kirjakääröistä lupaus ihmisen mittaisesta kertomuksesta "johon mahtuu koko maailma". Lukija huomaa pian, että sellainen kertomus hänellä on käsissään.

Romaanin toisella aikatasolla kerrotaan amerikkalaisen pikkukaupungin asukkaista, Zenosta ja Seymourista, joiden elämänpolut kohtaavat kirjastoon osuvassa terrori-iskussa. Kolmannen kertomuksen päähenkilö on vanhempiensa kanssa sukupolvialuksessa matkaava Konstance. Tämän kertomuksen historiallinen aika paljastetaan vasta romaanin lopulla. Romaanin varsinainen yllätys on tietenkin se, miten täysin erillisiltä vaikuttaneet aikatasot kytkeytyvät toisiinsa vuosisatojen ylitse.

Romaani tuskin olisi niin myötäkarvaan sukiva lukukokemus ellei se olisi laskelmoitu kuvaus kirjarakkaudesta. Kirjastoista, kirjakaupoista ja etenkin bibliofiileistä kertovat teokset viehättävät meitä 2000-luvun lukijaluonteita. Kirjojen kautta tunnemme kytkeytyvämme ihmiskunnan perintöön syvemmin kuin digikulttuurin parissa elämäänsä kuluttavat naapurit.

Laskelmoidun aiheenrajauksen ohella Doerr on myös ainutlaatuinen tarinaniskijä, joka käyttää historiaa fiktionsa materiaalina sujuvammin kuin monikaan muu.

Edes kirjahistorian kanssa Doerr ei sorru akateemiseen viisasteluun, vaan dramatisoi kirjastojen merkitystä eri aikojen lapsille hyvän tarinan ehdoilla. Kirjan alkuperäinen nimi Cloud Cuckoo Land viittaa paitsi edellä mainittuun antiikintekstiin myös siihen, miten ihmisiä ohjaa tarve yhteiseen fabulointiin.

Ainoa ärsyttävä pala romaania on sen historialliseen keskiöön sijoitettu, luku luvulta hitaammin etenevä terrori-isku. Se on amerikkalaistyyppisesti sentimentaalinen kohtalokkaiden väärinkäsitysten ja murheellisten sankaritekojen näyttämö, jossa kirjan sanoma menettää universaaliutensa. Voi hyvin olettaa, että terrori-iskun psykologisella taustoituksella Doerr varmistaa romaaninsa Hollywood-option.

Onneksi kirjassa riittää sivuja myös oikeasti kriittiseen yhteiskuntakuvaukseen. Eikä se olisi mahdollista ilman scifin kliseillä leikittelevää tähtimatkan kuvitelmaa.

Ehkä näin on ollut läpi kirjallisuushistorian, että eettisimmät tarinat kurottavat "taivaanrannan taa"? Loppusanoissa Doerr toteaa, että jo Thulen takaisiin ihmeisiin lienee sisältynyt maailmankirjallisuuden ensimmäinen avaruusmatkan kuvaus.

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2022.

 

keskiviikko 24. elokuuta 2022

Demariini ja Sannamariini (politiikka)

 

Jokin olennainen kysymys politiikan arkipäivästä tuntuu puuttuvan. Miksi Sanna Marinin kriitikot tyytyvät pääministerin huumetestaukseen, kun tuo arvoituksellinen pää kerran näyttäisi tarvitsevan ihan muunlaista testausta? Kyllähän presidentinkin terveydentilasta julkaistaan säännöllinen ulkopuolinen lausunto, niin miksei pää perseessä törmäilevästä pääministeristä?

Ja jos Ilkka Kanervan kaltaisen ylettömyyksiin ja asiattomuuksiin taipuvan poliitikon kohdalla tällaista toistuvaa skandaaleihin sortumista pidettiin johdonmukaisena, niin miksei Sanna Marinin tapauksessa? Onhan enemmän kuin todennäköistä, että suhteellisuudentajunsa menettänyt hallitsija jatkaa käytöstä lähimmän viiteryhmänsä perusteella. Kaikki Marinista välittyvä tieto todistaa, ettei hän kertakaikkiaan hallitse lähipiirinsä toimintaa eikä siten omaa asemaansa siinä. Seuraavat skandaalikuvat ovat sikäli vain ajan kysymys.

Ilmeisesti ainoa syy, miksi poliitikko Marinia ei käsitellä yhtä liukkaana ilmiönä kuin Kanervaa on #metoo-aikamme korrektius. Jos Marinin kaltaista poliitikkoa kritisoitaisiin suhteellisuudentajunsa menettäneenä, syytöstä pidettäisiin hänen sukupuoleensa perustuvana. Mitä hyperkorrektimpi hän on perinteisen median edessä, sitä korrektimpaa käsittelyä hän voi edellyttää median edustajilta. Marinin kaksoisstandardi (kuin kuka tahansa ja siksi kaiken yläpuolella) on treenattu perinteisen median ja sosiaalisen median välissä sukkuloidessa, joten Marin on alkanut pitää niitä puolueen toisistaan eristäminä maailmoina. Kun ministeri itkee Lahden torilla kohtuuttomina pitämiensä mediasyytösten vuoksi, kyyneleet eivät johdu häpeästä, vaan pettymyksestä siihen mediapuolueeseen, jonka huipputuotteeksi hän on itsensä ajatellut: kansaa populismilta suojaavaksi Sannamariiniksi.

Seuraavan sukupolven markojunkkarit epäilemättä löytävät tästä mariiniryvetyksestä pitkän demari-inflaation merkit. Muutosta voi pyrkiä hahmottamaan jo nyt keskellä tuon puolueista rasvaisimman Demariini/Sannamariini-kriisiä. 

Vuosisadan ajan Demariini oli Suomessa suosittua siksi, että puolueohjelman kuvaukset ohutlevitteisestä kansanvallasta kuulostivat tutuilta ja käytännöllisiltä. 2000-luvun Sannamariini on SDP:n levitteenä ihan toista. Tätä Sannamariinia ei ole suositeltu terveellisenä levitteenä tyydyttämättömän työkansan kärsimyksiin, vaan itsetyydyttyneenä pinnoitteena työkansan ja poliittisen median väliin. Pinnoitesuojan huikea kansanmenestys voi osoittautua tuhoisaksi puolueelle, jos pinnoite on kansalle tärkeämpi kuin puolue.





lauantai 20. elokuuta 2022

Tallinnassa 19.-21.8.

Meillä on taloudessamme sopimus, että jos lapsiperhe tulee kylään niin saan poistua maasta. Tästä saisi erittäin tasoittavan pykälän kaikkiin avio- ja avoliittoihin, vaikka harva sitä tajuaa, että tällainen (binäärisesti ikävä, toki) sopimus edustaa spefimäisen uneksinnan lisäystä arkimaailmaan.  Poistuisin Maasta jos se olisi mahdollista. Poistuisin ihan minne vaan missä ei ole suomalaisia eikä siis varsinkaan lapsisuomalaisia, sehän siinä on ideana. Olisin voinut mennä viikonlopuksi vaikka Siuroon, jos siellä olisi majataloja, ja palvella heidän ensimmäistä kirjallisuusfestariaan 24h siitä hyvästä.


Sen sijaan tulin Tallinnan kauniiseen Vanhaan Kaupunkiin, jossa minua palvelee viereisessä talossa suomalainen Prisma 24h. Kun eilen hain sen valtavalta viinaosastolta kylmää olutta (ulkona oli 30c) niin ainoan kassan jono juuttui suomalaisiin jotka halusivat ostaa laatikollisen lonkeroa eikä kassapoika löytänyt sille koodia. Pitkään asiasta riideltyään (kukaan ei tiennyt miten toimia) kassapoika ja toinen myyjä päättivät pingata koodin yksittäisestä tölkistä ja kertoa sen 24llä. Tämä vei enemmän aikaa kuin Tallinnan Hansa-historian kertominen veisi. 

Mutta kaikki jonossa seisovat turistit näytivät suorastaan hillityiltä aatelisilta verrattuna kotimaamme perseetolalla-pääministeriin. Niin suhteellista on 2000-luvun suomalaisuus, tämä identiteettipeli, jossa leikitään, että julkkiksilla olisi yksityisyyttä ja meillä taviksilla julkisuutta.

Mitään enempää en minäkään odota Tallinnasta saavani kuin Liudentuvan Erilaisuuden kokemuksen. Huomasin kyllä, että Virossa ilmestyy nykyään jopa englanninkielinen uutislehti Estonian News, mutta se on sisällöltään mitätön b2b-julkaisu. Mikä tahansa kassajono kertoo Virosta enemmän.


Hotellini (Brunn) on sekin vintageturismin ja instant-turismin eli Vanhan Kaupungin ja hypermodernin kauppa-alueen alati liudentuvalla rajalla. Rakennus on siisti ja moderni, kohtuuhintainen, mutta ensimmäinen hotelli jossa olen nähnyt korvatulpat osana huoneen varustelua. Syy on läheisyydessä sijaitseva yökerho, jonka diskobiitti kaikaa läpi hotellinkin alkaen kello 22 ja jatkuen jonnekin aamuyölle. 

Tällaiset huijaukselta tuntuvat hotellit ärsyttäisivät helvetillisesti, mutta on tässä huoneessa ylellisyys joka pelastaa kaiken: ilmastointi jolla saa jäähdytettyä huoneen vaikka 20 asteeseen. Voin luoda ilmastokuplan jossa ei ole mitään arkielämäni sidoksia. Luen vanhaa scifi-pulppia ja Bill Brysonin muistelmia keskilännen osavaltioista. Nyt huomaan, että vuoden 2016 Viro-kierroksella ensi kertaa löysin Brysonin lahjat.


Tänään tapasin onnekseni Jaakon myötä kaupunkiin pistäytyviä suomalaisia. Hetkessä tunsin olevani ENEMMÄN ei-turisti, koska olin sentään ollut jo vuorokauden maassa. Tämä riittää siihen ihmiselämän tärkeimpään tarpeeseen olla edes kerran vuodessa poissakaikestatutusta. Kyse on tosiaankin viime kädessä määrällisistä eroavuuksista. Näin helpon irtioton voisi kuka tahansa toteuttaa paljon helpommin (ja ekologisemmin) kuin täydellisen erottautumisen illuusion tarjoavilla etelänmatkoilla, missä ilmastollinen eroavuus on fyysinen takuu semiosfäärin laadullisesta erosta. Tätä tällaista sietäisi suomalaisillekin opettaa. Pelasta-planeetta-uhkauksella jos ei muuten.


Semiosfääri. Miten täsmällisen kaunis sanana ja ideana. Eikä tarvinnut tulla Tallinnaa kauemmaksi sitä arvostaakseen. Haen kohta lisää kylmää olutta naapurin Prismasta ja kuvittelen tapaavani Ville Hytösen SEN paikan kassajonossa eikä suinkaan Kalamajan indiebaarissa, jossa olisin niin outo että tuntisin itseni VÄHEMMÄN yhtäänmiksikään. 

Tämä vintage-alueen raja-arvo riittää: että on päässyt sen pienimmän ja kliseisimmän turistitietoisuuden ylitse, ja lisää siihen tarinoissaan itseään nuoremmille että hei, kyllähän 'tämä kaikki' nähtiin jo vuonna 1989 vanhan vallan aikana. Maailma on kääntynyt ympyrän hei! Että eilen laivalla oli korviinpistävän paljon venäläisiä, koska tästä lauantaista 20.8. alkaen ne eivät pääse enää Viroon turistiviisumilla. Millaista päättäväistä rohkeutta se edustaakaan Virolta verrattuna Suomeen! 

Siihen(kin) voi peilata ja korostaa omaa vierauttaan nössömaan toistuvana nössöturistina, joka näkee paljon vaikkei osaa riittävästi koskaan tulkita näkemäänsä.



Solidaarisuutta aina? Virossa näkyvämmin kuin Suomessa!





maanantai 15. elokuuta 2022

Raevaara: Sielujen syöveri (trillerihkö)

 


Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

296 s.

2022, Like

 

 

Sielujen syöveri on kolmas romaani Tiina Raevaaran scifi-aineksilla ryyditetyssä trillerisarjassa. Sarjan ensimmäisessä osassa, Kaksoiskierteessä päähenkilö Eerika tuli avustaneeksi ihmisen ja eläimen genomit yhdistävässä laittomassa tutkimusprojektissa. Kiinnostavan hahmon Eerikasta tekee se, että hän elää itsekin tieteen hämärällä laidalla, koska on valmistanut tyttärensä salaa kahden geeniperimän kimeeriksi.

Sarjan seuraavassa osassa, Polaaripyörteessä Eerika sekaantui Huippuvuorilla sekä vaarallisten loisten että syväjäädytyksen tutkimiseen. Teknotrillerinä kirja oli sekava keitos salaliittoja ja eristetyn tiedeyhteisön ahdistavuutta.

Nyt kolmannessa romaanissa, Sielujen syöverissä, Eerika on taas takaisin Suomessa – ja jälleen hän avustaa sinisilmäisesti hullua tiedehenkilöä. Sivuhahmojen kommenteissa Eerikaa kommentoidaan huippuälykkääksi, mutta miten älykäs onkaan sitten lukija, joka päättelee jo satoja sivuja edeltä miten tässä tulee taas käymään?

Tällä kertaa romaanin tiedemysteerinä on se, kuinka pitkälle ihmisten luonnetta voidaan manipuloida lääketieteen ja psykologian avulla. Mysteeri kytketään yllättäen Eerikan lapsuuteen: vanhempien kuolemalle löytyy uusi selitys, johon ei ole aiemmissa kirjoissa edes vihjattu.

Tarinan pahiksena on psykologista taiteilijaksi ryhtynyt vanhus, Eerikan vanhempien ystävä Harriet, jonka avustajaksi Eerika lupautuu hyvää hyvyyttään. Harrietin läheisyydessä tapahtuvat omituiset murhat lisäävät painetta sekä henkilökohtaisen että psykologian historian tutkimiseen. Avuksi Eerikalle tulee edellisessä romaanissa tavattu turvallisen toiminnallinen isähahmo Pasi.

Raevaara osaa laatia kyllä erittäin selkeitä ja toistolla muistettavuutta tukevia lukuja, mutta lukujen keskinäinen järjestys pysyy kasassa sen varassa, että jokainen luku muodostaa päiväkirjapäivän nopeasti avatun ja nopeasti suljetun kokonaisuuden. Ja kuten oppilaille aina sanon, päiväkirjarakenne on laiskan kirjoittajan universaalein ominaisuus...

Sarjan edellisten romaanien tavoin tarina on jälleen peräpainotteinen eli kaikki toiminta sijoittuu sivuille 248–295. Siihen saakka kerronta on keskittynyt henkilöhahmojen keskusteluihin, joissa vähitellen avataan Harrietin taustaa aivopesun ammattilaisena. Juoni pysyy paljon paremmin kasassa kuin edellisissä kirjoissa, mutta dialogi ja kuvailu ovat kuin kotimaisesta poliisiromaanista, vailla mysteerin viehätystä.

Ärsyttävintä on se, ettei ideaa zombiksi muuttavasta aivopesusta käytetä kauhukohtausten vähittäiseen rakentamiseen. Poissa on se goottiseen tunnelmaan pyrkivä eläytyvä kuvailu, jota Raevaara käytti varsinaisissa kauhuromaaneissaan (2015–2017). Edes nerokkuudessaan hullun Harrietin pyörittämää kulttia ei ole ajateltu ideaa pidemmälle. Ilmeisesti Raevaara pelkkä menettävänsä kauhuun tottumattomat valtavirtalukijat?

Jostain syystä olin kuvitellut, että nämä "kierre"-romaanit muodostaisivat trilogian, mutta uusinkin romaani loppuu toimintajakson jälkeen kuin seinään jättäen odottamaan millaisiin X-files -tyyppisiin mysteereihin päähenkilö Eerika törmää seuraavalla kerralla.

Trillerisarjan romaaneja mainostetaan itsenäisiksi tarinoiksi, mutta tosiasiassa kolmanteen kirjaan olisi erittäin vaikea päästä mukaan, jollei ole lukenut edellisiä. Kakkoskirjan tapahtumat on tiivistetty kolmanteen neljällä rivillä, jotka kirjaa lukemattomalle jäävät aivan käsittämättömiksi. Omanlaistaan eli tahatonta huumoria sekin tuottaa.

Näin vahva sarjamaisuus syö yksittäisten tarinoiden jännityksen jo edeltä käsin, mutta ilmeisesti tällaisia kepeähköjä genrekirjoja ei kulutetakaan romaaneina vaan tv-sarjamaisena viihteenä.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämän arvion lyhennetty versio ilmestyy kritiikkinä Portti-lehden numerossa 2/2022. 

 

keskiviikko 10. elokuuta 2022

Sandman (tv-sarja)

Suoratoiston kotiikkaa... ja sarjakuvan gotiikkaa

Enää ei kuluteta tarinoita, nyt kulutetaan maailmoja. 

Ensin näillä maailmoilla täytyy tietysti olla vankka fanipohja, kuten aikansa supersankareista kirjoittaneilla Jane Austenilla tai Neil Gaimanilla. Sitten maailman ip ostetaan, varastetaan tai väsytetään (kuten Gaimanin tapauksessa), jotta sen osaset voidaan indeksoida yksityiskohtia myöten ja muokata samannäköiseksi tv-sarjamakkaraksi kuin muutkin suoratoistoteurastamojen pötkötuotteet.

Kuten siis tämä Sandman, jossa eivät mitenkään näy siihen käytetyt miljoonat. Sarjan visuaalinen ulkoasu on kierrätettyä cgi-tapettia, jopa niissä osuuksissa kun cgi-velhot voisivat todella osoittaa LUOVAT taitonsa eli helvetin maisemien kuvittelussa.

Minkäänlaista luovaa sovittamista ei havaitse käsikirjoituksessakaan. Vuosikymmeniä arvokkainta keksintöään vartioituaan Neil Gaiman on ilmeisesti kyllästynyt odottamaan ja vähät välittänyt että tv-sarjana Sandman näyttää halpisosaston harrypotterilta. Sandmanin halpaan kaavamaisuuteen verrattuna jopa Gaimanin romaanista sovitettu American Gods (2017-21) alkaa näyttää adaptaation lainalaisuudet selättäneeltä taideteokselta. Tosin ei sekään jättänyt mitään tarvetta nähdä enempää kuin ykköskausi. 

Jos taas Sandmania vertaa toiseen tuoreehkoon Gaimanin (puoli-) luomuksesta tehtyyn sarjaan Hyviä enteitä (2019), niin Sandmanin puutteet voi hyvin tiivistää kahteen asiaan: sen hahmoista puuttuu maanläheinen brittiläinen ironia ja sen kuvastosta kaikenlainen terve itseironia. Ja niiden myötä ymmärrys gotiikasta - joka lienee Sandmanissa suht olennainen osa, eh?

Miten maailman kuuluisimman goottisen sarjakuvan kuvittelee kukaan toteuttavansa ilmaan minkäänlaista ironiankarheaa sensitiivisyyttä goottisen kuvaston kestämiseksi tv-kuvassa - se on käsittämätöntä, etenkin jos pitää paikkansa että mr. Gaiman on valvonut Sandmanin tv-toteutusta edes jollain tasolla. Mutta Amerikkaan muuttonsa myötä Gaiman ilmeisesti muuttui niin isoksi kevytgotiikan rokkitähdeksi, että hänen on pakko hyväksyä rutiinimaisin fantisoiva kuvasto säilyttääkseen asemansa miljoonien eikä tuhansien vastaanottajien starana. Sandman on hänen stadionkiertueensa.

Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin se latistavin osa sarjaa. Dr Whon muovittaneen Jenna Colemanin jähmeä näytteleminen ja posliinimaiset mallinkasvot eivät muuksi muutu vaikka hän kiroilisi cross-gender-hahmon uskottavuutta lisätäkseen. Pääosan Sturridge on hänetkin valittu pelkällä pärstäkertoimella ja adlibattu sitten tomhardymäinen ääni hänen lapsenkasvoilleen. Lopputulos on niin typerryttävä, ettei sitä usko ellei näe. Helvetti jos mikä!

Nyt lähden polkemaan Sääksjärven kirjastolle, koska siellä näkyy olevan yksi kappale Mirrormask-elokuvaa. On syytä muistella, mitä Gaimanin tarinoista on ylipäänsä saatu siirretyksi mediasta toiseen ja kuinka.


sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Eemeli metkuilee (näytelmä)

 

Kukaan ei kaivannut minua asiantuntijaksi Finnconiin, joten lähdin talkoolaiseksi kesäteatteriin. Kahtena iltana sain ohjailla teatterille saapuvia autoja niin kuin tetrispaloja, jotta ne mahtuisivat Ylöjärven museomäelle, jota ei ole alkuunkaan suunniteltu 150 asiakkaan motoroiduille massoille. 

Tukkateatterin tämänvuotinen kesänäytelmä Eemeli metkuilee oli melkoinen menestys vielä viimeisissä esityksissään. Jopa sää oli esityksen puolella. Viimeisen esityksen viimeisillä minuuteilla ripotteli muutaman pisaran, mutta muuten tunnelma museomäen historiallisessa miljöössä vastasi hyvin sitä, mitä katsojat "Eemeli metkuilee" -näytelmästä hakivat: lapsille tilannekomiikkaa, aikuisille nostalgiaa.

Näytelmäksi tiivistettynä Astrid Lindgrenin Eemeli-tarinat ovat sarja päähenkilönsä hyväntahtoisia kepposia, "metkuja", johon pienen sivujuonen tuo maalaiskomediaan kuuluva subrettipari, renki Aatu ja piika Liina. Eniten odotuksia luodaan sillä, saako Eemeli opetettua sisarensakin tekemään "metkuja" ja tuleeko samalla selitetyksi, mitä "metkuilu" oikein tarkoittaa.

Eemelin muistilappu.
Katri Hätin ohjauksessa (Mats Huddénin sovituksesta) näyttämön ja toiminnan keskipisteessä oli museomäen keskelle rakennettu iso verstashuone, Eemelin turvapaikka, johon hän pakenee isäänsä "metkun" paljastuttua. Tällaisella painotuksella Eemeli näyttäytyy yhteiskunnallisen murroksen esitaistelijaksi: vanhaa agraarimaailmaa edustava isä Anttoni on kömpelön koominen hahmo, yleisön sympatiat kerää toisaalta erikoistuvaa käsityötaitoa edustava Eemeli ja toisaalta kaiken raskaan työn maatilalla suorittava renki Aatu. Näytelmässä pikku Iida kysyy viattomasti Aatulta, että eikös ole kiva tehdä joka päivä töitä, mihin Aatu toteaa jotain sarkastista rengin vaihtoehdoista. 

Piika Liinan jatkuva jankutus Aatulle kihloihin ja avioliittoon menosta on katsojan kannalta saman vanhan maailman ideologiaa mitä isäntäperhe edustaa. Liina on näytelmässä yllättävänkin iso ja vahva hahmo kirjoihin ja elokuviin verrattuna, koska hän juonittelee Eemeliä vastaan, onhan tämä Aatun ainoa uskottu ja toveri Kissankulman talossa. 

Lapsi Eemelin ja aikuisen Aatun ystävyys onkin oikeastaan samanveroisten toveruutta – ja asettaa uuteen valoon vaahteramäkeläisten naapurien suunnitelmat lähettää vanhaa yhteiskuntajärjestystä uhkaava Eemeli meren taakse Yhdysvaltoihin. Tältä osinhan näytelmä menee jo hämmästyttävän pitkälle poliittisen allegorian ja fantisoinnin puolelle: kyläyhteisö kerää rahaa karkottaakseen pienen pojan kuin antikristuksen pois yhteisöstään! Ehkä poika harjoitteleekin kapinaa verstaassa? Ovathan hänen rakkaimmat esineensä upseerimainen sininen "mössykkä" ja itse veistetty ase, "pössykkä".

Tulevasta tehtävästään vaistomaisen varma Eemeli kuvittelee tulevaisuuden yhteisöä. Näin hän veistää verstashuoneessa kaikkiaan 369 puu-ukkoa seurakseen: muuttaa rangaistukset pokaaleiksi joiden merkityksen hän itse yksin ymmärtää. 

Muuta selvää ratkaisua Eemelin epävarmaan asemaan ei näytelmä(kään) tarjoa. Draama loppuu siihen, että Iida-sisar tulee vahingossa tehneeksi "metkun" hänkin tutkiessaan mitkä kananmunista voisivat olla mätiä. Isä syyttää munien rikkomisesta automaattisesti Eemeliä, mutta pyytää reilusti anteeksi totuuden selvitessä. Sovun syntymistä isän ja Eemelin välillä on pohjustettu jo sillä, että heidän hyppykilpailussaan isä osoittautuu heikoksi ja pelokkaaksi poikaansa verrattuna. Lopussa vallitsee epävakaa luokkarauha.


Tämä yhteiskuntakriittinen näkökulma tuskin avautuisi Lindgrenin alkuperäisestä teksistä. Huddénin näytelmäsovitus on tiivistelmä ja tulkinta Eemelin edustamasta aikakaudesta sellaisena kuin hän on kuvitellut sen kiinnostavaksi modernille hyvinvointiyhteiskunnan edustajalle, jolla ei ole enää kosketuspintaa agraarimaailmaan.

 


Mutta mitä "Eemelistä" jää mieleen katsojille? Ehkäpä kuitenkin vain se lapsisankareiden ajaton lupaus lapsuuden edustamasta loputtomasta energiasta ja uteliaisuuden itseisarvosta. Tukkateatterin tulkinnassa Eemeliä esitti Jenni Saaristo asianmukaisella hyväntuulisella energialla. Näyttelijäkaartia oli mukana enemmän kuin yleensä Tukan tuotannoissa, koska talonväen lisäksi tarvittiin kyläläisiä ja eläimiä museomäen lavean tilan elävöittämiseksi. 

 

Viimeisen esityksen jälkeen koko näyttelijäkaarti alkoi sitten purkamaan Eemelin verstashuonetta. Lavastaja Make oli rakentanut verstashuoneen niin isoksi ja tukevaksi, että neljä poraajaa puuhasi vähintään kaksi tuntia tauotta ruuvi ja lauta kerrallaan, jotta puutavara saatiin purettua – ja talteen ensi kesän näytelmää varten. 

Tuo perinteisen käsityötaidon performanssi jäi mieleen selityksenä Eemelin universaalille tarinalle.

 

Verstashuonetta puretaan, keskellä lavastaja Make.

Näyttelijän arki: puolitoista tuntia esitystä, kaksi tuntia purkutöitä


 

torstai 7. heinäkuuta 2022

Junailemassa Norjassa 27.6.-7.7.

 

Lensimme Osloon maanantaina 27.6., vaikka monet kerrat olemme päättäneet ettemme koskaan enää lennä. Seisottuamme turvatarkastuksen jonossa tunnin verran oli helppo vannoa jälleen. Olihan se jono myös ensimmäinen versio pitkää kärsivällisyyttä vaativasta junailusta. 

Itse lento sujui niin kirurgisen siististi kuin aikatauluihin luottava eurooppalainen matkailu voi sujua. Oslossa oli kuumaa ja sateista, norjaan sopeutuminen alkoi lentokentältä, kun vasta puolen tunnin turhan jonottamisen jälkeen tajusimme, että UTGANG ei ole norjaksi uloskäynti vaan lentokoneen portti (gate)!

Juna toi kuitenkin täsmällisesti kentältä keskustaan. Oslon keskusta oli muuttunut eli siistiytynyt siitä millaisena muistin sen 30 vuoden takaa. Mutta kun kävelimme hotellille kohti Grunelökkan asuinaluetta alkoivat alkuasukkaiden leipäjonot näyttää siltä millaisena Oslon muistin. Hotelli oli erikoinen vartiotorni keskustamaisen kurjan asuinalueen ja boheemin Grunelökkan välillä. Haimme pitsaa ja olutta jälkimmäisestä. Ilman lapsirasitetta olisimme viihtyneet Grunelökkassa varmaan pidempäänkin.

 

Oslo valuu kohti merta

28.6. tiistaina ehdimme katsella sateista, merta kohti valuvaa Osloa. Mielikuva kaupungista, jossa kaikki on vinossa johonkin suuntaan, vahvistui minne kävelikin. 

Iltajunamme Bergeniin oli seitsemän tunnin mittainen kyyti paikallisjunan tasoisella kokoonpanolla. Junassa ei ollut kuin kaksi vessaa ja ravintolavaunun sijaan kahviautomaatteja. Maisemat vuorten päältä olivat tietysti aivan jotain muuta kuin missään muualla Euroopassa. Siksihän tänne päin Eurooppaa itsekin uudelleen halusin. 

 

Oslo-Bergen -rata 1200 metrin korkeudesssa.


Perillä Bergenissä oli helppo suunnistaa ja löytää hostelli. Huoneemme osoittautui täydelliseksi näköalapaikaksi yli kaupungin.

Bergeniä varten meillä ei ollut mitään sunnitelmia. Kaupungissa oli paljon helteisempää kuin sääennusteet olivat lupailleet eikä lainkaan sadetta. Emme siis päässeetkään aivan erilleen koko Eurooppaa koettelevasta helleaallosta. 

Bergenin vanhaa keskustaa, näkymä huoneemme ikkunasta

 

Kävimme jopa eläintarhassa, 30 euron lippuja vastaan näimme sekä krokotiileja että pingviinejä ja merileijonien sirkustemppuja. Kaipa krokotiilit ovat välttämättömiä jos ne voittavat ilmastonmuutoksessa sekä pingviinit että merileijonat. Lopulta.

 

Bergenin satama, oikealla hansarakennukset

 

Mutta sitten tulin yhtäkkiä kipeäksi. Oli pakko maata hostellissa koko päivä, kuumeessa ja päänsäryssä. Mitään koronalta vaikuttavia (hengitys)oireita ei kumminkaan ollut. Perjantaina olin jo matkustuskunnossa, kun lähdimme vuorten keskelle Flåmin kylään. 

Flåmin oli tarkoitus olla matkamme kohokohta. Se olikin kaikin tavoin juuri sellaista syrjäistä ja karua vuoristoa mitä olimme odottaneet. Suurin osa kylään tulevista reissaajista näkyi asettuneen Youth Hostelin campingiin autoineen ja telttoineen. Me söimme campingilla vain tacoja. Olimme varanneet ison ullakkohuoneen Brekke Gard -hostellista, joka on museomainen rakennus siinä kohtaa missä Flåmiin kiemurteleva sola aukeaa. Kaikki hostellissa narisi 300 vuoden historiaa. Vesiputous kohisi vieressä.

Brekke Gard -hostel vuorten huomassa

 

Läheskään terve en kyllä ollut. Kiipeäminen viereiselle vesiputoukselle vei kaikki voimat – ja sitten seuraavana päivänä, lauantaina, puolestaan A ja S olivat samalla tavoin kipeitä kuin olin itse ollut. Aivan kuin hengästyttävä kiipeäminen olisi laukaissut kuumetaudin.

Oli minun vuoroni kävellä kylälle hakemaan ruokaa ja särkylääkettä. Lukeminen alkoi loppua sekin. S oli ostanut Bergenistä viikinkikirjan ja YA-vampyyritarinoiden kokoelman, jotka eivät minua innostaneet. Itse jätin Adam Robertsin Purgatory Mountin hostellin kierrätyshyllyyn; niin helvetin surkea ja tyhjänpäiväinen se kirja oli, että olisi pitänyt laittaa jokin varoitustarra pokkarin päälle. 

Paperitavaran sijaan kulutin junamatkoilla vanhoja äänikirjojani uudelta mp3-soittimelta. Yhteisenä matkakirjana meillä oli Astoundingin historiikki ja se oli kyllä mainion viihdyttävää tietoluettavaa juuri kipeänä maatessa.


Sunnuntaiaamuna S oli edelleen niin kipeä. että menin hostelin receptioniin kysymään yhtä lisäyötä buukattavaksi. Mutta reception oli kiinni, ja muutenkin koko paikan hallinnointi oli aivan mitä sattui. 

Päädyimme hylkäämään kalliit Flåm-radan junalippumme ja ostamaan bussiliput takaisin Voss'in kaupunkiin, jonka tiesimme Bergen-matkaltamme isoksi ja keskeiseksi paikaksi. Voss'issa S yritti poliklinikalle, mutta jonotus olisi vaatinut päiviä tuntien sijaan. Söimme päivällistä sushi-paikassa, ostimme väliliput Vossista Myrdaliin, jonne olisimme päätyneet edellisellä reittisuunnitelmalla, ja pääsimme tällä yhdistelmällä takaisin Osloon iltakymmeneen mennessä – jälleen tolkuttoman matkustelun väsyttäminä.

 

Norjalaisia kulttuurilehtiä kirjakaupassa
Oslossa asetuimme nyt kahdeksi yöksi (3.-5.7.) Cochs-pensionaattiin, joka osoittautui samanlaiseksi nappivalinnaksi kuin Bergenin hostelli: aivan keskellä kaupunkia helppojen raitsikkayhteyksien vierellä, ja silti hieman rauhallisemmalla ja halvemmalla paikalla kuin jättimäiset hotellit sen naapurissa. Pensionaatti oli lisäksi  profiloitu taiteilijoille ja kirjailijoille, vaikka ei se kyllä missään meidän kannaltamme tuntunut eikä näkynyt muissakaan asiakkaissa.

Sillä välin kun S oli edelleen hieman toipilas minä kävin kirjakaupoissa. Paikallinen spefi-krääsän ketju on SF-Bokhandelin tapainen Outland, jossa kirjojakin on kiitettävästi, vaikkei yhtä kattavasti kuin ruotsalaisessa ketjussa. Ostin 18 eurolla Baxterin Galaxias-pokkarin, jonka olisin joka tapauksessa ostanut Suomeen palattua. Vieläkin parempi löytö oli pensionaatin kierrätyshyllystä löytynyt Sight&Soundin kesäkuun numero, jota en jostain syystä ollut saanut postissa! Lehdellä olisi ollut norjalaisittain suolainen hinta 19e eli tuplasti sen mitä Suomessa.

Yleensähän Norjan ja Suomen hintoja verrataan lähinnä alkoholin perusteella, mutta esimerkiksi ulkomaiset viinit olivat Vinmonopolissa ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Tavallinen paikallinen keskari oli sen sijaan tuplasti (noin 8 e / litra) sen mitä Suomessa keppana maksaisi. Flåmin kehuttu käsityöläisolut (Aegir-panimon) oli kaupassa 13e/litra, mutta ei se mitään ihmeellistä omasta mielestäni ollut.

 

Vigelandin puistossa nakutoteemin aukiolla

Keskiviikkona 6.7. ehdittiin taas verrytellä jalkoja ennen päivän pitkää matkailua. Kävimme Vigelandin puistossa, joka aurinkoisena päivänä on parhaimmillaan hiekkakiveltä näyttävien atleettisten nakunorjalaisten ihmettelyyn. Ainoa turistikohde, johon olisin oikeasti halunnut, oli Ibsen-museo, mutta se oli tietysti suljettu remontin vuoksi, kuten myös Viikinki-museo.

Korvaavien bussien etsintää Oslossa
Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä jälleen seitsemän tunnin junamatkalle, mutta puhelimeen oli tullut yllättäen (?) ilmoitus Norjan puolen ratatöistä ja junavuoron alkupuolikkaan korvaamisesta bussivuorolla. Oslon juna-asemalla oli pienoinen kaaos ihmisten etsiskellessä oikeaa korvaavaa bussia eikä tiedotus ollut lainkaan sen parempaa kuin VR:llä, vaikka ratapihalla oli työntekijöitä monta kertaa enemmän. 

Bussi ja bussivuoro olivat onneksi jälleen mukavan pehmeitä, rajaa ylittäessä kuski antoi jopa viiden minuutin jaloittelutauon. 

Kristinehamnissa eli hyvän matkaa Ruotsin puolella vaihdettiin junaan, jossa oli runsaasti tilaa koko matkan ajan, ja olisi ollut kahvilavaunukin, mutta me nappailimme Oslon juna-aseman Vinmonopolista (hyvä palvelu!) ostamaani valkkaria. Olimme siis jo varsin terveitä, vaikka ei järin valppaita. Aivan nenämme edessä, lasiseinän toisella puolen joku junapummi ryösti pasuunansoittajalta tietokoneen tämän puuhatessa laukkujensa kanssa, mistä seurasi lyhyt dekkariselvittely ja onnellinen loppu, kun pasunisti löysi pummin ja puhui koneensa tältä pois.

Tukholmassa kännykkätauko


Tukholmassa viimeisenä hotellina oli Queen's hotel, sekin onnekkaan hyvä valinta, sillä vanhan rakennuksen huone sisäpihan puolella oli täydellisen hiljainen. Olimme ennalta päättäneet, että tällä kertaa emme edes yritä kiirehtiä päivälaivalle, koska lapsi muisteli edellistä moista Tukholman herätystä erityisen ahdistavana. Nousevien sadepilvien alta valuimme Drottningatania koko matkan etelään ja rantaa myöten Vikingin terminaalille. Mitään turistimpaa emme enää tehneet kuin vakiokäynnin "pyhiinvaelluskohteessa" eli SF-Bokhandelissa, missä näimme kirjailija Mäkelän puolisoineen. Puolitoista viikkoa olikin mennyt seuraamatta Suomen uutisia ja maailman tapahtumia.

Viimeinen yö nukuttiin laivassa Helsinkiin. Mutta ihan helpolla emme päässeet vielä tänäänkään junien kanssa, sillä VR:n aamujunat oli myyty loppuun. Tulimme viimeisen etapin lähijunalla Sauna Openiin matkaavien elämäntapajunttien kaljanhuuruisessa seurassa. Tiesi lähestyvänsä Tamperetta.

 

Matkan saldo? Käytimme hieman yli 1200e yhdeksään hotelliyöhön, mikä kolmelle hengelle jaettuna on ihan siedettävän keskiluokkainen budjetti. Junamatkoja varten olisi voinut ostaa myös IR-kortit, mutta monet junista ovat Norjassa loppuunmyytyjä joten paikkaliput olisi kuitenkin pitänyt ostaa erikseen, samoin Flåmiin vievät ja sieltä tuovat vuorot, olipa juna tai bussi. Jos ei sairastuminen olisi tuonut ylimääräistä mutkaa matkailuun niin olisimme päässeet ajoissa ostetuilla lipuillamme halvemmalla kuin IR-korteilla. Yksikään täysipäinen ihminen ei tietenkään ota lasta mukaan tällaiseen väsyttävän pitkien reittivuorojen matkailuun – mutta täysipäisyys ei ole perkeleellisiä kompromisseja edellyttävän perhe-elämän mittari muutenkaan, kuten hyvin tiedämme. 

Lomailun sijaan voisi tällaista raidematkailua ajatella itsensä hukkaamisen keskiluokkaisena salonkipelinä.