Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa

  

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa
297 s.
Nysalor, 2026

 

 

Petri Hiltusen sarjakuvateosten (1998–2025) innoittamasta Praedor-fantasiasta on kehittynyt yllättävän iso ilmiö kotimaiseen spefiin. Syynä on maailman tuttuus roolipelaaville, mutta epäilemättä myös se, miten vähän fandomia yhdistävää fantasiaa suomeksi muuten julkaistaan. Vuodesta 2004 alkaen Praedor-kirjoja on ilmestynyt yli kaksikymmentä, mukaan lukien neljä novelliantologiaa ja BoD-julkaisuna ilmestynyt keittokirja (2022)!

Veeti Länsikunnaksen esikoisteos Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa on nimeään myöten esimerkki siitä, että nämä kepeät miekka&magia-tarinat on tarkoitettu luettavaksi (sisäpiiri)huumorin sokeroimana fanifiktiona sekä genreä että roolipelaamista kohtaan.

Kirjan seikkailutarinat muistuttavat lyhkäisiä, selkeään tavoitteeseen tähtääviä roolipelisessioita, joissa infodumppaus on kerrankin paikallaan. Kaltaiselleni Praedorin Jaconia-maailmaa ainoastaan sarjakuvista seuranneelle infopalat ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin varsinainen proosa.

Infopalojen hoidettua taustoituksen kuvailu etenee tiiviisti tapahtumien varassa. Tämä tekee tarinoista helposti sulavaa luettavaa, joskaan mikään ei houkuttele kokoelman mittakaavassa tarinasta toiseen.

Henkilöiden sisäinenkin elämä tulee kyllä huomioiduksi, mutta ei heistä kirjallisesti kiinnostavia persoonia kasva edes seikkailunsa mittoihin, jos mielenliikkeitä kuvaillaan tyyliin ”selviytymisvaisto karjaisi praedorin päässä”.

Jopa oppineen päähenkilön ajatuksia kuvaillaan luettelomaisesti ja harhaillen kauaksi näkökulmahahmosta: ”Kuninkaan ääni ja sanamuodot toivat mieleen epätoivoisen potilaan, kuninkaan seurue herätti huonoja muistoja tuoden esille patoutunutta vihaa ja katkeruutta. Hyvin epätoivoinen täytyi olla, jos uhkasi tapattaa viimeisen toivon, mikäli tämä ei suostuisi yrittämään.” Kuka tämä? kysyy lukija.

Myös toimintakohtauksissa kuvaileva kieli ryöpsähtelee tyylistä toiseen: ”Karistaessaan jymy-yllätyksenä tulleen hirmukintun kannoiltaan praedorit olivat juosseet suoraan tappuraryteikköön, jonka läpi kuljettuaan reviiriään puolustava jättiotus luovutti ja kääntyi takaisin.”

Taisteluista ja hirviön tappamisista lukiessa oppii ainakin sen, miten vaikea proosassa on ylipäänsä kuvailla kohtausta, jollainen elokuvassa kohottaa eniten pulssia ja tunteita.

Seitsemään (takakannen mukaan kahdeksaan!) tarinaan on kirjassa käytetty 280 sivua. Novelliksi tiivistäminen tekisi jokaiselle tarinoista hyvää, mutta kenties se söisi fabuloinnin ja kielellisen irrottelun riemukkuutta, joka sivuilta välittyy. Anakronismeilta vaikuttavat laboratoriokokeet ja pohdinnat tutkimuksen resursseista eivät nekään ole, ilmeisesti, Praedor-tarinoissa tyylirikkoja.

Jälkisanoissa Veeti Länsikunnas taustoittaa mihin kaikkeen kirjan sisäpiirivitsit perustuvat. Isojen kustantajien nihkeyttä miekkafantasiaan paheksuttuaan hän puolustaa spekulatiivisen fiktion kertovan ihmisyydestä ”tavoilla, joihin realistisempi kirjallisuus ei kykene”.

Praedor-tarinoista en tuota ihmisyyden avartamista valitettavasti löytänyt, vaikka Länsikunnas luonnehtii tarinoidensa olevan vähintäänkin toiveikkaampia kuin Jaconian maailma keskimäärin. Lisää kotimaista miekkafantasiaa on siis luvassa.

 

Markku Soikkeli

 

John Wiswell: Sinusta teen pesäni (fantasia)

  

John Wiswell: Sinusta teen pesäni
Suom. Kaisa Ranta
358 s.
Jalava, 2026

 

 

Muotoa muuttavat olennot ovat tavanomaista tykinruokaa scifissä, mutta fantasiassa olennaisempaa on muutos itsessään, esimerkiksi ihmissusitarinoissa. Näillä hirviökohtaisilla metamorfooseilla on pitkä perinne niin fantisoivassa taidekirjallisuudessa kuin kansansaduissa.

John Wiswellin kauhufantasiassa Sinusta teen pesäni (alunp. 2024) päähenkilö on hyytelömäinen muodonmuuttaja Shesheshen. Hänen anatomiansa on kuvailtu niin perusteellisesti, että siltä osin kirja voisi ollakin scifiä. Tarinamaailma on kuitenkin erittäin geneeristä fantasiaa, samoin se lajityypille vitsaileva asenne, jolla rakastuneen hirviön koettelemukset ihmisten keskuudessa kerrotaan.

Ja jos luolissa lymyävä hyytelöhirviö tuo ensiksi mieleen Dungeons & Dragons -roolipelit, niin romaanin huumorille ja taikuudelle voi löytää esikuvat juurikin kyseisistä syövereistä.

Rajaamalla tarinamaailman vähittäisen paljastamisen Shesheshenin näkökulmaan tulee hirviöstä empaattisempi ja ihmismäisempi hahmo kuin keskiaikaisen kuningaskunnan ihmisistä. Ihmishahmot on pelkistetty sen mukaan, miten he hirviöön reagoivat, tyhmänrohkeiksi julmureiksi tai joukkosieluisiksi pelkureiksi. Poikkeuksen muodostaa hirviön sattumalta kohtaama Saarna (alkutekstissä Homily). Saarna on prinsessamaisen hyveellinen, mutta paljastuu myös hirviön arkkivihollisen, Hukanlieskan suvun perilliseksi.

Näkökulmahahmona hirviö on paitsi oiva metamorfoosin selittäjä myös genrekohtaisen ironian fokus: fantasiahan on ideoiden varasto, joka muuttaa alati ulkoista muotoaan, vaikka suuret ideat pysyvät samoina.

Moderni hirviö, kuten Shesheshen, ei kaipaa muuttumista ihmiseksi. 2000-luvun fantasiamoodia noudattaen hän on arvokas persoona juuri identiteettinsä plastisuudessa – tässä tapauksessa siis hyytelömäisyydessä. Wiswellin tarina ottaa kaiken irti tästä elämää suuremmasta vertauskuvasta, että tärkeämpää on identifikaatio tilanteiden ja läheisten mukaan kuin suvun ja sukupuolen mukaan määräytyvä jähmeä identiteetti. Naarashirviön ja ihmisnaisen rakkaustarina on suomeksi vieläkin queer-henkisempi kuin alkukielellä, koska Shesheshenin sukupuoli ei tule ilmi persoonapronominista.

Mutta siihen tätä kirjaa koskevat hyvät uutiset loppuvatkin. Sinusta teen pesäni alkaa raflaavan toimeliaasti ja sen viimeinen juonenkäänne on aidosti nokkela, mutta se on aivan ylipitkä ja vertauskuviltaan lattea kuvaus siitä, miten vaikeaa ja ahdistavaa on kätkeä todellinen identiteettinsä ihmisten keskuudessa.

Väsyttävintä romaanissa on sen kepeys, miltei jokaiseen kappaleeseen ympätty huumori. Keskiaikaisesta valtakunnasta huolimatta kerronnassa vilahtelevat niin kirurgian kuin narratologian perusteet, mikä huumorifantasiassa on sinänsä paikallaan. Toistuvat vitsit ihmisolentojen alisuorittamisista ovat nekin nykyfantasian peruskauraa, genrekohtaista sarkasmia. Mutta Wiswellillä huumorin osumatarkkuus jää kauaksi siitä, miten taitavasti Terry Pratchett tai Neil Gaiman ovat fantasiagenren itsetietoisuudella pelanneet.

Myyttikohtainen vitsailu hirviöstä, esimerkiksi prinsessaan rakastuvasta lohikäärmeestä, lipsahtaa kirjailijoilla helposti lastenproosan kliseisiin. Näin käy amerikkalaisella Wiswellillä moneen kertaan.

Joissakin kohdin humoristinen lähtökohta, että hirviön näköhavainnot samastuvat ruokailuun, tuottaa kyllä vivahteikastakin kuvausta: ”Salissa oli monia kypsiä ihmisiä tiukasti istuvissa puvuissa, jotka vääristivät heidän ruumiinmuotonsa harkituilla laskoksilla ja tärkätyllä sileydellä, kaikissa kumppania etsivien lintujen väreissä.” Tämän vivahteikkuuden säilyttämisestä ja nimien kotouttamisesta pisteet suomentajalle. Kunpa kirja olisi saman tien lyhennetty novelliksi.

Romaanistaan Wiswell on huomioitu Nebulalla ja Locus-palkinnolla sekä Hugo-ehdokkuudella, mikä osoittaa queer-aiheiden trendikkyyden ajavan kirjallisten ansioiden ohitse. Aikuisen lukijan kannattaa harkita kolmesti näihin trenditeoksiin tarttumista, olivatpa ne miten palkittuja tahansa.

Vuoden 2025 romaanillaan näyttäisi Wiswell jatkaneen myyttejä kesyttävällä linjalla: Wearing the Lion on Herkuleen tarinasta mukaelma, jossa kiltti sankari rakastuu hirviöön. Silkkaa Disney-ainesta sekin.

 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026

 

Sota kaunokirjallisuudessa - ilmestyi

 

 

Tänään haimme Sota kaunokirjallisuudessa -lämpöiskappaleet kustantamosta. Olin unohtanut, että kirja tulee kovakantisena, joten se näyttää vieläkin juhlallisemmalta kuin kuvissa. Itse ehdotin kansikuvaksi klassista "sotilas raapustaa muistelmia juoksuhaudassa" -kuvaa, mutta olisihan kirja sellaisena voinut näyttää liiaksi romaanilta, ja ainakin se olisi poikennut Vastapainon julkaisujen hillitystä linjasta.

Sota kaunokirjallisuudessa on sisällöltään jotakuinkin sellainen kuin millaista kirjaa ryhdyin yhdeksän vuotta sitten tekemään. Selvät isot muutokset ovat "sodan määritelmät" -alaluvun poisjättäminen ja tyngäksi jääneen "kuvitellut sodat" -luvun sisällön purkaminen muihin lukuihin. Johdantoluku, "Sota muistettuna ja kuviteltuna" kattoi eräässä vaiheessa kuudenneksen koko kirjan pituudesta, nytkin se on 48 sivua kirjan 404 sivusta. 

On täysin kustannustoimittajani Silvian ansiota, että kirja on nyt sujuvasti etenevä, kun isojakin sivupolkuja, esimerkiksi alaluku historiankirjoituksen syntyvaiheista, on poistettu, jotta päästään tämän kirjan varsinaiseen asiaan: kaunokirjallisiin tapoihin esittää tiettyä sotaa.

Kirjan huoliteltu layout on se, mikä tekee kirjasta hämmentävän tekijälle: tekstini, etenkin omat tulkintani jostain Stalinin uruista, näyttävät yhtäkkiä VIRALLISELTA selitykseltä sille, mitä tietty romaani tarkoittaa ja edustaa. Puhumattakaan historian tapahtumista. Erikoinen taakka painaa kynää, kun joutuu valitsemaan mitä sotahistoriasta voi ja saa sanoa sen perusteella, mitä olettaa lukemansa perusteella olennaiseksi. Jaakko ja Erkka osaavat ulkoa ne maineikkaat sotatapahtumat, joista itse olen joutunut keräämään ja suodattamaan lähdetiedon, millainen esittely mahtaa olla riittävä yleissivistävänä taustana vaikkapa peloponnesolaissodalle tai Napoleonin sodille. 

Sotahistoria on pieni osa KIRJALLISEN kuvauksen kehystystä, mutta tuntuu naulaavan kirjaa tietylle paikalle lujemmin kuin varsinainen kirjallisuushistoria. Tällaista kokemusta ei tullut, aikoinaan, rakkauskirjallisuuden historiaa laatiessa!

Laskin jossain vaiheessa, että kirjassa vähintäänkin mainintana esitellään suunnilleen kuusisataa kirjallista teosta. Olennaisia ovat ne kirjat, klassikot, joilla epäsuorasti rakennan lajille kaanonia. Edes jälkikäteen on vaikea keksiä mitä teoksia olisi voinut nostaa vielä isommin esille. Muistan jossain vaiheessa miettineeni, pitäisikö esimerkiksi Don Quijote tai Parman kartusiaaniluostari olla teos, jota esitellään pidempään ja tarkemmin. Mutta klassikkoasemastaan huolimatta ne eivät tuntuneet niin tärkeiltä sotakirjallisuuden perinteen kannalta. 

Se kirja joka itseäni eniten yllätti, Grossmanin Elämä ja kohtalo, on ehkä ainoa yksittäinen teos, josta olisi voinut tehdä vielä tietolaatikon mittaisen esittelyn. Sen vähälle jäävä esittely johtuu ihan siitä, etten löytänyt riittävästi lähdetietoa, ainakaan siinä vaiheessa, kun venäläisestä sotakirjallisuudesta lähteitä etsin.

Sota kaunokirjallisuudessa -teosta on, tai ainakin pitäisi olla, helppoa mainostaa lajinsa tärkeimmäksi historiikiksi, koska yhtä laajaa esittelyä ei ole millään muullakaan kielellä olemassa. Kirjan myyvyys on kiinni enää siitä, minkä verran kaikki ne tuhannet sotahistorian harrastajat ja sotaromaanien lukijat ovat kiinnostuneita teoksista KIRJALLISUUTENA...

Sota kaunokirjallisuudessa -teosta on saatavilla kustantajalta ja hyvinvoivista kivijalkakaupoista, ja saa sitä ostaa minultakin tavatessa.

https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

Sisällön painotusten hahmottamiseksi listaan tähän sen pääluvut:

Lukijalle

Sota muistettuna ja kuviteltuna 13

Sotakirjallisuuden eetos ja esitystavat 17

Sotakirjallisuuden tilat ja tilanteet 49

Sotakirjallisuus aikakausittain 69

Heimosodista kansojen sotiin 73

Keskiajan sotakirjallisuus 99

Renessanssin ja barokkiajan sotakertomukset 121

Sotakoneiston järkeistäminen ja sodan romantisointi 1700-luvulla 143

1800-luku ja kansalliset sodat 159

Imperialismin ulkoiset ja sisäiset kriisit 189 

Moderni sota ja moderni ihminen 213

Maailmansotien välinen aika 279

Toinen maailmansota 289

Kylmän sodan aika ja sen perilliset 335

Kolmannen maailman sotanäyttämöt 371

Lopuksi: Kuvat totuutena kertomuksista 379

Niklas Bengtsson: Satu-Suomi (tietokirja)

Niklas Bengtsson: Satu-Suomi. Suomalaisia sadunkertojia
262 s.
Oppian, 2026



Niklas Bengtsson on Portti-lehdenkin sivuilta tuttu tietokirjailija ja tutkija, joka on erikoistunut lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Spefin alueelta hän on julkaissut muun muassa kotimaisen fantasian ja scifin bibliografioita (2000–2001) sekä kaksi opaskirjaa ulkomaisesta nuorten scifistä (2005–2006). Satuperinteenkin historiaa hän on tutkinut pitkällisesti, mistä uusimpana tuloksena on nyt ilmestynyt 15 suomalaista sadunkertojaa esittelevä opas Satu-Suomi. 

Useimmat oppaaseen valituista kirjoittajista ovat tuttuja kirjallisuushistoriasta, mutta eivät välttämättä sadunkertojina, kuten Minna Canth, eivätkä varsinkaan lehtiin kirjoitetuista saduista, joihin Bengtsson haluaa teoksellaan kiinnittää huomion. Yksittäisten kirjailijaesittelyjen sijaan teoksen tärkein anti onkin genrekohtaisessa, 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon lastenkirjallisuushistoriaan kohdistuvissa kommenteissa.

Satukirjallisuus osoittautuu omaksi marginaalikseen lastenkirjallisuuden sisällä. Esimerkiksi satusuomentajana ja -runoilijana kunnostautunut August Ahlqvist (1826–89) on tunnettu lähinnä tutkijana ja aikuisten runoilijana. Hänen panostaan lastenkulttuurin kehittymiselle ei ole mainittu edes lastenkirjallisuutta käsittelevissä historioissa. 

Myös satukokoelmien toimittaja Eero Salmelainen (1830–67) on niitä tekijöitä, jotka alan tutkimus on vähitellen unohtanut, vaikka – huomauttaa Bengtsson – hänen toimittamansa teokset olivat aikanaan luetumpia kuin Kalevalan painokset (1835 ja 1849). Satukokoelmat kiinnostivat aikalaisia enemmän kuin kansanrunous!

Syy kirjailijoiden unohtamiseen ei ole pelkästään marginaalisena pidetyssä lastenkirjallisuudessa, vaan kirjallisuushistorioiden tavassa kategorisoida tekijät. Jos kirjailijaa pidetään ensisijaisesti aikuisten kirjailijana, jätetään hänen merkittävätkin teoksensa pois lastenkirjallisuudelle omistetuista historiikeista. Näihin kuuluu jopa Mika Waltari.

Pisimmän esittelyn ”satuaktivisteista” saa tietysti Zachris Topelius. Artikkelissa on paljon tuttua ja luettelomaiseksi esittelyksi jäävää, joten tällaiset osuudet opasta jäänevät ensyklopediseen käyttöön. Satugenren tärkeydestä kirjallisuuden kivijalkana muistuttaa tieto, että Topeliuksen kahdeksanosaisesta kirjasarjasta Läsning för Barn (1865–96, suom. 1874–97) ilmestyi jo tuoreeltaan pohjoismainen taiteilijapainos.

Satugenren suosio johtui osaltaan sen kansallisromanttisista aineksista. Sen varjolla voitiin saarnata venäläisvallan sensuurin ohittavaa heimoaatettakin, kuten Ahlqvistilla. Lastenlehtiin voitiin vastaavasti valita sellaisia ihmesatuja, joiden fantastisuus oli tuttua suomalaisille lukijoille. Sattumoisin Ahlqvist oli myös se kirjailija, joka käännöksellään vakiinnutti hölmöläissadut suomalaiseen perinteeseen.

Vanha satukirjallisuus ei ole pelkkää idylliä, muistuttaa Satu-Suomi. Saduista löytyy myös scifiä, fantasiaa ja kauhua. Vinkkinä lukijoille voi johdantoartikkelin nimistä poimia Tyko Hagmanin, John Arnold Berghin, Laura Sointeen ja Lilli Porthanin. He kaikki löytyvät esiteltyinä oppaasta.

Hieman joutuu genreharvinaisuuksia bongaava lukija kahlaamaan, että löytää erikoisen ensimmäisiä tapauksia, kuten aikanaan harvinaisen kuumatkatarinan Hagmanin tuotannosta tai hoffmanilaisten kissatarinoiden vähän tunnetun työnjatkajan (Berghin). Toivotaan, että tutkijat ja antologioita kokoavat pienkustantajat löytävät Bengtssonin vinkkaukset.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026.

 

The Odyssey (elokuvahko)

 

Olihan se huonompi kuin odotin, tämä kesän 2026 rantaspektaakkeli The Odyssey. Viihteenäkin se on tylsin ja väkinäisin kaikista Christopher Nolanin filmeistä, jopa yhdentekevään elämäkertadraamaan Oppenheimeriin verrattuna.

Ilmeisimmät heikkoudet:

• Dialogi on täynnä selityksiä ja selitysten kertausta siitä, mitkä ovat henkilöiden suhteet, mutta rasittavinta ovat Odysseuksen mansplainaukset, kuten "lampaat kulkevat aina laumassa" ja "pronssikausi romahtaa pian".
• Rakenteeltaan tämä kolmituntinen noudattaa tv-sarjaa eli tunnetuimmat herra O:n harharetket käydään lävitse saari kerrallaan mitään oikeasti tarinasta sovittamatta. Tämän vuoksi henkilöillä ei ole kerrassaan mitään motivaatiota, ei edes herra O:lla, eikä kellään persoonaa, paitsi kotona äksyilevällä Telefonimakhoksella (itkuinen Tom Holland) luonnehaaste saada etäyhteys Ithakasta kadonneeseen miehen malliin.
• Nolan on tehnyt enemmän kompromisseja tuotannon suhteen kuin aiemmin. Päärooleissa pällistelevät kiiltokuvamaisimmat näyttelijät Damon, Hathaway, Holland, Pattinson, Theron, Page ja Zendaya. Valintojen vuoksi elokuva näyttää tasan siltä, että tuossa Batman uhkailee Spider-Mania ja tuossa Dyynin etnopupuliini™ on eksynyt vääriin lavasteisiin, mutta sentään hänellä ei ole repliikkejä mokattavaksi. Ainoastaan tarinan pahiksella, kilpakosijaa esittävällä Robert Pattinsonilla on oikea draamallinen rooli eli mahdollisuus näytellä kahta tunnetilaa kohtauksissa, ylimielisyyttä ja pelkoa.
• Nimiroolin Matt Damon kämyilee partansa takana. Kun pitäisi ampua nuolella, hän näppäilee jousta kuin harppua, eikä lopun taistelukohtauksessa ole kerrassaan mitään samaa säpinää kuin Bourne-filmeissä. Loppukliimaksi on muutenkin yllättävän suttuinen ja sotkuinen. Takaumassa Troijan sotakin näyttää kylätappelulta. Se eepoksesta.
• Yleensä Nolanin elokuvissa on ollut jokin iso idea, miten kerronta-aikaa manipuloidaan. Mutta ei Oppenheimerissa eikä tässä. Kehyskertomuksena on Odysseuksen seitsenvuotinen paratiisijakso Kalypson hoivissa, josta harharetken vaiheita näytetään takaumina, mutta ei moiseen narratologista neroutta tarvita. 
• Elokuvan vaihtelevat saarimaailmat ovat fantasiana häiritsevän erityyppisiä. Hölmöintä on Charlize Theronin esittämä Kalypso, joka näyttää aivan rantapimu Bo Derekiltä elokuvasta "10 - nainen kuin unelma" (1979). Siiskö Odysseuksen limbo pitäisi tulkita kasariviihteen ylivoimaisena houkutuksena?
• Ääniefektien matalat jyrinät ovat Finnkinon teatterissa aivan tolkuttoman kovalla, kuten lehdissä on asiaa uutisoitu. Katsojien kuulovaurioista pitäisi tehdä joukkokanne Finnkinolle, vaikka koetteleehan kolmituntinen tyhjänpäiväistä eeposta muutenkin fysiikkaa.

Jotain plussaakin?

• Se Troijan hevonen oli hieno.
• Samantha Morton Kirkenä on sympaattinen skottinoita. Mutta muuten tämäkin saariepisodi jää tyngäksi.

Alkusyksyn arvostelutoiveita

Luin loppuun Brunetti-kirjan Ylimmät ystävykset, osoittautui heikoimmaksi mitä sarjasta lukenut. Sarjan kliseet törröttävät esiin. Kaikki Leonin kirjat ovat hassun etupainotteisia dekkareiksi eli rikoksen taustoja selvitellään pitkällisesti ja liitetään rikoksen aihetta johonkin Brunettin omassa elämäntilanteessa, vieläpä niin tarkkaan samalla tapaa jokaisessa kirjassa, että ilman tekoälyäkin olisi helppo tehdä excel-proosaa tämänkin matkailuyrittäjän teoksista. Rikoksen ratkaisu on Leonille aivan toissijaista. Ylimmät ystävykset -kirjassa rikolliset manipuloidaan tunnustamaan jumala mediasta -ratkaisulla ja sitten tarina loppuu kuin seinään tai kanaaliin.

Mutta onneksi arvostelukappaleita on tullut ja tuloillaan, jotta uteliaisuus, tuo tärkein lukuilon elementti, pysyy vielä tämän syksyn vireillään. Kesän ja alkusyksyn spefi-kirjoista sai vielä kerättyä toivelistaa... minkä lisäksi tulevat tietysti Tulenkantaja-raadin lukuvelvoitteet, titteleitä mainitsematta...

• Flann O'Brien: Hullu kuningas puussa (Aula & Co)
• John Wiswell: Sinusta teen pesäni (Jalava)
• Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo (Rosebud)

• Markku Sadelehto: Haudanryöstäjä ja muita outoja tarinoita (Jalava)
• Aki Ryynänen: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle (Bazar)
• Juri Nummelin: Pilvilinnan perilliset: Suomalaisen fantasiakirjallisuuden historia (Avain)
• Elli Valtonen: Vieraslaji (Kosmos)
• J. R. R. Tolkien, Christopher Tolkien: Bovadium-fragmentit (WSOY)

Hyvää suomi-spefille ennustaa se, että kirjoja tulee noin monelta eri kustantajalta eivätkä tuossa ole vielä edes mukana spefiin erikoistuneet Hertta, Osuuskumma ja Nysalor. Wishwellin teoksen huomasin suomennetuksi vasta eilen. Kaksi Praedor-kirjaakin on tulossa arvioon, Kuidun ja Länsikunnaksen. Niiden maailma on minulle tuttu lähinnä Hiltusen sarjakuvista, mutta se voi olla eduksi, jotta kirjat lukee ensisijaisesti fantsuna eikä d&d-romaanien kaltaisina oheisteksteinä.

Se tavallinen toinen mökkiviikko

Toinen mökkiviikko on aina samalla tavoin erilainen kuin ensimmäinen, tunnit ovat pitkiä mutta päivät lyhyitä. Säästäkin se johtuu, paahteen hidastamasta ajasta. Viime viikolla pidimme mökin ovea kiinni varoen menettämästä sinne takasta kertynyttä lämpöä, tällä viikolla mökkiin öistä kertynyttä viileyttä. Kumpi lienee terveempää. Viileinä päivinä on mukava juoda lasillinen viiniä tuvassa, helteellä pakko kumota tölkilliset olutta pihalla.

Varmasti tämä oli vuoden laiskin viikko. Jos en olisi aloittanut Portti-novellin kirjoittamista pitkällä junamatkalla Helsingistä Siilinjärvelle, en olisi koskenut läppäriin kertaakaan. Mökkikirjatkin jäivät valitsematta. Hyllystä poimin lisää Brunetti-sarjaa:

Ajasta ikuisuuteen 

Ylimyksen kuolema

Ylimmät ystävät 

Onneksi paahdepäivät huipentuivat eilen myrskyä kohisevaan sateeseen, ukkonen jäi oopperamaiseksi äänitehosteeksi. Tänään sitten elokuu ja paluu kaupungin syksyyn, yhtä aikatauluttomaan kuin kesä. Miten ihmeessä edes elokuuta rytmittäisi? Olisipa täälläkin autenttisen elämän takuukoppi, huussi tai oikea sauna, jonka ikkuna rajaisi puolestani, mitä päivältä odottaa...

Reynolds: Jäälinnun lento + Hutchinson: Essence (scifi, romaanit)

 

Viime yönä nousi metsiin kylmä usva, aamulla paistoi aurinko maanrajassa tummaksi käyneisiin mansikoihin. Suomalaista kesää ei säistä määrittäisi, ei ainakaan sillanpääläiseksi. 

Tämän viikon matkakirjat osoittautuivat yhtä epätasaisiksi.

Arvosteltavaksi tullut Alastair Reynoldsin Jäälinnun lento (Halcyon Years, 2025) on genretietoisena teoksena niin rohkea hybridi kuin avaruusscifin viimeiseltä suurelta nimeltä voi odottaa, mutta Reynoldsin omat tyypilliset heikkoudet tekevät siitä myös sietämättömän löperön lukuromaanin. Kirjassa ei koskaan selitetä, miksi sukupolvialuksen sivilisaatio on päätetty rakentaa 1930-luvun amerikkalaisen dekkarin tapaan. Kirjan ensimmäisen puoliskon ajan asetelma tuntuu kutkuttavalta niin mysteerinä kuin maailmanrakennuksena, sillä releitään poksauttelevaan teknologiaan kuuluvat jopa alkeelliset robotit. Niistä Reynolds irrottelee säästäväisesti huumoria, samoin kuin siitä, että salapoliisina on matkaa varten henkiinherätetty Juri Gagarin. 

Romaanin heikkoudet alkavat siitä, kun kirjan jälkipuoliskolla Jäälintu-aluksen salaisuuksia aletaan paljastaa ja selittää. Jälkipuolisko on ylinokkeluudessaan kuin huima akrobaattisuoritus, jossa plässähdetään ajoittain pärställeen. Hyvää on se, että aniharva kirjailija edes yrittäisi näin erikoista yhdistelmää sukupolvialuksen massiivista teknologiaa ja toimintaseikkailuksi muuttuvaa välienselvittelyä, jossa murhajuonen perustana on vielä kahden sukupolvialusta hallitsevan dynastian välienselvittely sekä Romeo&Julia-romanssi. Mutta nuo runsaat toimintajaksot ovat erittäin kömpelöitä ja maailmanrakennukseen verrattuna tarpeettoman tarkkaan kuvailtuja. Eikä sukupolvialuksen konseptista oteta lopulta mitään uutta irti, kuten kirjan alkupuolisko on kaiken aikaa lupaillut. 

Tämä analog noir -hybridi jättää niin ammottavia aukkoja tarinan logiikkaan ja maailmanrakennukseen, että jotain tuntuu perusteellisesti muuttuneen Reynoldsin asenteessa insinööriproosansa genrepitoisuuteen. Näin tekee scifi kuolemaa taas yhden tähtikirjailijan hiipuessa...?

Toki pitäisi iloita siitä, että Reynolds jaksaa tehdä kirjasarjoistaan riippumattomia romaaneja ja kokeilla jotain uutta avaruusscifissä. Mutta juuri näiltä osin Jäälinnun lento on iso pettymys, jonka lennokkuuteen jaksanevat uskoa vain hartaimmat Reynolds-fanit.


Viikon toisena scifiromaanina on mukanani englantilaisen Dave Hutchinsonin
tieteisfantasia Essence (2025). Luettuani loppuun Hutchinsonin Fractured Europe -sarjan (2014–2018; romaani Cold Water (2022) on sarjan jälkirahastus) vannoin, etten enää koske yhteenkään hänen teoksistaan, koska kirjailija itsekään ei tiedä, eikä välitä, mihin hänen palapelimäinen Eurooppa-maailmansa lopulta perustuu. Vain luettujen arvostelujen vuoksi tartuin Essenceen. Mutta ihan samanlaista tarkoituksetonta vakoojatarinoiksi naamioitua mukavuusproosaa se edustaa kuin Hutchinsonin Eurooppa-sarja. 

 

Tällä kertaa kirja pysyy sentään romaanina kasassa verrattuna edellisten teosten (ja sarjan) tilkkutäkkimäisyyteen. Mutta mitä pidemmälle tarinassa etenee, sitä selvemmäksi käy, ettei kirjailija taaskaan tiedä eikä välitä, mihin EU-allegoriallaan tähtää ja miten tosissaan lukija ottaa hänen vakoojakuvitelmiensa paranoidisuuden. Lukijan uteliaisuutta ylläpidetään samanlaisilla pienillä esinetodellisuuden säröillä kuin vastaavissa stalker-tarinoissa. Nyt stalkattavana vyöhykkeenä on koko Eurooppa.

Jälleen Hutchinson kuljettelee tarinaa läpi eurooppalaisten valtioiden tiekartta polvillaan. Edellisiin romaaneihin verrattuna kaikki vieraillut paikat ovat nyt mukavia hotelleja, mukavia ravintoloita ja mukavien ihmisten ylläpitämiä turvataloja, joista löytyvät kaikki brittivakoojan edellyttämät mukavuudet, kuten hyvä viski ja kannullinen teetä. Tätä tarkoitan lukukokemukseksi pehmustetulla mukavuusproosalla. Ikävää ja turhauttavaa on kaikki se mikä kirjasta puuttuu. Kuten teema ja tarkoitus.

Vasta Essenceä lukiessa huomaa, miten läpensä valkoinen ja keskiluokkainen on Hutchinsonin Eurooppa, samoin kuin hänen Englantinsa. Ja miten rajoittunut, tässä romaanissa vain pohjoiseen ja Eurooppa-sarjassa lähinnä pohjoiseen ja keskiseen Eurooppaan. Välimeren maat olisivat hänelle kai harmillisen monikulttuurisia.

Hutchinson ivailee sille, miten mantereella salaliitotkin ryhmittyvät kansakuntakohtaisesti yliluonnollisten ilmiöiden omimiseksi, mutta hänen tarkatkin kuvailunsa Hollannista, Saksasta ja Puolasta ovat yhtä romantisoivan latteita, siis tasan sellaisia mihin brittituristi tyytyy mukavissa mannermaisissa pikkukaupungeissa AITOUDEN nimissä. 

Tässä hutchinsonilaisessa Euroopassa ei nähdä köyhiä eikä maahanmuuttajia. Suurinta pahuutta edustavat lopultakin ostoskeskukset, älypuhelimet ja internet. Mitä paskaa, sanoisi kriittinen lukija, ehkä jo kirjan kannen perusteella. Mutta niin vain tätä tällaistakin spefiä pidetään poliittisesti pätevänä vertauskuvana 2020-luvun Euroopalle ja Britannialle. Kirjan ainoa aidosti hauska kohta on se, jossa kieltäydytään lähtemästä Suomeen, koska suomalaiset ovat ”batshit crazy” jopa verrattuna puolalaisiin.


Eilen illalla Essencen suljettua oli pakko ottaa hyllystä jotain millä huuhdella aivonsa. Otin summassa Donna Leon -dekkarin Oman käden oikeus, joka näkyy olevan 12. romaani Brunetti-sarjassa. Sarjamaisista elkeistään huolimatta se on niin tarinassaan kuin poliittisuudessaan jotain paljon kirkkaampaa ja harkitumpaa kuin ajankohtaiseksi oletettu spefi. Dekkarigenre voitti aivot puolelleen kuusi-nolla ja nukuin sen jälkeen hyvin.

Mökkimysteeri: kuka asukkaista on jäljellä?

Mökki kaupunkilaisen parvekkeena

 

Kun kesän aikataulu huipentui Walesin matkaan, tuntuu kaikki sen jälkeinen kesä ylimääräiseltä, aidosti ajattomalta. Kalenterissani ei ole mitään tehtävää milteipä kahteen kuukauteen. Junaliput Tampereen ja Kuopion välille ovat ainoa tulevaa ajastava odotus. Liput on pakko varata viimeistään viikkoa etukäteen, vaikka olisi sarjaliput käytössä, jos haluaa mahtua junaan ja päästä vielä ikkunapaikalle eli paikalle missä voi ladata tätä vanhaa läppäriä.

Tämä ensimmäinen heinäkuun mökkiviikko on mennyt hyvin löysässä työtahdissa, niin lukemisten kuin kirjoittamisten kanssa. Ensi viikonloppuna pistäydyn Tampereella, sitten seuraa toinen hidas mökkiviikko. Ja sitten suomalainen kesä onkin jo ohitse. Koulut alkavat ja kaikki kirjallinen löysäily ja taiteellinen köyhäily lomaelämäntavassa tuntuvat kaksinverroin huijaukselta, koska eivät enää vuodenajalliselta eli niin sanotulta luonnolliselta eli positiiviselta vapaudelta. Kesä luo kontrastin kaikkeen. Siksi se pitäisi joko kieltää tai pyhittää lakipykälillä.

Viime viikonlopun sateet ja viime päivien kylmät yöt viilensivät järviveden niin, ettei sen uskoisi enää siitä lämpenevän "kesäisiin" lukemiin. Metsässä sään muutokset tasoittuvat. Metsämansikkaa ja ojanpiennarten vadelmaa on enemmän kuin aiemmin. Terassin eteen toukokuussa istutettu humalantaimi on kasvanut jo mökin kattoon asti, niin että sille on pitänyt laittaa ylimääräinen tukilanka katon suuntaisesti. Tänä kesänä se ei ole vielä tehnyt humalankäpyjä, mutta ehkä sittten ensi vuonna, jos sen juuret kestävät täällä talvehtimisen. 

Jos humala mittaa aikaa... onko se sitten humalanpalvelus... kippis sille.

Jokainen hiljaisuuskin tuntuu vetävän metsää puoleensa täyttämään tyhjän paikan. Kun vaimo ja lapsi lähtivät tänään kohti Ristiinaa, aavisti orava tilaisuutensa ja keskellä kirkasta päivää rapisteli sisään välikattoon tekemästään raosta, jonka uskoin sen jo hylänneen. Kun sitten kattoa kopistellen ajoin oravan ulos välikatosta, se pakeni salamana kuin pelästyneenä siitä, että äänettömässä mökissä olikin joku vielä jäljellä. On hämmästyttävää, miten tarkkaan se tuntuu seuraavan ihmisten elämää tontilla, kiertelee joskus rannassakin tarkastamassa mitä teemme, mutta vähät välittää siitä, että pidämme sitä tunkeilijana. Tai ainakin minä pidän. Mökin välikatto on niin korkealla, ettei sinne nakerrettua rakoa yllä tukkimaan, joten ainoa (?) vaihtoehto on laittaa kuokkaan kiinnitetty sadetakki roikkumaan rakoon oravan pelotteeksi.

Huussia kauemmaksi en nyt mökistä liiku tämän oravattoman rauhan laskeuduttua. Valonkin siivilöityessä läpi männikkön. 

Kaupunkilaisen parvekkeena olemme tässä savolaismökissä aina aikaa viettäneet, vuodenajasta riippumatta. Hyttysten vähetessä terassi on nyt parveke metsän ympäröimälle villiniitylle, rantakeinu vastaavasti heinikon kätkemä parveke salmelle. 

Ainoa vihreässä lymyävä pahuus ovat punkit, niitäkin on edelleen kesä kesältä enemmän. Jos niille ei ole olemassa omaa supersaalistajaansa, ne mitä ilmeisimmin edustavat absoluuttista pahuutta, kuten tietysti ihminenkin omassa globaalissa lokerossaan.

Ei kaupunkilainen mitään luontokokemusta tarvitse, vaan tätä luontevuuden kokemusta: erillistä luontopaikkaa ilman pakottavaa kuuuluvuutta... aavistuksia siitä maaseudun elämää pyörittäneestä vuodenkierrosta, josta jäljellä on neljä vaihtoehtoa pitsanpäällisiksi... tölkkiviiniin tyytyvää ekologiaa... kirjansivua joka kääntyy valoaallossa kuin haavanlehti...

 

Finncon 2026 (Turussa 10.-12.7.)

 

Jos spefi-conissa tarkoitus on kohdata jotain uutta ja kokea portaalit yllätyksinä, niin tämä Turun Finnncon (10.-12.7.) onnistui ainakin siinä. Lauantaina löysin itseni Seutulan lentokentältä vastaanottamassa portugalilaista vierasta, kvanttikemian asiantuntijaa Anaa ... ja seuraavan neljän tunnin aikana opin enemmän teoreettisesta kemiasta ja paitsi Portugalian historiasta myös sen vaihtoehtoisesta historiasta. 

Kuin spefi-tarinassa ikään tämä uuden oppiminen tapahtui siinä liminaalitilassa, että kirjaimellisesti juoksimme kelloa kiinni. Paikallisjunamme lentokentältä Helsingin juna-asemalle saapui virallisesti 19:10 ja Turku-junamme korvaava bussi lähti virallisesti 19:10 viereisestä korttelista. Ja silti me ehdimme siirtyä junasta bussiin ja vielä Turkuunkin... 

...ja etelästä noussut myrsky seurasi perässämme ja iski Turkuun vasta kun olin Kerttulin Kievarissa kertomassa Saaralle ja Matille tästä omituisesta seikkailusta. Se oli sattumoisin ensimmäinen kerta, kun vierailin kyseisessä pubissa, vaikka vuosikausia asuin aivan sen lähellä. Tätä portaalit ovat, ajan ja paikan tematisoituja murroksia.

 

 

Muuten Finncon 2026 sujui perinteiseen tapaan. Perjantain kirjoittajaohjelmassa oli Stfk:n uuden kirjoitusoppaan julkistus ja siihen liitetty paneeli, sekä julkistusjuhlintaa paikallisessa katukapakassa. Kadulle avattujen ikkunoiden ohitse tuntuivat kulkevan kaikki tutut ja tuntemattomat turkulaiset.

Lauantaiaamuna ennätin kuunnella kunniavieras Adrian Tchaikovskyn haastattelua. Conien erottuminen toisistaan kulminoituu aika lailla ulkomaisen kunniavieraan kiinnostavuuteen, joten odotukset olivat matalat, olimmehan kuulleet Tchaikovskya jo Tukholmassa pari vuotta sitten... mutta nyt Turussa tuo scifin supertähti oli aivan erilainen – rentoutuneempi, vitsikkäämpi ja analyyttisempi. Haastattelu sinänsä jäi raapaisuksi Tchaikovskyn tuotantoon, koska ylituotteliaan kirjoittajaluonteen vuoksi teoksia löytyy useita jokaisesta spefi-lajista. 

Itse olen scifin ohella lukenut yhden hänen kauhuromaaneistaan, mutta se ei jättänyt muistijälkeä, ja yrittänyt lukea jotain fantasiaansa. Haastattelun perusteella voisi vielä motivoitua lukemaan hänen Guns of the Dawn -versionsa (2015) austenilaisesta Englannista. Nyt conia varten suomennettu Lukinvalo on sekin lukematta... mutta jos se tosiaan on parodiateos niin se jääkin lukematta, sillä huumorissa ei mr T ole lainkaan omillaan, minun mielestäni...

 

Ana ja Saara

Sunnuntain aamuna osallistuimme vieraamme Anan pitämään työpajaan. Taiteilijanimellään AMP Rodriguez hän esitteli kansainväliseksi yhteistyöteokseksi kasvanutta viinipunk-projektia. Projektia Suomen ja suomalaisen kustantajan osalta edustanut Saara oli nyt vuorostaan emännöimässä vierastamme. Itse jouduin lähtemään työpajasta kesken kuunnellakseni avaruusmatka-paneelia, mutta kuulemma pajassa oli aivostormattu useampia kotimaisia tekstejä. Teoksen portaalissahan voi osallistua kuka tahansa muutenkin joko mikrofiktiolla tai täydentämällä vuosiin 1918-1922 sijoittuvaa ensyklopediaa Portugalin (ja vähän muunkin maailman) vaihtoehtoisesta historiasta.

Ainoa oma kontribuutio – opaskirjaan tehdyn artikkelin lisäksi – conissa oli vetää jälleen meri-aiheinen paneeli, tavallaan jatkona kaksi vuotta sitten Jyväskylässä vedetylle paneelille, jossa meri-spefistä juteltiin liminaalitiloina (rannat, pinnat). Tällä kertaa merestä juttelivat kanssani Anni "Sydänmeri" Nupponen, Hanna "Meren laulaja" Morre ja Saara, jolla meri ja valaat ovat mukana useammassakin tarinassa. Paneelin kokoonpano oli tosiaan niin kotoisa, että olisimme voineet jutella yhtä hyvin Näsijärven tai Kallaveden spektaakkelimaisuudesta. Mutta jotain ideariihen tapaistahan näissä paneeleissa aina tavoitellaan ja yleisön kommentit todistavat, että jotain yhteistä tietämystä aiheesta tiivistyy paikanpäällä verkottuakseen sen jälkeen laajemmalle.

 

 

Sunnuntaina Turkuun ja coniin iski vielä toinenkin myrskyrintama tuoden mukavasti dramatiikkaa yliopiston mäelle. Väkeä oli kuulemma vieraillut conissa parhaana päivänä eli lauantaina 1800 harrastajaa. Niin järjestäjät kuin conissa erittäin isosti (jo liiankin isosti?) näkyneet kauppakojut ovat varmasti tyytyväisiä. 

Itse ostin conista vain yhden kirjan (Scorsese on Scorsese) ja myin kirjoja kymmenen kappaletta scifi-kirppiksellä, tienaten 64e. Niillä rahoilla palaan yhteiskuntaan, joka ei minua tarvitse senkään vertaa kuin fandom.

Ja siinä ovatkin kaikki rahatulot tältä kesältä. 

Vaan kuten Pekka-setä sanoi Stfk:n juhlissa: eläkettä lähestyessä on elämässä tehtävänä enää tuhlata kaikki mitä geenit eivät ole saaneet kiinni. Se on liikkuvan juhlan utopia, joka mahdollistuu ehkä vain conien kaltaisissa eristetyissä oloissa, joissa portaali on asenne eikä paikka...