KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

LOJP-näytelmäni pyöri 28.5. saakka

Syksyyn siirtyy runokirjani Arpapapitar julkaisu




keskiviikko 10. elokuuta 2022

Sandman (tv-sarja)

Suoratoiston kotiikkaa... ja sarjakuvan gotiikkaa

Enää ei kuluteta tarinoita, nyt kulutetaan maailmoja. 

Ensin näillä maailmoilla täytyy tietysti olla vankka fanipohja, kuten aikansa supersankareista kirjoittaneilla Jane Austenilla tai Neil Gaimanilla. Sitten maailman ip ostetaan, varastetaan tai väsytetään (kuten Gaimanin tapauksessa), jotta sen osaset voidaan indeksoida yksityiskohtia myöten ja muokata samannäköiseksi tv-sarjamakkaraksi kuin muutkin suoratoistoteurastamojen pötkötuotteet.

Kuten siis tämä Sandman, jossa eivät mitenkään näy siihen käytetyt miljoonat. Sarjan visuaalinen ulkoasu on kierrätettyä cgi-tapettia, jopa niissä osuuksissa kun cgi-velhot voisivat todella osoittaa LUOVAT taitonsa eli helvetin maisemien kuvittelussa.

Minkäänlaista luovaa sovittamista ei havaitse käsikirjoituksessakaan. Vuosikymmeniä arvokkainta keksintöään vartioituaan Neil Gaiman on ilmeisesti kyllästynyt odottamaan ja vähät välittänyt että tv-sarjana Sandman näyttää halpisosaston harrypotterilta. Sandmanin halpaan kaavamaisuuteen verrattuna jopa Gaimanin romaanista sovitettu American Gods (2017-21) alkaa näyttää adaptaation lainalaisuudet selättäneeltä taideteokselta. Tosin ei sekään jättänyt mitään tarvetta nähdä enempää kuin ykköskausi. 

Jos taas Sandmania vertaa toiseen tuoreehkoon Gaimanin (puoli-) luomuksesta tehtyyn sarjaan Hyviä enteitä (2019), niin Sandmanin puutteet voi hyvin tiivistää kahteen asiaan: sen hahmoista puuttuu maanläheinen brittiläinen ironia ja sen kuvastosta kaikenlainen terve itseironia. Ja niiden myötä ymmärrys gotiikasta - joka lienee Sandmanissa suht olennainen osa, eh?

Miten maailman kuuluisimman goottisen sarjakuvan kuvittelee kukaan toteuttavansa ilmaan minkäänlaista ironiankarheaa sensitiivisyyttä goottisen kuvaston kestämiseksi tv-kuvassa - se on käsittämätöntä, etenkin jos pitää paikkansa että mr. Gaiman on valvonut Sandmanin tv-toteutusta edes jollain tasolla. Mutta Amerikkaan muuttonsa myötä Gaiman ilmeisesti muuttui niin isoksi kevytgotiikan rokkitähdeksi, että hänen on pakko hyväksyä rutiinimaisin fantisoiva kuvasto säilyttääkseen asemansa miljoonien eikä tuhansien vastaanottajien starana. Sandman on hänen stadionkiertueensa.

Näyttelijävalinnat ovat kuitenkin se latistavin osa sarjaa. Dr Whon muovittaneen Jenna Colemanin jähmeä näytteleminen ja posliinimaiset mallinkasvot eivät muuksi muutu vaikka hän kiroilisi cross-gender-hahmon uskottavuutta lisätäkseen. Pääosan Sturridge on hänetkin valittu pelkällä pärstäkertoimella ja adlibattu sitten tomhardymäinen ääni hänen lapsenkasvoilleen. Lopputulos on niin typerryttävä, ettei sitä usko ellei näe. Helvetti jos mikä!

Nyt lähden polkemaan Sääksjärven kirjastolle, koska siellä näkyy olevan yksi kappale Mirrormask-elokuvaa. On syytä muistella, mitä Gaimanin tarinoista on ylipäänsä saatu siirretyksi mediasta toiseen ja kuinka.


sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Eemeli metkuilee (näytelmä)

 

Kukaan ei kaivannut minua asiantuntijaksi Finnconiin, joten lähdin talkoolaiseksi kesäteatteriin. Kahtena iltana sain ohjailla teatterille saapuvia autoja niin kuin tetrispaloja, jotta ne mahtuisivat Ylöjärven museomäelle, jota ei ole alkuunkaan suunniteltu 150 asiakkaan motoroiduille massoille. 

Tukkateatterin tämänvuotinen kesänäytelmä Eemeli metkuilee oli melkoinen menestys vielä viimeisissä esityksissään. Jopa sää oli esityksen puolella. Viimeisen esityksen viimeisillä minuuteilla ripotteli muutaman pisaran, mutta muuten tunnelma museomäen historiallisessa miljöössä vastasi hyvin sitä, mitä katsojat "Eemeli metkuilee" -näytelmästä hakivat: lapsille tilannekomiikkaa, aikuisille nostalgiaa.

Näytelmäksi tiivistettynä Astrid Lindgrenin Eemeli-tarinat ovat sarja päähenkilönsä hyväntahtoisia kepposia, "metkuja", johon pienen sivujuonen tuo maalaiskomediaan kuuluva subrettipari, renki Aatu ja piika Liina. Eniten odotuksia luodaan sillä, saako Eemeli opetettua sisarensakin tekemään "metkuja" ja tuleeko samalla selitetyksi, mitä "metkuilu" oikein tarkoittaa.

Eemelin muistilappu.
Katri Hätin ohjauksessa (Mats Huddénin sovituksesta) näyttämön ja toiminnan keskipisteessä oli museomäen keskelle rakennettu iso verstashuone, Eemelin turvapaikka, johon hän pakenee isäänsä "metkun" paljastuttua. Tällaisella painotuksella Eemeli näyttäytyy yhteiskunnallisen murroksen esitaistelijaksi: vanhaa agraarimaailmaa edustava isä Anttoni on kömpelön koominen hahmo, yleisön sympatiat kerää toisaalta erikoistuvaa käsityötaitoa edustava Eemeli ja toisaalta kaiken raskaan työn maatilalla suorittava renki Aatu. Näytelmässä pikku Iida kysyy viattomasti Aatulta, että eikös ole kiva tehdä joka päivä töitä, mihin Aatu toteaa jotain sarkastista rengin vaihtoehdoista. 

Piika Liinan jatkuva jankutus Aatulle kihloihin ja avioliittoon menosta on katsojan kannalta saman vanhan maailman ideologiaa mitä isäntäperhe edustaa. Liina on näytelmässä yllättävänkin iso ja vahva hahmo kirjoihin ja elokuviin verrattuna, koska hän juonittelee Eemeliä vastaan, onhan tämä Aatun ainoa uskottu ja toveri Kissankulman talossa. 

Lapsi Eemelin ja aikuisen Aatun ystävyys onkin oikeastaan samanveroisten toveruutta – ja asettaa uuteen valoon vaahteramäkeläisten naapurien suunnitelmat lähettää vanhaa yhteiskuntajärjestystä uhkaava Eemeli meren taakse Yhdysvaltoihin. Tältä osinhan näytelmä menee jo hämmästyttävän pitkälle poliittisen allegorian ja fantisoinnin puolelle: kyläyhteisö kerää rahaa karkottaakseen pienen pojan kuin antikristuksen pois yhteisöstään! Ehkä poika harjoitteleekin kapinaa verstaassa? Ovathan hänen rakkaimmat esineensä upseerimainen sininen "mössykkä" ja itse veistetty ase, "pössykkä".

Tulevasta tehtävästään vaistomaisen varma Eemeli kuvittelee tulevaisuuden yhteisöä. Näin hän veistää verstashuoneessa kaikkiaan 369 puu-ukkoa seurakseen: muuttaa rangaistukset pokaaleiksi joiden merkityksen hän itse yksin ymmärtää. 

Muuta selvää ratkaisua Eemelin epävarmaan asemaan ei näytelmä(kään) tarjoa. Draama loppuu siihen, että Iida-sisar tulee vahingossa tehneeksi "metkun" hänkin tutkiessaan mitkä kananmunista voisivat olla mätiä. Isä syyttää munien rikkomisesta automaattisesti Eemeliä, mutta pyytää reilusti anteeksi totuuden selvitessä. Sovun syntymistä isän ja Eemelin välillä on pohjustettu jo sillä, että heidän hyppykilpailussaan isä osoittautuu heikoksi ja pelokkaaksi poikaansa verrattuna. Lopussa vallitsee epävakaa luokkarauha.


Tämä yhteiskuntakriittinen näkökulma tuskin avautuisi Lindgrenin alkuperäisestä teksistä. Huddénin näytelmäsovitus on tiivistelmä ja tulkinta Eemelin edustamasta aikakaudesta sellaisena kuin hän on kuvitellut sen kiinnostavaksi modernille hyvinvointiyhteiskunnan edustajalle, jolla ei ole enää kosketuspintaa agraarimaailmaan.

 


Mutta mitä "Eemelistä" jää mieleen katsojille? Ehkäpä kuitenkin vain se lapsisankareiden ajaton lupaus lapsuuden edustamasta loputtomasta energiasta ja uteliaisuuden itseisarvosta. Tukkateatterin tulkinnassa Eemeliä esitti Jenni Saaristo asianmukaisella hyväntuulisella energialla. Näyttelijäkaartia oli mukana enemmän kuin yleensä Tukan tuotannoissa, koska talonväen lisäksi tarvittiin kyläläisiä ja eläimiä museomäen lavean tilan elävöittämiseksi. 

 

Viimeisen esityksen jälkeen koko näyttelijäkaarti alkoi sitten purkamaan Eemelin verstashuonetta. Lavastaja Make oli rakentanut verstashuoneen niin isoksi ja tukevaksi, että neljä poraajaa puuhasi vähintään kaksi tuntia tauotta ruuvi ja lauta kerrallaan, jotta puutavara saatiin purettua – ja talteen ensi kesän näytelmää varten. 

Tuo perinteisen käsityötaidon performanssi jäi mieleen selityksenä Eemelin universaalille tarinalle.

 

Verstashuonetta puretaan, keskellä lavastaja Make.

Näyttelijän arki: puolitoista tuntia esitystä, kaksi tuntia purkutöitä


 

torstai 7. heinäkuuta 2022

Junailemassa Norjassa 27.6.-7.7.

 

Lensimme Osloon maanantaina 27.6., vaikka monet kerrat olemme päättäneet ettemme koskaan enää lennä. Seisottuamme turvatarkastuksen jonossa tunnin verran oli helppo vannoa jälleen. Olihan se jono myös ensimmäinen versio pitkää kärsivällisyyttä vaativasta junailusta. 

Itse lento sujui niin kirurgisen siististi kuin aikatauluihin luottava eurooppalainen matkailu voi sujua. Oslossa oli kuumaa ja sateista, norjaan sopeutuminen alkoi lentokentältä, kun vasta puolen tunnin turhan jonottamisen jälkeen tajusimme, että UTGANG ei ole norjaksi uloskäynti vaan lentokoneen portti (gate)!

Juna toi kuitenkin täsmällisesti kentältä keskustaan. Oslon keskusta oli muuttunut eli siistiytynyt siitä millaisena muistin sen 30 vuoden takaa. Mutta kun kävelimme hotellille kohti Grunelökkan asuinaluetta alkoivat alkuasukkaiden leipäjonot näyttää siltä millaisena Oslon muistin. Hotelli oli erikoinen vartiotorni keskustamaisen kurjan asuinalueen ja boheemin Grunelökkan välillä. Haimme pitsaa ja olutta jälkimmäisestä. Ilman lapsirasitetta olisimme viihtyneet Grunelökkassa varmaan pidempäänkin.

 

Oslo valuu kohti merta

28.6. tiistaina ehdimme katsella sateista, merta kohti valuvaa Osloa. Mielikuva kaupungista, jossa kaikki on vinossa johonkin suuntaan, vahvistui minne kävelikin. 

Iltajunamme Bergeniin oli seitsemän tunnin mittainen kyyti paikallisjunan tasoisella kokoonpanolla. Junassa ei ollut kuin kaksi vessaa ja ravintolavaunun sijaan kahviautomaatteja. Maisemat vuorten päältä olivat tietysti aivan jotain muuta kuin missään muualla Euroopassa. Siksihän tänne päin Eurooppaa itsekin uudelleen halusin. 

 

Oslo-Bergen -rata 1200 metrin korkeudesssa.


Perillä Bergenissä oli helppo suunnistaa ja löytää hostelli. Huoneemme osoittautui täydelliseksi näköalapaikaksi yli kaupungin.

Bergeniä varten meillä ei ollut mitään sunnitelmia. Kaupungissa oli paljon helteisempää kuin sääennusteet olivat lupailleet eikä lainkaan sadetta. Emme siis päässeetkään aivan erilleen koko Eurooppaa koettelevasta helleaallosta. 

Bergenin vanhaa keskustaa, näkymä huoneemme ikkunasta

 

Kävimme jopa eläintarhassa, 30 euron lippuja vastaan näimme sekä krokotiileja että pingviinejä ja merileijonien sirkustemppuja. Kaipa krokotiilit ovat välttämättömiä jos ne voittavat ilmastonmuutoksessa sekä pingviinit että merileijonat. Lopulta.

 

Bergenin satama, oikealla hansarakennukset

 

Mutta sitten tulin yhtäkkiä kipeäksi. Oli pakko maata hostellissa koko päivä, kuumeessa ja päänsäryssä. Mitään koronalta vaikuttavia (hengitys)oireita ei kumminkaan ollut. Perjantaina olin jo matkustuskunnossa, kun lähdimme vuorten keskelle Flåmin kylään. 

Flåmin oli tarkoitus olla matkamme kohokohta. Se olikin kaikin tavoin juuri sellaista syrjäistä ja karua vuoristoa mitä olimme odottaneet. Suurin osa kylään tulevista reissaajista näkyi asettuneen Youth Hostelin campingiin autoineen ja telttoineen. Me söimme campingilla vain tacoja. Olimme varanneet ison ullakkohuoneen Brekke Gard -hostellista, joka on museomainen rakennus siinä kohtaa missä Flåmiin kiemurteleva sola aukeaa. Kaikki hostellissa narisi 300 vuoden historiaa. Vesiputous kohisi vieressä.

Brekke Gard -hostel vuorten huomassa

 

Läheskään terve en kyllä ollut. Kiipeäminen viereiselle vesiputoukselle vei kaikki voimat – ja sitten seuraavana päivänä, lauantaina, puolestaan A ja S olivat samalla tavoin kipeitä kuin olin itse ollut. Aivan kuin hengästyttävä kiipeäminen olisi laukaissut kuumetaudin.

Oli minun vuoroni kävellä kylälle hakemaan ruokaa ja särkylääkettä. Lukeminen alkoi loppua sekin. S oli ostanut Bergenistä viikinkikirjan ja YA-vampyyritarinoiden kokoelman, jotka eivät minua innostaneet. Itse jätin Adam Robertsin Purgatory Mountin hostellin kierrätyshyllyyn; niin helvetin surkea ja tyhjänpäiväinen se kirja oli, että olisi pitänyt laittaa jokin varoitustarra pokkarin päälle. 

Paperitavaran sijaan kulutin junamatkoilla vanhoja äänikirjojani uudelta mp3-soittimelta. Yhteisenä matkakirjana meillä oli Astoundingin historiikki ja se oli kyllä mainion viihdyttävää tietoluettavaa juuri kipeänä maatessa.


Sunnuntaiaamuna S oli edelleen niin kipeä. että menin hostelin receptioniin kysymään yhtä lisäyötä buukattavaksi. Mutta reception oli kiinni, ja muutenkin koko paikan hallinnointi oli aivan mitä sattui. 

Päädyimme hylkäämään kalliit Flåm-radan junalippumme ja ostamaan bussiliput takaisin Voss'in kaupunkiin, jonka tiesimme Bergen-matkaltamme isoksi ja keskeiseksi paikaksi. Voss'issa S yritti poliklinikalle, mutta jonotus olisi vaatinut päiviä tuntien sijaan. Söimme päivällistä sushi-paikassa, ostimme väliliput Vossista Myrdaliin, jonne olisimme päätyneet edellisellä reittisuunnitelmalla, ja pääsimme tällä yhdistelmällä takaisin Osloon iltakymmeneen mennessä – jälleen tolkuttoman matkustelun väsyttäminä.

 

Norjalaisia kulttuurilehtiä kirjakaupassa
Oslossa asetuimme nyt kahdeksi yöksi (3.-5.7.) Cochs-pensionaattiin, joka osoittautui samanlaiseksi nappivalinnaksi kuin Bergenin hostelli: aivan keskellä kaupunkia helppojen raitsikkayhteyksien vierellä, ja silti hieman rauhallisemmalla ja halvemmalla paikalla kuin jättimäiset hotellit sen naapurissa. Pensionaatti oli lisäksi  profiloitu taiteilijoille ja kirjailijoille, vaikka ei se kyllä missään meidän kannaltamme tuntunut eikä näkynyt muissakaan asiakkaissa.

Sillä välin kun S oli edelleen hieman toipilas minä kävin kirjakaupoissa. Paikallinen spefi-krääsän ketju on SF-Bokhandelin tapainen Outland, jossa kirjojakin on kiitettävästi, vaikkei yhtä kattavasti kuin ruotsalaisessa ketjussa. Ostin 18 eurolla Baxterin Galaxias-pokkarin, jonka olisin joka tapauksessa ostanut Suomeen palattua. Vieläkin parempi löytö oli pensionaatin kierrätyshyllystä löytynyt Sight&Soundin kesäkuun numero, jota en jostain syystä ollut saanut postissa! Lehdellä olisi ollut norjalaisittain suolainen hinta 19e eli tuplasti sen mitä Suomessa.

Yleensähän Norjan ja Suomen hintoja verrataan lähinnä alkoholin perusteella, mutta esimerkiksi ulkomaiset viinit olivat Vinmonopolissa ihan samoissa hinnoissa kuin Suomessa. Tavallinen paikallinen keskari oli sen sijaan tuplasti (noin 8 e / litra) sen mitä Suomessa keppana maksaisi. Flåmin kehuttu käsityöläisolut (Aegir-panimon) oli kaupassa 13e/litra, mutta ei se mitään ihmeellistä omasta mielestäni ollut.

 

Vigelandin puistossa nakutoteemin aukiolla

Keskiviikkona 6.7. ehdittiin taas verrytellä jalkoja ennen päivän pitkää matkailua. Kävimme Vigelandin puistossa, joka aurinkoisena päivänä on parhaimmillaan hiekkakiveltä näyttävien atleettisten nakunorjalaisten ihmettelyyn. Ainoa turistikohde, johon olisin oikeasti halunnut, oli Ibsen-museo, mutta se oli tietysti suljettu remontin vuoksi, kuten myös Viikinki-museo.

Korvaavien bussien etsintää Oslossa
Iltapäivällä oli tarkoitus lähteä jälleen seitsemän tunnin junamatkalle, mutta puhelimeen oli tullut yllättäen (?) ilmoitus Norjan puolen ratatöistä ja junavuoron alkupuolikkaan korvaamisesta bussivuorolla. Oslon juna-asemalla oli pienoinen kaaos ihmisten etsiskellessä oikeaa korvaavaa bussia eikä tiedotus ollut lainkaan sen parempaa kuin VR:llä, vaikka ratapihalla oli työntekijöitä monta kertaa enemmän. 

Bussi ja bussivuoro olivat onneksi jälleen mukavan pehmeitä, rajaa ylittäessä kuski antoi jopa viiden minuutin jaloittelutauon. 

Kristinehamnissa eli hyvän matkaa Ruotsin puolella vaihdettiin junaan, jossa oli runsaasti tilaa koko matkan ajan, ja olisi ollut kahvilavaunukin, mutta me nappailimme Oslon juna-aseman Vinmonopolista (hyvä palvelu!) ostamaani valkkaria. Olimme siis jo varsin terveitä, vaikka ei järin valppaita. Aivan nenämme edessä, lasiseinän toisella puolen joku junapummi ryösti pasuunansoittajalta tietokoneen tämän puuhatessa laukkujensa kanssa, mistä seurasi lyhyt dekkariselvittely ja onnellinen loppu, kun pasunisti löysi pummin ja puhui koneensa tältä pois.

Tukholmassa kännykkätauko


Tukholmassa viimeisenä hotellina oli Queen's hotel, sekin onnekkaan hyvä valinta, sillä vanhan rakennuksen huone sisäpihan puolella oli täydellisen hiljainen. Olimme ennalta päättäneet, että tällä kertaa emme edes yritä kiirehtiä päivälaivalle, koska lapsi muisteli edellistä moista Tukholman herätystä erityisen ahdistavana. Nousevien sadepilvien alta valuimme Drottningatania koko matkan etelään ja rantaa myöten Vikingin terminaalille. Mitään turistimpaa emme enää tehneet kuin vakiokäynnin "pyhiinvaelluskohteessa" eli SF-Bokhandelissa, missä näimme kirjailija Mäkelän puolisoineen. Puolitoista viikkoa olikin mennyt seuraamatta Suomen uutisia ja maailman tapahtumia.

Viimeinen yö nukuttiin laivassa Helsinkiin. Mutta ihan helpolla emme päässeet vielä tänäänkään junien kanssa, sillä VR:n aamujunat oli myyty loppuun. Tulimme viimeisen etapin lähijunalla Sauna Openiin matkaavien elämäntapajunttien kaljanhuuruisessa seurassa. Tiesi lähestyvänsä Tamperetta.

 

Matkan saldo? Käytimme hieman yli 1200e yhdeksään hotelliyöhön, mikä kolmelle hengelle jaettuna on ihan siedettävän keskiluokkainen budjetti. Junamatkoja varten olisi voinut ostaa myös IR-kortit, mutta monet junista ovat Norjassa loppuunmyytyjä joten paikkaliput olisi kuitenkin pitänyt ostaa erikseen, samoin Flåmiin vievät ja sieltä tuovat vuorot, olipa juna tai bussi. Jos ei sairastuminen olisi tuonut ylimääräistä mutkaa matkailuun niin olisimme päässeet ajoissa ostetuilla lipuillamme halvemmalla kuin IR-korteilla. Yksikään täysipäinen ihminen ei tietenkään ota lasta mukaan tällaiseen väsyttävän pitkien reittivuorojen matkailuun – mutta täysipäisyys ei ole perkeleellisiä kompromisseja edellyttävän perhe-elämän mittari muutenkaan, kuten hyvin tiedämme. 

Lomailun sijaan voisi tällaista raidematkailua ajatella itsensä hukkaamisen keskiluokkaisena salonkipelinä.




 


maanantai 27. kesäkuuta 2022

Raideliikenne korruption mittarina

 

Tämän juhannuksen jälkeen suomalaiset tietävät mitä tarkoittaa VR:n kielessä junan "päivävuoro": minne tahansa menetkin, junamatka kestää päivän.

Lauantaina tulimme myöhässä kulkeneella junalla Siilinjärveltä Kuopioon, sitten toisella junalla vaihdon kautta Jyväskylään, missä ratatöiden vuoksi piti vaihtaa bussiin, jonka piti odottaa vielä 20 minuuttia yhtä matkustajaa Seinäjoen junasta vaikka matkustajaa ei koskaan tullutkaan, joten Tampereella oltiin päivän matkustelun jälkeen klo 22. Sunnuntaina saimme sitten seurata mediasta VR:n seuraavaa raidetapahtumaa tuhansien matkustajien jäädessä jumiin Tampereen ja Toijalan välillä, koska ratatöiden valmistuminen siirtyi ensin päivästä yöhön ja sitten luvattiin kello 8:aa ja nyt kello 11:a liikenteen alkamiseksi Tampereelta etelään. Näin saatiin ketjuraktiona koko maan junaliikenne sekaisin.

Ukrainassa junat kulkevat, vaikka Venäjä räiskii sitä pommeilla päivittäin ja maata pidetään korruption kouluesimerkkinä. Suomessa koko maan raideliikenne menee sekaisin, kun yhden raidevälin paikkaamista ei viitsitä aikatauluttaa asianmukaisesti eikä tiedottaa sen seurauksia rehellisesti. Mikähän sen valtiollisen korruption mittari sitten onkaan?

Tänään puoli kahdeksalta aamulla herätessä ostimme bussiliput Helsingin lentokentälle. Millainen hellekaaos valtateillä tai kentällä sitten vallinneekaan, ei se voi olla pahempi kuin Valtion Rautateiden päivävuorot.

lauantai 25. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 25.6. 2022


Sää muuttui maanantaista alkaen kuumemmaksi ja kuivemmaksi, ennusteet kääntyivät täysin nurin ja juhannukseksi tuli helle jollaista ei ole aiemmin tähän vuodenaikaan nähty. Kun aika pysähtyy vihreään kuumuuteen, kesän tuntee olon tapana kuten vuosikiekon seisahtumisen valkoiseen kylmyyteen. Tämä kokemus voi olla kansallisen oppimäärän tulosta tai täysin siitä riippumatonta. Kesällä 1990 vietin kesäkuun railaamassa, muistan junan lähteneen Salzburgista länttä päin kun tajusin, että on juhannusaatto eikä mikään tuntunut tai näyttänyt siltä. Aivan kuin kesäkin olisi kadottanut merkityksensä eikä millään muullakaan ollut merkitystä, mihin jatkaisi ja missä oli käynyt.


Tänä vuonna juhannus näytti liiankin täydelliseltä, sellaiselta utopialta mitä suomalaiset eivät ole ansainneet... koska koronavuosien jälkeen tällaisesta ihmeestä ei nautita vapautena henkäistä vaan tilaisuutena unohtaa todellisuus, ne itseään tuhoon ruokkivat supersysteemit joista mannermainen helleaaltokin johtuu. Näin aika muuttuu pakopaikaksi.




Mökin geopoliittisella kartalla kirjosiepot aloittivat heti pesintänsä kun sää alkoi lämmetä, orava ja jänis katosivat pihapiiristä ehkä jonnekin syvemmälle metsiin, rastaanpoikaset törmäilivät ikkunoihin. Lapsi linnoittautui aittaan mistä käsin hän pistäytyi pari kertaa päivässä hakemassa ruokaa takaoven kautta. Muistin viimein öljytä oven saranat jotta emme herää aamuyöllä nälkäisen poikasen vierailuihin. Tätä helpointa cityvaliota noudattava elämämme on täällä muutenkin. S pitää yhä kasvimaata, mutta keskellä viidakkomaista pihaniittyä viihtyvät vain yrtit ja salaatit, rastaat syövät kaikki pensasmarjat jo raakoina, emmekä koskaan yritäkään kalastaa. Keskiviikkona laitoimme veneen vesille jotta pääsisimme huoltsikan pizzalle tarvitsematta kävellä kuumaa kylätietä myöten.

Lukukirjat loppuivat kesken yllättäen, kun Keyesin romaanisarja menetti genrelumonsa jo ekassa kirjassa yrittäessään lisätä odotuksia ja jännitystä yliluonnollisilla olennoilla, muutenkin ylikierroksille viritetyssä tarinassa. Hauskaahaan tällainen historian minimaalinen maksimointi olisi jos kiihdytettäisiin vain yhtä puolta (tieteen) historiasta yhden päähenkilön varassa. Kahlasin kirjan loppuun ja huomasin tarvitsevani jotain yhtä kepeää proosaa. Luin Zlibraryn sähkökirjana romaanin jatko-osaa (Calculus of Angels) ja se oli pakko jättää täysin kesken. Muuta ei rinkasta eikä hyllyiltä löytynyt, liiaksi luotin käyttäväni aikaa täällä kirjoittamiseen eikä lukemiseen. Poul Andersonin kevyt, pitkään mukana kulkenut Broken Sword -fantasia olisi genrepuristille tyylillään täydellistä luettavaa, mutta sen satumainen/saagamainen juoni ei vaan vedä. Pelastus on ollut ne kolme kassillista Sight & Sound -lehtiä jotka S toi tänne jo keväällä.


Tänään lauantaina lähdemme hitaalle matkalle kohti Tamperetta. Kotona ehdimme olla puolitoista vuorokautta ja matka jatkuu sitten kohti Osloa. Se aidoinkaan suomalainen kesä ei riitä meillekään sellaisenaan, vaan kesästä on saatava jokin ylellisyydeltä tuntuva bonus. Joten tietynlaisten vuorten ja kesään kuuluvien raiteiden vuoksi Oslokin on vain seisake ja matkamme jatkuu sieltä helle-Euroopan yläpuolelle...



maanantai 20. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 20.6. 2022

 

Sää on ollut niin sateinen, että sammakko näkyi ylittävän puutarhapolun uimalla. Ei tämä vieläkään kovin poikkeuksellista kesäkuuksi ole, vaikka suomalaiset se riittää pitämään poissa täältä metsistä. Kävimme lauantaina melomassa pidemmälle kuin yleensä ja näimme miten tyhjillään mökit rannoilla ovat. Ilmeisesti jokaisella, jolla on varaa ostaa kesämökki näinkin läheltä kaupunkia, on varaa myös lentää jonnekin etelänmaille, sen sijaan, että viettäisi kesäpäivää Savossa. 

Voi hyvin kuvitella, että suomalaiset rientäisivät vieläkin hullumpiin koronan jälkeisiin kulutusjuhliin, jollei Venäjän aloittama sota antaisi odotuksille "normaalista kesästä" jonkinlaista kattoa ja kantta. Vai rientäisivätkö? Tänään bussissa huomasin, että juuri kukaan ei käytä pitkänmatkan autossa turvavyötä. Ennen koronaa se oli sentään jonkinlainen normi. Ehkä koronamaskien myötä mistään "normaalia" rajoittavista varotoimista ei tarvitse enää välittää.

 

Eilisen, sunnuntain, satoi koko päivän. S luki puolestaan Lucas-elämäkerran loppuun, ja striimasimme sitten Han Solo -elokuvan ja yhden (kehnon) jakson Obi-Wan-sarjaa, ja testasimme avaruusoopperan lumoa myös Ares Expedition -lautapelillä. Itse luin loppuun Braking Day -scifi-pläjäyksen, joka muuttui loppua kohden yhtä karmivan imeläksi kuin lukisi Wesley Crusherin punaposkisia ponnisteluja avaruusakatemiassa. Sitten avasin Gregory Keyesin 'alkemiapunkkia' edustavan Newton's Canon -romaanin, jonka olin sattumalta poiminut divarista, ja kun ei mitään odottanut, niin kirja tuntui paremmalta eli genremmältä kuin mikään pitkiin aikoihin. "The Three Musketeers meets The Da Vinci Code", kuvailtiin jossain. Ei toki lähelläkään sitä älyllistä irrottelua, mitä esimerkiksi Neal Stephenson saa irti samoista proto-scifin aineksista, mutta tarinointia joka olettaa lukijan olevan yhtä innostunut Newtonista, Franklinista ja Ranskan kuninkaasta. Hep, kelpaa minulle.


Tänään menimme yhtä matkaa Kuopioon hakemaan lasta ja lastin ruokaa juhannusviikoksi. Muikut unohtuivat mummolan jääkaappiin, mutta muuten keikka onnistui täydellisesti. Olemme nyt täällä sitten kaikki kuten "normaalina" kesänä – eli vettä ropisee lisää niin mökille kuin aitalle, vaikka sääennuste lupasi koko päiväksi puolipilvistä. Hullulta tuntuu, että nyt kun tähän on oikein asettunut, niin viikon päästä tähän aikaan meidän pitäisi olla jo Norjassa.

 


 

Tämä taitaa olla ensimmäinen kesä, kun kirjosiepot eivät ole ryhtyneet pesimään vakiopönttöönsä. Yksi niistä kävi pitämässä pöntössä sadetta, varmaan jokin sutkean savolainen sieppo, kun kuvitteli, että sellaisessa ajassa onnistaisi kiimakuuri ja pesänperustaminen. Elukkalatinan mukaan moniavioinen sieppo on hypoleuca, savoksi sanottaisiin irvileuka. Savolainen sekametsä on niin tiheä, ettei muunlaisella visertäjällä ole siellä flaksia. 

Joutsenia asettui viikonloppuna salmelle kolme kappaletta kahden sijaan, kamalan metelin säestämänä, joten eivät nekään tunnu olevan varmoja mitä sukupuolta kaverin siiven alta löytyy. Tai sitten ne vain huutavat veden kylmyyttä. Luontoasioissa brutaalein selitys on yleensä kattavin. Ihmisten asioissa, sen sijaan, selitykseksi tarvitaan yksityiskohtia: päivämäärät, alennuskoodit, avaimenperät.



torstai 16. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 16.6. 2022

 

Yöllä alkoi tuulla niin, että siihen ilmeisesti heräsin ennen neljää, mittari näytti enää kymmentä astetta eikä se päivän sateiden myötä siitä näytä juuri nousseen. Mökki pysyy kyllä asuttavana jos takkamuuria lämmittää joka toinen päivä, mutta silti viime kesänä tehty iso halkovarasto loppuu jo heinäkuussa, jos koko kesä jatkuu tällaisena. Ja säätiedotuksen perusteella juuri siltä näyttää. On puettava villapaita jos istuu pidempään paikoillaan tai lähtee huussiin.




Luen edelleen Lucasin elämäkertaa vaikkei siinä mitään uutta tietoa ole, vaan paljon paljon leffa- ja genretriviaa, jonka on unohtanut tai jota ei ole tiennyt. Kirja on sentään kohtuullisen tuore (2016), joten triviasta on säilytetty kai sellaisia herkkupaloja, joilla oletetaan olevan merkitystä vielä viisi vuosikymmentä herra Voiman nousun jälkeen. Tällaistakin: kun ensimmäistä SW-elokuvaa on tavattu käyttää kouluesimerkkinä Campbellin 'sankarin matka' -myytistä, niin elämäkerta tietää korjata, että Lucas tutustui Campbellin teokseen vasta jatko-osaa laatiessaan. Muutenkin kaikki Lucasin ympärillä parveilleet ilmiöt ja ihmiset ovat paljon kiinnostavampia kuin Lucas itse, mistä kirjoittajakin (Brian J. Jones) toistuvasti muistuttaa lukijoita. Scifillä genrenä ei tietenkään ole merkitystä Lucasille, vaikka juuri hänen eli SW-tuotteiden jäljiltä se leffagenrenä nykyään on mitä on, 99% digitauhkaa ja 1% ideoita.

Mutta oikeiden taiteilijaelämäkertojen tavoin tuokin kirja hiertää kotiin sitä kysymystä, mihin itse aikoo mielikuvituksensa lahjaa vielä tuhlata, ja kuinka paljon oikeaa tekstityötä on siihen vielä valmis käyttämään?




keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 15.6. 2022

 

Toinen aamu ei ollut yhtä innoittanut kuin ensimmäinen. Enää ei tuntunut, että olen "mökillä", vaan mökissä. Sää saartaa, metsä törröttää märkänä, mässähtelevälle pihamaalle ei ole asiaa sandaaleissa. Eilinen kunniakierros järvessä tuntuu nyt kurkussa ja nenässä.

Vielä eilen päivä vain parani pidetessään, kirkastui niin että istuin paahteessa aitalla, piti tietysti polttaa hyttyssavua miltei nenän alla jotta sai vähänkin lukurauhan. Illalla kävin kokeilemassa kanoottia kun vedet aivan tyynet. Mökkiin sisälle tulin 8lta ja ajattelin että kohta katson vielä jonkin elokuvan, mutta nukahdin istualleni, hapen ja valon ja vihreyden määrä oli ollut niin uuvuttava.

Tänäänkin on +16 astetta, mutta armoton pilvipeite ja satunnaisen lujia sadekuuroja. Tämä on sitä keskimääräisintä suomalaista kesää, jossa ei oikein tiedä mennäkö ulos ja mistä päivä alkaa. Savolaista vesikidutusta.

 


 

Istuin lukemassa selin ikkunaan kun yksi rastaanpoikasista lensi päistikkaa lasiin, puoli metriä pääni yläpuolelle. Vihreyden häikäisemä disorientaatio vaiko pieleen mennyt itsemurhaisku? Tuo siivekäs turdus istuksi hetken terassilla ja lensi sitten pois. Elukkalatina on näissä lintuasioissa rehdimpi kuin suomi: rastas tosiaankin on tieteelliseltä suvultaan Turdus. Pihapolut ovat täynnä niitä ja niiden turduksia ja tauotonta turdusmaista räkätystä.

Kello 12:15 piipahti puhelimeen viesti, että pelipakettini on siirtynyt noudettavaksi kirkonkylällä Villakeijun noutopisteestä. Ota tätä karua maaseutua sitten tosissasi. Ilmeisesti kaikki täällä larppaavat metsäläisyyttään, syövät taajaman edut ja striimaavat pusikon suodattamaa villakeijuutta.

Puoli tuntia oli aikaa valmistautua, jotta ennätti maantien varteen sille ainoalle vuorolle jolla kirkolle kannattaa lähteä suorittaakseen kaiken tarvittavan puolessatoista tunnissa: syödä puhvettigrillillä puoli kiloa, hakea viiniä kaksi kiloa ja pakettilähetys puolitoista kiloa, ostaa marketista ruokia pari kiloa ja saman verran olutta, sekä hakea vielä kirjastosta kesän poistokirjoja, joista Lucasin elämäkertakin varmaan painaa sen kaksi kiloa. Tämä kaikki rinkkaan ja takaisin bussiasemalle! Fillarilla moinen rahtaus kirkolta saakka ei onnistuisi alkuunkaan, etenkin kun sadekuuro ropsahti niskaan pysäkillekin polkiessa. 

Mökkiin (ei "mökille") palattua olin aivan töttöröö väsynyt. Tyytyväinen mutta tyytyväinen. Nukahdin kahdeksi tunniksi, sitten oli pakko aloittaa päivää uudestaan: valita saalistetuista kirjoista (Strindbergin näytelmien ja Moren Utopian sijaan) Lucasin elämäkerta, sytytellä takkamuuriin lämpöä, syödä kaksi leipäpihviä päivälliseksi, kaataa lasillinen viiniä ja kuunnella miten seuraava saderyöppy iskee kattoon. Keittiön ikkunasta näin miten juuri rankimman vesikuuron aikaan jänis paineli kohti puuvajaa korvat luimussa. Vailla silmälaseja saatoin erottaa sen pärryttelevän kirouksia. Tätä S ei usko, vaikka me muut kyllä uskoimme, kun hän kertoi nähneensä kärpän salavassa ja pyyn takapihalla. Havainnot oravan kokoisista ahmoista ovat vielä toistaiseksi totuuskomission yöpöydällä.

Sähköpostit ovat nopeasti huvenneet kesäkuun alettua, joten mitään töiden kaltaista ei tarvitsisi sinänsä miettiä. Yksi viesteistä on pahoittelu, että vastaava toimittaja oli hukannut julkaistavaksi tarkoitetun juttuni viime tammikuussa. Näin se aika kuluu pandemian ja maailmansodan varjossa. S viestii tulevansa huomenna viiden bussilla. Sitten kohta päästään jo kesäsaunaankin. Yhden ihmisen vuoksi en sellaiseen puita tuhlaisi, mutta kahdelle se lämpiää kuin uhrituli.


tiistai 14. kesäkuuta 2022

Mökkipäiväkirja 14.6. 2022

 

Mukavaan elämäänsä tyytyneenä, tyydyttävään elämäänsä mukautuneena...  olohuoneihmisen pienin askel oikeaan kesään on se askel jonka ottaa järviveteen viileydestä välittämättä...

Ensimmäisenä aamuna metsämökki ympäristöineen tuntuu aivan toisenlaiselta kuin edellisenä päivänä tänne saapuessa, kun repussa kannettu ruoka, liikenneyhteydet ja ajatusta ohuempina lankoina roikkuvat työt vielä tuntuvat päässä. Ensimmäisenä aamuna todellisuus on resetoitu, koska siihen herää tietysti juuri sen linnun liverrykseen joka on täysin sietämätön, koska ääni valuu katkeamattomana ja korkeana kuin hanavesi tuosta näkymättömästä otuksesta jonka lajiakaan en voi kirota kun S ei ole kertomassa sitä, ja tien päällä aamukävelyllä näkee tietysti sadepilvet aivan jokaisessa horisontissa, eikä sen jälkeen todentuntua vertaile edellisiin kesiin hyttysten määrässä vaan hyttysPARVIEN määrässä... ja sitä mukaa kun asiat asettuvat "tietysti"-asteikolle tietää että on kesä sellaisella absoluuttisen vihreällä tavalla jota kaupungissa ei koskaan ole, ja siten se askel viileään järviveteen muuttuu välttämättömyydeksi...

Matkan varrella unohdin silmälasini Kuopioon, joten jokaista ulkopuolella liikkuvaa eläintä (myyrät, oravat, jänikset) joudun seuraamaan kiikareilla. Rastaita tuntuu olevan edelleenkin enemmän kuin viime kesänä, nehän asettuivat tähän lähipiiriin tasan sen jälkeen kun joku idiootti kaatoi metsän mökin viereltä. Oravaa ne rastaat ärsyttävät selvästikin yhtä paljon kuin minua, näin miten se siirtyi varvikossa ylittääkseen mökkitien tasan siltä kohdalta, missä havaitsi rastaan kukkoilevan. Jostain syystä kaikki vähänkin isommat eläimet rakastavat mökkitietä enemmän kuin niiden metsäläisinä kuvittelisi tekevän, jäniskin pomppii hyväuskoisena joskus ihan pihaan saakka huomaamatta että tie on muuttunut poluksi...

 



Eniten rinkassa painoi taas läppäri, jonka raahaaminen tänne on marttyyrimäinen ja turhamainen julistus, että potee huonoa omatuntoa keskeneräisistä tekstitöistä, joilla keskeneräisinä on tietysti enemmän OIKEAA työtä muistuttava ominaisuus kuin mitä ne koskaan ovat valmiina eli julkaistuina. Ainoa sovittava teko, jolla kirjoittamista voi aina siirtää tuonnemmaksi, on lukeminen, tosin siihenkin vaaditaan jotain OIKEAA kirjallisuutta, kuten talvella ostamani Dickensin tiiliskivi, jota säästelin kesään ja mökkirauhaan... vaikka oikeasti menen kohta avaamaan Adam Oyebanjin pokkarin "Braking Day", jossa on niin vahva genretakuu ettei sellaiseen pyri nykyään kuin YA-kirjailijat, mutta mitäpä ei ihminen avaisi OIKEAN kesän tunnelmaan upotakseen ja unohtuakseen...

 

Ja juuri nyt tulee sade niin lujana että sen täytyy olla erittäin paikallista. Sääennusteet ovat tylsin asia mihin ihminen voi kesäänsä tuhlata, ne ovat kuin helpoin mahdollinen spoileri tarinalle jota ei ole vielä aloittanutkaan, koska tietoa ei voi pyyhkiä poiskaan kun ennusteen on nähnyt viikoksi eteenpäin. 

Ja koska sen spoilerin kanssa täytyy kuitenkin elää, niin täytyy ajatella että enhän minä mikään METSÄihminen ole koskaan ollutkaan, vaan savolainen maisema on minulle läheisin isojen järvenselkien synkkänä uhkana ja pitkien maanteiden uneliaana odotuksena...  

... ja että menen sitten huomenna sitä maantietä pitkin kirkonkylälle kuten mökkimaalainen ikään, haen Alkosta viiniä ja kaupasta pussilohta – ja Matkahuollosta sinne tilaamani lautapelipaketin. Ehdin opetella ainakin kolmen mökkipelin säännöt ennen kuin S tulee tänne ja alamme mökkiytyä kohti juhannusta, ja niinä iltoina kun ehdimme olla kahden on AINA joka tapauksessa auringonlasku ja voimme istua lukemassa rantakeinussa, ja vaikka hyttyset keskeyttävät ajatukset viiden minuutin välein niin yhtäkkiä on mennyt monta tuntia jotka muistuttavat kokonaisia päiviä niin että emme ole ajatelleet mitään kesämme ulkopuolella...

 


maanantai 13. kesäkuuta 2022

Jurassic World: Dominion (elokuvahko)

 

Kukaan ei ole tainnut keksiä tarttuvaa lajisynonyymiä attraktiofilmeille, joten Jurassic Park/World -tyyppisistä tuotteista puhutaan edelleen kuin mistä tahansa elokuvaviihteestä. Mutta sitähän ne eivät ole. Attraktiofilmit pyrkivät houkuttamaan yleisönsä lupaamalla jotain visuaalisesti isompaa ja aistillisesti vaikuttavampaa kuin mikään muu viihdeteknologia pystyy tarjoamaan, nykypäivänä pahimpana kilpailijanaan digipelit. Joskus niistä käytetään myös termiä teemapuistoelokuvat, mutta moinen nimitys olisi tautologinen Jurassic-tuotteiden kohdalla, ne kun pyrkivät täyttämään juuri teemallaan sen ammottavan aukon mitä katsomiskokemuksesta jää uupumaan. 


Tyypillisesti attraktiofilmit ovat kesäelokuvia, joiden kohdalla viihdearvo uppoaa sekä mediaan että someen herkemmin kuin muina vuodenaikoina, jolloin taas taidefilmien oletetaan jotenkin levittävän auraansa multiplexin seinien lävitse pienestä katsomosta sinne suuren viihdetuotteen puolelle. Tämän kesän isosti mainostettuihin kesäelokuviin kuuluu Jurassic World: Dominion, jota itsekin menin katsomaan kun Kuopion kokoisessa kaupungissa ei vaihtoehtoa ollut - kunnallinen kino oli juuri sulkeutunut kesätauolle. Itselleni isoa ja hämmästyttävää oli kuitenkin se, miten väkinäinen ja yrittämätön Jurassic World: Dominion oli attraktiofilmiksi. Etenkin kun muistaa, miten ensimmäistä Jurassic-tuotetta (1993) aikoinaan hehkutettiin mediassakin digikauden ihmeiden aamunkoittona. 


Lyhyesti sanottuna: miksi dinosaurukset eivät ole enää pääosassa dinosaurus-elokuvassa?

Ja helppo vastaus: koska niissä ei ole enää mitään attraktion arvoista.


Monesti attraktiofilmien viihdearvoa verrataan vuoristorataan: yleisö täytyy saada todella tuntemaan vatsanpohjassaan pelkoa ja vauhdinhurmaa. No, uusin Jurassic World ei tosiaankaan tunnu vuoristoradalta, vaan enemmänkin raitsikkakyydiltä pitkin ruuhkaista Mannerheimintietä: nykäisy, pysähdys, nykäisy, pysähdys. Vähitellen sitä sitten tajuaa miksi nuo Geriatric Parkista raahatut näyttelijät, Sam Neill ja Laura Dern, näyttävät viihtyvän rooleissaan 30 vuoden takaiset ilmeet jähmettyneinä kasvoilleen. 


Niin, tiedän kyllä että Dern on vasta 55-vuotias ja Neill jo 74-vuotias, mutta valkokankaalla heidän on tarkoitus esittää salarakastuneita vanhuksia ja se on ihan yhtä raskasliikkeisen turhauttavaa katseltavaa kuin cgi-maisemassa laahustava Gigantosaurus. Jos Ikea-lipasto nousisi jaloilleen ja marssisi valkokankaan halki niin sekin olisi jännittävämpi tuotemerkkitapaus.


Elokuvan ainoa oikea attraktiopätkä on kahden reptiilin nokkela kaupunkitakaa-ajo, missä ne jahtaavat ehkä viisi minuuttia sankarin ajamaa moottoripyörää. Mutta heti kun tarinan kahta juonta aletaan solmia ja siirrytään studioon, elokuva hidastuu vanhojen tuttujen kohtausten kierrätykseen ilman yritystäkään keksiä uusia tapoja säikyttää katsojaa. 


Dinosaurus talvisessa maisemassa on toki hieno, muutamaan kohtaukseen tiivistyvä näkymä filmin alkupuolella, vaan eivätpä tämän filmin tekijät kuviinsakaan usko, kun tärkeämpää on naittaa yhteen kahden dinosarjan, Jurassic Parkin ja Jurassic Worldin konseptit hahmoineen. Lopputulos on ihmeellisen ihmeetön. Ihan kuin korttelin kokoisesta valkokankaasta ei enää muistettaisi mihin sitä joskus käytettiin...