Tiistai (arvioitu viikko)

Tiistai (22.9. 2026)

Säällinen syksy alkoi tänään, kun kesän parvekkeella viettäneet kukat nostettiin sisälle. Ne näyttävät jälleen karaistuneen, mutta silti niistä useissa on nuput tuloillaan juuri nyt.

Aamupäivän käytin Tk-ehdokkaan lukemiseen. Oppiihan sitä siinäkin aina jotain uutta. 

Toisaalta aika on ainoa valuuttani, kun en ole tämän työyhteiskunnan oikea jäsen. 

Kesällä nostin sen ainoan työni hintaa, mistä tulee kysymyksiä ajankäyttööni liittyen eli käsikirjoitusten lukemista & arviointia. Eiköhän hinta ole silti samaa luokkaa kuin muilla fiktiokäsikirjoituksia kaupallisin perustein arvioivilla. Myös Pirkkalaiskirjailijoilla on sitä varten omat ateljeekritiikin projektinsa, mutta niihin ei kerrallaan montaa mahdu. Projekti perustettiin juuri siksi, että isojenkin kustantamojen sisällä on yhä vähemmän arvioivaa palautetta tarjolla. Esikoisista ne eivät ole sellaista koskaan luvaneetkaan, tietenkään.

Koko päivän vältyin työyhteiskunnan toiseltakin puolelta eli kaikilta rahan mukaan määrittyviltä valinnoilta. Autoin Saaraa viemään Osuuskumman paketteja postiin ja hän tarjosi lounaan. Sitten kävin fillaroimassa kierrätyskeskukseen, koska siten voi polkea etelän suuntaan, kohti aurinkoa. Mitään en ostanut. Kotiin palattua toki kadutti, että liki-kesäisestä (+14 C) aurinkopäivästä käytin niin vähäisen siivun ulkona olemiseen. 

Tiistai on tällainen siivutettu päivä. Päivälliseksi riitti kun söi leivän päällä lindströminpihvin.

Aurinkoinen päivä jälleen, joten lähtökohtaisesti "ihan hyvä" tämäkin viikonpäiväksi, vaikka taaskaan en tehnyt mitään omaa ja erityistä, jne. 

Kotiin tultua luin Linnunradan käsikirja olioista -opasta. Olen lukenut sitä aiemminkin, etsinyt ideoita siihen avaruusnovelliin, jota joskus Mikon kanssa suunniteltiin. Tänä kesänä olisi ollut viimeinen tilaisuus kirjoittaa oikea scifi-novelli Portin viimeiseen novellikisaan. Muuten en moiseen enää motivoidu. Enkä näköjään muutenkaan yksin. Silti on kutka, ettei tarvitsisi löytää kuin yksi hyvä idea lisää, niin se avaruusnovelli valmistuisi.

Jotenkin iltapäivä muuttui illaksi kuin itsestään. Kun S lähti taas kuoroon, laitoin devareita pyörimään tekemättä oikein mitään. Ruotsalaista Hemmet-kauhuleffaa katsoin jonkin matkaa, mutta ei siinä ollut genreä eikä järkeä. Sitten katsoin Wild Robot -animaation jota ilmestyessään kumman paljon kehuttiin. Tarina oli kumminkin tavanomainen, piirrosjälki liian tuttua, huumori vain paikoin aikuista huvittavaa. 

Elokuussa löysimme kirjastojen tarjoaman Cineast-palvelun runsaudensarven. Sen filmitarjonnassa on pelkästään laatua, mitä ei valitettavasti voi sanoa järjestelmän teknisestä toimivuudesta. Jopa Yle Areenan striimaus toimii paremmin chromecastissa. Läppäriltä taas ei huvita striimattuja elokuvia katsoa, jos televisio olisi periaatteessa käytettävissä. Kiinnostavaa on se, että esimerkiksi Hesari ei edes mainitse Cineastin uutuuksia. Osasyy on se, että Cineastin palvelu ei näy hesalaisille, mutta vieläkin isompi syy on se, että uutuuksien leffatarjonta on kansalaisille ilmainen. Tällaiset instituutiot vaarantavat Hesarin aseman kaupallisten palveluiden esimaistelijana.

 
S:n palattua katsottiin yksi jakso lisää Mahtisormusten kakkoskautta. Kertauksena. Näitä tuttuja jaksoja voi katsoa ns. "toisella silmällä" eli samalla lueksia jotain tabletilta. 

Näin tulen käyttäneeksi peräti kolmea työkonetta päivän aikana. Vanhaa läppäriä muistiinpanojen kirjoittamiseen ja e-tietokirjojen lukemiseen, uutta läppäriä muistiinpanojen editointiin ja kaikkiin virallisiin asiointeihin, tablettia nettiselailuun ja e-kaunokirjojen lukemiseen. Päivittäin saan sähköpostia lähinnä itseltäni siirtääkseni muistiinpanoja koneelta toiselle. Aina silloin tällöin jotain katoaa, kun en pidä työpäiväkirjaa projekteista. Työ ei saa tuntua työltä, se on se ainoa tae ainoalle valuutalleni.

Ja ainoa disclaimer tällaisen koneiston epäekologisuudessa on se, että vanhan läppärin ja vanhan tabletin olisi joku muu heittänyt jo kierrätyspinoon.

Annan päivälle arvosanaksi 2/5. Ei tiistailta voi paljoa odottaa osana viikon kulumista ja kuluttamista. Itsehän sen ratkaisee, miten loistava päivästä tulee, joten "ihan hyvä" arvosanana on pienin mahdollinen selkääntaputus itselle. 

"Ihan hyvää" oli se, että saimme aamulla nukkua vähän normaalia pidempään, koska lapsi oli tänään toipilas eikä koulussa. "Erittäin hyvää" oli lounas Whateverissä, jonka puffetti on omaa luokkaansa kaikkien lounaspaikkojen joukossa, mutta eihän se koko päivää kirkasta, päinvastoin oli raskaan ähky olo iltaan saakka. 

Päivän bonuksena jälleen lasillinen valkoviiniä ja laivalta tuodun keissin NEIPA.

  

 

Maanantai (arvioitu viikko)

Maanantai (21.9.2026)

Scifistin elämä  –  © Soikkeli

 

Oliko juuri tämä päivä elämisen arvoinen? Eli oliko juuri tässä päivässä jotain niin erityistä tai erikoista, että kannatti nähdä maailma juuri omin silmin?

Muuta niin erikoista en muista tästä päivästä kuin sen, että hammaslääkäri ja hoitaja keskustelivat Saksan poliittisesta tilanteesta korjatessaan haljennutta paikkaa hampaassani. Yleensähän lääkäri ja hoitaja vaihtavat sanoja vain sen välttämättömän verran mitä operaatio vaatii. Mutta ilmeisesti Saksan tilanne huolestuttaa niin kaikkia, että se on kuin säätila. Uhkakuvista puhutaan kahvikupin tai potilaan avonaisten leukojen ylitse.

Muutakin kummallista tapahtui. Huomasin kahdesti päivän aikana erehtyneeni kalenterimenoissani, vaikka koko syyskuussa on vain muutama meno. 

Ja illalla puhelimeen tuli väärä numero -soitto. Sellaistakaan en muista koskaan tapahtuneen ei-työnumeroon. Turussa työnumerooni soittivat joskus ihmiset, jotka halusivat muuttaa lipputilaustaan iltalaivalle. Kiusaus oli kova, että lupaisin heille ilmaisen sviitin.

Aivan kuin maailma olisi jotenkin tihenemässä, langattomatkin langat sekoittuvat toisiinsa. Ihan kuin nuo hammashoidon ammattilaiset.

Päivä oli siis kaikin puolin "hyvä", mutta kellä tahansa voi olla hyvä päivä, jos elää täällä kaukolämmön ja sosiaaliturvan linnakkeissa. 

Hyvää oli sää, syyskuuksi leuto ja enimmäkseen aurinkoinen. Hyvää oli jopa vuosittainen hammastarkastus, koska reikiä oli nolla ja ainoa korjattava kohta oli tuo haljennut paikka. Hinta tarkastuksesta ja korjauksesta oli 250e, mikä ei ole mieltä hyvittelevä asia, mutta eipähän tarvitse käydä lärvihuollossa vuoteen. Paitsi ylihuomenna hygienistillä, joka siivoaa hammaskivet. Hinta vähintään 150e.

Lounaaksi söin alennus-salaatin (4.90e) ja päivälliseksi toissapäivän lasagnen lopun. Ainakin päivä oli halpa, jos vuosihuolto onkin kallis. Pyöräilemällä säästää 2e per päivä sillä, ettei osta raitsikkaan kuukausilippua.

 Hyvää olivat myös Portin postitustalkoot, jotka suoritimme ylivoimaisessa ennätysajassa puoli viiteen mennessä. Oli meitä viisi talkoolaistakin Raimon lisäksi. Postitushuoneen ilmassa on jo vahvaa nostalgian henkäystä, koska vuosikymmenten toiminnan jälkeen lehteä tullaan tekemään ja postittamaan enää kaksi numeroa. Tuhti ilmanala johtuu tietysti siitäkin, että viidentoista neliön huoneessa loppuu nopeasti happi. Kaiken keskellä kimaltavat vastapainetut lehdet pinoissaan kuin tulevaisuuden valuutta, jota suomalainen fandon on takonut kahden sukupolven ajan. 

Talkoista menimme perinteisille talkookahveille, tällä kertaa pääsimme nopeutemme ansiosta viereiseen kahvilaan. Siellä keskusteltiin ihmiskunnan lisääntymisvauhdista, mikä ei ole ihan tavallisin aihe scifisteille. Teemu osti yhden kappaleen kirjaani. Jäin moraalisesti voitolle tästä päivästä. 

Kesken kahvittelun piti lähteä ja kiirehtiä läheiseen ravintolaan, koska olin merkinnyt ylös tietokirjailijoiden tapaamiseen. Mutta päivä olikin väärä. Pääsinkin ajoissa kotiin. Päivästä tuli odotettua keveämpi. Kuin saisi lomaa, vaikka ei ole töitä.

Huonoa oli päivän kuluminen kaikenlaiseen kuluttavaan silppuhommailuun, mitään uutta luomatta eli kirjoittamatta. Sentään tiskasin. Jopa ne kuoharilasit, jotka olleet pahvilootassa tiskaamatta viime keväästä saakka. Tiskatessa kuuntelin Neil Diamondin Best of -levyä. Se on nolointa voimasoittoa mitä kuunnella, jos haluaa tuntea itsensä Hyväksi Keski-ikäiseksi. Eikä yhtään enempää.

Viime perjantaina allekirjoitin sopparin seuraavasta tietokirjasta, mikä tekee monista tulevista kuukausista "hyvempiä" kuin ne muuten olisivat. Sitä varten editoin tänäänkin hieman kässäriä, joka on perusteiltaan valmiina ja jonka dedis on marraskuun alussa. Tavallaan se on sellaista Ominta toimintaa joka tekee päivästä Erityisen. Eihän sitä kässäriä kukaan muu editoisi sellaisilla tavoilla, sellaisiin tavoitteisiin kuin itse tekee oman suunnittelemansa mukaisesti. Mutta se ei tunnu samalla tavoin Erityiseltä kuin proosan tai tilapäärunojen kirjoittaminen.

Uusia arvosteltavia kirjoja ei ole nyt hyllyssä muita kuin Doyle-elämäkerta. Sillä ei ole kiire. Niinpä käytin aamupäivän ja iltapäivän välistä lukuaikaa 1) tarkastaakseni juonikuvauksia seuraavaa tietokirjaa varten, 2) lukeakseni kaksi lukua e-tietokirjaa ihan uutta projektia varten, ja 3) lukeakseni luvun verran Tulenkantaja-palkintoon liittyvää e-kirjaa, niin ikään läppäriltä. Päätin, että jos saan tänä syksynä yhdenkin apurahan, niin menen optikolle uusia silmälaseja varten.

On niin suhteellista, mihin arvioi että on varaa. Tarkkaan näkeminen on luksusta, väsymistä kestävä näkö tarpeellista, muttei välttämätöntä.

Olemme silmätyöläisiä. Siksikin jokaisessa päivässä pitäisi saada aikaiseksi edes sen yhden rivin verran jotain Uuttakin, jotain niin omaa, ettei kukaan muu sitä loisi. Edes yksi idea, jos ei kokonaista virkkeen mittaista tekstiriviä. Iltaisin unta tavoitellessa on siihen viimeinen tilaisuus. Yöpöydällä olevaa antologiaa en jaksa lukea kuin pari sivua niin alkaa nukuttaa. Oman valoni sammutettua – S valvoo lähes aina myöhempään – kuvittelen, millainen olisi Finlandia 101 -lautapelin eduskuntalauta, jonne puolueiden tavoitteita asetellaan kuin Tetris-laattoja. Tätä samaa kuvitelmaa olen käyttänyt jo vuosia aina jotain uutta keksien. Nukahdan varmuudella. Vaikka peli ei etene.

Annan tälle päivälle arvosanaksi 3/5. Päivä oli parempi kuin "ihan hyvä", koska hammaslääkäriltä sai puhtaat paperit ja koska talkoissa oli mukava nähdä ihmisiä. Pienet bonus-nautinnot valitsee illan päätteeksi vakuuttaakseen itsensä siitä, että päivä oli enemmän kuin "arkea".  Pieni lasillinen valkoviiniä, joka jäi jäljelle lauantain Hesan matkasta. Suoratoistosta Assayasin elokuva, joka on kuivakas dokufiktio Venäjän lähihistoriasta. Ei mitään ihmeellistä. Ei edes kovin hyvää. Mutta sentään omin mahdollinen valinta tässä ylimääräisessä iltarauhassa.

Lady T (näytelmä)

Kansallisteatteri: Lady T
Ohjaus ja käsikirjoitus: Tiina Puumalainen
Ensi-ilta 15.4. 2026, nähty 19.9. 2026


Sen olisi pitänyt olla monologi. 

Vailla kahden hengen välille kehittyvää draamaa ei katsojalle ole paljoakaan väliä, mitä yksityisistä tarinoista paljastuu. Enimmän aikaa he puhuvat toistensa ohitse, kuten muistisairautta käsittelevässä näytelmässä on lähes väistämätöntä. 

Muitakin ratkaisuja aiheen käsittelyyn tietysti olisi, mutta ”Lady T” ei tosiaankaan ole näytelmä joka pelaisi vivahteilla ja vihjeillä. On vain kaksi elämästään kertovaa henkilöä, toinen kuuluisa ja toinen niin tavis kuin voi olla, pätkätöihin elämänsä tuhonnut nainen, kiitos sen kuuluisan eli pääministeri Margaret Thatcherin. He kohtaavat yhden pitkän hoitorupeaman verran 2012–2013, kun duunari huolehtii muistisairaan Thatcherin tyynyistä. Juuri muutakaan työtä ei hänen nähdä tekevän... mikä antaa hölmön sisäsiistin kuvan siitä, mitä yöhoitajan duuni oikeasti on. Eihän Kansallisen näyttämöllä voida esittää, miten duunari esimerkiksi vaihtaisi entisen pääministerin vaippoja.

Vasta näytelmän jälkipuoliskolla Thatcherin ja duunarin välillä syntyy hieman vuorovaikutuksen tapaista. Lady T:n kuvitellessa puhekumppaniaan kuningattareksi hän tulee laukoneeksi kaikkein häijyimmät periaatteensa. Kohtaus on hieman fantisoiduimpi kuin muut Thatcherin sisäisestä elämästä avatut puheet, joissa T palaa menneisyytensä suurhetkiin kommentoimaan päätöksiään. Tässä yhdessä kohtauksessa T puhuu kuvittelemalleen kuningattarelle niin kuin olisi karikatyyri itsestään, millaiseen hän ei muutoin sorru. Näytelmän muissa kohtauksissa hän toimii vain draamallisen perustilanteen, muistisairaudestaan ulos ja sisään lipsahtelevan vanhuksen johdonmukaisuudella. 

Mutta jos koko näytelmä olisi toteutettu rohkeasti moisen Sisäisen Tyrannin ja katkeran yöhoitajan fantisoituna kohtaamisena, niin siinä olisi ollut aineksia ajattomaan draamaan. Etenkin jos yöhoitajan katkeruus olisi sekin ollut oikeasti motivoiva voima eli pilkistänyt esiin niissäkin kohtauksissa, joissa hänen on pakko miellyttää muistisairasta tyrannia.

Toinen kokonaisuuden särkevä kohtaus nähdään aivan näytelmän lopussa. Siinä Thatcher yhtäkkiä tajuaa kirkkaaasti kaiken ympärillään, ilman, että tälle tajun kirkastumiselle annetaan mitään selitystä.* Kohtaus rikkoo sen tilannekohtaisen näyttämörealismin, jolle kaikki aiemmin esitetty on perustunut. Muutos on hätkähdyttävä ja tehokas, mutta päästää ohjaajan helpolla. Ja juuri ohjaaja Puumalaisen vuoksi tämä näytelmä on sentään tiivis ja toimiva, vaikka käsikirjoittaja Puumalainen on ollut laiskahko tai tavoitteeton.

Kaikki kevään näytökset ”Lady T” -näytelmästä olivat loppuunmyytyjä. Näytelmän nähtyä voi ihmetellä miksi. Paula Siimes nimiosassa on kyllä karismaattinen silloinkin, kun hahmo on avuttomin ja koomisin – mutta katsojathan saavat tavallaan vesitetyn version jostakin, mikä olisi ollut yksinään Siimeksen varassa viiltävän tarkka monologinäytelmä. Nyt mukaan on sekoitettu läpensä epäkiinnostava ja ilmeisimpiin murheisiin keskittyvä duunaritarina. Duunari-yöhoitajaa esittävällä Maria Kuusiluomalla on erittäin epäkiitollinen tehtävä roolissa, joka voisi olla yhtä hyvin muistisairaan öitä häiritsevä ääniraita.  Onneksi näytelmä kestää näin vesitettynäkin vain kaksi tuntia. 


Isoin ongelma ”Lady T” -näytelmässä on se, ettei siinä sovelleta aiheen peribrittiläisyyttä. Varsinkaan sellainen kulttuurikohtainen huumori ei pääse loistamaan, mitä brittien jalostama kansallinen itseironia mahdollistaisi. 

Miksi siis muistisairaan julkkispoliitikon tarinaa on ollut haettava niin kaukaa? 

Anonyymi, tyypitelty julkkishahmo samalla asetelmalla olisi työntänyt edes lähtöasetelman (tyrannin tuhoama duunari joutuu hoitamaan muistisairasta tyrannia joka luule hoitajaansa toimittajaksi) poliittiset ainekset Kansallisteatterin iltapukukatsojien kasvoille. 

Jos kerran poliittinen draama on niin ylittämätön haaste ”kansallisena” itseään pitävälle instituutiolle. Vai onko? Ison näyttämön ”Toinen tasavalta” on vielä näkemättä.


Kohtuuden nimissä: Jos olisin tiennyt millainen ”Lady T” on sisällöiltään, en olisi mennyt katsomaan sitä edes Paula Siimeksen monologina. Ei taitavinkaan näyttelijä saa elämää markkinakapitalismin kliseisiin, jotka liian helpolla täsmäävät omaankin aikaamme. 

Jotain olennaista on jäänyt puuttumaan tyrannityypin persoonasta sellaisena kuin Tiina Puumalainen on sen käsikirjoittanut omaa ohjaustaan varten. Aineksia Thatcherin elämäkerrassa mitä ilmeisimmin olisi.

* = Loppukohtauksen erilaisuuden voisi toki selittää sillä, että nyt T on kuollut, kuten huhtikuussa 2013 kävi. Tähän tulkintaan Puumalainen ohjaajana olisi voinut antaa hieman vihjeitä, jos näin sen on käsikirjoituksessa ajatellut.

Interference ja Space Station Down (scifiä)

 

Vanhojen scifi-teosten säilyttämistä on yhä vaikeampi perustella, kun uusista lähes kaikki tulevat kierrätetyiksi heti luettua. 

Yksi harvoista, jonka myymistä olen katunut, on Sue Burken Semiosis (2018), epäilemättä eräs planeettascifin ja kovan scifin parhaimmistoa. Meni silti vuosia ennen kuin sain luettua hankkimani jatko-osan, Interferencen (2019). Viimein jatko-osan luettuani ymmärsin miksi. Maailmanluonti on Semiosiksessa ainutlaatuinen, koska koko vieraan Pax-planeetan kasvisto on suunniteltu symbioottiseksi ja niin vaaralliseksi, ettei siellä ole ihmisillä sijaa selvitä. Mutta tarinassa ei ilmeisesti ollut mitään substanssia, miksi kirjaan joskus palaisi. Ihmislukija ainakaan.

Tämä pätee myös Interferenceen. Se on rakenteeltaan kerrassaan omituinen romaaniksi, niitä kirjoja, joista tulee vaikutelma, ettei kirjoittaja ole lukenut romaanin mittaista teosta eikä ymmärrä a) mikä on prologin merkitys; b) että kuvailun ohella tarvitaan kerrontaakin (jos ei kuvailu ole tyylillisesti tai informatiivisesti jotain aivan ainutlaatuista); c) että romaanissa on oltava mittaansa ja tarinaansa nähden kohtuullinen määrä henkilöhahmoja. 

Liekö Interferencellä ollut kustannustoimittajaa lainkaan? Vai onko sen rönsyily niin rakenteen kuin henkilöiden osalta katsottu osaksi kirjan aihetta? Diversiteetin jatkuvaa mukautumista olosuhteisiin?

Interferencen prologi on eräs hienoimmista ja hurjimmista mitä spefissä olen tavannut, mutta jälkikäteen ajatellen se voisi olla – ja on voinutkin olla – itsenäinen novellinsa, aivan kuten Semiosiksen alkuluku koostui Burken aiemmin julkaisemasta novellista. Prologin jälkeen tähän ihmiskunnan karmivinta joukkomurhaajaa kuvailevaan ideaan ei kuitenkaan enää palata kuin aivan romaanin lopulla, ohimennen perusteluksi sille, miksi Maa on vastenmielinen maailma verrattuna kirjan varsinaiseen tapahtumapaikkaan, ihmislajille hengenvaaralliseen Pax-planeettaan. 

Myös Paxin lukuisat faktiot on ideoitu hyvin sellaista maanläheisten valtasuhteiden analyysiä varten, jollaisista Ursula Le Guin on tunnettu. Tällä kaltaisuudella kirjan kannessakin sitten verrataan Burkea alan guruun... vaikka tyyliltään ja etenkin yhteisökuvaukseltaan Interference on ihan yhtä ryteikköä verrattuna Le Guinin tarkkaan harkittuihin fokusointeihin yhteisöjen sisältä. 

Oireellista, jos myöskin sööttiä on se, että Burken romaanin ihmishahmot ovat persoonaltaan kapeampia ja tylsempiä kuin sen alienit, Glassmakersit. 

Silti ei kirjaa voi suositella edes näillä muukalaisuuden moninaisuuden vivahteilla. Tolkuttoman pitkät keskustelut yksinkertaisimmista päätöksistä, ketkä otetaan mukaan tutkimusretkelle, syövät lukijan nopeammin kuin Paxin kasvit ja eläimet.

Kirjastosta osui sitten käsiin kaksi scifististä pienoisromaania. Adrian Tchaikovskyn The Expert System's Champion (2021) on miellyttävän tiivis planeettaseikkailu verrattuna herran muihin teoksiin, mutta huomasin vasta jälkikäteen sen olevan pariteos toiselle pienoisromaanille, The Expert System's Brother (2018). Kirjat voi ilmeisesti lukea itsenäisestikin, mutta tuo jälkimmäisen kirjan maailma kävisi taatusti paremmin ymmärrettäväksi, jos olisi lukenut ensin ekan teoksen. Tosin ei maailmanrakennuksessa mitään erityisen nokkelaa ole: se tavallinen tarina ihmisyhteisöistä, jotka historiansa unohdettuaan asennoituvat outouksiin yliluonnollisena.

Toinen kirjastosta löydetty pienoisromaani oli sen sijaan silkkaa synopsiksen venytystä. En ymmärrä miksi kirjasto vaivautuu tällaisia hankkimaan, kun niin paljon hyvääkin... tai edes välttävän tarinoivaa scifiä olisi tarjolla. Ben Bovan ja Doug Beasonin Space Station Down (2021) etenee niin kuin huono Hollywood-elokuva, jossa terroristit sieppaavat vaivattomasti kansainvälisen avaruusaseman. Kirjassa käsitellään vähintään yhtä paljon asevoimia edustavien toimijoiden pelastussuunitelmia Maassa (=USAssa) kuin tapahtumia ISS:llä. 

Hyvää kirjassa ovat, odotetusti, tarkat kuvailut ISS:n vimpaimista ja varusteista, joilla sankaritar (!) taistelee terroristeja vastaan. Ihmiskuvaus on käytännössä esinekuvausta, vaikka luvun mittainen taustatrauma on vaivauduttu keksimään niin sankarittarelle kuin hänen astronauttimiehelleen. Lyhyen luvun. Hyvin lyhyen, kuten kaikki tässä kirjassa. Mitään oikeasti scifimäistä ihmeentuntua ei kirja tarjoa enkä elokuvanakaan näin ideoista niukkaa tarinaa katsoisi.

Omina hankintoina tulivat postissa Temi Oh'in maailmanloppufiktio Not With a Bang ja Nicole Gallandin vaihtoehtoinen Shakespeare-tarina I, Iago, sekä antologia The Year's Top Hard Science Fiction Stories 10. Aloitin syyskuun yölukemiset jälkimmäisestä, jotta tulisi lavennettua edes jollain keinoin näkymää ajankohtaiseen spefiin. Mutta ainakin antologian ensimmäiset novellit ovat luokattoman latteita ja kliseisiä. Taso ei voi kuin parantua. Kai pitäisi iloita, että Bruce Sterling ja Nancy Kress ylipäänsä kirjoittavat yhä jotain. Ja Kressin novelli on virheettömän leppoisa lukea, vaikka yhtä hyvin sen tarina teinien neuro-ohjelmoinnista voisi olla copypaste jostain 50 vuoden takaa. Aivan kuin neurotiede ei olisi juurikin se tiede, josta kovalla scifillä riittäisi ammennettavaa 2000-luvulla! 

Sama pätee muihinkin tähän mennessä luettuihin novelleihin. Kovan scifin esittelijänä kirja on höttöä ja kierrätystä.

2000-luvulla aloittaneista on todella vaikea löytää uusia läheisiltä tuntuvia genrekirjoittajia. Tai edes luotettavia. 

 

 

Ice Tower (elokuva)

 

Noh, onhan se spefiä... mutta jos olisin tiennyt miten maalailevan hidas ja artsy tämä ranskalainen Ice Tower (2025) oikein on, niin olisin jättänyt elokuvan näkemättä. 

Tiedän kyllä, että tilaisuus tällaisen elokuvan näkemiseen teatterissa on etuoikeus. Kuvien värimaailmalla luotu tunnelma on tällaisessa aikuisten satufantasiassa siinä määrin omaa luokkaansa valkokankaalla, että Ice Tower'ia voi pitää vanhan elokuvakulttuurin aaveena tai jättiläisenä, jonka saaminen Suomeen saakka teatterikierrokselle on ylellistä.

Toki arvasin, mitä suurin piirtein oli odotettavissa, koska olen nähnyt ohjaaja Lucile Hadžihalilovićin edelliset menestykset Evolution (2015) ja Earwig (2021). Myös Innocence-elokuvaa (2004) muistan yrittäneeni katsoa, mutta sen hitaus ja tarinattomuus olivat liikaa...

Satufantasiana Ice Tower on ajaton ja paikaton ja kulttuurirajatkin ylittävä, vaikka se on sijoitettu hyvinkin tarkalleen 1970-luvun alun alppiiniseen Ranskaan. Hienointa elokuvassa on se, että sen värimaailma ja elokuva elokuvassa -jaksot voisivat nekin olla 1970-luvun filmiä. Värimaailma muistuttaa kylläkin enemmän neuvostoliittolaisten satufilmien kylmää sinivihreää kuin mitään technicolorin näköistäkään.

Tarinan realismiastetta pohjustetaan taitavasti ja siihen sisältyy pieni kohtaus, jossa päähenkilön kaatuminen ja hetkellinen taintuminen voisi olla merkki siitäkin, että kaikki seuraavaksi nähtävä on toivekuvitelmaa. Orvon Jeannen lähtö kotiseudultaan vuorten keskeltä avaa hyvin hitaasti odotuksia sille, milloin satu muuttuu realistiseksi tarinaksi. Eikä tätä siirtymää koskaan todella tapahdu. Jeannen yksinäisyys pitää yllä lievää kauhun ja yhtä lievää ihmetyksen tuntua. Pitää ja pitkittää...

Lähiten Jeannen 70-lukulainen tarina – vaikka elokuvan tyylilaji on ihan muuta – tuo mieleen Vardan Vagabondin (eli Kuin taivaan lintu, 1985), mutta myös ne elokuvan taikamaailmalla identiteettiä prismoittavat metafilmit, joissa päähenkilö ujuttautuu rooli roolilta syvemmälle päiväunelmaan, jota muut tuottavat. Näitä tällaisia metafilmejä on tehty niin Euroopassa kuin Hollywoodissa.

Tässä elokuvassa tuotetun päiväunelman keskipisteessä säteilee ranskalaisen elokuvamaailman todellinen kuningatar Marion Cotillard. Roolipeli filmitähden ja ihailevan teinin välillä tuo mieleen kyllä monia muitakin elokuvia, mutta niitä tämä Ice Tower ei onneksi muistuta kuin Jeannen vilpittömän luonteen korostamisella. Jeannelle viileän jumalainen filmitähti on ensisijaisesti lumikuningatar ja tietynlainen äidin korvike, kuten tarinassa vähitellen paljastuu.

Silti elokuvaa katsoessa toivoisi, että tutun sadun sovituksessa pilkottaisi jotain sen kulttuurisesta perimästä  – onhan se bosnialaistaustaisen ohjaajan ranskalainen sovitus tanskalaisen kirjailijan taidesadusta, nimettynä kansainväliseen levitykseen raflaavasti Ice Tower. 

Allegorianakin Ice Tower  on aivan silkkaa kuvapintaa ja pelkistetyintä tarinaa, jolle syvempien merkitysten tarjoaminen on turhaa ja harhaanjohtavaa. Kaikki mitä keksii sanottavaa alkuperäisestä H.C. Andersenin sadusta pätee myös Ice Toweriin. 

Lumikuningattaren kuolettava kauneus tosin dramatisoidaan tarinan huipennuksessa tavalla, joka on tylsän psykologisoiva ja jota voisi pitää asenteellisena 2000-luvun elokuvaksi, aivan kuin tuottaja olisi siepannut ohjakset ja lisännyt amerikkalaishenkisen selityksen lumikuningattaren ja Jeannen suhteelle. Mutta mitään uutta kontekstia se ei kaikelle edellä nähdylle kuitenkaan avaa, etenkään tarinan aikaan ja paikkaan nähden.

Aamulla päivän ohjelmaa harkitessa oli vaihtoehtona mennä katsomaan Almodovarin uusinta tai Ice Tower. Arvelin, että mahdollisuus osua tekotaiteellisesti unettavaan kaksituntiseen on suurempi Almodovarin kohdalla. Unettavaksi osoittautui tämäkin valinta, mutta varmasti silti elokuvana erityisemmäksi ja muistettavammaksi kuin mikään mitä Almodovar on tehnyt 2000-luvulla.

 

 

 

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa

  

Veeti Länsikunnas: Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa
297 s.
Nysalor, 2026

 

 

Petri Hiltusen sarjakuvateosten (1998–2025) innoittamasta Praedor-fantasiasta on kehittynyt yllättävän iso ilmiö kotimaiseen spefiin. Syynä on maailman tuttuus roolipelaaville, mutta epäilemättä myös se, miten vähän fandomia yhdistävää fantasiaa suomeksi muuten julkaistaan. Vuodesta 2004 alkaen Praedor-kirjoja on ilmestynyt yli kaksikymmentä, mukaan lukien neljä novelliantologiaa ja BoD-julkaisuna ilmestynyt keittokirja (2022)!

Veeti Länsikunnaksen esikoisteos Praedor. Viisi (tyhmän)rohkeaa on nimeään myöten esimerkki siitä, että nämä kepeät miekka&magia-tarinat on tarkoitettu luettavaksi (sisäpiiri)huumorin sokeroimana fanifiktiona sekä genreä että roolipelaamista kohtaan.

Kirjan seikkailutarinat muistuttavat lyhkäisiä, selkeään tavoitteeseen tähtääviä roolipelisessioita, joissa infodumppaus on kerrankin paikallaan. Kaltaiselleni Praedorin Jaconia-maailmaa ainoastaan sarjakuvista seuranneelle infopalat ovat oikeastaan kiinnostavampia kuin varsinainen proosa.

Infopalojen hoidettua taustoituksen kuvailu etenee tiiviisti tapahtumien varassa. Tämä tekee tarinoista helposti sulavaa luettavaa, joskaan mikään ei houkuttele kokoelman mittakaavassa tarinasta toiseen.

Henkilöiden sisäinenkin elämä tulee kyllä huomioiduksi, mutta ei heistä kirjallisesti kiinnostavia persoonia kasva edes seikkailunsa mittoihin, jos mielenliikkeitä kuvaillaan tyyliin ”selviytymisvaisto karjaisi praedorin päässä”.

Jopa oppineen päähenkilön ajatuksia kuvaillaan luettelomaisesti ja harhaillen kauaksi näkökulmahahmosta: ”Kuninkaan ääni ja sanamuodot toivat mieleen epätoivoisen potilaan, kuninkaan seurue herätti huonoja muistoja tuoden esille patoutunutta vihaa ja katkeruutta. Hyvin epätoivoinen täytyi olla, jos uhkasi tapattaa viimeisen toivon, mikäli tämä ei suostuisi yrittämään.” Kuka tämä? kysyy lukija.

Myös toimintakohtauksissa kuvaileva kieli ryöpsähtelee tyylistä toiseen: ”Karistaessaan jymy-yllätyksenä tulleen hirmukintun kannoiltaan praedorit olivat juosseet suoraan tappuraryteikköön, jonka läpi kuljettuaan reviiriään puolustava jättiotus luovutti ja kääntyi takaisin.”

Taisteluista ja hirviön tappamisista lukiessa oppii ainakin sen, miten vaikea proosassa on ylipäänsä kuvailla kohtausta, jollainen elokuvassa kohottaa eniten pulssia ja tunteita.

Seitsemään (takakannen mukaan kahdeksaan!) tarinaan on kirjassa käytetty 280 sivua. Novelliksi tiivistäminen tekisi jokaiselle tarinoista hyvää, mutta kenties se söisi fabuloinnin ja kielellisen irrottelun riemukkuutta, joka sivuilta välittyy. Anakronismeilta vaikuttavat laboratoriokokeet ja pohdinnat tutkimuksen resursseista eivät nekään ole, ilmeisesti, Praedor-tarinoissa tyylirikkoja.

Jälkisanoissa Veeti Länsikunnas taustoittaa mihin kaikkeen kirjan sisäpiirivitsit perustuvat. Isojen kustantajien nihkeyttä miekkafantasiaan paheksuttuaan hän puolustaa spekulatiivisen fiktion kertovan ihmisyydestä ”tavoilla, joihin realistisempi kirjallisuus ei kykene”.

Praedor-tarinoista en tuota ihmisyyden avartamista valitettavasti löytänyt, vaikka Länsikunnas luonnehtii tarinoidensa olevan vähintäänkin toiveikkaampia kuin Jaconian maailma keskimäärin. Lisää kotimaista miekkafantasiaa on siis luvassa.

 

Markku Soikkeli

 

John Wiswell: Sinusta teen pesäni (fantasia)

  

John Wiswell: Sinusta teen pesäni
Suom. Kaisa Ranta
358 s.
Jalava, 2026

 

 

Muotoa muuttavat olennot ovat tavanomaista tykinruokaa scifissä, mutta fantasiassa olennaisempaa on muutos itsessään, esimerkiksi ihmissusitarinoissa. Näillä hirviökohtaisilla metamorfooseilla on pitkä perinne niin fantisoivassa taidekirjallisuudessa kuin kansansaduissa.

John Wiswellin kauhufantasiassa Sinusta teen pesäni (alunp. 2024) päähenkilö on hyytelömäinen muodonmuuttaja Shesheshen. Hänen anatomiansa on kuvailtu niin perusteellisesti, että siltä osin kirja voisi ollakin scifiä. Tarinamaailma on kuitenkin erittäin geneeristä fantasiaa, samoin se lajityypille vitsaileva asenne, jolla rakastuneen hirviön koettelemukset ihmisten keskuudessa kerrotaan.

Ja jos luolissa lymyävä hyytelöhirviö tuo ensiksi mieleen Dungeons & Dragons -roolipelit, niin romaanin huumorille ja taikuudelle voi löytää esikuvat juurikin kyseisistä syövereistä.

Rajaamalla tarinamaailman vähittäisen paljastamisen Shesheshenin näkökulmaan tulee hirviöstä empaattisempi ja ihmismäisempi hahmo kuin keskiaikaisen kuningaskunnan ihmisistä. Ihmishahmot on pelkistetty sen mukaan, miten he hirviöön reagoivat, tyhmänrohkeiksi julmureiksi tai joukkosieluisiksi pelkureiksi. Poikkeuksen muodostaa hirviön sattumalta kohtaama Saarna (alkutekstissä Homily). Saarna on prinsessamaisen hyveellinen, mutta paljastuu myös hirviön arkkivihollisen, Hukanlieskan suvun perilliseksi.

Näkökulmahahmona hirviö on paitsi oiva metamorfoosin selittäjä myös genrekohtaisen ironian fokus: fantasiahan on ideoiden varasto, joka muuttaa alati ulkoista muotoaan, vaikka suuret ideat pysyvät samoina.

Moderni hirviö, kuten Shesheshen, ei kaipaa muuttumista ihmiseksi. 2000-luvun fantasiamoodia noudattaen hän on arvokas persoona juuri identiteettinsä plastisuudessa – tässä tapauksessa siis hyytelömäisyydessä. Wiswellin tarina ottaa kaiken irti tästä elämää suuremmasta vertauskuvasta, että tärkeämpää on identifikaatio tilanteiden ja läheisten mukaan kuin suvun ja sukupuolen mukaan määräytyvä jähmeä identiteetti. Naarashirviön ja ihmisnaisen rakkaustarina on suomeksi vieläkin queer-henkisempi kuin alkukielellä, koska Shesheshenin sukupuoli ei tule ilmi persoonapronominista.

Mutta siihen tätä kirjaa koskevat hyvät uutiset loppuvatkin. Sinusta teen pesäni alkaa raflaavan toimeliaasti ja sen viimeinen juonenkäänne on aidosti nokkela, mutta se on aivan ylipitkä ja vertauskuviltaan lattea kuvaus siitä, miten vaikeaa ja ahdistavaa on kätkeä todellinen identiteettinsä ihmisten keskuudessa.

Väsyttävintä romaanissa on sen kepeys, miltei jokaiseen kappaleeseen ympätty huumori. Keskiaikaisesta valtakunnasta huolimatta kerronnassa vilahtelevat niin kirurgian kuin narratologian perusteet, mikä huumorifantasiassa on sinänsä paikallaan. Toistuvat vitsit ihmisolentojen alisuorittamisista ovat nekin nykyfantasian peruskauraa, genrekohtaista sarkasmia. Mutta Wiswellillä huumorin osumatarkkuus jää kauaksi siitä, miten taitavasti Terry Pratchett tai Neil Gaiman ovat fantasiagenren itsetietoisuudella pelanneet.

Myyttikohtainen vitsailu hirviöstä, esimerkiksi prinsessaan rakastuvasta lohikäärmeestä, lipsahtaa kirjailijoilla helposti lastenproosan kliseisiin. Näin käy amerikkalaisella Wiswellillä moneen kertaan.

Joissakin kohdin humoristinen lähtökohta, että hirviön näköhavainnot samastuvat ruokailuun, tuottaa kyllä vivahteikastakin kuvausta: ”Salissa oli monia kypsiä ihmisiä tiukasti istuvissa puvuissa, jotka vääristivät heidän ruumiinmuotonsa harkituilla laskoksilla ja tärkätyllä sileydellä, kaikissa kumppania etsivien lintujen väreissä.” Tämän vivahteikkuuden säilyttämisestä ja nimien kotouttamisesta pisteet suomentajalle. Kunpa kirja olisi saman tien lyhennetty novelliksi.

Romaanistaan Wiswell on huomioitu Nebulalla ja Locus-palkinnolla sekä Hugo-ehdokkuudella, mikä osoittaa queer-aiheiden trendikkyyden ajavan kirjallisten ansioiden ohitse. Aikuisen lukijan kannattaa harkita kolmesti näihin trenditeoksiin tarttumista, olivatpa ne miten palkittuja tahansa.

Vuoden 2025 romaanillaan näyttäisi Wiswell jatkaneen myyttejä kesyttävällä linjalla: Wearing the Lion on Herkuleen tarinasta mukaelma, jossa kiltti sankari rakastuu hirviöön. Silkkaa Disney-ainesta sekin.

 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026

 

Sota kaunokirjallisuudessa - ilmestyi

 

 

Tänään haimme Sota kaunokirjallisuudessa -lämpöiskappaleet kustantamosta. Olin unohtanut, että kirja tulee kovakantisena, joten se näyttää vieläkin juhlallisemmalta kuin kuvissa. Itse ehdotin kansikuvaksi klassista "sotilas raapustaa muistelmia juoksuhaudassa" -kuvaa, mutta olisihan kirja sellaisena voinut näyttää liiaksi romaanilta, ja ainakin se olisi poikennut Vastapainon julkaisujen hillitystä linjasta.

Sota kaunokirjallisuudessa on sisällöltään jotakuinkin sellainen kuin millaista kirjaa ryhdyin yhdeksän vuotta sitten tekemään. Selvät isot muutokset ovat "sodan määritelmät" -alaluvun poisjättäminen ja tyngäksi jääneen "kuvitellut sodat" -luvun sisällön purkaminen muihin lukuihin. Johdantoluku, "Sota muistettuna ja kuviteltuna" kattoi eräässä vaiheessa kuudenneksen koko kirjan pituudesta, nytkin se on 48 sivua kirjan 404 sivusta. 

On täysin kustannustoimittajani Silvian ansiota, että kirja on nyt sujuvasti etenevä, kun isojakin sivupolkuja, esimerkiksi alaluku historiankirjoituksen syntyvaiheista, on poistettu, jotta päästään tämän kirjan varsinaiseen asiaan: kaunokirjallisiin tapoihin esittää tiettyä sotaa.

Kirjan huoliteltu layout on se, mikä tekee kirjasta hämmentävän tekijälle: tekstini, etenkin omat tulkintani jostain Stalinin uruista, näyttävät yhtäkkiä VIRALLISELTA selitykseltä sille, mitä tietty romaani tarkoittaa ja edustaa. Puhumattakaan historian tapahtumista. Erikoinen taakka painaa kynää, kun joutuu valitsemaan mitä sotahistoriasta voi ja saa sanoa sen perusteella, mitä olettaa lukemansa perusteella olennaiseksi. Jaakko ja Erkka osaavat ulkoa ne maineikkaat sotatapahtumat, joista itse olen joutunut keräämään ja suodattamaan lähdetiedon, millainen esittely mahtaa olla riittävä yleissivistävänä taustana vaikkapa peloponnesolaissodalle tai Napoleonin sodille. 

Sotahistoria on pieni osa KIRJALLISEN kuvauksen kehystystä, mutta tuntuu naulaavan kirjaa tietylle paikalle lujemmin kuin varsinainen kirjallisuushistoria. Tällaista kokemusta ei tullut, aikoinaan, rakkauskirjallisuuden historiaa laatiessa!

Laskin jossain vaiheessa, että kirjassa vähintäänkin mainintana esitellään suunnilleen kuusisataa kirjallista teosta. Olennaisia ovat ne kirjat, klassikot, joilla epäsuorasti rakennan lajille kaanonia. Edes jälkikäteen on vaikea keksiä mitä teoksia olisi voinut nostaa vielä isommin esille. Muistan jossain vaiheessa miettineeni, pitäisikö esimerkiksi Don Quijote tai Parman kartusiaaniluostari olla teos, jota esitellään pidempään ja tarkemmin. Mutta klassikkoasemastaan huolimatta ne eivät tuntuneet niin tärkeiltä sotakirjallisuuden perinteen kannalta. 

Se kirja joka itseäni eniten yllätti, Grossmanin Elämä ja kohtalo, on ehkä ainoa yksittäinen teos, josta olisi voinut tehdä vielä tietolaatikon mittaisen esittelyn. Sen vähälle jäävä esittely johtuu ihan siitä, etten löytänyt riittävästi lähdetietoa, ainakaan siinä vaiheessa, kun venäläisestä sotakirjallisuudesta lähteitä etsin.

Sota kaunokirjallisuudessa -teosta on, tai ainakin pitäisi olla, helppoa mainostaa lajinsa tärkeimmäksi historiikiksi, koska yhtä laajaa esittelyä ei ole millään muullakaan kielellä olemassa. Kirjan myyvyys on kiinni enää siitä, minkä verran kaikki ne tuhannet sotahistorian harrastajat ja sotaromaanien lukijat ovat kiinnostuneita teoksista KIRJALLISUUTENA...

Sota kaunokirjallisuudessa -teosta on saatavilla kustantajalta ja hyvinvoivista kivijalkakaupoista, ja saa sitä ostaa minultakin tavatessa.

https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

Sisällön painotusten hahmottamiseksi listaan tähän sen pääluvut:

Lukijalle

Sota muistettuna ja kuviteltuna 13

Sotakirjallisuuden eetos ja esitystavat 17

Sotakirjallisuuden tilat ja tilanteet 49

Sotakirjallisuus aikakausittain 69

Heimosodista kansojen sotiin 73

Keskiajan sotakirjallisuus 99

Renessanssin ja barokkiajan sotakertomukset 121

Sotakoneiston järkeistäminen ja sodan romantisointi 1700-luvulla 143

1800-luku ja kansalliset sodat 159

Imperialismin ulkoiset ja sisäiset kriisit 189 

Moderni sota ja moderni ihminen 213

Maailmansotien välinen aika 279

Toinen maailmansota 289

Kylmän sodan aika ja sen perilliset 335

Kolmannen maailman sotanäyttämöt 371

Lopuksi: Kuvat totuutena kertomuksista 379

Niklas Bengtsson: Satu-Suomi (tietokirja)

Niklas Bengtsson: Satu-Suomi. Suomalaisia sadunkertojia
262 s.
Oppian, 2026



Niklas Bengtsson on Portti-lehdenkin sivuilta tuttu tietokirjailija ja tutkija, joka on erikoistunut lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Spefin alueelta hän on julkaissut muun muassa kotimaisen fantasian ja scifin bibliografioita (2000–2001) sekä kaksi opaskirjaa ulkomaisesta nuorten scifistä (2005–2006). Satuperinteenkin historiaa hän on tutkinut pitkällisesti, mistä uusimpana tuloksena on nyt ilmestynyt 15 suomalaista sadunkertojaa esittelevä opas Satu-Suomi. 

Useimmat oppaaseen valituista kirjoittajista ovat tuttuja kirjallisuushistoriasta, mutta eivät välttämättä sadunkertojina, kuten Minna Canth, eivätkä varsinkaan lehtiin kirjoitetuista saduista, joihin Bengtsson haluaa teoksellaan kiinnittää huomion. Yksittäisten kirjailijaesittelyjen sijaan teoksen tärkein anti onkin genrekohtaisessa, 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuoliskon lastenkirjallisuushistoriaan kohdistuvissa kommenteissa.

Satukirjallisuus osoittautuu omaksi marginaalikseen lastenkirjallisuuden sisällä. Esimerkiksi satusuomentajana ja -runoilijana kunnostautunut August Ahlqvist (1826–89) on tunnettu lähinnä tutkijana ja aikuisten runoilijana. Hänen panostaan lastenkulttuurin kehittymiselle ei ole mainittu edes lastenkirjallisuutta käsittelevissä historioissa. 

Myös satukokoelmien toimittaja Eero Salmelainen (1830–67) on niitä tekijöitä, jotka alan tutkimus on vähitellen unohtanut, vaikka – huomauttaa Bengtsson – hänen toimittamansa teokset olivat aikanaan luetumpia kuin Kalevalan painokset (1835 ja 1849). Satukokoelmat kiinnostivat aikalaisia enemmän kuin kansanrunous!

Syy kirjailijoiden unohtamiseen ei ole pelkästään marginaalisena pidetyssä lastenkirjallisuudessa, vaan kirjallisuushistorioiden tavassa kategorisoida tekijät. Jos kirjailijaa pidetään ensisijaisesti aikuisten kirjailijana, jätetään hänen merkittävätkin teoksensa pois lastenkirjallisuudelle omistetuista historiikeista. Näihin kuuluu jopa Mika Waltari.

Pisimmän esittelyn ”satuaktivisteista” saa tietysti Zachris Topelius. Artikkelissa on paljon tuttua ja luettelomaiseksi esittelyksi jäävää, joten tällaiset osuudet opasta jäänevät ensyklopediseen käyttöön. Satugenren tärkeydestä kirjallisuuden kivijalkana muistuttaa tieto, että Topeliuksen kahdeksanosaisesta kirjasarjasta Läsning för Barn (1865–96, suom. 1874–97) ilmestyi jo tuoreeltaan pohjoismainen taiteilijapainos.

Satugenren suosio johtui osaltaan sen kansallisromanttisista aineksista. Sen varjolla voitiin saarnata venäläisvallan sensuurin ohittavaa heimoaatettakin, kuten Ahlqvistilla. Lastenlehtiin voitiin vastaavasti valita sellaisia ihmesatuja, joiden fantastisuus oli tuttua suomalaisille lukijoille. Sattumoisin Ahlqvist oli myös se kirjailija, joka käännöksellään vakiinnutti hölmöläissadut suomalaiseen perinteeseen.

Vanha satukirjallisuus ei ole pelkkää idylliä, muistuttaa Satu-Suomi. Saduista löytyy myös scifiä, fantasiaa ja kauhua. Vinkkinä lukijoille voi johdantoartikkelin nimistä poimia Tyko Hagmanin, John Arnold Berghin, Laura Sointeen ja Lilli Porthanin. He kaikki löytyvät esiteltyinä oppaasta.

Hieman joutuu genreharvinaisuuksia bongaava lukija kahlaamaan, että löytää erikoisen ensimmäisiä tapauksia, kuten aikanaan harvinaisen kuumatkatarinan Hagmanin tuotannosta tai hoffmanilaisten kissatarinoiden vähän tunnetun työnjatkajan (Berghin). Toivotaan, että tutkijat ja antologioita kokoavat pienkustantajat löytävät Bengtssonin vinkkaukset.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 2/2026.

 

The Odyssey (elokuvahko)

 

Olihan se huonompi kuin odotin, tämä kesän 2026 rantaspektaakkeli The Odyssey. Viihteenäkin se on tylsin ja väkinäisin kaikista Christopher Nolanin filmeistä, jopa yhdentekevään elämäkertadraamaan Oppenheimeriin verrattuna.

Ilmeisimmät heikkoudet:

• Dialogi on täynnä selityksiä ja selitysten kertausta siitä, mitkä ovat henkilöiden suhteet, mutta rasittavinta ovat Odysseuksen mansplainaukset, kuten "lampaat kulkevat aina laumassa" ja "pronssikausi romahtaa pian".
• Rakenteeltaan tämä kolmituntinen noudattaa tv-sarjaa eli tunnetuimmat herra O:n harharetket käydään lävitse saari kerrallaan mitään oikeasti tarinasta sovittamatta. Tämän vuoksi henkilöillä ei ole kerrassaan mitään motivaatiota, ei edes herra O:lla, eikä kellään persoonaa, paitsi kotona äksyilevällä Telefonimakhoksella (itkuinen Tom Holland) luonnehaaste saada etäyhteys Ithakasta kadonneeseen miehen malliin.
• Nolan on tehnyt enemmän kompromisseja tuotannon suhteen kuin aiemmin. Päärooleissa pällistelevät kiiltokuvamaisimmat näyttelijät Damon, Hathaway, Holland, Pattinson, Theron, Page ja Zendaya. Valintojen vuoksi elokuva näyttää tasan siltä, että tuossa Batman uhkailee Spider-Mania ja tuossa Dyynin etnopupuliini™ on eksynyt vääriin lavasteisiin, mutta sentään hänellä ei ole repliikkejä mokattavaksi. Ainoastaan tarinan pahiksella, kilpakosijaa esittävällä Robert Pattinsonilla on oikea draamallinen rooli eli mahdollisuus näytellä kahta tunnetilaa kohtauksissa, ylimielisyyttä ja pelkoa.
• Nimiroolin Matt Damon kämyilee partansa takana. Kun pitäisi ampua nuolella, hän näppäilee jousta kuin harppua, eikä lopun taistelukohtauksessa ole kerrassaan mitään samaa säpinää kuin Bourne-filmeissä. Loppukliimaksi on muutenkin yllättävän suttuinen ja sotkuinen. Takaumassa Troijan sotakin näyttää kylätappelulta. Se eepoksesta.
• Yleensä Nolanin elokuvissa on ollut jokin iso idea, miten kerronta-aikaa manipuloidaan. Mutta ei Oppenheimerissa eikä tässä. Kehyskertomuksena on Odysseuksen seitsenvuotinen paratiisijakso Kalypson hoivissa, josta harharetken vaiheita näytetään takaumina, mutta ei moiseen narratologista neroutta tarvita. 
• Elokuvan vaihtelevat saarimaailmat ovat fantasiana häiritsevän erityyppisiä. Hölmöintä on Charlize Theronin esittämä Kalypso, joka näyttää aivan rantapimu Bo Derekiltä elokuvasta "10 - nainen kuin unelma" (1979). Siiskö Odysseuksen limbo pitäisi tulkita kasariviihteen ylivoimaisena houkutuksena?
• Ääniefektien matalat jyrinät ovat Finnkinon teatterissa aivan tolkuttoman kovalla, kuten lehdissä on asiaa uutisoitu. Katsojien kuulovaurioista pitäisi tehdä joukkokanne Finnkinolle, vaikka koetteleehan kolmituntinen tyhjänpäiväistä eeposta muutenkin fysiikkaa.

Jotain plussaakin?

• Se Troijan hevonen oli hieno.
• Samantha Morton Kirkenä on sympaattinen skottinoita. Mutta muuten tämäkin saariepisodi jää tyngäksi.