KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

24.-26.1. Työväen Näyttämöpäivillä
1.2.-28.3. Kauhukirjoittamisen työpaja
18.3. Lääkäripäivät-Roosalupi
20.-22.3. Fantastika-con Tukholmassa

perjantai 17. tammikuuta 2020

Rakkauden päätös (näytelmä)


Ihmettelyyni missä viipyvät standup-traagikot löytyi vastaus Kansallisteatterin "Rakkauden päätös" -näytelmästä. Ensin mies huutaa 50 minuuttia vaimolle, sitten vaimo huutaa 50 minuuttia miehelle. Puolivälissä on vitsi: esityksen muka keskeyttää lapsikuoro, joka tulee laulamaan ihmeellisistä asioista.

Vitsiä lukuunottamatta kaikki toimii esityksessä hyvin, naisen eli Katariina Kaitueen osuudella jopa erinomaisesti. Olen suhtautunut epäluuloisesti tällaisiin metateatterilla pelaaviin konseptidraamoihin, joissa tietyn esteettisen perussäännön pois sulkemalla tuotetaan toisen asteen suspensea sillä, että vuorovaikutus yleisöön ei periaatteessa voi pelata mutta pelaapa kumminkin. Mutta tässä konseptidraaman konsepti toimii. Jopa niin hyvin että "Rakkauden päätöstä" voi pitää sisarteoksena "Keuhkoille", johon monesti palaan ajatellessani mikä kokemus nykydraamasta on eniten muuttanut odotuksiani teatteritaiteesta.

"Rakkauden päätöksessä" suspensen uudistetut säännöt tehdään selväksi katsojalle. Kun teatterin perussäännöissä yksi replikoi jotain ja toinen astuu esiin sanoakseen olevansa eri mieltä, niin nyt replikointi saa jatkua syytösten ja pilkan tulvana ilman, että edes kohde sanoo vastaan.

Tämän näytelmän kohdalla onkin pakko puhua ennemmin esityksen taikuudesta kuin draaman periaatteellisesta lumosta kahta vahvaa monologia konfliktoidessa. Mies ja nainen, Timo Torikka ja Katariina Kaitue, on ohjattu siten, että monologin kohteen pitää vaipua vähitellen kuin tyhjäksi lyöty nyrkkeilysäkki. Ensin tyhjenee nainen, sitten mies.

Jostain syystä miehen monologi ei toimi läheskään niin hyvin kuin naisen. Osin tämä johtuu tekstistä ja rakenteesta. Miehen puhe on väitteitä ja määritelmiä, "paradigmaa ja termejä", kuten hän itsekin toteaa. Miehen monologi toimii materiaalina sille, mitä nainen pääsee omassa monologissaan analysoimaan ja ironisoimaan, lisäämään filosofisen kerroksen siihen MUOTOON joka avioeron tekemiselle on valittu: paljon puheen väistämätön imitaatio muiden eroavien puheista.

Mutta naisen monologin vaikuttavuus on myös paljon energisempi esityksenä eikä vain sisältönsä notkeassa ironia-itseironia-hyökkäys-ironia -rytmityksessä. Voi olla että näytelmän (alunp. 2011) käsikirjoittanut Pascal Rambert on halunnut tällä ohjauksellisella painotuksella korostaa entisestään jälkipuoliskon voimaa. Aivan kuin ohjaaja ei täysin luottaisi naismonologin sisällön armottomuuteen ja analyysin tarkkuuteen.

Tai ehkä Rambert on arvellut 'miesmonologin' olevan niin perinnepitoinen massa-ase, että altavastaajalta näyttänyt nainen täytyy lietsoa vastahyökkäykseen tuplasti voimakkaammin kuin mies. Että muuten ei lopulta kuitenkaan syntyisi suurta dialogista asetelmaa, ihan draaman perinteisten lakien mukasesti.

Osa tämän esityksen mielihyvää on senkin miettiminen, miksi Kaitueen esitystapa on niin paljon vaikuttavampi kuin Torikan, joka näytelmän suomentajana tuntenee tekstin nyanssit tarkemmin. Kumpi on rohkeampi näyttelemään enemmän kuin mitä elävän elämän pariskuntana heillä on kokemusta? Eikö kysymys olekin oikeutettu juuri tämän näytelmän kohdalla?


Kolmiodraama ranskalaisittain: ohjaaja ja kaksi näyttelijän näyttelijää.


Parisuhteen kuvauksena "Rakkauden päätös" on hyvin ranskalainen eli se sisältää toistuvaa semanttista pohdiskelua kielen ja sanavalintojen merkityksestä. Luettuna ne pohdinnat eivät olisi järin syvällisiä, mutta yhdistettyinä siihen, miten näyttelijöitä esittävät näyttelijät liittävät analyysiin oman työnsä merkityksen kaikki sanottu saa välittömän latautuneen merkityksen. Ja siksi lopputulemaa (kuinka 'näytellään' lopullinen ero) odottaa aivan eri tunnelmissa kuin varsinaisen juonikuvion purkua (eroaako ne nyt sitten?).

On tässä näytelmässä tyhjääkin avioliiton kuvausta, jonka tarkoitusta (avioliitto holofraasina) ei ole edes väritetty ohjauksessa. Nämö tyhjät kohdat saavat miehen monologia seuratessa ajatukset harhailemaan. Poikkeuksellisen metapitoista, teatteria teatterista tuottavaa esitystä seuratessa korva nimittäin tarttuu repliikkeihin siitä, millaiseen kulttuuriseen aikaan (John Lennon ja Mark Chapman) ja paikkaan (Firenze, Pariisi) draaman tarina sijoittuu. Kulttuuristen kehysten osalta näytelmä jää omituiseen limboon, etenkin kun henkilöt on nimetty näyttelijöidensä mukaisesti Timoksi ja Katariinaksi. Latteudet ovat samaa epämääräisen kohteetonta komiikkaa kuin lapsikuoron vierailu.

Mutta esityksenä "Rakkauden päätös" tosiaankin toimii niin voimakkaasti, ettei monologien pituutta tule (enimmäkseen) huomanneeksikaan. Se on melkoinen saavutus niinkin isolla näyttämöllä ja näinkin intiimistä aiheesta, ja jopa metateatterina sen keskeinen huuto tulee seuraamaan ajatuksissani pitkään muihin teattereihin: "KUKA PUHUU NÄIN? KUKA PUHUU NÄIN?"




keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Baxter: Ark (romaani)


Osana clifi-projektia otin (kirjastosta) luettavaksi Stephen Baxterin romaani Ark (2009). Kyseessähän on varsinaisesti täydentävä jatko-osa Baxterin isoimmalle clifi-teokselle Flood (2008). Sisällöltään Ark on hyvinkin perinteinen avaruusmatkakuvitelma, mutta maailmanrakennuksen mittakaavassa on samaa apokalyptisen julmaa viehätystä kuin clifissä parhaimmillaan. Ensimmäiset kaksisataa sivua kirjasta ovat oikeastaan Floodin tarinan viimeistelyä, kuvausta siitä miten ihmiskunnan viimeiset rippeet taistelevat pääsystä 80 astronautille tarkoitettuun tähtiarkkiin.

Ark ei ole ihan parasta mahdollista Baxteria, mutta jos hänen romaanejaan alkaa sorttamaan paremmuuden mukaan huomaa nopeasti, ettei siellä oikeastaan ole mitään huippuja, pelkästään viileän varmaotteista eli riittävän tiedeperustaiselta tuntuvaa avaruusteknologian kuvausta.  Luultavasti oma mieltymykseni Baxteriin johtuu kuitenkin näistä Floodin kaltaisista planetaarisista katastrofikuvauksista ja niiden huolellisesta paisuttelusta. Oikea ilmastotutkija (mr. Tynkkynen) oli kyllä huomauttanut heti romaanin tieteellisestä hölmöydestä (jostain syystä merenpinnan korkeutta ei osata kirjassa mitata satelliiteilla), mutta veikkaan, että hulluinkin spekulaatio (maankuoren SISÄLTÄ kumpuaa enemmän vettä kuin jäätiköissä yhteensä) viihdyttää jopa tutkijoita, kunhan sen vaikutukset kuvaillaan tarkasti ja johdonmukaisesti. Moinen liioitteleva idea on hyvä keino dramatisoida ilmastonmuutoksen vaikutusta vieläkin pidemmälle kuin mitä antroposeenin loppuläträys muutoin mahdollistaisi.

Myöskään Ark ei erottuisi omassa alalajissaan, jollei siinä olisi pohjana tuota Floodin pitkää taustoitusta: pakotetun nopea aikataulu tähtialuksen rakentamiselle ja rakentajiensa suunnitelmista jännittävästi poikkeava miehistörakenne (80 hengen geenipoolidiversio ei toteudukaan kuten aiottua) johtavat erityisiin jännitteisiin avaruusmatkan aikana. Periaatteessa kokenut genrelukija arvaa, mitä tapahtuu arkkialuksen perillepäästessä, mutta uudet katastrofit ovat silti vakavampia kuin mitä osaa odottaa ja johtavat juuri sopivan yllättäviin käänteisiin juonessa. Tämä on juuri sellaista peliä genrekaavalla, mitä hyvässä scifissä rakastan.

Kaiken lisäksi Ark'issa on verraten erikoinen keskushahmo, warppikupla-insinööri (!) Zane, jonka skitsofrenia on kuvailtu hämmästyttävällä tarkkuudella ja käytetty osana arkkimatkaajien sosiaalista dynamiikkaa tavalla, joka poikkeaa täysin genren viihdepohjaisista, ammattinsa mukaan motivoiduista litteistä hahmoista. Toki kyse on myös mentaalisen sairauden kuvauksesta kauhuviihteestä tutulla, ikävän välineellisesti psykologiaa mekanismeiksi pelkistävällä taustoituksella - ja silti voi perustellusti sanoa, että Baxter sentään yrittää kehitellä avaruusscifin 'ihmiskunta pienoiskoossa' -asetelmaa johonkin uuteen suuntaan.

Erikoisinta ja erityisintä Ark'issa on se, miten puristisesti Baxter käyttää sukupolvialuksen ideaa. Aluksessa ei ole mitään Reynoldsin kirjoista tuttua mahtipontisuutta tai Star Trekistä tuttua ylevää fantisointia. Vaikka arkkikin lentää yli valonnopeudella tähtijärjestelmästä toiseen, sen warppikuplakoneisto on kuvailtu kuin höyrykattila - ja aluksen sisällä ihmiset elävät kuin vankilassa, mihin kertoja tekeekin suoria rinnastuksia. Baxter tuntuu viehättyneen tällaiseen klaustrofobisen tähtialuksen kuvaamiseen, koska käytti hyvin samanlaista ideaa Proximassa (2013), jossa nimenomaan kriminaalit lastataan alukseen ja lähetetään asuttamaan uutta maailmaa.

Ark'issa kaikki sukupolvialuksen konfliktitilanteet saadaan käytettyä pienemmällä ihmisryhmällä ja lyhyemmällä sukupolvikierrolla kuin yleensä tällaisissa teoksissa. Kuvittelin Robinsonin Auroran tehneen jo tällaisen tarinan puristamisessa maailmanennätyksen (kirjaimellisesti), mutta Auroran spektaakkelihakuisuuteen verrattuna Ark on kuin veitsitappelu tähtien väliin heitetyssä hernepurkissa. Proxima-romaanissahan niin ikään mässäillään sillä, miten kollektiivi eristettynä ihmiskunnasta alkaa nopeasti hajota valtakamppailuihin, kunnes jäljellä on vain parinkymmenen hengen suurperheitä kamppailemassa henkiinjäämisestä.

Proxima oli niin tavanomainen, etten etsinyt sen jatko-osia. Ja tällaista sarjojen seassa kahlaamistahan tämä genrepitoisin osaso on scifissäkin. Ark'in luettuaan on pakko etsiä käsiinsä Baxterin uusin World Engines -sarjanavaus, vaikka en taas sitten erityisemmin pitänyt hänen Manifold-sarjastaan, jolle tämä uusi sarja tuntuu olevan väljää jatkoa niin maailmanrakennukseltaan kuin tyyliltään. Ihme on se, ettei edes Baxterin päihittäviä avaruusscifin kirjoittajia ole ilmaantunut kuin Reynolds ja Robinson. Ainoa Baxterin kaltaista kurinalaista insinööriasennetta muistuttanut kirja on ollut Lostetterin esikoisromaani Noumenon (2017), joka sekin sitten avasi oman sarjansa... ikään kuin sarjamaisuus olisi avaruusscifin osalta ainoa tapa vakuuttaa lukijaa, että rakennetun maailman tila on tosiaankin rajaton...






perjantai 3. tammikuuta 2020

Fabiennen muistelmat (elokuva)


Eurooppalaiselle taidefilmille vuosi 2019 oli pohjanoteeraus. Asiantilaa pohtiessaan Sight&Soundin (1/2020) toimittaja käyttää esimerkkinä kolmen eurooppalaisen elokuvafestivaalin voittajia, jotka kaikki tulivat Euroopan ulkopuolelta: korealainen Parasite voitti Cannesissa ja israelilainen Synonyms Berliinissä, ja Venetsiassa voittoon riitti amerikkalainen väkivaltaviihde (Joker). Syyksi eurooppalaisen filmitaiteen alennustilalle S&S arvelee sitä, että taidepläjäyksiltäkin odotetaan enemmän kannanottoja isoihin aiheisiin kuin ohjaajakohtaista kädenjälkeä.

Mutta ongelma ei ole vain Euroopan. Toinen, kansainvälinen trendi on filmitaiteen kokema yleinen väheksyntä. Taidefilmitaide on kuollut, koska jenkkiviihteen ja tv-sarjojen kasvattama sukupolvi ei katso elokuvia enää tietyn ohjaajan orkestroimana kokonaisuutena eikä välitäkään tuntea filmitaiteen perinteitä, joiden päälle ohjaajat rakentavat oman näkemyksensä.

Filmitaiteen väheksyntä saa aasialaiset laatuohjaajat hakemaan töitä vanhalta mantereelta. Tulokset eivät ole kuitenkaan mitään kulttuurihybridejä kuten toivoisi. Japanilaisen Hirokazu Koreedan ranskalainen tuotanto Fabiennen muistelmat (La Vérité, 2019) menisi täydestä kenen tahansa ranskalaisen ohjaajan kesytettynä kädenjälkenä, jossa vain aiheiden ja käsikirjoituksen kautta nousee rinnastuksia Koreedan kehuttuihin lapsikuvauksiin (esim. Shoplifters, 2018. Alatekstinä käytetty kuvitteellinen tieteisfilmi, jossa nimihenkilö käy esittämässä äitiään vanhemmaksi muuttuvaa tytärtä, mahdollistaa sellaisia avaintilanteita, joita naturalistisiin lähiökuvauksiin erikoistunut Koreeda tuskin olisi saanut sisällytetyksi omimpaan tyylilajiinsa.

Näiden avaintilanteiden suuri argumentti on se, että lapselle ikääntyminen on pelottavampaa kuin vanhukselle, koska hänellä ei ole muuta mallia muutokselle kuin vanhempansa. Näyttelijä Fabiennella on kuitenkin ollut veroisensa kilpakumppani, Sarah, johon hänen tyttärensä on tullut niin ikään samaistuneeksi. Näyttelijöiden vaihtaessa toistuvasti roolejaan ja kilpaillessa keskenään paremmuudesta naiseuden esittäjänä on tyttären vielä kypsässä iässä palattava kotimaahansa Ranskaan haastamaan äitinsä kertomaan totuus siitä, milloin hän on ollut omin itsensä.

Tästä hienosti laaditusta metadraamasta käsin voisi saada aikaiseksi paljon paremmankin elokuvan kuin mitä kolmen sukupolven perhekuvaus antaa myöten. Käytännössä Koreeda on antanut paljon periksi tuotannollisille ja viihdyttäville elementeille; etenkin elokuvan yltiökiltti loppukohtaus on kuin aivan toisesta filmistä. Elokuvan katsottavuus ja myötäelettävyys on viime kädessä Catherine Deneuven varassa, ja hän on niin suvereenin karismaattinen diivan roolissa kuin odottaa voi. Käsikirjoitus mahdollistaa hänelle nopeat assosiaatiot lempeästä kyyniseen, pidätellystä hempeydestä analyyttiseen itseivaan. Kolminäytöksisen rakenteen käännekohta on hyvin pienen kohtauksen (kiinalaisessa ravintolassa koettu sanaton vertailu vanhusten erilaiseen arvostukseen) ja Deneuven intensiteetin varassa.

Samaa ei voi sanoa diivan tytärtä esittävän Juliette Binochesta, josta on tullut jo takuutekijä kuivakkaan konventionaaliselle tarinalle ja elottomalle näyttelijätyölle. Jos Binochen ja tämän jenkkiaviomiestä esittävän Ethan Hawken tilalla olisi jotain tuoretta, Fabiennen muistelmat voisi olla yksi vuoden 2019 parhaista elokuvista.

Kaikki muut francofiiliset bonukset onneksi toimivat: taidepuhe teatraalisuudesta, ylenpalttinen ruoan esillepano, vakiovitsit amerikkalaisuudelle, sukutalon ilmapiiri, jopa taikuuteen uskova lapsinäyttelijä. Ennemmin minä tällaista katson kaksi tuntia kuin identiteettipelinsä akateemisuudella hymistelevää "Nuoren naisen muotokuvaa".

Vielä pitäisi sitten nähdä mitä ranskalaiset perhemelodraaman ohjaajat saisivat irti nykypäivän japanilaisesta yhteiskunnasta.


tiistai 31. joulukuuta 2019

Vuoden 2019 saldo


Ulkona pommit paukkuvat, vaikka enemmistö ihmisistä vihaa sitä jyskettä, niin kuin itsekin vihaan. Eipähän pääse meiltä unohtumaan, mikä on se jyskepuolue, joka pitää itseään enemmistön äänenä ja miltä Suomi kuulostaisi jos jyskepuolue pääsisi valtaan.

Taustaäänet ovat kuin ekologisen pommin päällä eläisi. Jäljellä on enää takaperin laskettavia numeroita uuteen vuoteen.

Jos vuosi olisi kilpajuoksu, niin viimeinen kierros 2019:stä olisi mennyt omalta osin ryömimällä. Makasin ensin mökillä influenssassa, sitten toipumassa kotona. Uuden vuoden jäin jumittamaan yksin tänne Tampereelle, elukkavuorossa eli hamsteri ainoana seurana. Kuvittelin kyllä, vielä tänä aamuna, että elokuvista tultua menisin Artturiin ja istuisin siellä ikkunapöydässä keskiyöhön saakka lukemassa Jeffrey Lewisin kirjaa Pohjois-Korean ydinhyökkäyksestä Yhdysvaltoihin. Ihan vain siksi, että se olisi eleenä niin.... spekulatiivinen.

Siihen olen virallisina juhlapyhinä tottunut jo vuosikymmeniä sitten, että yksikään ihmisolento ei kaipaa seuraani. Perheen kaltainen julkisivu on omalta osaltani vieläkin ohuempi siivu sivistystä kuin muilla perheellisillä. Mukavuuksiaan ajattelee kuin velvollisuuksia, jotka eivät muka olisi omaa pikkuporvarillista makua. Velvollisuuksiaan ajattelee kuin ikävyyksiä, jotka edustavat muka ainoastaan muiden pikkuporvarillista makua.

Kun aatonaattona työnsin äitiäni rullatuolissa sairaalan päivystykseen, en ollut velvollisuudessani sen kummempi eleilevä olento kuin se päivystyksen savoksi murtava virkailija, joka jakoi lapsille kiiltokuvia. Olihan sentään joulu. Päivystyksen jonoille, niiden mielettömään venymiseen, hän ei voinut tehdä enempää kuin potilaskaan byrokratian edessä. Mutta huipennus tuossa joulunajan rytmittäneessä sote-byrokratiassa ei ollut lopultakaan kaikki se rumba missä ne pyörittivät äitiäni, vaan se, miten ne hänet keuhko-osastolta Kuopioon kotiutettuaan soittivat meille Tampereelle ja kysyivät, onko kotiutettu nyt tarpeeksi terve vastaamaan heidän puhelinsoittoonsa. Olin niin ällistynyt kysymyksestä, etten tajunnut vastata: TEHÄN olette juuri arvioineet hänet terveeksi ja viskanneet kotiinsa!

Joulun outouden ohella vuodesta 2019 ei jää paljoa muistettavaa.

Matkustimme enemmän kuin pitäisi olla mahdollista taloudellemme, mutta tuskin Saksasta, Latviasta tai Lapista jää mieleen muuta kuin niiden äärimmäiset säätilat.

Jos vuoden 2019 erityisyyden tiivistäisi kolmeen sanaan, niin ne olisivat varmaankin: Lappi. Macbeth. Sunnuntaipelit. Edes Alpit eivät olleet samalla tavoin muun maailman pois sulkeva kokemus kuin viikko Muonion tunturimajaa. Macbeth-projekti puolestaan pakotti ylittämään itsensä näyttämöolentona, samalla kun se avasi Shakespearen kaltaisen klassikon ensi kertaa sisältä käsin.

Sunnuntaipelit olivat periaatteessa jatketta edelliseen vuoteen, mutta pelasimme yhä kompleksisempia pelejä vaihtelevammalla porukalla. Pitkiä pelejä testasimme vain kerran kuussa, mutta ne kiinnittävät ajatuksia siinä määrin, että kirjallinen ja elokuvakulttuuri tuntuvat jo yhdentekeviltä pelikulttuuriin nähden. Tämän huomaa siitä, että unettomina joutohetkenä ei lueksi niinkään kirjoihin tai elokuviin liittyviä verkkosivuja kuin arvosteluja tai design-päiväkirjoja lautapeleistä. Kuin loputon neliulotteinen puzzle pyörisi päässä. Se auttaa nukahtamaankin paremmin kuin mikään päiväuneksunta.

Tallennettuja valokuvia on vuoden ajalta noin 40 megatavua. Se on yllättävän vähän, joskaan siinä eivät ole mukana Lapissa napsitut maisemakuvat. Kai se on lohdullistakin, että digitallenteet eivät hallitse vuodesta jääviä muistoja.

Ehkä tietty ihmisryhmä paukuttelee pommejaan taivaalle juuri siksi, että on niin turhautunut kyvyttömyyteensä muistaa yhtään mitään merkittävää, joka erottaisi eletyn vuoden siitä, jota ei ole vielä eletty. Pamahdukset eivät olekaan muille suunnattuja uhkamerkkejä (eksploosiota) ulospäin vaan itselle tarkoitettuja sydämenlyöntejä (imploosiota) sisäänpäin: pommit ovat sydämen tahdistuslyöntejä siihen sietämättömään murroskohtaan, jossa yksi merkityksetön vuosi vaihtuu toiseksi merkityksettömäksi vuodeksi.

Tosiasiassa vuodesta jäisi itsellekin enemmän mieleen, jos kuljettaisi mukanaan piirustuslehtiötä. Aivan sekavatkin luonnostelmat, mitä olen kynällä joskus raapustanut skottilaisesta rannikkokylästä tai islantilaisesta retkeilymajasta, palauttavat mieleen enemmän kuin mitä valokuvat voisivat.

Saman käsityön toivoisi toteutuvan teksteissä. Niin vain ei käy. En "viitsi" enää kirjoittaa käsin ja vain pitkät tekstit kestävät kuluttavaa editointia. Vuoden 2019 aikana sain valmiiksi kaksi pidempää käsikirjoitusta, joille löytyi syksyn aikana kustantajat, mutta toisaalta pitkät tekstit eivät tunnu koskaan täysin valmistuvan; aikansa koneissa kierreltyään ne vain paketoidaan kansiin ja niiden otsikotkin vaihtuvat. Kirja-arvosteluja tein tänä vuonna sentään 28 kappaletta, huolimatta siitä, että Aamulehti kutisti jo keväällä niiden tilaukset pariin kappaleeseen ja syksyllä lopetti ne tyystin.

Kuusi lukematonta arvostelukirjaa siirtyvät ensi vuodelle: Girardin Kellariloukon psykologia, Heikkilän toimittama Taidekritiikin perusteet, sekä kaunon puolelta Murakamia, Atwoodia, Martinia, ja jotain jenkkigonzoa. Nämä kirjat ovat nyt lähimmäisiäni, ihmis- ja seurakuntaani.

Kun siis vuosi vaihtuu, en vedä kaulaan vieläkään muuta silmukkaa kuin valtiollisen journalistin solmion ja avaan seuraavan tiedoston Girard-muistiinpanoja varten. Muille toivotan hyvää työtä.




© Soikkeli 2019






Nuoren naisen muotokuva (elokuva)

"Nuoren naisen muotokuva" (Portrait de la jeune fille en feu, 2019) on ranskalainen kauneussalonkiromanssi, joka on sijoitettu keisariajan epookkiin ja pukudraaman kulisseihin, jotta pitkät hiljaisuudet ja kauniit puvut saisivat saman kohottuneen merkityksen kuin romanssin taideaihelmat. 

Harkitun asetelmalliset kohtaukset heräävät kyllä eloon näyttelijäparin liioittelemattoman aistikkaasta yhteistyöstä, vaikka naisten välisen romanssin kuvittaminen hohtavina vaatepintoina tuntuu täsmäävän LIIANKIN HYVIN eli kylmän asetelmallisesti elokuvan varsinaiseen teemaan, taiteilijan ja hänen muusansa suhteeseen.

Taiteilija on puettu viininpunaiseen tiukkaan mekkoon ilmaisemaan hänen arvokkuuttaan ja itsekontrolliaan. Muusa on puettu puolestaan kulmikkaan muodottamaan mekkoon, jonka vihreys ei ole lähelläkään mitään luonnonvihreyttä: hänen neitoutensa on säädyn sanelemaa ja sen sisältä taiteilija herättää hänen persoonansa vaativaksi dramatisoidulla tehtävällä, KASVOJEN maalaamisella tulevaa sulhasta varten. Tähän ei kuulemma miespuolinen taiteilija pystynyt, kerrotaan sankarittaren eli taiteilijan haasteeksi.

Välittävänä hahmona on valkopukuinen piika, jonka heteroseksuaalinen kokeneisuus alleviivataan virhepoluksi. Kolmikon kokeilut raskaudenkeskeytykseen kuvataan koomisiksi, mutta varsinainen, julmakin ironia kohdistuu piikaan itseensä. Queer-suhde asetetaan tämän alaluokkaisen koomisen naisruumiillisuuden yläpuolelle omaan Taiteen pyhittämään tilaansa.

Kauneussalonkimainen suljettu tunnelma tulee siitä, että romanssi on eristetty syrjäiseen rannikkotaloon, josta poistuessaan naiset kietoutuvat paksuihin vaatteisiin ja kasvohuiveihin. Koko tämä bretagnelaisen karuun maisemaan rajattu romanssi on elokuvan tarjoileman myytin (Orfeus ja Eurydike) varassa tulkittavissa taiteilijapäähenkilönsä jaksoksi kuoleman valtakunnassa. Elämää kokenut teinikatsojakin kuitenkin tietää, että myytin keskeinen kysymys sopisi ihan mihin tahansa kesäromanssiin: millaisen muiston (naispuolinen Orfeus) haluaa matkastaan tallentaa ja millaiseksi muuttumattomaksi kuvaksi?

Salongin seinien sisällä nuoret queer-rakastavaiset ovat molemmat juuri niin nykypäivän ihmisiä terveine hampaineen ja hiuksineen ja vihreettömine ihopintoineen kuin somistettu asetelma edellyttää. Queer kauniina asetelmana on rinnastettu taiteen metafysiikkaan - ja viime kädessä siihen, miten elokuvasta itsestään tehdään fetissi jonka äärelle kerääntyä. Päähenkilöt on fiksattu sekä tarinassa että kehyskertomuksessa ikuisesti kaksikymppisiksi väripinnoiksi. Tätä vielä korostetaan säätymaailman heterojulkisuudelle vinoilevalla kuva kuvassa -motiivilla, että muusan sormi tulee ikuisesti hyväilemään "kirjansa" sivuvälikköä numeron 28 kohdalla.

No, se kohta elokuvaa nauratti oikeasti.

Mutta taiteen itseisarvolla pelaamisesta ja taiteilijaromanssin hengettömästä korkeahenkisyydestä en pidä. Siten osaltani menevät hukkaan nuo oppineet viittaukset Orfeuksen tarinaan, suomalaista julistetta (= nainen selin ylevän merimaiseman edessä) myöten imitoitu romanttisen taiteen katselijamotiivi, ja kirjallisten viittausten approbatur: tietysti femmen osapuolen nimi pitää olla Héloïse, vähempi ei Taiteen korkeahenkisyydelle riittäisi. Ainakaan Ranskassa.

Tämän romanssin rakastavaiset kyllä pussailevat ahkerasti, mutta täydellisistä pellavalakanoista täydellisen raikkaina herätessään ei voi kuvitellakaan että he pierisivät ja puhuisivat kuten todelliset ihmiset. Kuukautisia he hoitavat lämmitetyillä kirsikankivillä, koska se lienee soman runollinen ele sekin.

"Nuoren naisen muotokuva" jää vajaaksi lähes kaikin odotuksin, mitä siihen epookkielokuvana tai romanssina kohdistaa. On siinä silti 'hetkensä', kuten tällaisista taidepläjäyksistä tavataan sanoa. Pitkät hiljaisuudet katkaiseva noitasapattikohtaus on tehokas ja pidin myös siitä miten kirpeän humoristisesti uskallettiin kuvata aborttia: niissä kohtauksissa aikakausi ja naisten oma suljettu maailma sopivat luovasti ja löydetysti toisiinsa. Samoin elokuvan lopetus oli romanssille ainutlaatuisen pelkistetty, ja silti taideaihelmat (koreilevan itsetietoinen heterojulkisuus & muusan itsetiedottomuus taiteen uhrina) tiivistäen hyvin perusteltu.

Eikä elokuva pitkältä (vaikka kaksi tuntia) tai pitkästyttävältä tunnu, poikkeuksellisesta hitaudestaan huolimatta. Mitään kuvastoaan enempää siltä on kuitenkaan turha odottaa, ei intohimoakaan merkitseviä katseita pidemmälle.


sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Kuin kuolohon, kuin kuolohon


Kuin maaton vanki on köyden päässä
Jo ilme sammunut nautinnon.
Kuin päästy pitkään ois' näyteltäessä
Niin meissä tauti on luonnoton.
Käy lemmen henkäys helvetissä
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.

Ei vuolla hurmetta heelmäpuista,
Ei tummu kukkaset oikeat,
Vaan naulat naukuu varasten luista
Kun kylmän sielunsa kohtaavat,
Ja liekit loistavat loukatuista,
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.

On näitä aatteita köytetyllä,
Hän kahleet kantaa ja laahustaa.
Vaan selli ahdas on, tiedät kyllä,
Se kelmin kalpean lannistaa.
Siks' kieli höllä on hirtetyllä,
Kuin kuolohon, kuin kuolohon.


Säv: Kotilainen
San: Soikkeli

Kuopiossa 22.12. 2019

torstai 19. joulukuuta 2019

Jouluvankiumi


1. Ja tapahtui niinä päivinä, että hallitukselle kävi käsky, että muu maailma oli pois pantava. Niin Jonna ja Heli jäivät hekin alas Syyriaan, Al-Holin kaupunkiin, he kun olivat Isisin huonetta ja sukua. Niin tapahtui heidän siellä ollessaan, että Jonnan ja Helin synnyttämisen aika tuli. Ja he synnyttivät pojat, esikoisensa, ja heidät kahlittiin ja pantiin leiriin, koska heillä ei ollut sijaa maailmassa. 

2. Ja sillä seudulla oli kurdeja vartioimassa yöllä vankejansa. Niin heidän edessään seisoi Suomen konsuli, ja herrallinen kirkkaus loisti heidän ympärillään, ja he peljästyivät suuresti. Mutta konsuli sanoi heille: "Minä ilmoitan teille suuren avun, joka on tuleva muutamalle aliravitulle lapselle."

3. Ja kun konsulit olivat menneet kurdien luota Suomeen, niin nämä puhuivat toisillensa: "Menkäämme nyt Al-Holiin katsomaan sitä, minkä herrakansa meille ilmoitti." Ja he menivät kiiruhtaen ja löysivät Helin ja Jonnan ja lapset, jotka makasivat kahleissa.

4. Mutta kun herrakansa huomasi, että konsulit olivat pitäneet heitä pilkkanaan, he raivostuivat. Niin hallitukselle kävi käsky, että Al-Holissa ja sen lähistöllä oli surmattava kaikki kaksivuotiaat ja sitä vanhemmat poikalapset, sen ajan perusteella, joka oli konsuleilta saatu selville.

5. Ja yhtäkkiä oli konsulien kanssa suuri joukko suomalaista virkaväkeä, ja he ylistivät Pykälää ja sanoivat: "Kunnia Pykälälle kirjoissa, ja Suomessa rahalle ihmisten kesken, jota kohtaan herroilla on hyvä tahto!"



Eikä enää karheutta
käsihinne jää

lauantai 14. joulukuuta 2019

Nuo vahvat seitsemänsataa (politiikka)

NUO VAHVAT SEITSEMÄNSATAA
M.G. Soikkeli

1.
Kuulimme marraskuulla
puhuvan porvarin suulla
johtajat Postin ja Paltan:
"Pilkomme tekijän palkan,
 niin talous on taattu ja vakaa.
   Sen hinta on seitsemänsataa."
Oli uhkana lähtö ja saarto,
oli vastassa viekas Aarto.
Mitä porvarisrintama kosti
sai kärsiä paikallisposti.
Missä palkat poljetaan rapaan,
  sai selkäänsä seitsemänsataa.

2.
"Eespäin, sä kevyt ja halpa!"
heitä käskytti Aarto ja Palta,
ja hallitus harkitsevasti
pysyi vaitona Anttiin asti.
Sitä hallitusvalheiden dataa
    vastusti seitsemänsataa.
Säikkyikö työläisväki?
Ei, mutta jokainen näki
miten aatetta piilottelee
tuo työväenpuolue Dee.
Sitä demarin ajatusrataa
   vastusti seitsemänsataa.

3.
Vahtina sai moni heistä
väistellä median peistä,
rikkurin edessä seistä
ja taistella käytänteistä.
Pettäes' puolueen vaan
ammattirintamastaan
  sai voiman seitsemänsataa.
Sisarliittojen taistelutahto
nyt aaltona nousi ja katso:
pian porvari edestään löytää
mitä mitätöi sopimuspöytään.
Sen taistelutahdon takaa,
sen merkkinä vielä on vapaat
  nuo vahvat seitsemänsataa.

4.
Paatero täällä ja tuolla,
Paatero porvarin puolla,
Paatero laistaa ja lataa
valtaansa demaripataan.
Sitä petturipuolueen tapaa
   sai todistaa seitsemänsataa.
Hallitus vaihtuu, luultiin,
uudeksi punatuin huulin.
Nyt Paatero jälleen kelpaa
eikä kansamme kunniavelkaa
voi luottamusmiehille jakaa
  kuin itse nuo seitsemänsataa.


14.12. 2019 Tampereella
Tämä runomukaelma on omistettu ay-liikkeen
viimeiselle sankarille, Heidi Niemiselle.


maanantai 9. joulukuuta 2019

Isä, mikä on demari?

Lapsemme joskus kysyi, mitä tarkoittaa isänsä kirosanana käyttelemä "porvari". Pitkällisen eli poliittisen selityksen puuttuessa vastasin, että porvari on jokainen henkilö joka on meitä varakkaampi.

Mutta entä jos lapsi televisiosta tuttua tonttujoukkoa seurattuaan kysyisi "isä, mikä on demari?"

Siinä eivät nokkelat analogiat auttaisi, ei edes äitinsä korkeampi koulutus politiikan puolelta. Koko ikänsä voisi ihminen viettää tässä demarilandiassa ja vaipua silti kuolemanhaaleaan ihmetykseen siitä, mikä joukko-oppi riittäisikään selittämään "demarin".

Ainoa lapselle ymmärrettävä joukko-oppi avautuu supersankareiden puolelta. Supersankareiden dreamteamit ovat yhtä imaginäärisesti itseensäsulkeutuneita (= niiden maailmassa ei lueta supersankareista) maailmanpelastajia kuin demarit.

Elävät esimerkit ovat keskuudessamme.
Taas. Ja taas. Ja taas.
Kuin MCU pakattuna aamumuroihin, kultaseni.

Demareiden uusinta dreamteamia komentaa ultramariini, tuo ainoa 14-vuotias joka pelkillä naamakirjalihaksilla kykenee levittämään semper fi  -lojaliteetin porvarienkin leiriin. Apunaan tamperelaisella teinitähdellä on kotkalainen päihdetyöntekijä, hesalainen teatterimaisteri, jätteenpolttoon perehtynyt oululainen, saattohoitoon erikoistunut sosiaalitäti, oikeaa laitaa puolustava kiekkoilija, sydämenpuolikkaalla tahdistettu yhdistysjyrä, sekä edellisen hallituksen uppoamista valmistellut sotepaketoija.

Tällaisella dreamteamilla valtiolaiva olisi syytä pitää lähellä Pohjoisnapaa.
Ja kaukana Etelärannasta.
Sillä lapsikin sen näkisi.
Näillä hallitsijoilla ei ole aatteita.



maanantai 2. joulukuuta 2019

Veitset esiin (elokuva)

"Veitset esiin" (2019) on perinteisen tarinavetoinen dekkarielokuva niille, jotka eivät muutoin löydä teatterista katsottavaa genretauhkan joukosta. Yli kaksituntinen dekkari voi tietysti olla lupaus niin monimutkaisesta juonittelusta, että mutkikkuus riittää karkottamaan leikkisän jännityksen ja pirtsakan genreparodian ystävät. Olisi karkottanut minutkin, mutta sarjalippu oli menossa umpeen eikä muutakaan katsottavaa riistokinon puolelta nyt löytynyt.

Vaan eipä "Veitset esiin" ollutkaan mikään parodia eikä myöskään konstailevan mutkikas, kuten pituus ja trailerissa vihjattu henkilögalleria antavat ymmärtää. Tai konstaileva lainkaan. Pikemminkin se on uusasiallisen ironinen ja politiikkaa kuin ohimennen tökkivä moraliteetti. Vähän kuin katsoisi ylivarovaista pastissia 1970-luvun amerikkalaisesta poliisisarjasta.

Ironia dekkareiden kustannuksella toimii lähinnä Daniel Craigin esittämän etsivän varassa ja se on filmin alikirjoitetuin osa. Oveluutensa lupsakkuuteen kätkevässä hahmossa ei ole mitään karikatyyrinä omaperäistä eikä Craig (ja varsinkaan "KFC-aksentti") kertakaikkiaan toimi komiikan moodissa. Pöhkökomiikan puolelle lipsahdetaan silläkin, että tarinan keskushenkilö, palvelijatar, on kliinisesti kykenemätön valehtelemaan, minkä seurauksena oksennusta lentää aina kun hän yrittää kiltteyttään suojella totuutta. Palvelijatarta esittävä Ana de Armas täyttää kelpoisasti roolin, jossa ei saa olla liian femme eikä ainakaan fatale. Tosin... kovin hän on haalean oloinen esittääkseen pian valkokankailla itseään Marilyn Monroeta!

Craigista ja oksennushuumorista jos ei harmistu niin kaikki muu filmissä toimiikin takuuvarman viihteellisesti. Muu genrevitsailu on asianmukaisesti osa juonta ja peliä katsojan odotuksilla, kuka murhapaikalla olleista saattoi tietää, havaita tai tulkita mitäkin oikein.

Voisi sanoa, että "Veitset esiin" on rakennettu liiankin tarkkaan juonen varaan. Näin käy, kun ohjaaja (Rian Johnson) käsittelee omaa käsikirjoitustaan. Jos murhan uhrina on supernokkelaksi kehuttu dekkarikirjailija (Christopher Plummer), katsoja odottaa vieläkin nerokkaampaa juonta ja loppuselvittelyä kuin mitä kahden tunnin kohdalla aletaan selittää. Suotta odottaa. Tämä ei ole mikään "Cluedo" tai "Sleuth", ei edes "Gosford Park", vaikka kaikista noista voi nähdä aineksia tämän filmin kokoonpanossa.

Melkoinen joukko hyviä näyttelijöitä äksyilee vuorollaan poliisille ja etsivälle, mutta heidän keskinäinen draamansa jää siihen, mitä nopeasti hahmotellut kaunamotiivit edellyttävät. Sama kiireen tuntu pätee dekkarille tärkeään ympäristön esittelyyn. Paikkana on rikkaan suvun kartano, mikä amerikkalaisena versiona ei ole kuitenkaan kummempi kuin syksyisessä maisemassa törröttävä tiilihuvila. Muumioituva isoäiti tuijottaa ikkunasta. Se siitä goottisesta kutittelusta, mitä veitsi-installaatio ja rapistuva sukuperintö vihjailevat...

"Veitset esiin" tuntuu tv:lle tarkoitetulta minisarjalta. Teatterissa sitä ei tarvitse nähdä muutoin kuin iltapäivänsä tai sarjalippunsa kuluttaakseen. Jos filmiä vertaa suht tuoreeseen klassikkodekkarin filmatisointiin "Idän pikajunan arvoitus" (2017), niin klassikon yllätyksetön lämmittely on sittenkin parempi genrepitoisena elämyksenä kuin tämä pastissin ja poliisisarjan välille jähmettynyt ratkaisu.