KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2021

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

Syyskuussa alkavat kirjoituskurssit.

Lokakuussa käymme Muoniossa.

Marraskuussa menemme SweConiin jos koronatilanne sallii.




keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Uuden vuoden yötä roudaamassa (kesäteatteri)

 

Sateella on dramaattinen vaikutus muissa taiteissa muttei teatterissa. Kun sadetta ryöppyää taivaalta vielä puoli tuntia ennen esityksen alkua niin lujaa, että on huudettava saadakseen äänensä kuuluville, ei se lupaa hyvää älykködraaman seuraamiselle. Etenkin kun luonnonvoimissa tasapainoilevan kesäteatterin aiheena on uuden vuoden yö eikä esimerkiksi toukokuun lumi.


Ja juuri kun molempien katsomojen päälle on saatu parikymmentä katsojaa koronamukavasti kattavat suojat, sade lakkaa.

 

Make säätää katsomojen sadekatoksia juuri kun sade lakkaa...

Kaikeksi onneksi meitä oli paikalla useita talkoolaisia juuri tänä iltana, joten katosten rakentaminen ja kiinnittäminen sujui nopeasti. Itse en tyytynyt suojattuun katsomoon, vaan menin istumaan penkille avotaivaan alle seuratakseni läheltä Eeva-Liisa Mannerin tekstiä. Mannerin teatterille kirjoittama kieli olisi jo itsessään  riittävä syy tulla ulkoteatteriin sateisenakin iltana. 

Tosin tamperelaiset eivät jostain syystä tätä "omaa" runoilijaansa arvosta: kaupungissa ei ole kerrassaan mitään tapahtumia Mannerin 100vuotisjuhlan kunniaksi, paitsi Tukkateatterin näytelmäproduktiot ja joulukuussa Pirkkalaiskirjailijoiden seminaari.  

Mannerin Uuden vuoden yö -näytökseen osallistuminen sekä sen roudarina että katsojana on siis vähintään kaksinkertainen etuoikeus.

Ilmestymisaikanaan (1965) Uuden vuoden yö oli hätkähdyttävän moderni aiheeltaan, varmaankin myös muodoltaan, onhan näytelmässä keskushahmona räväkän anarkistinen 'Kauhanen', joka tuntuu avoimesti herjaavan dialogin kirjallisuudellisuutta, siis nostavan etualalle näytelmän sanataiteelliset sävyt kuin kyse olisi vain rekvisiitasta. Sisällössä hätkähdyttävintä oli yläluokkaisen alkoholismin, etenkin naisten ryyppäämisen avoin käsittely.

Nykypäivänä Uuden vuoden yö on pikemminkin modernin hätkähdyttävä: sen asenteelliset hahmot tuntuvat kuuluvan turvallisesti omaan aikaansa samalla tavoin kuin Ingmar Bergmanin elokuvien runollisesti räyhäävät aikalaisluonteet.

Katri Hätin ohjauksessa Uuden vuoden yö on toteutettu periodinäytelmän ehdoilla. Kesäteatteriin sellainen nostalgia sopii kuin vinyylisoitin sivunäyttämölle tai pillimehun kanssa popsittu väliajan grillimakkara. Samalla kuitenkin huomaa kuinka paljon moodillisia vaihtoehtoja on älykkökomedian ja vakavan farssin välillä, ja miten Mannerin hahmot toimivat pareittain eri moodeissa. Etenkin puolivälin jälkeen tuleva Atoksen ja Liisan romanssiepisodi erottuu muusta näytelmästä pakottaen muut kolme henkilöhahmoa taustalle (Liisan puoliso on mennyt jo hakemaan revolveria) ikäänkuin heidän kiivas välienselvittelynsä olisi laitettu välillä hyllylle.

 

Ohjaaja-ääninainen yrittää suojella laitteitaan...


Puoli tuntia oli ehditty seurata näytelmää, kun alkoi sataa uudelleen; kiipesin muiden joukkoon katoksen alle. Sadetta tuli välillä niin kamalina ryöppyinä, että Katrilla eli ohjaaja-ääninaisella oli vaikeuksia saada läppärinsä pysymään kuivana. Mikrofonien ansiosta replikointi kuului tietysti kirkkaasti yleisölle, mutta kun yleisön ja näyttelijöiden väliin putoaa kokonainen sadeverho niin kielikeskeisen näytelmän on vaikea pitää kiinni rytmistään: kuka lopultakin kuuntelee ketäkin ja miksi?

Mutta ryhmänä kesäteatterien ensemblet tuntuvat pelaavan yhteen vieläkin vahvemmin kuin laatikkoteattereiden näyttämöillä. Ehkä se johtuu ihan vain siitä, että ulkoilmateatterissa ei ole sellaista etunäyttämöä, jossa kukaan pääsisi edes hetkeksi loistamaan, vaan esitystilan rajat piirtyvät kaiken aikaa sinne missä enemmistö puhuu ja toimii. Ryhmän sijainnista ollaan tarkemmin tietoisia. Tämän voi todeta siitäkin, että isolta vaikuttanut näyttämö alkoi tuntua farssijaksoissa pelottavan ahtaalta: kohta joku putoaa laidan yli ryhmän liikkeitä seuratessaan.

Korona-ajan sääntöjenkin vuoksi demonisoitu sisäteatteri alkaa tuntua suorastaan luonnottomalta näin luonnonläheisen teatterikokemuksen jälkeen.


 

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Hiljainen paikka 2 (elokuva)

 

"Hiljainen paikka 2" on kökkö ja väkinäinen jatko-osa viime vuosien parhaalle kauhuelokuvalle (2018), jonka olisi suonut jäävän konseptissaan ainoaksi ja ainutlaatuiseksi, yhden tarinan mittaiseksi genrekokeiluksi äänimaailman niukkuudella. Kakkososa epäonnistuu kaikessa missä ensimmäinen filmi menestyi, ja ennen kaikkea käsikirjoituksessa. Tätä genrekohtainen rahastus on tylsimmillään, elokuvissa, ja etenkin kriisiajan niukassa filmivalikoimassa.

Kakkososa laventaa kuvaa alieneiden hävittämästä Yhdysvalloista ilman yritystäkään olla johdonmukainen, järkevä tai kiinnostava. Alkuperäisen elokuvan tarkkaan pohdittu äänimaailma laaksoon asettuneen perheen auditiivisina horisontteina on täysin poissa. Nyt henkilöhahmot halutaan saada liikkeelle, sen sijaan, että heille olisi käsikirjoitettu uusi draamallinen välienselvittely, missä ulkoinen uhka pakottaisi lapset jälleen ylittämään itsensä kohti sellaista aikuisuutta, mitä tämä muuttunut maailma edellyttää. Vaan ei. Kakkososa toistaa ykkösosan opit kuin uusina.


Hiemankin enemmän voi vielä sanoa, spoilerivaroituksen keralla.


Episodi Pelastuneiden Yhteisössä, tuo pakollinen jakso missä tahansa zombi- ja apokalypsia-filmissä, on aivan poikkeuksellisen hätäisesti laadittu. Miten tämä yhteisö toimii? Kuka on tämä äijä joka näyttää päättävän muiden puolesta? Mistä he saavat sähkön? Ja miksi yhteisö lähettää ohjesanomaa mutkikkaasti koodattuna, ikään kuin alienit ymmärtäisivät ihmisten kieltä? Vastaus: koska ne kuuluvat alagenren kalustoon.

Ensimmäisessä elokuvassa pärjättiin hyvin ilman muita tunnettuja näyttelijäkasvoja kuin Emily Blunt. Tällä kertaa etualalle nostetaan tyttövoimauttava kuuro hahmo, jonka esittäjä Millicent Simmonds on aidosti kinemaattinen esiintyjä ilmeiltään, nukkemaisen lapsekas ja mykkäfilmien tragediennen herkkyys erikoisilla kasvoillaan. Vaan eipä moinen suoritus kauaa loista kaiken sen säikyttelyn keskellä, mistä tämä filmi kohtauksittain dramatiikkansa rakentaa.


maanantai 26. heinäkuuta 2021

Kuinka Seili suoritetaan

 

Kuinka Seili suoritetaan.

Ensinnäkin, Seilin saarelle ei pitäisi yrittää kesällä, koska turistimäärät ovat niin yllättävän massiiviset, että sama olisi viettää päivä missä tahansa rannikolla. Mutta jos Seilin haluaa välttämättä suorittaa kesällä edes jotenkuten mukavasti, niin alla on tarjolla kokemusasiantuntijan ohjeet yhden ja viimeisen kerran perusteella:

1. Vietä edellinen yö Turussa, niin olet virkeänä aamulaivalla. Yksinmatkaavalle halvin laatupaikka on hotelli Helmi, perheen kanssa matkaavalle b&b Tuure. Heinäkuussa 2021 hotellit olivat ylipäänsä täynnä viime hetkellä varanneista turisteista.


2. Aamulaiva Seiliin lähtee Martinsillan viereltä 9.30. Paikalla kannattaa olla ajoissa, jos haluaa mukavan istumapaikan kannella. Alukseen mahtuu miltei sata matkustajaa vaikkei se näytä tilavalta. Myös etukannen rakenteella saa istua, ja vene/laiva körryyttelee niin hitaasti, ettei jalat reelinkiin tukeutuenkaan kyyti tunnu keljulta. Istu tyyrpuurin puolelle niin et paahdu hellesäälläkään.

 



3. Laivan tullessa Seilin länsirannan laituriin rantaudu pian ja kävele reippaasti muiden turistien ohitse Seilin päärakennukselle (1400 m, seuraa viiittoja). Mene suoraan kahvilaan (saaren ainoa) ja osta puhvettilounas, etsi varjopaikka pihalta tai sisältä. Pian jono kahvilaan yltää pihalle saakka ja mutkan käytävässä. Olet kuvitellut tulevasi Seiliin aistiaksesi saarella ainutlaatuisen kotimaista goottista tunnelmaa, mutta huomaat olevasi keskellä turistihelvettiä. Tyydy siihen, toimi sen ehdoilla, massoilta puolivarjoon vetäytyen. Opit pehmeämpää väheksyntää.


4. Syö lounas hitaasti, sitten kierrä päärakennuksen näyttely odotellessa, että kahvilan jono tyhjenee. Hae kylmä olut ja istu varjoon, katsele miten uusi jono kahvilaan kasvaa entistäkin pidemmäksi 13-13.30 välillä, kun opastuskierrokselta vapautuneet turistit ja Nauvon / Rymättylän yhteisaluksilta tulleet ihmiset ruuhkutuvat vanhan mentaalisairaalan pihamaalle. Ihaile pääskysten pihalentoja.



5. Klo 14:ään mennessä kahvilan jono on tyhjennyt, koska kiireisimmät pyrkivät iltapäivän opaskierrokseen. Voit hakea rauhassa toisen tuopin. Seilin historian oppisi tuntemaan parhaiten opastuksella, se kuulosti olevan oikeasti laadukas, mutta kaikki olennainen löytyy myös kirjoista, etenkin kaunokirjoista joista suosittelen tietysti kuvitteellisinta versiota:
https://kiiltomato.net/critic/katja-kaukonen-saari-jonne-linnut/


6. Kävele kirkolle ja itäpuolen niemeen, varo kepiltä näyttäviä käärmeitä: tarhakäärme ei väistä, kyy ei välitä. Täällä ovat sijainneet varsinaiset spitaalitalot 1600-1700 -luvuilla, kun niemi oli vielä saari. Viimeinen spitaalieristys lopetettiin vasta 1870-luvulla. Mutta edes hautausmaa ei herätä goottisia viboja pahemmista ajoista. Pistäydy kirkkolaiturille syömään jäätelö. Julkisen sataman puolella ei ole edes kioskia kuten täällä rannikkoporvareiden ökyveneitä palvelevalla puolella saarta. Päättele miksi saaristo, jopa tämä köyhällistön historiaa tallentava eristyssaari, on paras havaintopaikka suomalaisen yläluokan todentamiseen.


7.  Siirry hitaasti länsirannalle odottamaan klo 16.45 -laivaa takaisin Turkuun. Nautiskele säästelemääsi viiniä, kuuntele sirkkasten siritystä ja kuvittele olevasi hullu taiteilija Provencessa. Laivassa istu jälleen tyyrpuurin puolelle ilta-auringon poltetta vältelläksesi, myös maisemat ovat nyt uudet.

 



Jälkikäteen ajatellen tehokkaampi suoritus olisi ollut saapua rannikolle jo edellisenä päivänä (tai ennen juhannusta ja sesonkia!) Nauvoon bussilla, ottaa sieltä klo 16:n alus Seiliin, jolloin olisi saanut viettää rauhallisen illan ja autovapaan yön saaren majoituksessa. Palata sitten aamulaivalla Nauvoon ja sieltä bussilla Turkuun. Tämä jää tutkittavaksi. Kiitos jääkauden jumalille saaristosta jota emme ole ansainneet.

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Old (elokuva)

 

Kauhufilmeillä on niin iso kysyntä, että niitä voi tehdä hyvinkin pienenä tuotantona ja matalan kynnyksen käsikirjoituksilla. M. Night Shyamalan on genrensä mukainen kummajainen, joka tekee pienimuotoisia elokuvia järisyttävän hölmöillä käsikirjoituksilla ja paljoakaan välittämättä näyttelijäohjauksesta, mutta sentään hän on intoutunut ideoimaan muutakin kuin goren ja säikyttelyn aineksia. Ei hänen ohjauksiaan elokuvateatteriin ole järkeä mennä katsomaan, mutta dvd/suoratoisto-kopioina ne tarjoavat jotain taatusti erilaista kuin kauhugenreä hallitsevat höpsöt paranormaalit aihelmat.

Shyamalanin uusin ohjaus, "Old" (2021) vitsailee paratiisimaista rantaa etsiville turisteille, mutta pohjimmiltaan se on suorastaan scifiä. Tätä scifististä puolta en tiennyt teatteriin mennessä, joten olin hyvinkin tyytyväinen siihen, miten 'ikuisen hiekkarannan' konseptia vähitellen avattiin elokuvan aikana. Ja tuntuuhan tämäkin ajan suhteellisuutta pohtiva elokuva monin tavoin korona-vuoteen sopivalta. Viime vuonna teattereihin ehtinyt aikaluuppitarina "Palm Springs" (2020) kertoi ikuiseen motellilomaan juuttuneesta hääseurueesta. Korona vain viimeisteli turistiplaneettamme diagnoosin!


Shyamalanin käsikirjoituksessa on tietysti jälleen aivan käsittämättömiä kömpelyyksiä ja sellaisen mittaluokan latteuksia, ettei ohjaaja tunnu paljoakaan välittäneen miten hän filmauksensa pohjustaa. Mutta hetkeäkään ei kerronnassa ole tyhjäkäyntiä, mikä on kauhufilmiltä vallan poikkeuksellista. Efektit ovat nekin niin perinteisiä, että sama filmi olisi voitu tehdä viisikymmentä vuotta sitten yhtä uskottavasti. Oikeastaan "Old" muistuttaakin vanhan kauhu-tv-sarjan jaksoa, jossa tuntiin mahduttaa kymmenen hahmon esittelyn, ryhmän kriisiytymisen, ja loppuselvittelyn.

En minä tätäkään Shyamalan-ohjausta olisi teatteriin mennyt katsomaan, jollen olisi lukenut Guardianin arvostelusta, että filmi on parasta mitä Shyamalan on tehnyt sitten "Kuudennen aistin" (1999). No, kelpo suositus, vaikkei pidäkään paikkaansa. Elokuvana ohjaajan "Village" (2004) on edelleen kaikin tavoin ehjempi ja jopa katsottavissa uudelleen, ja aikoinaan pidin jopa "Happening"-filmin (2008) uhkaavan eteerisestä tunnelmasta. 

"Old" on hieman erilaista fantisoinnissaan ja sikäli kiinnostava, muttei sitä toista kertaa jaksaisi katsoa edes talvi-illan trooppiseksi silmäkarkiksi. Lisäksi elokuvan viimeiset kohtaukset ovat jo alentuvan alleviivaavia ja selitteleviä pyyhkäisten pois sen veikeän metafilmillisen ulottuvuuden, jota tiivis skenaario ja lapsien näkökulmasta rakennettu esittely ("Mikäs on teidän nimi ja ammatti?!") pohjustavat. Aikuiset näyttelijät tuntuivat olevan elokuvansa edellyttämästä genrenäyttelemisestä pahemmin hukassa kuin lapset. Paitsi luotettavan karhea Rufus Sewell. Älyttömään bikinirooliin on tyytynyt nuori Thomasin McKenzie, jolle ei nyt anneta sellaista tilaa kuin "Leave No Trace" -elokuvassa (2018).

Isoin suosittelu "Old'ille" oli sittenkin se, että elokuvan pääsi näkemään Niagarassa, ilman mainoksia ja ilman mitään popcornia rapistelevia teinejä läheisyydessä.

 


tiistai 6. heinäkuuta 2021

Eros & Psykhe (kesäteatteri)

 

Eros kapakassa. Vastapäätä äitinsä Afrodite...
  

Mitäpä muuta kesä olisi kuin Eroksen ja Psykhen kamppailua.

Mutta miten esittää moista jumalaa kesäteatterissa?  Periaatteessa antiikin näytelmät ovat suoneet pitkän perinteen, mistä ottaa mallia jumalanäytelmän sisällölle ja näyttelijätyölle, mutta ylevän esitysmoodin siirtäminen nykypäivään ei onnistu pelkän klassisen mallin varassa, etenkään kesäteatterissa... ja etenkään Eeva-Liisa Mannerin näytelmässä.

Pidän Mannerin runoudesta yhtä paljon kuin naapurit tai kollegat, mutta hänen näytelmänsä ovat tuntuneet lähinnä tekosyyltä saada runoille kerronnallisempi muoto, vähän kuin ne olisivat "köyhän akan proosarunoutta", yhdistelmä juonellista cocacolaa ja lyyristä pikakahvia. Esimerkiksi "Poltettu oranssi" on kestänyt klassikkona, koska sen voi sovittaa sekä historiakehykseensä että psykologisena tragediana, mutta "Eros & Psykhe" (1966) on aina tuntunut näytelmältä, joka toimii paremmin luettuna kuin esitettynä.

 

Suurta rohkeutta ja rentoa musikaaliasennetta osoittaen on Tukkateatteri kuitenkin toteuttanut oman tulkintansa "Eroksen & Psykhen" kamppailusta Ylöjärven kesäteatteriin. Näin esityksen kenraaliharjoituksessa (2.7.), mutta senkin perustalta näytelmää sietää suositella jokaiselle, joka haluaa näin Mannerin juhlavuonna kuulla ja nähdä hänen tekstiään vieläkin eloisampana kuin mitä runoesitys antaisi mahdollisuuksia.

Musikaalin henkeen on näytelmän ohjannut Katri Häti, joka on Tukkateatterin osalta muutenkin koordinoinut kaiken Manner-juhlavuoteen liittyvän. Katrin ohjauksessa Eros on suloliikkeinen merimies, suloisempi ja siloisempi kuin eroottisetkin karheudet sisältävässä alkutekstissä:

"Soave ei ole samaa kuin kanelijuoma, ja Strega
koskettaa sielun hauraimpia kieliä
ja solmii yhteen
nautinnon ja tuskan yllätyksen.
Kosketit kieliä joista en edes tiennyt."


Myös tapahtumapaikka on kesäteatterin tunnelmaan sopiva muistuttaen enemmän haikeaa rantabaaria kuin näytelmän elokuvatulkinnasta tuttua kaurismäkimäistä juoppojen baaria. Tanssillisin liikkein pyörähtelevästä ja laulun tapaan kepeästi replikoivasta Eroksesta olisi Mannerkin silti pitänyt.

Vaikein osuus näytelmässä on Psykhellä, josta Manner on monien muiden tekstiensä tavoin kirjoittanut sukupuolensa ja ikänsä uhrin. Hänkin on jumala, mutta jatkuvasti puolustautumassa tai ymmällään siitä, mitä hänelle oikein tapahtuu. 

Se kuuluisa Epätoivoisen Naisen Pistoraide...

 

Vahvin roolihahmo on Morpheus, koska hänellä on tekstissä ja näyttämöllä mahti tehdäkin jotain jumalana, ohjailla alempien jumalten elämää. Hyviä Gaiman-tyyppisiä viboja tällainen hahmo herättää, vaikka olisihan mukavaa jos edes sovituksessa Morpheuksesta olisi tehty suonalaisempi jumalahahmo. Alkutekstissä hän tulee epädraamallisen myöhään mukaan tarinaan ollakseen kolmiodraaman kannalta se tärkein hahmo, ja sitten taas lopussa hän hallitsee näyttämömaailmaa niin kuin olisi Shakespearen "Kesäyön unelmasta":

"Minulla on leluja, joista ette edes tiedä,
omistan kaikki, mistä te vain uneksitte,
ja hiljaisuuden, ehyemmän kuin peili,
syvän ja loistavan.
Mikä teillä on pelkoa, on täällä rauhaa,
huolenne ovat tomua, touhunne onnettomat."

Demeter ja Psykhe laulavat

Demeterin ja Afroditen osuus, sen sijaan, on alkutekstinkin kakkosnäytöksessä niin vähäinen ja draaman kokonaisuudesta irrallaan, ettei niistä oikein enempää saisi näyttämöllä aikaiseksi kirjoittamatta itse lisää dialogia hahmoille. Toinen mahdollisuus olisi ollut sovittaa dialogi ja tarina rohkeammin nykypäivään. Lopputulos olisi tietenkin saattanut mennä vieläkin kauemmaksi siitä, millaista suvi-illan komiikkaa ja unelmointia katsoja odottaa kesäteatterilta. Tukkateatterissa näytelmä on kyllä tehty kerran aiemminkin, vuonna 2005 Katri Kekäläisen ohjauksessa. Sitä en nähnyt.

Jotain olennaista alkutekstin vakavuudesta ja eroottisuudesta näytelmä on menettänyt sovituksessa, mutta puoleentoista tuntiin (väliaikoineen) mahtuva sovitus on säilyttänyt balladimaisuutensa, mikä on sen tiiviille tarinalle välttämätöntä. Kokonaisuus toimisi paremmin ilman väliaikaa ja ehkä myös pienemmällä lavalla kuin hyvinkin kunnianhimoisesti lavastettuna (jopa kymmenen metrin pätkä rautatietä kahta lyhyttä kohtausta varten!!) kesäteatterin isoa katsomoa varten.

Uudestaan menen katsomaan näytelmän heinäkuun lopulla nähdäkseni millaiseksi se vielä kehittyy. Kirjaan sitten lisää ajatuksia, miltä kreikkalaiset jumalat vaikuttavat Ylöjärven museomäellä ja miten toinen Manner-näytelmä, säätysatiiri Uudenvuoden yö (1965), on taipunut Hätin ohjauksessa.

 

LISÄTIETOA NÄYTELMÄSTÄ:

http://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/eros-ja-psykhe/




torstai 1. heinäkuuta 2021

Uudissanat 2021

 

Pandemian murtamassa maailmassa uutta todellisuutta kuvaamaan tarvitaan uusia, median tutuksi tekemiä sanoja. Tässä ovat omat ehdokkaani vuoden 2021 uudissanoiksi:

  • Harkimo (subst.): Järkivalinnaksi naamioituva yrittäjäopportunismi. Käyttöesimerkki: "Aina sieltä on joku harkimo päätynyt valtuustoonkin."
  • Hintsata (verbi): Etsiä G2-pistettä partneriin sidottuna. 
  • Kulmuni (subst.): Poliittisesta nurkanvaltauksesta kertyvä fallinen pääoma. 
  • Mariini (adjekt.): Sosialismin uusi sinertävä sävy. Käyttöesimerkki: "Demareiden puoluejohto on jopa mariinimpi kuin Kiinan puoluejohto." 
  • Pohjanpalo (subst. ja adjekt.): Alentuvuudessaan ylentävä kansallinen urheilumenestys. Toisinaan myös aikayksikkö, jossa odotukset menestyksestä puoliintuvat. Käyttöesimerkki: "Pietarin matkasta ei taaskaan jäänyt kuin pääkirjoituksia täydentävä pohjanpalo." 
  • Purra (pronomini): Subjektiivinen korrelaatti, jossa yksikkö korvaa monikon. 
  • Saarikko (subst.): Imaginäärinen topologinen energiayksikkö. Käyttöesimerkki: "Lopussa oli vain Annika, torakka ja saarikko." 
  • Siilasmaa (syntakt. lisuke): Fonograafinen täytesana kansankielessä. Käyttöesimerkki: "Siilasmaa, mutta G5-mastonne on paahtanut follikkelini puuroksi." 
  • Wiskari (numer.): Imaginäärinen numerosija citymaalaisten tarvesoittolistalla.   
  • Yli-Viikari (subst.): Naiiviksi viattomuudeksi tekeytyvä puolustus itsekorruptiolle.




 

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Åxit 24.-27.6.

Kuuluuko Ahvenanmaa Euroopan unioniin? Voisiko se ajelehtia erilleen liittovaltiosta, ottaa mallia elättäjäkansastaan ja ilmoittaa joutuneensa historian ajopuuksi joka hymyillen tyytyy kohtaloonsa todistaakseen autonomiansa...

 



Lähdimme tutkimaan Åxitin mahdollisuuksia. Saimme samalla parhaan tekosyyn lähietämatkailuun kaikkia korona-ajan varoituksia uhmaten. Ja totisesti, Åland tuntuu tyytyvän hymyillen kohtaloonsa, kaiken senkin perusteella mitä Hesari sattui (?) kirjoittamaan juuri juhannuksen aikaan Å-saaren ajopuumetodista.


Parasta Ålandissa oli jälleen se, että siellä ei ole yhtään mitään eikä siellä tapahdu mitään, ei edes kuulu  muuta kuin mantereelta tulleiden motoristien pöristelyjä kuolleilla kaduilla. 

Elävintä mitä näimme oli Ruotsin konsulaatin pihamaata jyystävä robottileikkuri. Joka sekin saattoi olla venäläistä vakoiluteknologiaa stealth-moodissa. Hiljaisuus tällaisella saarella on aina epäilyttävää. Autio saarihan lakkaa olemasta oma itsensä niin pian kun...


Juhannuksen aikaan monet mannerkaupungeistakin näyttävät toki yhtä tyhjiltä ja elottomilta, mutta missään muualla eivät luonto ja meri ole niin tuntuvasti läsnä SELITTÄMÄSSÄ tätä tyhjiötä ja elottomuutta. Siksi turistikin tuntee täyttyvänsä levottomaksi tekevällä rauhalla. Etenkin kaltaisemme rinkkaansa raahaavat kävelyturistit, joille Åland näyttäytyy samalla tavoin LIIAN PUHTAALTA kuin olisi Jerseyllä tai Cayman-saarilla. Tämä tunne on globalisaation tunnetuin sivuoire, anonymisoidun kapitaalin kutka... tai kuten Nicholas Saxon sitä kuvailee: "Tiedustellessani tapaamiltani ihmisiltä, kuinka he suhteuttivat saaren reilun 50 000 asukkaan yltäkylläisyyden 350 miljoonan pohjoisamerikkalaisen, 600 miljoonan latinalaisamerikkalaisen ja yhtä monen afrikkalaisen etuihin, lähes kaikki olivat pitäneet kysymystä mauttomana tai vaihtaneet puheenaihetta."


Ekologisesta näkökulmasta Åland on niin autio ja Maarianhamina niin tyhjä elämästä, että sinne sietäisi majoittaa vähintään kymmenisen tuhatta pakolaista, jotta alueella ja kaupungilla olisi edes jotain perusteltua käyttöä. Tämä on valitettavasti sellainen ratkaisu, jota myös persupuolue suosittelisi, joten jotain radikaalimpaa käyttöä näille saarille pitäisi keksiä.

 


Juhannussalkoa pystyttäessä M-haminan julksivu muuttui äkisti. Vastakohta mannersuomalaiseen juhannuksenviettoon oli melkoinen. Mitään ei poltettu, kaikki saivat osallistua laulamaan ja tanssimaan, kukaan ei juopotellut. Ja ihmisiä ilmaantui sadoittain kuin tyhjästä. Jotkut näyttivät asuneen saarella jo pitkäänkin tai saapuneen kaukaakin. Tai sitten ilmastonmuutos on muuttanut Ålandin luontoa todella rajusti.

 

Me vietimme enimmän perhelaatuaikaa lojuen puiston penkillä, vaikka jokaisena päivänä testasimme myös jotain maastoon kuuluvaa aktiviteettia, kuten minigolf-rataa keskustassa ja frisbee-golf-rataa aivan hotellin nurkalla. Näkyi se luonto näinkin. Epidemia ei missään.

 

Parasta tällä Åxit-matkalla olivat:

1. Paras aktiviteetti: frisbee-golfin opettelu Saaran johdatuksella.

2. Paras olut: Kakola Brewingin Riviera-ipa (Turun tuomiokirkon) puistoterassilla nautittuna.

3. Paras kirja: Nicholas Saxon: Aarresaaret.

4. Paras hotelliohjelma: Italia-Itävalta -peli telkasta.



Aiempien Å(con)-retkieni raportteja:

http://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

http://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm


maanantai 21. kesäkuuta 2021

Digipaastossa luettua 7.-20.6.

 

Mökkijaksosta tuli erikoinen digipaasto aivan aikomatta, kun kuutisen vuotta sitten lainattu tablet lakkasi toimimasta jo matkalla mökille ja menetimme nettiyhteydet.  Olimme yhden viikon lapsen kännykästään jakaman kaistan varassa, silloin harvoin kun hän tuli aitasta mökin puolelle ja suostui hidastamaan laitekumppaninsa nettiyhteyttä vanhempiensa hyväksi. Toinen viikko sujui täysin ilman sähköposteja ja googlesälää.

Oli siis aikaa lukea oikeasti ja uppoutuneemmin kuin yleensä, vaikka mökki muutenkin on ollut parhaan lukurauhan paikka. Periaatteessa. 

Jälkikäteen tajusin, että luettua tuli vain neljä kirjaa, ja rajallisen valikoiman elokuvia sen sijaan tuli katsottua melkoisesti, sen sijaan, että työläppäriä olisi käyttänyt edes pitkien tietotekstien editoimiseen jos lyhytproosa kerran tuntuu turhauttavalta. Kirjojen ja elokuvien ohessa tuli sentään luettua pino kirjaston kierrätyshyllystä löydettyjä London Review of Books -lehtiä. Metsämökin retriittioloissa LRB:takin voi ahmia kuin mullikkabladettia, jopa huussissa istuessa.


Ohuin ja täsmällisin valinta lomakirjaksi oli Simenonin Pikku mies Arkangelista (1962), jonka olin itseäni onnitellen löytänyt huuto.netistä kun ei sitä edes paikalliset kirjastot tarjonneet. Mutta ei kirja niin harvinainen taidakaan olla, koska vähitellen tajusin lukeneeni sen aiemminkin, ilmeisesti jostain muualta kuin mökin laajasta Simenon-kokoelmasta. Kirja sinänsä on toisenkin lukemisen arvoinen, vaikken sitä Simenonin parhaisiin laskisi - vaan pikemminkin todisteeksi ettei Simenonin kaltaiselta kirjailijalta voi valita yhtä teosta muiden ylitse (paitsi upea Pääministeri) vaan hänen suuruutensa on tekstimaailmassa, jonka hahmot ja paikat ovat niin monella tapaa varioituvia ja samalla ihmeellisen tiiviisti ilmaistuja. Nyt ei sitten 'arvostetuista' Simenon-teoksista ole  lukematta enää kuin Monsieur Monde -romaani (1946) jota ilmeisestikään ei ole koskaan suomennettu eikä sen saaminen englanniksikaan näytä helpolta. Paitsi sähkökirjana. Siihen kai on taivuttava.

 

Paksuin lomakirjoista oli Alastair Reynoldsin eeposmainen Ilmestysten avaruus (2000). Sen tunsin ja muistin hyvin entuudestaan, vaikken ollut siitä aiemmin lukenut kuin ehkä kolmanneksen: kirja on ähmättömän tylsä ja jaaritteleva mutta tavallaan pakollinen tuntea, koska se aloittaa Reynoldsin (samalla nimellä) tunnetuimman tarinajatkumon, johon on 2021 tulossa edelleen jatkoa. Lukemista ei yhtään helpota käännöksen kieli, jonka omituisuudet ikään kuin alleviivaavat niitä naurettavimpia metaforia joilla Reynolds vielä tuossa uransa alkuvaiheessa ylitti hurmata kyberpunkin taajuudella odottavat lukijat, toistuvasti epäonnistuen. Maailmanrakennuksen mittasuhteet on kirjassa tietysti hallittu niin täydellisesti kuin vain scifin megatekstit sulattanut insinööriluonne voi hallita. Vähänkin taiteellisempi kirjoittajaluonne pyörtyisi oman luomuksensa uhkarohkeudesta. Joten jatko-osatkin on pakko lukea... sarjan itsenäinen täydennys Kuilukaupunki onkin muistini mukaan jo merkittävästi parempi romaaninakin, mutta kohottunut muistikuva voi johtua ihan siitäkin että jututin Reynoldsia tuosta kirjasta Turun kirjamessuilla... joskus muinoin... toisenlaisessa ajassa ja avaruudessa...


Kolmannen lomakirjan kannessa paistoi samaisen Alastair Reynoldsin blurppi. Korkeampaa suositusta ei taida scifi-kirja saada, vähän sama kuin kauhukirja saisi Stephen Kingin kehut kanteensa. No, Lavie Tidharin Central Station (2016) on kyllä korkeakirjallisimpia teoksia mitä genren rajoissa on julkaistu. Jos kirja olisi vähänkin viisaampi tai kieleltään omapäisempi sitä ei olisi enää saatu pelastetuksi genrefandomin omaisuudeksi. Mikä voisi olla ihan hyvä asia. Itse en Central Station -kirjaa edes välttämättä suosittelisi kellekään genrelukijalle, vaan ainoastaan genren käyntikorttina sille yleissivistyneelle yleisölle, jolla on ankea käsitys kaikesta missä esiintyy lohikäärmeitä tai tähtialuksia. Ja samoin niille, jotka kuvittelevat että progemainen irrottelu scifin troopeilla jäi 1970-luvulle eikä sitä sen jälkeen ole noteerattu cooliksi muutoin kuin niiden teoksissa jotka ovat jatkaneet 1970-luvun teoksiaan (tai kemikaaleja) 2000-luvun puolelle. Kai minua tässä kirjassa risoo ihan vain se, millaista "poor chic" -utopiaa tulevaisuuden Tel Avivista rakennetaan ja kuitataan konfliktit hörhöspefin puolelle menevillä ideoilla. Plus se avaruusvampyyri. Mikään ei ole typerämpi trooppi kuin avaruusvampyyri, ja Tidhar ilmeisesti kuvittelee keksineensä siitä jotain omaperäistä. 

Disclaimer: Tämän kirjan jälkeen on tietysti pakko lukea edes Tidharin Violent Century nähdäkseen, onko Central Station niin liioitellun keskitetty trooppisirkus vain siksi, että sen perusta on niin aristavan poliittisella pohjalla Lähi-Idän kaukotulevaisuudessa. Vuonna 2013 näin Tidharin sweconin paneelissa ja hän oli samanlainen superälykkö keskustelija kuin alan ulkomaiset tutkijat, joten korkeallehan hänen kohdallaan riman saa ja sietääkin pitää.

 

Neljäs lomakirja oli sitten se erikoisin tapaus, kokoelma LUKUNOVELLEJA. Mark Haddonin The Pier Falls (2016) alkoi sekin aluksi ärsyttää ja tuntua suorastaan vastenmieliseltä ensimmäisellä (nimi)kertomuksellaan, mutta kun seuraavakin kertomus oli yhtä sadistinen ja samoin seuraava ja sitten jokainen kirjasta, niin tähän tahallisen mauttomaan asenteeseen tottui ahmaisten kertomukset sen odotuksen varassa millaiseen helvettiin Haddon syöksee henkilönsä tällä kertaa. 

Tämä kirja saattaa olla ensimmäinen ja ainoa kohtaamani novellikokoelma, jossa jokainen novelli on aiheeltaan täysin erilainen ja sovittaa aiheen sekä sujuvaksi tarinaksi että tiivistelmäksi siitä miten yleensä tällaista aihetta käsiteltäisiin. Parhaiten tämä kaksoispeli tulee ilmi Ariadnen myytin uudelleen kertovassa novellissa: tarina etenee niin alavireisesti kuin kirjailija inhoaisi käsittelemäänsä myyttiperinnettä mutta samalla klassiseen viettelytarinaan on upotettu tulkinta siitä, että Ariadnen ja Theseuksen tarina on moderni vain niiltä osin kuin se kertoo ihmissivistyksen ohuesta kerroksesta. Tämä kaksoispeli aiheilla tuntuu olevan Haddonille tärkeämpää kuin juoni, minkä vuoksi jokainen novellinlopetus tuntuu lukijan hylkäämiseltä ja huijaamiselta. Väistämättä tämä kokoelma muuttaa käsityksiä Haddonin kirjailijaluonteesta ja siten myös käsityksiä siitä, miten harkittu neronleimaus Yöllisen koiran merkillinen tapaus olikaan. Vaiko yksi sadistinen eksploitaatio sekin.


perjantai 4. kesäkuuta 2021

Oikeassa duunissa 1981

 


Yritin löytää päiväkirjaa kesästä 1991 mutta löysinkin päiväkirjan kesän ensimmäisestä viikosta vuonna 1981.  Aloitin tuolloin elämäni ensimmäisessä työpaikassa, olin 17-vuotias. Työpaikan rakennustyömaan apurina puhui minulle äitini, joka sattui tuntemaan rakennusfirman pomon, Kärkkäisen vaimon. Työ kesti vain muutaman viikon. Siinäkin ajassa uuvuin niin täysin raskaan ruumiillisessa työssä jollaiseen en ollut tottunut, etten olisi ehkä pidempään jaksanutkaan. Merkitsevintä työssä oli se, miten elämänpiiri avautui, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti. Työmaa sijaitsi kymmenisen kilometriä Kuopiosta etelään kansanopistolla, jonne tehtiin opiston uutta päärakennusta ja kunnostettiin vanhoja.

 

1.6. 1981 [maanantai]

"Viimein tuttu kaarre Heikinkievarin jälkeen ja sivutie opistolle. Hiekkatien kuoppainen pätkä ja parkkipaikka kuin aavikko. Mestari Lyytinen löytyy kyseltyä Saabistaan lämmittelemässä. Ihmeellinen tyyppi mestariksi, landeversio Bogartista ja ilme kuin haukalla. Amiskalainen kundi on työnhaussa myös. Lyytinen tajuaa tilanteemme ja neuvoo ohjeet. Ensimmäinen välineeni on harja, jonka  vartta yhdessä timpurin kanssa etsimme vartin verran. Timpurin nimi on Pena. Viimein hän tempaisee metsästä nuoren pajun, kuorii ja napauttaa naulan varren tueksi. Lyytinen neuvoo päätalon terassille, käskee puhdistaa kivilaattojen raot hiekasta, jotta laasti saadaan levitettyä.

Olen ehtinyt hoidella toimeani puolisen tuntia, kun itse pääpomo Kärkkäinen ilmestyy paikalle. Mestarit neuvovat yhdessä työtäni näyttäen vuorotellen esimerkkiä. Hymyilyttää nähdä iso kiho harjan varressa heilumassa hienoine kenkineen. Uutta tarmoa saaneena ryhdyn toimeen suuremmalla teholla halkaisten harjan. Timpuri korjaa mökellykseni.

Unohdan pitää kahvitauon. Ruokatunnilla ajan Heikinkievarille syömään. Ruoka on turhan kallista meikäläiselle, turvaudun hampurilaiseen.

Ruokatunnin jälkeen jatkettiin samalta paikalta. Prinssi sinipaita tuli mukaan jelppimään. Välillä kannoin sementtiä."

 

2.6. 1981

"Toinen herätys, yhä unisempi aamufiilis. Sade osuu ikkunaan eikä elämä jaksa oikein startata. Mopo sentään, vaikka painoa on paljon, kun tungen päälleni sadehousut ja -takin. Perillä pieni odotus ja sisälle kuivaan varastoon. Jatketaan siitä mihin eilen jäätiin. Sitten mestari osoittaa uuden työmaan samaan tehtävään: rehtorin talon terassille. Opistoon riparille tulleet lapset tuijottavat kiinnostuneena menoani, kun kannan laastia ja vettä. Ruokatunnilla ehdin syödä halvan hernekeiton ja heittää tikkaa ritarin kanssa."

 

3.6. 1981

"Kaunis kylmä aamu taas. Villapaita lämmitti, mutta jalat ja kasvot jäässä. Kaikki hytisevät varaston ovella. Mestari määräsi tasoittamaan hiekkarinteen lapiolla. Iltapäivällä raapustan laastia tiiliseinistä teräsharjalla. Välillä olen muurarin apulaisena. "No nyt saahaan hävetä, kun myöhästyttiin ruokatunnilta", totesi mies. Hänen villapaidallaan saisi vakanssin majakkana. Hän kävelee ympyrää ja raapii partaansa, kiroaa ja puhuu paljon."

 

4.6. 1981

"Vettä taivaan täydeltä. Petkeleen ja lastan avulla irrottelen taas liikoja laasteja. Kahvitunti kolkossa sementtikellarissa, pääskyset sirkuttavat pannuhuoneen puolella. Istun lattialla, puren sämpylää. Iltapäivä on tiukempi, kun joudun naputtelemaan kovinta laastia moskalla ja raudalla. "

 

5.6. 1981

"Sadetta yhä. Tikapuineni taiteilen viiden metrin korkeudessa lastan ja teräsharjan kanssa. Kahvitunnilla huomasin ottaneeni väärät eväät, kuusi kuivaa sämpylää. Ruokatunnilla en silti viitsi kievarille, vaan pistäydyn kaupalta alennusleivoksia. Iltapäivä viikonloppua suunnitellessa. Itse Kärkkäinenkin pistäytyi katsomassa edistymistä mutta häipyi pian."

 

 

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin en ole vieläkään saanut käsiäni kiinni oikeaan työelämään. En pidä kirjoittamista enkä opettamista Oikeana Työnä samassa merkityksessä kuin olen lapsesta saakka nähnyt oikeita duunareita, jotka nukahtavat kotiin tultua väsymyksestä.

 

En ole eläessäni käynyt edes yhdessäkään oikeassa työhaastattelussa. Muutama vuosi sitten hain TAIKElta läänintaiteilijan paikkaa, mihin kuului haastattelu, mutta kun he kerran eivät huolineet minua virkataiteilijaksi, niin päättelen ettei sekään ollut oikea haastattelu vaan pelkkää sirkusta liian vanhan hakijan muodolliseksi torjumiseksi. 

 

Neljäkymmentä vuotta olen elättänyt itseäni sellaisten samanlaisten koulurakennusten sisäpuolella, joskus hyvinkin kapealla leivällä, jollaisia kesänä 1981 olin osaltani piikkaamassa edustavaksi. Ihan jotenkin muutenkin nämä työsuomalaisen velvollisuudet olisi voinut täyttää, vähän rahakkaammin ja paljon määrätietoisemmin. En vain tiedä miten.  Ei ole tarvinnut tietää. Neljäkymmentä vuotta elämässä on riittänyt, että on hyvä tuuri.


Aksu tokaisi kerran, että "sinä se sitten aina putoat jaloillesi kuin kissa". Hän ei sanonut sitä lainkaan myötätuntoisesti tai kiitellen, vaan sellaisella miehille ominaisella kateudella jolla muistutetaan, että muut ovat tehneet enemmän töitä samanlaisen hyvinvoinnin eteen joka Soikkelille näkyy langenneen luonnostaan. Muistan sen tokaisun aina sen vuoksi, että kukaan muu ei ole sitä sanonut ja silti se tuntuu niin osuvalta, ettei keskiluokkaisenkaan elämäntapaan LIIAN HELPOLLA päätymistä kehtaa selittää kellekään. Ennemmin vain kertoisi työläiskodin pienestä yksiöstä josta kasvanut ja esittelisi valokuvia teini-ikäisenä tehdyistä raskaista työvuoroista, jos sellaisia olisi joku ottanut. Todisteeksi, että oli jokin vaihtoehtoinenkin elämänpolku, jossa OLISI SAATTANUT tehdä sen kaiken mitä ihmisen pitää elämässään tehdä ansaitakseen onnensa.



 

maanantai 31. toukokuuta 2021

Yksityinen tila julkisessa tilassa koronan jälkeen

 

Kirjastomme kierrätyshyllyn erikoisin aare osui käteen pari viikkoa sitten, kun löysin Klaus Weckrothin  (1955–2021) muistelmateoksen, jonka hän näyttää julkaisseen vähän ennen kuolemaansa – mihin kirja osaltaan saattaa antaa valaistusta tai sitten ei. Weckrothin rohkean ohkainen väitöskirja ja hänen ajatuksensa "meisyydestä" olivat aikoinaan itselleni ratkaisevia esimerkkejä siitä, että väitöskirja voi tosiaan olla ensisijaisesti VÄITÖS jostakin ja  opinnäytteen kriteerit ovat täysin yhdentekeviä, jos todella haluaa esille argumenttinsa eikä vain poseerata akateemisella näyttämöllä. Miltei-postuumissa-kirjassaan (Kaiken järjen mukaan) Weckroth vaatii ihmistieteiltä itsetunnon kohotusta ja sellaista identiteettitaistelua luonnontieteitä vastaan, jossa ihmistieteet eivät tyydy keskusteluun tehtävästään luonnontieteilijöiden ehdoilla, kuten tähän saakka. Erityisesti Weckroth myllyttää sosiologiaa ja naistutkimusta, muttei kiusallaan, vaan kunnioituksesta molempia kohtaan. Joskaan ihan aina ei voi olla varma, kuinka hyvin Weckroth on halunnut perehtyä nykyiseen sukupuolentutkimukseen syyttäessään sitä rintamapelkuruudesta ja NAIStutkimuksen poliittisen tehtävän hylkäämisestä.

 

Weckrothin miltei-postuumissa-kirjassa kiehtovinta on tietysti sen ammottava henkilökohtaisuus, kuten nöyristelemättömät kommentit mielisairaalasta ja ihmistieteilijän (samanlaisen kuin minä) asemasta oikeiden duunareiden keskuudessa. En olisi osannut kuvitella miten samaa mieltä voin olla sellaisen kirjoittajan kanssa, jonka tunsin ainoastaan X on kuka tahansa -kirjan ja jonkin artikkelin pohjalta. Olin kuullut, että Weckroth oli kirjoittanut muistokirjoituksen (2018) Antti Eskolasta haastavan dialogin muotoon, mutta en ollut osannut ajatella sen kytkennän ylitse, miten lähellä Weckroth oli Eskolan kiistelevää tutkijaluonnetta, "manselais-sosiologiaa". Ennen kuin luin Kaiken järjen mukaan. Jonka löysin sattumalta. Vaikka mikään ei tapahdu sattumalta. Eikä muita syitä ole kuin tekosyitä. Niin puhui Weckroth. Eikä koskaan irrallaan arjesta.


Weckrothin vaatimukset ihmistieteen tarpeesta jalkautua lähimmäisten keskuuteen tulivat mieleen viime keskiviikkona junassa. En ollut koskaan törmännyt niin outoon yksityisen ja julkisen tilan risteämiseen. Edessäni istuivat äiti ja tytär, jotka kävivät kuuluvalla äänellä keskustelua abi-ikäisen tyttären tulevaisuudensuunnitelmista. Tytär oli juuri osallistunut Helsingissä psykologian pääsykokeisiin, mutta keskustelu jota hän kävi äitinsä kanssa olisi voinut olla psykologian havaintoesimerkki ydinperheen roolimalleihin takertumisesta, etenkin kun tytär oli selvästi ikäistään älykkäämpi ja analyyttisempi ja silti puhui isästään ilmaisulla "isi".

Laitoin lopulta nappikuulokkeet päässäni lujemmalle, etten olisi joutunut LIIAN tietoiseksi siitä, mitä kaikkea edessäni istuvassa hyvinvointiperheessä oli pielessä. Ja ikään kuin todisteeksi siitä, etten ollut ainoa joka oli hämmentynyt lujaäänisestä perheselvittelystä, myös konduktööri pysähtyi toisen kerran ohi kulkiessaan kommentoimaan meille vaunussa istuville äiti&tyttären kohdalla: "Kaikki ovat nyt varmaan nyt selvillä näistä opiskeluasioista?" En ole eläessäni kuullut suomalaisen konnarin turvautuvan niin vinoon ironiaan niin avoimesti, eikä ehkä kukaan muukaan siinä vaunussa, koska kukaan ei osannut nauraa. Äiti ja tytär vaikenivat, vaikkei täysin vielä senkään jälkeen.


Ainoa selitys, mikä jälkikäteen tuli mieleen tuolle räikeälle yksityisen sfäärin purkaukselle julkiseen sfääriin, oli korona. Tyttären puheista olikin jo selvinnyt, että hän oli ollut kaksi viikkoa karanteenissa eikä äidinkään sosiaalinen elämä kuulostanut olevan ihan normaalia – ja kelläpä meistä olisikaan ruttovuoden jäljeen. Yritin kotona googlata, löytyisikö alati valppailta ihmistieteiltä tutkimusta tällaisista julkisen tilan repeämistä, mutta joko hakutermini olivat pielessä tai moiset analyysit makaavat vielä referee-lukijoiden yöpöydillä. Tai sitten kaikki psykologit ja sosiologit ovat hattujaan myöten niin syvällä nuorison masennuksessa, ettei heillä ole hajuakaan, millaisia ryöppyävän säädyttömyyden aikapommeja tikittää junien puolijulkisten penkkirivien kätköissä. 


Herrat Eskola ja Weckroth, tämä 'paluu normaaliin' -raiteelle juuttunut yhteiskuntamme tarvitsisi "järjettömiä kysymyksiänne" nyt enemmän kuin koskaan.

Kirjaston ylösnousemushyllyillä tavataan?