Sonettikuu: #104

 

 

 

Sonetti #104

Shakespeare	To me, fair friend, you never can be old, For as you were when first your eye I ey’d, Such seems your beauty still. Three winters cold, Have from the forests shook three summers’ pride,
Tynni	Minulle, kaunis ystävä, et muutu, sulosi näyttää samalta kuin silloin, kun ensi kertaa näin sen. Talven tuimuus ravisti kolmen suven loiston puista,
Simonsuuri	Kallein ystävä, minulle et koskaan vanhene. Niin kuin ensi kerran katsoin silmiisi, sellainen on yhä kauneutesi. Kole kylmää talvea riisti kolmen kesän loiston metsän puilta,
Saukkoriipi	Et minusta voi koskaan vanheta. Kuin ensi kertaa yhä yhtä yksi on kauneutesi – kolme talvea sai kolmen suven loiston riistetyksi,

 

Sonettikuu: #98

 

 

 

Sonetti #98

Shakespeare	From you have I been absent in the spring, When proud-pied April, dress’d in all his trim, Hath put a spirit of youth in every thing, That heavy Saturn laugh’d and leap’d with him.
Tynni	Olimme kevään erillämme, kun koruissaan kirjavana huhtikuu nuoruuden hengen huokui kaikkeen, kunnes nauraen hyppi raskas Saturnuskin.
Simonsuuri	Olin kevään poissa luotasi, kun kirjava huhtikuu, pillipiipari, puhalsi nuoren hengen kaikkialle, ja hidas Saturnuskin nauroi kanssaan hyppien.
Saukkoriipi	Sinusta kevään olin erossa, kun huhtikuu soi korukirjossansa kaikkeen ja kaikkiin kimpun nuoruutta, ja Saturnuskin hytkyi hauskuuttansa.

 

Sonettikuu: #86

 

 

 

Sonetti #86

Shakespeare	Was it the proud full sail of his great verse, Bound for the prize of all too precious you, That did my ripe thoughts in my brain inhearse, Making their tomb the womb wherein they grew?
Tynni	Suurella runollaanko, ylväin purjein, lähtien aarteittesi ryöstöön, kallis, hän ajatukset sulki aivoihini, haudaksi niille muutti niiden kohdun?
Simonsuuri	Mahtavien runojen pullistunut purje, matkalla arvokkaimpaan voittoon, sinuun, sekä sulki valmiit ajatukset aivoihini, muutti hautakammioksi kohdun jossa kasvoivat?
Saukkoriipi	Säkeensä suuret purjein summaisin aarteesi ryöstivätkö varmoin polvin, mietteeni lyöttivätkö aivoihin päästäni teettäin niille hautaholvin,

 

Sonettikuu: #80

 

 

 

Sonetti #80

Shakespeare	O how I faint when I of you do write, Knowing a better spirit doth use your name, And in the praise thereof spends all his might, To make me tongue-tied speaking of your fame!
Tynni	Sinusta kirjoitan ja lannistun, kun tiedän, että korkeampi henki sinua kiittää koko kyvyllään, minulta tyystin kahlitakseen kielen.
Simonsuuri	Pyörryn pelosta kun kirjoitan sinusta. Tiedän, lahjakkaampi runoilija lainaa nimesi, ylistää sitä ja käyttää koko mahtinsa, lamaannuttaa puheeni kun kehun sinua.
Saukkoriipi	Sinusta kirjoitan, se lannistaa, kun tiedän kuinka elävämpi voima kykyineen kiittää mainettasi saa, niin kieleni kuin köytten kapuloima.

 

Sonettikuu: #75

 

 

Sonetti #75

Shakespeare	So are you to my thoughts as food to life, Or as sweet-season’d showers are to the ground; And for the peace of you I hold such strife As ’twixt a miser and his wealth is found.
Tynni	Sielulle olet samanarvoinen kuin leipä elämälle, maalle kaste, ja saman kamppailun käyn rauhastasi kuin saituri käy aarteittensa vuoksi:
Simonsuuri	Olet elämän ravinto ajatuksilleni, ihana lauha sade maalle, ja rauhaasi tavoitellen kiistelen kuin kitupiikki rikkauksineen:
Saukkoriipi	Elämän leipä olet minulle tai maalle kaste, sadekuuro lämmin, ei saita rikkauksiaan suojelle [sic] kuin minä rauhaasi, sen kiihkeämmin.

Sota tulossa (syksyllä)

 

Nyt se on virallista:

 

 

 https://vastapaino.fi/sivu/tuote/sota-kaunokirjallisuudessa/5701262

 

Sonettikuu: #73

 

 

 

Sonetti #73

Shakespeare	That time of year thou mayst in me behold When yellow leaves, or none, or few, do hang Upon those boughs which shake against the cold, Bare ruin’d choirs, where late the sweet birds sang.
Tynni	Minussa havaitset sen vuodenajan, kun harva valju lehti oksistoissa puu seisoo, ravistama pakkasen, rauniokuori paljas, laulu poissa.
Simonsuuri	Tuo vuodenaika jonka näet minussa kun keltaisia lehtiä, ei ainutta, tai muutama, riippuu oksilta jotka vapisevat kylmän tullessa, kuorin paljaat rauniot, joissa linnut vasta lauloivat.
Saukkoriipi	Sen vuodenajan huomaat minussa, kun keltalehvät paljaat oksat, joissa muutama lehti pelkää pakkasta rippeinä parven, jolta pääskyt poissa.

 

 

Sonettikuu: #65

 

 

 

Sonetti #65

Shakespeare	Since brass, nor stone, nor earth, nor boundless sea, But sad mortality o’ersways their power, How with this rage shall beauty hold a plea, Whose action is no stronger than a flower?
Tynni	Ei kivi, vaski, maa, ei aava meri voi karttaa kuolevaisten kohtaloita, siis kuinka puolustautuu kauneus, ei kukkaa voimakkaampi käräjillä?
Simonsuuri	Kun ei vaski, kivi, maa, ei valtameri voi vastustaa synkkää kuolemaa, niin miten kauneus voi suojautua tältä raivolta kun sen mahti ei ole kukkaa vahvempaa?
Saukkoriipi	Kun kivi, vaski, valtameri, maa ei kadotusta murheellista vältä, niin kuinka kauneus vimmaan vetoaa, kun kukka vain ja puukko puuttuu hältä?

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää (romaani)

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Suom. Jaakko Kankaanpää
366 s.
Otava, 2026

 

Liekö missään maassa tehdään niin paljon romaaneja kirjailijoista itsestään kuin Englannissa? Sukupolvensa arvostetuimpiin prosaisteihin kuuluvan Ian McEwanin romaani Mitä voimme tietää (alunp. 2025) on sisäpiirimäinen tarina kirjailijasta ja Englannin kirjallisesta kulttuurista 2000-luvun alkukymmeninä. Romaanin kirjailijahahmo, Francis Blundy, on keksitty, mutta hänen työnsä ja tuotantonsa on kuvailtu eläytyneen tarkasti ja asiantuntevasti. 

Vanhahtavista taiteilijaelämän kuvauksista pitävälle tällainen romaani on kuin pitkä lomajakso loistohotellissa. Sen ei soisi päättyvän.

Erikoiseksi romaanin tekee se, että romantisoiva näkökulma ajankohtamme kirjallisuuteen luodaan sadan vuoden päästä tulevaisuudesta. Siihen mennessä planeettamme sivilisaatiot ovat romahtaneet sodissa ja ilmastonmuutoksessa. 2010-luvun korkeakirjallinen puuhastelu näyttäytyy tulevaisuuden historioijille yhtä ihmeellisenä aikana kuin millaisena me tarkastelemme 1900-luvun alun kukoistuskautta. Voimme ihailla ja paheksua maailmansotia edeltävien ihmisten lyhytkatseisuutta, mutta niin tullaan tarkastelemaan meidänkin aikaamme omien megakatastrofiemme edellä.

”Ihmiset sokaistuivat [katastrofaalisten] tapahtumien nopeudesta”, visioi McEwan. ”He eivät pystyneet ajattelemaan selvästi edes silloin, kun vastoinkäymisistä nousi ilmeisiä hyötyjä.” Ensimmäinen ydinsota aiheuttaa vain sen kokoisen ydintalven, että Maan ilmasto viilenee ja hidastaa ilmastonmuutosta. Vasta vuoden 2042 uusi ydinsota aiheuttaa ihmiskunnan kutistumisen ja valtioiden sirpaloitumisen. Meren noustessa Britannia muuttuu saaristoksi.

McEwanin tulevaisuusvisio on kevyt konstruktio, eikä siis suinkaan scifistinen ennuste. Tarkoitus on saada meidät katselemaan omaa aikaamme siltä kannalta, millaisen fiktion siitä saisi aikaiseksi. Kirjassa 2120-luvun historioitsijat nimittävät ajanjaksoa 1990–2030 ”sekoamisen ajaksi” tarkoittaen sillä myös taiteen esittävyyden kriisiä, kirjallisuudenkin välinpitämättömyyttä ilmeisiä kriisejä kohtaan. 

Kehyskertomuksen minäkertoja on tulevaisuuden nuori tutkija Tom. Hän etsii yhtä ainoaa vuonna 2014 kirjoitettua runoa, ensin tietokannoista ja sitten Walesiin pelastetusta arkistosta. Tom uskoo kyseisen Francis Blundyn runon olevan avainteksti, joka paljastaisi menneen aikakauden hengen, varhaisen ”biofilian”, josta on tullut 2120-luvun ihmisten ideologia. Etsinnät vievät kuitenkin ihan toisenlaisen mysteerin ja käsikirjoituksen äärelle kuin hän on odottanut.

Scifistin kannalta Mitä voimme tietää edustaa perinteisen brittiläistä cosy catastrophe -kuvitelmaa, jossa köyhä ja pirstaloitunut yhteiskunta ei lopultakaan ole kovin ikävä paikka elää. Ihmisille riittää, kun he saavat proteiinipatukoita purtavaksi ja liikenne kaukaisiinkin paikkoihin sujuu kohtuullisen mukavasti vanhoilla ajopeleillä. Kaikki ihmiskunnan digitaalinen tietämys on taltioitu Nigeriaan, mutta maailmantilanne ja tulevaisuus eivät enää tunnu vaivaavan mieliä. Etenkin akateeminen elämä on yhtä lupsakkaa ja romansseja suosivaa kuin vain brittiläiseltä romaanilta voi odottaa. Tom ihastelee, että kirjallisuutta tutkittaessa ”mielikuvitus voi loikata irti ajan kahlehtivista olosuhteista ajattoman esteettisen nautinnon ja ihmisyyden kuvaamisen kirkkaaseen ilmaan.” Tällaisen ”kirkkaan” brittirekisterin suomentamisessa Jaakko Kankaanpää on omiaan.

Mitä voimme tietää ei siis ole ”varsinaista” scifiä, mutta tulevaisuusromaanina se on oikein perusteltu teos, ja mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä enemmän yllätyksiä se tarjoaa. Käy nimittäin ilmi, että tuo vuonna 2014 laadittu runo sisältää Francis Blundyn elämästä paljastuksia, jotka ovat vuosisadan ajan hautuneet piilossa. Tomin akateeminen arkistoretki muuttuu rajuksi rikosmysteeriksi, hukkaamatta silti hetkeksikään kirjan isoa teemaa ja otsikon kysymystä siitä, mitä voimme tietää edes lähimmistä ihmisistä, saati taiteilijoista, joita ihailemme heidän ”luonnollisuutensa” tähden. Olettaen, että Tom on luotettava kertoja…

Itselleni Mitä voimme tietää on sekä McEwanin että romaanikirjallisuuden tähtitapauksia, vaikka tuskin tulen lukemaan kirjaa toista kertaa, siinä määrin se on juonivetoinen mysteeri.

Spefin kannalta kirja on pieni signaali siitä, että maailmanlopun ilmapiirissä ilmestyy edelleen kirjallisuutta, joka tunnustaa aikamme barbaarisuuden ja jaksaa silti ihailla siihen kätkeytyviä kirjahyllyn kokoisia utopioita, edes taiteena kestäviä.  

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.

 

Sonettikuu #55

 

 

 

Sonetti #55

Shakespeare	Not marble, nor the gilded monuments Of princes, shall outlive this powerful rhyme; But you shall shine more bright in these contents Than unswept stone, besmear’d with sluttish time.
Tynni	Ei marmori, ei monumentin kulta iässä suurta runoani voita, kimallat siinä heleämmin kuin kivessä, jonka ajan törky tuhrii.
Simonsuuri	Ei marmori, ei ruhtinaiden kullattu monumentti säily runon voimaa kauemmin. Loistat runossani kirkkaampana kuin tomuinen kivi jota tahraa huolimaton aika.
Saukkoriipi	Ei marmori, ei kuorit kultaiset ikinä voita tämän runon voimaa, vaan kirkkaampana sinä säteilet ja kivet ajan paksun patinoimaa.