Äijäkirjallisuus vs lauantaihesari 2026

 

Helsingin Sanomat mainosti isohkosti lehden uusinta rakennemuutosta. Lauantain lehden B-osioon luvattiin uusi ja iso Kirjallisuus-osasto. Tämä kuulosti hämmästyttävältä, sillä muutama vuotta sitten tehdyssä, vastaavan kokoisessa uudistuksessa HS muutti lauantainumeron B-osion puhvetiksi, johon dumpattiin naistenlehdistä kierrätetyt hyvinvointiartikkelit. 

Oikeasti rakennemuutoksen taustalla lieneekin oman sisällöntuotannon kaventuminen entisestään. Juttuja ilmeisesti kierrätetään yhä enemmän muualta Sanoma-yhtiön lehdistä.

Odotuksia kuitenkin herätti, miten Hesari aikoi ratkaista sen, että lauantainumeron B-osio on nyt ollut pitkään profiloitu naislukijoille. Kuinka se muutetaan yhtäkkiä kirjallisuuteen painottuvaksi osioksi? Miten Hesari saa uuden Kirjallisuus-osaston näyttämään siltä, että se on edes periaatteessa muutakin kuin yhdistelmä naisille suunnattuja hyvinvointijuttuja ja naislukijoiden enemmistölle suunnattuja kirjallisuuskritiikkejä?

Vastaus nähtiin eilen 25.4. julkaistussa Kirjallisuus-osion ensimmäisessä ulostulossa. Osion kolme ensimmäistä sivua on omistettu naiskirjailijalle, joka tekee kaikkensa mainostaakseen kirjoja somenäkyvyydellä. Lehden kolmoissivulla on julkaistu kirjailijan "vähäpukeiset" mainoskuvat. Näin Hesari uudistuu raikkaan tunkkaisessa iltalehtihengessä. 

 

 

Tämän katariinasouri-henkisen jutun perässä on sivun mittainen haastattelu Jari Tervosta, jossa kärjeksi on nostettu kirjailijan alkoholinkäytön lopettaminen. Haastattelun, joka on lähes tarkalleen sama kuin mikä aiemmin julkaistiin Sanoma-yhtiön iltalehdessä, oletetaan siis uppoavan niin mieslukijoihin (alkoholisti kirjailija) kuin naislukijoihin (alkoholismista selviytyminen). 

Mitä tällaiset uuden osaston ensimmäiseksi valitut uutisjutut kertovat suomalaisesta kirjallisuudesta? Se on Hesarille edelleenkin sivuseikka.

Kolmantena lehdessä on aukeaman täyttävä, "arvioksi" nimetty juttu suurlähettilään muistelmista. Oikeasti kyse ei ole arviosta. Tämä juttu keskityy siihen, mitä Venäjän hyökkäyssodasta on lähettiläs Antti H ajatellut tähän mennessä. Mitään kirjallisuuteen liittyvää ei jutusta löydä, ei edes muistelmista puolijournalistisena lajina. Juttu keskittyy pelkästään sodan kommentointiin. Kirjallisuus on pelkkä tekosyy julkaista Venäjä ja sota -heruttelua uudessa osiossa.

Vasta sivuilta 8 ja 9 löytyy perinteisempää kirjallisuuskritiikkiä. Siis hesarilaisittain. Helena kirjoittaa lämpimästi Tiinan kirjasta, koska onhan siinä päähenkilö queer-opettaja, jolla on paljon sanottavaa koulujen ja opetuksen tilasta Suomessa. Kirjallisuus sanataiteena on sivuseikka eikä kirjan ominaisuuksia sanataiteena kommentoida kertaakaan. 

Sivulla 9 on sitten Hermanin kritiikki ulkomaisesta pienoisromaanista, jota sentään voidaan kehua hermannimaiseen tapaan viitteellä filosofi Adornoon. Se riittää "laadun leimaksi".

Sivun 10 ja vähän ylikin on jouduttu keksimään täytemateriaalia, jotta uuteen Kirjallisuus-osastoon saadaan jotain julkaistavaa. Antti M kirjoittaa pitkän setäselosteen äijäkirjasta, joka edustaa hänelle tuoreinta kotimaista proosaa: kuusikymmentä vuotta sitten julkaistusta Veijon romaanista Tukikohta. 

Taas päästään puhumaan sodasta. Eli muistuttamaan uudistettua B-osiota selaileville epäluuloisille äijille, että kyllä vaan: naisten hyvinvointijutut on nyt siirretty täytemateriaaliksi viikon varren muihin Hesareihin. Sota se on joka myy!

Vielä sivut 12-13 ovat nekin uutta Kirjallisuus-osastoa. Siellä Arla on keksinyt miten yhdistää hyvinvointisenttailu kirjallisuudesta ihquiluun: haaveilemalla parantolaan sijoittuvasta kirjallisuudesta. Näin syntyy kuolemattomia havaintoja, kuten että parantolatarinoissa "sairaus ja terveys, elämä ja kuolema asettuvat vierekkäin ja vastakkain". Näinkään vahvoja analyysejä ei jutulta odottaisi, koska suurin osa siitä käsittelee toimittajan romanttishenkistä vierailua Paimion parantolassa. Jutun tyylilaji ei sovi lainkaan aukeamalla käytettyyn kelmään kuvitukseen, mutta ilmeisesti on liikaa vaadittu, että hesarilainen kulttuuritoimittaja tekisi hyvinvointijutun korvikkeeksi oikeaa uutista eikä fiilistelevää esseetä.

Viimeiset kaksi sivua ennen B-osion uutta NÄKEMYS-osastoa on otsikoitu Kulttuuriksi. Sivun 14 täyttää ihan oikean journalistinen juttu tytöistä taidetestaajina. Sitä täydentää sivulla 15 pojille suunnattu "peliarvio" uudesta konsolipelistä, jossa uusilla nappulayhdistelmillä pääsee tappamaan ja tuhoamaan "biomekaanisia olioita". 

Näin on hätäpäisesti saatu B-osio täyteen sitäsuntätä, kunhan jokainen optimaalinen lukijaryhmä saadaan huomioitua. Hesarilaista sotatalouskieltä noudattaen: klikkiotsikoinnin strategioita vaikkei taktiikoita noudattaen.

Mutta hei! Saska & tytöt, siellä Hesarissa! 

Annan teille ilmaisen vinkin ensi lauantain Kirjallisuus-osioon: varmasti kuin vegaaninakki myisi trendijuttu kotimaisen miekkakirjallisuuden noususta keväällä 2026! Ilmiöjuttuunhan ei tarvita kuin kaksi esimerkkiteosta ja nyt niitä olisi kolme:

 

 

 

Sonettikuu: #130

 

 

 

Sonetti #130

Shakespeare	My mistress’ eyes are nothing like the sun; Coral is far more red, than her lips red: If snow be white, why then her breasts are dun; If hairs be wires, black wires grow on her head.
Tynni	Armaani katse ei käy auringosta, koralli voittaa punallansa huulet, jos lumi loistaa, rinnat ovat tummat, metallilangaksi on mustaa hius.
Simonsuuri	Rakkaani silmät eivät loista aurinkoina, koralli on huulten punaa punaisempaa, lumi on valkeaa, rinnat ovat hiirenharmaat, ja jos hiukset ovat kultalankaa, hänen ovat mustia.
Saukkoriipi	Ei rakkaan silmät päivän paistetta, ei korallista punaa huulet armaat. Jos hiukset lankaa, langat mustia, jos lumi valkeaa, niin rinnat harmaat.

 

Sonettikuu: #129

 

 

 

Sonetti #129

Shakespeare	The expense of spirit in a waste of shame Is lust in action: and till action, lust Is perjur’d, murderous, bloody, full of blame, Savage, extreme, rude, cruel, not to trust;
Tynni	Vain hengen tuhlaamista häpeään on himon toimi; himo toimeen asti on valapatto, julma, järjiltään, verinen, vilpillinen, raaka, raju.
Simonsuuri	Hengen haaskausta, tuhlausta häpeän on himo itse teossa; ja himo ennen tekoa on valmis veritöihin, vääriin valoihin, petollinen, kiero, töykeä ja raaka julmuri.
Saukkoriipi	On voiman hukkaa hävyn tyhjyyteen toiminta himon – himo toimeen asti murhaaja, valapatto, haavoilleen lyötetty peto pettäin joutuisasti,

 

Sonettikuu: #121

 

 

 

Sonetti #121

Shakespeare	’Tis better to be vile than vile esteem’d, When not to be receives reproach of being; And the just pleasure lost, which is so deem’d Not by our feeling, but by others’ seeing:
Tynni	Parempi kehnous kuin kehnon maine, jos tuomitaan ei-olla niinkuin olla ja pos jää ilon palkka, jota siksi ei tunne tee, vaan vieraat arviot –
Simonsuuri	Parempi olla paheellinen kuin siksi luultu, kun se ettei ole, kuitenkin tuomitaan. Aito nautintokin menee, kun sitä paheksutaan nautintona – ei omissa tunteissa vaan toiste katseissa.
Saukkoriipi	Parempi pahuus pahan mainetta, kun paheeton saa paheellisen soimaa vaan ei sen nautintoa aitoa – ei meidän mutta muiden arvioimaa.

 

Sonettikuu: #116

 

 

 

Sonetti #116

Shakespeare	Let me not to the marriage of true minds Admit impediments. Love is not love Which alters when it alteration finds, Or bends with the remover to remove:
Tynni	En uskollisten mielten avioon näe esteitä: ei ole rakkautta rakkaus, jos se muutoksesta muuttuu tai torjuttuna taipuu torjumaan.
Simonsuuri	Uskollisten mielten liitolle ei ole esteitä: rakkaus ei ole rakkautta jos se muuttuu muuttumisen halusta tai taipuu vastavoiman vastukseen.
Saukkoriipi	En avointen mielten liitolle esteitä lupaa, aituuksia lyötä. Ei rakkaus rakkautta, jos muuttuu se muutosten vuoksi, menetysten myötä,

 

 

Takaisin talveen puolitäysin mukein (mökkielämä)

  

Vielä myöhään eilen illalla oli kymmenisen astetta lämmintä ja viime yönkin pihalämpö pysyi viidessä asteessa, vaikka taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi riitti valaisemaan pihan. Mutta kun tuuli kääntyi pohjoiseen, oli mökki aamulla viileämpi kuin pakkasyön jälkeen. Sen tuntee heti herättyä, eikä tee mieli lainkaan nousta peittojen alta, vaan jää selailemaan kännykältä uutisia ja bgg:n peliarvosteluja aivan kuin makoilisi jossain hotellissa ulkomailla tahdottomana kohtaamaan vieraan kulttuurin pienet epämukavuudet.

Takatalven merkit ovat niin ilmassa, että linnutkin vaikenevat. Orava kävi tutkimassa tekemäänsä reikää mökin nurkassa, mutta olen laittanut siihen taas kuokan terän tukkeeksi. Tällaisella suursään käänteellä niin mökki kuin metsäkin ovat tuulen armoilla, aivan kuin oltaisiin keskellä merta.

Vielä eilen Nilsiän keskustassa oli aivan kesälämmin, lapset kulkivat t-paidoissa. Nilsiän bussireissuilla on mukavat kaksi tuntia tehdä aina sama kierros: lounastaa Pölkyssä ja lukea uusimmat Pitäjäläiset, käydä kirjaston kierrätyshyllyllä ja lukea päivän Mullikka, istahtaa sitten rannalle katselemaan maisemaa, ja lopuksi tehdä ostokset Alkossa ja marketissa. Päivän viimeinen bussi Nilsiästä lähtee jo 15:40, joten siitä ei ole varaa myöhästyä.

Toin kyläreissulta einestä, viiniä ja vettä, sekä kaksi kirjaa kierrätyshyllystä, Antti Vihisen esseitä ja Rajalan Meriluoto-elämäkerran, mitkä kumpikaan eivät ole kelpo mökkilukemista, mutta vähän sentään vaihtelua. Näin tällaisessa kevätreissussa tuntuu kaikessa väliaikaisen ahdinko. Vasta tänä aamuna kahvia keittäessä huomasin ison vesipullon olevan hiilihapollista, vaikka kyljessä lukee isolla LÄHDEVESI. Täytyy siis tänäänkin retkeillä, joko huoltsikan pitsalounaalle tai sen nestehyllyille. 

Paluupäivän, torstai vai perjantai, ratkaisi puolestani VR. Sen kaukojunat ovat aina vain täydempiä, joten piti päättää mihin vuoroon ylipäänsä mahtuu Kuopiosta takaisin Tampereelle. Valitsin torstain. 

Bergman-tiedostot olen saanut nyt käytyä lävitse ja ryhmiteltyä niiden muistiipanot ensin leffakohtaisesti, sitten johdannon taustoitukseen ja loppuluvun perintöosuuteen, hieman Hitchcock-kirjani tapaan. Bergmanin tuotanto on itse asiassa aika lailla saman kokoinen kuin Hitchcockilla, mutta johdatuskirjan kannalta paljon vaikeampi esitellä. Hitchcockilla on paljon huonosti aikaa kestäneitä mykkäfilmejä, jotka saattoi jättää lyhyille referoinneille. Bergmanin varhaiskaudella (1943–1950), sen sijaan, on vähäisemmissäkin ohjauksissa hyvin tunnettuja teoksia, kuten Satamakaupunki ja Elämän sateessa, joka on myös yksi omista omituisista suosikeistani. Varhaiskauden jälkeen on sitten kolmisenkymmentä lukukohtaista elokuvaa (vuosilta 1950–2003), joista vähintään puolet on sellaisia, että niille voisi omistaa kokonaisen kirjan, ja on omistettukin. Tämä on rakenteen kannalta yhtä tyly ongelma kuin Hitchcockin isoissa klassikoissa: miten esitellä Hitchcockin Vertigo tai Bergmanin Persona yhtä monessa sivussa kuin saman ohjaajan Frenzy tai Saraband? Ainoa keksimäni ratkaisu on hajauttaa osa kyseisiä elokuvia koskevista tulkinnoista pohjustukseksi johdantoon ja "ohjaajan perintö jälkimaailmalle" -kommentteihin loppulukuun.

Yhden kerran väsäsin jo Bergman Estate residency -hakemuksen, mutta aloin sitten jänistää. Osittain siksi, että ohjeiden mukaan hakijalla pitäisi olla auto voidakseen itse noutaa ruokansa Fårön kylältä. Periaatteessa pystyisin fillaroimaan pienen saaren huoltomatkat, mutta vain periaatteessa. Sää ja vuodenaika voisivat osoittautua vaativammiksi kuin mitä tällä hetkellä edes täällä tutussa savolaismaisemassa olen motivoitunut tekemään. Fårö ei ehkä ole filmihullun paratiisi kuin B-pyhäkön sisäpuolella. Tai sitten pitäisi olla jokin vickykrieps muusana. Shetlannissa pysyttelin lämpimänä ja kylläisenä paljon karummassakin mökkimaisemassa, mutta siitä matkasta on 25 vuotta. Resilienssi, tuo yhteiskuntaoppineiden tuorein väittelyn aihe, oli silloin vielä kuin nuorella miehellä.

Fårö-hakemus jäi lähettämättä myös siksi, että kertyneet apurahahylsyt suosittelivat pysyttelemään matalana suomalaisen filmihulluuden juoksu- eli joukkohaudassa. Sen sijaan tein ja lähetin toisen hakemuksen Visbyn BCWT-residenssiin. Sieltä ei koskaan kuulunut edes hylsyä. Kaipa ne ajattelivat hullun suomalaisen erehtyneen residensseissä 60 kilometrin etäisyydellä. Vaikka kehuin olleeni heidän vieraanaan aiemminkin.

No, tämä savolainen metsämökki on nyt sitten taas pikainen residenssini. Jälleen kiitokset Hannelle ja Saaralle.

 

To plug or not to plug... karua elämää savolaismaisemassa...

Sonettikuu: #107

 

 

 

Sonetti #107

Shakespeare	Not mine own fears, nor the prophetic soul Of the wide world dreaming on things to come, Can yet the lease of my true love control, Supposed as forfeit to a confin’d doom.
Tynni	Ei oma pelkoni, ei profetoiva maailmansielu aavistellessaan näe rakkauteni kestoaikaa, vaikka sen tuomion jo luultiin langenneen.
Simonsuuri	Ei oma pelkoni, ei ihmiskunnan sisäinen aavistus, joka enteilee tulevaa, voi rajoittaa oikeutta aitoon rakkauteeni, jonka tuomio kai kerran päättyy.
Saukkoriipi	Ei oma pelkoni, ei profeetat, jos kaiken maailman tulevia haikaa, erota koska syytteet laukeavat, ei rakkauteni rajaa, määräaikaa.

 

Kohti kesää puolityhjin huussein (mökkielämä)

 

Petollinen onni... on punainen huussi routamaan reunalla...

 

Paljonko kevät etenee kuukauden puolikkaassa? 

Tasan kaksi viikkoa sitten, kun lähdimme täältä mökkimaisemasta, kairasin vielä rantajäähän reiän jotta sain nostettua saunavedet. Jää notkui, mutta olisi kantanut keskemmälle salmea. Nyt koko salmi on vapaa talven jäistä, kiuru kurluttaa hälyhuutoaan sen päällä kuin ainakin maatiainen omistajan äänellä. Nyt kun joutsenten valtiasmuutto salmella on ohitse. Kesä on silti jossain käsittämättömän kaukana. Käsitteettömän.

Pihassa on lämmintä 9 astetta varjossakin, aitalla auringossa ainakin 20, mutta puissa ja pensaissa ei näy senkään vertaa silmuja kuin Tampereen korkeudella. Yksi ainoa perhonen tekee kesää pitkällä valokaistaleella joka yltää metsän viileästä rajasta aitan terassille, yksi kimalainen pörrää saunan kuistilla. Ja sitten yöksi tulee niin kylmä, että voisi olla helmikuu. 

Tämä on taatusti omituisin kuukausi suomalaista vuodenkiertoa. Ymmärrän miksi orava säntäilee maassa eikä talven harmaannuttamissa puissa.

Vajan lähelle, auringon lämmittämään kanervikkoon, sain kaivetuksi kuopan ihan vain perinteisin vaivoin eli savimaata vähän kerrallaan väkertäen, tyhjennettyä sinne isomman huussin sisällöntuotannon. 

Mutta pienemmän huussin vierellä avoin niittymaa antoi myöten vain pari senttiä pinnasta, mullan alla maa oli umpijäässä. Aurinko porottaa päivällä kuumasti juuri tuolle raiskiona syntyneelle niitylle, mutta savolainen maaperä pysyy roudassa kuin nurkkakuntainen mieli. Teeppä siitä sonetti!

Joten yhden yön jälkeenkään en ole ihan varma, viivynkö täällä pehtorimaisesti torstaihin vai perjantaihin. Sääennuste lupaa kylmenevää ja lumisadetta. 

Matkalukeminenkin tuli valittua hätäisesti, filosofi Timo Airaksisen muistelmateos, jonka viihdyttävyyteen väsähtää nopeasti. Ymmärtäisin jos joku naapurin einari kehuskelisi ryyppy- ja naisseikkailuillaan vielä vanhuusvuosinaan, mutta miksi filosofi jankuttaa sitä samaa satoja sivuja? Kirjamessuilla Airaksisen juttuja kuunteli kuin ainakin ihmistä, joka puhuu elämästä eikä esittävyydestä, mutta kirjan sivuilla moinen asenne on se äijämäisin ja pönöttävin ominaisuus. Luen silti kirjan loppuun, kuten lahjaksi saadut kirjat luetaan. Jotain Airaksisen tekstuaalisesta strategiasta voisi suodattaen oppia. Kirjan varsinainen sisältö eli filosofian historiointi alkaa vasta sivulta 112.

 

Läppäri on täällä jälleen mukana, jotta saisin seuraavaan vaiheeseen viime vuosina kertyneet Bergman-muistiinpanot. Turhaan olen hakenut apurahoja Bergman-projektiin, joten kirja täytyy "rutistaa" pois jossain tiiviimmässä muodossa ja sitten unohtaa. Toukokuu menee kuitenkin sotakirjaa editoidessa ja sitten onkin kesä ja pitäisi löytää sisäinen runoilijansa luodakseen jotain ikuista. 

Vielä yhden elokuvakirjankin haluaisin tehdä, ihan ohkaisen ja pelkästään tyyliin keskittyvän. Vielä löytyy täsmäaiheita, joista kukaan muu ei tunnu kiinnostuneen. Vähiten säätiöiden raharaadit. Kuten Ingmar Bergmanin kaltaisesta menneen maailman taiteilijasta. Olisiko ollut peräti natsikin?

Hyvästä täsmälukemisesta täällä hirsimökin rauhassa eniten nauttii, eniten täällä. Siksi summassa napattu matkalukeminen ärsyttää reppupainoaan enemmän.

Ehkäpä viimeinkin luen vaikkapa Moby Dickin mökin hyllystä. Ehkäpä en. 

Todennäköisesti käyn Nilsiässä jo tänään, ikään kuin Maija Soikkelin Muistosäätiön rahoittamalla kevätretkellä. Näin pyrin kaikkiin kuluihin nykyään asennoitumaan. Nilsiässä on lokoisan savolainen lounaspaikka, Pölli, eikä matka kestä kuin parikymmentä minuuttia. Kirjaston poistohyllystä saattaa löytyä jotain hitaammin sulateltavaa kuin rahvaanfilosofia. 

Kohti kesää menemme kepulaisittain puolityhjin huussein.

Sonettikuu: #106

 

 

 

Sonetti #106

Shakespeare	When in the chronicle of wasted time I see descriptions of the fairest wights, And beauty making beautiful old rime, In praise of ladies dead and lovely knights,
Tynni	Kun näen, kuinka vanhat kronikat kuvaavat kauneimpia olentoja ja kuinka kauniiksi saa Kauneus nuo riimit: sankarit ja kuolleet neidot –
Simonsuuri	Kun hukkaan menneen ajan kronikasta katson ihanien olentojen kuvia, kuinka kauneus luo kauniin vanhan säkeen, kuolleen neidon, soman nuorukaisen tähden;
Saukkoriipi	Kun huomaan menneen ajan tarinain kuvaavan luomakunnan kaunokeita, loistonsa runoelmain komeain kuolleita rouvia ja ritareita.

 

Sonettikuu: #104

 

 

 

Sonetti #104

Shakespeare	To me, fair friend, you never can be old, For as you were when first your eye I ey’d, Such seems your beauty still. Three winters cold, Have from the forests shook three summers’ pride,
Tynni	Minulle, kaunis ystävä, et muutu, sulosi näyttää samalta kuin silloin, kun ensi kertaa näin sen. Talven tuimuus ravisti kolmen suven loiston puista,
Simonsuuri	Kallein ystävä, minulle et koskaan vanhene. Niin kuin ensi kerran katsoin silmiisi, sellainen on yhä kauneutesi. Kole kylmää talvea riisti kolmen kesän loiston metsän puilta,
Saukkoriipi	Et minusta voi koskaan vanheta. Kuin ensi kertaa yhä yhtä yksi on kauneutesi – kolme talvea sai kolmen suven loiston riistetyksi,