KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA

02/2020 Neljän miekan tanssi ilmestyy
04/2020 Suomalainen syykirja ilmestyy
05/2020 ?
06/2020 ?
07/2020 ?
Syksy/2020 Kirjoitusopas Maailmoja rakentamassa ilmestyy
10.-17.10. Muoniossa mökissä (toivottavasti)

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Strindbergin Kuolemantanssi (näytelmä)


 Aluksi fanfaarit Tampereelle. Kun harrastajateatteri saa elvytettyä klassikon, se on aina tapaus, jota kelpaa juhlistaa. August Strindbergin näytelmien kohdalla kynnys klassikon henkiinherättämiselle, puhumattakaan uudelleentulkinnalle, on erityisen korkealla. 💀

Tällä kertaa fanfaarit menevät Tukkateatterin ohjaajalle Juho Laitiselle. Strindbergin "Kuolemantanssi" kuulostaa liiankin sopivalta näytelmältä tähän tappavan epidemian hallitsemaan vuoteen, mutta pohjimmiltaan kyse on avioliittohelvetin kuvauksesta, johon tosin liittyy yllättävänkin osuvia pakkokaranteenin ja maailmasta eristäytymisen aihelmia. 💀

Huoneteatterin kokoiselle näyttämölle Strindbergin kamarinäytelmäklassikot asettuvat helpostikin TILANTEINA, mutta hahmojen ja heidän suhteidensa käsittely edellyttää joko harrasta epookkitulkintaa tai sitten hullunrohkeaa analyysiä, mitä kitkerästä intohimosta ja riippuvuusliitoista halutaan siirtää nykypäivän parisuhdekamppailuihin. Laitisen ratkaisu on ollut kääntää näytelmän sukupuoliroolit, tehdä asehullusta kapteenista naispuolinen upseeri, jonka tossukkainen aviomies odottaa kärsivällisesti puolisonsa kuolemaa. Minimaalisen asetelman heittää tasapainosta pariskunnan vieraaksi saapuva nuoruudenystävä Kaisa, tämän kun oletetaan saattaneen pariskunnan yhteen - minkä Kaisa voimakkaasti kiistää. 💀

Kuten Pirkko Kosken kirjasta "Strindberg ja suomalainen teatteri" (2004) voi lukea, pohjoismainen kamarinäytelmä on jotakuinkin yhtä kuin Strindberg. Pienet ranskalaiset ja saksalaiset huoneteatterit loivat Strindbergille maineen teatteritaiteen uudistajana, ja Suomessakin hänen näytelmänsä jakoivat orastavan teatteri-instituution konservatiivisen arvotaiteen kannattajiin ja naturalistisen ongelmadraaman kannattajiin. Kosken historiikista selviää, miten Strindbergiä ihailtiin enemmän Suomessa kuin kotimaassaan, siinä määrin, että kaksi arvotaiteeksi suvaittua näytelmää sai maailmanensi-iltansa (1913 ja 1916) Helsingissä. Yhtä yllättävää on kuitenkin se, että Kosken mukaan Strindbergin näytelmät unohdettiin suomalaisissa teattereissa viideksi vuosikymmeneksi. Kun ne sitten 'löydettiin' jälleen laitosteattereiden repertuaariin, kukaan ei edes ihmetellyt pitkää katkosta. Suosituimmat näytelmät olivat "Neiti Julie" ja "Kuolemantanssi", joista jälkimmäistä esitettiin sotien jälkeisessä Suomessa 18 erilaisena produktiona vuosisadan loppuun mennessä. 💀

Mikään itsestäänselvyys Strindberg-näytelmä ei ole vielä 2000-luvullakaan laitosteatterin saati harrastajateatterin ohjelmistossa. Kun TTT teki 2019 "Neiti Julien" ei juolahtanut mieleenkään mennä sitä katsomaan, koska saattoi hyvin arvata, miten vulgäärifreudilaista ja pikkutuhmaa kyökkidraamaa näyttämölle masinoidaan. 💀

Mutta "Kuolemantanssi" onkin vallan muuta, se toinen ääripää sukupuolten sodassa. Tukkateatterin ja Juho Laitisen ohjaamassa tulkinnassa (ensi-ilta 19.9. 2020) kapteeni Ester saa hallita näyttämöä niin, että sukupuolten valtakamppailun sijaan draama alkaakin kallistua siihen suuntaan, millä keinoin puoliso Antti ja todistajan osaan pakotettu Kaisa onnistuvat pakenemaan hänen saareltaan. 💀


Tämä kapteeni Esteriä painottava tulkinta johtuu toki siitä, että hahmoa esittävä Paula Toivonen tekee yhtä jyräävän roolin kuin mitä voi kuvitella Edvin Laineen aikoinaan tehneen esittäessään kyseistä roolia Kansanteatterissa (vastinparinaan Ella Eronen!). Mutta Laine oli neliykymppinen jäärä kapteenia esittäessään. Toivonen taas tekee ennemminkin happaman iättömän hahmon, ja juuri siksi hänestä luontuu niin ilmiömäisen  justiinamainen naisupseeri. 💀

Hankalampi ristiriita hahmon ja näyttelijän välillä koituu Anttia esittävälle Jaakko Melalle: kaksimetrinen, pohjalaistyyppisesti kalskea nuori mies upseerivaimon hissukkapuolisona ei näytä sellaiselta passiivisaggressiiviselta juonittelijalta, kuten Strindbergin teksti ja näytelmän esitysperinne viittovat. 💀

Hankala rooli on myös jännityksen lataavalla kolmannella osapuolella, Kaisaa esittävällä Terhi Meriläisellä, joka putkahtaa ajattomaan aviohelvettiin rinkka selässään kuin railausmatkalla eksynyt opiskelijatyttö. Alkuperäisessä tekstissähän Kaisan hahmo (eli Kurt) on miehen (eli vaimon) serkku, mikä selittäisi hieman Kaisan viivyttelyä riitelevän pariskunnan hoivaajana. Mutta nyt  katsoja saa ihmetellä, miksi Kaisa jää seisoskelemaan paikalle vaikka olisi tarjolla juhlatkin viereisessä talossa. 💀

Pelkkä sukupuoliroolien nurinkääntäminen ei näytä riittävän hahmojen uudelleenmotivointiin. Repliikkejä ja hahmoja olisi pitänyt muokata toissijaisten aiheiden (viestivälineiden eristämät ihmiset, karanteenisaaren symboliikka, naapureiden välinen säätykateus) perusteella ihan uusiksi. 💀


Mutta tällaisenaankin "Kuolemantanssi" on ehdottomasti näkemisen arvoinen teatteritapaus Tampereen verraten hapettomassa näyttämösyksyssä. Sukupuolten valtakamppailun sijaan se kertoo yleisemmin pari- ja ystävyyssuhteiden vaikeasta mukautuvuudesta luokkayhteiskunnan statuskamppailuun. Lisäksi tekstin muokkaamisessa nykypäivän näyttelijöiden repliikeiksi on onnistuttu niin erinomaisesti, ettei kaksituntisessa esityksessä tulee kertaakaan ajatelleeksi, miten vanhaa näytelmätekstiä ollaan seuraamassa. 

Laitisen tulkinnan rohkeutta voi ihastella vaikkapa sen perusteella, miten tylsän romanttisen tai kärjistetyn ekspressionistisen sovituksenkin "Kuolemantanssi" voi saada osakseen - esimerkiksi oheisia produktiokuvia (Tukkateatteri, Lapin YT, Riksteatern) vertailemalla. 💀

 

Kannattaa tutustua myös Kulttuuritoimituksen erinomaisen esseemäiseen arvioon Tukkateatterin "Kuolemantanssista".



maanantai 21. syyskuuta 2020

Rakkaani, Conan Barbaari (näytelmä)

Kun naisten identiteettiongelmia käsitellään teatterissa, se tehdään tanssin ja identiteettiä hajottavien sisaruus- tai äitiysjuonten avulla.

Kun miesten identiteettiongelmia käsitellään teatterissa, se tehdään farssin ja identiteettiä kärjistävien kaverikarikatyyrien avulla.

Poika ja mielikuvituskaverit

Turun kaupunginteatterin "Rakkaani, Conan Barbaari" (ensi-ilta 9.9. 2020) on yritys tehdä farssin ja karikatyyrien avulla draamaa 1970-luvulla nuoruutensa kärsineen miehen keskenkasvuisuudesta. Ensimmäinen puolisko näytelmää kuvaa koulukiusatun teinipojan ankeaa arkea, josta hän pakenee Conan-sarjakuvien avulla mielikuvitusmaailmaan. Yksittäinen Conan-novelli "Elefantin torni" (1933) kuitenkin johdattaa hänet niin syvälle Conanin luojan, Robert E. Howardin maailmankuvaan, että hän kuvittelee kohtaamisen samanlaista syvää yksinäisyyttä ja isättömyyttä kärsineen Howardin kanssa  texasilaisessa baarissa. 

Toisen puoliskon näytelmää aloittaa pitkitetty sketsimäinen kohtaus, jossa teini keskustelee pahvilaatikossa barbin kanssa kuin kyse olisi palvovan tyttökaverin kohtaamisesta, ja sen jälkeen kohtaukset rytmittyvät erilaisten kuvitelmien välillä. Toinen puolisko käsittelee teinin ajelehtimista aikuisten seurassa karaoke-pubissa ja ehkä jonkinlaista identiteetin haarniskoimista kaikilta ulkopuolisilta mielipiteiltä. Kun ei isän auktoriteettiin päästä käsiksi niin poika sitten murskaa mielikuvissaan Kiss-yhtyeen kitarasankarin Paul Stanleyn.


Näytelmä jää yhtä keskeneräiseksi kuin päähenkilönsä identiteetti. Ensimmäisessä puoliskossa kärjistetään sekä koulun väkivaltaista ilmapiiriä (opettajankin fantisoidaan ampuvan kaikki oppilaansa) että kotia hallitsevan isän virkakorrektia machoilua. Toisella puoliskolla tästä odottaisi kehitettävän sitä varsinaista draamaa, mutta edes selviytymistarinaa tästä ei yritetäkään tehdä.

Tällainen näytelmä pitää katsojan mielenkiintoa yllä ainoastaan sillä metakysymyksellä, mitä yhteistä kohtauksista voi löytää ja mitä tällä kaikella yhdessä halutaan argumentoida. Viimeisessä, repliikittömässä kohtauksessa keskeinen argumentti sitten paljastetaan yhdellä ainoalla valkokankaalle heijastetulla kuvalla... Ratkaisu on niin hölmö, että sen voisi yhtä hyvin paljastaa jo näytelmän alussa, mutta ottaen huomion kakkosnäytöksen heikkouden täytyy toivoa edes jonkun katsojan saavan lopetuksesta jotain oivallettavaakin. 

Toisaalta, kun kerran käsikirjoittaja-ohjaaja Juho Mantere on selittänyt käsitelleensä näytelmässä omaa kasvukertomustaan, niin pohtia voisi mikä näytelmän psykopatologiassa mahtaa vastata Mantereen omaa kehitystä? Se karmea loppukuvako? Vai olisiko näytelmän avainkohtaukseksi tulkittava se teinipojan suudelma Conan-barbaarin kanssa? Latentin homoseksuaalisuuden kätkemistarinako tämä olikin?

Näytelmän mainos lupaa K-16-varoituksen (vai -houkuttelun?) ohessa ironisesti "Paljasta pintaa, väkivaltaa ja kyseenalaisia arvoja". Mustan huumorin keinoin toimivana miestutkielmana näytelmä jätti kuitenkin yhtä paljon toivomisen varaa kuin farssin ja fantasian yhdistelmänä. Ylevän populaarihahmon siirtäminen näyttämölle ei ole helppo tehtävä edes lastennäytelmissä, mutta aikuisten näytelmässä myyttisankarin soveltaminen voi johtaa ironian sävyjen täydelliseen sekasotkuun. Näin käy mielestäni "Rakkaani, Conan Barbaari" -näytelmän kohdalla.

 Itselleni ratkaiseva houkutus tämän näytelmän katsomiseen oli pääosan Miro Lopperi. Olin nähnyt hänet kahdessa Kansallisteatterin produktiossa ja halusin nähdä miten moinen fyysisesti tarkka näyttelijä pärjää jossain muussakin kuin venäläisen angstin ilmaisijana. Ja hyvinpä pärjäsi, vähän liiankin isolla energialla ja rokkikukkojen elehtimisellä. 

Mutta kakkosnäytöksen aloittanut kohtaus, jossa Lopperi pahvilaatikon luukusta käsin vangitsee koko isohkon katsomon huomion nukkenäyttelemiseensä, käy malliksi sellaisesta suvereeniudesta, jonka vuoksi häntä kelpaa seurata jatkossakin. Toivottavasti muuallakin kuin Turussa.




perjantai 11. syyskuuta 2020

Wasp Network (elokuva)

Rivien välissä -elokuvan (2018) perusteella olin varma, ettei Oliver Assayasilta parane odottaa enää mitään katsottavaa, mutta Wasp Networkin (2020) olisin mennyt katsomaan teatterilevitykseenkin - siinä uskossa, että 66-vuotias ohjaaja-käsikirjoittaja palaa siinä samanlaiseen kovaksi keitettyyn terrorismikuvaukseen kuin täydelliseksi hiotussa Carlosissa (2010). Pettyneenä olisin tullut teatterista. 

Nyt Netflixin jakelemana Wasp Network -elokuvan voi katsoa ikään kuin hukattuina mahdollisuuksina, kuten yhä useammat mestariohjaajien filmit 2000-luvulla tuntuvat olevan, tänä epämääräisiksi käyneiden kohdeyleisöjen aikakautena. Lopputulos ei ole ihan jännäriä, ei ihan perhemelodraamaa, ei ihan epookkinostalgiaa, vaan heikosti koossa pysyvä sekoitus tätä kaikkea ilman mitään taiteellisia tavoitteita erityisen ilmaisun löytämiseen ainutlaatuiselle poliittiselle aiheelle: miten Kuuba solutti 1990-luvulla vakoojiaan USA:sta käsin toimivaan amerikankuubalaisten verkostoon.

Näyttelijäntyössä on jouduttu päättämään miten esittää vale-elämää viettäviä agentteja ilman jännitysgenren mukaista kiristyvää ilmeilyä tai hermostunutta pälyilyä. Ratkaisuna on myhäilevän arkinen käytös, johon paikallisväriä tuo kaksi perustellun ylimielistä kuubalaista playboy-tyyppiä. Sivuhahmoihin ladattu väkivallan uhka antaa filmille varsinaisen uskottavuuden, samoin kuin erittäin huolella valikoidut filmauspaikat Kuuban 1990-lukulaisiin maisemiin. Tuotannollisesti filmi sopisi siis aivan hyvin teatterilevitykseenkin, jollei sen varsinainen konsepti olisi hukassa: mihin tätä aihetta halutaan oikein käyttää? mitä sillä halutaan sanoa? 

Tai: miten näin herkullinen tarina on päässyt luiskahtamaan Hollywoodin käsistä?


Taas kerran Penelope Crutz riittää vesittämään filmiin. Hän on ainoa jonka roolihahmo saa tilaa näytellä ison hahmokaartin Wasp Networkissa (Ana de Armas sivuroolissa olisi paljon kiinnostavampi... näyttelijänäkin), koska Crutz on se markkinoitavin nimi tällaisen sumean melodraaman tapauksessa. Niinpä hänen presenssinsä yksittäisessä lapsenhyvästelyssä saa enemmän kuva-aikaa kuin poliittisin kohtaus FBI:n vierailulla Havanassa. 

Jos tällainen riippuvuus näyttelijätähdelle annettavasta painoarvosta aiheen ja tarinan ja tunnelman kustannuksella ei ole koko viihdeteollisuutta määrittävä ongelma niin mikä sitten? 


Ja tätäkö on "vaihtoehtoisen elokuvan" 2000-luku, että omanlaisensa waspnetwork Netflix sentään tuottaa tällaistakin filmiä, jossa annetaan sentään kohtuullisen aurinkoinen ja hieman sankarillinenkin osuus Kuuballe suhteessa Yhdysvaltoihin? 


Yksimielisyys Assayasin kehnoimmasta filmistä (Boarding Gate, 2007) on maailmalla horjumaton, mutta seuraavaksi turhimmasta filmistä kilpailevat nyt tämä WN ja se järjetön taidejännäri Boarding Gate.

Peukalosäännöksi seuraavalle katsojapolvelle voisi antaa, että Assayasin elokuvan laatu on kääntäen verrannollinen lentoterminaaleille annettuun kuva-aikaan nähden.


keskiviikko 26. elokuuta 2020

Tenet (ei spoilereita)

Nyt ymmärrän miksi Christopher Nolanilla oli niin kiire saada elokuvansa Tenet (2020) elokuvateattereihin  ennen syksyn James Bond -ensi-iltaa. Tenet'hän on käytännössä Bond-filmien genremukaelma, joka saa Bond-konseptin näyttämään naurettavalta monella tapaa:

1. Bond-filmissä tarvitaan toimintakohtausten välillä sankarin poseerausta, miten itsevarmana hän siirtyy seuraavaan tehtävään ja miten hän kommentoi edellisen kohtauksen naistuttavuutta. Tenet'n sankari (John David Washington) ei poseeraa. Muutaman kerran kommentoidaan, ettei hänen kannattaisikaan. 

2. Bond ei voisi koskaan sanoa "minä olen päähenkilö", ilman että koko vuosikymmenet rakennettu Bond-konsepti romahtaisi yhden kohtauksen naurettavuuteen. Tenet'n sankari toteaa kahdesti "minä olen päähenkilö" alistuen samalla sille, että hänen teoillaan on tarinamaailmassa oikeita seurauksia. Tämä kontrasti saa Bond-filmit näyttämään aikuisten miesten päiväunilta. Mitä ne tietysti ovatkin. Mutta yleensä Bond-filmiä mennään katsomaan niissä fiiliksissä, että kyse on Roger Mooren, Sean Conneryn tai Daniel Craigin päiväunista, ja vain sikäli ne ovat kiinnostavia ja jännittäviä. Tenet'n jälkeen on syytä vieläkin isommin ihmetellä, kuka ihme kelpaisi paikkaamaan aukkoa, jonka Craigin lähtö jättää Bond-jatkumoon.

3. Jokaisessa Bond-filmissä on jokin uusi keksintö, jonka varassa pahis uhkaa maailmanrauhaa ulkoapäin, ja ainoastaan Bond osoittautuu kykeneväksi pysäyttämään hänen VALMISTELUNSA keksinnön käyttämiseksi. Tenet'issä koko elokuvan muoto ja sankarin olemassaolo lähtee pahiksen keksinnöstä. Bond-tarinoiden poikaseikkailuista kopioitu fysiikka on Tenet'issä muuttunut metafyysisiksi pohdinnoiksi ja - kuten Nolanilta sietää odottaa - katsomoa tärisyttäväksi raskaansarjan lo-tech-kalustoksi.


Tenet on kuin viiden tunnin Bond-filmi pakattuna kahteen ja puoleen tuntiin. Kovalla tiivistämisellä kohtauksista tulee kyllä kovin samanhenkisiä, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Nolan on ollut tästä tietoinen. Niinpä elokuva alkaa kuin keskimääräistä isommin ja realistisemmin tuotettu Bond-filmin kohtaus, siirtyy vartin kohdalla kakkosvaihteelle, ja laventaa puolentoista tunnin kohdalla scifi-ideansa niin isoksi, ettei sitä ota omin silminkään  uskoakseen. Vielä kahden tunnin kohdalla kerronta kiihdyttää nelosvaihteelle sen avulla, miten tarinamaailmassa esitellyt todennäköisyydet jyräävät alleen kerronnan logiikan - vähän kuten Inception-filmissäkin (2010) tehtiin, mutta tällä kertaa kaikki on dynaamisempaa ja tiiviimpää jäämättä silti vähääkään jälkeen Inceptionin spektaakkelimaisuudesta tai Mementon (2000) puzzlemaisuudesta. 

Vuosikymmenen välein Nolan siis näkyy tuovan valkokankaille jotain hämmentävän erilaista kuvakerrontaa. Sellaista minkä pitäisi olla mahdollista kelle tahansa juonielokuvasta kiinnostuneelle ohjaaja-käsikirjoittajalle, mutta kukaan muu ei ole uskaltanut ottaa tarvittavaa askelta spefin tai scifin suuntaan.


Ei siis tarvinne erikseen mainita, että pidin Tenet'istä paljon enemmän kuin odotinkaan. Pidin sen sankarinäyttelijän arkisuudesta ja rentoudesta, samoin kuin hyväntuulisesta sidekickista (Robert Pattinson). Heidän dialoginsa on kyllä kamalan kökköä, ehkä vain siksi, että jokainen puhekohtaus pyritään vetämään mahdollisimman nopeasti ja edes hieman selittämään (tai vitsaillen keventämään) millaiseen fysiikkaan elokuvan scifistinen idea ikäänkuin perustuisi. 

Maailmanpelastustarinan ja Bond-konseptin pakollinen naistäky on sekin hyvin freesisti valittu, kaksimetrinen avaruusolennolta näyttävä Elizabeth Debicki. Hänellä tosin on vieläkin vähemmän tekemistä kuin Bond-filmien naisilla - ohjaaja Nolan kun ei tykkää seksikohtauksista, vaan esittää naishahmot ennemmin neitomaisina uhreina tai isoäiteinä. Kenneth Branaghin esittämä pahis taas on silkkaa Bond-lavastusta eikä häneltä enempää odotetakaan kuin venäläisittäin murtavaa jäykkäleukaista replikointia.


Bond-variaationa antaisin Tenet'lle neljä tähteä, vaikka elokuva tosiaankin murtaa Bond-jatkumon. Scifi-filminä antaisin elokuvalle kolme tähteä, mikä tällaisena aikana on erinomainen poikkeus. Kokeillessaan ison scifi-idean perinpohjaista siirtämistä kaikkeen tarinamaailmassa Tenet on parasta mitä Arrival-elokuvan (2016) jälkeen tieteisfilmeissä on nähty.

Elokuvakerronnan lakeja uhmaavana suorituksena Tenet on niin ikään maineensa mittainen, välttämätön katsottavaksi niillekin jotka eivät koskaan muutoin menisi scifi- tai Bond-filmin näytökseen. Enemmänhän se edustaa vuoristoratakokemusta kuin filmiTAITEEN omaperäistä uhmaamista, mutta tällaisenaankin se tulee olemaan vuoden 2020 muistettavin elokuvakokemus.


tiistai 25. elokuuta 2020

Z niin kuin Zetterling

Mai Zetterling syntyi 1925 ja nousi kansainväliseksi tähdeksi Ingrid Bergmanin kannoilla, joskin aivan erilaisiin naisrooleihin. Hän  tuli tunnetuksi myös ruotsalaisena ohjaajana, jonka elokuvista media mieluusti nosti skandaalin, olihan hänen näyttelijätyypiään muokattu mediassa aikansa seksisymboliksi. Hän kuoli vuonna 1994.


En ollut kuullutkaan Zetterlingistä ennen viime keväänä Ylellä esitettyä Women Make Film -dokumenttisarjaa. Sarjan perusteella tilasin Ruotsista Z-boxin hänen ohjauksiaan. Jälkikäteen huomasin kyllä nähneeni hänen pitkältä uraltaan nuoruudensynnin Sjöberg&Bergmanin Kiihkossa (1944) sekä kaksi toisenlaista ikäroolia: Roegin fantasiafilmissä Kuka pelkää noitia (1990) ja Loachin poliittisessa jännärissä Hidden Agenda (1990). Mutta eihän tällaisista elokuvista muista muuta kuin jännityksen asteen, ja ehkä Anjelica Hustonin nenän.
Mai Zetterling näytteli ja ohjasi

Zetterlingin boxista katsoin tätä Elokuvakuu-sarjaa varten hänen kohuohjauksensa Rakastavia pareja (1964), josta voisi ehkä päätellä, millaisia rooleja hän olisi ennemmin itse tehnyt elokuvan käsitellessä seksuaalisuutta. Rehellisesti sanoen en olisi jaksanut katsoa moista filmiä, jollen olisi tiennyt sen mainetta ja Sven Nykvistiä kuvaajaksi - siinä määrin elokuvan alkupuolisko muistuttaa mitä tahansa kotimaista aikakauden elokuvaa. Rakenteeltaan Rakastavia pareja on tietysti aivan muuta kuin mitä suomalaiset tai ruotsalaiset filmit tuohon aikaan uskalsivat. Takaumia putkahtelee tuon tästäkin selittämään henkilöiden taustoja ja ne ovat tyylilajiltaan aivan muuta kuin hillitty säätyläiskuvaus tarinan yleisjuonessa, kuten sitä kai pitäisi nimittää. Tämä säätyläisjoukko nimittäin kootaan elokuvan toisen puoliskon ajaksi kartanoon juhannuksenviettoon, missä alkaa Kesäyön hymyilyn (1955) tapainen parinvaihto sääty- ja perherajojen ylitse. 
 
 Nykvistin kameratekniikka ja tutut voimakkaat valokontrastit saavat elokuvan näyttämään joltain Ingmar Bergmanin hylkäämältä projektilta, koska henkilöhahmoissa (Zetterlingin ja puolisonsa David Hughesin käsikirjoituksesta) on aivan samanlaisia demonisen itsesäälijän & säälivän kiusaajan yhdistelmäpareja kuin Bergmanin käsikirjoittamissa elokuvissa. Myös Bergmanin vakionäyttelijät Harriet Andersson (kuvassa) ja Gunnar Björnstrand vahvistavat tätä tunnelmaa, käytettyinä samanhenkisissä rooleissa kuin he Bergmanilla olisivat.
 
Mutta on elokuvassa myös melkoisia yllätyksiä, kuten naisparin (opettaja ja oppilas) romanssin arkisen lihallinen kuvaus (saunan pihalla!). Tämä lienee Zetterlingin pyrkimystä kertoa jotain aivan toisin kuin kukaan aiemmin. Ainutkertaiset kamerakikat, joissa liitetään pitkillä otoilla henkilökuvausta taustalla liikahtelevan sosieteetin välikommentteihin, eivät kuitenkaan ole välttämättä ohjaaja Zetterlingiltä lähtöisin, vaan Nykvistiltä, joka oli tottunut yhteistyöhön ohjaajan kanssa. Tätä em. dokumenttisarjassa ei kuitenkaan vaivauduttu pohtimaan, vaan kaikki elokuvan laadukkuus tulkittiin auteur-ohjaajan saavutukseksi.

Aivan Rakastavia pareja -elokuvan lopulle on varattu kuitenkin varsinainen shokkiefekti: lähikuva juuri abortoidusta sikiöstä jonka hoitaja heittää jätteisiin. En muista arthouse väkivalta -filmeistäkään mitään niin yllättävää ja niin inhorealistisen tarkasti toteutettua kohtausta. Kyse ei ole efektistä itseisarvona, kuten olisi gorella läträävässä arthouse-filmissä, vaan siitä, miten kehyskertomus on vähä vähältä muuttunut ankean realistiseksi kuvaukseksi kesäisten romanssien jälkiseurauksista synnytyslaitoksella. Tähän tarina ei onneksi lopu, vaan seuraa myös yksi synnytyskohtaus, joka päättää elokuvan pysäytettyyn lähikuvaan vastasyntyneestä. Onko muusta kamerakäytöstä irtoava zoomattu lähikuva ruma vai kaunis päätelmä kesäromansseista, sen saa katsoja itse makustella. Tällä tempulla käsikirjoitus kuitenkin korostaa, että kehyskertomus on lähellä sitä sosiaalista todellisuutta mistä käsin elokuvan (1900-luvun alun) säätyläisaikaa olisi tarkasteltava - ja että henkilötakaumissa nähdyt (välillä dialogitta) kuvaukset naisten häpeästä ja häpäisystä tuovat esiin ne yksityiset tarinat mihin kesäromansseissa vain viitataan.

Devarilla mukana on Zetterlingin lyhyt haastattelu, jossa hän kertoo elämästä teatterin ja elokuvien parissa. Jo 18-19 -vuotiaana hän oli tähti Dramatenissa, joten hänellä oli tarve kokea elämässään muutakin kuin jäädä tekemään uraa teatterissa. Hän ei pyrkinyt ohjaajaksi vaan halusi vain tehdä jotain ihan muuta kuin näytellä päätyen sitten tekemään dokumentteja BBC:lle (!), muun muassa paikallisjunan talvisesta matkasta Lapissa. Rakastavia pareja tuli mahdolliseksi niillä rahoilla, mitä hän sai television saippuamainoksesta.



Elokuvakuun näyttelijäsarja päättyy tähän Z:n kohdalle. Kiitos sen seuraamisesta. Palkitsen itseni tästä urakasta matkustamalla tänään Helsinkiin katsomaan elokuva-arkistossa Anna Karinan Lamielin (1967). 

 

maanantai 24. elokuuta 2020

Y niin kuin ?

 Filmitaivaalta alkavat aakkoset loppua. Mutta kutsutaan häntä vaikkapa nimellä herra Y. Annan neljä vihjettä kuka hän on.


4 p vihje:
Hän syntyi 1921 ja kuoli 1991. Hän näytteli George Cukorin, Tony Richardsonin, John Frankenheimerin,  Costa-Gavraksen ja Vincente Minnellin ohjauksissa. Hän oli naimisissa Simone Signoret'n kanssa, mikä olisi jo itsessään syy ihailla tai kadehtia häntä.

 

💤


3p vihje:
Hän oli tunnettu myös aikansa eturivin vasemmistolaisena näyttelijänä. Hänen tunnetuimpia töitään ovat poliittiset roolit Costa-Gavraksen elokuvissa (1969, 1970, 1972). Itsensä oloista media-ammattilaista hän esitti Godardin ohjauksessa Jane Fondan rinnalla (1972).

 

💤



2p vihje:
Ensimmäinen elokuva joka hänen murheellisista roikkuposkistaan tulee mieleen on eläkevuosien Jean de Florette - tai sen jatko-osa (1986 molemmat).

 

💤



1p vihje:
Vanhempi sukupolvi muistanee hänet paremmin ranskalaisena laulajana kuin kansainvälisen uran tehneenä näyttelijänä. 

 

sunnuntai 23. elokuuta 2020

W niin kuin Weaver

Susan "Sigourney" Weaver on syntynyt 1949 ja taistellut genderhirviöitä vastaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta missä elokuvassa hän olisi feminismin esitaistelija maanpäällisissä asioissa?


Vastaus ei liene Working Girl (1988), jossa hän pomoroolissaan kampittaa yritteliäintä urasiskoa, eikä edes Dave-komedian (1993) tukirooli liian kiltin presidentin vahvana vaimona, eikä varsinkaan hymyillään haastava rooli Jäämyrskyn (1997) seitkytlukulaisena kotidominana. 


Entäpä Oscar-palkittu rooli (1988) villigorillojen viimeisenä puolustajana äijämetsästäjiä vastaan? Ehkä se olikin tarkoitettu vertauskuvaksi feminismin arkaaisesta supersankarista? 


Weaverin vahvatahtoiset tyyppiroolit eivät olisi olleet mahdollisia, jollei hän tuntisi alan bisnestä omakseen, ison tuottajan tyttärenä. Weaverista on tullut niin keskeinen nimi itsenäisten naishahmojen tulkitsijana, että uran alkupuolelta on autuaasti unohdettu millaisissa oloissa sitä itsenäisyyttä käsiteltiin kasarifilmeissä. En ollut esimerkiksi kuullut elokuvasta Puolikuun katu (1986), jossa Weaver esittää prostituutiota harjoittavaa naistutkijaa, vaan eipä liene moni muukaan.


Perjantaina katsoimme devarilta Avataria (2009), lasta sivistääksemme. Jopa sen eeppisen pullistelun keskellä Weaver erottuu pienessä äidillisessä roolissa, vastapoolina arpiselle upseeripatriarkalle. Mutta mikä oli Avatarissa äitijohtajan sanoma? Että Sam Worthington löytäisi machokuoren alta digitaalisen henkieläimensä ja oppisi taistelemaan smurffienkin puolesta? Että kuusikymppinen Weaver kelpasi enää varoittavaksi reliikiksi siitä, mitä tasan 30 vuotta aiemmin sankarittarista lupailtiin?

Kaikkiviisas D. Thompson ennustaa vuoden 2008 tähtihistoriikissa, että Weaver voisi huolitellun replikointinsa ansiosta päätyä jopa Merchant-Ivoryn epookkidraamaan, ja yllättää siinä ympäristössä slapstick-komediennena. Ennustus tuskin toteutuu, mutta huomio on muuten osuva. Weaver on valinnut rooleja, joissa hän Hepburnin tavoin saa esittää tilanteen ylittävää huumoria, hyvänä esimerkkinä Jäämyrsky, tai genren totisuutta ravistelevaa pragmaatikkoa, kuten Alien-filmeissä. Huomionarvoista tässä hänelle suodussa etuoikeudessa, eräänlaisessa metaroolituksessa, on se, että Meryl Streepin tavoin hän nousi kuuluisuuteen myöhemmin kuin useimmat naistähdet, joiden uraa ripleymäinen "bimbo bikineissä" -rooli olisi jäänyt painamaan. Jo Ghostbustersin kaltaisissa genresekoiluissa (1984 ja 1989) Weaver on vaivatta sekä skeptinen cityrouva että possessoitu seksipapitar.

Jos jonkin Thompsonin kehumista, itselleni vieraista filmeistä saisin arkistoesitykseen, niin luetun perusteella valitsisin Elämän polkuja (1999).

lauantai 22. elokuuta 2020

V niin kuin von Sydow

Max von Sydow syntyi 1929 ja kuoli äskettäin eli 2020. Tuleeko mieleen yhtäkään elokuvaa, jossa hän EI olisi mukana? Tai ylipäänsä näyttelijää, joka pystyisi tekemään peräkkäiset pahisroolit niin tyystin erilaisissa filmeissä kuin Judge Dredd'issä ja Hamsunissa?

Leffavisassa on saanut huomata, että von Sydow putkahtaa esiin milloin mistäkin sivuroolista, ilman, että häneltä osaisi odottaa mitään tiettyä roolityyppiä Flash Gordonissa, Conan Barbaarissa, Star Warsissa tai Shutter Islandissa - tai vielä satavuotiaan hyvästijättöä jossain sukellusvenemelodraamassa (Kursk).


Mutta jos mikä teos tulee ylipäänsäkään mieleen elokuvataiteesta, niin se olisi tietysti Sydowin henkilödraamana kantava Seitsemäs sinetti (1957). Onhan tuossa filmissä paljon muutakin kuolemanpelon teemaa käsittelevää ja kutkuttelevaa, missä Sydow ei ole edes paikalla, mutta tämänkin klassikon kohdalla voi sanoa, että se on kasvanut taiteenalansa kehyksistä irti ja päähenkilönsä draamana keskeinen osa koko kristillispohjaisen kulttuurin itsetutkiskelua. Kenenpä muun silloin haluaisi ihmiskuntaa edustavan kuin vahvatahtoisuuttaan koko olemuksellaan ilmaisevan näyttelijän, jonka ääni on kuin tuomarin ja kasvotkin näyttävät yhtä veistetyn ajattomilta kuin kuolemalla naamionsa?

Noh, liian psykologisoidussa äijäroolissa von Sydow ei tunnu enää kiinnostavalta, kuten torjuvan raivon ja mankuvan itsesäälin välillä tempoilevana (Ullmannin) puolisona Suden hetkessä

Kuin kuvastimessa (1961) on vallan erilainen tapaus, koska empatiakeskeisestä silmälasipsykiatrin roolistaan huolimatta Sydow on siinä enemmänkin kuin pappi ja tiedemies. Elokuvan maailmasta eristettyä tunnelmaa korostaa se katsojan epämukavuus, ettei oikein tiedä miten KYPSIÄ hahmoja perhedraaman näyttelijät siinä esittävät: isä on vanha kirjailija mutta kärsii nuoren taiteilijan tekstiangstista; poika on teini joka välillä himoitsee ja välillä vahtii skitsoa sisarta; sisar on naimisissa mutta hihhuloi kuin teini; von Sydow on tuore vävy mutta samalla vanha lääkäri ja ainoa järkevä ihminen saarella. 

Ei siis mikään Kesäinen Leikki tai Kesäyön Hymyilyä tai Ruotsalainen Kesä Naturistin Kanssa. Koko filmi on ladattu täyteen sellaista bergmanilaista eli vanhatestamentillista paatosta, ettei sen draama aukeaisi kesäisille vesille ilman von Sydowin ritariroolista tuttua vakauttavuutta - tutunoloisena myös Manaajan (1973) eturintamapappina. Näkyypä Sydow päässeen Jeesukseksikin (1965, George Stevensin suurfilmi), varmaankin Bergman-teosten ikonisoimalla pärstäkertoimella. 

Vuosien 1956-63 Bergman-filmit ovat kumminkin ne ainoat, jotka voisi katsoa yhä uudelleen ja iloita jo siitäkin, miten Sydowin jäyhää olemusta käytetään huumorinkin aiheena (Kasvot-filmin taikurihuijari). Vuoden 1958 elokuvan Elämän kynnyksellä valitsisin arkistotoiveeksi, koska ilmeisestikään en tuota kultakauden B&V-yhteistyötä ole nähnyt.


perjantai 21. elokuuta 2020

U niin kuin Ullmann

Liv Ullmann on syntynyt 1938 ja sukupolvensa kuuluisin ruotsalainen näyttelijä maailmalla, vaikka onkin oikestaan norjalainen, ja tehnyt myös arvostettuja ohjauksia.


Mutta tuleeko mieleen yhtään Ullmannin roolia joka ei olisi Bergmanin ohjaama? Tai mitään Ullmannin omista ohjauksista? Vuoteen 1975 mennessä Ullmann oli jo kansainvälinen tähti, kiitos Bergmanin filmien. Mutta sen jälkeisestä näyttelijänurasta en osaa nimetä mitään.


Tuskin kellään muulla näyttelijällä on niin isot ja kylmät kasvot, jotka silti ilmaisevat niin paljon. Naisen naamiossa (1966) niistä kasvoista on tullut koko filmitaidetta edustava vertauskuva näyttelijyydelle, joka passiivisenakin hallitsee kaikkia mitä ympärillä tapahtuu. Jälkiviisaasti vaikuttaa siltä, että äänifilmin historia johtaa väistämättä tuon filmin yksittäisiin kuviin mykästä näyttelijästä, ja silti mistään muusta se taikalyhtyefekti ei olisi voinut syntyä kuin Bergmanin & Ullmannin urataidetta suuremmasta yhteistyöstä.


Kaikista Bergmanin muusista Ullmann on ainoa joka tuntuu päässeen tasoihin mestarin kanssa, niin elämänkumppanina kuin peilinä sille, mikä Bergmanissa oli kestävintä taiteilijana. Vaikka Ullmannin roolit ovat muistettavan erilaisia, niitä yhdistää hänen näyttelemisensä ansiosta sellainen huoli ja surumielisyys, joka ei palaudukaan enää Ullmannin persoonaan. Huutoja ja kuiskauksia (1972) nähtyään muutkin hänen rooleistaan tuntuvat hehkuvan punaista väriä sieltä mustavalkoisen kuvan alta.


Periaatteessa kuvittelen tuntevani ulkoa kaikki Bergman&Ullmann -elokuvat, mutta kaikista kymmenestä yhteistyöstä en osaakaan sanoa mitä niissä oikein tapahtuu.  Tänä vuonna katsoin Suden hetken (1968) ja tajusin etten ole sitä aiemmin nähnyt. Se oli ärsyttävästi juuri sellainen aviokuvauksena kuin Bergmanilta voi odottaa ja Ullmannin itkuinen puhe kameralle elottoman teatraalista, ei kiinnostavaa edes metaelokuvana. Ullmann ja von Sydow on kuvattu saariston valossa, karusti, mutta elokuva on samalla tarkoituksella teatterimaisempi kuin miljööstä odottaisi.


Muutenkin Ullmann tuntuu liiankin paljastavalta avaimelta Bergmanin taiteeseen. Syyssonaatin (1978) kaltaisen hienostuneen elokuvan hienostuneisuus ei ole oikeastaan osiensa summassa, vaan niiden osasten yhteensopimattomuudessa. Sen värit ovat kuin polaroid-kamerasta, käsikirjoitus kuin Bergman-parodiasta - ja Ullmannin roolityö kuin Nukkekodin Noraa. Ainoa huvitus oli huomata miten täydellisesti Ullmann muistuttaa professori Lyytikäistä. Puheenollen elävistä anakronismeista. Ingrid B:n osuus vahvisti tunnelman, että koko filmi on kuin muistojen hankautumista toisiaan vasten. Missä on tietty oma kivulias hohtonsa, kuten Ingmar B:lta sietää odottaa.


Mutta juonikuvauksen perusteella en ole nähnyt myöskään U&B:n Intohimoa (1969). Mitä ei ole löytänyt kirjastosta devarina niin ei ole osannut kaivatakaan. Ja Yle ei ole kiinnostunut esittämään kuin Bergman-dokkareita tai niitä kahta pakkoklassikkoa.


Jos arkistossa saisi jotain nähdäkseen niin varmastikin Uskottomuuden (2000), Ullmannin ohjauksen Bergmanin käsikirjoituksen ja äijäluonteen pohjalta. Kirjastosta on sitäkään turha etsiskellä.


torstai 20. elokuuta 2020

T niin kuin Thompson

 
Emma Thompson on syntynyt vuonna 1959 ja palkittu yhdellä Oscarilla pääosasta (Talo jalavan varjossa, 1992) sekä yhdellä Oscarilla käsikirjoituksesta (Järki ja tunteet, 1995). Mikä elokuva tulee ensimmäiseksi mieleen Thompsonista?

Eipä ainakaan Saving Mr Banks (2013). Se on nykypäivälle ominainen kepoisa suurmiesfilmi, jossa Thompson esittää Walt Disneyn (Tom Hanks) pehmittelemää puritaania, peribrittiläistä kirjailijahahmoa. Kuitenkin juuri sen elokuvan kohdalla Thompsonin kollega Meryl Streep nosti metelin, koska katsoi Thompsonin jääneen vaille ansaitsemaansa Oscaria. Ihan vaan siksi, että Walt Disneystä kertova filmi on väistämättä pahasta, koska mr Disney oli niin rasisti ja sovinisti ja antisemitisti. Streepin järkeily kai menee jotenkin niin, että naisnäyttelijä joutuu tekemään juuri taiteilijana ainutlaatuisen hienoja ponnistteluja tällaisessa elävän elämän pahista sterilisoivassa elokuvassa, ja siksi hänelle kuuluisi väistämättä Oscar.

Mr Banks -elokuva saa suosiolla painua unhoon, mutta Oscar-kohu sen ympärillä olkoon todiste siitä, miksi Emma Thompson on kaikkea sitä mitä Meryl Streep haluaisi olla: valpas ja nopea reagoimaan vastanäyttelijään ihan ilman metodinäyttelemiseltä näyttävää poseeraamista, mutta myös suhteellisuudentajuinen joukkuepelaaja niin elokuvien sisällä kuin bisneksessä. 

Eipä kai muuta isompaa mokausta ole hänen uralleen osunutkaan kuin avioliitto Kenneth Branaghin kanssa, ja sekin joukkuepeli tuotti sentään elokuvan (Paljon melua tyhjästä, 1993), jonka jäljiltä epookkikuvaukset ja Shakespeare muuttuivat trendikkäiksi (Hamlet, Romeo + Juliet, Richard III, Rakastunut Shakespeare, Titus, Venetsian kauppias, jne).

Pitkän päivän ilta (1993) ja Talo jalavan varjossa kestävät edelleen nekin videokatselun vaikkapa joka toinen vuosi. Mutta itselleni läheisin Thompsonin filmeistä on ollut Carrington (1995), jonka värikkäästä bloomsburylaisesta boheemipoppoosta Thompson erottui päättäväisenä ja tarinan aikana poikatytöstä polyamorikoksi kypsyvänä utopistina. Olisin voinut vaikka vannoa, että elokuva on ilmestynyt jo vuosikymmen aiemmin, niin ison tunnevaikutuksen se on jättänyt. Olen halunnut esitellä Carringtonia videolta milteipä historiantodisteena, että toisenkinlainen elämäntapa kuin ydinperheet on paitsi toimivaa myös taidetta. Vaan, tietenkään, tuon elokuvan kollektiivikuvaus ei olisi niin riipaiseva, jollei sen toisena keskipisteenä olisi Jonathan Prycen esittämä ironiaa suurempi taiteilijaluonne. Elokuvan on ohjannut oman käsikirjoituksensa pohjalta Christopher Hampton, näköjään yksi ahkerimmista ja laadukkaimmista adaptaation ymmärtäjistä, ja siksi niin tuntematon nimi nykypäivän filmimarkkinoilla.

Jos yhden tietyn Thompsonin filmin saisin nähdäkseni valkokankaalla niin se olisi mikä tahansa erikoisempi genrefilmi jota en ole nähnyt, kuten Judas Kiss (1998). Aika kamalalta kyttäkaksikkötarinalta se vaikuttaa, mutta siinä voisi nähdä Thompsonin FBI-agenttina vastanäyttelijänään komisario Alan Rickman; "The two combative officers enjoy showing up one another during their investigation, as well as commiserate about their jobs and personal foibles." (Wikipedia)   Hmm. Vaikkei naurattaisi niin voisi hymyilyttää syvästi.