R.M.N. - kylmä talvi (elokuva)

Jos joku ehdottaisi Cristian Mungiuta 2000-luvun tärkeimmäksi eurooppalaiseksi ohjaajaksi niin en sanoisi vastaan, mutta jättäisin mainitsematta mitä mieltä olen hänen uusimmasta elokuvastaan "R.M.N.", jolle on annettu ansiokkaan idioottimainen suomalainen alaotsikko "kylmä talvi". 

Ei "R.M.N." keskentekoinen ole eikä ainakaan tylsä, mutta kun ohjaajalta on tottunut odottamaan täydellistä elokuvaa, ei mikään vähäisempi riitä.

"R.M.N." sisältää samat ainekset yksilön ja yhteisön ratkaisemattomasta konfliktista kuin hänen edelliset elokuvansa, mutta tällä kertaa niin raskaasti aihettaan alleviivaten, että filmi haiskahtaa EU-rahalla tehdyksi syöttilääksi, jota ohjaajakin on niin hävennyt, että on sijoittanut käsikirjoitukseensa paljon viileää satiiria EU-rahasta riippuvaisten romanialaisten työmoraalista.

Suhtautuminen siirtolaisiin ja vierastyöläisiin on toki sellainen aihe, josta sietää elokuvienkin ylläpitää keskustelua. Mutta kokonaisen elokuvan rakentaminen sen keskustelun ympärille ja sen keskustelun dramatisoiminen vartin mittaisena joukkokohtauksena tarinan kulminaatiokohdassa ei jätä paljonkaan ajateltavaa katsojalle. 

Kokonaisuuteen upotettu "yhteiskunta pienoiskoossa keskustelee ongelmastaan" -joukkokohtaus on aivan samanlainen kuin romanialaisessa "Bad Luck Banging" -elokuvassa (2021) dokumenttimaisen kerronnan pysäyttävä keskustelukohtaus siitä, saako opettajalla olla yksityiselämää ja minkä verran lasten seksuaalikasvatus kuuluu koululle. 

Radu Juden "Bad Luck Banging" -elokuvassa ei moisen metakohtauksen jälkeen oikein tiedetä miten palata varsinaiseen tarinankerrontaan, joten lopetus vedetään vitsiksi. Miltei samaan päätyy Mungiu. Joukkokohtaus keskeytyy ja siirtyy uuden, todella kömpelösti motivoidun joukkokohtauksen kautta väljään kliimaksiin, jota seuraa arvoituksellinen, allegoriselta näyttävä kuvaus pikkukaupungin takapihoilta. Vähän kuin heittäisi kortit ilmaan niillä aikansa taikatemppua valmisteltuaan. Mikä ei ole tyypillistä Mungiulle.

 

Aineksia olisi täydelliseenkin elokuvaan. Transilvanialaisen pikkukaupungin ihmisistä ja maisemista Mungiu rakentaa yllättävänkin rikkaan kokonaiskuvan, jossa kulttuurisia kerrostumia on yhtä paljon kuin EU-ajan tuomia taloudellisia kuiluja. Niin rikas on tämä kokonaiskuva, että vaikea on kuvitella mistä muualta päin Eurooppaa olisi voinut tehdä elokuvan, jossa väkivallaksi kiristyville ryhmäsuhteille piisaa niin monia osapuolia. Draamaa kypsyttelee köyhimpien eurooppalaisten vähemmistöjen sisällä pulppuava maskuliininen uho, jonka ainoa vastapaino on naisten päättäväinen humanismi ja luottamus sivistyksen rippeisiin. TÄMÄ on tuttua Mungiuta.

Kunpa Mungiu olisi uskonut enemmän henkilöhahmoihinsa kuin epämääräisen suureen teemaan ihmismielen tutkimattomuudesta. Elokuvan nimi "R.M.N." on lyhennys sanoista Rezonanta Magnetica Nucleara ja tarkoittaa samaa kuin englannin MRI ja suomen MK eli magneettikuvausta, jolla tässä elokuvassa yritetään luodata romanialaisen vanhuksen pääkoppaa. Kovin ohuiksi ja satunnaisiksi ne temaattiset langat kuitenkin jäävät, jollei sitten kyse ole hillitystä vitsailusta raamatullisille akronyymeille... joulunajan monikulttuurista fuusiota kun tässä elokuvassa sentään lempeästi ja hartaastikin käsitellään...

 

Osana vuoden 2023 elokuvatarjontaa "R.M.N." on tietysti laadukkainta mitä ainakaan Tampereella tulee pyörimään teattereissa. Lumisten vuoristomaisemien ja nuukahtaneiden unkarilaistalojen kauneus kannattaa tosiaankin kokea valkokankaalta. Näyttelijät ovat kauttaaltaan erinomaisia ja sydämellisen myötäelettäviä, niin kuin aina Mungiun elokuvissa. Keskiluokkaistuneen köyhyyden kuvauksina hänen elokuvansa ovat edelleen Euroopan omatunto – niin kuin monet muutkin romanialaiset uuden aallon ohjaukset. 

Kiitollinen sietää olla, että jollain EU-tuella on tämäkin elokuva saatu Suomeen saakka teattereihin.

Aiemmat kirjoitukseni romanialaisista elokuvista:

Porumboiun "The Whistlers" (2019)
Mungiun "Valmistujaiset" (2017)

Vaalilupauksia

Kansalaiset, medborgare! Jos minut valitaan senaattoriksi, lupaan edistää eduskunnassa seuraavia uudistuksia kansamme yhteiseksi hyväksi:

1. Eduskunnan täysremontti: Parlamentaarikkojen avustajat korvataan tekoälyillä ja eduskuntakaudet lyhennetään neljästä vuodesta 9 kuukauteen, minkä jälkeen kukin henkilöään tarkkaillut tekoäly suorittaa samat puoluesidonnaiset ulostulot ja päätökset ko. parlamentaarikon imagoa jäljitellen 3 kuukauden ajan. Mikäli kukaan ei huomaa merkittävää eroa sapiens-alustaisen päätöskoneen ja digialustaisen päätöskoneen välillä, kyseinen edustajanpaikka korvataan pysyvästi koodinpätkällä.

2. Oppivelvollisuusikää nostetaan 29 vuoteen ja opintopiireihin kuulumisesta tehdään edellytys kansalaisoikeuksien säilyttämiselle. Asepalvelus muutetaan kaikkia sukupuolia koskevaksi kansalaispalveluksi, josta kertyvä taloudellinen hyöty tulotetaan valtionvelan lyhentämiseen. Hyökkäysvoimissa suoritettu palvelus on todistettava siviiliyhteiskunnalle vaarattomaksi.

3. Lukutaitoa vahvistetaan kaikissa ikäluokissa siten, että terveyskeskusten lähellä sijaitsevat sivukirjastot toimivat vastaisuudessa odotustiloina, minkä lisäksi kirjastoautot alkavat kiertää jäätelöautojen reittejä tarjoten vaniljaa tommikinnustelijoille ja salmiakkiyllätyksiä spekuloivan proosan ystäville.

4. Kuolemantuomio palautetaan tuomioistuinten rangaistusasteikkoon siten, että kerran vuodessa arvotaan yksi vakava rikos (huumediilereistä moottoriurheilijoihin ja metsänhävittäjiin) lisättäväksi näihin rangaistuksiin, mutta arvonnan tulos on ainoastaan korkeimman oikeuden tuomareiden tiedossa, jolloin rangaistus toimii pelotevaikutteena ilman todellista uhkaa ihmiselämän itseisarvolle.

5. Hakuprosessi NATOon keskeytetään ja vaihdetaan valtioliiton muodostamiseksi Viron kanssa, jolloin Suomesta tulee sotilasliiton epäsuora jäsen maksamatta senttiäkään ja ryömimättä milliäkään Turkin sulttaanin tai Unkarin managerin edessä.

6. Sosiaalisen median käyttö muutetaan luvanvaraiseksi. Luvan hakijalta edellytetään vähintään alemman asteen korkeakoulututkintoa, urakolumnistin kielikorvaa tai kolmen hyvämaineisen ihmisen luonnetodistusta. Digitaalinen ulkomainonta lopetetaan ja siitä vastanneet olennot tuomitaan ympäristösaasteen tuottamisesta.

7. Kirkot, kennelit, kauppakamarit, sikarikerhot ja muut elämästä vieraantuneet instituutiot lopetetaan. Papeista uudelleenkoulutetaan terapeutteja, teologeista saattohoitajia.

8. Taiteen alan apurahajärjestelmät korvataan tekijäkollektiiveille suunnatulla taiteilijapalkalla. 

9. Valtionjohtajien kuvien hävittäminen sallitaan vain mikäli se tehdään mielipiteen ilmaisevalla metodilla, esimerkiksi diktaattoreiden ikonit US322-liekinheittimellä ja heimopäällikköjen patsaat Bora-Boran laavassa.

10. Veikkauksen monopolia ei lakkauteta vaan se liitetään Alkon monopoliin siten, että arpapelien voitot luovutetaan vastaisuudessa puhtaana etyylialkoholina. Lähikaupoissa sallitaan lähiviinin (ns. kiljun) myynti.

Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa en ole valitettavasti ehdokkaana, mutta lupaan silti edistää edellä mainittuja hankkeita, mikäli minut valitaan senaattoriksi.

Tár (elokuva)

 

 

Tár (2022) ei ole mitään niin ihmeellistä, että siitä kannattaisi kotiin kirjoittaa, mutta kirjoitanpa kuitenkin, koska katsoimme sen Kuopiossa, joten katsomiseen tuli ylimääräinen säväys suuren maailman fiilistä nähtynä pikkukaupungin pienimmässä filmisalissa.

 

Todd Fieldin ohjaama Tár näyttää aluksi taidemaailman syvälliseltä analyysiltä, mutta muuttuu nopeasti varsin perinteiseksi taiteilijakuvaukseksi, jossa ainoa erityisyys on päähenkilö Lydia Tárin taiteilija-ammatti, kapellimestari. Tarinan siirtyessä New Yorkista Berliiniin kerronta muuttuu Kieslowski-tyyppiseksi metafyysiseksi moraliteetiksi, koska juuri riittävästi asioita jätetään selittämättä ja kohtauksia viemättä loppuunsa. Muttei Tár ole lopulta kieslowski-harjoitelmakaan, vaikka ilkkuvilla yliluonnollisilla äänillä (sävellystyötä häiritsevä mysteerinen dingdong) ja selittämättömillä kuvamotiiveilla (musta koira kellarissa, naapurin kuoleva nainen) pelataankin. 

 

Kuin cokista punaviinissä on tämä Tár taidefilminä. 

Ja sellaistakin tarvitaan juu... mutta onhan tässä myös helpon huijauksen makua sillä oletuksella, että taidemaailmaan sijoittuva elokuva saisi maagisesti saman auraattisen hohteen kuin sinfoniamusiikki ja sen esapekkasalostelijat...

 

Sivujuonteena kulkeva #metoo-rikosaihelma Lydia Tárista sarjaviettelijänä on ainoa osa tarinaa, joka kantaa loppuun saakka, muttei se paljoakaan vastaa elokuvan alulla ja keskiosassa esitettyihin todella isoihin kysymyksiin musiikista, taiteilijuudesta ja seksuaalisuudesta. Välttää ei voi vaikutelmaa, että #metoo-juonta käsikirjoittaessa on saatu äkkiä radikaalilta tuntuva rahakas oivallus, että saalistavan taiteilijatähden pitäisikin olla miehen sijaan nainen, jotta tutuin tarina näyttäisi hieman uudelta.

 

Kahteen ja puoleen tuntiin venytettynä Tár kuitenkin vaihtaa fokustaan ja tyylilajiaan hyvinkin luontevasti niin että juonta tietämättä elokuvan katsoo ja kuuntelee ilokseen, etenkin kun filmin aivan viimeinen viisitoistaminuuttinen vie tarinan aivan muualle tarjoten silti alleviivatun huvittavan kommentaarin kaikesta edellä kerrotusta.

 

Pääosaan kiinnitetty Cate Blanchett oli itselleni se isoin kynnys katsoa tai olla katsomatta tätä elokuvaa, muttei hän onneksi niin paljon latista vaikean roolinsa uskottavuutta kuin olettaisi. Silti sitä väistämättä ajattelee, miten hyvä tämä elokuva olisikaan ollut jos pääosassa olisi ollut joku oikea näyttelijä. Vahvat persoonanäyttelijät saksalainen Nina Hoss ja ranskalainen Noémie Merlant eivät pääse loistamaan pienissä sivuosissaan, mikä on tietty väistämätöntä taiteilijadiivan egoismia käsittelevässä filkassa.

 

Koska Tár on aiheeltaan jotain vallan erilaista kuin yleensä amerikkalaiset valtavirtafilmit ja koska siinä uskalletaan haastaa jopa poliittisen korrektiuden liipasinherkkyys (= onko MIELTÄ kieltäytyä Mozartista koska tämä oli misogyyni cis-mies), se tuntuu aikuisemmalta elokuvalta kuin mitään mitä Hollywoodista on tullut vuosiin.  Sikäli sitä voi suositella "jos katsot yhden elokuvan vuodessa..." -tapauksena niillekin, jotka hyvin perustein jättävät väliin jokaisen Oscar-ehdokkuudella merkityn elokuvan. Musiikkia ja varsinkaan Lydia Tárin haasteeksi nostettua Mahleria ei aiheesta huolimatta kuulla paljoakaan, joten sinfoniamusiikki itsessään ei ehkä ole perusteltu syy mennä katsomaan tätä elokuvaa.

 

 

Decision to Leave (elokuva)

 

Ensin keksittiin kofeiiniton kahvi, sitten alkoholiton olut.
Nyt on tarjolla eroottinen trilleri ilman erotiikkaa. Suoraan Koreasta. Eikä edes sieltä puritaanisesta pohjoisesta, vaan zombigoren ja sadistisen joukkodynamiikan luvatusta maasta, Etelä-Koreasta.

 

"Decision to Leave" -elokuvaa (2022) on verrattu Hitchcockin "Vertigoon", mutta lähempänä se on "Basic Instinct" -filmin tapaista genrekliseiden kärjistystä, missä kyttäyskeikka muuttuu poliisiparin kaveruuden vaarantavaksi romanssiksi. Elokuvassa kiipeillään kyllä runsaasti kuten "Vertigon" ratkaisevissa kohtauksissa, mutta tällä kertaa se ei ole niinkään rakkauden vertauskuva vaan seksin korvike. Eikä tässä oikein muuta genren murtavaa odotusarvoa olekaan kuin että mistä kaikista kohtauksista jää seksi ja erotiikka puuttumaan amerikkalaiseen pehmopornotrilleriin verrattuna.

Amerikkalaiset 1990-luvun pehmopormotrillerit, kuten Basic Instinct, Disclosure ja Body of Evidence, olivat reaktio edeltävän vuosikymmenen seksifobiaan Hollywoodissa. Miehen uskottomuutta kuvattiin niissä kelvottomana mutta energisenä yrityksenä nautinnon monopolisointiin. Ikään kuin tällä asenteella olisi vastattu sekä edeltävän vuosikymmenen reaganilaiselle perhehymistelylle että uuden vuosikymmenen feminismille. Pehmopornotrillereiden lopussa miehen uusi hyveellisyys perusteltiin sillä, että mies kieltäytyi vahvistamasta femme fatalen (Sharon Stone, Demi Moore, Madonna) väitettä rakkauden ja himon äärimmäisestä yhtäläisyydestä. Vaikka nämä pehmopornotrillerit muuten kyllä kierrättivät film noir -perinteen hahmoja ja kuvamaailmaa, niiden sankarit eivät vastanneet femme fatale -naiselle TÄMÄN OMALLA MITALLA.

Lukuisat 2000-luvun amerikkalaiset trillerit ovat leikitelleet tällä 1990-luvun trendillä lupaillen yhtä paljon alastomuutta tai höyryävää seksiä, mutta korealainen "Decision to Leave" pelaa viittauksilla aivan toiseen suuntaan lupaillen aina vain VÄHEMMÄN seksiä – ja enemmän ruokaa. 

Murhatun leskeen rakastuva komisario ilmoittaa pyrkivänsä olemaan "kunnollinen nykyaikainen mies" eikä avioliiton ulkopuolinen suhde ole hänen näkökulmastaan mitenkään rike pyrkimyksessä. Hänen kunnollisuutensa syy perustellaan jo elokuvan prologissa: hän naurahtaa aidon huvittuneena, kun vaimo toteaa sarkastisesti, että 55% seksittömistä avioliitoista päättyy eroon. Sama asia dramatisoidaan elokuvan ainoassa seksikohtauksessa, jossa rituaalisen mekanistisesti paritteleva mies katselee suorituksen aikana samaa tv-filmiä kuin hänen salarakastettunsa toisaalla.

 

"Decision to Leave" -elokuva rakentuu pätevästi juonitetulle murhamysteerille, jonka arvoitus on genrenmukaisesti kytketty naispäähenkilön, Seo-Raen mysteeriin: Mihin nainen todella pystyy? Miksi hän on niin kiinnostunut komisario Hae-Junista? Nämä kysymykset ja murhamysteeri saavat vastauksensa jo puolentoista tunnin kohdalla elokuvaa, mutta – "Vertigon" tavoin – sitten alkaa ensimmäistä juonta täydentävä toinen juoni, jossa edeltävät vastaukset kyseenalaistetaan ja kysymykset esitetään uudelleen. 

Ilman tätä kolme varttia kestävää jälkijaksoa "Decision to Leave" olisi pelkkä keskinkertainen poliisijännäri muutamin jännittävin kuvakulmin. Mutta jälkijakso havainnollistaa ja auttaa ymmärtämään ensimmäisen jakson ihmissuhteita tavalla, jota yksikään amerikkalainen jännäri ei ikinä tekisi. Siinä sen taiteellisuus.

Mutta mikä tästä genretuotteesta sitten tekee Oscar-kisaan kelpaavan mestariteoksen? 

Minun mielestäni ei mikään. Elokuvan erityisyys on nopeissa kuvissa ja nopeissa kohtaustenvaihdoissa, niin ettei takaumissa ja kuvitelmissa ole aina pysyä perässä – vaan pysyypä kuitenkin niin hyvin, ettei elokuvaan herää tarvetta nähdä sitä uudelleen. Genretuotteena "Decision to Leave" muistuttaa aivan toisen korealaisen, Bong Joon-hon vanhoja jännäreitä. Niitä tuotiin länsimaihin nopeasti sen jälkeen, kun Bong oli voittanut Oscarin "Parasite"-filmillään (2019). 

Todennäköistä on, että samalla genrestandardin tunnistettavuudella tätä visuaalisesti kikkailevaa Park Chan-wookin elokuvaa nyt tyrkytetään Oscar-kisaan.

Paljon samanhenkistä mustaa huumoria tästä uutukaisesta löytyy kuin Parkin parhaasta filmistä "Oldboy", mutta totisesti siitä on jo 20 vuotta eikä Park sen jälkeen ole tehnyt mitään yhtä rohkeasti omintakeista. Viimeksi näkemäni "Handmaiden" (2016) oli jopa pettymys. 

Sitä vastoin "Decision to Leave" tuskin on kenellekään pettymys... kunhan ei odota siltä enempää kuin romantiikan suuntaan vinksahtaneelta poliisitarinalta voi odottaa.

 

The Banshees of Inisherin (elokuva)

 

"The Banshees of Inisherin" on ensimmäinen merkki siitä, että elokuvateollisuus alkaa toipua korona-ajan aiheuttamasta romahduksesta, jonka vuoksi vanhat projektit jäivät vaille kelvollista jälkituotantoa ja uudet projektit vaille täysimittaista tiimityöstämistä. 

"The Banshees of Inisherin" (2022) on ensimmäinen uusi elokuva ehkäpä kolmeen vuoteen, josta voi sanoa, että siinä on oikea käsikirjoitus, joka on toteutettu ja viimeistelty huolella. Niinpä olematta mikään suurteos edes taiteensa edustajana se on täydellinen elokuvatuote niin monella tapaa, että sille voisi pystyttää patsaan jonnekin ... kauaksi Hollywoodista.

Elokuvan juoni on yksinkertainen, balladimainen kansantarina – tai oikeastaan vieläkin vähemmän, pelkkä irkkuvitsi: Tiedätkös jutun niistä kahdesta tyhmästä irlantilaisesta jotka olivat niin hyvät ystävät, että kun toinen kyllästyi kuuntelemaan toisen tyhmyyttä, niin se meni ja...

Tällaisten vitsin rakennetta noudattavien tarinoiden päättäminen draamallisesti on täysin mahdotonta, mikä onkin "The Banshees of Inisherin" -elokuvan ainoa heikkous. Viimeinen kohtaus jättää katsojat kirjaimellisesti tyhjälle rannalle välittämättä kertoa mitä sitten tapahtui, kun kahden jörrikkämäisen jääräpään konflikti olisi siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. 

Toki katsojalle muistutetaan, että ääliöiden välinen, miehisestä turhamaisuudesta paisuva antkliimaksi on allegoria Irlannin mantereella käytävästä, tarinan taustalla riehuvasta sisällissodasta. Joten kahden miehen konfliktille on sikäli yhtä mahdotonta ennustaa päätöstä kuin Irlannin kahtia jakavalle veljessodalle... Mutta tällainen absurdi lopputulema brutaalin vitsin päätteeksi ei tyydytä alkuunkaan, kun kuitenkin vihjaillaan myös yliluonnollisten voimien vaikuttavan taustalla, jos kuinkakin tarkkailijan roolissa. 

Allegorian sulkemisen sijaan jäin kaipaamaan BALLADIN sulkemista.

 

Etukäteen en tiennyt tästä elokuvasta kerrassaan mitään, koska välttelen juoniselostusten lukemista. Sen tiesin sentään, että Brendan Gleeson ja Colin Farrell uusisivat oudon kaverisuhteen bromancen "Kukkoilijoista" (2008), mutta eipä tuo tieto olisi paljoa auttanut, niin erilaisia nämä saman ohjaajan (Martin McDonagh) samalla parivaljakolla tekemät elokuvat ovat lähes kaikessa... paitsi erittäin raa'an ja karikatyyreillä pelaavan komiikan käytössä. 

Juuri elokuvateatterissa eli Niagarassa elokuvan alkua odotellessa tulin huomanneeksi Aamulehdessä Gleesonin haastattelun, jossa hän totesi, ettei hän ymmärtänyt tähän elokuvaan tekemäänsä taiteilijahahmoa. Totta onkin, että Gleesonin esittämä isonyrkkinen kansanviulisti on erikoinen, negaatioille perustuva hahmo, jonka sisäisestä elämästä ei avata niin paljoa kuin taiteilijuudella luvataan. 67-vuotias Gleeson on kuitenkin elokuva elokuvalta karismaattisempi, joten hahmon ristiriitaisuus ei haittaa yhtään. Hän on vaiteliaanakin yhtä monumentaalinen hahmo kuin irlantilaisen saaren karut maisemat.

Colin Farrellista, puolestaan, en ole koskaan pitänyt eikä hän tähänkään elokuvaan tuo kerrassaan mitään lisäarvoa kahdella ilmeenpuolikkaallaan (jurottava/hämmästynyt). Sivuhahmot ovat kansanluonteiksi pelkistettyjä karikatyyrejä, joita esittävät hyvin olemukseltaan valitut näyttelijät, etenkin huuhkajamainen pappi ja ihan oikealta noidalta näyttävä bansheen/rva McCormackin esittäjä. Pubia pyörittävä Paksukainen & Paksukainen taas on hahmoteltu kaikkein helpoimman ja lapsekkaimman huumorin varassa. 

Kaverusten välittäjänä toimivaa sisarta esittävä Kerry Condon on elokuvan ainoa täysi naishahmo, mutta jotenkin liian moderni olemukseltaan ja hahmoltaan näin balladimaiseen jumalan- ja kohtalonpelkoa huokuvaan tarinaan. Vertailukohdaksi nousee väistämättäkin mieleen viime vuoden vähiin laatufilmeihin kuulunut, niin ikään Irlantiin sijoittunut "The Wonder", jossa puolestaan naiset ponnistelevat irlantilaisen itsekurituksen uhreina.

Mutta puutteineenkin "The Banshees of Inisherin" täyttää KOKEMUKSENA kaikki ne vaatimukset mitä tuotantoarvojensa mukaan katsottavalta elokuvalta voi vaatia: sympaattisia eläimiä, järjettömän kauniita maisemia, repsakan stout-pitoinen pubi-tunnelma ja ylipäänsä huolella toteutettu vuoden 1923 epookki. Kaksi tuntia tätä menee vilauksessa ja lisää samanlaista jää kaipaamaan.

Yhdeksän Oscar-ehdokkuuden syytäminen tällaiselle pienimuotoisuuttaan puolustavalle elokuvalle tuntuu tietysti naurettavalta. Jotkut aasinpäiset kriitikot näkyvät julistaneen elokuvaa jopa eeppiseksi. Äijäluonteiden ikuista kaveruutta ylistävät elokuvat saavat mieskriitikot edelleen sytyttämään pelihousunsa ja kadottamaan suhteellisuudentajunsa.

Työväen Näyttämöpäivät 27.-29.1. 2023

 

Mikkelissä järjestettävät Työväen Näyttämöpäivät on edelleen suurin säännöllinen harrastajateatteritapahtuma Suomessa. Viikonlopun mittaiseen tapahtumaan osallistuu tusinan verran harrastajaryhmiä, jotka on valittu mukaan hakemuksen ja demon perusteella.

Muuta virallista kilpailua ryhmien välillä ei ole kuin äänestys yleisön suosikista. Jokainen ryhmä saa ammattilaisraadilta palautteen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Palautteen laatu kuulemma vaihtelee melkoisesti raadin kokoonpanon mukaan. 

Vanhemman polven harrastajat muistelevat mielellään, että aikoinaan TNP:n merkitys näkyi myös mediassa. Jotain tuntuu kuitenkin 2000-luvulla muuttuneen asenteissa harrastamista kohtaan. TNP:n kannalta isoin järistys on taidehallinnon yllättävä vihamielisyys. Vuosi sitten Taiteen edistämiskeskus, Taike, lopetti tapahtumalta kymmenien tuhansien eurojen tukensa. Syyksi ilmoitettiin se, että Taike tukee ensisijaisesti ammattimaista taiteilijatoimintaa.

Vielä tänä talvena TNP saatiin järjestettyä korona-vuodesta siirtyneiden rahojen turvin. Tapahtumalla ei ollut yhdistävää teemaa, mutta ohjelmistosta vastannut näyttelijä Wenla Reimaluoto tuntui poimineen enemmän klassikoita kuin aiempien vuosien valitsijat. Syy klassikoiden runsauteen saattaa olla myös harrastajakentän tarjonnassa. Koronan jälkeen halutaan saada katsojat palaamaan pieniin teattereihin.

Järjestäjien mukaan lipunmyynti oli tapahtumassa edelleen nousussa ja 20 esityksestä 11 loppuunmyytyjä. Mikkelin jäisillä kaduilla festivaalitunnelmaa ei tosin huomaa. Melkoinen vastakohta on myös esitysten nuorekkuudessa ja yleisöpohjan iäkkyydessä. Tältä osin TNP muistuttaa mitä tahansa taideinstituutiota.

Tänä vuonna tyylilajit olivat klassikoissa toki monipuolisesti edustettuina kuten esiintyjäryhmien kotikaupungitkin:

AdAstra: Pasi was here (Jyväskylä)

Jo-jo teatteri: Älä pukeudu päivälliselle (Turku)

Nokun näyttämö: Kuningatarleikit (Pori)

Teatteri Akseli: Maaninkavaara (Turku)

Teatteri Kultsa: Yhesti yhes paikas (Helsinki)

Tikkurilan Teatteri: Piilopaikka eli siat (Vantaa)

Työttömien teatteri: Hämähäkkimies (Joensuu)

Vapaa työryhmä: Äidinmaa (Kouvola)

Ykspihlajan Työväen näyttämö: Reviisori (Kokkola)

+ Teatterikorkean opiskelijoiden monologeja 1+2

 

 

Näistä ennätin nähdä puolet: Pasi was here (ainutlaatuinen uusioklassikko), Älä pukeudu päivälliselle (standardifarssi), Kuningatarleikit (ajankohtaisuuden myötä draamansa menettänyt kolmen tekstin kudelma),  Äidinmaa (mummotietoista feminismiä mutta hienot esiintyjät), Reviisori (vahvaa fyysistä teatteria, kuin neljän tähden kiljua), teatterikorkean monologeja osa 2 (kaksi karismaattista esitystä Harry Salmenniemen novelleista, muut tekstivalintoina pliisuja).

 

 

Voitto millenniaalien polvelle 

 

Työväen Näyttämöiden Liittoon kuuluu kaksisataa ryhmää, mutta joillakin teattereilla on jo legendaarinen maine  TNP:llä. Näihin kuuluu jyväskyläläinen AdAstra, joka tänäkin vuonna voitti yleisöäänestyksen, tällä kertaa Veikko Nuutisen kirjoittamalla ja Erika Hastin ohjaamalla näytelmällä Pasi was here.

AdAstran esitys oli itsellenikin ylivoimaisesti parasta viikonlopussa, ja sentään tämä oli ensimmäinen kerta kun 'enimmäkseen' pidin jokaikisestä TNP:ssä näkemästäni näytelmästä. Pasi was here on niin tuore klassikko, että sen kuvaama millenniaalien polvi on hädintuskin ehtinyt oppia sisäsiistiksi, mutta lama-ajan opit nielleenä se osaa analysoida omaa luokkapudokkaiden traumaansa tarkemmin kuin yksikään muu sukupolvi. 

Periaatteessa Pasi was here on niitä punavuorelaisen kuplan sisällä kypsyteltyjä proosamaisia draamoja, joissa itseironian väkinäisyys tekee tekstistä tympeää ja vastenmielistä. Mutta AdAstra on saanut näytelmään tukevan otteen juuri 1980–90 -lukujen maailmankuvan kautta. Näytelmän hesalaiset pölinät, se muodollisuudeksi jäävä akateeminen itseironia, olisi voitu jättää kokonaan pois, etenkin näytelmän jälkipuoliskon venähtäneistä ja loppupäätelmää hapuilevista kohtauksista.

Näytelmän keskeistä mieskaksikkoa on ohjaaja Erika Hast auttanut löytämään itseironian sijaan itseanalyysiä. Sen ansiosta näytelmässä piisaa yleistettävyyttä yli sukupolvien. Etenkin nimiosan Pasia esittävä Teemu Kalliokoski on teinimieshahmo, jonka stereotyypistä kasvaa pelottavan uskottava arkkityyppi. Nämä tällaiset roolityöt ovat niitä suorituksia, joiden jäljiltä ei ole enää väliä puhua harrastajan ja ammattilaisnäyttelijän eroavuuksista vaan suvereniteetista jota on yhdellä tuhannesta näköismillennniaalista.

Teatteri joukkuelajina rohkaisee yksittäisiä taiteilijoita sellaiseen löytämiseen mihin mikään muu taide ei kykenisi. Se löytämisen myötäilo on tuskin missään vahvempi kuin teatterifestivaaleilla. 

Terkkuja vaan Taikelle joka ennemmin tappaa ja karsii kuin rakentaa ja rohkaisee  ihmisiä yhdistävän taiteen merkitystä. Ammattilaisuuden nimissä, mutta asiantuntijaa roolileikkien.

 

Pidempi ja kohteliaampi versio tästä raportista ilmestyy Kulttuurivihkoissa 2/2023

Aiempia juttujani TNP:ltä:

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html

Ensimmäinen persoona (novellikokoelma)

 

Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Suom. Antti Valkama

196 s.

2022, Tammi

 

 

Novellikokoelma Ensimmäinen persoona on peräti viidestoista suomennos Haruki Murakamilta. Jaarittelevan paksujen romaanien sijaan Murakami on parhaimmillaan novelleissa, joiden aiheet ovat sitä samaa kuin pitkässä proosassa: todellisuudentajua koettelevia tyttöystäviä, musiikin herättämää kohtalontuntua, harrastusten muuttumista elämäntehtäväksi.

Murakamin kansainvälinen suosio tuskin perustuu hänen kirjojensa fantisoiville kohdille, vaan parisuhteiden romantisoinnille, joka japanilaisen tapakulttuurin yhteydessä tuntuu länsimaisista lukijoista ilmeisen tuoreelta. Murakamin tarinoista sovitetut elokuvatkin, kuten Norwegian Wood (2010), Burning (2018) ja Drive My Car (2021), ovat perustuneet maanisen romanttisille ihmissuhteille.

Ensimmäinen persoona on tuore suomennos Murakamin kahdeksan novellin kokoelmasta (alunp. 2020). Kirjan nimeä voi pitää tuttavallisena silmäniskuna lukijakunnalle. Mitään muuta näkökulmaa ei Murakamilta voi odottaakaan, ja seitsemänkymppisen kirjailijan kohdalla voi pitää yhä todennäköisempänä, että minämuoto edustaa kirjailijaa itseään. Miltei kaikki kirjan tarinoista on julkaistu aiemmin lehtinovelleina, joten yhdistävä tekijä on sikälikin tekijä itse.

Ja Murakami tosiaan tuntuu olevan enemmän etualalla kuin aiemmissa tarinoissaan. Esimerkiksi novelli "Kerma" on kehystetty tilanteella, jossa kertoja varautuu selittämään nuoruuskokemuksensa omituisuutta. Kadonnutta tyttöystävää etsiessä hänelle on ilmestynyt zeniläisen koanin lausunut vanhus: ajattele ympyrää jolla on useita keskipisteitä muttei lainkaan kehää.

Toisessa novellissa kertoja muistelee nuoruuden keppostaan Charlie Parkerin kuvitteellisesta bossa nova -levytyksestä. Amerikan matkallaan kertoja on löytänyt ja hukannut levyn jonka pitäisi olla hänen omaa keksintöään. Myös tästä syntyy omanlaisena koan: jos musiikin kuulee vain unessaan, miten sitä voi kuvailla musiikkina?

Korottaessaan miesten ensirakkaudet luovaa epäilyä herättäviksi uskonkappaleiksi Murakami tuo mieleen vuosisadan takaiset eurooppalaiset modernistit. "Ensimmäisyys" on varmin tae sekä modernismin eturintamasta että autenttisesta persoonasta. Eroottinen esineistäminen on osa tätä ensimmäisyyden romantiikkaa. Tuskinpa kenenkään nykykirjailijan kohdalla pidettäisiin sööttinä sitä, että kertoja asennoituu kaikkiin naisiin mysteerinsä säilyttävinä "tyttöinä".

Markkinoinnissa Murakamin tyyliä on nimitetty maagiseksi realismiksi, koska fantisoivat kohdat tulevat niin harvakseltaan ja korostamatta vastaan hänen tarinoissaan. Spefi-lukijasta tällaiset yhteensattumiin ja mystisiin katoamisiin perustuvat tarinat voivat tuntua laimeilta.  Toisaalta ne ovat kuin se koanin monikeskeinen ympyrä, jonka on tarkoitus herättää ihmetys eikä esittää sitä.

Aiheiden kierrätykseltä tuntuvien novellien joukosta on suorastaan vallankumoukselliselta löytää tarina, jossa villiä ideaa käsitellään perusteellisesti. Novellissa "Shinagawan apinan tunnustuksia" kylpylän apina nappailee olutta kertojan kanssa ja juttelee elämästään ihmisten orjana. Tarinaa lukee väistämättä vertauskuvana japanilaisen yhteiskunnan rasistisuudesta, mutta voi siinä nähdä myös kommentin mielikuvitukselle omistautuneen taiteilijan asemasta.

Markku Soikkeli 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 4/2022 tammi-helmikuussa 2023.

 

LISÄÄ AIHEESTA:

Arvio Murakamin romaanista Tanssi tanssi tanssi (2020):
https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/05/tanssi-tanssi-tanssi-romaani.html

Raportti japanilaisen proosan kääntämisestä suomeksi:
https://bitteinsaari.blogspot.com/2015/09/japanissa-kieli-on-maisema.html

 

 

 

 

Avatar 2 (sota-animaatio)

 

On monta syytä miksi James Cameronin "Avatar"-tuotteista on turhauttavaa puhua elokuvina eikä videopelitallenteina, mutta jos ne kerran on pakko luokitella filmimediaksi niin miksi ei sitten animaatiofilmeiksi? Niin ohutta kuin pitkääkin on tämä cameronilainen sota-animaatio, jonka pikselipinta laineilee väreissä riippumatta siitä, ollaanko viidakossa, vuorilla vai merellä.

Animaatiohan edustaa periaatteessa sitä "puhdasta elokuvaa", mistä Hitchcockin ohella moni muukin ohjaaja on haaveillut: vain viivoja, ääniä ja väripintoja. Näin abstraktissa esitystavassa mikä tahansa voi venyä ja muuttua miksi tahansa, mutta animaationtekijät ovat ymmärtäneet käyttää tätä maailmakohtaista väkivaltaisuutta kurinalaisesti naurattaakseen katsojia juuri niissä kohtauksissa, jotka ovat tuttuja slapstick-komiikan troopeista. Näin katsoja voi nauraa sekä visuaalisen vitsin yllättävälle venytykselle että tutun vitsin parodialle.

Mutta Cameronin "Avatarit" ovat läpensä huumorittomia. Ne myös paketoidaan mainonnassa vakavaan ekologiseen sanomaan, joka on niin hölmön läpinäkyvä muodollisuus, että potentiaaliset katsojat (ja jopa jotkut median edustajat) ymmärtävät, ettei mitään muutakaan voi elokuvasta pitää 'sisältönä' fiktiotuotteen perinteisessä mielessä. 

Näin isoimmaksi uutiseksi "Avatareista" jää aina ja ainoastaan niiden tekemiseen käytetty teknologia. Multiplexiin "Avataria" mennään katsomaan TODISTEENA digiteknologian uskomattomasta vääntövoimasta. 

 

Urospuolisen smurffin erottaa vain isommista aseista.

 

"Avatar 2" -filmin (2022) myötä jopa korona-aikana haudatut 3D-lasit on tuotu takaisin teattereihin. Tarkoitushan ei ole katsoa MITÄ valkokankaalla tapahtuu vaan käyttää laseja niin kuin hevoset silmälappuja muun maailman poissulkemiseen. Jos lasien lävitse kuva muuttuu sumuiseksi, vika on katsojassa.

Yli kolme tuntia tätä kolmiulotteista sumutusta kuulosti vihoviimeiseltä filmikokemukselta mihin haluan aikaani käyttää. Mutta näinä loputtoman harmaina talvipäivinä lupaus sinisen meren sinisestä smurffiperheestä alkoi houkuttaa juuri väripinnnan itseisarvona, etenkin kun huomasin, että päivänäytöksiin oli Finnkinolla varauksia vain 5-10 katsojalla, vaikka isoon saliin mahtuisi 400. 

Tänään sitten maksoin tämän ylellisyyden eli 20€ lipun siitä hyvästä, että sain tuntea istuvani valtavassa salissa lähes itsekseni. Ja katsella isosta 3D-kuvasta sen tarkennettua 2D-aluetta. 

Välillä kokeilin miltä valkokangas näyttäisi 3D-lasien lävitse, mutta vaikutelma kolmiulotteisuudesta toimi vain muutamissa kirkkaimmin valaistuissa ja vahviten kontrastoiduissa kohtauksissa, ei esimerkiksi pitkissä vedenalaiskohtauksissa, missä niiden pitäisi olla parhaimmillaan. 3D-tekniikka on yhtä tuhtia huijausta kuin ennenkin.

Tarina tässä "Avatarin" jatko-osassa on yhtä tyhjänpäiväinen kuin ensimmäisessä filmissä, mutta uusia scifistisiä ideoita on vähemmän ja kulttuuriryöstöä vähintään yhtä paljon. Tatuoitu valas on kyllä aidosti cool idea, etenkin kun sitä sielusisarenaan puhuttelevalla smurffilla on yhtä tatuoitu odottavan naisen vatsa.  Avaruussmurffien luonnonläheisyydestä ei paljastu enempää, mutta ovathan heidän planeettansa kansat kaikki nyt todistetusti tasa-arvoisia, koska kaikki ovat yhtä sinisiä ja jokaisella on sama fallinen häntä.

Mitä uutta digianimaation seuraava sukupolvi voi avaruussmurffien "Avatar"-maailmaan tuoda?
Yhä näyttävämpiä tapoja hävittää sitä. 

 

Yskin kotona, osa XXX

 

Tänään oli 30. päivä yskänäisenä. Sain tarpeekseni ja varasin ajan lääkärille. Periaatteessa kukaan ei mene lääkärille vain siksi, että on yskänäinen, mutta kun tarpeeksi kauan on yskikseen niin tuntuu, ettei päässä ole enää kuin konsonantteja ja on pakko saada jokin muutos tilaansa. 

Normaali ihminen menisi yskin tein terveyskeskukseen. Mutta kun lukee lehtijuttuja niidenkin kafkamaisista jonoista, niin mieluummin maksan 117.30 € siitä hyvästä, että kuka tahansa valkotakki kirjoittaa minulle nopeasti sen paperin, jolla saan jotain helpotusta tilaani, olipa sitten tervasnapseja tai homeopaattisia laastareita. 

 

Viime vuoden aikana juttelin erinäiset kerrat Raimon kanssa siitä, miten lääkärin vastaanottotilanne on absurdi kohtaaminen. Nyt sain kokea sen itse. Kuin olisin harjoitusteatterin sivuosassa ymmärtämättä sen paremmin omaa rooliani kuin tilanteen draamallista tarkoitusta. Miten selittää pelkkä yskä niin isoksi asiaksi, että sillä kehtaa vaivata jopa lääkäriä, mutta samalla niin pieneksi, että kuulostaa täysipäiseltä ihmiseltä. 

Yksityisen terveystalon vastaanotolla potilaan roolia helpottaa se, että hän on sentään MAKSAVA ASIAKAS ja siksi periaatteessa oikeassa. Mutta tämän talven tautitilanteessa juuri me räkätautiset ihmiset olemme lukuisia kuin vihreä vitsaus itsessään. On pakostakin nöyrä, että ylipäänsä pääsee sisään johonkin terveystaloon ja saa tavata lääkärin kuin gurun, joka muistuttaa hengityksen alkeista.

Apteekin jonossa laskeksin mielessäni, että olen elämäni aikana käynyt lääkärillä ehkä kymmenisen kertaa ja niistä neljä on ollut täysin turhia, siis väärän itseanalyysin vuoksi tehtyjä käyntejä. Näin kehnolla itseymmärryksen tarkkuudella on vieläkin suurempi kynnys mennä lääkäriin edes 30 päivää jatkuneen potemisen jälkeen – mutta toisaalta lääkkeiden sivuplacebovaikutus on sitäkin suurempi. Yksi ainoa nenäsuihke tuntuu avaavan koko pään ja nielun. (Sain myös inhalaattorin kuukaudeksi...)

Vain aivot ovat edelleen lukossa. Yskänäisyydestä tulee niin nopeasti elämäntapa, ettei halua poistua kotona, ei lähteä käymään missään kirjastoa kauempana. Sikäli torstaiden kurssityöt ovat kuin norpalle avanto jäälakeudella. Pakolliset kurssityöt vievät tammi- ja helmikuun ylitse, ja sitten onkin jo hiihtoloma ja kevät ja maailmassa ehkä jokin ihan toinen sota tai pandemia jonka etäisyydestä vuodattaa räkäkyyneleitä.

Emily St. John Mandel: Asema 11 (romaani)

 

Emily St. John Mandel: Asema 11

Suom. Aleksi Milonoff

400 s.

2022, Tammi

 

 

 

Korona-pandemian jälkeen nopeat ja kliiniset apokalyptiat ovat saaneet uutta uskottavuutta. Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 on kuvaus pandemiasta, jollaista kukaan ei ota uskoakseen ennen kuin on liian myöhästä. Romaanin suomentaminen kahdeksan vuotta alkuteoksen jälkeen ei kuitenkaan johdu siitä, että todellisuus olisi saavuttanut apokalyptiat, vaan romaanin pohjalta äskettäin ilmestyneen tv-sarjan suosiosta.

Ilmestyessään Asema 11 voitti kyllä arvostetun Arthur C. Clarke -palkinnon ja nosti kanadalaisen Mandelin kuuluisuuteen, jollaisesta nuori kirjailija voi vain haaveilla. Kyseessä sattui olemaan sama vuosi kun Emmi Itärannan vastaavanlainen apokalyptia, Memory of Water, oli sekin Clarke-ehdokkaana.

Clarke-palkinnosta ja nimestään huolimatta Asema 11 ei ole mikään avaruusteknologialla herkutteleva scifistinen kuvitelma. Kirjan nimi viittaa kahden päähenkilön, sankarittaren ja profeetan, ihailemaan sarjakuvateokseen, joka antaa heille toivoa täysin vastakkaisilla tavoilla.

Vain kolmasosa romaania kertoo elämästä pandemian jälkeisessä maailmassa. Päähenkilö on orpo Kirsten, joka vaeltaa taiteilijaseurueen mukana esittämässä Shakespearea henkiin jääneiden yhteisöille. Tunnelma maailmanlopun maailmassa ei ole lähelläkään sitä toivotonta henkiinjäämiskamppailua millaisena sivilisaation romahdus yleensä kuvataan vastaavissa tarinoissa. Autoista on tehty hevoskärryjä ja pandemian uhrit ovat kuivuneet harmittomiksi kuoriksi.

Tämä romahduksen arkisuus on se sumea kohta apokalyptiaa, jota aniharva kirjailija on käsitellyt yhtä perusteellisesti kuin Mandel. Arkisuus on eduksi yksinäisyyden tematisoimiselle, mutta silti tarinalta odottaisi mielikuvituksellisempia visioita. Kun steriilissä hotellissa loppuaan odottava taiteilija pohtii mitkä olisivat paremmat puitteet maailmanlopulle niin samaa pohtii lukijakin.

Kirjan henkilökaarti koostuu näyttelijöistä ja taiteilijoista, koska heidän kauttaan romaani toistaa suurta väitettään: me tarkkailemme ja kadehdimme niiden etuoikeutta, joita muistellaan kuolemansa jälkeen. Sarjakuva ja Shakespeare tarjoavat taiteilijoille yhtä arvokkaita tapoja jakaa unelmaansa kuolemattomuudesta.

Star Trek -sarjalta mottonsa ("Eloonjäänti ei riitä") lainaavassa kirjassa kauneinta on kuvitelma eräänlaisesta maanpäällisestä avaruusasemasta. Kyseessä on viimeiset kansainväliset matkaajat pelastanut lentoasema jossain päin Michigania. Asemalle perustettu Sivilisaation museo on yhtä absurdi ja välttämätön tapa koota ihmisiä muistelemaan menetettyä maailmaa kuin Shakespearen esittäminen yhteisöjen raunioilla.

Muuta juonta romaanissa ei olekaan kuin avata vähitellen arvoitusta siitä, mikä kytkös teinityttöjä sieppaavalla profeetalla on Kirsteniin. Kirjan henkilöitä yhdistää kuuluisa näyttelijä Arthur, jonka lavakuolema sattuu olemaan merkkikohta vanhan ja uuden maailman välillä. Enin osa romaania käsittelee tätä yksinäisten ihmisten normaaliksi kokemaa vanhaa maailmaa, jossa kellään ei ole aavistusta kuinka arvokkaalta normaali tulee pian vaikuttamaan. 

 

Station Eleven, kerrankin tv-sarja joka on parempi kuin lähtöteoksensa

Aikatasojen välillä hyppelehtivä lukurakenne ei tuo uusia tulkintatasoja Mandelin romaaniin, mutta kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa (2021–2022) on samanlaisella rakenteella syvennetty sekä henkilöitä että juonta hämmästyttävän hyvin. Tunnustan pitäneeni sarjasta paljon enemmän kuin kepeähkön maailmanlopun visioineesta romaanista.

 

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti 4/2022 -numerossa tammihelmikuussa 2023.