Roope Sillanpää: Attilan koira (kauhunovellit)

  

Roope Sillanpää: Attilan koira ja muita outoja kertomuksia
286 s.
Abraxas, 2026

 

Kotimaisen kauhun kirjamarkkinoilla on edelleenkin enemmän kysyntää kuin tarjontaa, etenkään omaperäisiltä kirjoittajilta. Roope Sillanpään esikoisteos Attilan koira ja muita outoja kertomuksia tarjoaa taatusti jotain erilaista kuin muu 2000-luvun pelkoproosa, joka on tyytynyt traumafiktiota muistuttavaan sairauksien, perhemenetysten ja erokriisien psykologiseen projisointiin.

Sillanpään kirja koostuu kahdesta pienoisromaanin mittaisesta tarinasta sekä niitä täydentävistä kahdesta novellista, pidemmästä ja lyhyemmästä. Mikään näistä tarinoista ei toimi aivan valitussa pituudessaan, mistä moite menee ensisijaisesti kustantajalle. Pienoisromaaneissa on kohtuuttomasti selittelevää kuvausta eikä juonenkuljetus ole sekään kirjoittajan vahvuus, eipä ehkä tavoitekaan.

Hyvää on tarinoiden kotimaisuusaste. Esimerkiksi niminovellissa vanha mies tulee myydyksi vartiokoiraksi taloon, jota ihmismäiset hiiret kiusaavat. Tämä kotoisasti nimetty Musti löytää hiirien matkassa reitin helvettiin.

Yliluonnollisen kuvaajana Sillanpäällä on silmää käyttää sellaista symboliikkaa, joka korvaa ontolta vaikuttaneen henkilöhahmon. Musti huomaa erityishelvetissä kärsivien ihmisten olevan niitä, jotka ovat jääneet ”koiravuosiin”.

Tähän symboliseen sisältöön eivät tarinat valitettavasti keskity. Ympäristökuvauksissa vyörytetään triviaaleja, rujon huumorin saattelemia vaikutelmia yliluonnollisesta. Kauhun aineksiksi oletettu sanasto on havaitsijasta riippumaton itseisarvo, mikä lienee kauhukirjoittajan yleisin houkutus ja heikotus: ”Ja kaiken pohjalla oli saastainen imevä ääni, joka jäyti sydänjuuria kuin kaikkien maailman ruttoepidemioissa siinneiden rottien haamut olisivat liittoutuneet jyrsimään pienillä, terävillä aavehampaillaan hänen murjottua sydänlihaansa.” Tällaista efektisanastoa pyöritellessä vähemmän olisi enemmän.

Kirjan takakannessa väitetään tarinoista löytyvän yhtenevyyksiä niin Kafkaan kuin Daniil Harmsiin ja Thomas Ligottiin. Ehkä Sillanpään henkilöiden yksinäisyydessä on jotain samaa kuin Ligottilla, mutta kafkamainen tai absurdi tyylilaji edellyttäisivät valikoivampaa kertojaääntä. Kirjoittajan tyylitaito ei nyt alkuunkaan vastaa hänen proosansa sisällöllistä anarkiaa.

Kokoelmaan sisältyvä pienoisromaani ”Muistoja Helvettitehtaalta I-III” on tarinoista omintakeisin ja kotoperäisin. Helvettitehdasta pyörittävät ”öövermanni” ja ”Verskaattori” jäävät yhtä mystisiksi kuin kalmoja jauhavan tehtaan byrokratia. Samaa ei voi sanoa kirjan toisesta pienoisromaanista, nimeltään ”Aatos Mönkkösen liha roikkuu päämajan varjoissa”. Sota-ajan kartoista paljastuvat portaalit jäävät sivuseikaksi jaarittelevan työpaikkahuumorin rinnalla.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2026.

 

Aleister Crowley: Salajuoni ja muita kertomuksia (kauhunovellit)

Aleister Crowley: Salajuoni ja muita kertomuksia

Suom. Ronja Erkko
166 s.
Abraxas, 2026


Miten voi vuosisatansa suurin satanisti olla aikansa hurmaavin humoristi?  

Aleister Crowleyn kirja Salajuoni ja muita kertomuksia on tämän kevään isoin spefi-yllätys. Paremmin okkultistina tunnettu Crowley (1875–1947) on ollut keskeinen innoittaja modernin kauhufiktion syntymiselle, vaan enpä tiennyt hänen olleen itsekin taitava kaunokirjailija. Yllättävintä on kirjan älykäs, monitasoinen ironia niin fantisoivaa kauhukerrontaa kuin esoteerisia aiheita kohtaan. Tuntuisi samalta jos Hitler osoittautuisi yökerhokoomikoksi.

Alunperin vuonna 1929 ilmestynyt Salajuoni sisältää kolme eri mittaista ja eri tyylistä novellia. Niissä näkyy kirjoittajan laaja lukeneisuus ja kosmopoliittisuus, samoin kuin kunnioitus sellaista mustaa huumoria kohtaan, jolla Edgar Allan Poe loi maineensa vuosisata ennen Crowleya. Silti tarinat ovat kepeän juonivetoisia. Lehtinovelleinahan nämä on alkujaan julkaistukin.

Kirjan niminovelli on aivan pähkähullu tarina Pirunsaaren vangeista, jotka suunnittelevat pakoa toistensa ylimaalliseen älykkyyteen luottaen. Tarinan kehyskertomus laittaa lukijankin älyn ja ällistyskyvyn koetukselle: mihin olen valmis uskomaan edes tällaisen pubi-tarinan omilla kriteereillä. 

Kirjan avaavan henkilöesseen leppoisuus käy ymmärrettäväksi novellin luettuaan. Molemmat täyttävät tehtävänsä kiinnostuksen herättämiseksi niin kirjailijaa kuin vuosisadan takaista mystiikkaa kohtaan. Myös kirjan kaunis, alkuteosta muistuttava ulkoasu ja erinomaisen sävykäs käännös tukevat vaikutelmaa, että vuosisadan takainen kirjallinen estetiikka on arvokasta käsityötä. 

Mitään ”hyytävää kauhua” tämä kirja ei tosiaankaan sisällä, kuten jossain uutisessa hehkutettiin. Tyylilaji on lähempänä riemukasta fantisointia kuin populaaria pelkoproosaa. 

Kaunokirjallisin ja mystisin kolmesta novellista on ”Magdalen Blairin testamentti”. Kahteen osaan jaetussa tarinassa selitetään ensin scifimäisen tarkasti nuoren Magdalenin telepatiakykyjen kehityminen, sitten näiden kykyjen käyttäminen kuolevan aviomiehen pitkään kamppailuun demonin ja kosmisen kiirastulen kourissa.  

Kirjan esittelyessee muistuttaa, että novellin syntyaikoihin tällaiselle tarinalle ei ollut tarjolla yliluonnollisen kauhun kategoriaa kuten nykyään. Telepatiaankin voitiin suhtautua kuin vastikään keksittyihin röntgensäteisiin. 

Novellin jälkimmäinen jakso sisältää sellaisia hurmioituneen esoteerisiä näkyjä, mitä odottaisikin Crowleyn kynästä. Kiirastulta kuvaillaan mädän ja eritteiden täyttämäksi ulottuvuudeksi: 

”Keskiyön tienoilla putoavan sielun alla häämötti suolien harmaa valtameri, joka näytti jatkuvan silmänkantamattomiin. -- Tämä meri, vaikkakin äärettömän kylmä, kupli kuin tuberkkelit. Itsessään se oli enemmän tai vähemmän homogeenistä limaa, jonka lemu ylitti ihmisen käsityskyvyn --.”

Tämä mystinenkin tarina on kehystetty kyynisellä huumorilla, jossa uskonnolliset visiot vääntyvät kivun ja ällötyksen ylistykseksi. Tarinaa on verrattu Poen kuuluisaan novelliin ”Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat” (1845). Poella telepaattisesti raportoitu kuolema muuttaa ruumiin ulosteeksi, Crowleylla sielun.

Miten tällainen runollisen rappion kuvaaja voi perustaa demonisen kultin? Kenties samoista ihmisinhoon perustuvista syistä kuin miksi L. Ron Hubbard perusti oman kulttinsa sukupolven verran myöhemmin.

Kirjan kolmas novelli, ”Hänen salattu syntinsä”, antaa lisää perusteita uskoa, että Crowley oli pikemminkin suuri satiirikko kuin satanisti. Tarinassa yläluokkainen brittiherra vierailee Pariisissa. Paheisiin heittäytyäkseen hän ostaa pornoksi uskomansa valokuvan antiikkisesta patsaasta, Milon Venuksesta. Herrasmies säilyttää kuvaa kuin identiteettinsä suurinta salaisuutta soimatakseen sitäkin ankarammin alempisäätyisten moraalittomuutta.  

Aleister Crowleyn ironia viktoriaanista kristillisyyttä ja säätyläistä sivistymättömyyttä kohtaan ei ole edes niin hyökkäävää, saati herjaavaa, kuin olettaisi. 

 Vaikka Lovecraftinkin kauhufiktiossa on tietty humoristinen asenne goottisen perinteen ja morbidien yksityiskohtien kierrättämiseen, on hän lähinnä vastenmielinen tosikko verrattuna siihen, millaisena dekadenttina kirjoittajana Crowley näyttäytyy näiden kolmen novellin perusteella. 

Crowleyn ja spefin välillä on muitakin linkkejä, pulp-kauden toimijoita, jotka olivat yhtä innostuneita okkultismista kuin scifistä, kauhusta ja fantasiasta. Crowleyn tuotannosta uusia painoksia saavat silti ennemminkin okkultistiset oppaat. 

Pätevä suomenkielinen johdatus Crowelyn uskomattomaan elämään ja mielikuvitukseen löytyy Gary Lachmanin teoksesta Aleister Crowley. Suuren Pedon elämä ja teot (2014; 2015)

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2026.

Vastaväittäjänä viinaväitökselle (Itä-Suomen yliopisto)

 

Vasemmalta: Soikkeli, prof. Kati Launis, Sanna Jääskeläinen

Kyllä, Itä-Suomessa kaikki on helpompaa, koska virallistenkin töiden hoitaminen on vähemmän univormumaista. Silti väitöstilaisuus on perinteitä kunnioittava tapahtuma, jossa esiinnytään yhtä lailla paikalla istuvalle yleisölle kuin koko pitkälle traditiolle.

Tänään 20.5. akateemisen väitösprotokollan ja -juhlan syynä oli Sanna Jääskeläisen väitös Itä-Suomen yliopistossa. Väitöksen aihe ja kohdemateriaali ovat laajimmat mitä olen kirjallisuustieteen yhteydessä nähnyt: Humaladiskurssin jatkuvuudet ja katkokset suomalaisessa kirjallisuudessa, lehdistöteksteissä ja juomatapatutkimuksissa.

Edellisenä päivänä olimme jo tavanneet väittelijän ja kustoksen kanssa illallisen merkeissä, joten protokollaan valmistautuminen oli helppoa, voisi sanoa sulavan helppoa, koska ulkona Joensuuta painosti yli 30 asteen helle. Onneksi yliopiston salissa oli hyvä ilmastointi. 

Hellekuumuus olikin ainoa asia, minkä saatoin kuvitella tilaisuuden haasteeksi. Sannan väitöskirja osoitti niin vahvaa perehtyneisyyttä aiheeseensa ja teoriataustaan, humalakirjallisuuteen ja lehtien raitistumiskertomuksiin sekä diskurssiteoriaan, ettei vastaväittäjälle jäänyt paljoakaan muuta tehtävää kuin esittää toisintulkitsemisen mahdollisuuksia teoriataustan ja kohdeteosten oletettavista aukkopaikoista.

Diskurssiteorian käytöstä kyselin opponentin roolissa sen verran, mitä hegemoniset diskurssit tässä tapauksessa olisivat ja millaista on diskursiivinen vallankäyttö humaladiskurssin yhteydessä – onko vastadiskurssia löydettävissä vain huovismaisesta viinahuumorista ja 2000-luvun romaaneista, joissa humalaisen itsekontrolli toimii merkkinä uusliberalistisesta itsekontrollista.

Sosiaalihistoriallisen taustoituksen osalta (Sannan väitöksessä pitkä kolmosluku) kysyin sen tarpeellisuutta tarkkuudessaan ja pituudessaan, samoin sellaisten vuosikymmenten (1920- ja 1980-luku) tärkeyttä, jotka saavat enemmän huomiota kirjaesimerkkeinä, mutta joiden merkitystä mahdollisena murrosaikana ei pohdita analyysin yhteydessä.

Kaunokirjallisten kohdeteosten valinnasta kysyin paljonkin, oikeastaan liikaakin, koska lajien ja yksittäisten kirjailijoiden valinnoista syntyviin painotuksiin keskittyessä emme koskaan päässeet niihin varsinaisiin analyyseihin, joissa Sanna pääsee kommentoimaan isojenkin klassikkojen ryyppykohtauksia, kuten Kiven ja Linnan romaaneista. 

Huomasin kyllä jo Sannan lektiota kuunnellessa, että hänellä oli opettajamainen moodi päällä ja hän pystyi kysymyksiini vastatessaan samalla reflektoimaan sanomaansa: vastatessaan hän kommentoi hieman aina sitäkin, miten kysymys oli esitetty. 

Pitäydyin isoihin teoriaa ja kohdeteosten rajausta koskeviin kysymyksiin, koska niistä tehdyt valinnat kiinnostivat aidosti oman oppialamme eli kirjallisuudentutkimuksen laventamisen kannalta. Tältäkin osin Sannan tapa soveltaa diskurssitutkimusta on paljon, paljon perusteellisempi kuin mitä 1990-luvulla diskurssiteorian huumassa kirjallisuustieteissä yritettiin.

Jonkin verran kyselin sukupuolen merkityksestä niille artikulaatioille, joihin humaladiskurssia käytetään, ja myös siitä, miten äijäpitoisten teosten mahdollinen itseironia (etenkin brändin-rakennuksessa niin viinavireän Jari Tervon kuin Petri "sober curious" Tammisen tapauksessa) mahtaisi näkyä 2000-luvun maskuliinisuuden esityksissä. Paljon enemmänin olisin voinut kysyä vielä transgressiosta tässä yhteydessä, etenkin Pussikaljaromaanin kaltaisten teosten kohdalla. Sannan analyysit tällaisista postmoderneista teoksista tulevat lähimmäksi sitä (Joe Kennedyn määrittelemää)  "puolihumalaisen fenomenologiaa", joka on aihekohtaisesti parhaita teoriatuttavuuksia mihin Sannan väitös lukijaa tutustuttaa.

Loppulausunnossani sanoin, että Sannan tutkimus "osoittaa pätevästi diskurssiteorian sovellettavuuden tekstintutkimukseen ja kirjallisuudentutkimukseen tehden sen mielestäni perusteellisemmin kuin aiemmat vastaavat kotimaiset monografiat." Tässä tarkoitin myös omaa vuoden 1998 väitöskirjaani, jossa diskurssiteorian taustoitus jäi minimaalisen vähäiseksi. 

Ja tietysti: kaiken sen lisäksi, miten pätevä Sannan tutkimus on tekstintutkijan ja kulttuurintutkijan oppineisuuden osoituksena, se on painokasta kritiikkiä suomalaiselle alkoholipolitiikalle. Sille kelpaa nostaa tänä iltana useampikin malja.

  

Väitöksen videotaltiointi löytyy ainakin toistaiseksi:
https://uef.cloud.panopto.eu/Panopto/Pages/Viewer.aspx?id=475f42f2-cc3a-4f0d-bfba-b40b008617d6

Väitös (pdf:nä) on luettavissa ja ladattavissa täältä:
https://erepo.uef.fi/bitstreams/658bfa2b-f1a1-42bb-ab32-8d68c514604a/download

 

Kuva: Elina Arminen

 

Åcon 14.-17.5. 2026

 

Tämä järjestyksessään 14. Åcon on itselleni viides kerta osallistua,  ja kolmas kerta kun olen mukana ilman Saaraa. Tälläkin kertaa tärkein syy osallistumiseen oli ennakoiva kesäloman tarve ja conin mahdollistama fandom-vyöhyke ajatella vain spefiä. Kirjaksi otin mukaani vain kunniavieraan, Emily Teshin pienoisromaanin Silver in the Wood. Se mahtuu hyvin reisitaskuun ja on muutenkin parempi kuin Teshin palkittu sf-romaani, joka omaan makuuni lienee ollut liian juveniili eli YA.

Torstaina tänne Ahvenanmaalle tullessa oli viileää, Turussakin oli satanut koko edellisen illan. Laivalla syötyä jaksoi  samalla energialla pysytellä hotellien tuntumassa. Olin varannut huoneen Cikadasta, jossa on parempi äänieristys kuin con-hotelli Adlonissa. Periaatteessa. 

Ekana iltana ehdin osallistua paneeliin kovasta scifistä. Eipä siinä oikein konsensusta syntynyt kuin siitä että Andy Weirin kirjat ovat parempia kuin niiden filmatisoinnit. Tärkein kysymys, välittääkö nykyscifi enää tieteiden sisältöä, jäi vaille vastausta. Weir yksinäänkin ansaitsisi perusteellisemman paneelin.

Perjantai aukeni aurinkoisena, kadut silti lähes tyhjinä, vaikka laiva ja hotellit olivat tullessa täysiä. Päivällä oli conissa paneeleita rikosspefistä ja romantasiasta ja sisäoppilaitos-fantasiasta. Parasta antia oli taaskin kerran lukuvinkkipiiri. Sieltä merkkasin ylös vähintäänkin googlattaviksi: The West Passage, Changing-trilogia, Wandering Inn -verkkosarja, Lovecraft investigations -podcast, Quality land, Slow Gods, Last Day, (1968), The Carpet Makers, Mother of Learning, sekä Upstart Crow -tv-sarja.

 

Eniten väkeä, varmaankin kaikki conin kahdeksisenkymmentä osallistujaa, keräsi illan perinteinen Halme-tietovisa, itsessään instituutio. Myöhäistä klassikkokeskustelua (Simakin Väliasemasta) en jaksanut jäädä seuraamaan,  vaikka arvasin ettei hotellissakaan voi heti nukahtaa... ruotsalaisten teinien jugend-ryhmä metelöi käytävillä, niillä on vihreät baretitkin merkkinä eliitistä... saattavat siis olla suomenruotsalaisiakin.

Odottelen con-päivän vaihtumista lauantaille ja että Ruotsinkin nuoriso saisi vielä osansa eksyilevien droonien tuottamasta suhteellisuudentajusta. Jos ei muusta.

Lauantaina sää on kuten eilen,  merellisen kylmää tuulisilla paikoilla, mutta tyynisillä kaduilla pärjää t-paidassa. Kesälomasta tämä kävisi. Jo kuukauden vaivannut vatsa vain on tällaisessa reissumoodissa pahimmillaan. Mieluummin istuksii hotellin terassilla lukemassa kuin lähtee luontopolulle. 

Iltapäivän paneelissa puhuttiin Robinsonin Red Mars -kirjan ennustavuudesta, koska sen tarina sijoittuu vuoteen 2026. Paras huomio oli se että Robinsonin Antarktikassa tulevat samat aiheet ja teemat kehitetymmin esille kuin Mars-trilogiassa. Kuultiin pari lukuvinkkiäkin lisää, valitettavasti spoilereita säästämättä...

Paneelin jälkeen kuultiin GoH Emily Teshin puhe, hyvin kirjallinen ja oppinut ja silti omapäisesti kirjailijatyötään pohjustava. Genret kiinnostavat häntä siinä, miten erilaista totuutta maailmasta ne esittävät, scifissä tulevaan suuntaava optimismi ja fantasiassa menneisyyden surumielisyys ("moon vs doom ", pelkisti Tesh). Tulevan "minecraft-maailmansa" tarinaa hän esitteli Vergiliuksen elysiumina, jossa vietetään "eternal sportsday". Myös aiemmissa esiintymisissä Tesh korosti miljöön merkitystä luovalle kirjoittajalle: tarina jatkuu kunnes paikka on kulutettu loppuun.

Iltapaneelissa osallistuin itse keskusteluun "romanscifystä", alalajista jota ei ole vielä olemassa, koska markkinat eivät ole löytäneet sitä. Siihen sopivia kirjoja kuitenkin olisi,  riippuen siitä, miten kukin romanssia ja scifiä lähestyy. Avaruusoopperan puolella olisi paljonkin tähän sopivia teoksia, joissa tosin se romanssisin osuus menee kauaksi scifistä. Sikäli puristinenkin suosikki, kuten aikamatkaromanssi, voi jäädä tieteisfantasian alueelle tai sitten romanssi on vain traagisuuden korostusta, kuten Kukkia Algernonille -kertomus.

Illan lopuksi kuuntelin vielä kauhu-paneelia, jossa esiintynyt vanha kirjailijapari (Gunilla Jonsson & Michael Petersen) oli niin universaalia vanhakummaa itsessäään, että Suomen borishurttakin olisi nurkkatonttu heihin verrattuna. Kannatti valvoa.

Sitten alkoi taas väsyttää, enkä jäänyt snoozefest-ryhmäkeskusteluun tylsistä klassikoista. 

Sunnuntaina ei ole enää ohjelmaa, jäljellä vain hidasrytminen odottelu hotellihuoneessa, conin kokoustilassa, terminaalissa, laivassa ja junassa. Sää lupaa kirkasta ja viileää meripäivää. Näillä silmillä,  tällä vatsalla. Luettavana vielä viimeiset sivut Teshin pienoisromaania ja jonkin matkaa ehkä Turing Option -romaanista printtaamiani sivuja. Se on vanhahtavampaa kovascifinä kuin edes minun genremakuni, mutta nostalgian hengessähän conit ja fandom tällaiseen motivoivat. 

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/acon-9-125-2024.html

http://bitteinsaari.blogspot.com/2022/05/acon-26-295-2022.html

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

Antti Leikas: Tonttu (fantasia)

  

Antti Leikas: Tonttu – Mies häviää

170 s.
Jalava 2026

 

Fantasia on kirjallisuutta, jossa yllättävyys pitäisi olla lähtökohta eikä erikoistehoste. Harvoinpa kuitenkaan osuu eteen niin aidosti yllättävää fantasiaa kuin Antti Leikaksen Tonttu – mies häviää.

Kyseessä on täydentävä kolmas osa Leikaksen edeltäviin tonttuaiheisiin kirjoihin (2018 ja 2022). Edeltävät aikuissadut eivät mediajulkisuudessa näkyneet, joten Leikas lienee päättänyt lisätä tarinamaailmansa outoutta avantgardistisella kielipelillä, laatimalla kokonaisen romaanin ilman a-kirjainta. Samaan haasteeseen ovat tarttuneet muutamat muutkin, työmetodinsa ajattelun edelle asettaneet kotimaiset kirjoittajat. Heidän esikuvaansa, Georges Perecin ”kirjainrajoiteromaaniin” Häviäminen (1969) viittaa Leikaksen teoksen alaotsikkokin.

Tätä ranskalaisilta runoilijoilta opittua tehokeinoa ei Leikaksen kirjasta edes huomaisi ensimmäisten sivujen aikana. Tämä todistaa kirjailijan tyylitajua ja ihailtavan laajaa sanavarastoa, sillä pitkissäkään kuvailluissa kohtauksissa ei ole mitään pinnistelyn tuntua. Onnistuneesti Leikas on kääntänyt trendikkään kielipelin fantasiamaailmansa voitoksi. A-kirjaimen puuttuessa on tilalla ääkköspitoista sanankäyttöä, mikä antaa teokselle synkähkön absurdin sävyn. Näin kirjassa selitetään esimerkiksi tonttujen matkaamista:

"Kun molekyyliryöppy, siis esimerkiksi minä, tulee perille nousten ylös turpeen sisältä, muodostuu molekyylien sykkeestä fyysinen rykelmä itiöitä, joiden kiinnittyminen yhteen, yhdeksi näkyväksi olennoksi, on yllättävän vikkelä prosessi."

Tarina on Tonttu-kirjassa toissijainen, samoin kuin trilogian edeltävien osien sisältö, kuten aikuisille tehdyltä satufantasialta voi odottaa. Kirjan komiikka perustuu vastakkainasettelulle sadistisesti muuttuneen todellisuutemme ja tonttujen maanläheisen näkökulman välillä. Mielettömiin sotiin suistuneessa maailmassa ovat yliluonnolliset olennot kaikessa metodisessa tarkkuudessaan viimeisiä järkeenkäypiä toimijoita. Apokalyptisiin tilanteisiin sopii sikäli myös kielen särkyminen, aivan kuten erinäisissä scifi-teoksissa.

Päähenkilönä on tontuksi muuttunut kirjailija itse, kirjan maailmassa Leik’s. Ja koska tässä tarinamaailmassa tontuilla on yliluonnollisia kykyjä, kuten sieneksi muuttuminen ja vapaus vaeltaa rajattomasti, voi Leik’s saada tonttutehtäväkseen itsensä Venäjän presidentin surmaamisen. Tästä kudotaan kirjan löysähkö juoni.

Veikkohuovismaisena satiirina Tonttu edustaa toisaalta erinomaisen tarpeellista eskapismia nykypäivän uutismedian keskellä, toisaalta tympeän helppoa kostofantasiaa, jossa Venäjän diktaattorista tehdään pelkkä pellemäinen surkimus. Ilmeisesti Ukrainassa käytävä sota on edelleen liian lähellä meitä, jotta siitä voisi kirjoittaa muutoin kuin konfliktin osapuolia ronskisti tyypitellen.

Kun kirjassa ei ole kantavaa tarinaa, ei taitavasti leikittelevä kielikään kanna pitkän proosan, edes pienoisromaanin mitassa.

Silti kirjan lopetus lupailee, että jatkoakin tonttumaailmalle olisi luvassa. Ja mikäpä siinä, kyllä suomalaiseen spefiin muutama supersankari lisää mahtuisi.

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 1/2026

 

Väitösraportteja 1999–2009 (kirjallisuustiede)

Viimeiset kaksi päivää olen naputellut ensimmäistä akateemista librettoani eli pohjustusta viikon päästä pidettävän väitöstilaisuuden opponointiin. Tehtävääni minulla on pitkä teoreettinen perusta, mutta vähäinen työkokemus. En milloinkaan hakenut dosentiksi enkä "affilioitunut" yhteenkään yliopistoon, vaan pysyin akateemiset työvuodet (1989–2013) kaiken aikaa liikkeessä (Tampere > Turku > Helsinki > Turku > Tampere). 

Mutta tämän nomadisen elämäntavan ansiosta seurasin aikoinaan useampia väitöstilaisuuksia kuin kollegani ja raportoin niistä (kuvien kanssa) vuosina 1999–2009. Miksi en sen jälkeen? Siitä lisää muistelmieni seuraavassa osassa...

Nämä kirjallisuustieteeseen liittyvät väitösraporttini kokosin nyt ensimmäistä kertaa yhtenäiseksi luetteloksi. Ne löytyvät alta aikajärjestyksessä. Aikoinaan ne on julkaistu KTS:n postilistalla sekä VerkonAatos-lehdessäni ja isoin osa löytyy lehdestä vieläkin, kuten myös esimerkiksi raportti Peter von Baghin väitöksestä.

 

Väitösraportteja 1999–2007 kirjallisuustieteestä

 
Ilkka ”Frans” Mäyrän väitös demoneista (1999)

Kuisma Korhosen väitös ystävyydestä esseistiikassa (1999)

Maarit Piipposen väitös sarjamurhaajadekkareista (2000)

Mirva Saukkolan väitös lastenfantasiasta (2001)

Erkki Vettenniemen väitös vankileirimuistelmista (2001)

Teemu Ikosen väitös 1700-luvun kirjallisuudesta (2001)

Minna Aallon väitös naisten kehitysromaaneista (2000)

Sari Salinin väitös Jorma Korpelasta (2002)

Sari Kivistön väitös oppineiden pilakirjeistä 1500-luvulla (2002)

Juhani Sipilän väitös Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta (2002)

Johanna Pentikäisen väitös Paavo Haavikon myyteistä (2002)

Saara Kesävuoren väitös Eila Pennasen varhaistuotannosta (2003)

Lasse Kekin väitös David Leavittin tuotannosta ja Tony Kushnerin näytelmästä (2003)

Marjut Kähkösen väitös Helvi Hämäläisen runo- ja proosatuotannosta (2004)

Kirsi Uolan väitös merikirjallisuudesta (2004)

Anna Hollstenin väitös Bo Carpelanin poetiikasta (2004)

Juha Rikaman väitös kirjallisuuden lukio-opetuksesta (2004)

Heidi Grönstrandin väitös 1840-luvun naiskirjallisuudesta (2005)

Kukku Melkaksen Aino Kallas -väitös (2006)

Jussi Ojajärven väitös markkinavoimista kirjallisuudessa (2006)

Eva Maria Korsisaaren väitös rakkauskirjallisuudesta (2006)

Olli Jalosen proosaopillinen väitös epifanioista (2006)

Olli Löytyn väitös lähetyskirjallisuudesta (2006)

Risto Niemi-Pynttärin väitös verkkoproosasta (2007)

Mari Hatavaran väitös F. Runebergin ja S. Topeliuksen romaaneista (2007)

Irma Hirsjärven scifi fandom -aiheinen väitös (2009)

Anna Helteen väitös jälkistrukturalismista Suomessa (2009)

 

Karoliina Suoniemi: Viikinkijumalattaret (tietokirja)

    

Karoliina Suoniemi: Viikinkijumalattaret

144 s.
SKS 2026

 

Kirjailija ja sanataideopettaja Karoliina Suoniemi on tehnyt lapsille suunnattuja tietokirjoja niin kuningashovien prinsessoista kuin viikinkiajan lasten elämästä. Folkloristi Jenny Kostetin kanssa hän julkaisi viime vuonna komeasti kuvitetun oppikirjan Pohjolan taruja. Jo siinä esiteltiin vähemmän tunnettuja ”viikinkijumalia”, kuten Idun, Skadi ja Ran.

Suoniemen uusin, teini-ikäisille suunnattu Viikinkijumalattaret jatkaa sekä tunnettujen että sivuhahmoiksi jääneiden taruolentojen esittelyjä. Kirjan mahtipontisesta nimestä poiketen mukana on myös naispuolisia noitia, jättiläisiä ja soturihahmoja. Naissotureitahan on tutkimusten mukaan voinut olla mukana myös viikinkiretkueissa.

Kirjan johdannossa selitetään, ettei jumalattarissa ole kyse pelkästään viikinkien mytologiasta, vaan yhteisestä pohjoismaisesta ja germaanisesta taruperinnöstä. Naishahmojen esittelylle on olennaista johdannon kuvailu siitä, kuinka naiset saattoivat nousta viikinkiajan yhteisöissä ennustajan tai velhon asemaan: ”Saagoissa kerrotaan naisista, jotka opiskelivat noituutta saamelaisten tai suomalaisten luona, kuten Norjan kuningassaagojen mahtinainen Gunnhild.”

Koska jumalten osuus rituaaleissa on niin olennaista myös tarinoissa, olisi kirjassa voitu selventää rituaalitoimintojen, noituuden ja magian eroa. Nyt niistä puhutaan kirjassa synonyymisesti.

Yleensä pohjoisten jumalten olympoksesta kerrotaan Odin-keskeisen herrahierarkian tarjoamassa järjestyksessä. Viikinkijumalattaret etenee järjestystä selittelemättä. Ensin esitellään kunkin myyttihahmon luonnetyyppiä ja sen saamia variaatioita muissa hahmoissa. Esittelyn jälkeen referoidaan hahmoon liittyviä tunnetuimpia tarinoita. Tarinat kerrotaan eloisasti ja yksityiskohtien herkullisuus epäilemättä huvittaa kaiken ikäistä nykylukijaa yhtä lailla kuin tuhat vuotta sitten. 

Epäilen kyllä, etteivät isoäidit ole tarinoineet iltanuotiolla ihan kaikkia näistä tarinoista, kuten Suoniemi väittää, esimerkiksi Lokin ”huumoripläjäystä” eli kiveksillä suoritettua köydenvetoa vuohen kanssa.

Kepeän tarinoinnin ohessa Suoniemi muistuttaa niistä mytologian moderneista jäänteistä, joilla pohjoismaissa muistetaan jumalattaria ja sankarittaria. Näihin muistutuksiin voisi tehdä pienen kosmeettisen korjauksen, ettei jumalatar Idun ole antanut nimeään Venuksen kuulle, vaan sen vuoristolle ja eräälle asteroidille.

Viikinkijumalattaret on jatkoa SKS:n edellisille, varhaisfeministeille suunnatuille teoksille Pohjolan jumalattaret (2021) ja Antiikin jumalattaret (2024). Sarjalle yhtenäistä asua luo taiteilija Apila Pepitan kuvitus.  Kirjoissa jokaisesta myyttihahmosta on parin sivun mittaisen esittelyn ohessa piirroskuva hahmosta toiminnassaan. Sarjakuvamaiset piirrokset tukevat muistettavuutta ja tekevät hahmoista maanläheisiä,joskaan ei yhtä kansanomaisen reheviä ja räävittömiä kuin millaisia hahmot ovat monissa tarinoissa. 

 Markku Soikkeli

 

Suoniemen esittely kirjalleen löytyy SKS:n sivuilta

https://skskirjat.fi/viikinkijumalattaret/

 

Honkapohja & al (toim): Kun miekat lauloivat (tietokirja)

    

Alpo Honkapohja, Aleksi Mäkilähde & Sara Norja (toim.): Kun miekat lauloivat. Muinainen Englanti kronikoiden, eeposten ja elegioiden kertomana

360 s.
Gaudeamus 2026

 

Tänä keväänä suomalaisessa spefissä jyrää äijäproosaksi sanottu keskiaikafantasia. Kertoneeko se jotain aikakaudesta vai vastareaktiosta naiskirjallisuutena pidetylle romantasialle?

Ensin saatiin Niilo Seväsen keskiaikafantasia Unten kruunu, sitten Jussi Moilan Kullervo-sovitus. Jossain välissä ilmestyivät myös Toivo Kuidun Praedor-maailmaan sijoittuva esikoisteos sekä muhkea albumilaitos sarjakuvaklassikosta, Prinssi Rohkeasta.

Tätä yllättävää, enemmänkin terävää kuin laveaa buumia ilmestyi täydentämään erinomainen tietokirja, anglosaksisen ajan runoutta esittelevä artikkelikokoelma Kun miekat lauloivat. Toimittajien lisäksi kirjassa on mukana kuusitoista muuta asiantuntijaa ja suomentajaa. Mikään kerralla ahmaistava, historian juonta noudatteleva tietoteos ei ole kyseessä, vaan enemmänkin hakuteoksena toimiva johdatus muinaisenglannin runouteen, paljolti myös englannin kielen kehitysvaiheisiin.

Otsikointi, kuvitus ja takakansi toki kauppaavat kirjaa meille miekkapitoisen fantasian harrastajille. Filologian harrastajalle ja opiskelijalle kirjaa antaa kuitenkin enemmän kuin tolkienilaisesta fantasiasta tai kuningashistorioista kiinnostuneelle diletantille. Viiteen aihekokonaisuuteen jaetuista esittelyluvuista vain yksi keskittyy aikakauden taisteluihin. Varsinaisia sankarirunoja, kuten Beowulfia, esitellään lyhyesti, koska kyseistä runoutta on säilynyt niukasti muinaisenglannista.

Koska anglosaksien myyteistä ei ole säilynyt myöskään samanlaista yhtenäistä esitystä kuin Edda-runojen tallentama pohjoismainen mytologia, on aikakauden runoista yritetty erotella kristillisen ja pakanakulttuurin aineksia sekä rekonstruoida niiden yhteyksiä historiallisiin hallitsijoihin ja taisteluihin.

Runsaasti sivutilaa annetaan suomennosnäytteille. Niissä aiheena on yhtä hyvin loitsuresepti, matkakertomus tai kaipuuelegia. Runoista annetut tulkinnat avaavat samalla muinaisenglantilaisen kulttuurin erilaisia käyttötapoja runoudelle. Esimerkiksi ”Vaimon valitusta” voi lukea myös pakanajumalattaren roolirunona tai symboliikalla leikittelevänä arvoitusrunona: "Minun käskettiin asua metsälehdossa,/ tammipuun alla maaluolassa./ Tämä maasali on vanha,/ olen kaikkialta kaipuun puristama." (Suom. Sara Norja)

Jopa muinaisrunoissa esiintyvä runonlaulaja, scop, on tutkimuksen mukaan myyttinen hahmo. Oikeasti anglosaksien hoveissa ei nähty harppua helkytteleviä bardeja.

Kun miekat lauloivat on silti sopiva nimi kirjavan kokoelman otsikoksi. Englannin anglosaksinen aikakausi, roomalaisten lähdöstä aina Vilhelm Valloittajan saapumiseen, oli totisesti miekalla hallitsevien, jos kohta myös kristinuskolla uhkailevien valtakautta.

Mantereelta saapuneet germaaniheimot, anglot ja saksit ja juutit, eivät kuitenkaan hävittäneet Englannin alkuperäisiä asukkaita. Etniset ryhmät sekoittuivat vuosisatojen kuluessa ja perustivat fantasiakirjoistakin tutut seitsemän kuningaskuntaa. Vasta 900-luvulla Englannista voi puhua yhtenäisenä valtiona.

Jos suomalainen lukija ei aikakaudesta muuta muista kuin Alfred Suuren sekä kuningas Arthurin ja Robin Hoodin legendat, niin eivätpä – kirjan mukaan – siitä enempää tiedä nykypäivän brititkään.

Kiistoihin legendojen todenperäisyydestä filologi Alpo Honkapohja toteaa, että keskiaikaisille runoilijoille hahmot olivat yhtä vapaata kuvitelmien materiaalia kuin nykypäivän Hollywoodille. Olennaisempaa kuin sankarihahmo itsessään on ollut ”tarinakehikko”, sankarihahmoon liitettyjen tarinoiden muokattavuus toisiinsa nähden.

Suositeltava paikka aloittaa kirjan artikkeleihin tutustuminen onkin avata se loppuluvusta ”Anglosaksien perintö”. Sieltä löytyvät ne yhteydet nykypäivään, jotka siivittävät muidenkin artikkeleiden lukemista, selitykset kuningas Arthurin ja Robin Hoodin suosiolle mutta myös varoitukset siitä, miksi ”anglosaksinen” on muuttunut äärioikeiston poliittiseksi käsitekassaraksi.

Monin paikoin kirjan artikkeleissa viitataan J.R.R. Tolkienin anglosaksisesta mytologiasta ja sanastosta ammentamaan tarustoon. Vähintään yhtä antoisia fantasian ystävälle, roolipelaajista puhumattakaan, ovat anglosaksien kronikkaa, kaksimielisiä arvoituksia ja matkakertomuksia esittelevät artikkelit. Jatkoksi toivoisi vastaavan kokoista esittelyä kelttikulttuurista ja sen perinnöstä kirjallisuudelle, eritoten fantasialle.

 

Markku Soikkeli

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.

 

Jussi Moila: Kalevala: Kullervon tarina (fantasia)

      

Jussi Moila: Kalevala: Kullervon tarina
253 s.
Gummerus, 2026

 

2000-luvun romaanisovitukset kansanperinteestä ovat olleet kotimaisen spefin tähtitapauksia. Johanna Sinisalon peikkoromaani (2000), Sari Peltoniemen Hirvi (2001) ja Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (2020) ovat antaneet vahvan mallin siitä, miten monella tapaa kansanperinnettä voi kierrättää fantasian aineksiksi.

Teosten erilaisuudesta huolimatta 2000-luvun perinnesovituksissa toistuu kaksi samanlaista rakenneratkaisua: joko kansanperinteestä tutut yliluonnolliset ainekset häiritsevät tuttua reaalimaailmaa tai sitten kansanperinteen myytit sovitetaan osaksi historiaa.

Jussi Moilan romaani Kalevala: Kullervon tarina edustaa kolmatta vaihtoehtoa: paluuta lönnrotilaiseen, konstruoituun perinnemaailmaan. Kyseessä on sovitus viime vuonna valmistuneen elokuvan käsikirjoituksesta. Romaanin nimiölehdellä tekijöiksi kreditoidaan myös käsikirjoittajat Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila.  

Antti J. Jokisen ohjaama elokuva sai kotimaisessa teatterilevityksessä yli satatuhatta katsojaa, menestyksen, jollaisesta kotimainen proosa voi vain haaveilla. Elokuvan pateettinen ihmiskuvaus yhdistettynä halvasti toteutettuun visioon kokonaisen heimon elämästä kielivät kuitenkin siitä, että tuotannosta puuttui näkemys millaista genreteosta oikein oltiinkaan tekemässä. Historiallista eeposta vai henkilöpitoista seikkailufilmiä?

Elokuvan epäonnistuminen lajityyppien sekoituksena ei näy mitenkään Moilan romaaniversiossa. Elokuvan jättämiin odotuksiin nähden kyseessä on yllättävän laadukas, perinneainekset modernisoivaan hahmotulkintaan yhdistävä tarina. Kullervon yliluonnolliset voimat kuvataan vaivattomasti osana hänen luonnettaan.

Muita Kalevalan myyttihahmoja ei kirjassa tavata kuin Kullervo ja Ilmarinen, kilpailevina patriarkkoina Kalervo ja Untamo. Pahantahtoisin osapuoli on tietäjä Wäinö, ”demiurgiksi” kutsuttu. Pahin vastus Kullervolle on tietysti hänen oma luonteensa.

Koska Kullervon tarina on pienoiseepos Kalevalan sisällä, sen erottaminen sankaritragediaksi muista myyteistä irralleen on aivan perusteltua. Näinhän Tolkienkin kierrätti Kullervon tarinaa omissa varhaisissa tyylikokeiluissaan (1914–1915).

Tässä Moilan ja kumppaneiden versiossa Kullervon hurjapäistä luonnetta on selitetty epävarmuudella, jota hän tuntee kasvatti-isän, Untamon hoivissa. Untamo on romaanin ainoa sympaattinen hahmo hänen yrittäessään pelastaa Kullervon. Joutuessaan vastuuseen demonisesti puuhastelevasta nuorukaisesta hän on traagisempi hahmo kuin Kullervo itse. Kenties tässä näkyy Moilan tausta näytelmäkirjailijana.

Elokuvan tavoin isiltä perityt miekat ovat romaanissakin keskeisessä osassa. Toimintaa ja taisteluita on sen verran kuin suomalaisella nakkikioskilla öiseen aikaan, mikä takaa tarinoinnin realismin. Mitään eeppistä jylhyyttä ei tähän myyttitulkintaan kerry. Moila käyttää kertojaäänessä paikoin kalevalaista soinnuttelua, mutta täysin luontevalta se ei kuulosta.

Enemmän pidin siitä, miten Kullervosta itsestään tehdään kertojahahmo hänen istuessaan venäläisten vankikuopassa ja jutellessaan kosken kuohujen kanssa. Moilalla on silmää hahmon kehittymisessä olennaisille yksityiskohdille, kuten sille, että Kullervo alkaa kuulla miekkojen puhuvan vasta joutuessaan hylkäämään kasvattikotinsa.

Romaanin luonnonläheinen ja keskiaikaisen Suomen historiaa huomioiva ympäristökuvaus ovat lähellä Mikko Kamulan massiivista Metsän kansa -saagaa (2017–). Myös Kamula on tulkinnut Kalevalan myyttejä muinaiskansan mielenliikkeiden heijastumina, joskin hänen kirjoissaan pääosassa on tarinamaailma itsessään.

Kotimaisen fantasian kannalta rohkaisevaa on se, että Moilan ja Kamulan samoin kuin Niilo Seväsen tuoreella keskiaikafantasialla on sama julkaisija, Gummerus. Siinäpä jylhä kärkijoukko Suomen vanhimmalle kustantamolle.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy Portti-lehden numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Niilo Sevänen: Unten kruunu (fantasia)

Niilo Sevänen: Unten kruunu

463 s.
Gummerus 2026 

 

Keskiaikafantasia on Suomessa jäänyt paljolti käännöskirjallisuuden varaan. Odotukset ovat alalajin suhteen korkealla, koska kirjaa verrataan väistämättä käännösteosten kärkeen, brittiläiseen Tolkieniin ja amerikkalaiseen Martiniin. Eikä tärkein vertailukriteeri ole kirjallinen laatu, vaan teosten paksuus ja maailmanrakennuksen perusteellisuus.

Hevimuusikko Niilo Seväsen Ikitalvi-trilogia vastaa odotuksiin näillä lukuromaanin kannalta olennaisilla ominaisuuksilla. Sevänen on rakentanut korkeaa fantasiaa edustavan, jumalten ja myyttisten olentojen kansoittaman maailmansa tuhannen vuoden takaisen Euroopan kartalle. Historiallisia hallitsijoita ja kansallisia konflikteja hän soveltaa kurinalaisesti uuden maailmanjärjestyksen katastrofiin, jossa ikitalvi on peittänyt Euroopan ja kansat kamppailevat henkiinjäämisestä. Tämän maailman eräänlainen Mordor on Rooma, jonne päähenkilöiden kaksi seuruetta tekevät matkaa selvittääkseen Valkoisen noidan mysteerit.

Mistään miekkafantasiasta ei kuitenkaan ole kysymys, kuten kansainvälisissä keskiaikafantasian esikuvissa, eikä varsinkaan grimdark-henkisestä, graafisen väkivallan nimissä realismia uskottelevasta sankaritarinasta. 

Seväsen tarinointi on suorastaan disnifikoitua sijoittuakseen sydänkeskiajan Eurooppaan. Ikitalven ahdistamat ihmiset ovat kyllä korostetun armottomia, mutta väkivaltaa on vähän ja siitä kerrotaan toteavasti, silloinkin kun päähenkilöt ovat uhattuina. Ja sitä he enimmän aikaa ovat.

Trilogian ensimmäinen romaani, Ikitalven polku (2024), toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995–2000). Molemmilla kirjailijoilla ihmiskunta ja historia ovat harhautuneet demonisten voimien vaikutuksesta. 

Tänä keväänä ilmestynyt jatko-osa, Unten kruunu, tuo vieläkin enemmän muistumia satufantasiaan. Roomaan matkaavista seikkailijoista bardi Orfeus ja lapsimessias Halla viettävät yhä enemmän aikaa unimaailmassa. Pitkällinen vierailu peikkojen valtakunnassa on niin ikään söötinpuoleista fantisointia, jossa keskustellaan loputtomiin ja pohditaan ystävyyden arvoa. Kirjaa ja trilogiaa voikin huoletta suositella nuorille lukijoille. Näkökulmahenkilöiden itseymmärrys ja motivaatio on selitetty helpoimman mukaan: 

"Hän [Orfeus] jäi miettimään, ettei hänellä ollut minkäänlaista suunnitelmaa tulevan varalle. Repolainen oli ollut aivan oikeassa, että musikantti oli vain lastu laineilla, joka oli ajelehtinut muiden mukana Roomaan saakka. Muiden komenneltavana. Kuuneito oli tyrkännyt kanteleen hänen käsiinsä ja käskenyt pelastamaan maailman. Oliko hänen mielipidettään kysytty missään vaiheessa?"

Jälleen tiiviimpi ja aikuislukijaakin puhuttelevampi osuus romaania on toisen Roomaan matkaavan sankariparin, keisarinna Theofanan ja viikinkikuningas Asbjörnin seikkailu läpi jäätyneen Italian. Toimintakohtauksia tai ylipäänsä toimintaa on tosin heidänkin matkallaan hämmästyttävän vähän, joutavanpäiväistä dialogia aivan liikaa verrattuna siihen, miten hurjia tarinoita keisarinnalla ja kuninkaalla on kerrottavanaan ikitalven alkamisesta.

Osa takaumista ratkaistaan vieläkin kömpelömmällä kerrontaratkaisulla. Sankarit katselevat unimaailmasta käsin "muistojen virtaa" eli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia Roomassa, kun paavia ja Valkoista noitaa on yritetty mestata.

Omaperäisintä Seväsen trilogiassa on mytologioiden sujuva yhdistely, etenkin kalevalaisen myyttikuvaston vähittäinen ujuttaminen mukaan tarinaan. Puhuva kettu erään kuuluisan kalevalaisen hahmon edustajana on kirjan rasittavin esimerkki fantasiakirjallisuuden disnifikaatiosta, mutta muuten pidin siitä, miten viikinkimytologia ja Kalevala saadaan yhdessä sovitettua sekä historialliseen kehykseen että peikkojen ja uniolentojen asuttamaan Eurooppaan.

Kokonaisuutena pidin Unten kruunusta enemmän kuin trilogian avauksesta. Romaani valitettavasti päättyy kuin jarruttaen niin ärsyttävään cliffhangeriin, ettei kirjasta itsenäisenä romaanina voi oikeastaan puhua. Mutta trilogian valmistuessa – ehkä kahden vuoden kuluttua? – Sevänen on luonut jykevän todisteen kotimaisen fantasian elinvoimaisuudesta. 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy Portin numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Arvosteluni trilogian edellisestä romaanista:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/sevanen-ikitalven-polku-romaani.html