Åcon 14.-17.5. 2026

 

Tämä järjestyksessään 14. Åcon on itselleni viides kerta osallistua,  ja toinen kerta kun olen mukana ilman Saaraa. Tälläkin kertaa tärkein syy osallistumiseen oli ennakoiva kesäloman tarve ja conin mahdollistama fandom-vyöhyke ajatella vain spefiä. Kirjaksi otin mukaani vain kunniavieraan, Emily Teshin pienoisromaanin Silver in the Wood. Se mahtuu hyvin reisitaskuun ja on muutenkin parempi kuin Teshin palkittu sf-romaani, joka omaan makuuni on liian juveniili eli YA.

Torstaina tänne Ahvenanmaalle tullessa oli viileää, Turussakin oli satanut koko edellisen illan. Laivalla syötyä jaksoi illan samalla vauhdilla pysytellä hotellien tuntumassa. Olin varannut huoneen Cikadasta, jossa on parempi äänieristys kuin con-hotelli Adlonissa. Periaatteessa. 

Ekana iltana ehdin osallistua paneeliin kovasta scifistä. Eipä siinä oikein konsensusta syntynyt kuin siitä että Andy Weirin kirjat ovat parempia kuin niiden filmatisoinnit. Tärkein kysymys, mihin jää tieteen sisältö nykyscifistä, jäi vaille vastausta.

Perjantai aukeni aurinkoisena, kadut silti lähes tyhjinä, vaikka laiva ja hotellit olivat tullessa täysiä. Päivällä oli conissa paneeleita rikos-spefistä ja romantasiasta ja sisäoppilaitos-fantasiasta. Parasta antia oli taaskin kerran lukuvinkkipiiri. Sieltä merkkasin ylös vähintäänkin googlattaviksi: The West passage, Changing-trilogia, Wandering Inn -verkkosarja, Lovecraft investigations -podcast, Quality land, Slow Gods, Last Day, (1968), The Carpet Makers, Mother of Learning, sekä Upstart Crow -tv-sarja.

 

Eniten väkeä, varmaankin kaikki conin kahdeksisenkymmentä osallistujaa, keräsi illan perinteinen Halme-tietokilpailu, itsessään instituutio. Myöhäistä klassikkokeskustelua (Simakin Väliasemasta) en jaksanut jäädä seuraamaan,  vaikka arvasin ettei hotellissakaan voi heti nukahtaa... ruotsalaisten teinien jugend-ryhmä metelöi käytävillä, niillä on vihreät baretitkin merkkinä eliitistä... saattavat siis olla suomenruotsalaisiakin.

Odottelen con-päivän vaihtumista lauantaille ja että Ruotsinkin nuoriso saisi vielä osansa eksyilevien droonien tuottamasta suhteellisuudentajusta. Jos ei muusta.

Aiemmat Åcon-raporttini löytyvät täältä:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/acon-9-125-2024.html

http://bitteinsaari.blogspot.com/2022/05/acon-26-295-2022.html

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon5.htm

https://www.illusionisti.net/Aatos/acon4.htm

 

Antti Leikas: Tonttu (fantasia)

  

Antti Leikas: Tonttu – Mies häviää

170 s.
Jalava 2026

 

Fantasia on kirjallisuutta, jossa yllättävyys pitäisi olla lähtökohta eikä erikoistehoste. Harvoinpa kuitenkaan osuu eteen niin aidosti yllättävää fantasiaa kuin Antti Leikaksen Tonttu – mies häviää.

 

Kyseessä on täydentävä kolmas osa Leikaksen edeltäviin tonttuaiheisiin kirjoihin (2018 ja 2022). Edeltävät aikuissadut eivät mediajulkisuudessa näkyneet, joten Leikas lienee päättänyt lisätä tarinamaailmansa outoutta avantgardistisella kielipelillä, laatimalla kokonaisen romaanin ilman a-kirjainta. Samaan haasteeseen ovat tarttuneet muutamat muutkin, työmetodinsa ajattelun edelle asettaneet kotimaiset kirjoittajat. Heidän esikuvaansa, Georges Perecin ”kirjainrajoiteromaaniin” Häviäminen (1969) viittaa Leikaksen teoksen alaotsikkokin.

 

Tätä ranskalaisilta runoilijoilta opittua tehokeinoa ei Leikaksen kirjasta edes huomaisi ensimmäisten sivujen aikana. Tämä todistaa kirjailijan tyylitajua ja ihailtavan laajaa sanavarastoa, sillä pitkissäkään kuvailluissa kohtauksissa ei ole mitään pinnistelyn tuntua. Onnistuneesti Leikas on kääntänyt trendikkään kielipelin fantasiamaailmansa voitoksi. A-kirjaimen puuttuessa on tilalla ääkköspitoista sanankäyttöä, mikä antaa teokselle synkähkön omaperäisen sävyn.

 

Tarina on Tonttu-kirjassa kuitenkin toissijainen, samoin kuin trilogian edeltävien osien sisältö, kuten aikuisille tehdyltä satufantasialta voi odottaa. Kirjan komiikka perustuu vastakkainasettelulle sadistisesti muuttuneen todellisuutemme ja tonttujen maanläheisen näkökulman välillä. Mielettömiin sotiin suistuneessa maailmassa ovat yliluonnolliset olennot kaikessa metodisessa tarkkuudessaan viimeisiä järkeenkäypiä toimijoita. Apokalyptisiin tilanteisiin sopii sikäli myös kielen särkyminen, aivan kuten erinäisissä scifi-teoksissa.

 

Päähenkilönä on tontuksi muuttunut kirjailija itse, kirjan maailmassa Leik’s. Ja koska tässä tarinamaailmassa tontuilla on yliluonnollisia kykyjä, kuten sieneksi muuttuminen ja vapaus vaeltaa rajattomasti, voi Leik’s saada tonttutehtäväkseen itsensä Venäjän presidentin surmaamisen. Tästä kudotaan kirjan löysähkö juoni.

 

Veikkohuovismaisena satiirina Tonttu edustaa toisaalta erinomaisen tarpeellista eskapismia nykypäivän uutismedian keskellä, toisaalta tympeän helppoa kostofantasiaa, jossa Venäjän diktaattorista tehdään pelkkä pellemäinen surkimus. Ilmeisesti Ukrainassa käytävä sota on edelleen liian lähellä meitä, jotta siitä voisi kirjoittaa muutoin kuin konfliktin osapuolia ronskisti tyypitellen.

 

Kun kirjassa ei ole kantavaa tarinaa, ei taitavasti leikittelevä kielikään kanna pitkän proosan, edes pienoisromaanin mitassa.

 

Silti kirjan lopetus lupailee, että jatkoakin tonttumaailmalle olisi luvassa. Ja mikäpä siinä, kyllä suomalaiseen spefiin muutama supersankari lisää mahtuisi.

Markku Soikkeli

 

Väitösraportteja 1999–2009 (kirjallisuustiede)

Viimeiset kaksi päivää olen naputellut ensimmäistä akateemista librettoani eli pohjustusta viikon päästä pidettävän väitöstilaisuuden opponointiin. Tehtävääni minulla on pitkä teoreettinen perusta, mutta vähäinen työkokemus. En milloinkaan hakenut dosentiksi enkä "affilioitunut" yhteenkään yliopistoon, vaan pysyin akateemiset työvuodet (1989–2013) kaiken aikaa liikkeessä (Tampere > Turku > Helsinki > Turku > Tampere). 

Mutta tämän nomadisen elämäntavan ansiosta seurasin aikoinaan useampia väitöstilaisuuksia kuin kollegani ja raportoin niistä (kuvien kanssa) vuosina 1999–2009. Miksi en sen jälkeen? Siitä lisää muistelmieni seuraavassa osassa...

Nämä kirjallisuustieteeseen liittyvät väitösraporttini kokosin nyt ensimmäistä kertaa yhtenäiseksi luetteloksi. Ne löytyvät alta aikajärjestyksessä. Aikoinaan ne on julkaistu KTS:n postilistalla sekä VerkonAatos-lehdessäni ja isoin osa löytyy lehdestä vieläkin, kuten myös esimerkiksi raportti Peter von Baghin väitöksestä.

 

Väitösraportteja 1999–2007 kirjallisuustieteestä

 
Ilkka ”Frans” Mäyrän väitös demoneista (1999)

Kuisma Korhosen väitös ystävyydestä esseistiikassa (1999)

Maarit Piipposen väitös sarjamurhaajadekkareista (2000)

Mirva Saukkolan väitös lastenfantasiasta (2001)

Erkki Vettenniemen väitös vankileirimuistelmista (2001)

Teemu Ikosen väitös 1700-luvun kirjallisuudesta (2001)

Minna Aallon väitös naisten kehitysromaaneista (2000)

Sari Salinin väitös Jorma Korpelasta (2002)

Sari Kivistön väitös oppineiden pilakirjeistä 1500-luvulla (2002)

Juhani Sipilän väitös Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta (2002)

Johanna Pentikäisen väitös Paavo Haavikon myyteistä (2002)

Saara Kesävuoren väitös Eila Pennasen varhaistuotannosta (2003)

Lasse Kekin väitös David Leavittin tuotannosta ja Tony Kushnerin näytelmästä (2003)

Marjut Kähkösen väitös Helvi Hämäläisen runo- ja proosatuotannosta (2004)

Kirsi Uolan väitös merikirjallisuudesta (2004)

Anna Hollstenin väitös Bo Carpelanin poetiikasta (2004)

Juha Rikaman väitös kirjallisuuden lukio-opetuksesta (2004)

Heidi Grönstrandin väitös 1840-luvun naiskirjallisuudesta (2005)

Kukku Melkaksen Aino Kallas -väitös (2006)

Jussi Ojajärven väitös markkinavoimista kirjallisuudessa (2006)

Eva Maria Korsisaaren väitös rakkauskirjallisuudesta (2006)

Olli Jalosen proosaopillinen väitös epifanioista (2006)

Olli Löytyn väitös lähetyskirjallisuudesta (2006)

Risto Niemi-Pynttärin väitös verkkoproosasta (2007)

Mari Hatavaran väitös F. Runebergin ja S. Topeliuksen romaaneista (2007)

Irma Hirsjärven scifi fandom -aiheinen väitös (2009)

Anna Helteen väitös jälkistrukturalismista Suomessa (2009)

 

Karoliina Suoniemi: Viikinkijumalattaret (tietokirja)

    

Karoliina Suoniemi: Viikinkijumalattaret

144 s.
SKS 2026

 

Kirjailija ja sanataideopettaja Karoliina Suoniemi on tehnyt lapsille suunnattuja tietokirjoja niin kuningashovien prinsessoista kuin viikinkiajan lasten elämästä. Folkloristi Jenny Kostetin kanssa hän julkaisi viime vuonna komeasti kuvitetun oppikirjan Pohjolan taruja. Jo siinä esiteltiin vähemmän tunnettuja ”viikinkijumalia”, kuten Idun, Skadi ja Ran.

Suoniemen uusin, teini-ikäisille suunnattu Viikinkijumalattaret jatkaa sekä tunnettujen että sivuhahmoiksi jääneiden taruolentojen esittelyjä. Kirjan mahtipontisesta nimestä poiketen mukana on myös naispuolisia noitia, jättiläisiä ja soturihahmoja. Naissotureitahan on tutkimusten mukaan voinut olla mukana myös viikinkiretkueissa.

Kirjan johdannossa selitetään, ettei jumalattarissa ole kyse pelkästään viikinkien mytologiasta, vaan yhteisestä pohjoismaisesta ja germaanisesta taruperinnöstä. Naishahmojen esittelylle on olennaista johdannon kuvailu siitä, kuinka naiset saattoivat nousta viikinkiajan yhteisöissä ennustajan tai velhon asemaan: ”Saagoissa kerrotaan naisista, jotka opiskelivat noituutta saamelaisten tai suomalaisten luona, kuten Norjan kuningassaagojen mahtinainen Gunnhild.”

Koska jumalten osuus rituaaleissa on niin olennaista myös tarinoissa, olisi kirjassa voitu selventää rituaalitoimintojen, noituuden ja magian eroa. Nyt niistä puhutaan kirjassa synonyymisesti.

Yleensä pohjoisten jumalten olympoksesta kerrotaan Odin-keskeisen herrahierarkian tarjoamassa järjestyksessä. Viikinkijumalattaret etenee järjestystä selittelemättä. Ensin esitellään kunkin myyttihahmon luonnetyyppiä ja sen saamia variaatioita muissa hahmoissa. Esittelyn jälkeen referoidaan hahmoon liittyviä tunnetuimpia tarinoita. Tarinat kerrotaan eloisasti ja yksityiskohtien herkullisuus epäilemättä huvittaa kaiken ikäistä nykylukijaa yhtä lailla kuin tuhat vuotta sitten. 

Epäilen kyllä, etteivät isoäidit ole tarinoineet iltanuotiolla ihan kaikkia näistä tarinoista, kuten Suoniemi väittää, esimerkiksi Lokin ”huumoripläjäystä” eli kiveksillä suoritettua köydenvetoa vuohen kanssa.

Kepeän tarinoinnin ohessa Suoniemi muistuttaa niistä mytologian moderneista jäänteistä, joilla pohjoismaissa muistetaan jumalattaria ja sankarittaria. Näihin muistutuksiin voisi tehdä pienen kosmeettisen korjauksen, ettei jumalatar Idun ole antanut nimeään Venuksen kuulle, vaan sen vuoristolle ja eräälle asteroidille.

Viikinkijumalattaret on jatkoa SKS:n edellisille, varhaisfeministeille suunnatuille teoksille Pohjolan jumalattaret (2021) ja Antiikin jumalattaret (2024). Sarjalle yhtenäistä asua luo taiteilija Apila Pepitan kuvitus.  Kirjoissa jokaisesta myyttihahmosta on parin sivun mittaisen esittelyn ohessa piirroskuva hahmosta toiminnassaan. Sarjakuvamaiset piirrokset tukevat muistettavuutta ja tekevät hahmoista maanläheisiä,joskaan ei yhtä kansanomaisen reheviä ja räävittömiä kuin millaisia hahmot ovat monissa tarinoissa. 

 Markku Soikkeli

 

Suoniemen esittely kirjalleen löytyy SKS:n sivuilta

https://skskirjat.fi/viikinkijumalattaret/

 

Honkapohja & al (toim): Kun miekat lauloivat (tietokirja)

    

Alpo Honkapohja, Aleksi Mäkilähde & Sara Norja (toim.): Kun miekat lauloivat. Muinainen Englanti kronikoiden, eeposten ja elegioiden kertomana

360 s.
Gaudeamus 2026

 

Tänä keväänä suomalaisessa spefissä jyrää äijäproosaksi sanottu keskiaikafantasia. Kertoneeko se jotain aikakaudesta vai vastareaktiosta naiskirjallisuutena pidetylle romantasialle?

Ensin saatiin Niilo Seväsen keskiaikafantasia Unten kruunu, sitten Jussi Moilan Kullervo-sovitus. Jossain välissä ilmestyivät myös Toivo Kuidun Praedor-maailmaan sijoittuva esikoisteos sekä muhkea albumilaitos sarjakuvaklassikosta, Prinssi Rohkeasta.

Tätä yllättävää, enemmänkin terävää kuin laveaa buumia ilmestyi täydentämään erinomainen tietokirja, anglosaksisen ajan runoutta esittelevä artikkelikokoelma Kun miekat lauloivat. Toimittajien lisäksi kirjassa on mukana kuusitoista muuta asiantuntijaa ja suomentajaa. Mikään kerralla ahmaistava, historian juonta noudatteleva tietoteos ei ole kyseessä, vaan enemmänkin hakuteoksena toimiva johdatus muinaisenglannin runouteen, paljolti myös englannin kielen kehitysvaiheisiin.

Otsikointi, kuvitus ja takakansi toki kauppaavat kirjaa meille miekkapitoisen fantasian harrastajille. Filologian harrastajalle ja opiskelijalle kirjaa antaa kuitenkin enemmän kuin tolkienilaisesta fantasiasta tai kuningashistorioista kiinnostuneelle diletantille. Viiteen aihekokonaisuuteen jaetuista esittelyluvuista vain yksi keskittyy aikakauden taisteluihin. Varsinaisia sankarirunoja, kuten Beowulfia, esitellään lyhyesti, koska kyseistä runoutta on säilynyt niukasti muinaisenglannista.

Koska anglosaksien myyteistä ei ole säilynyt myöskään samanlaista yhtenäistä esitystä kuin Edda-runojen tallentama pohjoismainen mytologia, on aikakauden runoista yritetty erotella kristillisen ja pakanakulttuurin aineksia sekä rekonstruoida niiden yhteyksiä historiallisiin hallitsijoihin ja taisteluihin.

Runsaasti sivutilaa annetaan suomennosnäytteille. Niissä aiheena on yhtä hyvin loitsuresepti, matkakertomus tai kaipuuelegia. Runoista annetut tulkinnat avaavat samalla muinaisenglantilaisen kulttuurin erilaisia käyttötapoja runoudelle. Esimerkiksi ”Vaimon valitusta” voi lukea myös pakanajumalattaren roolirunona tai symboliikalla leikittelevänä arvoitusrunona: "Minun käskettiin asua metsälehdossa,/ tammipuun alla maaluolassa./ Tämä maasali on vanha,/ olen kaikkialta kaipuun puristama." (Suom. Sara Norja)

Jopa muinaisrunoissa esiintyvä runonlaulaja, scop, on tutkimuksen mukaan myyttinen hahmo. Oikeasti anglosaksien hoveissa ei nähty harppua helkytteleviä bardeja.

Kun miekat lauloivat on silti sopiva nimi kirjavan kokoelman otsikoksi. Englannin anglosaksinen aikakausi, roomalaisten lähdöstä aina Vilhelm Valloittajan saapumiseen, oli totisesti miekalla hallitsevien, jos kohta myös kristinuskolla uhkailevien valtakautta.

Mantereelta saapuneet germaaniheimot, anglot ja saksit ja juutit, eivät kuitenkaan hävittäneet Englannin alkuperäisiä asukkaita. Etniset ryhmät sekoittuivat vuosisatojen kuluessa ja perustivat fantasiakirjoistakin tutut seitsemän kuningaskuntaa. Vasta 900-luvulla Englannista voi puhua yhtenäisenä valtiona.

Jos suomalainen lukija ei aikakaudesta muuta muista kuin Alfred Suuren sekä kuningas Arthurin ja Robin Hoodin legendat, niin eivätpä – kirjan mukaan – siitä enempää tiedä nykypäivän brititkään.

Kiistoihin legendojen todenperäisyydestä filologi Alpo Honkapohja toteaa, että keskiaikaisille runoilijoille hahmot olivat yhtä vapaata kuvitelmien materiaalia kuin nykypäivän Hollywoodille. Olennaisempaa kuin sankarihahmo itsessään on ollut ”tarinakehikko”, sankarihahmoon liitettyjen tarinoiden muokattavuus toisiinsa nähden.

Suositeltava paikka aloittaa kirjan artikkeleihin tutustuminen onkin avata se loppuluvusta ”Anglosaksien perintö”. Sieltä löytyvät ne yhteydet nykypäivään, jotka siivittävät muidenkin artikkeleiden lukemista, selitykset kuningas Arthurin ja Robin Hoodin suosiolle mutta myös varoitukset siitä, miksi ”anglosaksinen” on muuttunut äärioikeiston poliittiseksi käsitekassaraksi.

Monin paikoin kirjan artikkeleissa viitataan J.R.R. Tolkienin anglosaksisesta mytologiasta ja sanastosta ammentamaan tarustoon. Vähintään yhtä antoisia fantasian ystävälle, roolipelaajista puhumattakaan, ovat anglosaksien kronikkaa, kaksimielisiä arvoituksia ja matkakertomuksia esittelevät artikkelit. Jatkoksi toivoisi vastaavan kokoista esittelyä kelttikulttuurista ja sen perinnöstä kirjallisuudelle, eritoten fantasialle.

 

Markku Soikkeli

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.

 

Jussi Moila: Kalevala: Kullervon tarina (fantasia)

      

Jussi Moila: Kalevala: Kullervon tarina
253 s.
Gummerus, 2026

 

2000-luvun romaanisovitukset kansanperinteestä ovat olleet kotimaisen spefin tähtitapauksia. Johanna Sinisalon peikkoromaani (2000), Sari Peltoniemen Hirvi (2001) ja Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (2020) ovat antaneet vahvan mallin siitä, miten monella tapaa kansanperinnettä voi kierrättää fantasian aineksiksi.

Teosten erilaisuudesta huolimatta 2000-luvun perinnesovituksissa toistuu kaksi samanlaista rakenneratkaisua: joko kansanperinteestä tutut yliluonnolliset ainekset häiritsevät tuttua reaalimaailmaa tai sitten kansanperinteen myytit sovitetaan osaksi historiaa.

Jussi Moilan romaani Kalevala: Kullervon tarina edustaa kolmatta vaihtoehtoa: paluuta lönnrotilaiseen, konstruoituun perinnemaailmaan. Kyseessä on sovitus viime vuonna valmistuneen elokuvan käsikirjoituksesta. Romaanin nimiölehdellä tekijöiksi kreditoidaan myös käsikirjoittajat Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila.  

Antti J. Jokisen ohjaama elokuva sai kotimaisessa teatterilevityksessä yli satatuhatta katsojaa, menestyksen, jollaisesta kotimainen proosa voi vain haaveilla. Elokuvan pateettinen ihmiskuvaus yhdistettynä halvasti toteutettuun visioon kokonaisen heimon elämästä kielivät kuitenkin siitä, että tuotannosta puuttui näkemys millaista genreteosta oikein oltiinkaan tekemässä. Historiallista eeposta vai henkilöpitoista seikkailufilmiä?

Elokuvan epäonnistuminen lajityyppien sekoituksena ei näy mitenkään Moilan romaaniversiossa. Elokuvan jättämiin odotuksiin nähden kyseessä on yllättävän laadukas, perinneainekset modernisoivaan hahmotulkintaan yhdistävä tarina. Kullervon yliluonnolliset voimat kuvataan vaivattomasti osana hänen luonnettaan.

Muita Kalevalan myyttihahmoja ei kirjassa tavata kuin Kullervo ja Ilmarinen, kilpailevina patriarkkoina Kalervo ja Untamo. Pahantahtoisin osapuoli on tietäjä Wäinö, ”demiurgiksi” kutsuttu. Pahin vastus Kullervolle on tietysti hänen oma luonteensa.

Koska Kullervon tarina on pienoiseepos Kalevalan sisällä, sen erottaminen sankaritragediaksi muista myyteistä irralleen on aivan perusteltua. Näinhän Tolkienkin kierrätti Kullervon tarinaa omissa varhaisissa tyylikokeiluissaan (1914–1915).

Tässä Moilan ja kumppaneiden versiossa Kullervon hurjapäistä luonnetta on selitetty epävarmuudella, jota hän tuntee kasvatti-isän, Untamon hoivissa. Untamo on romaanin ainoa sympaattinen hahmo hänen yrittäessään pelastaa Kullervon. Joutuessaan vastuuseen demonisesti puuhastelevasta nuorukaisesta hän on traagisempi hahmo kuin Kullervo itse. Kenties tässä näkyy Moilan tausta näytelmäkirjailijana.

Elokuvan tavoin isiltä perityt miekat ovat romaanissakin keskeisessä osassa. Toimintaa ja taisteluita on sen verran kuin suomalaisella nakkikioskilla öiseen aikaan, mikä takaa tarinoinnin realismin. Mitään eeppistä jylhyyttä ei tähän myyttitulkintaan kerry. Moila käyttää kertojaäänessä paikoin kalevalaista soinnuttelua, mutta täysin luontevalta se ei kuulosta.

Enemmän pidin siitä, miten Kullervosta itsestään tehdään kertojahahmo hänen istuessaan venäläisten vankikuopassa ja jutellessaan kosken kuohujen kanssa. Moilalla on silmää hahmon kehittymisessä olennaisille yksityiskohdille, kuten sille, että Kullervo alkaa kuulla miekkojen puhuvan vasta joutuessaan hylkäämään kasvattikotinsa.

Romaanin luonnonläheinen ja keskiaikaisen Suomen historiaa huomioiva ympäristökuvaus ovat lähellä Mikko Kamulan massiivista Metsän kansa -saagaa (2017–). Myös Kamula on tulkinnut Kalevalan myyttejä muinaiskansan mielenliikkeiden heijastumina, joskin hänen kirjoissaan pääosassa on tarinamaailma itsessään.

Kotimaisen fantasian kannalta rohkaisevaa on se, että Moilan ja Kamulan samoin kuin Niilo Seväsen tuoreella keskiaikafantasialla on sama julkaisija, Gummerus. Siinäpä jylhä kärkijoukko Suomen vanhimmalle kustantamolle.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy Portti-lehden numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Niilo Sevänen: Unten kruunu (fantasia)

Niilo Sevänen: Unten kruunu

463 s.
Gummerus 2026 

 

Keskiaikafantasia on Suomessa jäänyt paljolti käännöskirjallisuuden varaan. Odotukset ovat alalajin suhteen korkealla, koska kirjaa verrataan väistämättä käännösteosten kärkeen, brittiläiseen Tolkieniin ja amerikkalaiseen Martiniin. Eikä tärkein vertailukriteeri ole kirjallinen laatu, vaan teosten paksuus ja maailmanrakennuksen perusteellisuus.

Hevimuusikko Niilo Seväsen Ikitalvi-trilogia vastaa odotuksiin näillä lukuromaanin kannalta olennaisilla ominaisuuksilla. Sevänen on rakentanut korkeaa fantasiaa edustavan, jumalten ja myyttisten olentojen kansoittaman maailmansa tuhannen vuoden takaisen Euroopan kartalle. Historiallisia hallitsijoita ja kansallisia konflikteja hän soveltaa kurinalaisesti uuden maailmanjärjestyksen katastrofiin, jossa ikitalvi on peittänyt Euroopan ja kansat kamppailevat henkiinjäämisestä. Tämän maailman eräänlainen Mordor on Rooma, jonne päähenkilöiden kaksi seuruetta tekevät matkaa selvittääkseen Valkoisen noidan mysteerit.

Mistään miekkafantasiasta ei kuitenkaan ole kysymys, kuten kansainvälisissä keskiaikafantasian esikuvissa, eikä varsinkaan grimdark-henkisestä, graafisen väkivallan nimissä realismia uskottelevasta sankaritarinasta. 

Seväsen tarinointi on suorastaan disnifikoitua sijoittuakseen sydänkeskiajan Eurooppaan. Ikitalven ahdistamat ihmiset ovat kyllä korostetun armottomia, mutta väkivaltaa on vähän ja siitä kerrotaan toteavasti, silloinkin kun päähenkilöt ovat uhattuina. Ja sitä he enimmän aikaa ovat.

Trilogian ensimmäinen romaani, Ikitalven polku (2024), toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995–2000). Molemmilla kirjailijoilla ihmiskunta ja historia ovat harhautuneet demonisten voimien vaikutuksesta. 

Tänä keväänä ilmestynyt jatko-osa, Unten kruunu, tuo vieläkin enemmän muistumia satufantasiaan. Roomaan matkaavista seikkailijoista bardi Orfeus ja lapsimessias Halla viettävät yhä enemmän aikaa unimaailmassa. Pitkällinen vierailu peikkojen valtakunnassa on niin ikään söötinpuoleista fantisointia, jossa keskustellaan loputtomiin ja pohditaan ystävyyden arvoa. Kirjaa ja trilogiaa voikin huoletta suositella nuorille lukijoille. Näkökulmahenkilöiden itseymmärrys ja motivaatio on selitetty helpoimman mukaan: 

"Hän [Orfeus] jäi miettimään, ettei hänellä ollut minkäänlaista suunnitelmaa tulevan varalle. Repolainen oli ollut aivan oikeassa, että musikantti oli vain lastu laineilla, joka oli ajelehtinut muiden mukana Roomaan saakka. Muiden komenneltavana. Kuuneito oli tyrkännyt kanteleen hänen käsiinsä ja käskenyt pelastamaan maailman. Oliko hänen mielipidettään kysytty missään vaiheessa?"

Jälleen tiiviimpi ja aikuislukijaakin puhuttelevampi osuus romaania on toisen Roomaan matkaavan sankariparin, keisarinna Theofanan ja viikinkikuningas Asbjörnin seikkailu läpi jäätyneen Italian. Toimintakohtauksia tai ylipäänsä toimintaa on tosin heidänkin matkallaan hämmästyttävän vähän, joutavanpäiväistä dialogia aivan liikaa verrattuna siihen, miten hurjia tarinoita keisarinnalla ja kuninkaalla on kerrottavanaan ikitalven alkamisesta.

Osa takaumista ratkaistaan vieläkin kömpelömmällä kerrontaratkaisulla. Sankarit katselevat unimaailmasta käsin "muistojen virtaa" eli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia Roomassa, kun paavia ja Valkoista noitaa on yritetty mestata.

Omaperäisintä Seväsen trilogiassa on mytologioiden sujuva yhdistely, etenkin kalevalaisen myyttikuvaston vähittäinen ujuttaminen mukaan tarinaan. Puhuva kettu erään kuuluisan kalevalaisen hahmon edustajana on kirjan rasittavin esimerkki fantasiakirjallisuuden disnifikaatiosta, mutta muuten pidin siitä, miten viikinkimytologia ja Kalevala saadaan yhdessä sovitettua sekä historialliseen kehykseen että peikkojen ja uniolentojen asuttamaan Eurooppaan.

Kokonaisuutena pidin Unten kruunusta enemmän kuin trilogian avauksesta. Romaani valitettavasti päättyy kuin jarruttaen niin ärsyttävään cliffhangeriin, ettei kirjasta itsenäisenä romaanina voi oikeastaan puhua. Mutta trilogian valmistuessa – ehkä kahden vuoden kuluttua? – Sevänen on luonut jykevän todisteen kotimaisen fantasian elinvoimaisuudesta. 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy Portin numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Arvosteluni trilogian edellisestä romaanista:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/sevanen-ikitalven-polku-romaani.html 

 

Pelko on paheeni (lokakuussa)

 

Ja nyt tämäkin on virallisia:

Ylläoleva esittely löytyy Warelian syyskatalogista:

https://issuu.com/warelia/docs/warelia_syksyn_2026_uudet_kirjat

Kun sain kustantajalta kansikuvan nähdäkseni, se vei jalat alta kuin jumpscare-efekti ikään, nauratti liskoaivoja myöten. Eikä vain siksi että tuo öljymaalauksena (!) toteutettu kuva vastaa niin täysin kirjani asennetta pelkoon, vaan myös sen vuoksi miten se muistuttaa edesmenneen ystäväni Jukan pelille tehtyä kansikuvaa... jossa siis käytettiin pohjana Jukan omia kasvoja. Joten aina kun kuvan näen, esimerkiksi pelihistoriikeissa, se tuntuu siltä kuin Jukka hullutuksineen hyppäisi esiin haudastaan:

Etenkin kun muistaa miten pelin kansikuva sekä huvitti että järkytti Jukkaa. Aivan varmasti se lietsoi hänen "otsonikerrostaan", kuten J ylikierroksilla käyvää piilotajuntaansa kutsui. Jukka, jos kuka, olisi allekirjoittanut ajatuksen, että tietyt pelot ovat paheitamme, halusimmepa tai emme.

Tänä vappuna Jukan kuolemasta tuli täyteen jo 26 vuotta. On aidosti pelottavaa, miten erillisiä ystävien elämät voivat olla vuosissa.

Sonettikuu: #144

 

 

 

Sonetti #144

Shakespeare	Two loves I have of comfort and despair, Which like two spirits do suggest me still: The better angel is a man right fair, The worser spirit a woman colour’d ill.
Tynni	Minua kutsuu kaksi rakkautta ilon ja epätoivon antaen: vaalea, mies, on hyvä enkelini ja häijy: nainen, pahan värinen.
Simonsuuri	Kaksi rakkautta, lohdutus ja epätoivo, kaksi henkiolentoa, kiusaavat minua: hyvä enkeli on nuorukainen, kaunis, vaalea, ja paha henki nainen, mustanpuhuva.
Saukkoriipi	Ilo ja ilkeys kaksi rakkautta kaksissa liekein lampussani palaa: miesenkelini varsin valoisa ja nainen tummaa häijyyttään ei salaa.

 

Tähän loppuu lempeä sonettikuu. Vapusta toivoisi alkavan vallankumouksen tai edes tragikomiikan kuukausi, jossa Orkko & Purkka taustakuoroineen pääsisivät pohtimaan millaista kohtaloa Shakespeare ennusti kansasta etääntyneille hallitsijapareille.

 

Kesyt kirjailijat verkottuvat, villit uivat (seminaari 28.4.)

 

Taas olivat kirjallisuutta koskevat numerot kiinnostavampia kuin itse kirjat. Tai kirjailijat.

Pirkkalaiskirjailijat ry järjesti 28.4. tiistaina pienen iltapäiväseminaarin kirjailijoiden & toimittajien verkottamiseksi toisiinsa. Hyvin näkyivät ihmiset ottavan kontaktia, ainakin kirjailijat toimittajiin. Kirjailijoita oli paikalla runsaat viitisenkymmentä, toimittajia ehkä tusinan verran. Badget oli jaettu ammatin mukaan; useatkin meistä olisivat voineet valita molemmat.

 

Tilaisuuden avanneessa paneelikeskustelussa ennätti Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen kertoa, että kirjallisuuskritiikin valmistuminen ei sovi enää nykymedian vaatimaan tahtiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin moisen tilannetiedotuksen. Keskinen arveli, että kriitikko käyttää kolme päivää kirjan lukemiseen ja päivän kirjoittamiseen, mikä on ihan liian hidasta siihen nähden, miten nopeasti muista aiheista – ilmeisesti myös muista taiteista? – valmistuu juttuja sanomalehteen.

Ilmeisesti myös paneelikeskustelu oli suunniteltu nykymedian tahtiin, koska se oli ohi yhtä pian kuin oli alkanutkin.  

Toinen päätoimittaja, Kulttuuritoimitus-verkkolehden Marita Salonen, ehätti kertoa lehtensä kasvaneen niin merkittäväksi kulttuurialan vaikuttajaksi, että seitsemässä vuodessa se on lahjoittanut 4.3 miljoonaa euroa suomalaiselle kulttuurille. Näin voidaan arvioida sen perusteella, että lehteen kirjoittavat 150 avustajaa tekevät juttunsa ilman palkkioita, rakkaudesta taiteisiin.

Mukavin numerolukema Salosen puheenvuorossa oli se, että 1200 juttua vuodessa julkaisevassa verkkolehdessä kymmenen luetuinta juttua ovat kritiikkejä, ja niistä viisi on kirjallisuuskritiikkejä. Jee. Etenkin kun vertaa siihen, ettei Aamulehdessä ilmesty edes viittä kritiikkiä vuodessa.

 

Paneeliin osallistunut kirjailija-kriitikko Päivi Alasalmi heitti konkreettisen ehdotuksen, että Aamulehdessä voisi olla juttuformaattina kirjailijoista koottu lukupiiri, joka keskustelisi tuoreista julkaisuista. Paneelia vetänyt Asko Jaakonaho puolestaan ehdotti juttuformaattia, jossa yhdistettäisiin kirjallisuuden tilaa käsittelevä podcast ja teksti, samalla tavoin kuin ruotsinkielisellä YLE:llä kuuluu olevan. 

Blogosfäärin rahoituksesta ei, ihme kyllä, kukaan edes haaveillut, vaikka Alasalmi totesikin, että kirjabloggaajilla on jo isompi merkitys kirjojen näkyvyydelle kuin kritiikeillä. Sillä kritiikkejähän ei juuri ilmesty. Missään. Paitsi arvostelijainliiton kuvitelmissa. Ja Parnasson museosivuilla.

Koska seminaari oli tarkoitettu kirjailijoiden verkottamiseksi paitsi toimittajiin myös mediaan ylipäänsä, oli Pirkkalaiskirjailijoiden tuottaja Anna Elina Isoaro kerännyt profiloivan koosteen vuonna 2026 ilmestyvistä yhdistyksen jäsenten kirjoista. Tämänhetkisten yhdistykselle ilmoitettujen tietojen mukaan pirkanmaalaisia kirjoja ilmestyy tänä vuonna 57 nimekettä, peräti 28 kustantamolta. Kirjoista 42% on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mikä onkin tamperelaista kirjallisuutta profiloivin ominaisuus. Isoin kustantajia koskeva muutos on Warelian ja Lind & co:n osuuden selvä kasvu pirkanmaalaisen kaunokirjallisuuden julkaisijoina.

 

Numeroista itseäni huvitti se, että vuonna 2026 ilmestyy vain 4 paikallista novellikokoelmaa ja niistä 2 on omiani. Oikeasti nauratti se, kun Anna Elina luonnehti messiaskirjaani "hengellisten tarinoiden innoittamaksi". Doh, voi kai niinkin sanoa, jos Hemingwayn proosa kelpaa hengelliseksi kirjallisuudeksi. Äijäharrasta eksistentialismiahan se ainakin edustaa.

Esittelykoosteen jälkeen lähdettiin kahvihuoneen puolelle verkottumaan. Seminaarin loppukeskustelua en jäänyt kuuntelemaan. Kroolasin kotiin tekemään seuraavaa kirjaa.

 

Kulttuuritoimituksen koostejuttu tapahtumasta:
https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-kirjallisuus/aamulehden-paatoimittajan-sanna-keskisen-mukaan-perinteinen-kirjallisuusarvio-ei-yksinkertaisesti-toimi/