Ian McEwan: Mitä voimme tietää (romaani)

 

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
Suom. Jaakko Kankaanpää
366 s.
Otava, 2026

 

Liekö missään maassa tehdään niin paljon romaaneja kirjailijoista itsestään kuin Englannissa? Sukupolvensa arvostetuimpiin prosaisteihin kuuluvan Ian McEwanin romaani Mitä voimme tietää (alunp. 2025) on sisäpiirimäinen tarina kirjailijasta ja Englannin kirjallisesta kulttuurista 2000-luvun alkukymmeninä. Romaanin kirjailijahahmo, Francis Blundy, on keksitty, mutta hänen työnsä ja tuotantonsa on kuvailtu eläytyneen tarkasti ja asiantuntevasti. 

Vanhahtavista taiteilijaelämän kuvauksista pitävälle tällainen romaani on kuin pitkä lomajakso loistohotellissa. Sen ei soisi päättyvän.

Erikoiseksi romaanin tekee se, että romantisoiva näkökulma ajankohtamme kirjallisuuteen luodaan sadan vuoden päästä tulevaisuudesta. Siihen mennessä planeettamme sivilisaatiot ovat romahtaneet sodissa ja ilmastonmuutoksessa. 2010-luvun korkeakirjallinen puuhastelu näyttäytyy tulevaisuuden historioijille yhtä ihmeellisenä aikana kuin millaisena me tarkastelemme 1900-luvun alun kukoistuskautta. Voimme ihailla ja paheksua maailmansotia edeltävien ihmisten lyhytkatseisuutta, mutta niin tullaan tarkastelemaan meidänkin aikaamme omien megakatastrofiemme edellä.

”Ihmiset sokaistuivat [katastrofaalisten] tapahtumien nopeudesta”, visioi McEwan. ”He eivät pystyneet ajattelemaan selvästi edes silloin, kun vastoinkäymisistä nousi ilmeisiä hyötyjä.” Ensimmäinen ydinsota aiheuttaa vain sen kokoisen ydintalven, että Maan ilmasto viilenee ja hidastaa ilmastonmuutosta. Vasta vuoden 2042 uusi ydinsota aiheuttaa ihmiskunnan kutistumisen ja valtioiden sirpaloitumisen. Meren noustessa Britannia muuttuu saaristoksi.

McEwanin tulevaisuusvisio on kevyt konstruktio, eikä siis suinkaan scifistinen ennuste. Tarkoitus on saada meidät katselemaan omaa aikaamme siltä kannalta, millaisen fiktion siitä saisi aikaiseksi. Kirjassa 2120-luvun historioitsijat nimittävät ajanjaksoa 1990–2030 ”sekoamisen ajaksi” tarkoittaen sillä myös taiteen esittävyyden kriisiä, kirjallisuudenkin välinpitämättömyyttä ilmeisiä kriisejä kohtaan. 

Kehyskertomuksen minäkertoja on tulevaisuuden nuori tutkija Tom. Hän etsii yhtä ainoaa vuonna 2014 kirjoitettua runoa, ensin tietokannoista ja sitten Walesiin pelastetusta arkistosta. Tom uskoo kyseisen Francis Blundyn runon olevan avainteksti, joka paljastaisi menneen aikakauden hengen, varhaisen ”biofilian”, josta on tullut 2120-luvun ihmisten ideologia. Etsinnät vievät kuitenkin ihan toisenlaisen mysteerin ja käsikirjoituksen äärelle kuin hän on odottanut.

Scifistin kannalta Mitä voimme tietää edustaa perinteisen brittiläistä cosy catastrophe -kuvitelmaa, jossa köyhä ja pirstaloitunut yhteiskunta ei lopultakaan ole kovin ikävä paikka elää. Ihmisille riittää, kun he saavat proteiinipatukoita purtavaksi ja liikenne kaukaisiinkin paikkoihin sujuu kohtuullisen mukavasti vanhoilla ajopeleillä. Kaikki ihmiskunnan digitaalinen tietämys on taltioitu Nigeriaan, mutta maailmantilanne ja tulevaisuus eivät enää tunnu vaivaavan mieliä. Etenkin akateeminen elämä on yhtä lupsakkaa ja romansseja suosivaa kuin vain brittiläiseltä romaanilta voi odottaa. Tom ihastelee, että kirjallisuutta tutkittaessa ”mielikuvitus voi loikata irti ajan kahlehtivista olosuhteista ajattoman esteettisen nautinnon ja ihmisyyden kuvaamisen kirkkaaseen ilmaan.” Tällaisen ”kirkkaan” brittirekisterin suomentamisessa Jaakko Kankaanpää on omiaan.

Mitä voimme tietää ei siis ole ”varsinaista” scifiä, mutta tulevaisuusromaanina se on oikein perusteltu teos, ja mitä pidemmälle kirjassa etenee, sitä enemmän yllätyksiä se tarjoaa. Käy nimittäin ilmi, että tuo vuonna 2014 laadittu runo sisältää Francis Blundyn elämästä paljastuksia, jotka ovat vuosisadan ajan hautuneet piilossa. Tomin akateeminen arkistoretki muuttuu rajuksi rikosmysteeriksi, hukkaamatta silti hetkeksikään kirjan isoa teemaa ja otsikon kysymystä siitä, mitä voimme tietää edes lähimmistä ihmisistä, saati taiteilijoista, joita ihailemme heidän ”luonnollisuutensa” tähden. Olettaen, että Tom on luotettava kertoja…

Itselleni Mitä voimme tietää on sekä McEwanin että romaanikirjallisuuden tähtitapauksia, vaikka tuskin tulen lukemaan kirjaa toista kertaa, siinä määrin se on juonivetoinen mysteeri.

Spefin kannalta kirja on pieni signaali siitä, että maailmanlopun ilmapiirissä ilmestyy edelleen kirjallisuutta, joka tunnustaa aikamme barbaarisuuden ja jaksaa silti ihailla siihen kätkeytyviä kirjahyllyn kokoisia utopioita, edes taiteena kestäviä.  

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.

 

Sonettikuu #55

 

 

 

Sonetti #55

Shakespeare	Not marble, nor the gilded monuments Of princes, shall outlive this powerful rhyme; But you shall shine more bright in these contents Than unswept stone, besmear’d with sluttish time.
Tynni	Ei marmori, ei monumentin kulta iässä suurta runoani voita, kimallat siinä heleämmin kuin kivessä, jonka ajan törky tuhrii.
Simonsuuri	Ei marmori, ei ruhtinaiden kullattu monumentti säily runon voimaa kauemmin. Loistat runossani kirkkaampana kuin tomuinen kivi jota tahraa huolimaton aika.
Saukkoriipi	Ei marmori, ei kuorit kultaiset ikinä voita tämän runon voimaa, vaan kirkkaampana sinä säteilet ja kivet ajan paksun patinoimaa.

 

Romeo ja Julia (Tampereen Teatteri)

 

William Shakespeare: Romeo ja Julia
Tampereen Teatteri, ensi-ilta 29.10. 2025
Ohjaus ja sovitus: Paavo Westerberg
Lavastus: Mikko Saastamoinen 

 

"No mitä vittuu?" on Romeon ensimmäinen, hahmon esittelevä repliikki. Siitä pitäen tämä Tampereen Teatterin tulkinta Romeo ja Julia -näytelmästä onkin yhtä Romeolle omistettua showta, eräänlaista kokoperheen nuorisotragediaa, joka luottaa liikaa aiheensa universaaliuteen yrittämättä etsiä tuoreuttavaa tulkintaa. 

Esityksenä Romeo ja Julia on erinomaisen viihdyttävä, sovituksena eli teatteritaiteena keskentekoinen ja ohjauksena erittäin epätasainen. 

Ensimmäinen puoliaika edetään sujuvasti alkutekstin varassa, mutta toiselle puoliajalle on jo jouduttu keksimään kohtuuttomasti alkutekstistä irralleen jäävää toimintaa tansseilla, laululla ja erilaisilla viitteellisillä performansseilla, kuten Julian kuoleman herättämää turhautumista ilmaiseva ilmapallojen joukkopoksauttelu. Täh? sanoisi kriittinen katsoja.

Tämän epätasapainon jos kriittinen katsoja ennalta tietäisi, niin tekisi viisaasti poistuessaan väliajalla. Tai nappaamalla tuplakonjakit ja asennoitumalla kakkospuoliskoon näytelmän tiimikonseptoinnista irtopaloiksi jääneenä oheisviihteenä. Vähän kuin dvd:n extroina.  

 

Jotain kai tässäkin ilmaistaan...? Kuva: Heikki Järvinen

Romeota esittävää Meri Luukkasta on kehuttu arvosteluissa ja syystäkin... tosin... paljon helpommallahan hän pääsee (loistamaan) kuin näytelmän muut roolitukset, jotka on tyypitelty vaihtelevasti. Capulet-vanhemmat on tyypitelty pelkiksi kapitalistin irvikuviksi ja ruhtinas Escalus burleskiksi vitsiksi siitä, miten ylimääräinen tämä hahmo on alkuperäisessäkin draamassa. Historian painolastista on siis tehty tulkinnan sijaan vitsi, sen sijaan, että olisi vain jätetty hahmo pois.

Myös Julian hahmo on tiukasti tyypitelty, barbimaisen siloisaksi huoliteltu nukkevaimo. Tosin hänkin saa välillä käyttää slangipitoista puhekieltä, mutta enimmän aikaa hän on ulkoista olemustaan myöten pakotettu blondipokaaliksi, jolla ei ole muuta sisäistä elämää kuin Romeon palvominen. 

Ja tällaista sovitusta tulisi pitää jotenkin... nykyaikaisena? 

Ilmeisesti draaman oletetaan säilyttävän romanttisuutensa niin kauan, kun toinen osapuoli tätä maailman kuuluisinta romanssia on tahdoton aseksuaalinen objekti. Eroottisia väreitä ei sovituksessa uskalleta käyttää, ennemmin mennään roisin puolelle imettäjän ja Mercution rehvakkaissa puheissa. Pussailua on paljon. Se lienee ohjaaja Paavo Westerbergin mielestä raikkaan eroottinen signaali, kun toinen rakastavaisista on sovitettu muunsukupuoliseksi.

  

Vuode joka on alttari... Kuva: Emil Virtanen

 

Romantiikan osalta pidin eniten siitä, miten klassinen parvekekohtaus on muutettu katosta roikkuvaksi rakastajaksi, joka ilmaa kevyempänä keinahtelee tunteiden tuulahteluissa. Enempää ei romantiikan herättämiseksi tarvita, ja heti se ikivanha dialogikin Romeon ja Julian välillä alkaa kuulostaa kepeän elävältä.

Toki myös alkuperäisessä Shakespearen tekstissä hahmoja on tyypitelty sen mukaan, millaista kieltä he käyttävät. Mutta tässä TT:n sovituksessa Romeo saa eniten vapauksia viisastella kuin runollinen taiteilijasielu, välillä kuin nyrpeä myöhäisteini, ja muulloin kaikkea siltä väliltä. 

Lavastus ja puvustus pyrkivät tekemään näytelmästä samalla tavoin ajattoman kuin joissakin Shakespeare-filmisovituksissa, mutta ainoastaan Romeo ikätovereineen (Mercutio, Benvolio, Tybalt) kiinnittää tarinan nykypäivään. Mitään uskottavia vastavoimia ei näytelmässä asemoida. Vanhemmalla polvella ei ole mitään omia tavoitteita, he vain patsastelevat oviaukoissa tai istuksivat portaikossa yhtä ulkopuolisina tarinalle kuin TT:n katsomo.

Näin sen on ohjaaja halunnut esittää: isoimmat voimat mitkä näytelmässä liikkuvat ja vaikuttavat ovat lavasteiden jyhkeät liikeradat. 

Tulos on varsin ontto tulkinta klassikkonäytelmästä. 

Yritystä tragediaan ei ole sen minimin vertaa kuin alkuperäisessä tekstissä. Yleensähän sovituksissa on keksitty tragedian aineksiksi jokin tapa korostaa rakastavaisten (tai veli Lorenzon) toivoa ja sitten sen turhuutta. Nyt ainoa symbolinen ilmaisu tästä sisäistetystä fatalismista ovat taistelukohtaukset. Ne ilmaistaan näyttelijöiden kuoromaisesti esittämänä, itsekidutukselta näyttävänä varjonyrkkeilynä. Siitä pisteet koreografille, ei ohjaajalle.

Ohjaaja Westerberg lienee tuuminut, että 2020-luvulla on turha nostaa toivoa esille alkutekstistä, edes kokoperheen nuorisonäytelmässä. Siinä hän voi olla oikeassa. Silloin voikin kysyä, miksi romantiikanhakuinen ohjaaja valitsee juuri tragedian sovitettavaksi. Kun kerran romantiikalle otollisempaa nykyajassa tuntuu olevan koominen sävy ja koominen tilanteentaju.

Vain näyttelijätöiden vuoksi tämä sovitus on lämpimästi suositeltava, eikä vain Luukkasen leuka edellä esittämän liki hamletmaisen teinin, vaan myös aina yhtä karismaattisen Esa Latva-Äijön (terapeuttimaisena veli Lorenzona) ja hurjapäisiä nuoria esittävien Katriina Lilienkampfin (Benvolio), Ville Mikkosen (Mercutio) ja Lasse Viitamäen (Tybalt) vuoksi. Heidän ansiostaan klassikko näyttää hetkittäin tuoreelta ja elävältä.

Itse kävimme katsomassa näytelmän 11.4. oman myöhäisteinimme kanssa. Hän piti näytelmästä tavattomasti ja nauroi niissäkin kohdissa, jotka eivät edes hymyilyttäneet vanhempia. Häneltä neljän tähden suositus.

 

  

Sonettikuu: #53

 

 

 

Sonetti #53

Shakespeare	What is your substance, whereof are you made, That millions of strange shadows on you tend? Since every one, hath every one, one shade, And you but one, can every shadow lend.
Tynni	Millaista ainesta ja mitä olet: miljoonat varjot näen vierelläsi? Kun kaikilla on yksi ainut varjo, niin sinä, ainut, kaikki varjot luot.
Simonsuuri	Mikä on tosioliosi, mistä sinut tehtiin, kun moni vieras varjo seuraa sinua? Niillä on oma, yksi ainut muoto, vaan yhtenäkin lainaat itsestäsi jokaiselle?
Saukkoriipi	Mitä on sisimpäsi oleva, miljoonat vieraat hahmot luokseen tuova, kun yksi vaiva on varjo kaikilla, vaan sinä yksin varjot kaikki luova?

 

Sonettikuu: #33

 

 

 

Sonetti #33

Shakespeare	Full many a glorious morning have I seen Flatter the mountain tops with sovereign eye, Kissing with golden face the meadows green, Gilding pale streams with heavenly alchemy;
Tynni	Näin, kuinka moni aamu loistossaan hiveli vuorta hallitsijankatsein, nurmien vihreyttä suudellen, kullaten virrat, taivaan alkemisti;
Simonsuuri	Monen uljaan aamun olen nähnyt palvovan kuninkaan katsein vuorenhuippuja, kultakasvoin suutelevan niityt vihreiksi, kultaavan kalvaat virrat luojan alkemioin;
Saukkoriipi	Hopeisten vuorten huiput hohtavat paljasti ylväät palatsinsa varhain, vihreät niityt aamun kultaamat, purojen välke purppuroista parhain.

 

Cajanderin suomennosten poisjääminen tuntuu siltä kuin menettäisi koodiavaimen Shakespearen runokieleen. Mutta mahdotonta on valita, kuka kääntäjistä on paras sonettien tulkitsija. Hyvin he täydentävät toisiaan, jopa Saukkoriipi, jonka suomennokset tuntuvat tekevän lempeää väkivaltaa alkutekstille selkokielistäessään sonettien runsaat metaforat ja runnoessaan rytmin niin omituisen elliptisiksi säkeiksi, ettei niitä enää soneteiksi tunnistaisi. Simonsuuri tuntuu puolestaan keskittyvän enemmän kieleen kuin ajatukseen. Tynnin käännökset ovat hyvä kompromissi runokielen ja kontekstoinnin välillä. 

Kiinnostava olisi tietää, miten paljon Tynni ja Simonsuuri rakensivat käännöksiään edeltävien suomennosten päälle. Saukkoriipi siitä mainitseekin, samoin akateemisesta tuesta tulkinnoilleen. Lopputuloksen omapäisyyttä pitäisi sikäli arvostaakin. Simonsuuri kertoo tarkasti käännösvalinnoistaan ja pyrkimyksestään "luontevaan nykykieleen". Hän on hylännyt riimittelyn ja muistuttaa, että alkutekstin vaillinnaiset riimit tuovat runoihin "karheutta" joka on eroottista ja melankolista. Erinomainen yksityiskohta! Mutta Simonsuuri onkin oppinein kääntäjistä ja selittää tarkkaan myös yksittäisten sonettien sävyjä ja piilomerkityksiä. 

Tynnin kirjan esipuheessa todetaan vain lyhyesti, että jättämällä pois sonetin loppusoinnut (paitsi kahdesta viime säkeestä) on päästy "ytimekkääseen" tulkintaan. Mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan. Kiiltomadon Simonsuuri-arvostelusta (2005) löytyy hyvää vertailua suomennosten onnistuneisuudesta.

Näytelmäsuomennoksissa kompromissit ovat toisenlaisia, jotta kieli toimii nykysuomea muistuttavina repliikkeinä. Matti Rossi on uskomattoman suvereeni näissä kompromisseissa. Södikan uutta suomennossarjaa olen keräillyt sitä mukaa, kun sitä löytyy kirjastojen poistoista.

Cajanderin kohdalla ytimekkyys ja rytmin ehdottomuus on johtanut keskeistenkin sisältöjen muuttumiseen. Otetaan esimerkiksi sonetti #6 ja verrataan Cajanderin käännöstä viihdetaiteilija Syrjän suomennokseen Parnassossa (2007):

Cajander:

Siis talven kolkon kouran älä suo
  
Kesästäs hävittää sen tuoksun hurmaa.
  
Mahlas' maljaan vala, aartees tuo,
  
Ennenkuin itselles' se tekee turmaa.

Syrjä:

Siis älä talven risakouran anna
kesääs viedä, voimatta olennaista
osaa itsestäsi talteen panna,
kauneutesi aarretta katoavaista.

Cajander on jättänyt neljännestä säkeestä pois kielikuvan "beauty's treasure", minkä Syrjä palauttaa takaisin, mutta tekee säkeestä liian suomenvoittoisen, ehkä sellaisen, mikä sopisi iskelmälauluun, mutta ei kuulosta enää sonetin tapaan laulavalta.

Tampereen kirjastoissa Tynnin suomennosteosta on neljä kappaletta ja Simonsuuren teosta vain kaksi kappaletta. Tynnin versiot ovat siis ilmeisesti kanonisoituja. Saukkoriiven kirjaa löytyy yksi kappale ja sekin on nyt minulla lainassa. Parnasson vuosikertoja löytyy valikoiden eli esimerkiksi vuodet 2006–2012 puuttuvat. Ehkä ne edustavat kirjakulttuurin alennuskautta kirjaston mielestä.

Tänä iltana menemme katsomaan lapsen ja kumminsa kanssa Romeo & Juliaa TT:iin. Syksyllä jätin sen katsomatta ihan sen kolmetuntisen pituuden vuoksi, mutta pakkohan tilaisuus on nyt käyttää eikä sitten vuoden lopulla harmitella, miten vähän oli taas Tampereen teattereissa katsottavaa.

 

Sonettikuu: #30

 

 

 

Sonetti #30

Shakespeare	When to the sessions of sweet silent thought I summon up remembrance of things past, I sigh the lack of many a thing I sought, And with old woes new wail my dear time’s waste:
Cajander	Kun menneisyyden muistot alan haastaa    Hiljaisten aatosteni neuvostoon,    Kun näen kuink' aika kaiken multa raastaa,    Niin taaskin vanhain tuskain vallass' oon.
Tynni	Kun haastan menneisyyden muistoineen hiljaisen ajatuksen käräjille, niin huokaan monta etsimääni seikkaa, kallista ajan viemää vaikeroin.
Simonsuuri	Kun lempeiden ja hiljaisien ajatusten käräjille kutsun menneen ajan muistot, huokaan monen tilaisuuden menetystä, suren vanhaa murhetta, tuhlattua aikaa.
Saukkoriipi	Kun pohdiskelun päätösistuntoon saan koolle kaikki menneisyyden haamut, kun armain aika vanhain haaskioon ja puuttuvia huokaan pitkät aamut,

 

Sonettikuu: #29

 

 

 

Sonetti #29

Shakespeare	When in disgrace with fortune and men’s eyes I all alone beweep my outcast state, And trouble deaf heaven with my bootless cries, And look upon myself, and curse my fate,
Cajander	Kun onnen hylkynä ja ihmisten    Osani kurjuutt' itken yksinäni    ja turhaan huudan kuuroon taivaasen    Ja inhostuen kiroon päiviäni,
Tynni	Kun ihmisten ja onnen syrjimänä osani katkeruutta itken yksin ja suotta huokaan kuuroon taivaaseen, itseeni katson, tähdet kiroan,
Simonsuuri	Kun onnen epäsuosiossa, syrjässä katseilta itken yksin hylättyä asemaani, kiusaan avuttomin huudoin kuuroa taivasta ja tutkin itseäni kiroten kohtaloa;
Saukkoriipi	Niin ihmisten kuin Onnen vieroma yksinään itken osaa outolaisen, kuuroa taivasta saan kiusata, kirota kohtaloa kurjimmaisen,

 

Sonettikuu: #27

 

 

 

Sonetti #27

Shakespeare	Weary with toil, I haste me to my bed, The dear respose for limbs with travel tir’d; But then begins a journey in my head To work my mind, when body’s work’s expired:
Cajander	Kun vuoteeseen mun ajaa uupumus    Ja raukeet raajat lepoa kun haukoo,    Niin päässän' uusi alkaa vaellus,    Ja hengen alkaa työ, kun ruumiin taukoo.
Tynni	Väsyttää vaiva, riennän vuoteeseen, ojennan matkan jälkeen jäsenet, vaellus alkaa silloin aivoissani, kun ruumis lepää, mieli askaroi.
Simonsuuri	Vaivoista uupuuneena riennän vuoteeseen, väsyneiden jäsenten omaan lepopaikkaan, vaan päässä alkaa päivänmatka, vaivaa mieltä kun ruumis vaipuu uneen.
Saukkoriipi	Uuvuttaa taival, kiire nukkumaan, jäsenet on raskaat jälkeen matkan. Jos ruumis väsynyt, pää valveillaan ja mielessäni vielä matkaa jatkan.

 

The Year's Top Robot and AI Stories (antologia)

 

Pääsiäislomalla oli matkalukemisena ihan muuta kuin Shakespearea. Scifi-novellien antologiat ovat nykyään ainoa keino löytää edes sattumankaupalta uusia osaavia genrekirjailijoita maailmalta... eli anglovyöhykkeeltä. Tämä The Year's Top Robot and AI Stories -antologia (2025) on tyypillinen tapaus, jossa on pari kirjallisesti fiksua yllätystä, muutama koominen viihdepala veteraanikirjoittajilta (Liu, Morrow, Larson), ja sitten runsaasti tasapaksun toimintafilmin tapaan eteneviä kertomuksia. 

Antologioita (siis ulkomaisia!) ei pitäisi koskaan ostaa kuin käytettyinä, sillä koskaan ne eivät ole hintansa väärti, ETENKÄÄN milloin niiden väitetään koostavan "vuoden parhaat" jostain aiheesta.

Tässä The Year's Top Robot and AI Stories -kirjan (2025) novelliluettelo kustantajan juonitiivistelmin ja perässä ("OIKEASTI") oma makuarvio kustakin:

“The Lark Ascending” by Eleanna Castroianni — A robot aids a girl whose memory has been erased by the government. OIKEASTI: Tynkä ja pointiton scifi-satu *
“The Best Version of Yourself” by Grant Collier — A corporation offers a brain procedure that allows everyone to become the best version of themselves via nanobots.  OIKEASTI:  Dystooppisella singulariteetilla pelaava ajatusleikki, aidon filosofinen, kokoelman ainoa aidosti yllättänyt novelli ****
“Death and the Gorgon” by Greg Egan — A sheriff investigates the collapse of a cryogenic storage facility with the help of an AI.  OIKEASTI: Ylipitkä kuin pala romaania, hyvä idea ilman kehittelyä, Egania heikoimmillaan *
“The Indomitable Captain Holli” by Rich Larson — An AI with unclear motives presents itself as a pirate to a young girl who’s eager for adventure.  OIKEASTI: Kyberpunkkia lapsen ja teinin näkökulmasta, hyvä toimintakeskeinen flow  ***
“Three Views of a Parking Lot” by Ken Liu — A parking lot becomes a lens into humanity's forgotten spaces as viewed by a small robot searching for meaning.  OIKEASTI: Somaa ja näppärää kuvailua, ei tarvitse kertomusta, tarkka mutta turhan pixarimainen maailmanrakennus **
“The Optics of Infinity” by James Morrow — An AI aboard a space telescope suffers from anxiety attacks as it travels toward the Alpha Moment.  OIKEASTI: Huumoriscifinä venytetty, silti omalla tavallaan kovaa scifiä **
“Burned Like Coal” by T. R. Napper — Two women and an AI infiltrate a power plant.  OIKEASTI: YA-scifiä tylsimmillään, tympeän moralisoiva ja laskelmoitu *
“Arazem-2 Is Waiting for a Letter” by Amal Singh — A robot grows frustrated with its retirement. OIKEASTI: Söötti lo-tech robottitarina, mutta vailla omaa ideaa ** 
“The Robot” by Lavie Tidhar — A general-purpose robot goes about its duties for nearly six hundred years.  OIKEASTI: Ylipitkä robottisatu, liian perinneuskoinen; aivan muuta kuin mitä odotin Tidharilta *
“Tepid War” by Jay Werkheiser— A product manager in Manhattan goes about his daily routine amidst a war that does not target civilians.  OIKEASTI: Rutiinimaista huumoriscifiä jossa bisnes rinnastetaan sotaan; tylsä romanssirakenne *
“Nine Billion Turing Tests” by Chris Willrich — During a flooding event in Silicon Valley, a software engineer grieving the loss of his wife struggles with both people and AIs.  OIKEASTI:  Cli-finä pätevä ja aidosti sympaattinen henkilökuvaus, jossa täydellinen loppuyllätys ***

 

Tukkateatteri: Rikhard III (näytelmä)

 

William Shakespeare: Rikhard III
Tukkateatteri, ensi-ilta 31.3. 2026
Ohjaus: Katri Häti
Lavastus: Antonio Canals 

 

Kesken sonettikuuta lienee syytä sanella muutama muistiinpano tuoreimmasta paikallisesta Shakespeare-toteutuksesta, Tukkateatterin Rikhard III:sta, etenkin kun kyseessä on sen suurin tuotanto, ainakin teatterin omalla kamarinäyttämöllä. Myös ohjaajalleen Katri Hätille se on ollut isoin ohjaustyö, tavallaan myös henkilökohtaisin, koska Katri on aikoinaan tehnyt opinnäytteensä kyseisestä näytelmästä.

Sovitukseltaan näytelmä on kaikin tavoin perinteitä kunnioittava eli luvassa on paljon sisääntuloja ja poistumisia näyttämölle/ltä, sekä kaikki alkutekstin runolliset sävyt säilyttävä dialogi. Se, mikä aina yllättää – vaikkei pitäisi – Shakespeare-toteutuksessa, on kielen sujuvuus harrastajanäyttelijöidenkin ilmaisussa. Vielä ensi-illassa Rikhardin repliikkien aloitukset tuppasivat muutaman kerran unohtumaan näyttelijöiltä, mutta sisällä kielessä he olivat milteipä liiankin sujuvasti eli piilomerkityksiä makustelematta. 

Rikhardissa isoin vastuu on nimiosaa esittävällä näyttelijällä. Hänen on kannettava
'juontajamainen', voisi sanoa esikertojamainen asemansa ja osoitettava repliikkinsä ironinen kääntöpuoli yleisölle, kolkon kohtelias julkipuoli suostuttelemalleen hoviväelle. En muista aiemmin nähneeni Katja Ikosta Tukan tuotannoissa, joten hänen tekemänsä itsevarma pahis, joka jaksaa erottua näyttämökuvasta, oli jo itsessään esityksen sellainen elementti, joka sähköisti aina tilanteet, kun Rikhard saapui näyttämölle.

Pitkää klassikkonäytelmää seuratessa tuli taas mieleen sekin, miksi harrastajateatterit pitävät yllä kiinnostusta teatterin mahdollisuuksiin: harrastajat joutuvat käyttämään mielikuvitusta niihin ratkaisuihin, joita laitosteatterit hoitavat rahalla ja rutiinilla. Siksi kohtausten vaihtuessa katsojan tarkkaavaisuus saa aina uuden sytykkeen: mitenkäs ne selviävät tämän kohtauksen toteutuksesta... 

Näyttelijäkiinnityksissä harrastajateatteri pystyy puolestaan käyttämään sellaisia luovia ratkaisuja, jotka laitosteatterissa olisivat lähes mahdottomia. Esimerkiksi Rikhardissa oli noitamaisen kuningattaren, Margaretin rooliin kiinnitetty seniorinäyttelijä, joka deklamoi pitkät hurjat kiroukset tavalla jollaista en ole teatterissa ennen kuullut. Lähinnä se hengästymätön totinen ilmaisu muistutti vanhasuomalaista loitsemista, joka toi Rikhardiin kauhufantasian ilmapiiriä yllättävän roolituksen ja vakaasti paahtavan esitystapansa vuoksi. Moinen sovitusratkaisu on sillä rajalla, särkeekö se kamarinäyttämöllä käytävän seurapiirimäisen varovaisen pallottelun korkeakirjallisilla repliikeillä, mutta saa Tukan sovituksen hyvällä tapaa erottumaan ja muistumaan katsojien mielessä.

 

Rikhardin ohjaaja ja näyttelijät kumartavat ensi-illassa

Pienen näyttämön ja ison roolikatraan yhdistämisessä ammattimaisin osa Tukan toteutusta oli Maken eli Antonio Canalsin laatima lavastus, jonka konseptia ehdotin patentoitavaksi, niin erikoisen modulaarisesti se mukautui kohtauksittain. Loppuhuipennuksena nähtävässä taistelussa lavasteet vedettiin kokonaan sivuille, jonne näyttämöä oli levennetty puoli metriä molemmin puolin. Näin pienillä muutoksilla näyttämötila muuttui isommaksi kuin mitä olen koskaan Tukalla nähnyt, ja taistelun koreografiaan oli saatu juuri sen verran tilaa, että se näytti siltä kuin Shakespeare-sovituksen lopputaistelun pitääkin, viitteellisen kunniakkaalta... missä Rikhardin kuolema on lopultakin aika vaatimaton tapahtuma, mutta niin kai sen pitää perinnettä (eikä Hollywoodia) kunnioittaen käydäkin. 

Monella tapaa Rikhard III on Tukkateatterin näyttävimpiä projekteja, ja silti siinä noudatetaan nuorisofutiksen tapaan periaatetta, että kaikki ketkä tohtivat pääsevät pelaamaan. Harrastajateattereiden pyöriessä paljolti naisvoiman varassa nähdään lavalla melkoinen määrä irtopartoja ja -viiksejä, mutta housuroolien huumori ei syö paljoakaan näytelmän tunnelmasta – ja Shakespearen kirjoittama komiikka näkyy ylipäänsä toimivan sujuvammin ja suvereenimmin harrastajateatterissa kuin tragiikka... mutta tämähän johtuu enemmänkin aikakaudesta kuin teatterilaitosten erilaisuudesta. 

Itse asiassa koomiset kohtaukset ovat niinkin hervottomia, että ne yhdistämällä Tukkateatteri saisi ympäri vuoden täydet katsomot vetävän pikkujoulunäytelmän. Mutta Rikhardin jälkeen toki toivoo, että muitakin WS:n klassikkoja nyt uskalletaan tuoda kamarinäyttämölle kuin muutama vuosi sitten pyörinyt Macbeth ja nyt Rikhard III.

Yli kolmetuntinen esitys (väliaika lukien) on harrastajateatterin tuoleilla maratonmainen kokemus myös katsojalle, mutta erittäin vahvasti tätä sovitusta suosittelen kokemaan jo pelkästään siitä ilosta, mitä on päästä kuulemaan Shakespearen kieltä, Matti Rossin käytännöllisen (näyttämöilmaisun) ja runollisen (kielikuvarunsaan) puolen taiten yhdistävänä suomennoksena.

Btw: Vasta loppuhuipennuksen yhteydessä tajusin, miten tasaisen varovasti taustamusiikki oli soinut. Kiitän siitä. Mikään ei teatterissa niin ärsytä kuin elokuvamaisesti tunnelmia pakkaava musiikki. 

 
Lisätiedot näytelmästä ja vuoden 2026 esityksistä:
https://tukkateatteri.fi/ohjelmisto/rikhard-iii/