Berliinin sankari (elokuva)

 

Berliinin sankari (Der Held vom Bahnhof Friedrichstraße, 2025) on saksalainen feelgood-elokuva, jonka poliittisessa sanomassa tarkkailuvaltion perinnöstä on hyvää häijyäkin virettä, mutta tyylilajin nimeäminen tragikomediaksi on liioittelua. 

Niin kepeän hollywoodmainen tämä ”tahattoman sankarin” tarina on, että helppo on nähdä kerronnassa jokainen avainkohta, jossa itsesensuuri on iskenyt käsikirjoittajaan – ehkä jo alkuperäisen romaaninkin tekijällä.

Sivujuoneksi ympätty romanssi on Berliinin sankarissa omaperäisempi kuin mikään mitä varsinaisessa, aste asteelta paisuvassa huijaritarinassa saadaan aikaiseksi. Kun juoneen ei saada yllätyskäänteitä, siihen tuodaan lisää sivuhahmoja joko huvittamaan (sankarin tarinaa toistava metodinäyttelijä) tai pelottelemaan (ex-Stasi-upseeri). Paperinohuiksi sivuseikoiksi nämä sivuhahmot jäävät.

Tv-minisarjan leppoisuudella etenevä elokuva ei tarjoa mitään syytä nähdä sitä juuri teatterissa, ei edes Berliinin sivukatujen ja rähjäisten talojen kesäkuvista viritellyssä ilmapiirissä… minkä on kai tarkoitus olla perimmäinen totuus rennosta saksalaisuudesta… joka on tärkeämpää kuin sen holokaustilla tärvelty historia? Tosiaanko?

Jotain kiusaantuneen välttelevää tässä elokuvassa on silloinkin, kun se yrittää satirisoida koulu- ja medialaitoksiin institutionalisoitunutta historiantajua. Suurin syy turhamaisen helppoon satiiriin on media- ja viranomaisten tyypittely juurikin sen perusteella, miten naurettavan laskelmoituja ovat heidän näkökulmansa historian muistamiseen. Ainoa yksityiskohta mikä elokuvassa nauratti toistamiseen oli se, miten koirilla merkattiin ne natseimmat luonteet, niin vanhasta kuin nuoresta sukupolvesta.

Saksalainen historiantaju = paha media + tyhmä näyttelijä + kiltti ossi.

Jälkikäteen elokuvasta tulee mieleen sekin, miten yksipuolisen valkoinen ja keskiluokkainen on sen kuva boheemista Berliinistä. Päähenkilö, vuonna 1984 tahattomaksi vapaussankariksi osunut itäsaksalainen vaihdemies, on vuonna 2019 videovuokraamon pitäjä – aivan kuin moinen työ edustaisi nostalgiantajuisinta kutsumusta sukupolvien välillä, aikakautena, jona videovuokraamotkin edustavat katoavaa kansanperinnettä. 

Tällaista romantisointiin painottuvaa historiankertausta elokuva painottaa, vaikka sen draama on sisällöltään kirurgisen kova leikkaus valehdeltuihin pari- ja perhesuhteisiin. 

Mutta kun tragediantaju puuttuu, katoaa satiiristakin se alati tarpeellinen vakava syrjä.


Pääosan Charly Hübnerin romanssia Christiane Paulin esittämän virallisen syyttäjän kanssa olisi katsellut pidempäänkin. Heillä on elokuvan parhaat dialogit ja kemiat. Eokuvan alkuperäisessä nimessä mainittu Friedrichstraßen asema, monelle turistille tuttu paikka, sen sijaan jää lyhyelle humoristiselle esittelylle. Mitään asemahallin tuoksuista paikallishistoriaa on tältä tarinalta turha odottaa.

Oliko sitten Wolfgang Beckerin jo-klassikolta-tuntuva Good Bye, Lenin! (2003) yhtään parempi Saksojen satiirina, se on oikeasti kiinnostavampaa kuin mikään tässä ohjaajansa viimeiseksi työksi jääneessä teoksessa itsessään. Ainakin Good Bye, Lenin! jäi mieleen paikallisväreiltään. Sen elokuvan nostama tähti, Daniel Brühl, tekee taskunlämpöisen sivuhahmon Berliinin sankarissa. Näin tehdään elokuvahistoriaa, kun ei uskalleta tehdä oikeaa historiaa.

Ainoa yllättävä asia Berliinin sankarissa oli sen iltapäivänäytökseen keräämä yleisömäärä, milteipä täysi salillinen Niagaran senioritiistaissa. SITÄ kelpaa muistella.

Sari Kivistö: Antiikin myyttiset naiset (tietokirja)

  

 

Sari Kivistö: Antiikin myyttiset naiset. Sankareiden uusi elämä nykykirjallisuudessa 

356 s.

Gaudeamus 2026

 

 

Antiikin myyttiset naiset on vuoden parhaita humanistisen alan tietokirjoja, mutta sen löytäminen edellyttää kirjan otsikoiden ohilukemista. Kirjahan ei käsittele antiikin ajan myyttisiä naisia, kuten pääotsikko väittää, vaan antiikkisen naismytologian sovituksia nykykirjallisuudessa. Tähän alaotsikko viittaa, mutta ”sankarit” on puolestaan siinä vahvasti harhaanjohtava kategoria. Vai ovatko prinsessa Helena, ennustaja Kassandra ja hirviö Medusa ensisijaisesti sankarihahmoja?

Sankaruuden viittaa näille tunnetuille naishahmoille sovittaa pikemminkin kustantaja kuin kirjan tekijä, tutkija Sari Kivistö. Myyttisiä naissankareitahan on viime aikoina kaupiteltu tietokirjoissa niin antiikin kuin pohjoismaisen mytologian populaareissa esittelyissä.

Sari Kivistön kirja on kuitenkin paljon kattavampi, syvällisempi ja tulkinnoissaan monipuolisempi kuin mitä antiikin ja nykypäivän kulttuurin yhtymäkohtia esittelevät teokset tapaavat olla. Valitsemiaan kahdeksaa mytologista naishahmoa hän profiloi 1970–2020-lukujen länsimaisesta kaunokirjallisuudesta. 

Edellä mainittujen naismyyttien lisäksi omat lukunsa saavat Odysseian Penelope ja Aeneaan Dido sekä klassisista tragedioista tunnetut Medeia, Antigone ja Lysistrate. Hahmojen valintaa ja järjestystä ei perustella. Mahdollisesti näistä hahmoista on löytynyt eniten sekä feministisen tutkimuksen tukemaa teoriaa että naiskirjailijoiden feministisiä sovituksia. Avoimeksi jää, voisivatko mieskirjailijatkin inspiroitua akateemisista tulkinnoista.

Kaunokirjallisten myyttisovitusten suosio tulee kyllä hyvin perustelluksi niin johdannossa kuin yksittäisten hahmojen yhteydessä.  Spefin harrastajillekin tuttuja esimerkkejä ovat Margaret Atwoodin Penelopeia (2005), Ursula K. Le Guinin Lavinia (2008) ja Madeline Millerin Kirke (2018).

Sari Kivistö toteaa, että antiikin kirjallisuuden säilyttyä useimmiten pelkkinä fragmentteina on tämä katkelmallisuus antanut runsaasti tilaa ”luovalle historiankirjoitukselle” ja sitä mukaa myyttien uudelleenkirjoittamiselle. Perustelemattoman väitteen puolelle menee se, että erityisesti feministinen kaunokirjallisuus olisi hyödyntänyt fragmentaarisuutta.

Feministinen uudelleenkirjoittaminen tarkoittaa alkuperäisen myytin täydentämistä ja arkistamista niiltä osin kuin miesvoittoinen traditio on väheksynyt Helenan, Penelopen ja Kirken kaltaisten hahmojen merkitystä ja näiden edustamaa arvomaailmaa. Samalla uudelleenkirjoitukset ovat tuoneet esille, että jo antiikin aikana myyttihahmoista on kerrottu useita, kirjallisuushistorioista unohdettuja versioita. Esimerkiksi Troijan sodan aloittajaksi väitetty Helena ei olekaan syypää sotaan eikä kaikissa versioissa suostu matkaamaan Troijaan saakka.

Sofokleen Antigonesta lähtevä luku on niitä harvoja kohtia, joissa tavataan  alaotsikon lupaamia naissankareita. Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogiasta on feministinen tutkimus löytänyt paitsi Artemis- ja Antigone-sankarittaren myös Minotaurokselle uhrattavien lasten ja gladiaattorisankaruuden myyttiaineksia. Collinsin jousisankaritar Katniss ei ole kiinnostunut partnerista tai perheestä, koska hänen lojaaliutensa kohdistuu sisaruksiin.

Monetkin Sari Kivistön esimerkkiromaaneista kävisivät fantasiasta, mutta fantasiaa hän ei määrittele, etenkään hämärää alalajia ”myyttifantasia”, vaan ottaa sen kirjamarkkinoiden julkaisukategoriana, samoin kuin dystopiat. Fantasian ansioksi hän näkee sankaruuden uudelleenmäärittelyn: ”[U]usin myyttifantasia tuo naisten lähipiirin paljon aiempaa voimakkaammin esiin ja henkilöhahmojen osoitetaan rakentuvan suhteessa läheisiinsä.”

Uusintava kerrontaratkaisu voi olla niinkin erikoinen ja silti aiheen kannalta perusteltu kuin ”kuororomaani,” jossa useat eri yhteiskuntaluokkien henkilöt saavat esittää mielipiteensä sankarin tekemisistä. Feministisenä pidetty kerrontastrategia, kuten tunnustuksellinen kerronta, voi kuitenkin johtaa pinnalliseenkin ja vanhat valtasuhteet toistavaan tarinaan, muistuttaa Kivistö. Tällaiseksi on todettu muun muassa Millerin Kirke.

Kokonaisuutena Antiikin myyttiset naiset on runsaampi kuin mitä lajien ja aiheiden perusteella olettaisi. Vaikka se edustaa kuivakkaan akateemista eli abstrakteihin yleistyksiin tyytyvää pohdintaa, teoksesta löytyy lisäksi valtava määrä klassisia ja moderneja myyttivariaatioita, jotka houkuttavat tutustumaan esimerkkiteoksiin ja miettimään vastaavia variaatioita kotimaisesta kirjallisuudesta. Kotimaisille spefi-tutkijoille Kivistön kirja on välttämätön johdantoteos tutustua, mutta voisin kuvitella sen tarjoavan ideoita myös myyttejä rakastaville runoilijaluonteille.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 3/2026.

 

Liiton lavalta Liiton leirille (22.-25.10.)

 

Olipas pitkä, pitkälle vievä viikonloppu sekä maan että taiteiden laidalta toiselle. Se alkoi jo torstaista, kun kävin pitämässä Tampereen Kulttuuriklubilla esitelmää sotakirjallisuudesta. Enemmän opin itse, paikallisten aktivistien toiminnasta ja kansalaisverkostojen näkökulmasta nykyoikeistolaiseen yhteiskuntaan.

Perjantaina matkasin Helsinkiin, käväisin kirjamessuilla saadakseni tuntumaa siihen, missä mikäkin lava tänä vuonna sijaitsee. Hotellilla valmistauduin illan pieneen teatteriesitykseen, samalla, kun Saara valmistautui suurlähetystön kutsuille. Spektaakkelia itse kunkin lokakuuhun.

Hotelli oli niin lähellä teatteri Kultsaa, että sateesta huolimatta sinne käveli mielikseen. Illan esitys oli loppuunmyyty, mutta ohjaaja lupasi, että mahduttaa minut jonnekin. Onni oli myötäni tässäkin läpi viikonlopun. Pitänee paikkansa, että alati liikkeessä pysyvä ihminen on onnekas ihan siksi, että väistää tilastolliset todennäköisyydet.

Puolisummassa valitsemani näytelmä ”Onnellisuuden tasavalta” oli vuoden isoin yllätys. Ensimmäinen näytös oli kuin mitä kliseisin perhesatiiri, mutta kakkosnäytös olikin taitavasti kuoromaisena esityksenä toteutettu kommentaari ensimmäisen näytöksen tyyppihahmoista ja aiheista, absurdia teatteria parhaimmillaan. Väistämättä mietin, löytyisikö meiltä Tukkateatterista kahdeksaa näyttelijää, jotka yhtä tarkasti ja synkronoidusti pystyisivät vastaavaan suoritukseen. Tai löytyisikö monesta ammattiteatteristakaan?  

Vain näytelmän nimi, ”Onnellisuuden tasavalta”, tuntui hudilta. Muuten ehdottomasti vuoden vahvin teatterikokemus, niitä tekstejä ja toteutuksia, jotka nostavat kiinnostuksen teatteritaiteen muuntuvuuteen yli kaiken mihin muut post-teorioissaan räpiköivät taiteet kykenevät.


Lauantaina oli tehtävänä kirjamessujen aamukeikka Liiton lavalla. Haastattelin Tommi Melenderiä ja Elina Rouhiaista kirjallisuuskritiikin tilasta. Omasta mielestäni paneelimainen keskustelu sujui sutjakkaan asiapitoisesti, mutta joku vihainen täti BookClubista tuli valittamaan jälkikäteen (”Epäonnistuitte täysin!”), koska puhuimme vain lyhyesti somevaikuttajien kirjapuffauksista, jotka tädin mielestä olivat kritiikkejä nekin. Jätin vastaamatta mitä mieltä olen somemaailmasta.

Liiton lavalta lähdettyä en sitten hetkeksikään enää pysähdellytkään (ennen kuin olin vuorokautta myöhemmin Liiton leirillä...)

Seuraavaa esiintymistä odotellessa kiertelin osastoilla odottaen bongaavani jotain, mikä antaisi merkityksen messusirkukseen osallistumiselle. Paras löytö oli Brahen antikvariaatti (Turusta!), jonka elokuvakirjallisuuden hylly oli ällistyttävän monipuolinen. Ostin ”Classics on Screen”, sujuvan syvällisen esittelyn antiikkia käsittelevistä elokuvista.

Iltapäivää kohden messuhallit täyttyivät aina vain tihentyvillä ihmismassoilla, mitä messuorganisaatio myöhemmin mainosti ennätyksenä. Mutta ei siellä omia kirjojani mennyt kaupaksi metrilakun tapaan. Yhden ainoan ostajan tapasin signeeraus-tiskillä. 

Sotakirjaani koskeva haastattelu oli kyllä erinomainen, Ville kyseli siitä ihan erilaisia asioita kuin kukaan muu tähän mennessä. Voisin kirjoittaa erillisen esseen sotakirjallisuudesta jo pelkästään sen perusteella, mitä kaikkea olen joutunut vastaamaan lajin kehityslinjoista näissä erilaisissa esittelytilaisuuksissa.

Iltapäiväjunalla palasin Tampereelle, vaihdoin siellä repun rinkkaan ja tennarit vaelluskenkiin. 

Seuraavaksi piti ennättää ”Yön vuodenaika” -näytelmäpotpurin ensi-iltaan Tukkateatetterille. Siinäkin riitti yllätyksiä, jo siksikin, että potpurin tuotanto on isoimpia mitä Tukalla on nähty, miltei nelisenkymmentä ihmistä eri tehtävissä; ensimmäistä kertaa mukana on jopa tuotannon visuaalisesta yleisilmeestä vastaava suunnittelija. 

Itselleni tärkeintä oli tietysti oman kässärini ("Harva hyvin kuolee") saama toteutus: se oli visuaalisesti kohosteisempi kuin osasin kuvitella Tukalla riittävän materiaaleja ja hyvällä tavalla koomisempikin. Kiitos Toni!

Kauhunäytelmähän on edelleen poikkeus teattereiden ohjelmistossa, vaikka kauhufiktio on muuten alati kasvavassa suosiossa niin kirjojen kuin elokuvien puolella. Kauhugenren toteuttamisesta teatterissa opin nyt parissa tunnissa enemmän kuin mitä hyllyllinen oppikirjoja voisi opettaa. Miten haastava on yhdistää naamioteatteria kauhukohtauksiin ja miten vaikea on tiivistää valaistuksella tunnelmaa, yhä uudestaan, peräti kahden tunnin ajan. Kaikkea pitäisi minimalisoida, kaikkea pitäisi tehdä pienemmin juuri kauhuteatteria näytellessä ja ohjatessa ja lavastaessa.

"Yön vuodenaika" sai ensi-iltansa 24.10. Tukkateatterilla

Esitys ja sitä seuranneet bileet olivat täydellinen vastakohta sille, miten messuilla oli tuntenut katoavansa kirjoja mussuttavan massan sekaan. Teatterilla kaikki ovat tuttuja tai tulevat tutuiksi, ja taiteeksi valmistuneella on merkitys yhteistyön tuloksena. Kaikilla riittää hyvää sanottavaa toistensa työstä. Tuollaisina ensi-iltoina se kokemus on kommuunistinen utopia.

Mutta kellon lähestyessä yhtätoista lähdin jälleen, nappasin rinkan narikasta ja kävelin yöjunalle. Messujen takia olin joutunut siirtämään lähtöä vuorokaudella, mutta nyt se ei enää harmittanut. 

Yläkerran hytistä huolimatta nukuin kylläkin poikkeuksellisen kehnosti, heräilin tunnin välein, ja aina tuli mieleen, miten hullua oli lähteä keskellä hämärintä vuodenaikaa aina vain syvemmälle pimeään pohjoiseen. Toistuvat siirtymät ja matkat eivät minua sinänsä haittaa. Edes VR:n kyydeissä. Oulun kohdalla oltiin kolme varttia myöhässä, vaikka junalla oli ollut ylimääräinen tunti matkantekoon talviaikaan siirryttäessä. Ehkä junaa kiellettiin liikkumasta tuntisiirron aikana. Yöveturit ovat niin herkkiä.


Onneksi perillä Kolarissa oltiin vain muutamia minuutteja myöhässä, saman verran kuin Rundgrenin bussi on sekin aina myöhässä asemalle koukatessaan. Meitä Muonion suuntaan matkustajiakin oli vain muutama, eipä varmaan kassejaan isompi lasti. Satoi hitaasti tihkuttaen. Tienvierillä ei näkynyt edes poroja, saati ihmisiä. Ainainen sunnuntai.

Muonioon saavuin puolelta päivin. Ihmisiä ei näkynyt sielläkään kuin marketin jonossa pari makkarapaketin ostajaa. Keräsin kassillisen eineksiä ja pastaa ja kahvia ynnä muuta mitä tuli mieleen. Ajattelin, että Saara sitten tiistaina ostaa täältä ne varsinaiset substanssit. 

Seisahdusaikaa Muoniossa on ollut (tähän suuntaan tullessa) aina samat kaksi tuntia, tehdä ostokset ja tankata lounas. Tällä kertaa huoltsikan kahviossa oli tarjolla vain pitsaa, niin ohutta että varjo verrattuna Mänärin pitsoihin. Luin paikallislehtiä ja join tuontiolutta.

Viimeinen osuus Jerisjärvelle oli sekin bussikyyti. Harmaus tiheni vaikka kello oli vasta puoli kolme iltapäivällä. Kelloja oli varmaankin siirretty väärään suuntaan, lokakuulta marraskuulle.


Jerisjärven mökkikylä näytti entiseltään, mutta Liiton leirillä eli retriittimökissä odotti iso yllätys: mökki oli remontoitu niin perusteellisesti, että hetken kuvittelin avanneeni väärän talon oven. Olohuone näytti neljän tähden sviitiltä, yläkerta oli eristetty kopiksi. Kaikki pinnat kiiltelivät niin, että reissuvaatteet oli riisuttava saunan eteiseen ennen kuin kehtasi istua mihinkään.


Hiljaisuus on täällä onneksi entisellään, niin syvä kuin on suurikin. Sataa tauotta. Maisema on kuin ihmemaa ilman värejä, eläimiä ja ihmeentuntua. Napapiirin Narnia.

Täällä mitään ei tarvitse lukea tai kirjoittaa ennen kuin sanat syntyvät itsestään hiljaisuudesta. Vastakohta Liiton messulavaan on odotettu – ja ansaittu.

Napapiirin Narnia 25.10.

Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo (fantasia)

  

 

Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo
Suom. J. Pekka Mäkelä
276 s.
Rosebud Books, 2026

 

”Ehkä sattumanvaraiset kuolemat olivat homman juju”, päättelee sankari katsellessaan Pimeyden Herran päämajaa. Rakennelman synkkyys on tarkoitettu herättämään pelkoa, mutta arkkitehtuuriset yksityiskohdat ovat koomisen tarkoituksettomia. Onhan kyse sentään pahan jumalan asuinsijasta.

Samanlaisia, tarinamaailman yksityiskohtien tarkoituksettomuutta pohtivia huomioita on huumorifantasia pullollaan. Kaikki se kuvaileva aines, mikä yleensä korostaa fantasiamaailman mysteerisyyttä, on huumoriversioissa käännetty vastakohdakseen. Moista proosaa on helppo kirjoittaa, mutta vaikea säilyttää sen kaunokirjallinen laatu. Tämä pätee valitettavan hyvin myös edellä siteerattuun Adrian Tchaikovskyn romaaniin Lukinvalo.

Tchaikovskyn teos (alunp. nimellä Spiderlight, 2016) lienee laadukkainta huumorifantasiaa, mitä on suomennettu sitten Terry Pratchettin kuningaskauden, mutta sehän ei takaa kirjan viihdyttävyyttä sen paremmin fantasiana kuin huumorinakaan.

Isoin ongelma on se, että Lukinvalossa on tuplakerros ironiaa. Yhtäältä vitsailun kohteena on tolkienilaisen korkeafantasian mahtipontisuus, toisaalta roolipeleistä tuttu seikkailu kliseineen. Tarina kyllä etenee vinhasti, mutta odotukset tulevista tapahtumista ovat matalalla. Milloin tahansa mikä tahansa kuvaus osoittautuu vitsiksi.

Seikkailijoiden viisihenkinen seurue on roolipeleistä tuttu kooste tyyppejä: rahanahne varas, protofeministinen jousiampuja, edelliseen ihastunut paladiini, pyromaaninen maagi, sekä hurskas papitar Dion. Kukin saa toimia näkökulmahahmona, mutta Dionilla on vastuu noudattaa profetiaa, jolla Pimeyden Herra on tarkoitus surmata.

Ryhmän kuudes jäsen on romaanin scifistinen keksintö, älykäs hämähäkki nimeltä Ns. Seurueen maagi taikoo Ns’lle ihmishahmon, jotta olento voi opastaa ihmisiä profetian edellyttämällä tavalla. Keinotekoinen ihmishahmo on kuin androidi opetellessaan ymmärtämään miten seikkailijat eroavat toisistaan. Kuten tällaisille kehitystarinoille on tyypillistä, hirviönä pidetty Ns on lopultakin sympaattisin kirjan henkilöistä.

Matkallaan Pimeyden Herran valtakuntaan seikkailijat kohtaavat niin örkkimäisen epäinhimillisiä vastustajia kuin ylipahiksen lakeijoita, ”turmaajia”. Valtakunta ympärillä jää hyvin vähäisen maantiedon varaan.

Muuta yllättävää seikkailijoiden matkalla ei myöskään tapahdu kuin asenteiden muuttuminen Ns-olentoa kohtaan sekä varsin erikoinen lopputaistelu Pimeyden Herraa vastaan.

Olennaista suuren seikkailun toteuttamisessa ei ole tietenkään massiivinen taistelu, vaan se, mitä kukin seurueesta oppii omasta itsestään tajutessaan, että maailma ei voi perustua vain Valon ja Pimeän ikuiselle taistelulle. Eräs seurueen jäsenistä päätyy jopa sänkyyn Ns-hirviön kanssa.

Vaikka Lukinvalon fantasiamaailma on tarkoituksellisen geneerinen ja kliseistä kierrätetty, sen kertova kieli on toki sävykkäämpää kuin yleensä huumorifantasiassa.

Esimerkiksi tarinamaailman uskonnolliset faktiot kuulostavat niin ajatelluilta, että herää kysymys, miksi Tchaikovsky on valinnut tyylikseen huumorin ja parodian. Löytyyhän kirjasta myös asiantuntevan tolkienmaista ylevyyttä: ”Toisella puolella häämötti Cad Usgathin kirottu linnoitus, jossa asusti ghantilaisten armeija kammottavien, kuolonkaltaisten isäntiensä kalseassa hirmuvallassa. Valon puolella sijaitsi Cad Neregin varuskunta.”

J. Pekka Mäkelän suomennos säilyttää hyvin tasapainon genrepitoisen tilannekuvauksen ja hahmokohtaisten pohdintojen välillä. Roolipelimäinen asenne sallii kirjan maailmalle myös sellaiset modernit keksinnöt kuin silmälasit, ”sihteeripapit” sekä varsin nykykielisen kiroilun.

 

Brittiläinen Tchaikovsky (s. 1972) on kuuluisa mielipuolisen runsaasta, kaikki spefi-genret läpäisevästä tuotteliaisuudestaan. Vuoden 2008 esikoisteoksen jälkeen hänen on arveltu julkaisseen kuutisenkymmentä teosta. Lukinvalon valitseminen ensimmäiseksi Tchaikovsky-suomennokseksi on hienoinen yllätys. Viime vuosinahan kirjailija on saanut mainetta nimenomaan paksuilla scifi-teoksillaan. Tchaikovsky kuitenkin pohjusti maineensa Shadows of the Apt -fantasiasarjalla (2008–2014) ja on monessa yhteydessä kertonut luovuutensa lähtökohdaksi roolipelaamisen.

Paras syy juuri Lukinvalon suomentamiseen on tietysti se, että kirja on huomattavan lyhyt verrattuna Tchaikovskyn tunnetuimpiin teoksiin. Niin paljon huonoa huumoria siihen on siltikin upotettu, että vieläkin tiiviimpi se sietäisi olla – etenkin jos toiveena on löytää kirjailijalle ja fantasialle uutta lukijakuntaa.

Lopuksi on muistutettava, ettei edes ensimmäistä Tchaikovsky-suomennosta olisi viimein lopulta saatu, jollei kirjailija olisi tullut Finncon-tapahtuman vieraaksi tänä vuonna. Tämä kertoo paljon suomalaisten spefi-markkinoiden heikkoudesta ja kustantajien vaipumisesta Pimeyden Herran valtaan.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026.

 

 

 

 

 

Toivo Kuitu: Praedor - Merkillinen medaljonki (fantasia)

  

Toivo Kuitu: Praedor - Merkillinen medaljonki ja muita kertomuksia
157 s.
Zum Teufel, 2026

 

 

Mitähän Sakari Topelius tuumaisi nykypäivän suomalaisesta fantasiakirjallisuudesta? Ymmärtäisikö hän lukijakunnan aikuisuuden ja päättelisikö, mikä seikkailufantasiassa on innokkaimpien lukija-kirjoittajien sisäpiirissä syntynyttä?

 

Jopa roolipelihenkisessä, tyypiteltyjä hahmoja ja lyhytjännitteisiä seikkailutehtäviä sisältävässä fantasiassa on niin paljon perinteisiä sadun ja seikkailun aineksia, että Topeliuskin todennäköisesti viihtyisi sen äärellä. Lukijakunnan aikuisuutta hän kyllä epäilisi.

 

Petri Hiltusen luomaan Praedor-maailmaan sijoittuvasta, roolipelihenkisestä tarinasta voi siitäkin nauttia, vaikkei maailmaa entuudestaan tuntisikaan. Useampi samaan maailmaan sijoittuva tarina voi sen sijaan jo tuottaa haukotuksen. Tai topeliaanisen älähdyksen.

 

Ajatus miekkafantasian lukemiskynnyksestä nousi mieleen Toivo Kuidun esikoisteosta lukiessa. Kuidun ratkaisu kirjoittaa hyvinkin lyhyitä Praedor-tarinoita voi pitää satunnaisenkin lukijan mukanaan yhtä tarinaa pidemmälle, herättää uteliaisuuttakin. Keskimäärin tarinat ovat alle kymmenen sivun mittaisia.

 

Tähän lukijan sisäänajamiseen sopii myös kirjan satufantasialta kuulostava hahmo, Harlan Hajamielinen. Kyseessä on muutamassa tarinassa toistuva kirjailijahahmo, joka praedoreita ja muita seikkailijoita seuratessaan pohtii millaisia tarinoita näistä tulisi kertoa. Hahmo on yllättävän vitsikäs poikkeus miekka ja magia -tarinoiden henkilögalleriassa, mutta sopinee siihen, miten sisäpiirimäistä huumoria roolipelihenkinen fantasia suosii.

 

Koska fantasiassa maailmanrakennus on kuitenkin keskeinen osa vieraasta todellisuudesta viehättymistä, on tällainen ”jaettu maailma” -tarina valmiine tyyppihahmoineen ja historioineen aivan erilainen lukukokemus kuin uusi tarinamaailma, joka avautuu ja rakentuu kerronnan myötä. Juuri fantasiana ”jaettu maailma” -tarina on kuin ajatusleikki, jossa kaikki on ajateltu lukijan puolesta valmiiksi.

 

Toivo Kuidun Praedor-tarinoissa on itse asiassa vieläkin vähemmän kuvailua ja kerronnallisia sävyjä kuin tänä vuonna ilmestyneessä Veeti Länsikunnaksen vastaava kokoelmassa. Dialogia on sitä vastoin enemmän, mikä osaltaan tekee tarinat nopeasti hotkaistavaksi – jos vain maailman täydentyminen yksittäisillä hahmoilla koetaan riittävän kiinnostavaksi.

 

Tai edes riittävän kirjalliseksi. Kuidun luomat hahmot voivat kyllä pohtia puolikin sivua uskontojen eroavuuksia, mutta tämä ei vielä syvennä heitä persooniksi eikä tuo tarinaan sen sulkeumaksi kelpaavaa eetosta.

 

Merkillinen medaljonki -kokoelma on esimerkki siitä, miten sukupuolittain jakautunutta fantasian kirjoittaminen on nykypäivänä, ehkäpä enemmän pahassa kuin hyvässä. Tuskinpa kukaan naiskirjailija kiinnittäisi seikkailufantasiassa huomion päähenkilönsä ”hikisten rintojen kivuliaaseen pomppimiseen”. Eikä kyse ole tosiaankaan parodiasta, vaan vain lukijakunnan mieltymysten summittaisesta etsiskelystä.

 

Parhaiten näissä ”jaettu maailma” -tarinoissa näkyy toimivan alkuperämyytin paljastus, tietyn henkilön tai ilmiön yllättävä taustoitus kehyskertomuksen varassa. Valmiskin maailma kehittyy väistämättä, vähintäänkin kohti historiaansa.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026.

 

Rose (elokuva)

 

Voi hyvin kuvitella, miten "Rosen" (2026) kaltainen elokuva saa lehtikriitikon päässä arviotähdet pyörimään kuin pelikoneen ruudulla: mustavalkoinen taidefilmi, sen täytyy merkitä ***, ja kun pääosassa on saksalainen tähtinäyttelijä, niin sehän on tietysti ****, ja sitten vielä aiheena 1600-luvun queer identiteettipolitiikka, niin onhan sen oltava ****** !

"Rosen" kaltaisen taide-elokuvan kohdalla on helppo langeta ylistäviin vähättelyihin ("pienieleinen mestariteos", "esityskauden helmi", jne) ja laatikoida elokuva kuin mikä tahansa luksustuote.

Ja ehkäpä "Rose" ei ole muuta ansainnutkaan. 

Se on yhtä siloitellun pittoreski kansantarina kuin mitä museoissa näkee opettavaisia videoita, jokainen karhea yksityiskohta halkeavine työkaluineen ja villanuttuineen korostettuna huipputarkoin digikuvin, joiden täytyy näyttää hyvältä niin monitorilla kuin valkokankaalla. Talonpoikaisen elämän steriilin pintapuolinen kuvitus tuo mieleen enemmänkin taideanimaationa toteutetun "The Peasants" -elokuvan (2023) kuin epookin maailmankatsomusta sisältä päin avaavan elokuvan kuten Ben Wheatleyn "A Field in England" (2013).

"Rosea" on silti helppo suositella katsottavaksi, verrattuna edellä mainittuihin epookkifilmeihin. Sen tarina etenee joutuisasti lyhyinä kohtauksina ja kertojaääni selittää tapahtumia antaakseen niille paitsi nykykatsojaa kiinnostavaa yleistettävyyttä myös kaunokirjallisuudelta kalskahtavaa arvokkuutta. 

Tarinaan on näppärästi yhdistetty kaksi ikivanhaa aihelmaa: sodasta palaavan miehen tekeytyminen toiseksi ja naisen tekeytyminen mieheksi sotaan päästäkseen. Nimihenkilö Rose (Sandra Hüller) tulee kolmikymmenvuotisesta sodasta saksalaiseen kylään vaatien kuolleen asetoverin nimissä itselleen taloa ja tilaa. Rosesta tulee varakas isäntä, joka roolivalhetta jatkaakseen joutuu ottamaan puolison, mikä mutkistaa Rosen identiteettipeliä...

 

Auf dem Weg ins Kino im 17. Jahrhundert...?

Vain yksi olennainen asia "Rosesta" puuttuu: teema. 

Toki siihen nähden, miten tavanomaisen juonielokuvan "Rosen" tarinasta olisi voinut toteuttaa, on hienoa, että tapahtumat pikemminkin todetaan kuin juonellistetaan ja tuodaan siten kerrontaan dokumenttimaisuutta. 

Pienet kertojaäänen ennakoinnit ja avoimena keskeytetyt kohtaukset takaavat sen, että katsoja sitäkin hanakammin etsii kerronnasta vihjeitä johonkin temaattiseen paljastukseen – mutta muuta annettavaa ei edes Rosella itsellään ole elämäntarinansa tulkinnaksi kuin että jumalahan ei mitään luonut, vaan me kaikki itse keksimme itsemme.

Aivan viimeinen kuva on elokuvan ainoa helmi, se temaattinen ydin, josta ei tarvitsekaan aueta mitään TIETTYÄ nimettävää teemaa. Kuvassa Rose monologinsa lopuksi kääntää päätään niin, että näemme hänet kasvonsa sileältä, "naisellisemmalta" puolelta eikä hänen kasvoissaan ERONTEON luovalta arpiselta puolelta. Tähän kuvaan elokuva loppuu KESKEN päänliikkeen. 

Näin kuvan ja leikkauksen valinta vihjaavat, että Rosen tarinassa identiteettipeli on alituiseen liikkeeseen perustuvaa kätkemistä: yhä uudelleen sulkeutuva vuodekaappi, aloitettu feikki yhdyntä, nimeä koskevien kysymysten retorisuus, ja ennen kaikkea se kohtaus josta koko tarina saa alkunsa: kylänväki puolipukeutuneena pakanallisiin naamioihin SIEPPAA Rosen mukaan liikkeeseensä ilman, että kuvasta selviää mitä hänelle oikein tapahtui.

Joskus tällainen keskinkertainen elokuva on täydellinen keskinkertaisuudessaan, tätä keskinkertaisuutta historiallisen ajankohtansa (kolmikymmenvuotisen sodan pirstomat ihmiset ja yhteisöt) autenttisuudella vaatimattomasti korostaen. Sikäli sen voisi hyvinkin SUORITTAA rinnan "A Field in England" -elokuvan kanssa. Molempien elokuvien parhaat puolet historiallisen epookin soveltajina ovat siinä määrin akateemisia hyveitä, eivätkä sellaisina täysin vieraita meille filmihulluillekaan.

 

Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle (tietokirja)

 

Aki Ryynänen: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle

272 s.
Bazar, 2026

  

Mysteeritarina on se vanhahtava osa tieteisfiktiota, jossa salapoliisin tutkimuksiin liitetään yliluonnolliselta vaikuttavia mutta luonnollisen selityksen saavia tapahtumia. Tällaisten tapausten ratkaisijana myyttiseen asemaan on noussut Sherlock Holmesin hahmo, itseopinnut kriminologi. Holmesin ekstrovertti nerous on toiminut esikuvana lukuisille scifin tiedemiehille.

Holmesin luonut brittikirjailija Arthur Conan Doyle (1859–1930) on yhtä merkittävässä asemassa dekkarimysteerien kirjoittajana kuin kollegansa H.G. Wells on tieteiskirjallisuuden isoisänä. Mutta Holmesin tunnettuudesta huolimatta ei Doylesta ole aiemmin julkaistu elämäkertaa suomeksi – ennen kuin nyt: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle.

Tv-käsikirjoittajaksi tituloitu joensuulainen Aki Ryynänen pahoittelee kirjansa johdannossa, ettei hänenkään teoksensa ole varsinainen elämäkerta. Kirjan nimen mukaisesti kyseessä on Doylea rikostutkijan puuhissa esittelevä teos. Kahteen erinomaisen hämmästyttävään ja mysteeripitoiseen rikokseen keskittyvät tutkimukset vievät kirjasta suunnilleen kaksi kolmasosaa. Aluksi Ryynänen esittelee itseään Doylea, niin lennokkaasti ja eläytyen, että kerrankin elämäkertaa saa lukea ahmien.

Varsinaiset rikoskeissit on esitelty vähän liiankin yksityiskohtaisesti epäiltyjen sukutaustoja myöten. Perusteltua tämä on siltä kannalta, että lukija saa nähdäkseen suunnilleen samat taustatiedot kuin mitä Doylella itsellään on ollut rikoksiin perehtyessään. Molemmissa tapauksissa kyse oli poliisityön täydellisestä epäonnistumisesta. Viranomaiset pitivät kiinni ensimmäisenä keksimästään syyllisestä rasistisin ja luokkatietoisin tyypittelyin.

Viranomaisten kelvottomuus ja oikeusmurhan estäminen olivat ne syyt, joiden vuoksi Doylen tarttui näihin poliisin sulkemiseen rikostapauksiin lukuisten hänelle osoitettujen avunpyyntöjen joukosta. Niitä hänelle tulvi Holmes-kirjojen tuoman julkisuuden vuoksi.

Kirjan 70-sivuisessa alkujaksossa Ryynänen taustoittaa niitä tapahtumia, jotka saivat Doylen suhtautumaan vakavasti kuuluisuuteensa ja käyttämään arvovaltaansa syyttömien puolustamiseksi. Ja kuten Ryynänen analysoi, Doyle ei ollut ensisijaisesti mikään suuri humanisti. Hän asennoitui esimerkiksi buurisotaan ja brittien siviileille perustamiin keskitysleireihin välttämättömyytenä. Buurisotaan hän osallistui vapaaehtoisena rintamalääkärinä (vuonna 1900), vaikka ikää oli jo yli neljänkymmenen.

Kuten tunnettua, Doyle oli viktoriaanisen aikakauden kasvatti myös siinä, että hän tiedemiehen asenteistaan huolimatta uskoi keijukaisiin ja spiritismiin. Näitä puolia ”mestarietsivästä” Ryynänen esittelee yhtä tasapuolisesti kuin Doylen kirjallista uraa, johon kuuluivat kymmenien Holmes-tarinoiden lisäksi historialliset romaanit ja ”kadonnut maailma” -tyyppisten tarinoiden perustajana pidetty seikkailuromaani (1912).

Hyvinkin perusteelliseen lähdeaineistoon perustuvana luonnekuvauksena Aki Ryynäsen Doyle-kirja kestää aikaa ja hyllyvuosia lähdeteoksena. Sen toimittajamaiset maneerit, kuten kohdehenkilön nimen toistaminen kaikessa pituudessaan, hieman häiritsevät luettavuutta, mutta muuten kyseessä on yksi vuoden parhaista kirjatietokirjoista.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026 

 

Keltaiset kirjeet (elokuva)

 
Harvoinpa ovat Tärkeät Elokuvat näinkään viihdyttäviä kuin ”Keltaiset kirjeet” (Gelde Briefe, 2026).

Muutakin suosittelua elokuvalla pitäisi toki olla, jotta sen teatteriin menee katsomaan. Mutta nykyisessä mediailmastossa jo pelkästään se, että tarina on poliittinen perhedraama ja ajankohtainen fiktioraportti demokratian tilasta Turkissa, antaa velvoitteen nähdä se kollektiivisesti katsomossa.

Tarinahan itsessään on erinomainen ja etenee yllätyksissäänkin johdonmukaisesti ja kiirehtimättä. Teatteritieteen ohjaajaprofessori ja hänen näyttelijävaimonsa ovat uransa huipulla, kun elokuva alkaa. Ärtyneenä uraansa radikaalin miehensä radikaalina ”luomuksena” vaimo kieltäytyy ensi-illassa yhteiskuvasta Ankaran kuvernöörin kanssa. Viranomaisten vaino pariskuntaa kohtaan ei siis ala näytelmän poliittisuudesta, vaan naisen niskoittelusta hallitsijaa kohtaan. Elokuvan asiapitoinen, melodraamasta kieltäytyvä asenne näkyy siinä, ettei tätä tyrannian mielivaltaisuutta korosteta, vaan todetaan arjeksi nykypäivän Turkissa.

Valitettavasti elokuva turvautuu melodramaattiseen alleviivaukseen muutamassa muussa kohtaa kerrontaa, etenkin tarinan lopetuksessa, joka on niin kamalan helppo ja lattea, että voisi olettaa ”Keltaisten kirjeiden” ohjaajan sillä ilmoittavan, että elokuva merkitsee AINA taiteen ja tarinan myymistä halvimmalla keinolla. Verrattuna teatteriin?


Pettymys tämä elokuva on vain siksi, että saman saksalaisen ohjaajan, İlker Çatakin ”Opettajainhuone” oli ilmestymisvuotensa (2023) parhaita filmejä. Sen erityisyydestä kuvakeskeisin kerrontakeinoin etenevänä draamana "Keltaiset kirjeet" jää kauaksi.

Pitkän aikaa myös ”Keltaiset kirjeet” hurmaa kyllä sillä, että se vihjailee lajityyppisyydellään useamman genren, kuten oikeus- ja perhedraaman, välimaastoon ja siten vaihtoehtoisiin tapoihin sekä juonen että moraalikysymysten etenemiselle. 

Samoinhan ”Opettajainhuone” oli vähän kuin dekkari ja työpaikan auktoriteettidraama, samanlaisella taktiikalla katsojaa kohtaan, kunnes aivan lopulta paljastui analyysiksi tilojen sosiologiasta. 

Mutta loppua kohden ”Keltaiset kirjeet” päättää olla vain ja ainoastaan länsimainen perhedraama. Se jättää monen monta kysymystä auki virittelemistään poliittisista probleemoista.

Silti se palkittiin viime keväänä Berliinin filmijuhlien pääpalkinnolla. Tai: juuri siksi.

Turkkilaista perheonnea... saksalaisittain nähtynä?

”Opettajainhuoneen” tavoin etusijalla on naisen asema konservatiivisen perhekeskeisen yhteiskunnan ja vapaan ammattikunnan (opettaja/näyttelijä) välissä. ”Keltaisten kirjeiden” Özgü Namal on naispääosan Deryana erinomaisen uskottava ja koskettava juuri siinä, miten terve itsekkyys pelastaa hänet silloinkin, kun taiteen eetos edellyttäisi yhtä isoa uhrautumista kuin pitkä avioliitto.

Suorastaan spefimäiset ajatusleikit ”Keltaiset kirjeet” virittää sillä, että alkukrediittien jälkeen tekstiplanssi lisää ”Berlin als Ankara”, ja myöhemmin sitten ”Hamburg als Istanbul”. Kaupunkikuvan epärealistisuus muuttuu näin yksinkertaisella, Turkin poliittisen tilan ja tilanteen osoittavalla ratkaisulla analogiaksi siitä, mitä enemmän tai vähemmän tapahtuu kaikkialla maailmassa. missä kukaan ei ole niin radikaali kuin kuvittelee eikä kukaan niin turvassa ”Ihan vain lasten hyväksi” -perusteluissaan kuin haluaisi. 

Elokuvan nimi tulee virkakirjeistä, joilla turkkilainen hallintohenkilö voi neuvottelematta ja varoituksitta erottaa niin yksittäisiä valtion työntekijöitä kuin kokonaisia yliopiston osastoja. Elokuvan viimeinen kolmannes on kuitenkin kaupunkien sijaan otsikoitu samannimisen näytelmän, ”Keltaiset kirjeet”, mukaan, jota ex-professori ohjaa pienessä itsenäisessä teatterissa vastalauseeksi kokemastaan. Nimenvalinta tälle kolmannekselle jää epämääräiseksi ratkaisuksi, etenkin kun se on otsikkona aivan erilainen abstraktio kuin edelliset kaupunkien mukaan annetut otsikot.

Eikä se ex-professorin näytelmäkään kovin kummoiselta teatterilta vaikuta, vaan enemmänkin uhmakkaalta eleeltä. Ehkä näin on tarkoitettukin. Aivan viimeiset kuvat pilvilinnoja katselevasta ex-professorista viittaavat hänen radikaaliutensa heppoisuuteen.


Ei ”Keltaiset kirjeet” siis tämän vuoden parhaimmistoon elokuvataiteena kuulu, mutta Tärkeänä Elokuvana se on oikeasti näkemisen ja esittämisen arvoinen. Tampereen Niagarassakin sitä oli päivänäytöksessä katsomassa pitkälti toistakymmentä ihmistä, mikä on puolihyvä saavutus puolipoliittiselta filmiltä.

Maanantai (rinnakkaisarvioitu viikko)

Maanantai (28.9. 2026)

Ehdottomasti parempi maanantai kuin edeltävän viikon aloitus. Jouduimme kylläkin heräämään jo 8:lta, koska lapsella alkoi uusi kurssijakso koulussa. Mutta sainpahan sitten "ylimääräistä" aikaa käytettäväksi tylsimpään lukutyöhön eli kirjan taiton tarkistamiseen. 

Taittoluennan alla on Marsin ikävän uusintapainos, joka nyt Jurin taittamana laventuu yli 300-sivuiseksi novellikokoelmaksi. Novellien tyyli vaihtelee niin, etten osaa itse sanoa, mikä niistä on hyvintä omaa itseä. "Gallen-Kallela-koodi" tuntuu itselle ominaisimmalta tekstiltä, kun taas "Auschwitz-on-line" edustaa sellaista irroittelevaa kyberpunkkia, joka voi olla nykypäivän lukijalle hapanta kitschiä eivätkä novellin ilmeiset esikuvatkaan (Neil Stephenson, Charles Stross)  ole enää ilmeisiä eli nuoren lukijapolven tuntemia. Mutta riittääpä kirjassa muutakin luettavaa. Ja kun kirja on viimeinkin saanut scifiä tukevan kapean taiton – mikä keventää uudissanojen tiheyttä – sen voisi odottaa saavan nuoriakin lukijoita. Novellithan ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Scifin muinaishistoriasta.

Päivän varsinainen sytyke kuin soihtuna kynttilään oli "kiitos kirjasta" -sähköposti kirjailijalta. Sellainen aloitus päivälle pakottaa liikkeelle sekä jalat että kädet. Ostin kuukausikortin raitsikkaan toivoen, että sillä tavoin pysyn enemmän liikkeellä ja etsin uusia luku- ja kirjoituspaikkoja läppärille... tosin Sampolan lukusalin remontti näkyy olevan juuri nyt ohitse, joten kauaksi ei tarvitsisi kulkea. Sääkin suosisi edelleen fillarointia, tänään +13 ja leuto tuuli.

Raitsikalla pääsin notkeasti hammaslääkäriin. Käynti oli kolmisen minuutin vierailu, jolla lekuri – "oliko se se viheltelijä?" kysyi S – ennätti hioa murtuneen paikan sileäksi ja sillä vähällä hammas on kuin uusi, vaikkakin nyt muodoiltaan yhtä omituinen kuin Mäntti-Vilppilän taideteokset. Ja kuin ajatukseni lukien lekuri totesi, että "tämä menee takuun piikkiin". Kommentin vakiintuminen viittaisi siihen, että hampaan paikkoja halkeilee tuoreeltaan useamminkin?

Söin lounaan Gopalissa, mikä sekin riittää kirkastamaan päivän hyvyyttä. Sielläkin silti mietin, otanko sämpylää lounaan kanssa, jos mikä tahansa purentaa vaativa asia voi vaarantaa hienon taidehampaani. 

Akateemisesta ostin S&S:n uusimman numeron. Kun tilausnumero lakkasi viime keväänä tulemasta, ei BFI enää lähettänyt muistutuksia, että uusithan tilauksesi. Ilmeisesti julkaisijakin on kyllästynyt siihen, että lehdet eivät tule perille Suomeen saakka. Ostanpa sitten irtonumeroita ja tuen sillä tavoin kirjakauppaa... 

Iltapäiväksi palasin kotiin lukemaan taittoa. Vähän ennen neljää lähdin jälleen kaupungille, koska lapsi oli varannut olohuoneen kaveriporukkansa videoillaksi. Metsossa luin Ruumiin kulttuurin ja Filmihullun, miltei seitsemään saakka istuin lukusalissa kirjoittamassa. Kotimatkalla hain kaupasta kebab-einestä itselleni, oletin lasten jo lähteneen, mutta niillä olikin vielä videoilta kesken. Istuin sitten vielä tunnin keittiössä lukemassa S&S:n juttuja. Päivän bonuksena sekä jäätelöä että S:n tekemää omenakaurapaistosta. Arkijuhlaa.

Keittiön pöytä kolmen asukkaan jäljiltä...

Annan tälle päivälle arvosanaksi 5/5, koska se niin monella tapaa oli PAREMPI kuin edellisen viikon maanantai, joka sekin oli siis hyvyydeltään 3/5.

 

PS: tässä kirjan uuden edition kansi: 

Sunnuntai (arvioitu viikko)

Sunnuntai (27.9. 2026)

Päivä alkoi aurinkoisena ja helppona, mutta pienikin vaiva voi tehdä halkeaman päivän hyvyyteen. Tänään lohkesi pala siitä hampaan paikasta, jonka lekuri viime maanantaina korjasi. Olen siis viikon lopuksi samassa pisteessä kuin mistä viikon aloitin! Tämä siinä pienessäkin vaivassa jurnii. Ei ole iloa hampaiden reiättömyydestä, jos ne muuten ovat niin epävarmoja kestoltaan. Kuin vuosi itseäni katoaisi sekunnissa.

Totta kyllä, kaikki sunnuntait olisivat ihan aukkopaikkoja viikossa, jollei niitä käyttäisi lautapelisessioihin. Tänäänkin saimme pöytään sentään vakiopelastajamme E:n naapurista, kun syyskuun meri-teemaa jatkaen pelinä oli kaapparikisa nimeltä Francis Drake. Peli on enemmänkin kaunis kuin strateginen, mutta riittää siinä jännitystäkin kahdeksi tunniksi. Muu unohtuu.

Kävely tehtiin tänäänkin Sampolan suuntaan, veimme vanhoja Portin lämpöiskappaleita spefi-kurssilla jaettavaksi. Sitten hautausmaan lävitse takaisin itään ja alas marketille. S teki ison annoksen kaalilaatikkoa, mutta hampaan paikka lohkesi kyllä ihan perunalastusta. Jo huomiseksi sain varattua uuden ajan hammaslääkärille. Saapa nähdä, paljonko hän laskuttaa korjauksen korjauksesta. Muistan joskus vastaavan tapauksen menneen ikään kuin takuuseen.

Muuta järkevää en saanut aikaiseksi kuin lukea Doyle-kirjaa. E toi Raimolta kassillisen lisää toivomiani arvostelukappaleita. Niissä riittää luettavaa pitkälle lokakuuhun: Antiikin myytiset naiset (nykykirjallisuudessa), Keskiajan demonit, Tchaikovskyn Lukinvalo, sekä Kuidun Praedor-kokoelma. Yllättävän paljon tulee nyt myyttipitoista tietokirjallisuutta isoiltakin kustantajilta. Kunpa kotimainen spefi olisi niillä yhtä ymmärrettyä.

Illalla katsotaan suoratoistosta viimein Supergirl, lapsi jaksaa sitä kymmenminuuttisen. Aikamoisen aivotonta DC-osastoa se on kelle tahansa, mutta aikuiset katsovat sen kuitenkin loppuun saakka. 

Annan tälle päivälle arvosanaksi 2/5. Koko viikon keskiarvo olisi siis 2,71. Onko se sitten miten "onnistunut" viikko? Verrattuna muinaisiin edeltäjiimme tuhat vuotta sitten tai omaan itseen kymmenen vuotta sitten? Vai olisiko paras vertailukohta kymmenen vuotta mahdolliseen tulevaisuuteen? 

Suotta pyöriä ympyrää elämänoppien kanssa. Kierkegaardkaan ei suunnista mitään ymmärtänyt. Että hyväkin elämä eletään menneen varassa, mutta ymmärretään vain edeltä käsin.