KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

26.-29.5. Åcon Maarianhaminassa

LOJP-näytelmäni pyörii 28.5. saakka

Heinäkuussa ilmestyy runokirjani Arpapapitar




keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Savupallas (arkiherkku)


Mikään ei ole niin keskeinen asia kuluttavalle elämälle kuin arkiherkku. Se on se pienin bonus, jonka ympärillä arki pyörii, ja ennenkaikkea määrittelee sen mitä pitää edustavana osana elämäntapojensa addiktiivisuutta. En siis sanoisi ipa-olut, jos esittelisin millainen arjessani olen vapaalla eli arjen arkisuuden jalostaneena, vaan savupallas.

Vielä 1980-luvulla savupallasta oli jopa opiskelijaruokalan puhvetissa. Nyt se tuntuu uskomattomalta - mutta äsken kaupan kalatiskillä osuin poikkeuksellisen ystävällisen kalamestarin puheille, joka vahvisti, että pallas oli arkilounasta vielä 1990-luvullakin, ja kuvaili miten hän Vikingillä kokkina leikkasi satakiloisesta (!) pallaksesta paloja asiakkaille; toki välillä kala laitettiin kylmään mutta lopulta heitettiin roskiin kaikki mitä ei myyty tarpeeksi nopeasti.

Ja sattumalta juuri savupallas oli se ruoka, joka oli ystävälleni Akille se vastaava elämänmakua määrittävä arkiherkku kuin itselleni. Olimme niin erilaisia maailmankuvaltamme kuin uskonnoton ja adventisti voi olla, mutta samanikäisiä ja -vakaumuksellisia. Ja savupallaksen palvojia - siinä määrin, että Akin isä (leipuri) oli luvannut pojalleen lahjaksi voileipäkakun savupallaksesta jos hän valmistuu maisteriksi. 

Minun vanhempani olivat hekin duunareita, mutta eivät osanneet luvata mitään porkkanaksi sille, että saattaisin joskus valmistua yliopistosta.

Kalastamisen lopetin joskus 13-vuotiaana kun Karesuvannon matkalla vanhemmat olivat luvanneet isoja jötkäleitä aina nousevan paikallisista järvistä, vaan eipä noussut yhtäkään. Niin savukalan saavuttamattomuus muuttui elämääni opastavaksi merkkituoksuksi. 

Tällä reunaehdolla eli lupauksella olisin voinut liittyä vaikka Pohjois-Atlantin kalastusliittoon. Nyt minut huijattiin. Tänään tavattu kalamestari kertoi, että Norjan rannikolta pallakset on pyydystetty loppuun ajat sitten - ja että ostamani prosessikuutio pallasta oli pakastelähetys Atlantin takaa! 


Luonnonvaroistaan sotivassa maailmassa kaikki saalis on sotasaalista. Sen vuoksi kai tuota herkkuakin kutsutaan Pallas Atheneksi?


torstai 5. toukokuuta 2022

Ohjaajan päiväkirjasta 5.5. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-ilta sujui oikein hyvin, kiitos kysymästä – ja vasta jälkikäteen tajusin, että sehän meni oikeastaan aivan uskomattoman erinomaisesti. Kaikki muistivat repliikkinä nappiin, kaikki siirtymät ja tavaroiden roudaukset kohtausten välillä sujuivat vaivattomasti, ja jopa yleisö vaikutti tyytyväiseltä.


LOJP:n näyttelijät ensi-illan kynnyksellä...



Heti ensi-illan jälkeen palasimme kuitenkin arkeen eli koronaan. Yksi näyttelijä sai positiivisen testilukeman juuri ennen seuraavaa näytöstä, ja tällä viikolla, kun esityksiä oli tarkoitus jatkaa, merkki koronasta löytyi toiselta näyttelijältä, joka hän on nyt puolestaan karanteenissa tämän viikon. Niinpä ainoa vaihtoehto uudelle keskeytykselle oli se, että tämän viikkoa paikkaan itse puuttuvan näyttelijämme roolissa. Onneksi Lähimmäisen rooli on juuri se, jossa on vähiten repliikkejä muistettavana. Ja tästä eteenpäin ollaan pelkässä noususuunnassa. Koronalukemat Tampeeella tippuvat kaiken aikaa, ja ensi tiistaina on LOJP:lla jo ensimmäinen loppuunbuukattu esitys.

 

Yleisön määrä ei kyllä vaikuta yhtään siihen, miltä esityksen sisällä tuntuu. Tajusin sen toissapäivänä tarpeiston nurkassa, kun vielä ennen esityksen alkua kertasin kännykän valossa Lähimmäisen repliikkejä ja kauhu näyttämölle astumisesta alkoi kasvaa pääkopassa. Olen itse kirjoittanut Lähimmäisen sanat, mutta silti niiden muistaminen ja niiden mukaisesti hahmoon eläytyminen tuntuvat olevan sata eri palikkaa, jotka eivät millään asetu oikeihin paikkoihin päässäni. 

En kerta kaikkiaan käsitä, miten joillakin ihmisillä, so. näyttelijäluonteilla, voi olla niin uskomattoman tarkka muisti, että he pystyvät sisäistämään pitkiä repliikkejä ja pysymään samalla tietoisina niiden esitettävyydestä, ei vain sanomisesta. Että mistä se muistin toiminnan iso eroavuus johtuu? Syy ei voi olla vain siinä, että elän niin jokapäiväisesti sanataiteen varassa etten sen vuoksi saa pidettyä TIETTYJÄ lauseita ajatuspalikoina kohdallaan. Siinä tapauksessahan muistaisin paremmin juuri ne repliikit, jotka sentään olen itse kirjoittanut ja useita kertoja hionut. Mutta viime esityksessä kun Lähimmäisen oli tarkoitus sanoa piispalle "Sä olet mahtava, sä ymmärrät ihmistä" niin suustani tulikin: "Sä olet ihminen, sä ymmärrät mua."

Tämäniltaista esitystä varten luin Lähimmäisen vähätkin repliikit kännykälle ja kuuntelen niitä matkalla teatterille. Lähimmäisen hahmoa en tietenkään osaa näytellä sellaisena arkkityyppisenä sivullisen hahmona kuin millaiseksi olen hänet aikoinaan ajatellut, en edes siinä rekisterissä missä Anu on sitä suurella sydämellä esittänyt. 

Harjoituksissa ainoa asia mistä Lähimmäisen suhteen olin varma on se, että Lähimmäinen ei ole mikään ruotsinlaivan tyypillinen suomalainen juoppo, vaan pikemminkin ihminen, joka elää omassa todellisuudessaan yksinäisyytensä vuoksi – aluksi hänet olikin merkitty rooliluetteloon "Yksinäisenä". Jossain vaiheessa, kun aloin kirjoittaa myös proosaversiota näytelmästä, aloitin sen nimenomaan Lähimmäisen näkökulmasta, kunnes kadotin varmuuden siitä, tulisiko tarinasta dekkari vai pitäisikö sen olla lähempänä sitä kirkon ja uskonnon tilaa käsittelevää allegoriaa mihin näytelmä tähtää. Lähimmäisen kautta siitä voisi tulla kumpaa vain muttei molempia.

On tässä koronan huojuttamassa näytelmäputkessa se hyvä puoli, että olen nähnyt nyt näytelmäteoksen kirjaimellisesti molemmilta puolilta: kirjoittajana ja ohjaajana ulkoa käsin, näyttelijänä sisältä käsin. Tiistaina seuratessani näyttelijöiden tarkkaa liikehdintää (ja unohtuessani välillä heidän jalkoihinsa...) tuntui siltä kuin olisin astunut sisälle koneistoon, jonka he olivat rakentaneet tämän kevään aikana kuin mehiläiset niistä aineksista mitä vakavissaan hassutteleva tekstini ja Maken nikkaroimat rekvisiitat antoivat tilaa. Missään aiemmassa näytelmässä en ole vastaavaa kokenut, koska esitys koneistona on niin orgaaninen, ettei sitä alusta alkaen mukana olleena enää tajuakaan kuinka tarkkaan se noudattaa mehiläispesämäistä koreografiaansa.

Tänä iltana olen kaiken muun lisäksi lipunmyyjänä. Näenpä sitten yleisömmekin läheltä, ja voisin kiittää heitä henkilö kerrallaan: kiitos kiitos että tulit todistamaan sitä, millaisen teoksen nämä ihmiset ovat saaneet aikaiseksi.


Edit: Tatu ja Miira tulivatkin lipunmyyjäksi, mikä pelasti isolta stressiltä ja loi muutenkin ihan erilaisen tunnelman esityksen edelle, kun hääräämässä näyttämön ympärillä oli tusinan verran ihmisiä: 7 näyttelijää, 2 tekniikkavelhoa, 2 myyjää ja 1 somekuvaaja!



tiistai 26. huhtikuuta 2022

Rinnakkaiset äidit (elokuva)

 

Milloin viimeksi Pedro Almodóvar on tehnyt ehdottoman, omannäköisensä elokuvan? Taisi olla "Huono kasvatus" vuonna 2004. Vuoden 2016 "Julieta" oli sekin sentään kuin arvokas kiertokäynti, milteipä hyvästely ohjaajansa aiheisiin ja kuvastoon.

Mutta enimmäkseen Almodóvarin 2000-luvun ohjaukset ovat  olleet käsikirjoitukseltaan ikävän sotkuisia tai sliipattuja. Elokuvateatteriin niitä on mennyt katsomaan toiveenaan kokea jotain samaa kuin hänen 1980–1997 -vuosien elokuvissaan. 

"Naisia hermoromahduksen partaalla" (1988) oli pitkään se paras Almodóvar-elokuva ja ehkä edelleenkin se mihin mieluiten palaisi, jollei "Lihan värinä" (1997) olisi yllättänyt kuumeisena film noir -sovituksena, jonka vaikutus väreilee nykypäivään saakka. Mitään lähellekään niiden kaltaista "korkeaa komediaa" (Almodóvarin oma genremääritelmä) ei ole 2000-luvulla nähty.

 

2000-luvun puolella Almodóvar on tyytynyt asemaansa melodraaman luotto-ohjaajana. Kohtausten lavastus, puvustus ja valaistus korostavat edelleen tilanteiden keinotekoisuutta, mutta käsikirjoitusta ei ole enää laadittu juonellisten ja emotionaalisten yllätysten varaan, vaan turvallisina ja rutiinimaisina, tv-kerronnan kohtauspainotteisuutta muistuttavina perustarinoina. Jopa lievän scifistinen "Iho jossa elän" (2011) sekä sisäpiirimäiseltä bilettelyltä tuntunut "Matkarakastajat" (2013) tuntuvat jälkikäteen nuoren ohjaajan töiltä verrattuna uusimpiin pohjanoteerauksiin "Kärsimys ja kunnia" (2019) sekä nyt teattereissamme pyörivä "Rinnakkaiset äidit" (2021).

Kohteliainta mitä "Rinnakkaisista äideistä" voi sanoa on se, että elokuva tuntuu edellisen ohjauksen tavoin näyttelijä-tuottajan, Penelope Cruzin vedättämältä projektilta, johon Almodóvar on antanut nimensä käytettäväksi lavastuksen värimaailmaa valitessa. 

Almodóvarilaista tapakomediaa kultavuosina katselleiden on syytä pysytellä tästä elokuvasta yhtä etäällä kuin siitä "Kärsimyksestä ja kunniasta".


Tarinaltaan "Rinnakkaiset äidit" on kahteen tuntiin venytetty tv-sarjan jakso, jossa äidit puhuvat lapsistaan ja vanhemmistaan, ja lopuksi itketään haudan partaalla. Tätä samanlaista saippuaa espanjalaiset dumppaavat Netflixiin tusinatavarana. Mitään merkittävää ei tapahdu, paitsi se yksi äitiystarinan juonenkäänne jonka arvannee elokuvan nimestä.

Vartin prologi ja vartin epilogi, joissa kysytään miksei porvarillinen Espanja suostu muistamaan joukkohautoihin kätkettyjä kansalaissodan uhrejaan, ovat aivan eri elokuvaa. Varsinaista tarinaa koossa pitävä 'rinnakkaisten äitien' idea toimii tietysti vertauskuvana Espanjan yhteiskuntaluokkien rinnakkaisille perimälinjoille, mutta juonellinen kytkentä varsinaisen tarinan ja prologi-epilogin kanssa on erittäin väkinäinen ja alleviivaava, niin tehokas kuin tyylilajin täydellinen vaihto aivan viimeisillä sekunneilla onkin. 


Miksi Almodóvar on halunnut tehdä näin hartaan hitaan naismelodraaman, jossa naiset saavat puhua vain ja ainoastaan äitiydestä? Ehkä korjatakseen niitä syytöksiä, mitä hän sai 1980–1990-luvuilla elokuviensa naishahmoista. Edelleenkin, tässä "Rinnakkaisissa äideissä" naiset ovat sekä moderneja että naiivin sentimentaalisia, naurettavan epätoivoisia halussaan hoivata – mutta nyt he sentään ovat vapaita miehistä ja tukevat toisiaan jonkin PERIAATTEEN palosta. 

Avoimeksi kuitenkin jää mikä se periaate mahtaa olla, joka yhdistää Espanjan naiset yli luokkarajojen. 

Cruz käyttää eräässä kohtauksessa t-paitaa jossa julistetaan että kaikkien naisten pitäisi olla feministejä, mutta hän ei toiminnassaan toteuta eikä puheellista feminismiltä kuulostavia aatteita. Hänen hahmonsa elintaso on lisäksi varsin lähellä sitä yläluokkaa, jota hän ivaa Espanjan historian tahallisesta unohtamisesta. Yläluokkaa edustava nuori nainen on puolestaan silmät ymmyrkäisinä kulkeva bambi, jota Cruzin hahmo koulii oikeaan tietoisuuteen ihan pelkillä kyynelillään... ja vähän tietysti naisten välisellä seksillä, se kun on nyt niin trendikästä että kohtauksen ymppääminen hoitopöytäkeskusteluihin ei näytä oudolta vaan söötiltä...

 

Suoraan sanottuna "Rinnakkaiset äidit" on niin kamalan tylsää elokuvakerrontaa, että olisin lähtenyt teatterista puolen tunnin kohdalla, jollen olisi maksanut sentään 8 euroa leffalipusta. Mutta jos olisin maksanut vain sanotaanko 4 euroa niin... ja 2 euron lipulla ei epäilystäkään...



maanantai 11. huhtikuuta 2022

Ohjaajan päiväkirjasta 11.4. 2022 (LOJP)

 

LOJP:n ensi-iltaan on nyt alle kaksi viikkoa. Tuttavien kysymyksiin siitä, miltä näytelmän tilanne näyttää tällä hetkellä, vastaan "lähes kaikki osaavat jo lähes kaiken". Tämä tarkoittaa, että näyttelijät muistavat repliikkinsä jopa paremmin kuin olisin osannut toivoa, ja tietysti paremmin kuin mitä itse olen osannut vastaavassa tilanteessa. 

Seitsemän näyttelijän käyttäminen on tuonut näytelmään sellaisiakin haasteita, joita en ajatellut näytelmäprojektia käynnistäessä. Seitsemän ihmisen aikataulujen rytmitys on melkoinen palapeli, ja samoin kasvaa summaava todennäköisyys, että joku sairastuu. 

Muutakin olen oikeasti oppinut. Vaikeinta ohjaajan tuolilla istuessa eivät ole olleet ne asiat, joita ei aktiivisesti osaa pohjustaa, vaan ne joissa pitäisi olla mikä tahansa rutiini reagoida. Näytelmän pohjustamiseen (paikat, suunnat, iskut, poistumiset) on aina jokin ajatus ("Mee ny vaikka tuolta") niin kauan kuin ei tarvitse tehdä pysyvää päätöstä, ja sitten monet valinnat jäävät voimaan jollei näyttelijä itse ehdota parempaa – ja onneksi monesti ehdottaa. Mutta sellaista pohjustavan tietämyksen puutetta ei kovin usein ja kovin kauaa jää murehtimaan. Kun en tiedä niin en tiedä. Sen sijaan reaktiota vaativat päätökset jäävät vaivaamaan mieltä niin että tulevat uniinkin: kyllähän minun teatterin intohimoisena harrastajana pitäisi vaistomaisesti osata vastaus tuollaiseen! Ohjaajan olisi esimerkiksi osattava päättäää, siirretäänkö tietokilpadialogi keskelle näyttämöä vai vähän sivuun. Tai tehdäänkö pallomerikohtaus samalla musiikilla kuin edellä ollut hiiviskelykohtaus. Eikä minulla ole mielipidettä, jos molemmat vaihtoehdot tuntuvat yhtä hyviltä ratkaisuilta. 

 

Sekin täytyy muistaa todeta, että näytelmäprojektissa mukana oleminen on kollektiivista leikkiä ja löytämistä teatterin elementeillä. Kiitosten lista siitä, mitä muut (Katri ja Make, Julia ja Pasi ja Peppi, Vili ja Muusa...) ovat puuhanneet LOJP:n hyväksi tuottaakseen siitä OIKEAA teatteria, alkaa olla verraten pitkä....  Kun  Julia esimerkiksi teki musiikki- ja äänitaustat kohtauksiin, niiden dialogikin tuntui saavan värin ja sävyn, aivan kuin kohtaukset olisivat oma yhtenäinen maailmansa joka vain odotti löytämistään.


Missään muissa taiteissa ilokaan ei purkaudu niin herkästi kuin teatteriharjoituksissa purkautuu

a) käsikirjoituksen repliikistä, joka on silkkaa psykopuhetta ("Miksi sinulla on tuollainen ilme?")

b) näyttelijän repliikistä, joka ilmaisee LIIAN vilpittömästi siihen sisältyvän tunteen

c) tahattoman taiteellisista yhteensattumista tekstin, näyttelijän ja rekvisiitan välillä

 

Vaikka kyllähän ne näyttelijät väsyneinä riitelevätkin enemmän kuin mitä muistaa omista kokemuksistaan Terhin projekteissa. Isoin osa näytelmän harjoittamista on silkkaa toistoa ja toiston väsyttävyyteen ei ole kukaan keksinyt taiteena kantavaa ratkaisua viimeisten vuosituhansien aikana...


Katri kokeilee trailerin ja mainosten kuvaamista


Yhdessä asiassa oletin väärin varmuuteni ryhtyä ensimmäiseen ohjaustyöhön. En juurikaan ole hyötynyt oman käsiksen ohjaamisesta eli siitä, että tiedän tarkalleen mitä käsikirjoittaja on tarkoittanut kullakin kohtauksella.  Kirjoitin LOJP:n mahdollisimman tiiviiksi, jotta yksikään kohtaus ei veny yli tarkoituksensa. Tästä tuloksena on se, että joissakin kohtauksissa hahmot ovat jo valmiiksi tehneet ratkaisunsa, sen sijaan, että draaman parhaiden lakien mukaisesti näkisimme miten hän kypsyy päätökseensä dialogin aikana. Etenkin Lassen ja Leenan välisiä keskusteluja olisi pitänyt pitkittää tuplasti pidemmäksi. Neljästä päähenkilöstäni Leena on ainoa joka kypsyy ja muuttuu, mutta oikeastaan hänestäkään ei selviä, miten paljon hänessä on tunnetta ja miten paljon järkeilyä.

Niinkin päin olen ajatellut, että jos olisin ensiksi nähnyt miten suloisen myötäelettäviä heidän näyttelijänsä Emmi & Tommi ovat, niin olisin keskittänyt koko näytelmän heidän tarinakseen. Tosin sitten rikosjuoni olisi saattanut näyttää ylimääräiseltä ja yhdentekevältä parisuhdetragiikkaan nähden. Nykyisessä tiiviissä muodossa rikos & rakkaus ovat aivan yhtä keskeisiä ja viisi muuta henkilöhahmoa pitävät pariskunnan sopivan aikaa verkossaan. Tällä tiiviydellä LOJP:a voisi mainostaa, jos ei teeemalla ja farssimuodolla.

Ainakin voin puolustautua, että LOJP on juuri sellainen mitä itse haluaisin katsoa teatterissa: näytelmä jossa mitään ei ole liikaa ja kaikkea hauskaa, jännittävää, liikuttavaa ja fantisoivaa vähintäänkin minimiannos.

Näytelmien kirjoittaminen on joka tapauksessa väistämätöntä tulevaisuudessakin. Aivot toimivat niin eri asenteella draamaa mielikuvitellessa, että jotkut draamaksi tahtovat tarinat menevät proosan tekemisen edelle. Mutta erikseen on myös käyttötekstin kirjoittaminen ja ajatteleminen. Esimerkiksi keskeneräistä kauhutekstiä Ystävät korkeilla paikoilla tulee ajatelleeksi aina kun näkee jonkin kauhupitoisen teatterikohtauksen, kuten viime lauantaina Jyväskylässä: miten vastaavan tunnelman toteuttaisi itse, toisaalta tekstissä, toisaalta näyttämöllä. Mitään en ole oppinut ohjaajan rutiineista, mutta uskon voivani kirjoittaa nyt sentään hieman napakampaa ja konflikteiltaan monimuotoisempaa draamaa tämän LOJP-projektin vahvuudet ja heikkoudet läheltä koettuna. Olen kokeillut sitäkin, millainen LOJP olisi proosaksi muutettuna, mutta ei se ainakaan vielä ole lähtenyt vetämään. Paljon muutakin tekstityötä pitäisi saada hoidetuksi ensin.


Miikan ja Katrin tekemä traileri antaa käsityksen ainakin LOJP-hahmojen autenttisuudesta. Tosin teatterin ovi näyttää trailerilla liiankin autenttiselta (= kamalan kämyiseltä taustalta).

 



lauantai 9. huhtikuuta 2022

Viimeinen ihminen (näytelmä)

Kaksi romaanisovitusta yhden hinnalla? 

No, mikäpä ettei. 

Vähintään toinen onnistuu todennäköisesti. 

 Viimeinen ihminen (© Jyväskylän kaupunginteatteri)

Mutta Jyväskylän kaupunginteatterin tuplanäytelmä otsikolla "Viimeinen ihminen" on todiste siitä, ettei puolikas tuotetta riitä mihinkään, kun kyse on elävästä taiteesta. Esityksen ensimmäinen näytös koostuu yksinomaan Bram Stokerin romaanin, "Draculan" (1897) sovituksesta kolmelle näyttelijälle. Tätä kestää 75 minuuttia. Näytöksen edellä on lämpiöstä alkava prologi, jossa Mary Shelley kohtaa Bram Stokerin ja juttelee tämän kanssa kollegiaalisesti eli yhdentekeviä. "Draculan" jälkeen tulee väliaika, jota seuraa 50 minuutin mittainen sovitus Shelleyn "The Last Man" -romaanista (1826). 

Jyväskylä siis markkinoi esitystään vain jälkimmäisellä näytelmällä eikä missään tehdä selväksi, että sitä varten katsoja joutuu ensin seuraamaan aivan yhdentekevää ja aivan liian tuttua vampyyritarinaa, joka on toteutettu kauhuefektit edellä ilmeisestikin kouluikäisten katsomolle. 

Vuonna 1847 syntyneen Stokerin ja vuonna 1851 kuolleen Shelleyn kuvitteellisesta kohtaamisesta ei yritetäkään ottaa mitään irti.  Eikä siis myöskään heidän romaaniensa samankaltaisuuksista.

Tällaiseen kulttuurikuluttajan huijaukseen teatterit ajoittain syyllistyvät, kun liian varmaan konseptiin nojaten tehdään esitys palasista, joiden oletetaan summaavan täyden katsomon. Spefi-klassikoiden tulkintaa odottava katsoja, kuten minä, tulee tuplahuijatuksi.

Tieto vajavaisen ja muotopuolen kulttuurituotteen tarjonnasta kuitenkin leviää nopeammin kuin taloteatterissa halutaan ajatella. Esimerkiksi lauantaina 9.3. oli pienen näyttämön 150 paikalle saapunut katsojia vain kolmisenkymmentä. Yleisön reaktiot esitykseen olivat lisäksi vähemmän kuin vaisut, mikä on järkyttävää siihen nähden miten elävän taiteen avautumista odotettiin koronasulkujen aikana - ja siihen, miten täysillä näyttelijät ovat höpsöissä rooleissaan. 

Eikä "Viimeinen ihminen" ole sinänsä outo valinta draaman pohjaksi, vaikka ilmeisen vaikea. Matkaa tehdään halki pandemian tuhoaman Euroopan ja yli Alppien Venetsiaan saakka, missä nähdään esityksen puolikkaita toisiinsa kiinnostavasti liittävän "Macbethin"  loppukohtaus, ja sitten taas Shelleyn oma hahmo piipahtaa näyttämölle. Lopetus jää aivan yhtä irralliseksi ja perustelemattomaksi kuin esitystä kehystävä aloitus.

Puitteet kauhunäytelmälle olisivat hienot, oivallusta tehosteisiin ja fantisoituun puvustukseen piisaa - puuttuu vain ymmärrys millainen aikuisten katsojien enemmistö olisi valmis katsomaan niitä puitteita jonkin oikean draaman yhteydessä.




tiistai 5. huhtikuuta 2022

Kun VR hoitaa paikallisliikenteen

 

Vasta nyt alan ymmärtää demokratian periaatteen ja suosion: se mahdollistaa että vastuu äänestetään mahdollisimman kauaksi itsestä. Mitä isompia kansanjoukkoja yhteiskunnassa on liikuteltava, sitä käytännöllisempää on noudattaa tuttua mallia ja siirtää vastuu näissäkin asioissa kauaksi paikalliselta tasolta. Jopa paikallisliikenne on turvallista antaa vikaverkostoksi hajautetulle VR-yhtiölle, jotta kaupunki ei ongelmien sattuessa olisi vastuussa siitä, ettei enemmistö ihmisistä pääse yhtään mihinkään.

Kuten tänään. Raitiovaunuliikenne katkesi tyystin, kun verhonipsuttimilla liikenteen solmukohtaan ripustetut ajolangat putosivat huhtikuisen lumisateen sattuessa niiden päälle. Korvaavat bussi otettiin käyttöön, mutta niiden säännöllisyydestä ei tiedotettu, eikä edes ongelman korjaamisesta ollut minkäänlaista asianmukaista arviota: ensin reittoppaan verkkosivuilla luvattiin 10:een mennessä, sitten klo 11:ltä arvio siirtyi 12:een ja kohta se siirtyy taas tunnin eteenpäin.  

 



Pysäkkien ilmoitustauluissa ajantasaiseksi tarkoitetut tiedot ovat aivan mitä sattuu, kuten VR:n junaliikenteestä on tuttua ongelmien ilmetessä. Silti melkoinen määrä tamperelaisia näkyy seisovan pysäkkisuojissa ja uskovan siihen, että jos luvataan pian kyytiä tulevaksi niin kyllä se sieltä tulee, vaikka raiteet ovat niin paksun kinoksen peitossa ettei siitä pääsisi kuin traktorilla. Eipä silti, jotkut huoltomiehet HARJASIVAT vaunun edestä raiteilta lunta, jotta näyttäisi että he sentään TEKEVÄT JOTAKIN. 

Hyvän uskon ja kosmeettisen kohennuksen varassahan nämä ilmastoasiat on hoidettu tähänkin asti.




"Merkittävä liikennehäiriö", luonnehtii reittiopas tätä täydellistä kaaosta. 

Mikähän katastrofi pitäisi raiteilla tapahtua, jotta VR myöntäisi lumessa törröttövän kalustonsa tilaksi "ei kerta kaikkiaan toimi" ?


EDIT: Nyt, kello 15:28, arvio vian päättymisestä on kello 16. Tätä jatkuu koko päivän.


perjantai 18. maaliskuuta 2022

The Worst Person in the World (elokuva)

 

Onko tekosyvällinen ärsyttävämpää kuin tekotaiteellinen? Juuri kummempaa ajateltavaa tämä taidetuotteena markkinoitu The Worst Person in the World -filmi (2021) ei anna kaksituntisensa aikana. Se on kuin mikä tahansa sinkkufilmi, jonka kerronta alkaa poikkeuksellisen tiheällä kohtaustahdilla (=päähenkilö vaihtelee kumppaneita ja opintojen pääainetta) ja hidastuu loppua kohden ikään kuin katsojan odotettaisiin mielellään viipyvän päähenkilöiden lähikuvien äärellä hahmojen luonnekuvaa pohtiakseen.

 

No ei kyllä viipyisi jollei olisi pakko.

 

Jo ensimmäisen puolituntisen aikana on käynyt selväksi, miten latteaa sinkkuromanssin kierrätystä tämä elokuva on käsikirjoitukseltaan. Ainoa suositeltava tapa kuluttaa tällaista telkkumaista sinkkufilmiä on katsoa se porukalla juomapelin moodissa: aina kun päähenkilö Julie sävähtää nähdessään lapsen (muistuttaen hänen suurimmasta puutteestaan) saa katsoja ottaa ryypyn, ja aina kun päähenkilö näkee bileissä kivan kundin niin saa ottaa kaksi ryyppyä, ja aina kun päähenkilö alkaa riisua vaatteitaan niin kolme ryyppyä. Ja jos katsoja huomaa kirjallisen viitteen niin saa korkata oman pullonsa ja romaaninsa.


Yksi viiden minuutin fantisoiva jakso, jossa trikkikuvilla pysäytetään maailma rakastavaisten tapaamiseksi la-la-landia -tyyppisessä hymistelykohtauksessa, virkistää kaavamaisten juonenkäänteiden keskellä, mutta siinäkin kohtauksen draamallinen sanoma on yhtä lattea kuin missä tahansa sinkkutarinassa: nuoren naisen elämässä ratkaisevin päätös on tuhman ylikypsän taiteilijamiehen ja kiltin kolmikymppisen joogamiehen välillä.

 

Näitä tällaisia muka-syvällisiä, ironisen naiivisti maailmantuskaan kytkettyjä elämänkysymyksiähän suomalaisetkin sinkkufilmit käsittelivät jo 1990-luvulla ja tekivät sen paljon paremmin kuin tämä supinorjalainen The Worst Person in the World, jonka nimeä ei ole kehdattu suomentaa, kun ei ole ihan tiedetty, josko nimen ironia ('Verdens verste menneske' on se kiltti joogamies) ylittää sinkkuyleisön ÄO-kynnyksen.

 

 

Ainoa syy, miksi kaavamainen sinkkufilmi on saatu myytyä taidetuotteena maailmalle ja poiminut kaksi Oscar-ehdokkuutta, on se eurooppalaisten äijäfilmien satavuotinen perintö, jossa freesi ja seksikäs naisnäyttelijä riittää nostamaan elokuvan arvoon arvaamattomaan – etenkin jos hänen HYMYNSÄ näyttää yhtä luontevalta läpi koko kaksituntisen. Joachim Trierin ohjauksessa otetaan tietysti kaikki efektihyöty irti sinkkuromanssille olennaisista alaston- ja seksikohtauksista. No niin, missäpä ei, nykyään - vaikka tämä filmi tekeytyy painokkaasti #metoo-ajan tarinaksi.


Läpi elokuvan käsittelemien vuosien on, kuten genreen kuuluu, jatkuvasti kesä ja Oslo saadaan näyttämään jalankulkijan utopialta, paitsi siinä ainoassa talvikohtauksessa, missä päähenkilö treenaa piukan  hihattomissa kuntosalilla ja ulkona pyryttää digitaalisen somasti leijuvaa lunta.


 [Spoiler-varoitus...]


Yksittäisten kuvien laskelmoivuuden vielä sietäisikin, mutta tarinaankin tuodaan (yllättäen?) romanssikliseistä se typerin mahdollinen: että entäs kun tällä yhdellä henkilöllä olisikin nopeasti etenevä sairaus ja sitten nämä muut joutuisivat arvioimaan elämäänsä uudelleen...

 

The Worst Person in the World on yksi todiste lisää sille, miten aallonpohjassa eurooppalainen taidefilmi on koronavuosien jäljiltä. Rikas Norja voi pumpata öljyrahaa tällaisiin elokuviin, jotta niiden tuotannolliset arvot olisivat sentään korkealla. Joachim Trierin aiheissaan hapuilevalla ohjaajauralla liika raha johtaa kuitenkin niin pitkälliseen laskelmointiin, että genrepläjäykseen on lisätty jopa KERTOJAÄÄNI ja ROMAANIMAINEN rakenne antamaan taiteellisempi vaikutelma sukupolvitarinasta, joka tulee ei-mistään ja päätyy ei-mihinkään. Ja jolla ei lopultakaan ole yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään. Elokuvan epilogi on sekin pelkkä veltohko vitsi elokuvateollisuudesta: olihan tämä nähty elämäkerta sentään parempi kuin mitä se olisi voinut olla jonkun toisen äijäohjaajan tekemänä?

 

Ehkä. Mutta kyllä se ainoa merkitsevä tekijä on pääosan Renate Reinsve, joka on freesi kuin tunturituuli ja seksikäs kuin indiesarjisten ihmenaiset. Mikäli tällainen karikatyyri on ollut mielessä sekä käsikirjoitus- että castaus-vaiheessa, se onkin sitten ainoa oivallettu osa tämän miesluonteiden lapsekkuutta testaavan sukupolvitarinan tuotantoa.


torstai 17. maaliskuuta 2022

Äiti (näytelmä)

 

Äiti ja sen poika (kuva: Turun Kaupunginteatteri)
Kävin katsomassa Turun Kaupunginteatterin "Äidin" melko tuoreeltaan (ensi-ilta 11.2. 2022), mutten vieläkään tiedä mitä siitä ajatella. Syy ei ole esityksen laadussa tai draaman mutkikkuudessa, sillä ne olivat niin TARKOITUKSENMUKAISEN täydellisiä kuin voi toivoa. Ja silti (jokaiselta) näytelmältä jää odottamaan jotain enemmän kuin täsmällisyyttä ja tarkkuutta. 


Jälkikäteen mietittynä syitä sille, miksi "Äiti" jätti niin kylmäksi, on kolme:


1.  "Äidin" konsepti on liian tuttu saman kirjailijan, ranskalaisen Florian Zellerin käsikirjoituksensa pohjalta ohjaamasta elokuvasta "Isä" (2020). Tuttuus antaa liikaa välineitä tulkita nimihenkilöä patologisena erikoistapauksena, jolloin huomio siirtyy pois niistä vähistä henkilökuvan aineksista, jotka tekisivät "Äidistä" ainutkertaisen. Itse asiassahan "Äiti" on julkaisu näytelmänä aiemmin (2010) kuin "Isä" (2012).

2. "Äiti" rakentuu mysteerille: näemme lavalla maailman yhtä omituisena kuin dementoituva keskushenkilö sen havaitsee, aivan kuten "Isässä", mutta mysteeri myös korvaa odotukset draamalta: miten henkilöiden suhteet voisivat vielä muuttua ja miten suhteiden TASAPAINO silloin keikahtaisi.

3. "Äidin" epävarmuudesta syntyvät syytökset miestä kohtaan ja takertuminen poikaan herättävät väistämättä komiikkaa, johon yleisö reagoi naurulla, kunnes äidin psyyken tila paljastuu vaarallisen heiveröiseksi. Sitten ei enää naurata, mutta sitten tämä jostain syystä "farssiksi" mainostettu näytelmä pian jo loppuukin.

 

Teatterissa istuessa ja sieltä kävellessä muistan ajatelleeni eniten sitä, miten näyttelijät rytmitetään puhumaan ja käyttäytymään eri rytmeissä, ja miten siitä jo itsessään syntyy kiehtovia tilanteita. Se on sellaista ammattiohjaajan taitoa, josta ei osaa edes kuvitella, mistä sellaisten rytmitysten valitseminen lähtee näytelmäprojektissa liikkeelle – ja kuinka paljon rytmitys riippuu näyttelijätyypeistä. 

 

Äiti ja sen mies (kuva: Turun Kaupunginteatteri)

Esimerkiksi  äitiä esittävä Kirsi Tarvainen tulee sellaisella voimalla ja vauhdilla moniin kohtauksiin, että vastassa on oltava näyttelijä jonka olemuksessakin on jotain mitä iskevä replikointi ei saa palasiksi. Sikäli Carl-Cristian Rundmanin kaltaisen 'ylikomean' näyttelijän valitseminen anteeksipyyteleväksi aviomieheksi on samanlainen fakkia soveltava keksintö kuin jos kiinnittäisi koomikon ylivakavaksi pahikseksi: voimme vain arvailla mitä ulkokuoren alla liikkuu. 

 

Jotain "Äidin" dialogista ja konseptista meni itseltäni ilmeisesti täysin ohitse, koska ajattelin läpi näytelmän, että äidin tarrautuminen poikaansa on se farssimaisin osa teosta eli SEURAUKSIEN absurdiutta painottava osa draamaa. Sen sijaan esimerkiksi Turun Sanomien kriitikko näkyy käsitelleen näytelmän henkilösuhteita "tyhjän pesän syndroomana", jolloin se mitä äidin käytöksestä näemme selittäisikin syitä eikä seurauksia äidin tilaan. Hmm. Minusta se kyllä tuntuu draamaa väheksyvältä ja latistavalta tulkinnalta.

Hämmentävintä näissä "Isän" ja "Äidin" keskenään toistensa tulkintaa ohjaavissa ominaisuuksissa ei kuitenkaan ole niiden täsmällisen sama asetelma (epäluotettava näkökulmahahmo), vaan se, että kyseessä on kaksi osaa trilogiasta, jotka pohjustavat "Poika" -nimisen näytelmän (2018), jonka filmisovitus on niin ikään tulossa teattereihin, ilmeisesti jo tänä vuonna. Ehkä "Isän" ja "Äidin" todellinen teema paljastuukin vasta "Pojan" nähtyään?



lauantai 5. maaliskuuta 2022

Lautapelaajien JunaConissa 5.3. 2022

 


Opintoreissuani turkulaiseen JunaConiin motivoi samalle lauantaille sopinut teatteriesitys. Katsoin, että aktiivista peliaikaa jää klo 12-17, vaikka aavistustakaan ei ollut mitä pelejä ja millaisin järjestelyin olisi tarjolla. Turussa lauantaiaamuna oikeaa bussia etsiskellessä päätin, että harrastajaprofiilini olkoon vastedes 'lauantaipelaaja'. Jotain hc-nörttien ja sunnuntaicatanistien väliltä. 


Bussi Turusta Kaarinan puolelle vei läpi tuttujen (=1996-2006) maisemien mutta siltikään en hahmottanut minne olin tarkalleen menossa. Siinäpä vertauskuvaa kronotooppisista laatoista koostuvalle pelilautaelämälle. Murtuneessa maailmassa, varsinkin. Paikan päällä osoittautui, ettei ennakkosuunnitelmien puute haitannut mitään. Ilmapiiri oli niin lokoisa, että päivän olisi voinut viettää lootaröykkiön vierellä soolopelienkin parissa. Juuri tätä tällaista turkulaisuus merkitsee.




Toisaalta pienistä bussivuorojen sattumuksista se oli kiinni, että päädyin irrallisten pelaajien pöytään mr M1ksun följyssä. Tästä seuraerityisyydestä johtuen ainoa peli minkä voitin oli Timelinen versio jossa piti aikajanoittaa pelien ja pelifirmojen julkaisuvuosia.  Arkistopitoisista (eli ei-pelillisesti haastavista) peleistä osallistuin ruotsinkieliseen Ruotsin historian Timeline-versioon ja itäsaksalaiseen veturikilpaviritelmään. 




Päivän oikeita pelejä olivat Fleetin Wharfside-sovitus ja Railroad Dice 2, joista jälkimmäinen oli niin pitkänhäsmäinen rakennussäännöiltään, ettei siitä kukaan (4p) pitänyt ja jäi itseltäni kesken Turun bussiin kiirehtiessä. Fleetin nimissä julkaistu korttisettien optimointi oli kyllä yllättävän hyvä ja kompakti, vaikkei sillä perinteisen Fleetin kanssa ole enää yhteistä kuin teema ja kuvitus.


Yhden co-op junapelinkin (en muista nimeä) ehdimme pelata päivän aikana ja epäinnovatiivisuudestaan huolimatta sekin tuntui oikealta junateemaiselta peliltä jonka yhdessä hävisimme.  Toinen co-op, jossa pelastettiin omenaa madoilta, tuntui puolalaisen typerältä kunnes osoittautui ranskalaiseksi. Siksi se olikin semi-co-op.


Pelipaikka Kaarinan srk-talolla oli valoisuudessaan täydellinen tila tällaiseen tapahtumaan. Vain tuolit loppuivat kesken kun pelaajamäärä ylitti jotakuinkin kolmenkymmenen. Osallistujien solidaarisesti paikalle kantamissa lootissa olisi ollut niin valtavasti kiinnostavia pelejä, että järkevää olisi ollut tulla tänne koko viikonlopuksi.


Ilo oli jälleen nähdä että hc-pelaajien keski-ikä on lähempänä omaani kuin tyttäreni ikää. Näin tuntee itsensä vähemmän friikiksi matkustaessaan jonnekin Turun lähiöön uutta peliseuraa ja uudenlaisia pelejä kokeakseen - ja pari vanhaa peliään myydäkseen. Kiitos kiitos kiitos turkulaisille. Kerrankin.


perjantai 4. maaliskuuta 2022

Mökkiretriitti 27.2.-3.3.

 

Ainahan talvinen hiljaisuus on tuntunut ylellisyydeltä. Aina lumihankien korkeus tuntunut ennätykselliseltä, aina mökin lämpiämistä uskonut arkaaiseksi taidokseen eikä ydinsähkön vahvaksi väistämättömyydeksi. Aina parhaat juorut kuullut bussi- tai taksikuskeilta eikä paikallisesta Mullikasta.

Ja aina mökille on lähtenyt kuin pakoon suuren maailman tapahtumallisuutta. Mutta se, että nykyään viemme tuohon taskuversumiin mukanamme nettilaitteet, osoittaa, ettei retriitti itsessään enää riitä. Haluamme puolet molemmista maailmoista.

Nytkin, kun suuren maailman uutiset ovat yhtä shokkivirtaa, ei tullut mieleenkään jättää pädiä edes Kuopioon, josta sen olisi voinut ottaa mukaan paluumatkalla. Kirjoja otin mukanani vain yhden pokkarin (MacLeodin uuden avaruusoopperan), kun yleensä valinnanvaraksi täytyy olla vähintään kolme.


Mökillä maailma oli kyllä läsnä ilman uutisiakin. Läheisen lennoston koneilla oli ilmeisesti se "kohotettu valmius", joten niitä jyrisi yllämme pitkin päivää. Kerran kuului hälytysireeni, mutta onneksi tiesimme sen kuuluvan kaivokselta, jota laajennetaan juuri mökin suuntaan. Tätä on suomalainen maaseutu vuonna 2022. Vain oravat uskovat sen elpyvän omillaan. Muut odottavat kiinalaisia kauppasopimuksia.

Sivistyksen meluvallista huolimatta talvimökki on edelleen kuin vuosisadan takainen hirsieriö. Juuri se takaa, että ajatukset pysyvät käsillä olevissa asioissa, kuten tällaisena kriisiaikana suojatunkin ihmisen täytyy suhteellisuudentajunsa säilyttääkseen: "On täällä paljon pieniä, ja sitten vähän isompia pieniä, mut nekin on niin kovin kovin pieniä" (laulaisi Hector). 

On lapioitava polut kuin tekisi kylää perheelleen, kannettava vedet avannosta ja puut vajasta niin kuin luontoa annostellen annostelisi itseäänkin, ikäänsä ja voimiaan. Pidettävä tulta muurissa, rakkautta kamarissa. Käveltävä jäitä myöten niinkin kauaksi, että tuntisi päässeensä uudelle kartalle.

 


Autenttisin osa tätä(kin) lomaa oli se, että jälleen kerran vilustuin heti mökille tultua. Ehkä lattioiden jäätävyyden vuoksi, ehkä tuulen purevuuden takia. Montaa päivää ei olisi tällaista lomaa jaksanutkaan iskevässä yskässä kärvistellen. Torstaina palasimme keskuslämmityksen ja tikittävän uutisvirran pariin.

Evakkosimulaatiolta tämä loma ei tuntunut, vaikka sekin kuvitelma välähti ajoittain kuin jokin taajamascifille ominainen pakollinen vitsi. Että maailma ei ole enää kalakukon muotoinen lämpiö vaan kuin venäläispanssarin yliajama pitsa. Lähtöä edeltävänä päivänä kävimme nimittäin Mänärin isoilla pitsoilla. Niiden jämiä olen syönyt vielä Tampereellakin aamiaiseksi ja illalliseksi. Ehkä ne sitten ovat nykypäivän evakkoruokaa – littanalta einekseltä näyttävässä maailmassa.