Hamnet (elokuvahko jos sitäkään)

    

 

Kaikenlaista taidetauhkaa on valkokankaalle tuotettu William Shakespearen brändinimeä hyödyntäen, mutta tämä Hamnet (2025) on niistä taatusti ankeimpia ja väkinäisimpiä.

Elokuvan nimikin on pelkkä brändikusetus, viite WS:n tunnetuimpaan näytelmään, jota sitten lopussa nähdäänkin pitkä siivu, tosin ei silloinkaan näytelmän sisällön tai historiallisen merkityksen vuoksi, vaan eräänlaisena surutyönä. Tämä on juu sitä naisnäkökulmaa… jonka ovat tuottaneet herrat Spielberg & Mendes, ja sen on näköistä tekotaiteellista tunnelmointia koko elokuva alusta loppuun kuin nuo herrat olettavat naiskatsojien suosivan.

Kun yleensä Hollywood-draamassa on kertovien ja tunnelmoivien jaksojen suhde jotakuinkin 10:1, on se ”Hamnetissa” tasan toisinpäin. 

Jos edes aikakauden, 1500-luvun Englannin historialliseen näköisyyteen olisi panostettu, niin tunnelmoivia jaksoja voisi jotenkin sietää. Mutta ensimmäiset puolitoista tuntia elokuvasta vietetään enimmäkseen yhden talon hämärän ankeissa huoneissa. Ulkokuvissa on aina kesä, pari kertaa nähdään kaupungin raitti, joka koostuu neljästä talosta ja kymmenestä ihmisestä. Eivätkä päähenkilöt, rouva ja herra Shakespeare, vanhene lainkaan, vaikka lapset kasvavat vähintään teineiksi. Tätä on Hollywood halvimmillaan.

Jopa elokuvan nimi on pelkkä brändiviite. Oikeasti kyse on Shakespearen lasten äitiin keskittyvästä tarinasta, tässä versiossa nimellä Agnes – ja siten elokuvan nimikin pitäisi olla ”Agnes”. Mutta edes hesarilainen femmokratia ei vaivautuisi katsomaan naisnäkökulmaista äitiysdraamaa, jonka nimi on ”Agnes”. Etenkin kun Agnesin hahmo jää kepoisen käsikirjoituksen vuoksi kolkon ulkoiseksi. Ei selviä, miksi hän haluaa juuri Williamin puolisokseen ja miksi sovinto puolisoiden välillä on lopulta niin tavattoman helppoa.

William taas on tässä naisnäkökulmaisessa tulkinnassa, tietysti, pelkkä suurkaupungin bisneksiin haikaileva taiteilijanahjus. Ei nähdä merkkiäkään siitä, että kyse on taiteenalansa suurimmasta nerosta. Eihän se sopisi naisnäkökulmaiseen tarinaan, että mies on nero ja vaimo rikkaruohojen keräilyyn erikoistunut luonnonlahjakkuus.

Viimeinen puolituntinen elokuvaa on yllättäen tapahtumapitoisempi, mutta kovin hitaasti, tunnelmissa vatvoen, sekin laahustaa kuolemansurusta kohti mitä hollywoodmaisinta loppuratkaisua, jossa perheen yksityinen tragedia saa sovituksen isoimmalla julkisella eleellä.

Avoimeksi jää, mikä elokuvan perustana olleessa Maggie O'Farrellin romaanissa (2020) on niin erinomaista ja ainutkertaista, että juuri siitä on pitänyt sovittaa elokuva. 

Hollywoodin kannalta muuta ei lie tarvittu kuin brändäykseen kelpaava nimi ja idea plus kirjan kohtalainen maine taideromaanina.

Elokuvan ainoa laadukas elementti, Jessie Buckley, on Agnesina uransa loistoroolissa. Elokuvasta olisi saanut vaivatta oikean draaman, aidosti luontevan surututkielman, kuvaamalla vain ja ainoastaan hänen kasvojaan läpi kaksituntisen. 

Williamia esittävä Paul Mescal on sitä vastoin aivan omituisen laimea ja särmätön, ja nimiroolia esittävä lapsinäyttelijä juuri sellainen kerubimaisen hyvinvoiva pallinaama, jollaista ET HALUAISI nähdä historiallisessa draamassa muutoin kuin animaatiohahmoa muistuttavana parodiana.

Amerikankiinalaisen ohjaajan Chloé Zhaon edelliset kaksi elokuvaa olivat aivan erilaisia kuin tämä alituotettu ja ankeuttava taidetauhka. Tuntuu uskomattomalta, että sama ohjaaja on voinut tehdä Nomadlandin (2020) kaltaisen rennon indie-filmin pätkätyöläisten arjesta.  Toisaalta taas, yliluonnollisen köykäinen ja kaavamainen suoritus Marvel-tuotteen (Eternals, 2021) toteuttajana olisi pitänyt varoittaa, millainen ura Zhaolla on Hollywoodissa luvassa. Edes tekoäly ei tällaiseen ankeuteen pystyisi. Vielä.

 

Talvea maakunnallisesti ja kaupunkilaisesti

 

Olipa omituinen viikko. Kuukausi ja jopa vuodenaikakin vaihtuivat kuin huomaamatta, ja itse vaihdoimme maakuntaa kahdesti. Sunnuntaina siirryimme eteläisestä Savosta koilliseen nurkkaan, jossa totuttelimme talvioloihin mökillä. Kaksistaan toimi sama metodi kuin yksin: tuvan sijaan lämmitetäänkin isolla sähköpatterilla kamaria ja samaan aikaan saunaa, jossa lämmitellään vähintään kaksi tuntia, jotta kamarissa nousee lämpö edes plussan puolelle, jolloin siellä voi sentään kääriytyä makuupussin sisälle. 

Arktisen mökkeilyn ainoa yllätys oli tällä kertaa se, miten teräväksi kauppa oli hionut kairan terät. Ne näyttivät aivan samalta kuin ennen teroitusta (Tampereelta löytyi vain yksi kauppa joka moisia teroituksia suostui tekemään) mutta jo teriä kiinnittäessä sain kaksi sormea auki kuin olisi partaveitseä yrittänyt ruuvailla. Avanto porautui leikitellen, eipä jäätäkään ollut vielä kuin parikymmentä senttiä, vaikka salmessa se on yleensä paksumpaa tammikuussa.

Ostin kokeeksi pienen 2K watin pöytäpuhaltimen avuksi tuvan lämmittämiseen, mutta se tuntui aivan hyödyttömältä, en ymmärrä mihin se wattimäärä oikein kuluu, koska sen aikana ei kuitenkaan voi käynnistää edes leivänpaahdinta tai pääsulake naksahtaa päältä. Onneksi en ostanut isompaa "rakennuslämmitintä", joka näytti jykevämmältä... mutta antaako se samalla teholla kuitenkaan enemmän lämpöä, ei sillä olisi väliä, jos sekin pätkisi sulaketta.

Jo maanantaina oli tuvankin puolella mukavat 15 astetta uunin ansiosta. Tuvan lämmettyä kamarin voi sulkea ja päästää kylmenemään, taloudellisempaa on pitää lämpimänä vain tuvan puoli. Polttopuut olivat tosin päässeet kostumaan ja jäätymään vajassa, millaista en muista aiemmin nähneeni; ihan ne eivät pala niin hyvin tai herkästi kuin pitäisi, mikä hieman saattaa hidastaa uunin käyttöä. Onneksi mökkiä piiritti pahimmillaankin vain -12 pakkasastetta ja sekin laski keskiviikkoa kohti -8:aan. 

Tiistai oli se omituisin ja juhlavin päivä, varsinainen syy maakuntamatkailuun. Varhaisella aamubussilla ajoin Kuopioon, jotta sain viimeinkin hoidettua kuolinpesän pois vastuultani asunnon oltua miltei vuoden käyttämättä. Koko prosessista voisi kirjoittaa melkoisen karihotakainen-tyyppisen "kansalaisuus on asukkaisuutta" -tarinan, missä pahista edustaa byrokratia ja suomalaista takapajuisuutta markkinavoimien mallijättömaaksi osoittautunut Kuopio. Samalla sain päätökseen senkin vastuun, mitä isäni kuolinpesän selvittäjänä oli jäänyt kontolleni.

Takaisin mökille lähtiessä ostin juhlan kunniaksi pullon kuohuviiniä, sekin matalaoktaanista, jotta viileähköissä mökkioloissakin pystyisimme jatkamaan tekstitöitä. Ihme kyllä, läppärit kestivät pitkät jäätävät jaksot kamarissa. Sauna lämmitettiin jälleen, ja paremmaltahan se tumma olut maistuu jäisellä terassilla hengähtäessä kuin kuohari. Ajattelin siinä, että enää koskaan minun ei tarvitse viipyä Kuopiossa sen kauempaa kuin kestää vaihtaa junasta paikallisbussiin.

Sellaista on maakunnallinen talvi. 

Keskiviikkona matkasimme aamujunalla takaisin Tampereelle, jotta ehdimme Portin postitustalkoisiin, joita oletin lehden viimeiseksi sen 40-vuotisella taipaleella, mutta – ei lopultakaan yllättäen – lehti jatkaa sittenkin ilmestymistään vielä vuoden 2026. Ja hyvähän tämä asia on edes tammikuussa tietää, kun on lehteä julkaisevan yhdistyksen hallituksessa...

Heti Tampereelle palattua pakkanen alkoikin sitten kiristyä niin, että tuntui kuin olisi matkannut 300 km pohjoiseen eikä lounaaseen. Kylmyys on selvästi kulttuurinen tila eikä klimatologinen. Mökillä kävin yöllä huussissa ihan vain kalsareisillani kymmenenkin asteen pakkasessa. Kaupungissa moinen pakkaslukema tuntuu sietämättömältä paksuissakin tamineissa, saati -22 astetta, kuten tänä aamuna.

 

Koko kaupunki tuntuu tyhjenevän ja jähmettyvän näillä ydinpakkasilla. 

Mutta kun lauantaina kävimme Tampere-talossa Morricone-konsertissa, talo oli täpötäysi paksun tunnottomaksi topattua keskiluokkaa, joka jaksoi hirnahdella orkesterinjohtajan idioottimaisille vitseille ja koko tuon italialaisen tribuutti-orkesterin (Le Muse) halpahintaiselle glamourille, aivan kuin klassiset soittimet riittäisivät muuttamaan valkokangasväkivallan taiteeksi. Niin eteläisin kitsch ja pohjoisin junttikulttuuri löytävät toisensa hevosoopperan siivittämänä... ja todellisuudesta sen riittävät eristämään paksusti topatut päät ja lompakot... 

Sellaista on citytalvi. 

 

 

Työväen Näyttämöpäivät 2026

 
Tämänkertainen vierailuni Mikkelin Työväen Näyttämöpäiville on seitsemäs, joista kuudes journalistina. Ensimmäinen vierailu oli 2015, jolloin olin täällä Terhin ”Varjoelämää”-projektin mukana. Se oli ensimmäinen kerta, kun edes kuulin TNP:stä. 

Tänä vuonna TNP viettää jo 50. vuotisjuhliaan ja julkaisee historiikin, mutta esityksiä on vähemmän kuin aiemmin eikä ilmeisesti vieläkään varmuutta tulevaisuudesta, sen jälkeen, kun TAIKE päätti lopettaa sen tukemisen.

Ensimmäisinä TNP-vuosina toin mukanani lapsen, joka pääsi vierailemaan Ristiinan puolella, tällä kertaa otin mukaan vaimon. Pääsimme yhdessä perjantain juhlanäytökseen, joka Saaralle olikin antoisampi kuin minulle, kun en ”Addams Familyn” kaltaisesta hupsuttelukauhusta välitä, etenkään musikaaliksi sovitettuna. Kaiken lisäksi Vantaan Näyttämön esitys oli miksattu niin omituisesti, että musiikki pauhasi kuin oltaisiin ulkoilmaesityksessä ja hukutti ison osan lauluista alleen.

Näyttelijät olivat kyllä karikatyyreissään niin tarkkoja kuin voi tällaisessa kauhukomediassa toivoa, sivuroolit (etenkin mummonoita ja kiltin perheen seksipommiäiti) vieläkin vahvempina kuin pääosien habituksen mukaan täytetyt roolit. Laulajat kuulostivat minun korviini kaikki samalta, mutta Saara arvioi, että taustakuoro lauloi paremmin kuin varsinaiset näyttelijät.

Mutta lauantaina päästiin sitten TNP:lle tyypilliseen yllätykseen, kun Sotkun näyttämölle levittäytyi jyväskyläläisen Ad Astran toteutus Leea Klemolan näytelmästä ”Minä, askartelija”. Yleensä ei Klemolan absurdi komiikka minua vähääkään sytytä, mutta tällä kertaa esitys oli kuin ITE-taidetta parhaimmillaan, jotain mitä harrastajat eivät yleensä voisi eivätkä edes rohkenisi tehdä, hurjaa teatterileikkiä sen todella ison kysymyksen ympärillä, mitä luovuus tarkoittaa ihmisten välillä, etenkin teatterialan ammattilaisten. En muista toista harrastajien tekemää esitystä, joka niin suvereenisti repisi rajaa harrastaja- ja ammattilaisteatterin välillä. 

Naispäähahmot ovat suurimman osan näytelmästä joko humalassa tai muuten sekopäisinä, miehistä kaksi velloo itsesäälin surkeudessa toisistaan riippuvaisina. Loput kaksi hahmoa ovat arjasaijonmaa-coveriksi pyrkivä kakadu sekä Putous-julkkis, joka etsii ’huonon näyttelijän’ essentiaa toteuttaakseen ”Amadeus”-ohjauksensa Salierin. Toisella puoliajalla näytelmä järjesti eturivin katsomon uusiksi, laittoi jallupullon kiertämään yleisöön ja huipensi sanomansa siihen, että askarteluohjaaja kysyy julkkisohjaajalta "Ootko sie miun materiaalia?". Täydellistä. Olisiko historiassa ensimmäinen kerta, kun suomalainen ITE-taide valtaa teatteritilan? No, ilmeisesti ei, koska Helsingissä Kultsa oli sekin kuulemma tehnyt tästä versionsa.

Monologeja, osa 1

Lauantain iltapäivällä kävin katsomassa vakiovälipalan, teatterikorkean monologeja. Tasaisemmalta ne tuntuivat kuin aiemmin, siinä määrin, että ärsytti, kun kaksi näyttelijää seitsemästä artikuloi hesalaisittain heikolla ässällä. Monologien ohjaus noudattaa vuodesta toiseen rutiinia, jossa huipennus viedään raivosta suruun eikä tekstien valinnassa (kotimaisia nykynovelleja) ole kummoista löytämisen oivallusta, jos tavoiteltuna teemana on vain uhman perustelu.

Vielä oli jäljellä viikonlopun odotettu tähtiesitys, jyväskyläläisten sovitus Anneli Kannon "Veriruusuista" eli "Tytöt 1918" -musikaali. Sen ensimmäinen puolisko oli niin vetävä ja voimakas, että toinen puolisko tuntui vaisulta ja draamattomalta. Minulla oli se etu, etten ole nähnyt aiempia musikaaliversioita, mutta se taakka, että vertasin kaikkea romaaniin, jossa kolmen päähenkilön näkökulma tuo historialle rakenteen. Musikaali taas oli joukkopitoinen eikä siinä ollut jälkeäkään kolkon toteavasta linnalaisesta ironiasta, jota Kanto annostelee harkitusti. Harrastajateatterin ponnistuksena esitys oli silti vaikuttava suoritus, etenkin kun TNPllä se vedettiin aivan peräkkäin kahteen kertaan. 

Tänä vuonna TNPn yleisöäänestyksen voitti teatteri Terran "Starman", juuri se esitys, joka jäi itseltä väliin oman yllättävän reissaamisen vuoksi.

TNP-raportti 2025

Kontinental '25 (elokuva)

 

 

Edellinenkin Radu Juden elokuva piipahti Tampereella teattereissa, mutta lähes kolmetuntisena se jäi näkemättä, koska tiedän, miten dokumenttipitoisia Juden elokuvat ovat. Niitä on mukavampi katsella kotisohvalla, etenkin kun nuo kaksi viimeisintä löytyvät jopa Cineastin palvelusta.

Juden uusinta elokuvaa Kontinental ’25 (2025) menin kuitenkin katsomaan Niagaran aamunäytökseen, koska niin vähän on ollut sielläkään pitkiin aikoihin sellaisia ”oikeita” elokuvia, sellaisia, joiden kuvakieli ja kerronta syntyvät aiheesta eikä algoritmista.

Ja sitähän nämä Juden elokuvat edelleenkin ovat, jos mitä, erittäin tukevasti aiheelleen omistettuja. Jos vain keksii mikä se aihe on.

Esimerkiksi Kontinental ’25 on tarinallisempi kuin kolme edeltävää Juden elokuvaa ja sen päähenkilön, kyynelehtivän ulosottovirkailijan (Eszter Tompa) syyllisyyden taakkaa käsitellään pontevasti, mutta aina kohtausten välillä nähdään kuvia kaupungin taloista ilman mitään yhteistä selittävää tekijää.

Helppo olisi päätellä, että vanhan ja modernin maailman murrosta tässä tematisoidaan, kun filmin nimikin viittaa huippuhotelliin, jonka rakentaminen hävittää paikallisten ihmisten kodit ja ajaa Romanian romanit yhä ahtaammalle. Mutta paljon muutakin tuntuu olevan tekeillä… vaikka kuvissa nähdään lähinnä suurkaupungin autoja ja taloja ja aina välillä ahkerasti valittavia ihmisiä. Ja sitten taas tolkutonta autoliikennettä ja taustaliikenteen meteliä taustamusiikin sijaan, ja talojen julkisivuja ja sisäpihoja, jne. Ja dinosauruksia. Juuri sopivan somasti kitschiksi kutistuneen uskonnon vertauskuvana.

Juden elokuvia olisi vähättelevää sanoa ”dokufiktioksi”. Niissä käytetään villin ironista kommentointia ylipäänsä kaikkeen dokumenttimaiseen todistusvoimaan ja etenkin sen pohjalta tehtävään moralisointiin. Silti ne ovat poikkeuksellisen moraalisia elokuvia, jossain sellaisessa yleishumanistisessa perinnössä, joka läpäisee eurooppalaisen elokuvan parhaimmistoa ja jota alan festivaaleilla hymistellään niin pateettisesti, että ilman Juden kaltaisia artisteja taidefilmi olisi mausoleumisoitunut ajat sitten.

 

Uskonnollisen kitschin kaunein stilli 2025

Kontinental ’25 -elokuvan tarina ja kerrontarakenne ovat samalla tavoin pilkallisen yksinkertaisia kuin Bad Luck Banging -elokuvassa (2021): prologissa nainen tekee virheen ihan vain elämällä ominta elämäänsä, BLB:ssa tekee kotipornovideota ja K25:ssa tulee säälineeksi koditonta miestä. Virhe särkee hänen julkisen imagonsa, jonka korjaamiselle hän sitten omistaa seuraavat kaksi tuntia… loputtomin keskusteluin.

Isoin ero edeltäviin Juden elokuviin on se, että Kontinental ’25 sisältää vähemmän dokumentaarista materiaalia, etenkään katsojan makua koettelevaa kitschiä tai edes katsojan puhuttelemista tarinamaailman sisäisenä yleisönä, missä taas edellinen ohjaus, Do Not Expect Too Much from the End of the World (2023) oli leuat loksauttava tapaus, kiitos filmin eräänlaisena juontajana toimineen näyttelijän (Ilinca Manolache) luoman häijyn feministihahmon. 

Pikemminkin Kontinental ’25 asettelee kohtauksia analogisiksi elokuvan sisällä ja rakentaa siten syyllisyydestä ennemminkin yhteiskunnallista aihetta kuin psykologista teemaa; esimerkiksi päähenkilö Orsolyan juopunut keskustelu zen-anekdootteja pursuavan oppilaansa kanssa rinnastetaan ahdistavan syvälliseltä näyttävään keskusteluun papin kanssa.

Keskustelukohtaukset ovat pitkiä ja niissä 2000-luvun realismi tarkoittaa sitä, että näyttelijät jätetään (tai annetaan siitä illuusio) kameran armoille puhumaan sen aikaa, kun juttua riittää. Tätä tilannekuvan staattisuutta korostetaan sillä, että kameran autofokus hypähtää välillä aivan muualle kuin etualalla puhuviin ja kääntelehtiviin ihmisiin.

Näin pelkistäen voisi muotoilla Juden estetiikan: ihmiset ovat samanarvoisia kuin rakennukset, ja ainoa mikä elää on autoliikenne.

Mutta siinä missä Juden edelliset elokuvat viittasivat aikakauden murrokseen ennen kaikkea pinnallistuvan kuvankulutuksen aikakautena ja siihen rinnastuvana (romanialaisena) pikkuporvarillisuutena, nyt tärkein viittauskohde ovat elokuvat. 

Elokuvan nimi ja alkuperäinen juliste tekevät selväksi, että tämä on nyt meidän aikamme Rossellini-Bergman -tarina, meidän aikamme moraalinen tutkielma Europa 51’ -filmin (1952) tapaan. Orsolya on meidän aikamme seurapiirirouva, joka kovasti haluaisi löytää persoonansa ytimen syyllisyyttä tuntemalla, mutta ei millään löydä sille vastakaikua ympäristöstään.  Hän on yhtä aikaa sympaattinen, ymmärrettävä, itsekriittinen ja naurettavan pinnallinen.

Juden edellisiä kansanmoraliteetteja helpompi ja sisäsiistimpi tapaus tämä elokuva on sikälikin, että ikäraja voisi olla nyt K-6, väkivalta ja seksi nähdään vain viitteellisesti.

Ja lisää romanialaisia kansanmoraliteetteja on näköjään luvassa: viime vuonna on valmistunut jo Dracula-elokuva, ja 2026 on tulossa ilmeisesti uusi sovitus Kamarineidon päiväkirjasta.  Ja sen perässä Frankenstein… Mukavahan se olisi tietysti nähdä niitä ohjaajan varhaisiakin elokuvia (2009-2016), siltä ajalta, kun ”romanialainen uusi aalto” lupaili jotain laajempaakin eurooppalaisen elokuvan vyörytystä.

 

Niagaran aamunäytöksessä Kontinentalia oli katsomassa kymmenen ihmistä. Se on kymmenen kertaa enemmän kuin romanialaiselta taidefilmiltä odotin, joten neljä tähteä myös yleisölle.

 

Luettua ja kuunneltua kirjallisuutta (joulu-tammikuu)

 

Milloin olen viimeksi lukenut todella hyvän spefi-kirjan? Tietokirjat erottuvat edukseen genrenkin puolesta, Simulaatioteoria ja A City on Mars, mutta viime vuoden kaunospefi ei jättänyt taaskaan positiivisia muistijälkiä, jos muutenkaan mitään jälkiä.

 

Isoimmin odotettu spefi-teos viime vuodelta, Ken Liun ensimmäinen scifi-romaani All That We See Or Seem (2025), oli myös viime vuoden isoin genrepettymys, aivan kammottavan löysää YA-juonittelua digitarkkailun ja some-manian takahuoneissa. Kirjan toimintakohtaukset ovat niin hätäisiä ja hölmöjä, että niiden varassa voisi perustaa genren oman Razzie-palkinnon. Scifististen mediakeksintöjen osuus kirjassa on kyllä erittäin kekseliästä ja asiantuntemukselle perustuvaa kuvitelmaa parhaimmillaan, ihan katu-uskottavaa kyberpunkkia, mutta henkilöhahmot ja juoni ovat niin puisevat, että kirja on lähes lukukelvoton; hulluinta on se, että kirjan pitäisi aloittaa uusi sarja päähenkilönsä varassa. Eipä ole tämän jälkeen tarvetta lukea Liun fantasiateoksiakaan... 

Yli vuosikymmenen Liu on edustanut lupaavinta mitä scifi-novellistiikassa on nähty, mutta seuraavaan, jo 2026 ilmestyvään kokoelmaan on nyt kiinnostus pakkasen puolella.

Viikko sitten kävin ainoalla varsinaisella joululomalla eli päiväristeilyllä Tukholmaan. Tällaisella matkalla läppärillä voi avata vanhoja tekstitiedostoja pitkään pysähtyneistä kirjaprojekteista ja saada hieman niitäkin eteenpäin. Mutta matkalukeminen osoittautui onnekkaaksi valinnaksi sekin, Hal LaCroix'n sukupolvialusromaani Here and Beyond (2025). Pimeällä merellä keikkuva laiva on juuri sopiva paikka lukea asiallisen klastrofobista kuvausta sukupolvialuksesta, ja LaCroix on keksinyt tästä poliittisiksi allegorioiksi kuivuneesta alalajista yllättäviä uusia ideoita juurikin itse aluksen perusteella. Sukupolvittain vaihtuvat päähenkilöt ovat tällaisissa tarinoissa se väistämätön heikkous, mutta näkökulmahahmoja tiukasti rajaamalla LaCroix saa 600 avaruuspioneerin maailman pysymään erittäin seurattavana, ja viivyttelemään riittävästi muutaman mysteerin paljastamista.

Tukholmassa sf-bokhandelin hyllyjä katsellessa osui silmiin kaksi muutakin tuoreehkoa sukupolvialus-romaania. Kolme teosta riittää tekemään ilmiön näin pienessä alalajissa – tai se, että nimekäs sf-kirjailija (Peter F. Hamilton) tekee ensimmäisen YA-sarjansa (2021–) juuri sukupolvialustarinaksi.

 

Öisin olen lukenut kahta kovan scifin novellikokoelmaa, mutta ne ovat olleet molemmat verraten tylsää tarinapuffettia; ylipäänsä antologioissa tuntuu olevan vain 1-2 todella hyvää tarinaa. Siinäkö Clarken neljäs laki?

Tuossa Carbide Tipped Pens -kirjan (2014) esipuheessa toimittajat kehuvat kirjailijaryhmäänsä, (sama nimi kuin antologialla) jonka jäsenyys velvoitti kirjoittajia tarjoamaan toistuvasti (olisiko ollut peräti 3 kk välein) spefi-lehdille laadukkaita kovan scifin tarinoita tätä alalajia ylläpitääkseen. Mutta edes tiede ei ole kokoelman novelleissa omaperäisesti sovellettu, paitsi kirjan avaavassa Daniel H. Wilsonin tarinassa "The Blue Afternoon That Lasted Forever", jossa maailmanloppu tapahtuu hyytävän simppelillä kosmologisella yllätyksellä. No, lyhyitä kirjan novellit sentään ovat. Siitä kurinalaisuudesta kiitos ja hyvästi.

Viime vuonna ostetuista spefi-teoksista on muutama yhä lukemattakin, niin kuin edellisiltäkin vuosilta juu, mutta vuotta 2026 tähyilee silti jotain... 'tuoreempaa' odotellen, olisiko jotain parempaa horisontissa. Ei ainakaan tutuilta ja varmoiksi uskotuilta kirjailijoilta. 

Noiden antologioiden jälkeen vaihdoin yölukemiseksi Stephen Kingin elämäkerran (Haunted Heart, 2009), jossa sentään on paljon hupaisia anekdootteja... kirjailijan miljonäärimenestyksen yksityiskohdista. Itse teoksista ei kerrota juuri muuta kuin parin lauseen juoniluonnehdintoja. Ei haittaa, King on itse ollut aina kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa; poikkeuksena uskottavan ilkeä alter ego -tarina Piina. Ainoa klassikoksi kelpaava kirja Kingin uralla on hänen kirjoitusoppaansa eikä sekään ohjeiden vaan asenteen vuoksi.

Syksyn lopulla Proust-projekti hidastui, kun kuuntelin yhä uudelleen Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan 7. ja 8. kirjaa, mp3-soittimen akku hyytyi aina ennen kuin pääsin lähellekään seuraavaa isoa kokonaisuutta tarinassa. Joulukuussa sain 8. kirjan loppuun ja 9. kirjan alkuun, mutta edes näiden teosten välillä (suomalaiseen laitokseen tehty jako) tapahtuvien riipaisevien juonenkäänteiden yllättävyys ei vetänyt vertoja sille yllätykselle, minkä äänikirjasarjan tuottaja YLE on tehnyt: 8. kirjan lopulta alkaen lyhyisiin äänitiedostoihin on lisätty kanavajingle. 

Vaikutelma on sama kuin jos viiden minuutin välein sinfonia keskeytyisi makkaramainoksin. 

Tämä on se periaate, jolla YLE toimii ja jolla se tuhoaa vähä vähältä kaiken hyvän mitä sen pitkä asiantuntemus on tuottanut: YLE keskittyy brändinsä "kirkastamiseen" välittämättä mitään medioidensa tarkoituksesta sisältöjen välittämiseen tai peräti taiteen esittämiseen ihmisille.

 

No Other Choice (elokuva)

 

Amerikkalaiseen rikosromaaniin perustuva korealainen jännärikomedia, joka on omistettu poliittisen elokuvan mestarille, kreikkalaiselle Costa-Gavrakselle?

Yhdistelmä toimii hämmästyttävän hyvin, vaikka miltään osin tämä No Other Choice (2025) ei ylitä lajiaineksiaan sellaiseksi klassikoksi, joita ohjaajansa uralta löytyy useitakin – kaikki yhtä nikotellen katsottavia, iljettävyyksillä pelaavan asenteensa ja suorasukaisen väkivaltansa vuoksi.

Mutta juonipitoiseksi elokuvaksi No Other Choice on poikkeuksellisen nokkela niin kuvakerrontansa monikerroksisuudessa kuin arvokkuutensa rippeillä elävien sivuhahmojen henkilöohjauksessa.

Ja vielä kun luulee nähneensä jo kaiken olennaisen siitä, mihin miehisen turhautumisen tematiikka saadaan liittymään pitkänpuoleisessa epilogissa, tulevat loppukrediittien alla kuvat, jotka antavatkin yllättäen uuden, ekologisen merkityksen kaikelle nähdylle.

Siinäpä saavutus, johon yleensä vain taidefilmit pystyvät. No, ei mikään tätä elokuvaa estä taidefilmiksi sanomastakaan kuin sen satunnaisen brutaali kuvasto, joka tuntuu täysin tarpeettomalta… mutta jota ohjaaja Chan-Wook Parkilta on totuttu odottamaan, tulkitsemaan sitä ehdottomuutta sikäläisen auteur-asenteen todisteeksi kuten monissa muissakin korealaisissa mediatuotteissa.

Suomalaiselle katsojalle elokuvassa on onneksi erityinen huvinsa vastapainona ylikekseliäänkin ehdottomalle kuvankäytölle: päähenkilö on kunnianimeltään "Vuoden Sellumies 2019" ja kaikki rikoksiin pakottava turmelus johtuu selluteollisuuden alasajosta Koreassa. Kovin tuttua?!? Kyllä suomalaisetkin voisivat tehdä tällaisen elokuvan. Jos vain löytyisi osaamista käsikirjoittamiseen, rohkeutta genreohjaamiseen ja rahoitusta oikeasti yhteiskunnalliseen fiktioon.

 

Ohjaaja Parkin uralla on myös suoranaisia floppeja, joista No Other Choice tuo lähiten mieleen omituisen lapsekkaan elokuvan I'm a Cyborg, But That's OK (2006), sekin ihmistyön ja arjen mekanisoitumista ironisoiva tarina. Nyt ironia ja musta tilannekomiikka pysyvät hyvin hallussa, epäilemättä täydellisen lainatarinan, Donald E. Westlaken romaanin (1997) varassa – paitsi nuo tarpeettoman tarkat kekkeröinnit ruumishuumorilla. Lisäksi, jos tätä vertaa Parkin ohjaukseen The Handmaiden (2016), tämän elokuvan romantiikka nojaa terveesti isoon teemaan eikä siinä ole mitään imellytettyä tai taidevoihkeella täytettyä silloinkaan, kun siihen olisi tarinan tarjoama tilaisuus.

Toisaalta, jos tätä elokuvaa vertaa Parkin uran tasapainoiseen jännitysromanssiin, Decision to Leave (2022), niin tämähän on suorastaan sävytön filmi, lähempänä sitä sellaista osoittelevaa allegoriaa, mistä pöljän helppo korealainen Parasite (2019) palkittiin jopa Oscarilla.

Silti, No Other Choice on sujuvaan lukuromaaniin rinnastuva, ainutkertaisen viihdyttävä ja lopulta ajatuksiakin herättävä elokuva, jännärinä lajinsa huippua, ja luultavasti vuoden 2025 ainoa teatterielokuva, jota voi pitää taiteensakin laadukkaana edustajana. 

Poliittista piilosanomaa sen sijaan on turha etsiskellä. Krediiteissä näkyvään omistukseen Costa-Gavrasille riittää ihan se, että hänen perheensä on ollut tuottajana, ja onhan C-G itse tehnyt romaanista edellisen filmisovituksen (Kirves / Le Couperet, 2005). Se jos mikä on pakko löytää ja nähdä.

 

 

 

 

Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen (ilmestynyt)

JT Lindroosin kansitaidetta

 

Viime viikolla tämä messiaanisten tarinoiden kokoelma meni painoon ja ilmeisesti ennättää ilmestyä vielä tammikuun aikana. Niminovellin ohella se sisältää tällaisen kokoelman scifiä, fantasiaa ja vanhakummaa:

• Mies joka ampui Joshua Nasaretilaisen
• Vain kun tuulee
• Armohurma
• Unikaveri
• Partaveden perikunta
• Materian aika
• Nollakohdassa
• Jeesuksen neljä olomuotoa
• Byrokrathos manalassa
• Hissimusiikki ei kuole koskaan
• Kilimanjaron joulu
• Uusi Uljanov
• Ehkä tähtein tuolla puolen
• Lukijamatka
• NASARETin ihme

 

Aivan uusia näistä tarinoista on vain niminovelli, muut ovat syntyneet vuosikymmenten aikana. Proosaani yhdistävän messiaanisen aiheen huomasin vasta äskettäin vanhoja tiedostoja yhteen kootessa. Niminovellin tyylilaji, vanhatestamentillinen western, toi mieleeni Helmivyö-kustantamon, joten tarjosin kokoelmaa sinne. Kehuin, että tässä on varma Vuoden Kristillinen Kirja -ehdokas. Eipä liene spefiä pahemmin nähty niissä palkintopiireissä.

 

Tarinoiden ”Materian aika” ja ”Kilimanjaron joulu” alkuperäiset versiot tein Hemingway-pastisseiksi Spin-lehteen 1990-luvulla. "Vain kun tuulee" on Hemingway-pastissi sekin, ennen julkaisematon. Tarjoan tuopin sille, joka ensimmäisenä tunnistaa esikuvan.

 

”Ehkä tähtein tuolla puolen” ilmestyi Portti-lehdessä 2/1994. Se on ainoa tarinani, josta on sovitettu (lyhyt)elokuvakäsikirjoitus, alan opiskelijan opinnäytteenä. Tähän kirjaan novellin tyyliä on hieman korjailtu. ”Lukijamatka” oli mukana vuosituhannen vaihteen Joenpolvi-novellikisassa, mutta mahtui vain leikeltynä voittajista valittuun antologiaan. Ohessa se on aidossa pituudessaan. ”NASARETin ihmeessä” (Portti 2/1999) paljastetaan, että aurinkomme onkin jumalan synnytysaukko. Novelli pääsi Portin kisassa muinoin toiselle sijalle. 

Muut kirjan novelleista ovat aiemmin julkaisemattomia. Pois olen jättänyt messias-aiheeltaan yhden julkaistun novellini: Viides testamentti -antologian (2007) niminovellin, jossa pohditaan uhrautuvaa syyllisyyttä dekkarin varjolla. Ei siis tarpeeksi spefiä.

 Kokoelmaa on saatavilla nettikaupoista ja myös minulta kohdatessa. Iso kiitos Helmivyölle kirjan ottamisesta julkaisuohjelmaan!

 

 

Hämähäkkinaisen suudelma (elokuvahko vaikkei oikein sitäkään)

 

 

Floppi? Kupla? Kalkkuna? Kornihybridi?

Teollisuustuotteen epäonnistumiselle on vaikea keksiä oikeaa termiä, kun siitä pitäisi puhua taiteenalan yhteydessä.

”Hämähäkkinaisen suudelma” (2025) on rutiinimaisen epäonnistunut filmituotanto, jo syntyessään kuollut todiste siitä, mitä ”viihdeteollisuus” merkitsee ja millaisia elokuvia syntyy, kun niitä tehdään puhtaasti teollisuuden ehdoilla. 

Ja sitten tätä dollareilla tuotettua näyttävyyttä ihailee Hesarin ns. kriitikko, jolle silmänlumeeksi riittää blondiksi ja hämähäkiksi roolitettu Jennifer Lopez.

Siis – sukupolvensa kuumin latina-tähti roolitettuna blondiksi?

Siis – Argentiinan synkimpään historiaan sijoitettu tarina, jossa poliittiset vangit lörpöttelevät hollywood-englanniksi eli toisiaan kuuntelematta?

Realistiseksi tarkoitettua tarinaa leikkaavat musikaalinumerotkin ovat niin kuin samba-koulun kevätjuhlasta, jossa sama koreografia toistetaan kuusi kertaa.

Eikö tällaisen kalkkunan läiske pitäisi muistuttaa, että alansa epäonnistumisia mittaavat Razzie-palkinnot keksittiin aikoinaan juuri musikaalin (Xanadu, 1980) innoittamana?

 

Minä menin katsomaan ”Hämähäkkinaisen suudelmaa”, vaikka olin nähnyt trailerilta, miten väkinäiseltä lajihybridiltä, vankilaromanssi + musikaali, se näytti. Valitsin sen vaimon kanssa deittifilmiksi, koska mitään muutakaan ei siihen aikaan (kello 17 lauantaina) ollut Tampereella saatavilla mikä sopisi moiseen käyttöön. Yleisöä oli salissa lisäksemme neljä. Luultavasti yhtä pakottavan marginaalisista syistä.

Ehkä joku oli utelias näkemään senkin, mitä romaanisovituksen kasariversiosta (1985) oli jäljellä. Juu, ei mitään. Lukekaa kirja eikä Hesaria.

 

Ainoa elävä osa ”Hämähäkkinaisen suudelmaa” on sen päähenkilöä, Luisia esittävä Tonatiuh Elizarraraz, jolla näkyy olevan kokemusta saippuaoopperan edellyttämästä hillitystä ylinäyttelemisestä. Roolityö identiteettipoliittisen herätyksen kokevana homovankina on takuuvarma Oscar-tyrkky, kun lajihybridinä kyse on takuuvarmasta teollisuustuotteesta eikä taidefilmistä. Näin elokuvan on kuviteltu olevan takuuvarmaa jatkoa viime vuonna parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarilla huomioidulle brasilialaiselle ”I’m still here” -filmille ja sen poliittiselle sanomalle.

Näin Hollywood yrittää tehdä latinoamerikkalaista ulkopolitiikkaa, vaikka tulos on yhtä kammottavaa kuin Washingtonin kanssakäynti etelän suuntaan.

”Hämähäkkinaisen suudelma” on täysin disneyfikoitu kuvitelma Argentiinan historiasta. Viisi sekuntia kestävää seksikohtausta lukuunottamatta sen voisi pikselöidä kokoperheen animaatioksi.

Tätä poliittiset karheudet ja kaiken draaman siloittavaa, puolitoistakertaisella leikkausnopeudella repliikit litistävää kerrontaa voisi soveltaa mihin tahansa vankilaflmiin ja tehdä siitä jonkinlaista suoratoistoon muussattua melodraamaa, joka ei mitenkään eroa ”Barbiesta”.

Seuraavaksi sitten ”Keskiyön pikajuna” kohtaa Tuomas-veturin turkkilaisessa metrossa?

Maailmalla ”Hämähäkkinaisen suudelman” on uutisoitu olleen ”box-office bomb” tuottaessaan 2 miljoonaa 30 miljoonan budjetilla. 

Täytyy olla Hesarin ns. kriitikko pitääkseen päänsä todella syvällä turkkilaisessa metrossa ja nähdäkseen tällaisessa muovivalussa jotain elokuvataidetta muistuttavaa.

 

 

 

 

 

Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (novellikokoelma)

 

Mariana Enriquez: Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le

Suom. Sari Selander 

312 S.

WSOY, 2025

 

 

Argentiinalainen Mariana Enriquez muuttui yhdellä romaanilla (2019) maailmankuuluksi "kulttikirjailijaksi" ja "gotiikan kuningattareksi". Siitä pitäen häneltä onkin odoteltu näyttöä maineen vahvistukseksi. Romaanin jälkeen on tullut julki kaksi novellikokoelmaa, mutta molemmat ovat kuin sormiharjoitelmia verrattuna romaaniin. 

Vähälle huomiolle on jäänyt, että Enriquez oli julkaissut kolme romaania ja yhden novellikokoelman jo ennen Yö kuuluu meille -romaanin nostattamaa mainetta. Enriquez'n kirjailijaprofiilille olennaisempaa onkin tämä toimittajamainen tuotteliaisuus ja aiheiden haravointi kuin romaanin edellyttämä maailmanrakennus tai syventyvä henkilöpsykologia.

Tuloksena on mukavan tiiviitä ja tapahtumiltaan olennaiseen keskittyviä tarinoita – vailla kuitenkaan sellaista kerronnallista kärjistystä ja elliptisyyttä kuin mitä taidenovellilta sietää odottaa.

Uusin novellikokoelma Au­rin­ko­paik­ka hä­mä­ril­le tyy­peil­le (alunp. 2024) on hyvin samanlainen, ja mielestäni liiankin samanlainen, kuin edelliset kaksi kokoelmaa. Edes kauhuproosana tarinat eivät ole aiheeltaan mieleenjääviä ja toisistaan erottuvia.

Kerronnan metodimaisuus toistuu tarinasta toiseen samanlaisena yhdistelmänä lakonista tunnustusta ja vapaamuotoista sosiologista raporttia: ”Asuntoloista liikkui turhan paljon juttuja, toisinaan väkivaltaisia, toisinaan paranormaaleja. Väitettiin esimerkiksi, että yksi hätämajoituspaikoista oli vanha diktatuurin aikainen kasarmi.”

Muodikasta kehokauhua on joissakin tarinoissa runsaasti, mikä varmaankin ylläpitää Enriquez'n mainetta kauhukirjailijana, vaikka groteskit ainekset eivät ole merkkejä todellisuuden murtumisesta, vaan pikemminkin väkivaltaisen arjen kammottavasta turruttavuudesta.

Yksittäinen sisällöltään erottuva tarina perustuu internetin urbaanilorena elävään tositapaukseen Elina Lam’in mysteerikuolemasta. Tämä Los Angelesiin sijoittuva tarina on nostettu kirjan niminovelliksi, mikä varmasti sopii kirjan ja kirjailijan markkinointiin maailmalla.

Kaupunkielämä ja latinokulttuuri havainnollistuvat tarinoissa reippaasti liioiteltuina, mutta ainoa tarinoita yhdistävä yliluonnollinen elementti on haamu.

Taannoisessa Southwest Review -lehden haastattelussa (2023) Enríquez selitti kiinnostustaan haamuihin ja perinteiseen goottikauhuun. Latinoamerikkalaisessa kirjallisuudessa goottikauhulle ei ole perinnettä, joten hän näkee tehtäväkseen 'kääntää' sitä eurooppalaisesta kirjallisuudesta. Hänen kotikielessään espanjassa ei ole vastaavuutta edes kummittelulle. Lähimmätkin termit "embrujado" ja "encantado" tarkoittavat kirottua ja lumottua.

Ehkä Enriquez’n kokeilut novellin parissa luovat sitten perustan latinoamerikkalaiselle goottikauhulle. Mutta käännöskirjallisuuden toivoisi etsivän ennemmin uusia ääniä kuin tarjoavan kokoelma kerrallaan kirjailijan harjoitelmia – eteläisen eksotiikan varjolla.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025  

 

 

Edeltävät Enriquez-arviot:

 

Sängyssä tupakoimisen vaarat (2024) 

 

Yö kuuluu meille (2023) 

 

Kun aurinko kuoli (romaani)

 

Yan Lianke: Kun aurinko kuoli

Suom. Riina Vuokko

381 s.

WSOY, 2025

 

 

Kiinalaisen Yan Lianken romaani on niin lähellä kansantarinan polveilevaa ja vapaasti fabuloivaa kerrontaa kuin taideromaanin keinoin voi vaikutelman luoda. Tyyli ohjaa silti tulkintaa: kyse on paljosta muustakin kuin vuorokauden mittaisesta kauhutarinasta, jossa kiinalainen kylänväki tulee hulluksi ja alkaa tappaa toisiaan. Eikä aurinko enää nouse.

Kiinalainen spefi on välittynyt länsimaihin lähinnä emigranttikirjailijoiden teoksista. Niihin myös Yanin romaani Kun aurinko kuoli (alunp. 2015) tavallaan lukeutuu. Vaikka Yan asuu Kiinassa, kirja on jouduttu julkaisemaan Taiwanissa, koska sen tarinaa voidaan tulkita vertauskuvana kommunistisen järjestelmän tyranniasta ja sen aiheuttamasta moraalisesta rappiosta.

Yan itsekin on tarinassa mukana, mutta niin itseironisena hahmona, että romaanin tunnelma keventyy tämän alter egon ansiosta.

Kirjan varsinainen kertojahahmo on teini-ikäinen poika, Niannian, joka kuvailee myötäelävän tarkasti niin henkilöiden erikoiset taustat kuin apokalyptisen yön väkivaltaisuudet.

Tarinan maanläheisille karmeuksille saadaan henkilökohtainen kehystys sillä, että Niannianin suku elää menestyvän hautausbisneksen varassa. Vanhemmat tekevät työkseen hautausrihkamaa ja enolla on krematorio, jossa seudun vainajat on tuhkattava, jotta maaperää säästyisi viljelyyn. Perheen isä kantaa häpeää siitä, että on takavuosina ilmiantanut perheitä, jotka ovat yrittäneet kuopata vainajansa.

Koko seutukuntaa tuntuu piinaavan rikosten, häpeän ja syyllisyyden taakka. Yliluonnollisena epidemiana alkava unissakävely on kirjan maailmassa luonteva seuraus. Kyläläiset eivät pelkästään kävele, vaan riehuvat loputtomassa yössä kuin arkiminästään vapautuneina. Kirjailijan alter ego on ainoa, jolle muutos on eduksi: hän vapautuu luomislukosta huomatessaan voivansa kirjoittaa unessaan.

Yksittäiset rikokset kumuloituvat joukkohulluudeksi, viranomainen perustaa ”taivaallisen valtakunnan”. Krematoriosta ostetusta ruumisöljystä tulee apokalypsin avainsymboli ja lopulta fantasiallinen ratkaisu kylän pelastamiselle.

 

 

Kirjan ensipainoksen kansikuva (2015)

Mikään helppo lukuromaani Yanin kirja ei kumminkaan ole. Oppimatonta kertojaa jäljittelevä tyyli kertaa olennaiset asiat kahdesti tai kolmesti. Lisäksi kirjassa toistetaan samoja kuvailuja kuin todisteeksi epätodellisen toteutumisesta: ”Yön suuri katastrofi oli vasta juuri alkanut. Ihmiskunta oli juuri vasta vajonnut unissakävelyyn. Sekasorto oli juuri vasta vallannut maan, sen kylät ja kaupungit.” 

Moinen tyyli luo kyllä tunnelmaa. Se saattaisi jankkaavuudessaan toimia silti paremmin äänikirjana kuin lukuromaanina. Kiittää täytyy kääntäjää, joka on lauserakenteita varioiden saanut toistoon sointia ja sisältöä korostavaa vivahteikkuutta.

Kirjan saamissa kritiikeissä on korostettu tarinan allegorisuutta ja piilopoliittista sanomaa, mutta romaani on paljon rikkaampi symboliikaltaan ja villimpi tapahtumiltaan kuin mitä allegoriat tapaavat olla. Käännöksen kansikuvakin on suorastaan vastakohta sisällölle, joka pursuaa makaaberin koomisia tilanteita. Kirjailija itse on nimittänyt tyyliään ”mytorealismiksi”. Kyllä se hyvin kelpaisi maagisenkin realismin alle.

Kun aurinko kuoli on kuluneen kirjavuoden yllättävin ja omaperäisin spefi-teos, joka elvyttää kenen tahansa uteliaisuuden fantisoivan proosan mahdollisuuksiin. Jos kaikki poliittinen proosa olisi tällaista, en muuta lukisi.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 4/2025