Kesyt kirjailijat verkottuvat, villit uivat (seminaari 28.4.)

 

Taas olivat kirjallisuutta koskevat numerot kiinnostavampia kuin itse kirjat. Tai kirjailijat.

Pirkkalaiskirjailijat ry järjesti 28.4. tiistaina pienen iltapäiväseminaarin kirjailijoiden & toimittajien verkottamiseksi toisiinsa. Hyvin näkyivät ihmiset ottavan kontaktia, ainakin kirjailijat toimittajiin. Kirjailijoita oli paikalla runsaat viitisenkymmentä, toimittajia ehkä tusinan verran. Badget oli jaettu ammatin mukaan; useatkin meistä olisivat voineet valita molemmat.

 

Tilaisuuden avanneessa paneelikeskustelussa ennätti Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen kertoa, että kirjallisuuskritiikin valmistuminen ei sovi enää nykymedian vaatimaan tahtiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin moisen tilannetiedotuksen. Keskinen arveli, että kriitikko käyttää kolme päivää kirjan lukemiseen ja päivän kirjoittamiseen, mikä on ihan liian hidasta siihen nähden, miten nopeasti muista aiheista – ilmeisesti myös muista taiteista? – valmistuu juttuja sanomalehteen.

Ilmeisesti myös paneelikeskustelu oli suunniteltu nykymedian tahtiin, koska se oli ohi yhtä pian kuin oli alkanutkin.  

Toinen päätoimittaja, Kulttuuritoimitus-verkkolehden Marita Salonen, ehätti kertoa lehtensä kasvaneen niin merkittäväksi kulttuurialan vaikuttajaksi, että seitsemässä vuodessa se on lahjoittanut 4.3 miljoonaa euroa suomalaiselle kulttuurille. Näin voidaan arvioida sen perusteella, että lehteen kirjoittavat 150 avustajaa tekevät juttunsa ilman palkkioita, rakkaudesta taiteisiin.

Mukavin numerolukema Salosen puheenvuorossa oli se, että 1200 juttua vuodessa julkaisevassa verkkolehdessä kymmenen luetuinta juttua ovat kritiikkejä, ja niistä viisi on kirjallisuuskritiikkejä. Jee. Etenkin kun vertaa siihen, ettei Aamulehdessä ilmesty edes viittä kritiikkiä vuodessa.

 

Paneeliin osallistunut kirjailija-kriitikko Päivi Alasalmi heitti konkreettisen ehdotuksen, että Aamulehdessä voisi olla juttuformaattina kirjailijoista koottu lukupiiri, joka keskustelisi tuoreista julkaisuista. Paneelia vetänyt Asko Jaakonaho puolestaan ehdotti juttuformaattia, jossa yhdistettäisiin kirjallisuuden tilaa käsittelevä podcast ja teksti, samalla tavoin kuin ruotsinkielisellä YLE:llä kuuluu olevan. 

Blogosfäärin rahoituksesta ei, ihme kyllä, kukaan edes haaveillut, vaikka Alasalmi totesikin, että kirjabloggaajilla on jo isompi merkitys kirjojen näkyvyydelle kuin kritiikeillä. Sillä kritiikkejähän ei juuri ilmesty. Missään. Paitsi arvostelijainliiton kuvitelmissa. Ja Parnasson museosivuilla.

Koska seminaari oli tarkoitettu kirjailijoiden verkottamiseksi paitsi toimittajiin myös mediaan ylipäänsä, oli Pirkkalaiskirjailijoiden tuottaja Anna Elina Isoaro kerännyt profiloivan koosteen vuonna 2026 ilmestyvistä yhdistyksen jäsenten kirjoista. Tämänhetkisten yhdistykselle ilmoitettujen tietojen mukaan pirkanmaalaisia kirjoja ilmestyy tänä vuonna 57 nimekettä, peräti 28 kustantamolta. Kirjoista 42% on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mikä onkin tamperelaista kirjallisuutta profiloivin ominaisuus. Isoin kustantajia koskeva muutos on Warelian ja Lind & co:n osuuden selvä kasvu pirkanmaalaisen kaunokirjallisuuden julkaisijoina.

 

Numeroista itseäni huvitti se, että vuonna 2026 ilmestyy vain 4 paikallista novellikokoelmaa ja niistä 2 on omiani. Oikeasti nauratti se, kun Anna Elina luonnehti messiaskirjaani "hengellisten tarinoiden innoittamaksi". Doh, voi kai niinkin sanoa, jos Hemingwayn proosa kelpaa hengelliseksi kirjallisuudeksi. Äijäharrasta eksistentialismiahan se ainakin edustaa.

Esittelykoosteen jälkeen lähdettiin kahvihuoneen puolelle verkottumaan. Seminaarin loppukeskustelua en jäänyt kuuntelemaan. Kroolasin kotiin tekemään seuraavaa kirjaa.

 

Sonettikuu: #142

 

 

 

Sonetti #142

Shakespeare	Love is my sin, and thy dear virtue hate, Hate of my sin, grounded on sinful loving: O! but with mine compare thou thine own state, And thou shalt find it merits not reproving;
Tynni	Minussa synti on rakkaus ja kallis hyveesi sen synnin vihaa. Tilaasi minun tilaani jos vertaat, niin ymmärrät: on nuhde tarpeeton.
Simonsuuri	Rakkaus on syntini, kallis hyveesi on viha – vihaat syntiäni synnillisen rakkauden tähden. Vertaa tilaani vain omaasi, niin huomaat ettei pidä tuomita;
Saukkoriipi	On rakkaus syntini ja hyveesi sen synnin viha syistä syntisistä vaan itseäsi vertaa tilaani ja huomaat, ettei silloin syyttämistä.

 

Sonettikuu: #138

 

 

 

Sonetti #138

Shakespeare	When my love swears that she is made of truth, I do believe her though I know she lies, That she might think me some untutor’d youth, Unlearned in the world’s false subtleties.
Tynni	Kun armas vannoo puhuvansa totta, sen uskon, vaikka valheeksi sen tiedän, hän luulkoon, että olen nuori houkka, maailman kieräilyihin tottumaton
Simonsuuri	Kun lemmittyni vannoo uskollisuutta, sen uskon.Vaan tiedän, hän valehtelee ympäriinsä, niin että pitää minua oppipoikana, kokemusta vailla, tuntematta vehkeilevää maailmaa.
Saukkoriipi	Kun lemmittyni sanoo: vannon sen, sen valheen uskon, olen sillä lailla maailmalta koulimaton poikanen vaivihkaisuutta, väärämieltä vailla.

 

Sonettikuu: #136

 

 

 

Sonetti #136

Shakespeare	If thy soul check thee that I come so near, Swear to thy blind soul that I was thy ‘Will’, And will, thy soul knows, is admitted there; Thus far for love, my love-suit, sweet, fulfil.
Tynni	Jos soimaa sielusi, kun lähennyn, soukolle tuolle vanno: olin Ville, ja viileyttä ei voi vastustaa; siis tällä täytä lemmenpyyntö hellä.
Simonsuuri	Jos omatunto soimaa kun tulen liian lähelle, vannota tuota sokeaa että olin Halusi, ja halu, sen tietää sielusi, pääsee sisään, tyydyttää ihanan kosintani rakkaudella.
Saukkoriipi	Jos mielestäsi liikaa tunkeilen, kaluksi vanno sokealle sille ja sisään sopineeksi kalun sen, niin päästät lemmittysi sokkosille.

 

Tämä runo on eräs Shakespearen pornosoneteista, joita tuskin kuulee siteerattavan. Jos edes tietää niiden olemassaolosta. 

Runoilija Don Paterson pilkkaa kirjallisuudentutkijoita sonettien tulkinnoille omistetussa teoksessaan (2010) siitä, että heille on ollut helpompi sietää nämä pornosonetit kuin se, että WS oli vähintäänkin biseksuaali ja että nuorelle miehelle kohdistetut sonetit ovat rakkaudenosoituksia. Ennemmin niiden on tulkittu olevan "arvoituksellisia". 

Sonetit #135 ja #136 eivät jätä paljoakaan varaa arvailluille siitä, mitä metaforanlehvä kätkee. Mutta esimerkiksi sonetti #20 on sellainen, jossa suomentaja voi vielä kurvailla ja kaarella sisällön ympärillä. Näin Cajander:

"Sinusta luonto aikoi neidon soman,
 / Mut sinuun rakastui, sun luotuaan,
 / Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman,
  / Jok' onnen multa riisti kokonaan." 

Ja näin selkeyteen (liiaksikin) pyrkivä Simonsuuri, joka sonettikohtaisissa tulkinnoissaan selittää myös seksuaalisten metaforien kätköpaikat runojen syntyajalta:

"Naiseksi sinut luotiin ensin, / vaan luontoäiti takoessaan hullaantui / ryöväsi sinut minulta lisäkeinoin, / pani jatkeen, minulle ei minkään veroisen." 

Don Patersonin omia tulkintoja soneteista löytyy valikoima Anni Sumarin suomennoksina kirjasta Jumalan lahja naisille (2017). Hyvin vähän ne mitään uutta tuovat sonettien ymmärtämiseen, etenkään runomuodon merkitykseen, mutta ovat kieltämättä virkistävää luettavaa, jos WS muuten tuntuu kuivakkaalta. Vaan kyllähän Simonsuureltakin löytyy yhtä ylenpalttista innostusta aiheeseen. Esimerkiksi tästä tämänpäiväisestä sonetista #136 Simonsuuri intoutuu tulkitsemaan, että "se on kuhisevien siittiöiden kiihkeää kamppailua". 

No jaa. Ehkei nyt kuitenkaan.

Patersonin alkuperäinen kirja löytyy itseltänikin, mutta hilpeän johdannon siitä luettuaan ei yksittäisten sonettien tulkintoja ole ollut intoa lukea, vaikka Patersonilta löytyy myös niistä hyviä järkeenkäypiä huomioita, ja tietysti paljon kommentteja edellisten tulkintojen hölmöyksille.

Yllättävän hyvä tiivistelmä WS-tietämystä on Jalavan vitsikirjoilta näyttävässä sarjassa julkaistu Shakespeare vasta-alkaville ja edistyneille (2010). Se kelpaisi hyvin käsikirjahyllyyn, jos haluaisi tarkistaa mitä olennaista on sivistyneen ihmisen tiedettävä esimerkiksi WS:n harvoin esitetyistä näytelmistä ja suomentamattomista runoista. 

 

Äijäkirjallisuus vs lauantaihesari 2026

 

Helsingin Sanomat mainosti isohkosti lehden uusinta rakennemuutosta. Lauantain lehden B-osioon luvattiin uusi ja iso Kirjallisuus-osasto. Tämä kuulosti hämmästyttävältä, sillä muutama vuotta sitten tehdyssä, vastaavan kokoisessa uudistuksessa HS muutti lauantainumeron B-osion puhvetiksi, johon dumpattiin naistenlehdistä kierrätetyt hyvinvointiartikkelit. 

Oikeasti rakennemuutoksen taustalla lieneekin oman sisällöntuotannon kaventuminen entisestään. Juttuja ilmeisesti kierrätetään yhä enemmän muualta Sanoma-yhtiön lehdistä.

Odotuksia kuitenkin herätti, miten Hesari aikoi ratkaista sen, että lauantainumeron B-osio on nyt ollut pitkään profiloitu naislukijoille. Kuinka se muutetaan yhtäkkiä kirjallisuuteen painottuvaksi osioksi? Miten Hesari saa uuden Kirjallisuus-osaston näyttämään siltä, että se on edes periaatteessa muutakin kuin yhdistelmä naisille suunnattuja hyvinvointijuttuja ja naislukijoiden enemmistölle suunnattuja kirjallisuuskritiikkejä?

Vastaus nähtiin eilen 25.4. julkaistussa Kirjallisuus-osion ensimmäisessä ulostulossa. Osion kolme ensimmäistä sivua on omistettu naiskirjailijalle, joka tekee kaikkensa mainostaakseen kirjoja somenäkyvyydellä. Lehden nelossivulla on julkaistu kirjailijan "vähäpukeiset" mainoskuvat. Näin Hesari uudistuu raikkaan tunkkaisessa iltalehtihengessä. 

 

 

Tämän katariinasouri-asenteisen jutun perässä on sivun mittainen haastattelu Jari Tervosta, jossa kärjeksi on nostettu kirjailijan alkoholinkäytön lopettaminen. Haastattelun, joka on lähes tarkalleen sama kuin mikä aiemmin julkaistiin Sanoma-yhtiön iltalehdessä, oletetaan siis uppoavan niin mieslukijoihin (alkoholisti kirjailija) kuin naislukijoihin (alkoholismista selviytyminen). 

Mitä tällaiset uuden osaston ensimmäiseksi valitut uutisjutut kertovat suomalaisesta kirjallisuudesta? Se on Hesarille edelleenkin sivuseikka.

Kolmantena lehdessä on aukeaman täyttävä, "arvioksi" nimetty juttu suurlähettilään muistelmista. Oikeasti kyse ei ole arviosta. Tämä juttu keskityy siihen, mitä Venäjän hyökkäyssodasta on lähettiläs Antti H ajatellut tähän mennessä. Mitään kirjallisuuteen liittyvää ei jutusta löydä, ei edes muistelmista puolijournalistisena lajina. Juttu keskittyy pelkästään sodan kommentointiin. Kirjallisuus on pelkkä tekosyy julkaista Venäjä ja sota -heruttelua uudessa osiossa.

Vasta sivuilta 8 ja 9 löytyy perinteisempää kirjallisuuskritiikkiä. Siis hesarilaisittain. Helena kirjoittaa lämpimästi Tiinan kirjasta, koska onhan siinä päähenkilö queer-opettaja, jolla on paljon sanottavaa koulujen ja opetuksen tilasta Suomessa. Kirjallisuus sanataiteena on sivuseikka eikä kirjan ominaisuuksia sanataiteena kommentoida kertaakaan. 

Sivulla 9 on sitten Hermanin kritiikki ulkomaisesta pienoisromaanista, jota sentään voidaan kehua hermannimaiseen tapaan viitteellä filosofi Adornoon. Se riittää "laadun leimaksi".

Sivun 10 ja vähän ylikin on jouduttu keksimään täytemateriaalia, jotta uuteen Kirjallisuus-osastoon saadaan jotain julkaistavaa. Antti M kirjoittaa pitkän setäselosteen äijäkirjasta, joka edustaa hänelle tuoreinta kotimaista proosaa: kuusikymmentä vuotta sitten julkaistusta Veijon romaanista Tukikohta. 

Taas päästään puhumaan sodasta. Eli muistuttamaan uudistettua B-osiota selaileville epäluuloisille äijille, että kyllä vaan: naisten hyvinvointijutut on nyt siirretty täytemateriaaliksi viikon varren muihin Hesareihin. Sota se on joka myy!

Vielä sivut 12-13 ovat nekin uutta Kirjallisuus-osastoa. Siellä Arla on keksinyt miten yhdistää hyvinvointisenttailu kirjallisuudesta ihquiluun: haaveilemalla parantolaan sijoittuvasta kirjallisuudesta. Näin syntyy kuolemattomia havaintoja, kuten että parantolatarinoissa "sairaus ja terveys, elämä ja kuolema asettuvat vierekkäin ja vastakkain". Näinkään vahvoja analyysejä ei jutulta odottaisi, koska suurin osa siitä käsittelee toimittajan romanttishenkistä vierailua Paimion parantolassa. Jutun tyylilaji ei sovi lainkaan aukeamalla käytettyyn kelmeään kuvitukseen. Mutta ilmeisesti on liikaa vaadittu, että hesarilainen kulttuuritoimittaja tekisi hyvinvointijutun korvikkeeksi oikeaa uutista eikä fiilistelevää esseetä.

Viimeiset kaksi sivua ennen B-osion uutta NÄKEMYS-osastoa on otsikoitu Kulttuuriksi. Sivun 14 täyttää ihan oikean journalistinen juttu tytöistä taidetestaajina. Sitä täydentää sivulla 15 pojille suunnattu "peliarvio" uudesta konsolipelistä, jossa uusilla nappulayhdistelmillä pääsee tappamaan ja tuhoamaan "biomekaanisia olioita". 

Näin on hätäpäisesti saatu B-osio täyteen sitäsuntätä, kunhan jokainen optimaalinen lukijaryhmä saadaan huomioitua. Hesarilaista sotatalouskieltä noudattaen: klikkiotsikoinnin strategioita vaikkei taktiikoita noudattaen.

Mutta hei! Saska & tytöt, siellä Hesarissa! 

Annan teille ilmaisen vinkin ensi lauantain Kirjallisuus-osioon: varmasti kuin vegaaninakki myisi naisillekin trendijuttu kotimaisen miekkakirjallisuuden noususta keväällä 2026! Ilmiöjuttuunhan ei tarvita kuin kaksi esimerkkiteosta ja nyt niitä olisi kolme:

 

 

 

Sonettikuu: #130

 

 

 

Sonetti #130

Shakespeare	My mistress’ eyes are nothing like the sun; Coral is far more red, than her lips red: If snow be white, why then her breasts are dun; If hairs be wires, black wires grow on her head.
Tynni	Armaani katse ei käy auringosta, koralli voittaa punallansa huulet, jos lumi loistaa, rinnat ovat tummat, metallilangaksi on mustaa hius.
Simonsuuri	Rakkaani silmät eivät loista aurinkoina, koralli on huulten punaa punaisempaa, lumi on valkeaa, rinnat ovat hiirenharmaat, ja jos hiukset ovat kultalankaa, hänen ovat mustia.
Saukkoriipi	Ei rakkaan silmät päivän paistetta, ei korallista punaa huulet armaat. Jos hiukset lankaa, langat mustia, jos lumi valkeaa, niin rinnat harmaat.

 

Sonettikuu: #129

 

 

 

Sonetti #129

Shakespeare	The expense of spirit in a waste of shame Is lust in action: and till action, lust Is perjur’d, murderous, bloody, full of blame, Savage, extreme, rude, cruel, not to trust;
Tynni	Vain hengen tuhlaamista häpeään on himon toimi; himo toimeen asti on valapatto, julma, järjiltään, verinen, vilpillinen, raaka, raju.
Simonsuuri	Hengen haaskausta, tuhlausta häpeän on himo itse teossa; ja himo ennen tekoa on valmis veritöihin, vääriin valoihin, petollinen, kiero, töykeä ja raaka julmuri.
Saukkoriipi	On voiman hukkaa hävyn tyhjyyteen toiminta himon – himo toimeen asti murhaaja, valapatto, haavoilleen lyötetty peto pettäin joutuisasti,

 

Sonettikuu: #121

 

 

 

Sonetti #121

Shakespeare	’Tis better to be vile than vile esteem’d, When not to be receives reproach of being; And the just pleasure lost, which is so deem’d Not by our feeling, but by others’ seeing:
Tynni	Parempi kehnous kuin kehnon maine, jos tuomitaan ei-olla niinkuin olla ja pos jää ilon palkka, jota siksi ei tunne tee, vaan vieraat arviot –
Simonsuuri	Parempi olla paheellinen kuin siksi luultu, kun se ettei ole, kuitenkin tuomitaan. Aito nautintokin menee, kun sitä paheksutaan nautintona – ei omissa tunteissa vaan toiste katseissa.
Saukkoriipi	Parempi pahuus pahan mainetta, kun paheeton saa paheellisen soimaa vaan ei sen nautintoa aitoa – ei meidän mutta muiden arvioimaa.

 

Sonettikuu: #116

 

 

 

Sonetti #116

Shakespeare	Let me not to the marriage of true minds Admit impediments. Love is not love Which alters when it alteration finds, Or bends with the remover to remove:
Tynni	En uskollisten mielten avioon näe esteitä: ei ole rakkautta rakkaus, jos se muutoksesta muuttuu tai torjuttuna taipuu torjumaan.
Simonsuuri	Uskollisten mielten liitolle ei ole esteitä: rakkaus ei ole rakkautta jos se muuttuu muuttumisen halusta tai taipuu vastavoiman vastukseen.
Saukkoriipi	En avointen mielten liitolle esteitä lupaa, aituuksia lyötä. Ei rakkaus rakkautta, jos muuttuu se muutosten vuoksi, menetysten myötä,

 

 

Takaisin talveen puolitäysin mukein (mökkielämä)

  

Vielä myöhään eilen illalla oli kymmenisen astetta lämmintä ja viime yönkin pihalämpö pysyi viidessä asteessa, vaikka taivas oli tähtikirkas ja kuunsirppi riitti valaisemaan pihan. Mutta kun tuuli kääntyi pohjoiseen, oli mökki aamulla viileämpi kuin pakkasyön jälkeen. Sen tuntee heti herättyä, eikä tee mieli lainkaan nousta peittojen alta, vaan jää selailemaan kännykältä uutisia ja bgg:n peliarvosteluja aivan kuin makoilisi jossain hotellissa ulkomailla tahdottomana kohtaamaan vieraan kulttuurin pienet epämukavuudet.

Takatalven merkit ovat niin ilmassa, että linnutkin vaikenevat. Orava kävi tutkimassa tekemäänsä reikää mökin nurkassa, mutta olen laittanut siihen taas kuokan terän tukkeeksi. Tällaisella suursään käänteellä niin mökki kuin metsäkin ovat tuulen armoilla, aivan kuin oltaisiin keskellä merta.

Vielä eilen Nilsiän keskustassa oli aivan kesälämmin, lapset kulkivat t-paidoissa. Nilsiän bussireissuilla on mukavat kaksi tuntia tehdä aina sama kierros: lounastaa Pölkyssä ja lukea uusimmat Pitäjäläiset, käydä kirjaston kierrätyshyllyllä ja lukea päivän Mullikka, istahtaa sitten rannalle katselemaan maisemaa, ja lopuksi tehdä ostokset Alkossa ja marketissa. Päivän viimeinen bussi Nilsiästä lähtee jo 15:40, joten siitä ei ole varaa myöhästyä.

Toin kyläreissulta einestä, viiniä ja vettä, sekä kaksi kirjaa kierrätyshyllystä, Antti Vihisen esseitä ja Rajalan Meriluoto-elämäkerran, mitkä kumpikaan eivät ole kelpo mökkilukemista, mutta vähän sentään vaihtelua. Näin tällaisessa kevätreissussa tuntuu kaikessa väliaikaisen ahdinko. Vasta tänä aamuna kahvia keittäessä huomasin ison vesipullon olevan hiilihapollista, vaikka kyljessä lukee isolla LÄHDEVESI. Täytyy siis tänäänkin retkeillä, joko huoltsikan pitsalounaalle tai sen nestehyllyille. 

Paluupäivän, torstai vai perjantai, ratkaisi puolestani VR. Sen kaukojunat ovat aina vain täydempiä, joten piti päättää mihin vuoroon ylipäänsä mahtuu Kuopiosta takaisin Tampereelle. Valitsin torstain. 

Bergman-tiedostot olen saanut nyt käytyä lävitse ja ryhmiteltyä niiden muistiipanot ensin leffakohtaisesti, sitten johdannon taustoitukseen ja loppuluvun perintöosuuteen, hieman Hitchcock-kirjani tapaan. Bergmanin tuotanto on itse asiassa aika lailla saman kokoinen kuin Hitchcockilla, mutta johdatuskirjan kannalta paljon vaikeampi esitellä. Hitchcockilla on paljon huonosti aikaa kestäneitä mykkäfilmejä, jotka saattoi jättää lyhyille referoinneille. Bergmanin varhaiskaudella (1943–1950), sen sijaan, on vähäisemmissäkin ohjauksissa hyvin tunnettuja teoksia, kuten Satamakaupunki ja Elämän sateessa, joka on myös yksi omista omituisista suosikeistani. Varhaiskauden jälkeen on sitten kolmisenkymmentä lukukohtaista elokuvaa (vuosilta 1950–2003), joista vähintään puolet on sellaisia, että niille voisi omistaa kokonaisen kirjan, ja on omistettukin. Tämä on rakenteen kannalta yhtä tyly ongelma kuin Hitchcockin isoissa klassikoissa: miten esitellä Hitchcockin Vertigo tai Bergmanin Persona yhtä monessa sivussa kuin saman ohjaajan Frenzy tai Saraband? Ainoa keksimäni ratkaisu on hajauttaa osa kyseisiä elokuvia koskevista tulkinnoista pohjustukseksi johdantoon ja "ohjaajan perintö jälkimaailmalle" -kommentteihin loppulukuun.

Yhden kerran väsäsin jo Bergman Estate residency -hakemuksen, mutta aloin sitten jänistää. Osittain siksi, että ohjeiden mukaan hakijalla pitäisi olla auto voidakseen itse noutaa ruokansa Fårön kylältä. Periaatteessa pystyisin fillaroimaan pienen saaren huoltomatkat, mutta vain periaatteessa. Sää ja vuodenaika voisivat osoittautua vaativammiksi kuin mitä tällä hetkellä edes täällä tutussa savolaismaisemassa olen motivoitunut tekemään. Fårö ei ehkä ole filmihullun paratiisi kuin B-pyhäkön sisäpuolella. Tai sitten pitäisi olla jokin vickykrieps muusana. Shetlannissa pysyttelin lämpimänä ja kylläisenä paljon karummassakin mökkimaisemassa, mutta siitä matkasta on 25 vuotta. Resilienssi, tuo yhteiskuntaoppineiden tuorein väittelyn aihe, oli silloin vielä kuin nuorella miehellä.

Fårö-hakemus jäi lähettämättä myös siksi, että kertyneet apurahahylsyt suosittelivat pysyttelemään matalana suomalaisen filmihulluuden juoksu- eli joukkohaudassa. Sen sijaan tein ja lähetin toisen hakemuksen Visbyn BCWT-residenssiin. Sieltä ei koskaan kuulunut edes hylsyä. Kaipa ne ajattelivat hullun suomalaisen erehtyneen residensseissä 60 kilometrin etäisyydellä. Vaikka kehuin olleeni heidän vieraanaan aiemminkin.

No, tämä savolainen metsämökki on nyt sitten taas pikainen residenssini. Jälleen kiitokset Hannelle ja Saaralle.

 

To plug or not to plug... karua elämää savolaismaisemassa...