KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA 2023

Proosaklubilla Helsingin Lääkäripäivillä 26.1.

Työväen näyttämöpäivillä 27.-29.1.

Keväällä ilmestyy kirjani Fantastiset vankilat Kulttuurivihkoilta

Syksyllä ilmestyy kirjani Alfred Hitchcockin 30 klassikkoelokuvaa Avain-kustantamolta

8.-11.6. Eurocon Uppsalassa




perjantai 3. helmikuuta 2023

The Banshees of Inisherin (elokuva)

 

"The Banshees of Inisherin" on ensimmäinen merkki siitä, että elokuvateollisuus alkaa toipua korona-ajan aiheuttamasta romahduksesta, jonka vuoksi vanhat projektit jäivät vaille kelvollista jälkituotantoa ja uudet projektit vaille täysimittaista tiimityöstämistä. 

"The Banshees of Inisherin" (2022) on ensimmäinen uusi elokuva ehkäpä kolmeen vuoteen, josta voi sanoa, että siinä on oikea käsikirjoitus, joka on toteutettu ja viimeistelty huolella. Niinpä olematta mikään suurteos edes taiteensa edustajana se on täydellinen elokuvatuote niin monella tapaa, että sille voisi pystyttää patsaan jonnekin ... kauaksi Hollywoodista.

Elokuvan juoni on yksinkertainen, balladimainen kansantarina – tai oikeastaan vieläkin vähemmän, pelkkä irkkuvitsi: Tiedätkös jutun niistä kahdesta tyhmästä irlantilaisesta jotka olivat niin hyvät ystävät, että kun toinen kyllästyi kuuntelemaan toisen tyhmyyttä, niin se meni ja...

Tällaisten vitsin rakennetta noudattavien tarinoiden päättäminen draamallisesti on täysin mahdotonta, mikä onkin "The Banshees of Inisherin" -elokuvan ainoa heikkous. Viimeinen kohtaus jättää katsojat kirjaimellisesti tyhjälle rannalle välittämättä kertoa mitä sitten tapahtui, kun kahden jörrikkämäisen jääräpään konflikti olisi siirtymässä seuraavaan vaiheeseen. 

Toki katsojalle muistutetaan, että ääliöiden välinen, miehisestä turhamaisuudesta paisuva antkliimaksi on allegoria Irlannin mantereella käytävästä, tarinan taustalla riehuvasta sisällissodasta. Joten kahden miehen konfliktille on sikäli yhtä mahdotonta ennustaa päätöstä kuin Irlannin kahtia jakavalle veljessodalle... Mutta tällainen absurdi lopputulema brutaalin vitsin päätteeksi ei tyydytä alkuunkaan, kun kuitenkin vihjaillaan myös yliluonnollisten voimien vaikuttavan taustalla, jos kuinkakin tarkkailijan roolissa. 

Allegorian sulkemisen sijaan jäin kaipaamaan BALLADIN sulkemista.

 

Etukäteen en tiennyt tästä elokuvasta kerrassaan mitään, koska välttelen juoniselostusten lukemista. Sen tiesin sentään, että Brendan Gleeson ja Colin Farrell uusisivat oudon kaverisuhteen bromancen "Kukkoilijoista" (2008), mutta eipä tuo tieto olisi paljoa auttanut, niin erilaisia nämä saman ohjaajan (Martin McDonagh) samalla parivaljakolla tekemät elokuvat ovat lähes kaikessa... paitsi erittäin raa'an ja karikatyyreillä pelaavan komiikan käytössä. 

Juuri elokuvateatterissa eli Niagarassa elokuvan alkua odotellessa tulin huomanneeksi Aamulehdessä Gleesonin haastattelun, jossa hän totesi, ettei hän ymmärtänyt tähän elokuvaan tekemäänsä taiteilijahahmoa. Totta onkin, että Gleesonin esittämä isonyrkkinen kansanviulisti on erikoinen, negaatioille perustuva hahmo, jonka sisäisestä elämästä ei avata niin paljoa kuin taiteilijuudella luvataan. 67-vuotias Gleeson on kuitenkin elokuva elokuvalta karismaattisempi, joten hahmon ristiriitaisuus ei haittaa yhtään. Hän on vaiteliaanakin yhtä monumentaalinen hahmo kuin irlantilaisen saaren karut maisemat.

Colin Farrellista, puolestaan, en ole koskaan pitänyt eikä hän tähänkään elokuvaan tuo kerrassaan mitään lisäarvoa kahdella ilmeenpuolikkaallaan (jurottava/hämmästynyt). Sivuhahmot ovat kansanluonteiksi pelkistettyjä karikatyyrejä, joita esittävät hyvin olemukseltaan valitut näyttelijät, etenkin huuhkajamainen pappi ja ihan oikealta noidalta näyttävä bansheen/rva McCormackin esittäjä. Pubia pyörittävä Paksukainen & Paksukainen taas on hahmoteltu kaikkein helpoimman ja lapsekkaimman huumorin varassa. 

Kaverusten välittäjänä toimivaa sisarta esittävä Kerry Condon on elokuvan ainoa täysi naishahmo, mutta jotenkin liian moderni olemukseltaan ja hahmoltaan näin balladimaiseen jumalan- ja kohtalonpelkoa huokuvaan tarinaan. Vertailukohdaksi nousee väistämättäkin mieleen viime vuoden vähiin laatufilmeihin kuulunut, niin ikään Irlantiin sijoittunut "The Wonder", jossa puolestaan naiset ponnistelevat irlantilaisen itsekurituksen uhreina.


Mutta puutteineenkin "The Banshees of Inisherin" täyttää KOKEMUKSENA kaikki ne vaatimukset mitä tuotantoarvojensa mukaan katsottavalta elokuvalta voi vaatia: sympaattisia eläimiä, järjettömän kauniita maisemia, repsakan stout-pitoinen pubi-tunnelma ja ylipäänsä huolella toteutettu vuoden 1923 epookki. Kaksi tuntia tätä menee vilauksessa ja lisää samanlaista jää kaipaamaan.

Yhdeksän Oscar-ehdokkuuden syytäminen tällaiselle pienimuotoisuuttaan puolustavalle elokuvalle tuntuu tietysti naurettavalta. Jotkut aasinpäiset kriitikot näkyvät julistaneen elokuvaa jopa eeppiseksi. Äijäluonteiden ikuista kaveruutta ylistävät elokuvat saavat mieskriitikot edelleen sytyttämään pelihousunsa ja kadottamaan suhteellisuudentajunsa.


sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Työväen Näyttämöpäivät 27.-29.1. 2023

 



Mikkelissä järjestettävät Työväen Näyttämöpäivät on edelleen suurin säännöllinen harrastajateatteritapahtuma Suomessa. Viikonlopun mittaiseen tapahtumaan osallistuu tusinan verran harrastajaryhmiä, jotka on valittu mukaan hakemuksen ja demon perusteella.

Muuta virallista kilpailua ryhmien välillä ei ole kuin äänestys yleisön suosikista. Jokainen ryhmä saa ammattilaisraadilta palautteen vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Palautteen laatu kuulemma vaihtelee melkoisesti raadin kokoonpanon mukaan. 

Vanhemman polven harrastajat muistelevat mielellään, että aikoinaan TNP:n merkitys näkyi myös mediassa. Jotain tuntuu kuitenkin 2000-luvulla muuttuneen asenteissa harrastamista kohtaan. TNP:n kannalta isoin järistys on taidehallinnon yllättävä vihamielisyys. Vuosi sitten Taiteen edistämiskeskus, Taike, lopetti tapahtumalta kymmenien tuhansien eurojen tukensa. Syyksi ilmoitettiin se, että Taike tukee ensisijaisesti ammattimaista taiteilijatoimintaa.

Vielä tänä talvena TNP saatiin järjestettyä korona-vuodesta siirtyneiden rahojen turvin. Tapahtumalla ei ollut yhdistävää teemaa, mutta ohjelmistosta vastannut näyttelijä Wenla Reimaluoto tuntui poimineen enemmän klassikoita kuin aiempien vuosien valitsijat. Syy klassikoiden runsauteen saattaa olla myös harrastajakentän tarjonnassa. Koronan jälkeen halutaan saada katsojat palaamaan pieniin teattereihin.

Järjestäjien mukaan lipunmyynti oli tapahtumassa edelleen nousussa ja 20 esityksestä 11 loppuunmyytyjä. Mikkelin jäisillä kaduilla festivaalitunnelmaa ei tosin huomaa. Melkoinen vastakohta on myös esitysten nuorekkuudessa ja yleisöpohjan iäkkyydessä. Tältä osin TNP muistuttaa mitä tahansa taideinstituutiota.

Tänä vuonna tyylilajit olivat klassikoissa toki monipuolisesti edustettuina kuten esiintyjäryhmien kotikaupungitkin:

AdAstra: Pasi was here (Jyväskylä)

Jo-jo teatteri: Älä pukeudu päivälliselle (Turku)

Nokun näyttämö: Kuningatarleikit (Pori)

Teatteri Akseli: Maaninkavaara (Turku)

Teatteri Kultsa: Yhesti yhes paikas (Helsinki)

Tikkurilan Teatteri: Piilopaikka eli siat (Vantaa)

Työttömien teatteri: Hämähäkkimies (Joensuu)

Vapaa työryhmä: Äidinmaa (Kouvola)

Ykspihlajan Työväen näyttämö: Reviisori (Kokkola)

+ Teatterikorkean opiskelijoiden monologeja 1+2

 

 

Näistä ennätin nähdä puolet: Pasi was here (ainutlaatuinen uusioklassikko), Älä pukeudu päivälliselle (standardifarssi), Kuningatarleikit (ajankohtaisuuden myötä draamansa menettänyt kolmen tekstin kudelma),  Äidinmaa (mummotietoista feminismiä mutta hienot esiintyjät), Reviisori (vahvaa fyysistä teatteria, kuin neljän tähden kiljua), teatterikorkean monologeja osa 2 (kaksi karismaattista esitystä Harry Salmenniemen novelleista, muut tekstivalintoina pliisuja).


 

 

Voitto millenniaalien polvelle 

 

Kuvaaja Hanna-Kaisa Hämäläinen.
Työväen Näyttämöiden Liittoon kuuluu kaksisataa ryhmää, mutta joillakin teattereilla on jo legendaarinen maine  TNP:llä. Näihin kuuluu jyväskyläläinen AdAstra, joka tänäkin vuonna voitti yleisöäänestyksen, tällä kertaa Veikko Nuutisen kirjoittamalla ja Erika Hastin ohjaamalla näytelmällä Pasi was here.

AdAstran esitys oli itsellenikin ylivoimaisesti parasta viikonlopussa, ja sentään tämä oli ensimmäinen kerta kun 'enimmäkseen' pidin jokaikisestä TNP:ssä näkemästäni näytelmästä. Pasi was here on niin tuore klassikko, että sen kuvaama millenniaalien polvi on hädintuskin ehtinyt oppia sisäsiistiksi, mutta lama-ajan opit nielleenä se osaa analysoida omaa luokkapudokkaiden traumaansa tarkemmin kuin yksikään muu sukupolvi. 

Periaatteessa Pasi was here on niitä punavuorelaisen kuplan sisällä kypsyteltyjä proosamaisia draamoja, joissa itseironian väkinäisyys tekee tekstistä tympeää ja vastenmielistä. Mutta AdAstra on saanut näytelmään tukevan otteen juuri 1980–90 -lukujen maailmankuvan kautta. Näytelmän hesalaiset pölinät, se muodollisuudeksi jäävä akateeminen itseironia, olisi voitu jättää kokonaan pois, etenkin näytelmän jälkipuoliskon venähtäneistä ja loppupäätelmää hapuilevista kohtauksista.

Näytelmän keskeistä mieskaksikkoa on ohjaaja Erika Hast auttanut löytämään itseironian sijaan itseanalyysiä. Sen ansiosta näytelmässä piisaa yleistettävyyttä yli sukupolvien. Etenkin nimiosan Pasia esittävä Teemu Kalliokoski on teinimieshahmo, jonka stereotyypistä kasvaa pelottavan uskottava arkkityyppi. Nämä tällaiset roolityöt ovat niitä suorituksia, joiden jäljiltä ei ole enää väliä puhua harrastajan ja ammattilaisnäyttelijän eroavuuksista vaan suvereniteetista jota on yhdellä tuhannesta näköismillennniaalista.

Teatteri joukkuelajina rohkaisee yksittäisiä taiteilijoita sellaiseen löytämiseen mihin mikään muu taide ei kykenisi. Se löytämisen myötäilo on tuskin missään vahvempi kuin teatterifestivaaleilla. 

Terkkuja vaan Taikelle joka ennemmin tappaa ja karsii kuin rakentaa ja rohkaisee  ihmisiä yhdistävän taiteen merkitystä. Ammattilaisuuden nimissä, mutta asiantuntijaa roolileikkien.

 

Pidempi ja kohteliaampi versio tästä raportista ilmestyy Kulttuurivihkoissa 2/2023



Aiempia juttujani TNP:ltä:

2020

https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/01/kynatyolaisena-tyovaen-nayttamopaivilla.html

2018

https://bitteinsaari.blogspot.com/2018/01/tyovaen-nayttamopaivat-2018-ja.html

2016

https://bitteinsaari.blogspot.com/2016/02/yovaen-nayttamopaivat.html


keskiviikko 18. tammikuuta 2023

Ensimmäinen persoona (novellikokoelma)

 


Haruki Murakami: Ensimmäinen persoona

Suom. Antti Valkama

196 s.

2022, Tammi

 

 

Novellikokoelma Ensimmäinen persoona on peräti viidestoista suomennos Haruki Murakamilta. Jaarittelevan paksujen romaanien sijaan Murakami on parhaimmillaan novelleissa, joiden aiheet ovat sitä samaa kuin pitkässä proosassa: todellisuudentajua koettelevia tyttöystäviä, musiikin herättämää kohtalontuntua, harrastusten muuttumista elämäntehtäväksi.

Murakamin kansainvälinen suosio tuskin perustuu hänen kirjojensa fantisoiville kohdille, vaan parisuhteiden romantisoinnille, joka japanilaisen tapakulttuurin yhteydessä tuntuu länsimaisista lukijoista ilmeisen tuoreelta. Murakamin tarinoista sovitetut elokuvatkin, kuten Norwegian Wood (2010), Burning (2018) ja Drive My Car (2021), ovat perustuneet maanisen romanttisille ihmissuhteille.

Ensimmäinen persoona on tuore suomennos Murakamin kahdeksan novellin kokoelmasta (alunp. 2020). Kirjan nimeä voi pitää tuttavallisena silmäniskuna lukijakunnalle. Mitään muuta näkökulmaa ei Murakamilta voi odottaakaan, ja seitsemänkymppisen kirjailijan kohdalla voi pitää yhä todennäköisempänä, että minämuoto edustaa kirjailijaa itseään. Miltei kaikki kirjan tarinoista on julkaistu aiemmin lehtinovelleina, joten yhdistävä tekijä on sikälikin tekijä itse.

Ja Murakami tosiaan tuntuu olevan enemmän etualalla kuin aiemmissa tarinoissaan. Esimerkiksi novelli "Kerma" on kehystetty tilanteella, jossa kertoja varautuu selittämään nuoruuskokemuksensa omituisuutta. Kadonnutta tyttöystävää etsiessä hänelle on ilmestynyt zeniläisen koanin lausunut vanhus: ajattele ympyrää jolla on useita keskipisteitä muttei lainkaan kehää.

Toisessa novellissa kertoja muistelee nuoruuden keppostaan Charlie Parkerin kuvitteellisesta bossa nova -levytyksestä. Amerikan matkallaan kertoja on löytänyt ja hukannut levyn jonka pitäisi olla hänen omaa keksintöään. Myös tästä syntyy omanlaisena koan: jos musiikin kuulee vain unessaan, miten sitä voi kuvailla musiikkina?

Korottaessaan miesten ensirakkaudet luovaa epäilyä herättäviksi uskonkappaleiksi Murakami tuo mieleen vuosisadan takaiset eurooppalaiset modernistit. "Ensimmäisyys" on varmin tae sekä modernismin eturintamasta että autenttisesta persoonasta. Eroottinen esineistäminen on osa tätä ensimmäisyyden romantiikkaa. Tuskinpa kenenkään nykykirjailijan kohdalla pidettäisiin sööttinä sitä, että kertoja asennoituu kaikkiin naisiin mysteerinsä säilyttävinä "tyttöinä".

Markkinoinnissa Murakamin tyyliä on nimitetty maagiseksi realismiksi, koska fantisoivat kohdat tulevat niin harvakseltaan ja korostamatta vastaan hänen tarinoissaan. Spefi-lukijasta tällaiset yhteensattumiin ja mystisiin katoamisiin perustuvat tarinat voivat tuntua laimeilta.  Toisaalta ne ovat kuin se koanin monikeskeinen ympyrä, jonka on tarkoitus herättää ihmetys eikä esittää sitä.

Aiheiden kierrätykseltä tuntuvien novellien joukosta on suorastaan vallankumoukselliselta löytää tarina, jossa villiä ideaa käsitellään perusteellisesti. Novellissa "Shinagawan apinan tunnustuksia" kylpylän apina nappailee olutta kertojan kanssa ja juttelee elämästään ihmisten orjana. Tarinaa lukee väistämättä vertauskuvana japanilaisen yhteiskunnan rasistisuudesta, mutta voi siinä nähdä myös kommentin mielikuvitukselle omistautuneen taiteilijan asemasta.

Markku Soikkeli 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 4/2022 tammi-helmikuussa 2023.

 

LISÄÄ AIHEESTA:

Arvio Murakamin romaanista Tanssi tanssi tanssi (2020):
https://bitteinsaari.blogspot.com/2020/05/tanssi-tanssi-tanssi-romaani.html

Raportti japanilaisen proosan kääntämisestä suomeksi:
https://bitteinsaari.blogspot.com/2015/09/japanissa-kieli-on-maisema.html


 

 

 

 

Avatar 2 (sota-animaatio)

 

On monta syytä miksi James Cameronin "Avatar"-tuotteista on turhauttavaa puhua elokuvina eikä videopelitallenteina, mutta jos ne kerran on pakko luokitella filmimediaksi niin miksi ei sitten animaatiofilmeiksi? Niin ohutta kuin pitkääkin on tämä cameronilainen sota-animaatio, jonka pikselipinta laineilee väreissä riippumatta siitä, ollaanko viidakossa, vuorilla vai merellä.

Animaatiohan edustaa periaatteessa sitä "puhdasta elokuvaa", mistä Hitchcockin ohella moni muukin ohjaaja on haaveillut: vain viivoja, ääniä ja väripintoja. Näin abstraktissa esitystavassa mikä tahansa voi venyä ja muuttua miksi tahansa, mutta animaationtekijät ovat ymmärtäneet käyttää tätä maailmakohtaista väkivaltaisuutta kurinalaisesti naurattaakseen katsojia juuri niissä kohtauksissa, jotka ovat tuttuja slapstick-komiikan troopeista. Näin katsoja voi nauraa sekä visuaalisen vitsin yllättävälle venytykselle että tutun vitsin parodialle.

Mutta Cameronin "Avatarit" ovat läpensä huumorittomia. Ne myös paketoidaan mainonnassa vakavaan ekologiseen sanomaan, joka on niin hölmön läpinäkyvä muodollisuus, että potentiaaliset katsojat (ja jopa jotkut median edustajat) ymmärtävät, ettei mitään muutakaan voi elokuvasta pitää 'sisältönä' fiktiotuotteen perinteisessä mielessä. 

Näin isoimmaksi uutiseksi "Avatareista" jää aina ja ainoastaan niiden tekemiseen käytetty teknologia. Multiplexiin "Avataria" mennään katsomaan TODISTEENA digiteknologian uskomattomasta vääntövoimasta. 

 

Urospuolisen smurffin erottaa vain isommista aseista.
 

"Avatar 2" -filmin (2022) myötä jopa korona-aikana haudatut 3D-lasit on tuotu takaisin teattereihin. Tarkoitushan ei ole katsoa MITÄ valkokankaalla tapahtuu vaan käyttää laseja niin kuin hevoset silmälappuja muun maailman poissulkemiseen. Jos lasien lävitse kuva muuttuu sumuiseksi, vika on katsojassa.

Yli kolme tuntia tätä kolmiulotteista sumutusta kuulosti vihoviimeiseltä filmikokemukselta mihin haluan aikaani käyttää. Mutta näinä loputtoman harmaina talvipäivinä lupaus sinisen meren sinisestä smurffiperheestä alkoi houkuttaa juuri väripinnnan itseisarvona, etenkin kun huomasin, että päivänäytöksiin oli Finnkinolla varauksia vain 5-10 katsojalla, vaikka isoon saliin mahtuisi 400. 

Tänään sitten maksoin tämän ylellisyyden eli 20€ lipun siitä hyvästä, että sain tuntea istuvani valtavassa salissa lähes itsekseni. Ja katsella isosta 3D-kuvasta sen tarkennettua 2D-aluetta. 

Välillä kokeilin miltä valkokangas näyttäisi 3D-lasien lävitse, mutta vaikutelma kolmiulotteisuudesta toimi vain muutamissa kirkkaimmin valaistuissa ja vahviten kontrastoiduissa kohtauksissa, ei esimerkiksi pitkissä vedenalaiskohtauksissa, missä niiden pitäisi olla parhaimmillaan. 3D-tekniikka on yhtä tuhtia huijausta kuin ennenkin.

Tarina tässä "Avatarin" jatko-osassa on yhtä tyhjänpäiväinen kuin ensimmäisessä filmissä, mutta uusia scifistisiä ideoita on vähemmän ja kulttuuriryöstöä vähintään yhtä paljon. Tatuoitu valas on kyllä aidosti cool idea, etenkin kun sitä sielusisarenaan puhuttelevalla smurffilla on yhtä tatuoitu odottavan naisen vatsa.  Avaruussmurffien luonnonläheisyydestä ei paljastu enempää, mutta ovathan heidän planeettansa kansat kaikki nyt todistetusti tasa-arvoisia, koska kaikki ovat yhtä sinisiä ja jokaisella on sama fallinen häntä.

Mitä uutta digianimaation seuraava sukupolvi voi avaruussmurffien "Avatar"-maailmaan tuoda?
Yhä näyttävämpiä tapoja hävittää sitä. 

 




tiistai 17. tammikuuta 2023

Yskin kotona, osa XXX

 

Tänään oli 30. päivä yskänäisenä. Sain tarpeekseni ja varasin ajan lääkärille. Periaatteessa kukaan ei mene lääkärille vain siksi, että on yskänäinen, mutta kun tarpeeksi kauan on yskikseen niin tuntuu, ettei päässä ole enää kuin konsonantteja ja on pakko saada jokin muutos tilaansa. 

Normaali ihminen menisi yskin tein terveyskeskukseen. Mutta kun lukee lehtijuttuja niidenkin kafkamaisista jonoista, niin mieluummin maksan 117.30 € siitä hyvästä, että kuka tahansa valkotakki kirjoittaa minulle nopeasti sen paperin, jolla saan jotain helpotusta tilaani, olipa sitten tervasnapseja tai homeopaattisia laastareita. 

 

Viime vuoden aikana juttelin erinäiset kerrat Raimon kanssa siitä, miten lääkärin vastaanottotilanne on absurdi kohtaaminen. Nyt sain kokea sen itse. Kuin olisin harjoitusteatterin sivuosassa ymmärtämättä sen paremmin omaa rooliani kuin tilanteen draamallista tarkoitusta. Miten selittää pelkkä yskä niin isoksi asiaksi, että sillä kehtaa vaivata jopa lääkäriä, mutta samalla niin pieneksi, että kuulostaa täysipäiseltä ihmiseltä. 

Yksityisen terveystalon vastaanotolla potilaan roolia helpottaa se, että hän on sentään MAKSAVA ASIAKAS ja siksi periaatteessa oikeassa. Mutta tämän talven tautitilanteessa juuri me räkätautiset ihmiset olemme lukuisia kuin vihreä vitsaus itsessään. On pakostakin nöyrä, että ylipäänsä pääsee sisään johonkin terveystaloon ja saa tavata lääkärin kuin gurun, joka muistuttaa hengityksen alkeista.

Apteekin jonossa laskeksin mielessäni, että olen elämäni aikana käynyt lääkärillä ehkä kymmenisen kertaa ja niistä neljä on ollut täysin turhia, siis väärän itseanalyysin vuoksi tehtyjä käyntejä. Näin kehnolla itseymmärryksen tarkkuudella on vieläkin suurempi kynnys mennä lääkäriin edes 30 päivää jatkuneen potemisen jälkeen – mutta toisaalta lääkkeiden sivuplacebovaikutus on sitäkin suurempi. Yksi ainoa nenäsuihke tuntuu avaavan koko pään ja nielun. (Sain myös inhalaattorin kuukaudeksi...)


Vain aivot ovat edelleen lukossa. Yskänäisyydestä tulee niin nopeasti elämäntapa, ettei halua poistua kotona, ei lähteä käymään missään kirjastoa kauempana. Sikäli torstaiden kurssityöt ovat kuin norpalle avanto jäälakeudella. Pakolliset kurssityöt vievät tammi- ja helmikuun ylitse, ja sitten onkin jo hiihtoloma ja kevät ja maailmassa ehkä jokin ihan toinen sota tai pandemia jonka etäisyydestä vuodattaa räkäkyyneleitä.


perjantai 13. tammikuuta 2023

Emily St. John Mandel: Asema 11 (romaani)

 


Emily St. John Mandel: Asema 11

Suom. Aleksi Milonoff

400 s.

2022, Tammi

 

 

 

Korona-pandemian jälkeen nopeat ja kliiniset apokalyptiat ovat saaneet uutta uskottavuutta. Emily St. John Mandelin romaani Asema 11 on kuvaus pandemiasta, jollaista kukaan ei ota uskoakseen ennen kuin on liian myöhästä. Romaanin suomentaminen kahdeksan vuotta alkuteoksen jälkeen ei kuitenkaan johdu siitä, että todellisuus olisi saavuttanut apokalyptiat, vaan romaanin pohjalta äskettäin ilmestyneen tv-sarjan suosiosta.

Ilmestyessään Asema 11 voitti kyllä arvostetun Arthur C. Clarke -palkinnon ja nosti kanadalaisen Mandelin kuuluisuuteen, jollaisesta nuori kirjailija voi vain haaveilla. Kyseessä sattui olemaan sama vuosi kun Emmi Itärannan vastaavanlainen apokalyptia, Memory of Water, oli sekin Clarke-ehdokkaana.

Clarke-palkinnosta ja nimestään huolimatta Asema 11 ei ole mikään avaruusteknologialla herkutteleva scifistinen kuvitelma. Kirjan nimi viittaa kahden päähenkilön, sankarittaren ja profeetan, ihailemaan sarjakuvateokseen, joka antaa heille toivoa täysin vastakkaisilla tavoilla.

Vain kolmasosa romaania kertoo elämästä pandemian jälkeisessä maailmassa. Päähenkilö on orpo Kirsten, joka vaeltaa taiteilijaseurueen mukana esittämässä Shakespearea henkiin jääneiden yhteisöille. Tunnelma maailmanlopun maailmassa ei ole lähelläkään sitä toivotonta henkiinjäämiskamppailua millaisena sivilisaation romahdus yleensä kuvataan vastaavissa tarinoissa. Autoista on tehty hevoskärryjä ja pandemian uhrit ovat kuivuneet harmittomiksi kuoriksi.

Tämä romahduksen arkisuus on se sumea kohta apokalyptiaa, jota aniharva kirjailija on käsitellyt yhtä perusteellisesti kuin Mandel. Arkisuus on eduksi yksinäisyyden tematisoimiselle, mutta silti tarinalta odottaisi mielikuvituksellisempia visioita. Kun steriilissä hotellissa loppuaan odottava taiteilija pohtii mitkä olisivat paremmat puitteet maailmanlopulle niin samaa pohtii lukijakin.

Kirjan henkilökaarti koostuu näyttelijöistä ja taiteilijoista, koska heidän kauttaan romaani toistaa suurta väitettään: me tarkkailemme ja kadehdimme niiden etuoikeutta, joita muistellaan kuolemansa jälkeen. Sarjakuva ja Shakespeare tarjoavat taiteilijoille yhtä arvokkaita tapoja jakaa unelmaansa kuolemattomuudesta.

Star Trek -sarjalta mottonsa ("Eloonjäänti ei riitä") lainaavassa kirjassa kauneinta on kuvitelma eräänlaisesta maanpäällisestä avaruusasemasta. Kyseessä on viimeiset kansainväliset matkaajat pelastanut lentoasema jossain päin Michigania. Asemalle perustettu Sivilisaation museo on yhtä absurdi ja välttämätön tapa koota ihmisiä muistelemaan menetettyä maailmaa kuin Shakespearen esittäminen yhteisöjen raunioilla.

Muuta juonta romaanissa ei olekaan kuin avata vähitellen arvoitusta siitä, mikä kytkös teinityttöjä sieppaavalla profeetalla on Kirsteniin. Kirjan henkilöitä yhdistää kuuluisa näyttelijä Arthur, jonka lavakuolema sattuu olemaan merkkikohta vanhan ja uuden maailman välillä. Enin osa romaania käsittelee tätä yksinäisten ihmisten normaaliksi kokemaa vanhaa maailmaa, jossa kellään ei ole aavistusta kuinka arvokkaalta normaali tulee pian vaikuttamaan. 

 

Station Eleven, kerrankin tv-sarja joka on parempi kuin lähtöteoksensa

Aikatasojen välillä hyppelehtivä lukurakenne ei tuo uusia tulkintatasoja Mandelin romaaniin, mutta kirjan pohjalta tehdyssä tv-sarjassa (2021–2022) on samanlaisella rakenteella syvennetty sekä henkilöitä että juonta hämmästyttävän hyvin. Tunnustan pitäneeni sarjasta paljon enemmän kuin kepeähkön maailmanlopun visioineesta romaanista.

 

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti 4/2022 -numerossa tammihelmikuussa 2023.

 

maanantai 19. joulukuuta 2022

Arkijärkesi kaikki heitä

 

ARKIJÄRKESI KAIKKI HEITÄ

 

Säv. Madetoja

San. Noponen & Soikkeli

 

 

Arkijärkesi kaikki heitä,

Mieles' nuorena ruoste syö.

Armas kauhu jo kutsuu teitä

Taasen taistojen suurten luo.

Kylmää voisko nyt teeskennellä,

Puolueen päästä kun poksahtaa

Läntinen kaasu ja öljytelmä,

nieluhiilet mi liuottaa.

 

Syttyi Atlantin länsitähti

Yöhön maailman rattaaseen,

Hohde dollarin siitä lähti,

fissiosauvana ihmisten;

Kun se loistavi lahjotuille,

Jäätyy järjet ja tukkii suut,

Kuusen kuollehen luona muille

Siintää Annikan sellupuut.

 


 

Tekstityöläinen nokkii apurahoja


TAIKEn apurahasaajana ihminen on kansanpalvelija. Sen muistaa viimeistään siinä vaiheessa, kun käy TAIKEn verkkosivulla, joka on juuri niin mieletön dementtinen himmeli kuin mitä voi valtiolta odottaa: se toimii... ei toimi... kaatuu.. hukkaa tiedot... ei tunnista... tunnistaa muttei muista mitään...

Mutta kansa muistaa ja kollegat kiroavat?


Kun apurahan saa kolmeksi vuodeksi "taiteelliseen työhön" ei siitä periaatteessa kukaan perään huutele.  Tavallinen rivitaitelija voisi vaikka pieraista illuusion ja raportoida sen täyttäneen hänen taiteenalansa tavoitteet, jotka ovat toistaiseksi enemmistön esteettisen tajun tavoittamattomissa. 

Sellaista taiteenalan sisäistä suojakerrointa ei tekstityöläisellä ole. Tekstityöläisen on pakko töidensä lisäksi keksiä mihin perustuu se hänen häpeänsekainen ylpeytensä, että vähälläkin panoksella on palvellut kulttuurikerrosten tiedonnälkää, esimerkiksi journalistina.

Apurahan ansiosta tehdyt artikkelini, ne olennaisimmat leipätyöt, nimittäin vähenivät melkoisesti vuonna 2022 verrattuna edellisiin vuosiin:

 

Pitkät lehtiartikkelit

Arvostelut

Kolumnit

2020

7

24

5

2021

11

21

5

2022

4

19

5

 

 

En oikein tiedä miksi. Motivaatio lehtijuttujen kirjoittamaiseen kyllä heikkeni sitä mukaa kun näki, miten vähän niitä itselle sopivia kulttuurilehtiä on olemassa ja miten vaikea on saada juttua läpi missään kirjallisuusalan ulkopuolisessa lehdessä. Aamulehteen ja Kansan Uutisiin olisin voinut  tarjota jotain myös 2022, mutta yksi juttu (Aladar Valmarista) jäi paisumaan niin isoksi ja alati keskeneräiseksi, että ei sitten tullut tarjottua edes haastatteluja kuten edellisenä vuonna. 


Toinen syy artikkeleiden vähenemiseen on se, että arvosteluissa riitti kyllä työtä, joka tuntui apurahavelvoitteen täyttämiseltä. Kolmas syy on se, että osa artikkeleista on edelleen tekeillä, kuten tuo Valmari-juttukin josta voisi kai laajentaa vaikka kirjan, mutta se taas edellyttäisi arkistoihin menemistä ja keskeneräisiä kirjaprojekteja riittää pöytälaatikossakin. 


Edes Paula Tuovisella ei ole oikeasti mittatikkua siihen, kuinka paljon kullakin taiteenalalla pitäisi apurahan saajan tuottaa taidetta vastineeksi 2000 euron kuukausipalkastaan. Mutta TAIKEn selvitykseen lisäsin vielä yhden meriselityksen miksi vuosina 2020–2022 ei syntynyt enemmän artikkeleita:

 

"Kirjallisuuteen erikoistuneella journalistilla töiden hitauteen vaikuttaa se, että taustatiedon lisäksi on perehdyttävä kohteena oleviin teoksiin. Artikkelieni aiheet olivat laajoja, kuten maailmanrakennus nuortenkirjallisuudessa ja ilmastofiktion historia, tosin myös erikoistuneita, kuten Orwell-suomennosten problematiikka."

 


Arkitodellisuus on toista. Tekstityöläinen elää apurahoista niin kuin varis joka nokkii Sammonkadulta jäätynyttä oksennusta.

 

Porttiin luvattua artikkelisarjaa alan tekemään jo joululomalla. Sain siihen pienen apurahan SARVilta eli virallisesti elätän itseni tammikuukauden 2023  ensimmäistä ja toista artikkelia kirjoittamalla. Sitten teen, laskennalllisesti, kaksi kuukautta proosaa Kirjailijaliitolta saamallani apurahalla. Sitten, samoin laskennallisin perustein, teen kaksi viikkoa tietokirjakritiikkejä Tiedetoimittajilta saadulla apurahalla. Siinä vaiheessa ollaan siis huhtikuun puolessa välissä. Jos pysyttelen hengissä vielä kesäkuuhun saakka, niin voin elää Uppsalan scifi-konventissa neljä päivää Kulturfondetin apurahalla.

 

Ja sitten... jos tulisi vaikkapa seuraava maailmankriisi & ilmestyskirjan ponipartio niin tarvittaisiin spefi-osaajia valtion asiantuntijatehtäviin?




keskiviikko 7. joulukuuta 2022

Kaikkonen luomuhaamuna

 

KAIKKONEN LUOMUHAAMUNA

Säv: Kotilainen
San: Topelius & Soikkeli


Lumi on jo peittänyt haudat Järvenpäässä,
Aaltola on voittaja ydintalvisäässä.
Kaikkonen pienoinen, syönyt sikaeinehen,
sotansa on päättynyt ydintalvisäässä.

Pienen kansan portailla kysyi kyyttö multaa:
– Anna, Antti, almuna lantapaakku sulta!
Joulu on, joditon puolueeni ponneton,
salli tänne luomuna, kultamultas' tulla!

Kyytön luo nyt liemineen riensi Kaikkomieli:
– Kiitollisna puolue lahjuksetkin nieli!
Palkita kansamme tahtoo kerran minua.
Kiitollisna puolue lahjuksetkin nieli.

– Et sä ole, Kaikkonen, kamu tässä maassa,
olet pelkkä kärpänen, päätäs' aukomassa.
Lahjuksen luomuisen, jonka annat ylpeillen,
senkin ottaa Vanhanen hautapaikan haassa.

 


 

 

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Sara (näytelmä)

 

Virpi Rautsiala eläytyy Sara Hildéniksi.

Käsi ylös, kuinka moni kuopiolainen tietää kuka oli Sara Hildén


Taitaa olla sama jos kysyisi kuinka moni tamperelainen tietää Romu-Janne Hyvärisen.


Tosin jos Kuopion kaupunginteatteri tekisi monologinäytelmän Romu-Jannesta niin katsomo olisi täynnä. Sen sijaan "Sara" näkyi saavan penkeistä täyteen kymmenyksen, jos sitäkään. Ilta tuntui kuin paluulta korona-aikaan, jolloin teatteria ja taidetta pidettiin ruttopesäkkeistä pahimpina.

Taiteen merkitystä "Sarakin" käsittelee. Monologinäytelmän muoto välittää tästä enemmän kuin sisältö. Sisältö eli teksti on oikeastaan hämmästyttävän konventionaalinen ja laimea Sara Hildénin persoonaan nähden. Dramatisoidun elämäkerran elottomuus johtunee siitä, että "inspiraationa" on käytetty Anna Kortelaisen kirjaa (2018) Hildénistä. Tuloksena on polyfoninen puhesarja haalean empaattista seurapiiriseurantaa ja hihkuilevaa taideaatetta, jossa ei edes yritetä analysoida Hildénin taidenäkemystä, vaan korvataan se teinihartautta muistuttavilla Manner- ja Södergran-sitaateilla. Tätä tällaista Kortelaisen mittaluokan feminismiä siis.

 

Mutta esitys itsessään on niin hieno, että aivan yhtä hyvin se voisi kertoa Romu-Jannesta kuin Sara Hildénistä. Polyfonisen puhesarjan esittää yksinään Virpi Rautsiala sellaisella tarkkuudella kuin olisi esittänyt Hildénin elämää havainnollistavia henkilöhahmoja koko ikänsä. Vain muutamat horjahtelut sanavalinnoissa paljastavat, että näytelmän ensi-illasta on runsaat kaksi viikkoa. Rautsialalla on ainutlaatuisen selkeä ja kantava ääni, joten hänen ei tarvitse paljoakaan muuttaa puheensävyä erottaakseen henkilötyypit toisistaan, heistä toistuvimpana Hildén kolmessa eri ikävaiheessa ja aviomies Enroth kolmessa eri humalatilassa. 

Lavastus koostuu yhdestä tikastelineestä ja isosta mobiilista, jota Rautsiala purkaa vähitellen kehyksiksi, mikä on älykäs keino rytmittää näytelmää teemansa mukaisesti.  Etenkin kun mobiilin kerrotaan olevan yksi Hildénin hankinnoista (eli sellaisen jäljitelmä).

Rautsiala on niin suvereeni, että Kuopion kortteeriin kävellessä mietin, pitäisikö minun tietää jotain tällaisesta näyttelijäihmeestä entuudestaan. Äitini tunnisti kyllä heti kenestä on kyse. Joten ilmeisesti pitäisi.

Eniten pidin siitä, miten rauhallisesti Rautsiala vaihtaa hahmoa. Moni muu näyttelijä briljeeraisi sillä, miten nopeasti osaa roolin myötä muuttaa olemusta ja puhetapaa, etenkin tyyppihahmoon hypätessä, minkä vuoksi joku Erkki Saarela on aivan sietämätöntä katsottavaa kun ego hohtaa jokaisesta virneestä. Mutta jopa mysterio buffoa muistuttavassa kohtauksessa, missä rivi kesäisiä turisteja jonottaa Hildénin museoon, antaa Rautsiala jokaiselle pienimmälle hahmolle riittävästi aikaa erottua. 

Näytelmän epilogilaulun tarkoitus meni kyllä itseltäni ohitse. Se on Aili Järvelän "Roihuvuori" ja vaikka Rautsiala esitti sen niin kirkkaasti, että kuulin miten katsojat takarivissä itkivät, niin en ymmärrä miksi näytelmä piti lopettaa juuri tällä helsinkiläisellä paikallisbiisillä. Vainko siksi, että Rautsialan jatsiääni pääsee siinä oikeuksiinsa? Miksei ennemmin jollain Mannerin runon sävellyksellä?


Jos "Sara" pyörisi Tampereen teattereissa se olisi varma hitti... mikä taas tuntuisi vääryydeltä sitä kohtaan, että näytelmä ei pyri tekemään Hildénistä SUURnaista, vaan pyrkii tuomaan esille tämän maanläheisyyden kovana kaupantekijänä ja ihmisenä, jonka nuoruudenhaaveet paistoivat lävitse vielä vanhanakin. Ja kun "Sarassa" ei ole oikein mitään teemaa eikä draamaakaan, lienee parempikin näytelmän TAVOITTEEN kannalta, että tamperelaisen elämää kerrotaan vain kuopiolaisella sivunäyttämöllä...

Rautsialaa itseään kelpaa mennä seuraamaan mihin tahansa muuhunkin näytelmään, ja muualle. Keväällä 2023 "Sara" saa uuden ensi-illan (21.2.) Kuopion Taidemuseossa, missä samaan aikaan on nähtävillä Hildénin suosimia modernisteja, mukaan lukien niitä puoliso Enrothin maalauksia. Esityksiä on vain kuusi, samoin kuin teatterilla, joten tuskinpa tätä näytelmää tamperelaiset ehtisivät löytääkään – kun eivät edes kuopiolaiset.