Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo (fantasia)

  

 

Adrian Tchaikovsky: Lukinvalo
Suom. J. Pekka Mäkelä
276 s.
Rosebud Books, 2026

 

”Ehkä sattumanvaraiset kuolemat olivat homman juju”, päättelee sankari katsellessaan Pimeyden Herran päämajaa. Rakennelman synkkyys on tarkoitettu herättämään pelkoa, mutta arkkitehtuuriset yksityiskohdat ovat koomisen tarkoituksettomia. Onhan kyse sentään pahan jumalan asuinsijasta.

Samanlaisia, tarinamaailman yksityiskohtien tarkoituksettomuutta pohtivia huomioita on huumorifantasia pullollaan. Kaikki se kuvaileva aines, mikä yleensä korostaa fantasiamaailman mysteerisyyttä, on huumoriversioissa käännetty vastakohdakseen. Moista proosaa on helppo kirjoittaa, mutta vaikea säilyttää sen kaunokirjallinen laatu. Tämä pätee valitettavan hyvin myös edellä siteerattuun Adrian Tchaikovskyn romaaniin Lukinvalo.

Tchaikovskyn teos (alunp. nimellä Spiderlight, 2016) lienee laadukkainta huumorifantasiaa, mitä on suomennettu sitten Terry Pratchettin kuningaskauden, mutta sehän ei takaa kirjan viihdyttävyyttä sen paremmin fantasiana kuin huumorinakaan.

Isoin ongelma on se, että Lukinvalossa on tuplakerros ironiaa. Yhtäältä vitsailun kohteena on tolkienilaisen korkeafantasian mahtipontisuus, toisaalta roolipeleistä tuttu seikkailu kliseineen. Tarina kyllä etenee vinhasti, mutta odotukset tulevista tapahtumista ovat matalalla. Milloin tahansa mikä tahansa kuvaus osoittautuu vitsiksi.

Seikkailijoiden viisihenkinen seurue on roolipeleistä tuttu kooste tyyppejä: rahanahne varas, protofeministinen jousiampuja, edelliseen ihastunut paladiini, pyromaaninen maagi, sekä hurskas papitar Dion. Kukin saa toimia näkökulmahahmona, mutta Dionilla on vastuu noudattaa profetiaa, jolla Pimeyden Herra on tarkoitus surmata.

Ryhmän kuudes jäsen on romaanin scifistinen keksintö, älykäs hämähäkki nimeltä Ns. Seurueen maagi taikoo Ns’lle ihmishahmon, jotta olento voi opastaa ihmisiä profetian edellyttämällä tavalla. Keinotekoinen ihmishahmo on kuin androidi opetellessaan ymmärtämään miten seikkailijat eroavat toisistaan. Kuten tällaisille kehitystarinoille on tyypillistä, hirviönä pidetty Ns on lopultakin sympaattisin kirjan henkilöistä.

Matkallaan Pimeyden Herran valtakuntaan seikkailijat kohtaavat niin örkkimäisen epäinhimillisiä vastustajia kuin ylipahiksen lakeijoita, ”turmaajia”. Valtakunta ympärillä jää hyvin vähäisen maantiedon varaan.

Muuta yllättävää seikkailijoiden matkalla ei myöskään tapahdu kuin asenteiden muuttuminen Ns-olentoa kohtaan sekä varsin erikoinen lopputaistelu Pimeyden Herraa vastaan.

Olennaista suuren seikkailun toteuttamisessa ei ole tietenkään massiivinen taistelu, vaan se, mitä kukin seurueesta oppii omasta itsestään tajutessaan, että maailma ei voi perustua vain Valon ja Pimeän ikuiselle taistelulle. Eräs seurueen jäsenistä päätyy jopa sänkyyn Ns-hirviön kanssa.

Vaikka Lukinvalon fantasiamaailma on tarkoituksellisen geneerinen ja kliseistä kierrätetty, sen kertova kieli on toki sävykkäämpää kuin yleensä huumorifantasiassa.

Esimerkiksi tarinamaailman uskonnolliset faktiot kuulostavat niin ajatelluilta, että herää kysymys, miksi Tchaikovsky on valinnut tyylikseen huumorin ja parodian. Löytyyhän kirjasta myös asiantuntevan tolkienmaista ylevyyttä: ”Toisella puolella häämötti Cad Usgathin kirottu linnoitus, jossa asusti ghantilaisten armeija kammottavien, kuolonkaltaisten isäntiensä kalseassa hirmuvallassa. Valon puolella sijaitsi Cad Neregin varuskunta.”

J. Pekka Mäkelän suomennos säilyttää hyvin tasapainon genrepitoisen tilannekuvauksen ja hahmokohtaisten pohdintojen välillä. Roolipelimäinen asenne sallii kirjan maailmalle myös sellaiset modernit keksinnöt kuin silmälasit, ”sihteeripapit” sekä varsin nykykielisen kiroilun.

 

Brittiläinen Tchaikovsky (s. 1972) on kuuluisa mielipuolisen runsaasta, kaikki spefi-genret läpäisevästä tuotteliaisuudestaan. Vuoden 2008 esikoisteoksen jälkeen hänen on arveltu julkaisseen kuutisenkymmentä teosta. Lukinvalon valitseminen ensimmäiseksi Tchaikovsky-suomennokseksi on hienoinen yllätys. Viime vuosinahan kirjailija on saanut mainetta nimenomaan paksuilla scifi-teoksillaan. Tchaikovsky kuitenkin pohjusti maineensa Shadows of the Apt -fantasiasarjalla (2008–2014) ja on monessa yhteydessä kertonut luovuutensa lähtökohdaksi roolipelaamisen.

Paras syy juuri Lukinvalon suomentamiseen on tietysti se, että kirja on huomattavan lyhyt verrattuna Tchaikovskyn tunnetuimpiin teoksiin. Niin paljon huonoa huumoria siihen on siltikin upotettu, että vieläkin tiiviimpi se sietäisi olla – etenkin jos toiveena on löytää kirjailijalle ja fantasialle uutta lukijakuntaa.

Lopuksi on muistutettava, ettei edes ensimmäistä Tchaikovsky-suomennosta olisi viimein lopulta saatu, jollei kirjailija olisi tullut Finncon-tapahtuman vieraaksi tänä vuonna. Tämä kertoo paljon suomalaisten spefi-markkinoiden heikkoudesta ja kustantajien vaipumisesta Pimeyden Herran valtaan.

 

Markku Soikkeli

 

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026.

 

 

 

 

 

Toivo Kuitu: Praedor - Merkillinen medaljonki (fantasia)

  

Toivo Kuitu: Praedor - Merkillinen medaljonki ja muita kertomuksia
157 s.
Zum Teufel, 2026

 

 

Mitähän Sakari Topelius tuumaisi nykypäivän suomalaisesta fantasiakirjallisuudesta? Ymmärtäisikö hän lukijakunnan aikuisuuden ja päättelisikö, mikä seikkailufantasiassa on innokkaimpien lukija-kirjoittajien sisäpiirissä syntynyttä?

 

Jopa roolipelihenkisessä, tyypiteltyjä hahmoja ja lyhytjännitteisiä seikkailutehtäviä sisältävässä fantasiassa on niin paljon perinteisiä sadun ja seikkailun aineksia, että Topeliuskin todennäköisesti viihtyisi sen äärellä. Lukijakunnan aikuisuutta hän kyllä epäilisi.

 

Petri Hiltusen luomaan Praedor-maailmaan sijoittuvasta, roolipelihenkisestä tarinasta voi siitäkin nauttia, vaikkei maailmaa entuudestaan tuntisikaan. Useampi samaan maailmaan sijoittuva tarina voi sen sijaan jo tuottaa haukotuksen. Tai topeliaanisen älähdyksen.

 

Ajatus miekkafantasian lukemiskynnyksestä nousi mieleen Toivo Kuidun esikoisteosta lukiessa. Kuidun ratkaisu kirjoittaa hyvinkin lyhyitä Praedor-tarinoita voi pitää satunnaisenkin lukijan mukanaan yhtä tarinaa pidemmälle, herättää uteliaisuuttakin. Keskimäärin tarinat ovat alle kymmenen sivun mittaisia.

 

Tähän lukijan sisäänajamiseen sopii myös kirjan satufantasialta kuulostava hahmo, Harlan Hajamielinen. Kyseessä on muutamassa tarinassa toistuva kirjailijahahmo, joka praedoreita ja muita seikkailijoita seuratessaan pohtii millaisia tarinoita näistä tulisi kertoa. Hahmo on yllättävän vitsikäs poikkeus miekka ja magia -tarinoiden henkilögalleriassa, mutta sopinee siihen, miten sisäpiirimäistä huumoria roolipelihenkinen fantasia suosii.

 

Koska fantasiassa maailmanrakennus on kuitenkin keskeinen osa vieraasta todellisuudesta viehättymistä, on tällainen ”jaettu maailma” -tarina valmiine tyyppihahmoineen ja historioineen aivan erilainen lukukokemus kuin uusi tarinamaailma, joka avautuu ja rakentuu kerronnan myötä. Juuri fantasiana ”jaettu maailma” -tarina on kuin ajatusleikki, jossa kaikki on ajateltu lukijan puolesta valmiiksi.

 

Toivo Kuidun Praedor-tarinoissa on itse asiassa vieläkin vähemmän kuvailua ja kerronnallisia sävyjä kuin tänä vuonna ilmestyneessä Veeti Länsikunnaksen vastaava kokoelmassa. Dialogia on sitä vastoin enemmän, mikä osaltaan tekee tarinat nopeasti hotkaistavaksi – jos vain maailman täydentyminen yksittäisillä hahmoilla koetaan riittävän kiinnostavaksi.

 

Tai edes riittävän kirjalliseksi. Kuidun luomat hahmot voivat kyllä pohtia puolikin sivua uskontojen eroavuuksia, mutta tämä ei vielä syvennä heitä persooniksi eikä tuo tarinaan sen sulkeumaksi kelpaavaa eetosta.

 

Merkillinen medaljonki -kokoelma on esimerkki siitä, miten sukupuolittain jakautunutta fantasian kirjoittaminen on nykypäivänä, ehkäpä enemmän pahassa kuin hyvässä. Tuskinpa kukaan naiskirjailija kiinnittäisi seikkailufantasiassa huomion päähenkilönsä ”hikisten rintojen kivuliaaseen pomppimiseen”. Eikä kyse ole tosiaankaan parodiasta, vaan vain lukijakunnan mieltymysten summittaisesta etsiskelystä.

 

Parhaiten näissä ”jaettu maailma” -tarinoissa näkyy toimivan alkuperämyytin paljastus, tietyn henkilön tai ilmiön yllättävä taustoitus kehyskertomuksen varassa. Valmiskin maailma kehittyy väistämättä, vähintäänkin kohti historiaansa.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026.

 

Rose (elokuva)

 

Voi hyvin kuvitella, miten "Rosen" (2026) kaltainen elokuva saa lehtikriitikon päässä arviotähdet pyörimään kuin pelikoneen ruudulla: mustavalkoinen taidefilmi, sen täytyy merkitä ***, ja kun pääosassa on saksalainen tähtinäyttelijä, niin sehän on tietysti ****, ja sitten vielä aiheena 1600-luvun queer identiteettipolitiikka, niin onhan sen oltava ****** !

"Rosen" kaltaisen taide-elokuvan kohdalla on helppo langeta ylistäviin vähättelyihin ("pienieleinen mestariteos", "esityskauden helmi", jne) ja laatikoida elokuva kuin mikä tahansa luksustuote.

Ja ehkäpä "Rose" ei ole muuta ansainnutkaan. 

Se on yhtä siloitellun pittoreski kansantarina kuin mitä museoissa näkee opettavaisia videoita, jokainen karhea yksityiskohta halkeavine työkaluineen ja villanuttuineen korostettuna huipputarkoin digikuvin, joiden täytyy näyttää hyvältä niin monitorilla kuin valkokankaalla. Talonpoikaisen elämän steriilin pintapuolinen kuvitus tuo mieleen enemmänkin taideanimaationa toteutetun "The Peasants" -elokuvan (2023) kuin epookin maailmankatsomusta sisältä päin avaavan elokuvan kuten Ben Wheatleyn "A Field in England" (2013).

"Rosea" on silti helppo suositella katsottavaksi, verrattuna edellä mainittuihin epookkifilmeihin. Sen tarina etenee joutuisasti lyhyinä kohtauksina ja kertojaääni selittää tapahtumia antaakseen niille paitsi nykykatsojaa kiinnostavaa yleistettävyyttä myös kaunokirjallisuudelta kalskahtavaa arvokkuutta. 

Tarinaan on näppärästi yhdistetty kaksi ikivanhaa aihelmaa: sodasta palaavan miehen tekeytyminen toiseksi ja naisen tekeytyminen mieheksi sotaan päästäkseen. Nimihenkilö Rose (Sandra Hüller) tulee kolmikymmenvuotisesta sodasta saksalaiseen kylään vaatien kuolleen asetoverin nimissä itselleen taloa ja tilaa. Rosesta tulee varakas isäntä, joka roolivalhetta jatkaakseen joutuu ottamaan puolison, mikä mutkistaa Rosen identiteettipeliä...

 

Auf dem Weg ins Kino im 17. Jahrhundert...?

Vain yksi olennainen asia "Rosesta" puuttuu: teema. 

Toki siihen nähden, miten tavanomaisen juonielokuvan "Rosen" tarinasta olisi voinut toteuttaa, on hienoa, että tapahtumat pikemminkin todetaan kuin juonellistetaan ja tuodaan siten kerrontaan dokumenttimaisuutta. 

Pienet kertojaäänen ennakoinnit ja avoimena keskeytetyt kohtaukset takaavat sen, että katsoja sitäkin hanakammin etsii kerronnasta vihjeitä johonkin temaattiseen paljastukseen – mutta muuta annettavaa ei edes Rosella itsellään ole elämäntarinansa tulkinnaksi kuin että jumalahan ei mitään luonut, vaan me kaikki itse keksimme itsemme.

Aivan viimeinen kuva on elokuvan ainoa helmi, se temaattinen ydin, josta ei tarvitsekaan aueta mitään TIETTYÄ nimettävää teemaa. Kuvassa Rose monologinsa lopuksi kääntää päätään niin, että näemme hänet kasvonsa sileältä, "naisellisemmalta" puolelta eikä hänen kasvoissaan ERONTEON luovalta arpiselta puolelta. Tähän kuvaan elokuva loppuu KESKEN päänliikkeen. 

Näin kuvan ja leikkauksen valinta vihjaavat, että Rosen tarinassa identiteettipeli on alituiseen liikkeeseen perustuvaa kätkemistä: yhä uudelleen sulkeutuva vuodekaappi, aloitettu feikki yhdyntä, nimeä koskevien kysymysten retorisuus, ja ennen kaikkea se kohtaus josta koko tarina saa alkunsa: kylänväki puolipukeutuneena pakanallisiin naamioihin SIEPPAA Rosen mukaan liikkeeseensä ilman, että kuvasta selviää mitä hänelle oikein tapahtui.

Joskus tällainen keskinkertainen elokuva on täydellinen keskinkertaisuudessaan, tätä keskinkertaisuutta historiallisen ajankohtansa (kolmikymmenvuotisen sodan pirstomat ihmiset ja yhteisöt) autenttisuudella vaatimattomasti korostaen. Sikäli sen voisi hyvinkin SUORITTAA rinnan "A Field in England" -elokuvan kanssa. Molempien elokuvien parhaat puolet historiallisen epookin soveltajina ovat siinä määrin akateemisia hyveitä, eivätkä sellaisina täysin vieraita meille filmihulluillekaan.

 

Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle (tietokirja)

 

Aki Ryynänen: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle

272 s.
Bazar, 2026

  

Mysteeritarina on se vanhahtava osa tieteisfiktiota, jossa salapoliisin tutkimuksiin liitetään yliluonnolliselta vaikuttavia mutta luonnollisen selityksen saavia tapahtumia. Tällaisten tapausten ratkaisijana myyttiseen asemaan on noussut Sherlock Holmesin hahmo, itseopinnut kriminologi. Holmesin ekstrovertti nerous on toiminut esikuvana lukuisille scifin tiedemiehille.

Holmesin luonut brittikirjailija Arthur Conan Doyle (1859–1930) on yhtä merkittävässä asemassa dekkarimysteerien kirjoittajana kuin kollegansa H.G. Wells on tieteiskirjallisuuden isoisänä. Mutta Holmesin tunnettuudesta huolimatta ei Doylesta ole aiemmin julkaistu elämäkertaa suomeksi – ennen kuin nyt: Mestarietsivä Sir Arthur Conan Doyle.

Tv-käsikirjoittajaksi tituloitu joensuulainen Aki Ryynänen pahoittelee kirjansa johdannossa, ettei hänenkään teoksensa ole varsinainen elämäkerta. Kirjan nimen mukaisesti kyseessä on Doylea rikostutkijan puuhissa esittelevä teos. Kahteen erinomaisen hämmästyttävään ja mysteeripitoiseen rikokseen keskittyvät tutkimukset vievät kirjasta suunnilleen kaksi kolmasosaa. Aluksi Ryynänen esittelee itseään Doylea, niin lennokkaasti ja eläytyen, että kerrankin elämäkertaa saa lukea ahmien.

Varsinaiset rikoskeissit on esitelty vähän liiankin yksityiskohtaisesti epäiltyjen sukutaustoja myöten. Perusteltua tämä on siltä kannalta, että lukija saa nähdäkseen suunnilleen samat taustatiedot kuin mitä Doylella itsellään on ollut rikoksiin perehtyessään. Molemmissa tapauksissa kyse oli poliisityön täydellisestä epäonnistumisesta. Viranomaiset pitivät kiinni ensimmäisenä keksimästään syyllisestä rasistisin ja luokkatietoisin tyypittelyin.

Viranomaisten kelvottomuus ja oikeusmurhan estäminen olivat ne syyt, joiden vuoksi Doylen tarttui näihin poliisin sulkemiseen rikostapauksiin lukuisten hänelle osoitettujen avunpyyntöjen joukosta. Niitä hänelle tulvi Holmes-kirjojen tuoman julkisuuden vuoksi.

Kirjan 70-sivuisessa alkujaksossa Ryynänen taustoittaa niitä tapahtumia, jotka saivat Doylen suhtautumaan vakavasti kuuluisuuteensa ja käyttämään arvovaltaansa syyttömien puolustamiseksi. Ja kuten Ryynänen analysoi, Doyle ei ollut ensisijaisesti mikään suuri humanisti. Hän asennoitui esimerkiksi buurisotaan ja brittien siviileille perustamiin keskitysleireihin välttämättömyytenä. Buurisotaan hän osallistui vapaaehtoisena rintamalääkärinä (vuonna 1900), vaikka ikää oli jo yli neljänkymmenen.

Kuten tunnettua, Doyle oli viktoriaanisen aikakauden kasvatti myös siinä, että hän tiedemiehen asenteistaan huolimatta uskoi keijukaisiin ja spiritismiin. Näitä puolia ”mestarietsivästä” Ryynänen esittelee yhtä tasapuolisesti kuin Doylen kirjallista uraa, johon kuuluivat kymmenien Holmes-tarinoiden lisäksi historialliset romaanit ja ”kadonnut maailma” -tyyppisten tarinoiden perustajana pidetty seikkailuromaani (1912).

Hyvinkin perusteelliseen lähdeaineistoon perustuvana luonnekuvauksena Aki Ryynäsen Doyle-kirja kestää aikaa ja hyllyvuosia lähdeteoksena. Sen toimittajamaiset maneerit, kuten kohdehenkilön nimen toistaminen kaikessa pituudessaan, hieman häiritsevät luettavuutta, mutta muuten kyseessä on yksi vuoden parhaista kirjatietokirjoista.

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portti-lehden numerossa 3/2026 

 

Keltaiset kirjeet (elokuva)

 
Harvoinpa ovat Tärkeät Elokuvat näinkään viihdyttäviä kuin ”Keltaiset kirjeet” (Gelde Briefe, 2026).

Muutakin suosittelua elokuvalla pitäisi toki olla, jotta sen teatteriin menee katsomaan. Mutta nykyisessä mediailmastossa jo pelkästään se, että tarina on poliittinen perhedraama ja ajankohtainen fiktioraportti demokratian tilasta Turkissa, antaa velvoitteen nähdä se kollektiivisesti katsomossa.

Tarinahan itsessään on erinomainen ja etenee yllätyksissäänkin johdonmukaisesti ja kiirehtimättä. Teatteritieteen ohjaajaprofessori ja hänen näyttelijävaimonsa ovat uransa huipulla, kun elokuva alkaa. Ärtyneenä uraansa radikaalin miehensä radikaalina ”luomuksena” vaimo kieltäytyy ensi-illassa yhteiskuvasta Ankaran kuvernöörin kanssa. Viranomaisten vaino pariskuntaa kohtaan ei siis ala näytelmän poliittisuudesta, vaan naisen niskoittelusta hallitsijaa kohtaan. Elokuvan asiapitoinen, melodraamasta kieltäytyvä asenne näkyy siinä, ettei tätä tyrannian mielivaltaisuutta korosteta, vaan todetaan arjeksi nykypäivän Turkissa.

Valitettavasti elokuva turvautuu melodramaattiseen alleviivaukseen muutamassa muussa kohtaa kerrontaa, etenkin tarinan lopetuksessa, joka on niin kamalan helppo ja lattea, että voisi olettaa ”Keltaisten kirjeiden” ohjaajan sillä ilmoittavan, että elokuva merkitsee AINA taiteen ja tarinan myymistä halvimmalla keinolla. Verrattuna teatteriin?


Pettymys tämä elokuva on vain siksi, että saman saksalaisen ohjaajan, İlker Çatakin ”Opettajainhuone” oli ilmestymisvuotensa (2023) parhaita filmejä. Sen erityisyydestä kuvakeskeisin kerrontakeinoin etenevänä draamana "Keltaiset kirjeet" jää kauaksi.

Pitkän aikaa myös ”Keltaiset kirjeet” hurmaa kyllä sillä, että se vihjailee lajityyppisyydellään useamman genren, kuten oikeus- ja perhedraaman, välimaastoon ja siten vaihtoehtoisiin tapoihin sekä juonen että moraalikysymysten etenemiselle. 

Samoinhan ”Opettajainhuone” oli vähän kuin dekkari ja työpaikan auktoriteettidraama, samanlaisella taktiikalla katsojaa kohtaan, kunnes aivan lopulta paljastui analyysiksi tilojen sosiologiasta. 

Mutta loppua kohden ”Keltaiset kirjeet” päättää olla vain ja ainoastaan länsimainen perhedraama. Se jättää monen monta kysymystä auki virittelemistään poliittisista probleemoista.

Silti se palkittiin viime keväänä Berliinin filmijuhlien pääpalkinnolla. Tai: juuri siksi.

Turkkilaista perheonnea... saksalaisittain nähtynä?

”Opettajainhuoneen” tavoin etusijalla on naisen asema konservatiivisen perhekeskeisen yhteiskunnan ja vapaan ammattikunnan (opettaja/näyttelijä) välissä. ”Keltaisten kirjeiden” Özgü Namal on naispääosan Deryana erinomaisen uskottava ja koskettava juuri siinä, miten terve itsekkyys pelastaa hänet silloinkin, kun taiteen eetos edellyttäisi yhtä isoa uhrautumista kuin pitkä avioliitto.

Suorastaan spefimäiset ajatusleikit ”Keltaiset kirjeet” virittää sillä, että alkukrediittien jälkeen tekstiplanssi lisää ”Berlin als Ankara”, ja myöhemmin sitten ”Hamburg als Istanbul”. Kaupunkikuvan epärealistisuus muuttuu näin yksinkertaisella, Turkin poliittisen tilan ja tilanteen osoittavalla ratkaisulla analogiaksi siitä, mitä enemmän tai vähemmän tapahtuu kaikkialla maailmassa. missä kukaan ei ole niin radikaali kuin kuvittelee eikä kukaan niin turvassa ”Ihan vain lasten hyväksi” -perusteluissaan kuin haluaisi. 

Elokuvan nimi tulee virkakirjeistä, joilla turkkilainen hallintohenkilö voi neuvottelematta ja varoituksitta erottaa niin yksittäisiä valtion työntekijöitä kuin kokonaisia yliopiston osastoja. Elokuvan viimeinen kolmannes on kuitenkin kaupunkien sijaan otsikoitu samannimisen näytelmän, ”Keltaiset kirjeet”, mukaan, jota ex-professori ohjaa pienessä itsenäisessä teatterissa vastalauseeksi kokemastaan. Nimenvalinta tälle kolmannekselle jää epämääräiseksi ratkaisuksi, etenkin kun se on otsikkona aivan erilainen abstraktio kuin edelliset kaupunkien mukaan annetut otsikot.

Eikä se ex-professorin näytelmäkään kovin kummoiselta teatterilta vaikuta, vaan enemmänkin uhmakkaalta eleeltä. Ehkä näin on tarkoitettukin. Aivan viimeiset kuvat pilvilinnoja katselevasta ex-professorista viittaavat hänen radikaaliutensa heppoisuuteen.


Ei ”Keltaiset kirjeet” siis tämän vuoden parhaimmistoon elokuvataiteena kuulu, mutta Tärkeänä Elokuvana se on oikeasti näkemisen ja esittämisen arvoinen. Tampereen Niagarassakin sitä oli päivänäytöksessä katsomassa pitkälti toistakymmentä ihmistä, mikä on puolihyvä saavutus puolipoliittiselta filmiltä.

Maanantai (rinnakkaisarvioitu viikko)

Maanantai (28.9. 2026)

Ehdottomasti parempi maanantai kuin edeltävän viikon aloitus. Jouduimme kylläkin heräämään jo 8:lta, koska lapsella alkoi uusi kurssijakso koulussa. Mutta sainpahan sitten "ylimääräistä" aikaa käytettäväksi tylsimpään lukutyöhön eli kirjan taiton tarkistamiseen. 

Taittoluennan alla on Marsin ikävän uusintapainos, joka nyt Jurin taittamana laventuu yli 300-sivuiseksi novellikokoelmaksi. Novellien tyyli vaihtelee niin, etten osaa itse sanoa, mikä niistä on hyvintä omaa itseä. "Gallen-Kallela-koodi" tuntuu itselle ominaisimmalta tekstiltä, kun taas "Auschwitz-on-line" edustaa sellaista irroittelevaa kyberpunkkia, joka voi olla nykypäivän lukijalle hapanta kitschiä eivätkä novellin ilmeiset esikuvatkaan (Neil Stephenson, Charles Stross)  ole enää ilmeisiä eli nuoren lukijapolven tuntemia. Mutta riittääpä kirjassa muutakin luettavaa. Ja kun kirja on viimeinkin saanut scifiä tukevan kapean taiton – mikä keventää uudissanojen tiheyttä – sen voisi odottaa saavan nuoriakin lukijoita. Novellithan ovat yli kahdenkymmenen vuoden takaa. Scifin muinaishistoriasta.

Päivän varsinainen sytyke kuin soihtuna kynttilään oli "kiitos kirjasta" -sähköposti kirjailijalta. Sellainen aloitus päivälle pakottaa liikkeelle sekä jalat että kädet. Ostin kuukausikortin raitsikkaan toivoen, että sillä tavoin pysyn enemmän liikkeellä ja etsin uusia luku- ja kirjoituspaikkoja läppärille... tosin Sampolan lukusalin remontti näkyy olevan juuri nyt ohitse, joten kauaksi ei tarvitsisi kulkea. Sääkin suosisi edelleen fillarointia, tänään +13 ja leuto tuuli.

Raitsikalla pääsin notkeasti hammaslääkäriin. Käynti oli kolmisen minuutin vierailu, jolla lekuri – "oliko se se viheltelijä?" kysyi S – ennätti hioa murtuneen paikan sileäksi ja sillä vähällä hammas on kuin uusi, vaikkakin nyt muodoiltaan yhtä omituinen kuin Mäntti-Vilppilän taideteokset. Ja kuin ajatukseni lukien lekuri totesi, että "tämä menee takuun piikkiin". Kommentin vakiintuminen viittaisi siihen, että hampaan paikkoja halkeilee tuoreeltaan useamminkin?

Söin lounaan Gopalissa, mikä sekin riittää kirkastamaan päivän hyvyyttä. Sielläkin silti mietin, otanko sämpylää lounaan kanssa, jos mikä tahansa purentaa vaativa asia voi vaarantaa hienon taidehampaani. 

Akateemisesta ostin S&S:n uusimman numeron. Kun tilausnumero lakkasi viime keväänä tulemasta, ei BFI enää lähettänyt muistutuksia, että uusithan tilauksesi. Ilmeisesti julkaisijakin on kyllästynyt siihen, että lehdet eivät tule perille Suomeen saakka. Ostanpa sitten irtonumeroita ja tuen sillä tavoin kirjakauppaa... 

Iltapäiväksi palasin kotiin lukemaan taittoa. Vähän ennen neljää lähdin jälleen kaupungille, koska lapsi oli varannut olohuoneen kaveriporukkansa videoillaksi. Metsossa luin Ruumiin kulttuurin ja Filmihullun, miltei seitsemään saakka istuin lukusalissa kirjoittamassa. Kotimatkalla hain kaupasta kebab-einestä itselleni, oletin lasten jo lähteneen, mutta niillä olikin vielä videoilta kesken. Istuin sitten vielä tunnin keittiössä lukemassa S&S:n juttuja. Päivän bonuksena sekä jäätelöä että S:n tekemää omenakaurapaistosta. Arkijuhlaa.

Keittiön pöytä kolmen asukkaan jäljiltä...

Annan tälle päivälle arvosanaksi 5/5, koska se niin monella tapaa oli PAREMPI kuin edellisen viikon maanantai, joka sekin oli siis hyvyydeltään 3/5.

 

PS: tässä kirjan uuden edition kansi: 

Sunnuntai (arvioitu viikko)

Sunnuntai (27.9. 2026)

Päivä alkoi aurinkoisena ja helppona, mutta pienikin vaiva voi tehdä halkeaman päivän hyvyyteen. Tänään lohkesi pala siitä hampaan paikasta, jonka lekuri viime maanantaina korjasi. Olen siis viikon lopuksi samassa pisteessä kuin mistä viikon aloitin! Tämä siinä pienessäkin vaivassa jurnii. Ei ole iloa hampaiden reiättömyydestä, jos ne muuten ovat niin epävarmoja kestoltaan. Kuin vuosi itseäni katoaisi sekunnissa.

Totta kyllä, kaikki sunnuntait olisivat ihan aukkopaikkoja viikossa, jollei niitä käyttäisi lautapelisessioihin. Tänäänkin saimme pöytään sentään vakiopelastajamme E:n naapurista, kun syyskuun meri-teemaa jatkaen pelinä oli kaapparikisa nimeltä Francis Drake. Peli on enemmänkin kaunis kuin strateginen, mutta riittää siinä jännitystäkin kahdeksi tunniksi. Muu unohtuu.

Kävely tehtiin tänäänkin Sampolan suuntaan, veimme vanhoja Portin lämpöiskappaleita spefi-kurssilla jaettavaksi. Sitten hautausmaan lävitse takaisin itään ja alas marketille. S teki ison annoksen kaalilaatikkoa, mutta hampaan paikka lohkesi kyllä ihan perunalastusta. Jo huomiseksi sain varattua uuden ajan hammaslääkärille. Saapa nähdä, paljonko hän laskuttaa korjauksen korjauksesta. Muistan joskus vastaavan tapauksen menneen ikään kuin takuuseen.

Muuta järkevää en saanut aikaiseksi kuin lukea Doyle-kirjaa. E toi Raimolta kassillisen lisää toivomiani arvostelukappaleita. Niissä riittää luettavaa pitkälle lokakuuhun: Antiikin myytiset naiset (nykykirjallisuudessa), Keskiajan demonit, Tchaikovskyn Lukinvalo, sekä Kuidun Praedor-kokoelma. Yllättävän paljon tulee nyt myyttipitoista tietokirjallisuutta isoiltakin kustantajilta. Kunpa kotimainen spefi olisi niillä yhtä ymmärrettyä.

Illalla katsotaan suoratoistosta viimein Supergirl, lapsi jaksaa sitä kymmenminuuttisen. Aikamoisen aivotonta DC-osastoa se on kelle tahansa, mutta aikuiset katsovat sen kuitenkin loppuun saakka. 

Annan tälle päivälle arvosanaksi 2/5. Koko viikon keskiarvo olisi siis 2,71. Onko se sitten miten "onnistunut" viikko? Verrattuna muinaisiin edeltäjiimme tuhat vuotta sitten tai omaan itseen kymmenen vuotta sitten? Vai olisiko paras vertailukohta kymmenen vuotta mahdolliseen tulevaisuuteen? 

Suotta pyöriä ympyrää elämänoppien kanssa. Kierkegaardkaan ei suunnista mitään ymmärtänyt. Että hyväkin elämä eletään menneen varassa, mutta ymmärretään vain edeltä käsin.

 

Lauantai (arvioitu viikko)

Lauantai (26.9. 2026)

Sitten jotain aivan poikkeuksellista: seitsemän vuoden hiljaisuuden jälkeen pelipäivä Hyvinkäällä, kiitos koronan katkaiseman perinteen ja eristämien ystävyyksien. 

Matka juuri tälle etäisyydelle on eri tavoin kiireetön kuin yleensä junamatkat, miltei kuin matkustaisi mummolaan. Yleensä otan läppärin reppuun lyhyillekin junamatkoille, mutta perillä luvassa on runsaasti kävelyä, joten läppärin sijalla on Doyle-kirja. Se jaksaa huvittaa ja hämmästyttää. Ikivanhaa kriitikon kliseetä soveltaen: jos kaikki elämäkerrat olisivat tällaisia, niin en muuta lukisikaan. Eikä teosta ole edes tarkoitettu elämäkerraksi, vaikka sellaisena se väistämättä täyttää yllättävän aukon: aiemmin ei ole suomeksi julkaistu kirjaa Arthur Conan Doylen elämästä.

Perillä Hyvinkää näyttää ihan muulta kuin mummola. Autoja on aina enemmän kuin ihmisiä ja vähätkin väet ovat pakkautuneina samoihin paikkoihin. Kaupungin sijaan Hyvinkää on kuin kauppakeskuksen parkkipaikka, jonka ympärille levittäytyvät hesalaiset omatalolähiöt niin kuin joku olisi excelöinyt ruutukaavan yli metsien ja peltojen. 

Jatkan täällä samaa rutiinia kuin 2010-luvun pelireissuilla, syön paikallisessa kiinalaisessa tuhdin lounaan, sitten Alkosta viiniä isäntäväelle ja itselle kolme purkkia olutta. Voi kiireettä kävellä itään, ja jos sää suosii ja muistaa reitin, voi pysähtyä juomaan oluen viheralueella. Tällä kertaa en muista reittiä ja koko illan jatkuva sade alkaa jo ripotella, joten olen perillä etuajassa.

Eikä mikään ole oikeastaan seitsemässä vuodessa muuttunut, pelitkin samoja tai samanlaisia. Pöydätään isäntäväen Roll Galaxy, opetan Odinin, ruoan jälkeen opin itse uutuutena Cosmic Run -pelin, jonka voisi hyvin hankkia meillekin mökkipeliksi, jos sitä helposti saisi käsiinsä; samanlaisia yatzahtavia pelejä tosin maailmalla riittää.

Paluumatkalle lähden hyvissä ajoin, sataa enemmän kuin sisällä käsittikään, mutta asemallakin olen taas hyvissä ajoin. Kävellessä kuuntelin Ylen tiedeohjelmaa "silmänliiketerapiasta" (EMDR), joka kuulostaa metodeiltaan niin scifistiseltä kuin nimensäkin. Ohjelmassa puhutaan terapian käytöstä surun hoitamiseen, koska mikäpäs sen trendikkäämpää, ja sehän kyllä syö asiantuntijan uskottavuutta (vaikka vika on toimittajan). Mutta tulee tuosta ohjelmasta se idea, että jos järjestäisikin pelko-kirjalle julkkarit, joissa kirjoittaja haastattelee ammattitaustaista lukijaa eikä toisinpäin, kuten on tapana.

Junanvaihdossa Riihimäellä osun vaunuun, jossa teatterituttuni M käy niin vilkasta keskustelua jonkun pohjoiseen (tämä on Lappiin asti vievä yöjuna) menijän kanssa, että kuulen heidän puhuvan sekä ex-puolisoidensa kummittelusta että sukujuuristaan Sortavalassa. Näin uskomattomia tarinoita ei kuule kuin sattumalta matkan päällä ollessaan, mikä itsessään olisi riittävä syy pysyä alati matkalla jonnekin.

Annan päivälle arvosanaksi 4/5. Päivä oli erityisyydessään ja erikoisuuksissaan ainutlaatuisen hyvä, varmasti itseni näköinen. Täydellisestä päivän erottivat vain litimärät kengät sukkineen – Tampereellakin satoi kaatamalla – ja jo kotimatkalla orastava krapula liian vahvoista kaljoista. Ihan kuin iloisella 2010-luvulla.

 

Perjantai (arvioitu viikko)

 Perjantai (25.9. 2026)

Joka aamu teen täsmälleen saman aamiaisen. Laitan keittimeen 6 pienen kupillisen mittaan vettä, mutta kahvia 5 mitallisen verran, mikä tuottaa 2 mukillista kahvia S:lle ja 1 mukillisen minulle. Olen luopunut toisesta mukillisesta, koska huomannut, ettei siinä ole enää riittävästi aromia ja buustia verrattuna ensimmäiseen. Tästä huomiosta voisi laventaa vaikka elämänopin, jos olisi 16-vuotias ja maailma vielä edessä kuin tanskalainen voileipäpöytä. Sanoisi amerikkalainen. 

Kahvin ohessa syön täsmälleen 2 voileipää. Juuston syömisen lopetin viime talvena, koska kaikki kaupan juustot maistuivat samalta muovikelmulta. Nykyään leivän päällä on hummusta mutta myös kinkunviipaleita niinä aikoina, kun sitä ostetaan lapselle, joka ei sitä syö. Näin syksyllä kahvin ohessa on myös oikeaopillinen kourallinen marjoja jokurtin kanssa. Niitä näyttäisi riittävän pakastimessa ties miten pitkään marraskuulle. Pakastettu luontokokemus, samaa luokkaa kuin kaukolämmön hoivassa avautuvat kukannuput.

Kaikki tämä aamurutiini on päivän perustaa, hyvyyttä jota ei osaa arvostaa vaikka pitäisi. Tässä kohtaa päivää ei ole kiire minnekään, ajan valuutta arvokkainta verrattuna palkkavaluuttaa käyttäviin työkansalaisiin. 

Hesarin luen läppäriltä, paitsi viikonloppuisin. Se on yhtä rutiinimaista kuin syöminen, niin tyhjänpäiväisiä suurin osa HS:n jutuista on. Lehden A-osiossa syy ei ole journalismissa sinänsä, vaan enimmäkseen aiheenvalinnoissa, kuten kokonaisen sivun käyttämisessä hyvinvointivaikuttajien työtilanteeseen tai taksimersun muistelemiseen. Aamun riittää pilaamaan se, että lehdessä julkaistaan Aittokosken läpensä lapsellisia tunnelmapaloja, joita kirjoittaja kuvittelee analyyseiksi. 

Hesarin B-osio ja kulttuurisivut ovat suorastaan pakkopullaa. Niiltä pitäisi löytyä lehden isoin sisältö, mutta nykyään ne koostuvat tv-arvioista ja muusikkojen naistenlehtihenkisistä haastatteluista, täytteenä sivun mittainen juttu siitä, kuka eilen on Amerikassa canceloitu. 

Jokaisena arkiaamuna klikkaan arvosanaksi Hesarille nollan, koska arviota viimeisellä nettisivulla pyytävät. Ei lehti niin huono ole, journalistisesti, mutta tämä on ainoa tapa osoittaa mielensä siitä, että lehden tilaushinta nousee vuosi vuodelta, vaikka laatu laskee sitäkin nopeammin. Etenkin kulttuuriosasto. Aikoinaan se oli päällimmäisin syy lukea aamun Hesari. Nyt se on paras syy olla avaamatta koko lehteä. Kaiken huipuksi ne vaativat lisämaksua nettilehden käytöstä, jos kieltäytyy katsomasta heidän mainoksiaan. 

Joka perjantai, syyskauden alettua, lähden äijäjumppaan Saukkolaan. Siellä tehdään kolmena peräkkäisenä perjantaina toistuvasti samat liikkeet, mutta sehän näiden jumppakertojen tarkoituskin on. Ja opettaja on enemmän kuin hyvä, jopa parhaista paras. Hän karjalaiseen tapaan puhuu tauotta, selittää liikkeiden vaikutuksia hyvinvointiin ja yllyttää jaksamaan vielä sittenkin kun ei jaksaisi, ja silti tunnelma salissa on erittäin leppoisa. 

Joka opetuskausi levitän jumppamattoni samaan paikkaan salin kulmaukseen kaiuttimen lähelle, koska taustamusiikkikin on enemmän kuin hyvää. Kuulemma musiikki perustuu spotify-tyyppisiin listoihin, joita on koottu jumppaopettajia varten. Tänään, kuten viikko sitten, tulee listalta aluksi "Eye of the Tiger" kuin vitsiksi, sitten "Smoke on the Water", siis mitä väsähtäneintä voimamusiikkia! Mutta sitten listalta tulee kepeämpiä rokkikappaleita, eikä mitään hakkaavampaa musiikkia tarvita, jotta OMAN ITSENSÄ tuntee hyväksi koska vahvaksi liikkuessaan puolittain musiikin mukana; ei enempää kuin puoliksi, koska muuten näyttäisi naurettavalta, etenkin kun olen juniori siinä senioreiden joukossa.

Satelee koko päivän, poljen takaisin kotiin ja pysyn sohvan työpisteessä. Keksin uuden artikkeliaiheen Portin viimeisiä numeroita varten. Sen aloittaminen on varmaankin parasta päivässä, vaikka materiaali siihen on enimmin osin valmiina, ja juuri materiaalin kerääminen on yleensä mukavin osuus kaikkia kirjoitusprojekteja. Ihan sama, vieläkö artikkeli ehti mahtua kumpaakaan jäljellä olevista lehdistä. Kaikki spefiin liittyvä teksti löytää kylla julkaisunsa lopulta jossain muodossa.

Päivän raivostuttavin ja mustaavin osuus ei ole jatkuva sade, vaan Sanaston lähettämä vastaus siihen, miksi elokuva-aiheisten tietokirjojen launauskorvauksista otetaan kuudenneksen siivu kuvittajille – siis huolimatta siitä, että elokuvakirjoissa ei ole kuvituksena muuta kuin ylikansallisilta kuvapankeilta ostettuja stillejä:

"Aiemmin kuvavähennys koski satukirjoja, kuvakirjoja ja sarjakuvia. Nyt vähennys laajeni kaikkiin kirjastoluokkiin, jotka sisältävät yli 10 % kuvaa. Se koskee muun muassa matkaoppaita, lääketieteen, kasvi- ja eläintieteen sekä taidehistorian teoksia.

Tämä teos on kirjastoluokassa 77.4 (maalaustaide, piiristustaide), jolloin tekstin tekijä saa 2024 lainoista alkaen  84,6 % täydestä lainauskorvauksesta." [kts. tarkemmat tiedot Sanaston verkkosivuilta]

 
Näin elokuviin erikoistuneilta tietokirjailijoilta, kuten minä, viedään siivu kuvitteelliseen korvaukseen kuvitteellisista kuvista. Tähän Sanastoa ja sen byrokratiaa tarvitaan. Ikään kuin lainauskorvaukset eivät muutoinkin olisi niin pieniä, että niillä pikemminkin pilkataan kuin tuetaan kirjailijoita.

Perjantain päivällinen on aina noutoruokaa joko Prisman deli-pisteistä tai läheisestä kanagrillistä. Katsotaan saunan edellä ja jälkeen 3 jaksoa Mahtisormuksia ja siihen se kakkoskausi sitten loppuukin. Saadaan odottaa puolitoista kuukautta kolmatta kautta. Päivällä yritin katsoa Cineastilta Varda-dokumenttia, mutta jätin kesken, kun castaus televisioon taas katkeili parin minuutin välein.

Annan tälle päivälle arvosanaksi 2/5.  Päivä eteni aivottoman helposti, sain tekstiäkin aikaiseksi, mutta en riittävästi jotain omaksi koettavaa. Jatkuva sade ja tuo Sanaston viesti eivät päivän tunnelmaa kohottaneet. 

Lokakuu näyttää tällä hetkellä paremmalta kuukaudelta kuin tämä tapahtumaköyhä syyskuu: lokakuussa luvassa ovat kirjamessut, mökkiressut Savoon ja Muonioon, jopa yksi Tukholman retki lapsen syyslomalla.

Yölukemiseksi vaihdoin Doyle-tietokirjan, se on onneksi yllättävän hyvin tehty ja vetävä. Saunan ja kirjan lepuuttamana nukahtaa rakkaansa vierelle pitkään hyvittävään uneen.

 

Torstai (arvioitu viikko)

Torstai (24.9. 2026)

Nyt kun Sampolan kirjastossa on valoremontti pysyy sen lukusali suljettuna ties miten pitkään eikä ole senkään vertaa paikkaa lähellä, johon lähteä läppärin kanssa. Lukusalissa voisin saada kolmessa tunnissa aikaiseksi yhtä paljon kuin kotona päivän aikana. 

Tänään kyllä suunnittelimme S:n kanssa sellaisen työpöydän hankkimista, jonka korkeutta voisi säätää ja siten säästää selkää läppärityössä. Mutta mikään ei takaisi, että pöytää tulisi käytettyä eikä sille ole oikein sopivaa paikkaakaan. Ja tehokkaampaa on joka tapauksessa työpisteeen osoittaminen itselle eli aivoille kodin ulkopuolelta.

Kaksi vuotta sitten hankimme ergonomisen näppiksen, eikä sitäkään tule kumpikaan käyttäneeksi. En ole ottanut opikseni edes siitä, että sohvalla lojuessa tolkuton työasento läppärin kanssa pitää ranteet ja jostain syystä peukalotkin kipeinä. Mutta selkä siinä viihtyy. Eikä taatusti tunne tekevänsä työ-työtä. Tai ansaitsevansa leipä-leipäänsä.

Tänään sai silti kotonakin muistiinpanoja aikaiseksi ihan ok, ei määrällä väliä, kunhan unohtaa kellonajat. Kävelemässä käytiin lyhyempi lenkki Kalevanharjua myöten länteen ja Sampolan kohdalta takaisin. Lounaaksi eilisen lohipastaa, arjesta erottavana bonuksena pieni lasillinen calvadosta.

Yleensä ei kuukaudessakaan ole neljää menoa, mutta nyt tällä viikolla sen verran poikkeuksellisesti: kaksi hammaslääkärille, yksi Hyvinkäälle, ja yksi tietokirjailijoiden iltaan. Siis tänään eikä maanantaina, kuten ensin yritin. 

 

Vanha pj JPP esitelmöi...

Illan esiintyjinä olivat Jukka-Pekka Pietiäinen ja Matti Mörttinen. Edellinen kertoili Väinö Hakkilasta, Tampereen historian kannalta olennaisesta demarista, jota paikalliset mustapaidat (Haarla & Rekola & co) olivat muiluttaneet tämän ollessa kunnallispormestari! Hämmästyttävin tavoin Hakkila tuntui kytkeytyvän kaikkeen 1900–1940-lukujen valtakunnallisessa politiikassa – ja tavanneen siinä sivussa Leninin ja Hitlerin – mutta silti Hakkila on täysin unohdettu niin nykypäivän historiankirjoista kuin kansan muistista. 

Jälkimmäinen esitelmä kosketteli Mörttisen & co julkaisemaa kirjaa demokratiavajeesta ja -ylijäämästä, mutta esitelmä oli niin pitkä ja kuivakkaan hidas, että kirjankin tarkoitus (= mitä uutta?!?) jäi täysin avoimeksi. Paikalla olleen senaattorin (Satu Hassi) viisiminuuttinen kommentti oli parempi kuin tunnin mittainen esitelmä.

Muuten oikein hyvä ilta, pöytäseurastahan löytyy tässä porukassa niin ikään hämmästyttäviä asiantuntijoita. Lahjoitin pelkokirjan lämpöiskappaleen oikeuspsykologille.

Linkosuon tarjoilema ruoka tosin oli, minusta, kuivan mautonta lohikiusausta, ei edes lounaspuhvettien keskivertoa. Ilmainen illallinen maistuu tietysti lähtökohtaisesti "hyvältä" olipa sen maku mitä tahansa, varsinkin kun sen kanssa saa lasillisen erinomaista punaviiniä. Silloin on helppo unohtaa, että tästä ilosta pitää maksaa yhdistyksen jäsenmaksu. Ja useimmiten arki on sitä, että "helppo" on "hyvän" synonyymi.

Annan tälle päivälle arvosanaksi 3/5. Koska sen ei tarvinnut olla yhtään parempi kuin eilinenkään, ja koska ei tarvinnut ajatella kelloa eikä muistaa edes sitä, että on torstai.