KALENTERI TULEVASTA

BitteinSaari on osa Soikkelin BITTEIN SAARET -verkostoa

TULEVIA TAPAHTUMIA 2022

"Pakollisesti lapselliset" ilmestyi jo.

27.2.-3.3. mökillä Savossa

23.4. LOJP-näytelmäni ensi-ilta




sunnuntai 23. tammikuuta 2022

Tänään äänestetään alusvaatteissa


Sunnuntaina klo 9–20 suomalaiset äänestävät ensimmäistä kertaa alusvaatteissa. Erityisohjeet sisältävät käytännössä jo kaikille tutut, kiveen hakatut toimet: äänestyspaikoilla on Ylen tietojen mukaan "hyvä tuuletus" ja pintoja pestään. Yksi erikoisempikin ohjeistus löytyy: äänestäjä voi halutessaan tuoda oman "kynänsä" äänestyspaikalle. Näin voi välttää tarttumasta koko kylän lähmimään kuulakärkeen, joskin säntillisen desinfioinnin pitäisi pitää huolta senkin puhtaudesta. Eristyksissä olevien äänestys alusvaatteissa voi tapahtua esimerkiksi autosta käsin tai ulkopuolelle tuodulla kopilla.


Alusvaatteissa valitaan uuden hyvinvointialueen korkein päättävä elin.




sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Kevään kirjatoiveet

Keväällä on luvassa yllättävänkin paljon spefiä. Muissakin uutuuksissa riittäisi varmasti luettavaa, mutta spefi on edelleen se ainoa kirjallisuuden alue, joka jaksaa herättää uteliaisuuden kirjoittajiensa MIELIKUVITUKSESTA eikä vain tekniikasta ja aihevaltauksista.

Kaikki arvostelutoiveet perustuvat Risingin uutuuslistauksiin ja päätyvät pääasiassa Porttiin jos ovat päätyäkseen:


Don DeLillo: Hiljaisuus (Tammi)

Per Faxneld: Uhripuu (Haamu)

N. K Jemisin: Obeliskiportti (Jalava)

Maarit Verronen: Orionin vyö (Aviador)

Anthony Doerr: Taivaanrannan taa (WSOY)

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula)

Olaf Stapledon: Tähtien tekijä (Basam)

J. R. R. Tolkien, Carl F. Hostetter: Kirjoituksia Keski-Maasta (WSOY)

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri (Like)

Ray Bradbury: Ukkosen jyrähdys ja muita tarinoita (Vaskikirjat)

Alastair Reynolds: Eversio (Like)


Genressä tuntuu olleen koko 2000-luvun ajan meneillään sukupolvikamppailu, jonka vuoksi scifin ja fantsun tekijät tyytyvät tutun kertaamiseen ideoihin luottamisen sijaan, ehkä siksikin, että jos kauhu myy niin hyvin vanhoin keinoin niin miksipä ei muukin genrekama. 

Joululomalla luin kolme umpimielisen henkilökeskeistä avaruusoopperaa, aivan kuin kirjoittajat pelkäisivät ajatella ja kuvitella alalajin tarjoamissa maailmanrakennuksen puitteissa. Simon Jimenezin Vanished Birds oli saanut kiittäviä arvioita, mutta osoittautui välttäväksi tieteisfantasiaksi, jossa uskonnollinen paatos on korvattu YA-henkisellä uusperhepaatoksella. Aivan kuin lukisi poliittisesti korrektoitua O.S. Cardia (Worthing-saaga?) ilman Cardin juonellista neuvokkuutta.

Hyvin samanlainen oli asenne Adrian Tchaikovskyn uudessa (Shards of Earth) sarjan avauksessa: tähtialuksen miehistö on täydellinen perhe ja työporukka samassa tilassa. Juoni ja maailmankuvaus ovat molemmissa kirjoissa ikäviä velvoitteita, galaktinen valtakamppailu väkinäinen kuvio jossain hyvin kaukana taustalla. Ja sitten siellä on vielä pakolliset queer-tokenit, kuten Tchaikovskylla Olli-niminen kyborginaisoletettu.


Luin Jimenezin ja Tchaikovskyn romaaneja sentään sata sivua ennen kuin luovutin. Tim Prattin The Wrong Stars kahlasin jopa puoliväliin ja sitten luin loppuluvun, jossa mikään ei yllättänyt. Ja myös Prattilla alus puolikoomisena työyhteisönä on tärkeämpi kuin ideointi genretrooppien pohjalta. Turvallista kuin YA uunikintailla käsitellen.


Niinpä talven spefistä parasta on ollut Adam Robertsin hurtinhölmöön vitsailuun luottava The Real-Town Murders, joka sentään tuntui genreään rakastavan kirjailijan työltä eikä tv-sarjan pilotiksi hahmotellulta Firefly-kopiolta.

Kevään kirjoista ylivoimaisesti kiinnostavin on puolestaan Stapledonin Star Makerin suomennos. Jo julkaisuvalintana se on niin hämmästyttävä genresivistyksen osoitus, ettei sellainen pitäisi olla mahdollista Suomessa, ja kumminkin on. Genre ei siis piileksikään marginaaleissa vaan jossain kollektiivisessa odotustajunnassa...






tiistai 4. tammikuuta 2022

Toinen vuosi taiteilijakuplassa

 

Minun apurahani kauniimpia kuin teidän palkkapussinne.

Se on viileä lohtu, mutta sellaista on kaikki lohtu tässä materiaalisessa maailmassa. Jopa julkaisevassa elämäntavassa tai juuri siinä. Että mitään ei tunnu saavan aikaiseksi osoittaakseen merkityksensä maailmalle ja kun vuoden lopulla summaa tekemisiään niin muuta ei keksi sanottavaa teille, edustamalleni keskiluokalle, kuin että sentään minun laihat taiteilija-apurahani ovat periaatteellisesti kauniimpia kuin teidän lihavat ansiopalkkapussinne. 

Toki tässä on se peli- ja moraaliopillisesti tasoittava tekijä, että teidän verorahoistanne maksetaan minun taiteilijapalkkani journalistina. Samoin: teidän porvarillisen julkisuutenne palstatilaa minä syön osaltani lunastaakseni olemassaoloni tässä maailmassa. Jopa näin: se porvarilliselta julkisuudelta anastettu palstatila merkitsee minulle palkkiona paljon enemmän kuin kuukausittainen tilinsiirto valtiolta.

Oikeastaan vuoden 2021 vaikuttavin kirja olikin sattumalta (kirjastosta) löytynyt "Hawking tyrkyllä", jossa käydään huolellisesti lävitse, miten tieteenkin saralla ihmiset ovat valmiita tekemään mitä tahansa julkisuuden vuoksi. Mitään muuta olemassaolon tapaa ei tunnu enää olevan tarjolla kuin se MITEN saadaan julkisuudesta viipale. 

Se, että vuonna 2021 julkaisemastani kirjasta ei ole ilmestynyt yhtäkään lehtijuttua eikä kritiikkiä, kieltämättä helpottaa omien julkisuusroolien erottamista toisistaan. Se puolestaan helpottaa sitä opettajan työtä, että esittelee kaikkia osapuolia (kirjoittajia, julkaisijoita, lukijoita) kunnioittaen, millaista toimintaa on luova tietokirjoittaminen Suomessa 2000-luvulla.


Minun olemassaoloni numeroperusteet vuodelta 2021:

Kalevala-fantasioista haastattelujuttu Porttiin (kirjoitettu jo 2020)
Maailmanrakennuksesta artikkeli Onnimanniin (ilmestyy 2022)
Genrekustantajista artikkeli Kulttuurivihkoihin
Sukupolvialuksista artikkeli Porttiin
Stanislaw Lemistä artikkeli Porttiin
Orwellin kääntämisestä haastisjuttu Kulttuurivihkoihin (ilmestyy 2022)
Kirjastojen genrehyllykokoelmista artikkeli Oppianin kirjaan
Tietokirjakritiikin pajasta raportti Tiedetoimittajaan (ilmestyy 2022)
Sasa Salmelasta haastattelujuttu Kansan Uutisiin (ilmestyy 2022)
+ 4 kirjallisuutta esittelevää lehtiartikkelia Aamulehteen


YHTEENSÄ:
12 artikkelia (kun lasketaan pois 2020 kirjoitettu juttu)
21 arvostelua (16 Porttiin, 1 Agricolaan, 1 Onnimanniin, 3 Kiiltomatoon)
5 kolumnia (Kulttuurivihkoihin)
1 kirja


Edellisenä vuonna 2020 olemassaoloani puolustava saldo oli:

7 artikkelia
24 arvostelua
5 kolumnia
3 kirjaa (1 kauno, 2 tieto)

Proosan puolella lukemat 2021 ovat kehnot tai laiskat. Nanowrimoa sain aikaiseksi 1K sanaa, en edes 10K kuten viime vuonna. Toisaalta pidin syksyllä 2021 enemmän lähiopetuskursseja kuin mitä olen pitänyt sitten 2006 Turusta lähtemisen. Veihän se aikaakin niihin keskittyminen.

Vuoden 2020 perusteellisemman työkansalaisen tilityksen voi lukea:
http://bitteinsaari.blogspot.com/2020/12/piiloporvarina-keskiluokan.html

 

Näissä tunnelmissa lähdetään kolmanteen taitelija- ja ruttovuoteen.

 


 

perjantai 17. joulukuuta 2021

Benedetta (elokuvahko)

 

"Benedetta" (2021) on yksi ikävä esimerkki lisää tästä trendistä, että teatterikierroksille tarjotaan kehnoja elokuvia, kun yleisö tyytyy mihin tahansa päästäkseen iloitsemaan kokoontumisen mahdollisuudesta. Maahantuojilla ei ole ilmeisestikään varaa valita. Niinpä Niagaran kaltainen laatuteatterikin saattaa pyörittää pari viikkoa filmejä, jotka kuuluisivat suoraan videolle tai toistopalveluihin. 

"Benedetta" ei ole sentään samanlaista tekotaiteellista vääntöä kuin muutama viikko sitten näkemäni "Perintö", mutta mitään edes genrensä keskisarjaan korottavaa siitä ei löydy. Tylsä käsikirjoitus, televisiomaista kuvakerrontaa, raskaisiin kaapuihin jäykistynyttä näyttelemistä.

Epookkigenreen tuotettu "Benedetta" on äijäohjaaja Paul Verhoevenin käsissä saanut lisukkeeksi muutaman eksploitatiivisen kohtauksen kiimaisista nunnista. Niiden kohtausten varassa kirkollinen aihe saadaan käännettyä hetkeksi nurin, mutta mitään Ken Russellin Paholaisten (1971) kaltaista pimeän puolen sukellusta uskontoon ei ole luvassa, ei lähimainkaan. Ei ylipäänsä kauhuaihelmien kehittelyä eikä yliluonnollisen fantisointiakaan kuin parissa aivan liian lyhyessä Jeesuksen muskelivierailussa.

"Benedettan" tarina keskittyy nimihenkilönsä henkis-aistilliseen hysteriaan keinona huijata ensin luostari ja sitten sitä ympäröivä italialainen 1600-luvun kaupunki nuoren abbedissan puolelle. Elokuva olisi kuin aivan mikä tahansa televisiolle tehty, väljästi historian julkkista kierrättävä aikalaiskuvaus, jollei siinä olisi pari kokokuvassa esitettyä pehmopornokohtausta ja hieman totuttua verisemmin toteutettua ruoskintaa ja kidutusta. Siinäpä kaikki. Näin halvalla huulipunabonuksella ei kukaan muu yrittäisi myydä nunnakutsumusta mediaseksikkäänä. Ei edes Suomen pääministeri.

Ohjaajalta, jolta on totuttu odottamaan genren soveltamista omiin tarkoituksiinsa, voisi odottaa, että epookista hän keksisi jotain näppäriä yksityiskohtia korostettavaksi. Mutta Verhoeven keskittyy riman alittamiseen mahdollisimman helpolla. Pääosaan on kiinnitetty silokasvoinen blondi, joka voisi olla yhtä hyvin Showgirls-elokuvan (1995) kuorotyttö kuin stigmojaan kirkuva nunnanousukas. Tällaisen näyttelijän kanssa Verhoeven voi kuitenkin keskittyä niiden muutamien provokatiivisiksi tarkoitettujen pehmopornokohtausten näyttävyyteen.

Epookkigenren edustajaksi "Benedetta" näyttää yllättävänkin halvalta ja pienesti tuotetulta. Räsyisiä statisteja on yhden joukkotappelun verran, kaupungista nähdään yksi aukio ja yksi portti, ja luostaristakin vain pari pienehköä salia. Pohjanoteeraus – omasta mielestäni – on se satiininpunaiseen kylpytakkiin pukeutunut kiduttaja-pyöveli, jota esittää aikuisfilmien vakiokalustolta näyttävä setähenkilö.  Eniten silti harmittaa se, miten halvan näköisiä ne Benedettan seksifantasiat Jeesuksesta ovat. On vaikea uskoa, että tuottaja olisi sensuroinut villeimpiä kohtauksia pois, kun ne vähätkin näyttävät niin rutiinimaiselta CGI-kitschiltä.

Pröts. Ei tällaista elokuvaa kannata tähdillä mitata kun aivopierut ilmaisevat sen merkityksen täsmällisemmin.



maanantai 13. joulukuuta 2021

Pappi Pitkätuska (laulu)

 

Säv: Jan Johansson

Sanat: Soikkeli& Tammisaari

 

 

Kaikki on Cyaegha ja Cthugha

tai langennut muinaislutkaan.

Et ehkä huomannutkaan

mikä oon, joko arvaat sen?

 

Jumalan nimi on Cthulhu,

nimi toinen vaan on hullu.

Jos et yhtään arvaa

sanon suomuja kaivellen:

 

Tässäpä pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Tässäpä pappi Pitkätuska

solmii silmukkaa!

 

Ootkos nähnyt tään

demonini kylmän ja kynsikkään? Iä!

Herramme kosto ja maine,

sepä järkeä kylmentää.

 

Ootkos nähnyt tään

nivuseni valkean, täplikkään? Iä!

Entäs hautakummun,

kolon, jossa me leikellään?

 

Siellä on pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Sielläpä pappi Pitkätuska,

naulaa simpukkaa!

 

Vaimoja meill' on häissä

paljon ja aina päissään,

kastaa voit Yibb-Tstllin

päät kaikkien nautintoon!

 

Tartu torttuun, umppuun,

tuo luokseni suomusumppuun,

vastaa Cthulhun kutsuun,

salaheilasta orjan saat!

 

Tässäpä pappi Pitkätuska!

Shub'Gurath! Tsat'Gua! Iä iä aa!

Tässäpä pappi Pitkätuska,

hautaa hempukkaa...

 

 


 

 

torstai 9. joulukuuta 2021

Fransiskus ja Hildegard (näytelmä)

 

Maija Rissanen ja Tommi Raitolehto. Kuva: TTT

"Fransiskus ja Hildegard" (Tampereen Työväenteatteri, 2021) on kuin komiteamietintönä syntynyt  taideteos, niin muotopuoli ettei sitä voi suositella eikä varsinkaan markkinoida millekään yleisöryhmälle: ei komediaa, ei tragediaa, ei viihdettä, eikä ihan niin kirkastunutta henkilödraamaakaan kuin mitä näytelmän nimi ja esittelyt lupaavat.

Ja silti se on tämän vuoden paras yksittäinen draamaesitys mitä olen nähnyt.

No, oli kyllä vaatimaton vuosikin teatteritaiteelle, kuten tiedetään.

 

Kristilisen kirkkohistorian arvokkaimpiin esikuviin noteeratut henkilöhahmot, Fransiskus Assisilainen ja Hildegard von Bingen, on tässä kamarinäytelmässä sovellettu kolmeen erilaiseen tyylilajiin, joita näyttelijät Maija Rissanen ja Tommi Raitolehto sitten toteuttavat ilmaisutapaa vaihtaen. 

Koska näytelmällä on kolme käsikirjoittajaa voi helposti päätellä, että lopputulos on koottu saumoista välittämättä täysin erilaisista teksteistä ja kirjoittajamotiiveista. Yksi on kirjoittanut pikkujouluhenkistä vitsailua, missä F & H pääsevät kehumaan itseään eräänlaisina oman alansa julkkiksina, joilla on teatterissa oma paikkansa ja pukuhuoneensa. Jopa nämä kohtaukset jaksoivat naurattaa kaikkine lapsellisine spitaalivitseineen, koska kohtaukset ovat välttämättömiä keventämään sitä metafyysistä paatosta, mitä toisen tyylilajin kohtaukset sisältävät. 

Kumpikaan tyylilaji, itsetietoinen vitsikomiikka ja esineiden kanssa äheltävä käsitetaide, ei siis ole sellaista teatteria mitä itse jaksaisin yleensä katsoa; kierrän yhtä kaukaa vitsifarssit ja Kristian Smedsin tuotannot. Mutta tässä kamarinäytelmän intiimissä tunnelmassa ja kahden näyttelijän vuorovaikutuksesta syntyvinä esitysmoodeina ne jaksoivat aivan sujuvasti pitää mukanaan yli kaksituntisen.


Mutta sitten – on myös se kolmas tyylilaji, esineteatteria reippaasti hyödyntävä esitysmoodi, jossa näyttelijät havainnollistavat F&H:n maailmaa historiallisina näyttämöinä pohjustaen noita kahden muun tyylilajin kohtauksia. Ja juuri tämän moodin ansiosta välittyy näytelmästä kokonaisuutena se sanomakin: nämä historian henkilöt, Fransiskus ja Hildegard, asettuivat aikoinaan VÄLINEIKSI jonkin itseään suuremman periaatteen käytettäväksi, ja silti he kaiken aikaa pohtivat sitä, mitä heidän välineellisyytensä merkitsee. Tätähän teatterikin on.

 

Olin tänä syksynä nähnyt Margarethe von Trottan elokuvan Vision – Aus dem Leben der Hildegard von Bingen (2009), joka sekin on aihettaan vahvempi henkilökuvaus, mutta siinä epookin rekonstruointi palvelee ainutlaatuisen historiallisen TILANTEEN täyttävän persoonan ymmärtämistä. Elokuvan vuoksi odotin myös F& H -näytelmältä jossain määrin syvällistä taustatiedon soveltamista, tehtiinpä laitosteatterin edellyttämää 'kokonaistaideteosta' miten kevyellä otteella tahansa. Vei aikansa, että mukauduin kolmen käsikirjoittajan demoniseen riitasointuun.

Kantavin osa tätä TTT:n esitystä on näyttelijä Maija Rissanen. Hänessä on sellaista intensiteettiä johon ei tarvita karisman kuorrutusta; sellaista mitä voisi kirkollisessa pyhimyksessä kuvitella olleen, ja hän laulaakin kuin vuosisataiset kirkonpakotteet halkaiseva enkeli.

 

Hyvin tätä voi suositella siksi ainoaksi näytelmäksi, mitä tamperelaiseen laitosteatteriin kannattaa tänä talvena mennä katsomaan.


keskiviikko 8. joulukuuta 2021

Sannaa ajatellessa (kansan laulu)

 


Sävel: Jukka Törmä (muistoissamme, aina)

Sanat: Helakisa & Soikkeli


Tekeekö mielesi Sannan kanssa

juosta otsikoiden perään

ja  mennä välillä Tampereelle

edes irtoäänet kerään?

Jos keksit hyvän kansalaispalkan

saako Sanna siitäkin huvin?

Tekeekö mielesi Sannan vessa

koristaa Saarikon kuvin?


Lymyiletköhän itseksesi

kun kuljet Brysselin teitä?

Ja juoksetko kansaa huijaamaan,

ikäryhmäänsä rysähtäneitä?

Onko sinusta onnellista

tehdä tyhmille puoluetyötä?

Tahdotko medialta suojella

Sannaa pitkin yötä?


Kannatko aamulla subventoituja

leipiä Sannan syliin?

Mielitkö viedä twiitin varassa

työväen maailmankyliin?


Jos vastaat, jos vastaat myöntävästi

gallupkysymyksiin,

niin silloin – kai Sannaa kannatat…

ja te kaksi sovitte – HYKSiin.




tiistai 23. marraskuuta 2021

Perintö (elokuvahko)

 

"Perintö" (Adn, 2020) on varoittava esimerkki siitä, millaista höttöä identiteettitarinoita palvova aikakausi tuottaa. Taiteenalasta riippumatta rakenteen, juonen ja sisällön voi korvata sillä, että päähenkilö vähitellen 'täyttyy' uuden identiteetin merkeillä. 

Lapsitähtenä uransa aloittaneen ranskalaisen Maiwenn'in epätasaisessa tuotannossa "Perintö" edustaa sitä egomaanisinta ääripäätä, jossa ohjaaja-näyttelijä pitää itsensä tasaisen varmasti kuvien ja tilanteiden keskipisteessä. 

Hurraa-isänmaallisuuden sijaan "Perintö" edustaa hurraa-etnisyyttä, joka kaikesta tärkeästä vähemmistötietoisuudestaan (algerialais-ranskalaiset) huolimatta ei paljoa eroa persuranskalaisesta nationalismista, ei ainakaan siinä pateettisen pinnallisessa muodossa kuin etnisyyttä ylistetään tässä elokuvassa pelastustarinana. 

Välillä päähenkilön juurtenetsinnälle naureskellaankin, mutta viimeinen puolituntinen on todella tylsää seurattavaa. Lopetus alleviivaa, ettei millään elokuvassa vilahtaneilla henkilöhahmoilla ollut  merkitystä tämän elokuvan kannalta, muutoin kuin kaikupintana... ohjaaja-näyttelijä Maiwenn'in egoprojektille.

Ensimmäinen tunti elokuvassa seurataan sekä hautajaisiin valmistautumista että hautajaisia. Päähenkilön sukusuhteet eivät koskaan oikein loksahda paikalleen, mikä varmaan sopisi identiteettitarinaan periaatteessa, mutta katsojalle ei myöskään tarjota tarttumapintaa siihen, miksi päähenkilö on niin horjuva käytökseltään (juo liikaa, ei syö mitään, ei tapaa ketään). Ja ketkä oikein ovatkaan hänen lapsiaan ja mihin he katoavat kesken elokuvaa. Ja minkä ikäinen hän edes on? 30+? 40+? Vai haluaako 45-vuotias näyttelijä meidän kuvittelevan hänet 20+ -ikäiseksi?

Elokuvassa nähdään melkoinen kaarti erinomaisia näyttelijöitä, etenkin vanhemman polven kaartista. Vanhainkodin ja hautajaisten yhteydessä nähdään myös pari aidosti vavahduttavaa kohtausta. Mutta tunnin kohdalla kaikesta hulinasta esiin jätetään vain Maiwenn'in esittämä hahmo ja muut unohdetaan täysin. 

Viiden minuutin mittaisena dokumenttidraama Perintö olisi voinut toimia, oppituokiona siitä, millaisia monikulttuuriset hautajaiset voivat olla ja miten ihmiset sellaisiin reagoivat. Kaukana kumminkin ollaan siitä armottoman rehellisestä dokumenttiasenteesta, millä Maiwenn sai yleisöt nikottelemaan Polisse-elokuvallaan (2011).

Miksi tällainen elokuvahko tekele kuin Perintö tuodaan Suomeenkin saakka? Filmituotetta markkinoidaan Cannes-valikoimaan päässeenä, mutta todellinen syy lienee se, ettei mitään parempaakaan etäisesti taiteelta vaikuttavaa filmiä ole korona-aikaan tarjolla. 

Ja Ranskahan myy aina. Seuraavaksi on Tampereellakin tarjolla identiteettitarina (La fine fleur, 2020) ruusutarhurirouvasta, joka (trailerin perusteella) kouluttaa uusavuttomia kaupunkilaisia kukkakuiskaajiksi. Tulee laatumääreeksi mieleen se ainoa ranskansana jota suullisten harjoitusten kurssilla ei saanut ääneen lausua.


lauantai 20. marraskuuta 2021

Fantastika 19.-21.11. Tukholmassa

Tarvitaan kolme yötä, että mieli ehtii asettua uuteen paikkaan, muutoin tuntuu kuin ei olisi kotoa poistunutkaan. Tämän matkan ensimmäisen yön vietin laivalla, ja vaikka heräsin perillä, ei tuntunut vielä toisenakaan aamuna, että OLISIN perillä. 


19.11.

Perjantaiaamu Tukholmassa oli järjettömästi kylmempi kuin Tampereella torstaina, ehkä se johtui avoimen meren läheisyydestä. Oli kulutettava yhdeksän tuntia ennen Fantastika-conin aukeamista, kahdeksan ennen hotelliin pääsemistä. Muuta turvapaikkaa en lukuisista reissuistani huolimatta ole Tukholmasta löytänyt kuin Sf-bokhandelia vastapäätä olevan ketjukahvilan. Siellä voi istua tunnin, parikin, käyttää niiden wifiä, kävellä kunnioittava perinteinen kierros Nobel-talon edessä, palailla bokhandeliin, jossa puoli tuntia kierreltyään ei edes osta mitään.

Kaikeksi onneksi päivä lämpeni ja hotelli, Tapetfabriken, osoittautui odottamisen arvoiseksi: muutama askel conin eli Dieselverkstadenin ovelta, hiljaiset huoneet jyhkeässä rakennuksessa. Itse con oli perjantaina hiljaisehko sekin, useimmat nimilätkät infon pöydällä odottivat noutamista. 

Luin kirjaston puolella laadukasta sarjiskokoelmaa, vaikka olisi pitänyt kerrata mitä aion sanoa ilmastoscifiä käsittelevässä paneelissa. En vain jaksanut. Sähköpostissa olimme jutelleet jo paljonkin aiheesta ja jakaneet kaikki kirjavinkit ja linkit olettaen että ne saadaan näkyviin myös esiintymisen taustalle. Vaan eipä saatu. Muutenkin keskustelu tössähti kun kohtasimme livenä, eikä siinä kyllä järkeä ollutkaan että puhekieli oli englanti kun kaikki muut panelistit ruotsalaisia. Mutta suuren salin ohjelmaan oli ilmeisesti haluttu tällaista sisältöä kv-vieraiden huviksi. Ja minähän olin vain korvaamassa Saaraa, joka oli edelleen matkalla Suomesta.

Parin tunnin tauolla ehdin ostaa kirjoja asialliseen yhden euron hintaan, juoda sitten kalliita kaljoja baarin puolella, kun Saaran tultua suunnittelimme Matin ja Nooran kanssa mitä ruotsalaisille kertoisimme Suomi-spefistä. Jos joku olisi nauhoittanut keskustelun niin siitä olisi saanut oikeasti hyvän tiivistelmän, tosin ehkä julkaisukelvottoman. 


Paneeliamme saapui sitten kuuntelemaan vain seitsemisen ihmistä, kaikki muut olivat suuren salin puolella tai baarissa. Jälkeenpäin meille ehdotettiin, että pitäisimme saman esittelyn uudelleen ensi kesän Finnconissa... Mutta se on Espoossa eikä ole mitään kannustavaa syytä miksi ihminen menisi Espooseen puhumaan Suomen asioista...

Suomi-spefi esittäytyy. Foto: Cinna Ojala



20.11.

Paremmin nukuttu yö kuin laivalla. Pää päivittyy. Hotelli on hintaansa nähden uskomatonta luxusta, puolihoito kahdelle hengelle kahdelta yöltä vähän alle 200 euron. Fantastika aukeaisi jo 10:ltä ensimmäisillä esitelmillä ja paneeleilla, mutta me livahdamme käymään keskustassa; palattua koko päivä tuleekin olemaan yhtä verkottumista, kuten olemme luvanneet matka-apurahan saadaksemme. Työnjako menee niin, että Saara tuntee kaikki ihmiset ruotsiksi ja englanniksi, minä tunnen lähinnä niiden kirjoja, ja enimmäkseen kuolleiden kirjailijoiden, paitsi juuri tällä reissulla on tilaisuus nähdä livenä yksi suurimmista elävistä sf-kirjailijoista, Adrian Tchaikovksy.



Sää oli niin kirkkaan kylmä, ettemme käyneet ulkona muutoin kuin etsimässä lounaspaikkaa. Onneksi hotellin ja Dieselverkstadin välissä oli vain yksi puisto ylitettävänä.



Ainoa con-vieras joka säntillisesti käytti maskia oli mr Tchaikovksy. Onnistuin saamaan hänestä kuvan hotellin illallisella, mutta en uskaltanut mennä juttelemaan. 

Kunniavieraan haastattelussa mr Tchaikovksy totesi, että hän on erittäin antisosiaalinen ja elämnsä on vain kirjoittamista joidenkin perhehommien lisäksi. Uskomatonta tuotannon määrää hän selitti sillä, ettei tarvitse olla nopea kirjoittaja (vain tuhat sanaa joka päivä) kun on tehokas ja suunnitellut huolella kaiken etukäteen. Kovin aktiivisesti hän ei vaikuttanut lukevan genreteoksia, kun ei kerran edes tiennyt Vernor Vingen ylistetystä hämähäkkiromaanista (Taivaan syvyydet, 1999) kirjoittaessaan omaa kuvitelmaansa hämähäkkimaailmasta. Ja ehkäpä juuri siksi, avaruusscifin vaikutteista vapaana, Children of Time -romaanista tuli se menestysromaani, joka nosti tusinan kirjan jälkeen mr Tchaikovksyn ison yleisön suosioon. Sitä seurannut Children of Ruin (2019) oli yllättävän laadukas teos jatko-osaksi, mutta mitään ideoissaan häikäisevää proosaahan nämä eivät ole, vaan ennen kaikkea huolellisia lukuromaaneja.





Noff-huutokauppa oli tilaisuus jossa parhaiten näki yleisön monimuotoisuuden. Ruotsalaisia bibliofiilien aarteita meni kaupaksi hyvin, vaikka yleisöstä se vanhin osa ei ollut enää edes paikalla. Fandomin keski-ikä on täällä paljon korkeampi kuin Suomessa, mikä antaa ikävähkön sulkeutuneen joukkokuvan ruotsalaisista spefi-harrastajista.

Yksittäiset fandomin ihmiset ovat tietysti aina yhtä sydämellisiä. Tänään Saara löysi saksalaisen harrastajan joka kiertää äänittämässä eurooppalaisia coneja ja arkistoimassa tällä tavoin fandomin historiaa. Hän tiesi kertoa Perry Rhodan -kirjoista, jotka olivat hämmästyttäneet minua Saksan reissulla: sarjaa oli julkaistu Suomessakin seitsemän kirjaa kioskiformaatissa. Ne edustavat pulp-historiaa joka harrastajien pitäisi tuntea ja josta pitäisi olla toistuvasti vertailevia käännöskirjallisuuden esitelmiä tällaisissa coneissa.




Yllä kuvassa on käynnissä Hugo-paneeli, conien paras toistuva osuus, koska siellä puidaan tuoreimpia teoksia rehellisesti. Genrejulkisuuden kärkenä toimivat Hugo-palkinnot ovat se identiteettiproosan umpio, josta spefin on vaikea murtautua ulos genrejen kirjallista laatua koskevaan itsekriittiseen keskusteluun. Vain näissä paneeleissa siihen kritiikkiin on yritystä.




Yllä kuvassa mr Tchaikovksy keskustelee lääkärin kanssa lääketieteen käytöstä fantasia-settingissä... Herran omat ajatukset fantasian ja scifin perinteestä eivät kyllä olleet järin kummoisia. Maailmanrakennuksen tarkkuus hänen omassa tuotannossaan selittyi perinteisesti ropettajakokemuksen pituudella. Omista kirjoistaan parhaaksi hän mainitsi yllättäen Dogs of War (2017), joka ei ole saanut kovin kiittäviä arvosteluja ja jäänyt minultakin lukematta, vaikka teosta löytyisi kirjastosta. Kriteerinä DoW:n parhaimmuudelle me Tchaikovksy piti henkilökuvauksen onnistumista. Maailmanrakennuksen tarkkuudella ei hän, siis, oleta pääsevänsä kirjallisuushistoriaan.


21.11.

Sunnuntaina kampeuduimme ylös 10:ksi kuuntelemaan esitelmää lääketieteen soveltamisesta fantasiaväkivaltaan, mutta esitelmöivä lääkäri keskittyi pelkästään ensiapuohjeisiin ehtimättä koskaan fantsuun saakka. Yksi yleisöstä sentään pyörtyi verenpurkausten suggestiivisesta kuvailusta. Saavutus sekin. 

Mutta älyttömiähän tällaiset ohjelmanumerot ovat, aivan kuten lauantain esitys, jossa aiheeksi luvattiin sukupolvialusten TALOUS, mutta talous jäi täysin sivuseikaksi ekonomistin viihdyttäessä yleisöä esimerkeillä sukupolvialuksista, joiden ylläpitoa ei ole ajateltu loppuun saakka. Niitähän riittää. 

Kaksi teosta, jotka olivat itseltäni menneet ohitse aiheesta artikkelia (viime vuonna) tehdessä, olivat Molly Glossin romaani The Dazzle of Day (1997) ja LeGuinin kertomus Paradises Lost (2002). En ymmärrä miten LeGuinin moinen teos on unohtunut tai jäänyt huomaamatta. Etenkin, kun kertomus näkyy ilmestyneen suomeksi Erkan julkaisemassa Maailman syntymäpäivä -kokoelmassa (2019), joka löytyy taatusti hyllystämme.

Tämän verran conit palauttavat genrekartalle. Siksi niitä pitäisi olla monta kertaa vuodessa, olipa ruttovuosi tai ei.




Sunnuntaina mr Tchaikovksy osallistui paneeliin "Fantasian suosimat historian episodit". Keskiaikastandardille irvailuun jumitti, valitettavasti, tämäkin pakkorutiinilta tuntuva keskustelu. Viikonlopun ainoan kriittisen puheenvuoron käytti paneeliin osallistunut irlantilainen kirjailija Peadar O'Guilin: kerronnassa pitäisi aina huomioida mailmantilan vaikutus henkilöihin, esimerkiksi jos maailmassa riehuisi rutto niin varmaan henkilöt yleisön edessä jotenkin reagoisivat siihen... Siihen piikkiin paneeli naurahti mutta ruotsalainen yleisö ei jaksanut tai uskaltanut edes nauraa.


Kotimatkalle lähdettiin hyvissä ajoin, kello puoli neljä olimme jo laivassa, joka oli kolkon tyhjä kuin ruttopurjehdus ikään. Ruotsissa ei kukaan käyttänyt maskeja yhtään missään. Metrossa näin tasan yhden ihmisen maskissa, kadulla joitakin turisteja maskeineen, vaikka tungos metrossa ja Gamla Stanissa oli kuin aina ennenkin.

Hordatut kirjat olisi nyt ollut aikaa lukeakin, jotta ne eivät katoa pinoihin kotona. Mutta katselimme televisiota ja menimme pitkälle laivankostealle illalliselle kustantajan ja lääkärin kanssa, opettelimme mielen ja ruumiin tasapainoilua Ahvenanmeren aalloilla... 




 
Tällaiset olisivat olleet omat suositukseni ilmastoscifin moninaisuuden osoittamiseksi: 

Best clifi with eco-goth -sensibilities
 Cormac McCarthy: The Road
Best clifi with nordic noir -atmosphere
 Antti Tuomainen: The Healer
Best science fantasy clifi:
 N.K. Jemisin: The Fifth Season
Best clifi for cli activists
 T.C. Boyle: A Friend of the Earth
Best innovative clifi:
 Stephen Baxter: Flood (& Ark)
Best story structure complying with deconstructed world:
 Steven Amsterdam: Things We Didn't See Coming
Essential GoH terraforming novel
 Adrian Tchaikovsky: Children of Time
 

torstai 18. marraskuuta 2021

Kymmenen käskytystä



1. Helvetti ovat rokottamattomat ihmiset.

2. Ihmiset ovat hyviä vasta sitten kun he tekevät pahoista parempia.

3. Ihmisiä on kolmenlaisia: ne jotka saavat asioita tapahtumaan, ne jotka katselevat asioiden tapahtuvan, ja ne jotka eivät tiedä mitä tapahtuu.

4. Se, mitä tiedämme TIETYNLAISISTA ihmisistä, on vain muisto niistä hetkistä, jolloin tunsimme heidät.

5. Pappi kohtaa ihmiset parhaimmillaan, lakimies pahimmillaan, lääkäri sellaisina kuin he todella ovat.

6. Tyhmyys alkaa rehtiydellä.

7. Tyhmä ystävä on isompi uhka kuin viisas vihollinen.

8. Tyhmät ratkaisut, jotka toimivat, ovat silti tyhmiä ratkaisuja.

9. Julmuus on tyhmyyttä.

10. Älä koskaan ole tyhmälle reilu. (W. C. Fields)



Sananlaskujen pohjalta kohti uusia tautihuippuja.