Honkapohja & al (toim): Kun miekat lauloivat (tietokirja)

    

Alpo Honkapohja, Aleksi Mäkilähde & Sara Norja (toim.): Kun miekat lauloivat. Muinainen Englanti kronikoiden, eeposten ja elegioiden kertomana

360 s.
Gaudeamus 2026

 

Tänä keväänä suomalaisessa spefissä jyrää äijäproosaksi sanottu keskiaikafantasia. Kertoneeko se jotain aikakaudesta vai vastareaktiosta naiskirjallisuutena pidetylle romantasialle?

Ensin saatiin Niilo Seväsen keskiaikafantasia Unten kruunu, sitten Jussi Moilan Kullervo-sovitus. Jossain välissä ilmestyivät myös Toivo Kuidun Praedor-maailmaan sijoittuva esikoisteos sekä muhkea albumilaitos sarjakuvaklassikosta, Prinssi Rohkeasta.

Tätä yllättävää, enemmänkin terävää kuin laveaa buumia ilmestyi taustoittamaan erinomainen tietokirja, anglosaksisen ajan runoutta esittelevä artikkelikokoelma Kun miekat lauloivat. Toimittajien lisäksi kirjassa on mukana kuusitoista muuta asiantuntijaa ja suomentajaa. Mikään kerralla ahmaistava, historian juonta noudatteleva tietoteos ei ole kyseessä, vaan enemmänkin hakuteoksena toimiva johdatus muinaisenglannin runouteen, paljolti myös englannin kielen kehitysvaiheisiin.

Otsikointi, kuvitus ja takakansi toki kauppaavat kirjaa meille miekkapitoisen fantasian harrastajille. Filologian harrastajalle ja opiskelijalle kirjaa antaa kuitenkin enemmän kuin tolkienilaisesta fantasiasta tai kuningashistorioista kiinnostuneelle diletantille. Viiteen aihekokonaisuuteen jaetuista esittelyluvuista vain yksi keskittyy aikakauden taisteluihin. Varsinaisia sankarirunoja, kuten Beowulfia, esitellään lyhyesti, koska kyseistä runoutta on säilynyt niukasti muinaisenglannista.

Koska anglosaksien myyteistä ei ole säilynyt samanlaista yhtenäistä esitystä kuin Edda-runojen tallentama pohjoismainen mytologia, on runotarustosta yritetty erotella kristillisen ja pakanakulttuurin aineksia sekä rekonstruoida niiden yhteyksiä historiallisiin hallitsijoihin ja taisteluihin.

Runsaasti sivutilaa annetaan suomennosnäytteille. Niissä aiheena on yhtä hyvin loitsuresepti, matkakertomus tai kaipuuelegia. Runoista annetut tulkinnat avaavat samalla muinaisenglantilaisen kulttuurin erilaisia käyttötapoja runoudelle. Esimerkiksi ”Vaimon valitusta” voi lukea myös pakanajumalattaren roolirunona tai miekan symboliikalla leikittelevänä arvoitusrunona: "Minun käskettiin asua metsälehdossa,/ tammipuun alla maaluolassa./ Tämä maasali on vanha,/ olen kaikkialta kaipuun puristama." (Suom. Sara Norja)

Jopa muinaisrunoissa esiintyvä runonlaulaja, scop, on tutkimuksen mukaan myyttinen hahmo. Oikeasti anglosaksien hoveissa ei nähty harppua helkytteleviä bardeja.

Kun miekat lauloivat on silti sopiva nimi kirjavan kokoelman otsikoksi. Englannin anglosaksinen aikakausi, roomalaisten lähdöstä aina Vilhelm Valloittajan saapumiseen, oli totisesti miekalla hallitsevien, jos kohta myös kristinuskolla uhkailevien valtakautta.

Mantereelta saapuneet germaaniheimot, anglot ja saksit ja juutit, eivät kuitenkaan hävittäneet Englannin alkuperäisiä asukkaita. Etniset ryhmät sekoittuivat vuosisatojen kuluessa ja perustivat fantasiakirjoistakin tutut seitsemän kuningaskuntaa. Vasta 900-luvulla Englannista voi puhua yhtenäisenä valtiona.

Jos suomalainen lukija ei aikakaudesta muuta muista kuin Alfred Suuren sekä kuningas Arthurin ja Robin Hoodin legendat, niin eivätpä – kirjan mukaan – siitä enempää tiedä nykypäivän brititkään.

Kiistoihin legendojen todenperäisyydestä filologi Alpo Honkapohja toteaa, että keskiaikaisille runoilijoille hahmot olivat yhtä vapaata kuvitelmien materiaalia kuin nykypäivän Hollywoodille. Olennaisempaa kuin sankarihahmot itsessään on ollut ”tarinakehikko”, sankarihahmoon liitettyjen tarinoiden muokattavuus toisiinsa nähden.

Suositeltava paikka aloittaa kirjan artikkeleihin tutustuminen onkin avata se loppuluvusta ”Anglosaksien perintö”. Sieltä löytyvät ne yhteydet nykypäivään, jotka siivittävät muidenkin artikkeleiden lukemista, selitykset kuningas Arthurin ja Robin Hoodin suosiolle mutta myös varoitukset siitä, miksi ”anglosaksinen” on muuttunut äärioikeiston poliittiseksi käsitekassaraksi.

Monin paikoin kirjan artikkeleissa viitataan J.R.R. Tolkienin anglosaksisesta mytologiasta ja sanastosta ammentamaan tarustoon. Vähintään yhtä antoisia fantasian ystävälle, roolipelaajista puhumattakaan, ovat anglosaksien kronikkaa, kaksimielisiä arvoituksia ja matkakertomuksia esittelevät artikkelit. Jatkoksi toivoisi vastaavan kokoista esittelyä kelttikulttuurista ja sen perinnöstä kirjallisuudelle, eritoten fantasialle.

Markku Soikkeli

 

 Tämä arvio ilmestyy arvosteluna Portin numerossa 1/2026.

 

Jussi Moila: Kalevala: Kullervon tarina (fantasia)

      

Jussi Moila: Kalevala: Kullervon tarina
253 s.
Gummerus, 2026

 

2000-luvun romaanisovitukset kansanperinteestä ovat olleet kotimaisen spefin tähtitapauksia. Johanna Sinisalon peikkoromaani (2000), Sari Peltoniemen Hirvi (2001) ja Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys (2020) ovat antaneet vahvan mallin siitä, miten monella tapaa kansanperinnettä voi kierrättää fantasian aineksiksi.

Teosten erilaisuudesta huolimatta 2000-luvun perinnesovituksissa toistuu kaksi samanlaista rakenneratkaisua: joko kansanperinteestä tutut yliluonnolliset ainekset häiritsevät tuttua reaalimaailmaa tai sitten kansanperinteen myytit sovitetaan osaksi historiaa.

Jussi Moilan romaani Kalevala: Kullervon tarina edustaa kolmatta vaihtoehtoa: paluuta lönnrotilaiseen, konstruoituun perinnemaailmaan. Kyseessä on sovitus viime vuonna valmistuneen elokuvan käsikirjoituksesta. Romaanin nimiölehdellä tekijöiksi kreditoidaan myös käsikirjoittajat Antti J. Jokinen ja Jorma Tommila.  

Antti J. Jokisen ohjaama elokuva sai kotimaisessa teatterilevityksessä yli satatuhatta katsojaa, menestyksen, jollaisesta kotimainen proosa voi vain haaveilla. Elokuvan pateettinen ihmiskuvaus yhdistettynä halvasti toteutettuun visioon kokonaisen heimon elämästä kielivät kuitenkin siitä, että tuotannosta puuttui näkemys millaista genreteosta oikein oltiinkaan tekemässä. Historiallista eeposta vai henkilöpitoista seikkailufilmiä?

Elokuvan epäonnistuminen lajityyppien sekoituksena ei näy mitenkään Moilan romaaniversiossa. Elokuvan jättämiin odotuksiin nähden kyseessä on yllättävän laadukas, perinneainekset modernisoivaan hahmotulkintaan yhdistävä tarina. Kullervon yliluonnolliset voimat kuvataan vaivattomasti osana hänen luonnettaan.

Muita Kalevalan myyttihahmoja ei kirjassa tavata kuin Kullervo ja Ilmarinen, kilpailevina patriarkkoina Kalervo ja Untamo. Pahantahtoisin osapuoli on tietäjä Wäinö, ”demiurgiksi” kutsuttu. Pahin vastus Kullervolle on tietysti hänen oma luonteensa.

Koska Kullervon tarina on pienoiseepos Kalevalan sisällä, sen erottaminen sankaritragediaksi muista myyteistä irralleen on aivan perusteltua. Näinhän Tolkienkin kierrätti Kullervon tarinaa omissa varhaisissa tyylikokeiluissaan (1914–1915).

Tässä Moilan ja kumppaneiden versiossa Kullervon hurjapäistä luonnetta on selitetty epävarmuudella, jota hän tuntee kasvatti-isän, Untamon hoivissa. Untamo on romaanin ainoa sympaattinen hahmo hänen yrittäessään pelastaa Kullervon. Joutuessaan vastuuseen demonisesti puuhastelevasta nuorukaisesta hän on traagisempi hahmo kuin Kullervo itse. Kenties tässä näkyy Moilan tausta näytelmäkirjailijana.

Elokuvan tavoin isiltä perityt miekat ovat romaanissakin keskeisessä osassa. Toimintaa ja taisteluita on sen verran kuin suomalaisella nakkikioskilla öiseen aikaan, mikä takaa tarinoinnin realismin. Mitään eeppistä jylhyyttä ei tähän myyttitulkintaan kerry. Moila käyttää kertojaäänessä paikoin kalevalaista soinnuttelua, mutta täysin luontevalta se ei kuulosta.

Enemmän pidin siitä, miten Kullervosta itsestään tehdään kertojahahmo hänen istuessaan venäläisten vankikuopassa ja jutellessaan kosken kuohujen kanssa. Moilalla on silmää hahmon kehittymisessä olennaisille yksityiskohdille, kuten sille, että Kullervo alkaa kuulla miekkojen puhuvan vasta joutuessaan hylkäämään kasvattikotinsa.

Romaanin luonnonläheinen ja keskiaikaisen Suomen historiaa huomioiva ympäristökuvaus ovat lähellä Mikko Kamulan massiivista Metsän kansa -saagaa (2017–). Myös Kamula on tulkinnut Kalevalan myyttejä muinaiskansan mielenliikkeiden heijastumina, joskin hänen kirjoissaan pääosassa on tarinamaailma itsessään.

Kotimaisen fantasian kannalta rohkaisevaa on se, että Moilan ja Kamulan samoin kuin Niilo Seväsen tuoreella keskiaikafantasialla on sama julkaisija, Gummerus. Siinäpä jylhä kärkijoukko Suomen vanhimmalle kustantamolle.

 

Markku Soikkeli

 

Tämä arvio ilmestyy Portti-lehden numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Niilo Sevänen: Unten kruunu (fantasia)

Niilo Sevänen: Unten kruunu

463 s.
Gummerus 2026 

 

Keskiaikafantasia on Suomessa jäänyt paljolti käännöskirjallisuuden varaan. Odotukset ovat alalajin suhteen korkealla, koska kirjaa verrataan väistämättä käännösteosten kärkeen, brittiläiseen Tolkieniin ja amerikkalaiseen Martiniin. Eikä tärkein vertailukriteeri ole kirjallinen laatu, vaan teosten paksuus ja maailmanrakennuksen perusteellisuus.

Hevimuusikko Niilo Seväsen Ikitalvi-trilogia vastaa odotuksiin näillä lukuromaanin kannalta olennaisilla ominaisuuksilla. Sevänen on rakentanut korkeaa fantasiaa edustavan, jumalten ja myyttisten olentojen kansoittaman maailmansa tuhannen vuoden takaisen Euroopan kartalle. Historiallisia hallitsijoita ja kansallisia konflikteja hän soveltaa kurinalaisesti uuden maailmanjärjestyksen katastrofiin, jossa ikitalvi on peittänyt Euroopan ja kansat kamppailevat henkiinjäämisestä. Tämän maailman eräänlainen Mordor on Rooma, jonne päähenkilöiden kaksi seuruetta tekevät matkaa selvittääkseen Valkoisen noidan mysteerit.

Mistään miekkafantasiasta ei kuitenkaan ole kysymys, kuten kansainvälisissä keskiaikafantasian esikuvissa, eikä varsinkaan grimdark-henkisestä, graafisen väkivallan nimissä realismia uskottelevasta sankaritarinasta. 

Seväsen tarinointi on suorastaan disnifikoitua sijoittuakseen sydänkeskiajan Eurooppaan. Ikitalven ahdistamat ihmiset ovat kyllä korostetun armottomia, mutta väkivaltaa on vähän ja siitä kerrotaan toteavasti, silloinkin kun päähenkilöt ovat uhattuina. Ja sitä he enimmän aikaa ovat.

Trilogian ensimmäinen romaani, Ikitalven polku (2024), toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995–2000). Molemmilla kirjailijoilla ihmiskunta ja historia ovat harhautuneet demonisten voimien vaikutuksesta. 

Tänä keväänä ilmestynyt jatko-osa, Unten kruunu, tuo vieläkin enemmän muistumia satufantasiaan. Roomaan matkaavista seikkailijoista bardi Orfeus ja lapsimessias Halla viettävät yhä enemmän aikaa unimaailmassa. Pitkällinen vierailu peikkojen valtakunnassa on niin ikään söötinpuoleista fantisointia, jossa keskustellaan loputtomiin ja pohditaan ystävyyden arvoa. Kirjaa ja trilogiaa voikin huoletta suositella nuorille lukijoille. Näkökulmahenkilöiden itseymmärrys ja motivaatio on selitetty helpoimman mukaan: 

"Hän [Orfeus] jäi miettimään, ettei hänellä ollut minkäänlaista suunnitelmaa tulevan varalle. Repolainen oli ollut aivan oikeassa, että musikantti oli vain lastu laineilla, joka oli ajelehtinut muiden mukana Roomaan saakka. Muiden komenneltavana. Kuuneito oli tyrkännyt kanteleen hänen käsiinsä ja käskenyt pelastamaan maailman. Oliko hänen mielipidettään kysytty missään vaiheessa?"

Jälleen tiiviimpi ja aikuislukijaakin puhuttelevampi osuus romaania on toisen Roomaan matkaavan sankariparin, keisarinna Theofanan ja viikinkikuningas Asbjörnin seikkailu läpi jäätyneen Italian. Toimintakohtauksia tai ylipäänsä toimintaa on tosin heidänkin matkallaan hämmästyttävän vähän, joutavanpäiväistä dialogia aivan liikaa verrattuna siihen, miten hurjia tarinoita keisarinnalla ja kuninkaalla on kerrottavanaan ikitalven alkamisesta.

Osa takaumista ratkaistaan vieläkin kömpelömmällä kerrontaratkaisulla. Sankarit katselevat unimaailmasta käsin "muistojen virtaa" eli kymmenen vuoden takaisia tapahtumia Roomassa, kun paavia ja Valkoista noitaa on yritetty mestata.

Omaperäisintä Seväsen trilogiassa on mytologioiden sujuva yhdistely, etenkin kalevalaisen myyttikuvaston vähittäinen ujuttaminen mukaan tarinaan. Puhuva kettu erään kuuluisan kalevalaisen hahmon edustajana on kirjan rasittavin esimerkki fantasiakirjallisuuden disnifikaatiosta, mutta muuten pidin siitä, miten viikinkimytologia ja Kalevala saadaan yhdessä sovitettua sekä historialliseen kehykseen että peikkojen ja uniolentojen asuttamaan Eurooppaan.

Kokonaisuutena pidin Unten kruunusta enemmän kuin trilogian avauksesta. Romaani valitettavasti päättyy kuin jarruttaen niin ärsyttävään cliffhangeriin, ettei kirjasta itsenäisenä romaanina voi oikeastaan puhua. Mutta trilogian valmistuessa – ehkä kahden vuoden kuluttua? – Sevänen on luonut jykevän todisteen kotimaisen fantasian elinvoimaisuudesta. 

Markku Soikkeli

Tämä arvio ilmestyy Portin numerossa 1/2026 arvosteluna. 

 

Arvosteluni trilogian edellisestä romaanista:

https://bitteinsaari.blogspot.com/2024/05/sevanen-ikitalven-polku-romaani.html 

 

Pelko on paheeni (lokakuussa)

 

Ja nyt tämäkin on virallisia:

Ylläoleva esittely löytyy Warelian syyskatalogista:

https://issuu.com/warelia/docs/warelia_syksyn_2026_uudet_kirjat

Kun sain kustantajalta kansikuvan nähdäkseni, se vei jalat alta kuin jumpscare-efekti ikään, nauratti liskoaivoja myöten. Eikä vain siksi että tuo öljymaalauksena (!) toteutettu kuva vastaa niin täysin kirjani asennetta pelkoon, vaan myös sen vuoksi miten se muistuttaa edesmenneen ystäväni Jukan pelille tehtyä kansikuvaa... jossa siis käytettiin pohjana Jukan omia kasvoja. Joten aina kun kuvan näen, esimerkiksi pelihistoriikeissa, se tuntuu siltä kuin Jukka hullutuksineen hyppäisi esiin haudastaan:

Etenkin kun muistaa miten pelin kansikuva sekä huvitti että järkytti Jukkaa. Aivan varmasti se lietsoi hänen "otsonikerrostaan", kuten J ylikierroksilla käyvää piilotajuntaansa kutsui. Jukka, jos kuka, olisi allekirjoittanut ajatuksen, että tietyt pelot ovat paheitamme, halusimmepa tai emme.

Tänä vappuna Jukan kuolemasta tuli täyteen jo 26 vuotta. On aidosti pelottavaa, miten erillisiä ystävien elämät voivat olla vuosissa.

Sonettikuu: #144

 

 

 

Sonetti #144

Shakespeare	Two loves I have of comfort and despair, Which like two spirits do suggest me still: The better angel is a man right fair, The worser spirit a woman colour’d ill.
Tynni	Minua kutsuu kaksi rakkautta ilon ja epätoivon antaen: vaalea, mies, on hyvä enkelini ja häijy: nainen, pahan värinen.
Simonsuuri	Kaksi rakkautta, lohdutus ja epätoivo, kaksi henkiolentoa, kiusaavat minua: hyvä enkeli on nuorukainen, kaunis, vaalea, ja paha henki nainen, mustanpuhuva.
Saukkoriipi	Ilo ja ilkeys kaksi rakkautta kaksissa liekein lampussani palaa: miesenkelini varsin valoisa ja nainen tummaa häijyyttään ei salaa.

 

Tähän loppuu lempeä sonettikuu. Vapusta toivoisi alkavan vallankumouksen tai edes tragikomiikan kuukausi, jossa Orkko & Purkka taustakuoroineen pääsisivät pohtimaan millaista kohtaloa Shakespeare ennusti kansasta etääntyneille hallitsijapareille.

 

Kesyt kirjailijat verkottuvat, villit uivat (seminaari 28.4.)

 

Taas olivat kirjallisuutta koskevat numerot kiinnostavampia kuin itse kirjat. Tai kirjailijat.

Pirkkalaiskirjailijat ry järjesti 28.4. tiistaina pienen iltapäiväseminaarin kirjailijoiden & toimittajien verkottamiseksi toisiinsa. Hyvin näkyivät ihmiset ottavan kontaktia, ainakin kirjailijat toimittajiin. Kirjailijoita oli paikalla runsaat viitisenkymmentä, toimittajia ehkä tusinan verran. Badget oli jaettu ammatin mukaan; useatkin meistä olisivat voineet valita molemmat.

 

Tilaisuuden avanneessa paneelikeskustelussa ennätti Aamulehden päätoimittaja Sanna Keskinen kertoa, että kirjallisuuskritiikin valmistuminen ei sovi enää nykymedian vaatimaan tahtiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin moisen tilannetiedotuksen. Keskinen arveli, että kriitikko käyttää kolme päivää kirjan lukemiseen ja päivän kirjoittamiseen, mikä on ihan liian hidasta siihen nähden, miten nopeasti muista aiheista – ilmeisesti myös muista taiteista? – valmistuu juttuja sanomalehteen.

Ilmeisesti myös paneelikeskustelu oli suunniteltu nykymedian tahtiin, koska se oli ohi yhtä pian kuin oli alkanutkin.  

Toinen päätoimittaja, Kulttuuritoimitus-verkkolehden Marita Salonen, ehätti kertoa lehtensä kasvaneen niin merkittäväksi kulttuurialan vaikuttajaksi, että seitsemässä vuodessa se on lahjoittanut 4.3 miljoonaa euroa suomalaiselle kulttuurille. Näin voidaan arvioida sen perusteella, että lehteen kirjoittavat 150 avustajaa tekevät juttunsa ilman palkkioita, rakkaudesta taiteisiin.

Mukavin numerolukema Salosen puheenvuorossa oli se, että 1200 juttua vuodessa julkaisevassa verkkolehdessä kymmenen luetuinta juttua ovat kritiikkejä, ja niistä viisi on kirjallisuuskritiikkejä. Jee. Etenkin kun vertaa siihen, ettei Aamulehdessä ilmesty edes viittä kritiikkiä vuodessa.

 

Paneeliin osallistunut kirjailija-kriitikko Päivi Alasalmi heitti konkreettisen ehdotuksen, että Aamulehdessä voisi olla juttuformaattina kirjailijoista koottu lukupiiri, joka keskustelisi tuoreista julkaisuista. Paneelia vetänyt Asko Jaakonaho puolestaan ehdotti juttuformaattia, jossa yhdistettäisiin kirjallisuuden tilaa käsittelevä podcast ja teksti, samalla tavoin kuin ruotsinkielisellä YLE:llä kuuluu olevan. 

Blogosfäärin rahoituksesta ei, ihme kyllä, kukaan edes haaveillut, vaikka Alasalmi totesikin, että kirjabloggaajilla on jo isompi merkitys kirjojen näkyvyydelle kuin kritiikeillä. Sillä kritiikkejähän ei juuri ilmesty. Missään. Paitsi arvostelijainliiton kuvitelmissa. Ja Parnasson museosivuilla.

Koska seminaari oli tarkoitettu kirjailijoiden verkottamiseksi paitsi toimittajiin myös mediaan ylipäänsä, oli Pirkkalaiskirjailijoiden tuottaja Anna Elina Isoaro kerännyt profiloivan koosteen vuonna 2026 ilmestyvistä yhdistyksen jäsenten kirjoista. Tämänhetkisten yhdistykselle ilmoitettujen tietojen mukaan pirkanmaalaisia kirjoja ilmestyy tänä vuonna 57 nimekettä, peräti 28 kustantamolta. Kirjoista 42% on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mikä onkin tamperelaista kirjallisuutta profiloivin ominaisuus. Isoin kustantajia koskeva muutos on Warelian ja Lind & co:n osuuden selvä kasvu pirkanmaalaisen kaunokirjallisuuden julkaisijoina.

 

Numeroista itseäni huvitti se, että vuonna 2026 ilmestyy vain 4 paikallista novellikokoelmaa ja niistä 2 on omiani. Oikeasti nauratti se, kun Anna Elina luonnehti messiaskirjaani "hengellisten tarinoiden innoittamaksi". Doh, voi kai niinkin sanoa, jos Hemingwayn proosa kelpaa hengelliseksi kirjallisuudeksi. Äijäharrasta eksistentialismiahan se ainakin edustaa.

Esittelykoosteen jälkeen lähdettiin kahvihuoneen puolelle verkottumaan. Seminaarin loppukeskustelua en jäänyt kuuntelemaan. Kroolasin kotiin tekemään seuraavaa kirjaa.

 

Kulttuuritoimituksen koostejuttu tapahtumasta:
https://kulttuuritoimitus.fi/artikkelit/artikkelit-kirjallisuus/aamulehden-paatoimittajan-sanna-keskisen-mukaan-perinteinen-kirjallisuusarvio-ei-yksinkertaisesti-toimi/

 

Sonettikuu: #142

 

 

 

Sonetti #142

Shakespeare	Love is my sin, and thy dear virtue hate, Hate of my sin, grounded on sinful loving: O! but with mine compare thou thine own state, And thou shalt find it merits not reproving;
Tynni	Minussa synti on rakkaus ja kallis hyveesi sen synnin vihaa. Tilaasi minun tilaani jos vertaat, niin ymmärrät: on nuhde tarpeeton.
Simonsuuri	Rakkaus on syntini, kallis hyveesi on viha – vihaat syntiäni synnillisen rakkauden tähden. Vertaa tilaani vain omaasi, niin huomaat ettei pidä tuomita;
Saukkoriipi	On rakkaus syntini ja hyveesi sen synnin viha syistä syntisistä vaan itseäsi vertaa tilaani ja huomaat, ettei silloin syyttämistä.

 

Sonettikuu: #138

 

 

 

Sonetti #138

Shakespeare	When my love swears that she is made of truth, I do believe her though I know she lies, That she might think me some untutor’d youth, Unlearned in the world’s false subtleties.
Tynni	Kun armas vannoo puhuvansa totta, sen uskon, vaikka valheeksi sen tiedän, hän luulkoon, että olen nuori houkka, maailman kieräilyihin tottumaton
Simonsuuri	Kun lemmittyni vannoo uskollisuutta, sen uskon.Vaan tiedän, hän valehtelee ympäriinsä, niin että pitää minua oppipoikana, kokemusta vailla, tuntematta vehkeilevää maailmaa.
Saukkoriipi	Kun lemmittyni sanoo: vannon sen, sen valheen uskon, olen sillä lailla maailmalta koulimaton poikanen vaivihkaisuutta, väärämieltä vailla.

 

Sonettikuu: #136

 

 

 

Sonetti #136

Shakespeare	If thy soul check thee that I come so near, Swear to thy blind soul that I was thy ‘Will’, And will, thy soul knows, is admitted there; Thus far for love, my love-suit, sweet, fulfil.
Tynni	Jos soimaa sielusi, kun lähennyn, soukolle tuolle vanno: olin Ville, ja viileyttä ei voi vastustaa; siis tällä täytä lemmenpyyntö hellä.
Simonsuuri	Jos omatunto soimaa kun tulen liian lähelle, vannota tuota sokeaa että olin Halusi, ja halu, sen tietää sielusi, pääsee sisään, tyydyttää ihanan kosintani rakkaudella.
Saukkoriipi	Jos mielestäsi liikaa tunkeilen, kaluksi vanno sokealle sille ja sisään sopineeksi kalun sen, niin päästät lemmittysi sokkosille.

 

Tämä runo on eräs Shakespearen pornosoneteista, joita tuskin kuulee siteerattavan. Jos edes tietää niiden olemassaolosta. 

Runoilija Don Paterson pilkkaa kirjallisuudentutkijoita sonettien tulkinnoille omistetussa teoksessaan (2010) siitä, että heille on ollut helpompi sietää nämä pornosonetit kuin se, että WS oli vähintäänkin biseksuaali ja että nuorelle miehelle kohdistetut sonetit ovat rakkaudenosoituksia. Ennemmin niiden on tulkittu olevan "arvoituksellisia". 

Sonetit #135 ja #136 eivät jätä paljoakaan varaa arvailluille siitä, mitä metaforanlehvä kätkee. Mutta esimerkiksi sonetti #20 on sellainen, jossa suomentaja voi vielä kurvailla ja kaarella sisällön ympärillä. Näin Cajander:

"Sinusta luonto aikoi neidon soman,
 / Mut sinuun rakastui, sun luotuaan,
 / Ja lisän liitti, mulle tarpeettoman,
  / Jok' onnen multa riisti kokonaan." 

Ja näin selkeyteen (liiaksikin) pyrkivä Simonsuuri, joka sonettikohtaisissa tulkinnoissaan selittää myös seksuaalisten metaforien kätköpaikat runojen syntyajalta:

"Naiseksi sinut luotiin ensin, / vaan luontoäiti takoessaan hullaantui / ryöväsi sinut minulta lisäkeinoin, / pani jatkeen, minulle ei minkään veroisen." 

Don Patersonin omia tulkintoja soneteista löytyy valikoima Anni Sumarin suomennoksina kirjasta Jumalan lahja naisille (2017). Hyvin vähän ne mitään uutta tuovat sonettien ymmärtämiseen, etenkään runomuodon merkitykseen, mutta ovat kieltämättä virkistävää luettavaa, jos WS muuten tuntuu kuivakkaalta. Vaan kyllähän Simonsuureltakin löytyy yhtä ylenpalttista innostusta aiheeseen. Esimerkiksi tästä tämänpäiväisestä sonetista #136 Simonsuuri intoutuu tulkitsemaan, että "se on kuhisevien siittiöiden kiihkeää kamppailua". 

No jaa. Ehkei nyt kuitenkaan.

Patersonin alkuperäinen kirja löytyy itseltänikin, mutta hilpeän johdannon siitä luettuaan ei yksittäisten sonettien tulkintoja ole ollut intoa lukea, vaikka Patersonilta löytyy myös niistä hyviä järkeenkäypiä huomioita, ja tietysti paljon kommentteja edellisten tulkintojen hölmöyksille.

Yllättävän hyvä tiivistelmä WS-tietämystä on Jalavan vitsikirjoilta näyttävässä sarjassa julkaistu Shakespeare vasta-alkaville ja edistyneille (2010). Se kelpaisi hyvin käsikirjahyllyyn, jos haluaisi tarkistaa mitä olennaista on sivistyneen ihmisen tiedettävä esimerkiksi WS:n harvoin esitetyistä näytelmistä ja suomentamattomista runoista. 

 

Äijäkirjallisuus vs lauantaihesari 2026

 

Helsingin Sanomat mainosti isohkosti lehden uusinta rakennemuutosta. Lauantain lehden B-osioon luvattiin uusi ja iso Kirjallisuus-osasto. Tämä kuulosti hämmästyttävältä, sillä muutama vuotta sitten tehdyssä, vastaavan kokoisessa uudistuksessa HS muutti lauantainumeron B-osion puhvetiksi, johon dumpattiin naistenlehdistä kierrätetyt hyvinvointiartikkelit. 

Oikeasti rakennemuutoksen taustalla lieneekin oman sisällöntuotannon kaventuminen entisestään. Juttuja ilmeisesti kierrätetään yhä enemmän muualta Sanoma-yhtiön lehdistä.

Odotuksia kuitenkin herätti, miten Hesari aikoi ratkaista sen, että lauantainumeron B-osio on nyt ollut pitkään profiloitu naislukijoille. Kuinka se muutetaan yhtäkkiä kirjallisuuteen painottuvaksi osioksi? Miten Hesari saa uuden Kirjallisuus-osaston näyttämään siltä, että se on edes periaatteessa muutakin kuin yhdistelmä naisille suunnattuja hyvinvointijuttuja ja naislukijoiden enemmistölle suunnattuja kirjallisuuskritiikkejä?

Vastaus nähtiin eilen 25.4. julkaistussa Kirjallisuus-osion ensimmäisessä ulostulossa. Osion kolme ensimmäistä sivua on omistettu naiskirjailijalle, joka tekee kaikkensa mainostaakseen kirjoja somenäkyvyydellä. Lehden nelossivulla on julkaistu kirjailijan "vähäpukeiset" mainoskuvat. Näin Hesari uudistuu raikkaan tunkkaisessa iltalehtihengessä. 

 

 

Tämän katariinasouri-asenteisen jutun perässä on sivun mittainen haastattelu Jari Tervosta, jossa kärjeksi on nostettu kirjailijan alkoholinkäytön lopettaminen. Haastattelun, joka on lähes tarkalleen sama kuin mikä aiemmin julkaistiin Sanoma-yhtiön iltalehdessä, oletetaan siis uppoavan niin mieslukijoihin (alkoholisti kirjailija) kuin naislukijoihin (alkoholismista selviytyminen). 

Mitä tällaiset uuden osaston ensimmäiseksi valitut uutisjutut kertovat suomalaisesta kirjallisuudesta? Se on Hesarille edelleenkin sivuseikka.

Kolmantena lehdessä on aukeaman täyttävä, "arvioksi" nimetty juttu suurlähettilään muistelmista. Oikeasti kyse ei ole arviosta. Tämä juttu keskityy siihen, mitä Venäjän hyökkäyssodasta on lähettiläs Antti H ajatellut tähän mennessä. Mitään kirjallisuuteen liittyvää ei jutusta löydä, ei edes muistelmista puolijournalistisena lajina. Juttu keskittyy pelkästään sodan kommentointiin. Kirjallisuus on pelkkä tekosyy julkaista Venäjä ja sota -heruttelua uudessa osiossa.

Vasta sivuilta 8 ja 9 löytyy perinteisempää kirjallisuuskritiikkiä. Siis hesarilaisittain. Helena kirjoittaa lämpimästi Tiinan kirjasta, koska onhan siinä päähenkilö queer-opettaja, jolla on paljon sanottavaa koulujen ja opetuksen tilasta Suomessa. Kirjallisuus sanataiteena on sivuseikka eikä kirjan ominaisuuksia sanataiteena kommentoida kertaakaan. 

Sivulla 9 on sitten Hermanin kritiikki ulkomaisesta pienoisromaanista, jota sentään voidaan kehua hermannimaiseen tapaan viitteellä filosofi Adornoon. Se riittää "laadun leimaksi".

Sivun 10 ja vähän ylikin on jouduttu keksimään täytemateriaalia, jotta uuteen Kirjallisuus-osastoon saadaan jotain julkaistavaa. Antti M kirjoittaa pitkän setäselosteen äijäkirjasta, joka edustaa hänelle tuoreinta kotimaista proosaa: kuusikymmentä vuotta sitten julkaistusta Veijon romaanista Tukikohta. 

Taas päästään puhumaan sodasta. Eli muistuttamaan uudistettua B-osiota selaileville epäluuloisille äijille, että kyllä vaan: naisten hyvinvointijutut on nyt siirretty täytemateriaaliksi viikon varren muihin Hesareihin. Sota se on joka myy!

Vielä sivut 12-13 ovat nekin uutta Kirjallisuus-osastoa. Siellä Arla on keksinyt miten yhdistää hyvinvointisenttailu kirjallisuudesta ihquiluun: haaveilemalla parantolaan sijoittuvasta kirjallisuudesta. Näin syntyy kuolemattomia havaintoja, kuten että parantolatarinoissa "sairaus ja terveys, elämä ja kuolema asettuvat vierekkäin ja vastakkain". Näinkään vahvoja analyysejä ei jutulta odottaisi, koska suurin osa siitä käsittelee toimittajan romanttishenkistä vierailua Paimion parantolassa. Jutun tyylilaji ei sovi lainkaan aukeamalla käytettyyn kelmeään kuvitukseen. Mutta ilmeisesti on liikaa vaadittu, että hesarilainen kulttuuritoimittaja tekisi hyvinvointijutun korvikkeeksi oikeaa uutista eikä fiilistelevää esseetä.

Viimeiset kaksi sivua ennen B-osion uutta NÄKEMYS-osastoa on otsikoitu Kulttuuriksi. Sivun 14 täyttää ihan oikean journalistinen juttu tytöistä taidetestaajina. Sitä täydentää sivulla 15 pojille suunnattu "peliarvio" uudesta konsolipelistä, jossa uusilla nappulayhdistelmillä pääsee tappamaan ja tuhoamaan "biomekaanisia olioita". 

Näin on hätäpäisesti saatu B-osio täyteen sitäsuntätä, kunhan jokainen optimaalinen lukijaryhmä saadaan huomioitua. Hesarilaista sotatalouskieltä noudattaen: klikkiotsikoinnin strategioita vaikkei taktiikoita noudattaen.

Mutta hei! Saska & tytöt, siellä Hesarissa! 

Annan teille ilmaisen vinkin ensi lauantain Kirjallisuus-osioon: varmasti kuin vegaaninakki myisi naisillekin trendijuttu kotimaisen miekkakirjallisuuden noususta keväällä 2026! Ilmiöjuttuunhan ei tarvita kuin kaksi esimerkkiteosta ja nyt niitä olisi kolme: